Viimeksi pelaamasi peli ja mietteitä siitä

[Heseman]

The Witcher Enhanced Edition Director's cut (PC)

Ennen kuin CD Project Red ryvetti maineensa Cyberpunkilla, se kasvatti sen The Witcher -pelisarjalla. Tämä fantasiaroolipeli perustuu Andrzej Sapkowskin kirjoihin, joissa seikkailee noituri Geralt Riviasta. Noiturit ovat mutaation läpikäyneitä ihmisiä, joilla on nopeammat refleksit ja paraneminen, mutta vastapainona ovat steriilejä ja ihmisten vihaamia. Työkseen he surmaavat ihmisiä vaivaavia hirviöitä, jotka eivät välttämättä rajoitu ei-ihmisiin. Sapkowskin teokset ovat korutonta moraalisesti harmaata keskiaikaista fantasiaa, eikä kaikki ole aina välttämättä sitä, miltä aluksi näyttää. Tämä eka peli on reilut 15 vuotta vanha, ja vanhoja tallennuksiani oli vielä säilynyt vuodelta 2008. Kuinka tämä eka osa on kestänyt ajan hammasta. Noo, ihan kohtuullisen hyvin, mutta asteriskeilla.

Peli alkaa kun kuolleeksi luultu Geralt palaa villijahti perässään muistinsa sopivasti menettäneenä. Hänet viedään noiturien linnoitukseen, Kaer Morheniin, jonne kohta hyökätään ja viedään noiturien salaisuudet, joilla tehdään uusia noitureita. Geralt lähtee hyökkääjien perään palauttaakseen salaisuudet, etteivät ne jäisi vääriin käsiin. Pelin juoni on hyvä, vaikka edelleenkin muistin siitä ison osan ja juoni onkin aina ollut CD Projektin pelien parhaita puolia. Dialogi on vanhahtavuudessaan virkistävää, kun majatalossa kuulee "Your mother sucks dwarfcock!" ei voi olla naurahtamatta. Ääninäyttely on välillä aika amatöörimäistä, vaikka sitä päivitettiinkin tässä EEDC-versiossa. Samaisessa majatalossa myös kuultu "I'm forced to sell my goods out here!" nauratti, eikä sillai hyvässä mielessä... Matkan varrella törmätään Geraltin vanhoihin tuttuihin, joita hän ei tietysti muista. Amnesia on sinänsä keino saattaa uusia pelaajia pelin maailmaan, mutta on se vähän tönkkö ratkaisu silti. On se silti hauska kokoontua vanhalla porukalla yhteen ryyppäämään ja kuunnella tilitystä naisista ja lopuksi mennä ilotaloon Hahmojen kanssa jutustelun lomassa suoritetaan tietysti tehtäviä. Pelin maailmaan kuuluvat noiturikeikat ovat tuottoisia sekä rahan että kokemuspisteiden osalta, joskin niitä hyödyntääkseen pitää olla lukenut oppaita hirviöistä tai muuta kautta saanut tietoa niiden erikoisuuksista, että voi kerätä tarvittavat elimet tai eritteet.

Mistä se asteriski sitten tulee? No pelin iästä. Teknisesti se on vähän vanhan näköinen, mutta kuitenkin toimii siltä osin. Ruudunpäivitys kannattaa rajoittaa 60 FPS, muuten hiukset ja parrat kirjaimellisesti räjähtävät, mikä on varsin hupaisaa mutta myös kovin immersiota rikkovaa. Isoin ongelma on kenttä- tai oikeastaan tehtäväsuunnittelu. Valtaosassa tehtävistä ravataan ympäri karttaa eestaas, mikä alkoi jo kakkoskappaleessa nyppiä. Geraltilla tulee helposti päivittäiset 10 000 askelta täyteen näitä tehdessä ja myös iso osa peliajasta kuluu ravaamiseen. Lisäksi taistelu on vähän sekavaa edelleen (itse asiassa kun tätä aikoinaan koitin demona niin jätin sen kesken sen vuoksi mutta palasin kuitenkin ja tykästyin lopulta peliin). Siinä klikataan sarjassa eri tyyleillä (voima, nopeus ja ryhmä vihollisesta ja määrästä riippuen) ja kun klikkaa oikeaan aikaan, saa uuden sarjan mikä on tehokkaampi. Diablomainen kliksutus ei tuota kuin harmaita hiuksia tämän kohdalla, ajoituksen pitää olla oikea. Tämä kerrotaan kursorimuutoksella ja äänimerkillä, vaikeimmalla tasolla ollaan pelkän äänimerkin varassa. Taistelu menee helposti sekamelskaksi jos vihollisia on useampia, saattaa vahingossa klikata seläntakaista vihollista, joka olisikin kaivannut toisenlaista taistelutyyliä. Ei tämä iso ongelma ole ainakaan normaalilla vaikeustasolla, mutta pieni harmitus kuitenkin. Lisäksi yksi loppupään kenttä oli aika hanurista. Kartta antoi virheellisesti olettaa, että tietyistä paikoista olisi voinut mennä, vaikka tie oli tukossa. Lisäksi kun se oli täynnä pitkää ruohoa, niin navigointi oli karseaa. No, onneksi näin pahat oli harvassa.

Miinusmerkeistä huolimatta peli jää edelleen plussan puolelle, vaikka ikä onkin sitä nakertanut. Tästä on kuulemma tulossa remake ja nyt kun tätä on pelannut niin kyllä se taitaa olla paikallaan. Näissä on vaan riskinä, että remasteroidaan pelin sielukin nykyaikaisen yhdentekeväksi mössöksi. Jos tätä ei ole vielä pelannut ja rosoiset fantasiaropet kiinnostavat, niin tätä saa muutamalla eurolla aleista. Tai sitten odottelee remakea.

Ja vielä kuriositeettina jos joku ei tiennyt, niin "PC master race" sai alkunsa Yahtzeen pelin arvostelusta

Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.

Hyväksy kolmannen osapuolen evästeet

 

[TioVel]

The Witcher Enhanced Edition Director's cut (PC)

Ennen kuin CD Project Red ryvetti maineensa Cyberpunkilla, se kasvatti sen The Witcher -pelisarjalla. Tämä fantasiaroolipeli perustuu Andrzej Sapkowskin kirjoihin, joissa seikkailee noituri Geralt Riviasta. Noiturit ovat mutaation läpikäyneitä ihmisiä, joilla on nopeammat refleksit ja paraneminen, mutta vastapainona ovat steriilejä ja ihmisten vihaamia. Työkseen he surmaavat ihmisiä vaivaavia hirviöitä, jotka eivät välttämättä rajoitu ei-ihmisiin. Sapkowskin teokset ovat korutonta moraalisesti harmaata keskiaikaista fantasiaa, eikä kaikki ole aina välttämättä sitä, miltä aluksi näyttää. Tämä eka peli on reilut 15 vuotta vanha, ja vanhoja tallennuksiani oli vielä säilynyt vuodelta 2008. Kuinka tämä eka osa on kestänyt ajan hammasta. Noo, ihan kohtuullisen hyvin, mutta asteriskeilla.

Peli alkaa kun kuolleeksi luultu Geralt palaa villijahti perässään muistinsa sopivasti menettäneenä. Hänet viedään noiturien linnoitukseen, Kaer Morheniin, jonne kohta hyökätään ja viedään noiturien salaisuudet, joilla tehdään uusia noitureita. Geralt lähtee hyökkääjien perään palauttaakseen salaisuudet, etteivät ne jäisi vääriin käsiin. Pelin juoni on hyvä, vaikka edelleenkin muistin siitä ison osan ja juoni onkin aina ollut CD Projektin pelien parhaita puolia. Dialogi on vanhahtavuudessaan virkistävää, kun majatalossa kuulee "Your mother sucks dwarfcock!" ei voi olla naurahtamatta. Ääninäyttely on välillä aika amatöörimäistä, vaikka sitä päivitettiinkin tässä EEDC-versiossa. Samaisessa majatalossa myös kuultu "I'm forced to sell my goods out here!" nauratti, eikä sillai hyvässä mielessä... Matkan varrella törmätään Geraltin vanhoihin tuttuihin, joita hän ei tietysti muista. Amnesia on sinänsä keino saattaa uusia pelaajia pelin maailmaan, mutta on se vähän tönkkö ratkaisu silti. On se silti hauska kokoontua vanhalla porukalla yhteen ryyppäämään ja kuunnella tilitystä naisista ja lopuksi mennä ilotaloon Hahmojen kanssa jutustelun lomassa suoritetaan tietysti tehtäviä. Pelin maailmaan kuuluvat noiturikeikat ovat tuottoisia sekä rahan että kokemuspisteiden osalta, joskin niitä hyödyntääkseen pitää olla lukenut oppaita hirviöistä tai muuta kautta saanut tietoa niiden erikoisuuksista, että voi kerätä tarvittavat elimet tai eritteet.

Mistä se asteriski sitten tulee? No pelin iästä. Teknisesti se on vähän vanhan näköinen, mutta kuitenkin toimii siltä osin. Ruudunpäivitys kannattaa rajoittaa 60 FPS, muuten hiukset ja parrat kirjaimellisesti räjähtävät, mikä on varsin hupaisaa mutta myös kovin immersiota rikkovaa. Isoin ongelma on kenttä- tai oikeastaan tehtäväsuunnittelu. Valtaosassa tehtävistä ravataan ympäri karttaa eestaas, mikä alkoi jo kakkoskappaleessa nyppiä. Geraltilla tulee helposti päivittäiset 10 000 askelta täyteen näitä tehdessä ja myös iso osa peliajasta kuluu ravaamiseen. Lisäksi taistelu on vähän sekavaa edelleen (itse asiassa kun tätä aikoinaan koitin demona niin jätin sen kesken sen vuoksi mutta palasin kuitenkin ja tykästyin lopulta peliin). Siinä klikataan sarjassa eri tyyleillä (voima, nopeus ja ryhmä vihollisesta ja määrästä riippuen) ja kun klikkaa oikeaan aikaan, saa uuden sarjan mikä on tehokkaampi. Diablomainen kliksutus ei tuota kuin harmaita hiuksia tämän kohdalla, ajoituksen pitää olla oikea. Tämä kerrotaan kursorimuutoksella ja äänimerkillä, vaikeimmalla tasolla ollaan pelkän äänimerkin varassa. Taistelu menee helposti sekamelskaksi jos vihollisia on useampia, saattaa vahingossa klikata seläntakaista vihollista, joka olisikin kaivannut toisenlaista taistelutyyliä. Ei tämä iso ongelma ole ainakaan normaalilla vaikeustasolla, mutta pieni harmitus kuitenkin. Lisäksi yksi loppupään kenttä oli aika hanurista. Kartta antoi virheellisesti olettaa, että tietyistä paikoista olisi voinut mennä, vaikka tie oli tukossa. Lisäksi kun se oli täynnä pitkää ruohoa, niin navigointi oli karseaa. No, onneksi näin pahat oli harvassa.

Miinusmerkeistä huolimatta peli jää edelleen plussan puolelle, vaikka ikä onkin sitä nakertanut. Tästä on kuulemma tulossa remake ja nyt kun tätä on pelannut niin kyllä se taitaa olla paikallaan. Näissä on vaan riskinä, että remasteroidaan pelin sielukin nykyaikaisen yhdentekeväksi mössöksi. Jos tätä ei ole vielä pelannut ja rosoiset fantasiaropet kiinnostavat, niin tätä saa muutamalla eurolla aleista. Tai sitten odottelee remakea.

Ja vielä kuriositeettina jos joku ei tiennyt, niin "PC master race" sai alkunsa Yahtzeen pelin arvostelusta

Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.

Hyväksy kolmannen osapuolen evästeet

Jos tätä kokeilla haluaa niin tämänhän saa GOG:n kautta ilmaiseksi, kunhan lisää Gwentin pelikirjastoonsa

Best Video games, DRM-free | GOG.COM

Download the best classic and new games on Windows, Mac & Linux. A vast selection of titles, DRM-free, with free goodies and 30-day money-back guarantee.

www.gog.com

 

[CaseAce]

The Witcher Enhanced Edition Director's cut (PC)

Ennen kuin CD Project Red ryvetti maineensa Cyberpunkilla, se kasvatti sen The Witcher -pelisarjalla. Tämä fantasiaroolipeli perustuu Andrzej Sapkowskin kirjoihin, joissa seikkailee noituri Geralt Riviasta. Noiturit ovat mutaation läpikäyneitä ihmisiä, joilla on nopeammat refleksit ja paraneminen, mutta vastapainona ovat steriilejä ja ihmisten vihaamia. Työkseen he surmaavat ihmisiä vaivaavia hirviöitä, jotka eivät välttämättä rajoitu ei-ihmisiin. Sapkowskin teokset ovat korutonta moraalisesti harmaata keskiaikaista fantasiaa, eikä kaikki ole aina välttämättä sitä, miltä aluksi näyttää. Tämä eka peli on reilut 15 vuotta vanha, ja vanhoja tallennuksiani oli vielä säilynyt vuodelta 2008. Kuinka tämä eka osa on kestänyt ajan hammasta. Noo, ihan kohtuullisen hyvin, mutta asteriskeilla.

Peli alkaa kun kuolleeksi luultu Geralt palaa villijahti perässään muistinsa sopivasti menettäneenä. Hänet viedään noiturien linnoitukseen, Kaer Morheniin, jonne kohta hyökätään ja viedään noiturien salaisuudet, joilla tehdään uusia noitureita. Geralt lähtee hyökkääjien perään palauttaakseen salaisuudet, etteivät ne jäisi vääriin käsiin. Pelin juoni on hyvä, vaikka edelleenkin muistin siitä ison osan ja juoni onkin aina ollut CD Projektin pelien parhaita puolia. Dialogi on vanhahtavuudessaan virkistävää, kun majatalossa kuulee "Your mother sucks dwarfcock!" ei voi olla naurahtamatta. Ääninäyttely on välillä aika amatöörimäistä, vaikka sitä päivitettiinkin tässä EEDC-versiossa. Samaisessa majatalossa myös kuultu "I'm forced to sell my goods out here!" nauratti, eikä sillai hyvässä mielessä... Matkan varrella törmätään Geraltin vanhoihin tuttuihin, joita hän ei tietysti muista. Amnesia on sinänsä keino saattaa uusia pelaajia pelin maailmaan, mutta on se vähän tönkkö ratkaisu silti. On se silti hauska kokoontua vanhalla porukalla yhteen ryyppäämään ja kuunnella tilitystä naisista ja lopuksi mennä ilotaloon Hahmojen kanssa jutustelun lomassa suoritetaan tietysti tehtäviä. Pelin maailmaan kuuluvat noiturikeikat ovat tuottoisia sekä rahan että kokemuspisteiden osalta, joskin niitä hyödyntääkseen pitää olla lukenut oppaita hirviöistä tai muuta kautta saanut tietoa niiden erikoisuuksista, että voi kerätä tarvittavat elimet tai eritteet.

Mistä se asteriski sitten tulee? No pelin iästä. Teknisesti se on vähän vanhan näköinen, mutta kuitenkin toimii siltä osin. Ruudunpäivitys kannattaa rajoittaa 60 FPS, muuten hiukset ja parrat kirjaimellisesti räjähtävät, mikä on varsin hupaisaa mutta myös kovin immersiota rikkovaa. Isoin ongelma on kenttä- tai oikeastaan tehtäväsuunnittelu. Valtaosassa tehtävistä ravataan ympäri karttaa eestaas, mikä alkoi jo kakkoskappaleessa nyppiä. Geraltilla tulee helposti päivittäiset 10 000 askelta täyteen näitä tehdessä ja myös iso osa peliajasta kuluu ravaamiseen. Lisäksi taistelu on vähän sekavaa edelleen (itse asiassa kun tätä aikoinaan koitin demona niin jätin sen kesken sen vuoksi mutta palasin kuitenkin ja tykästyin lopulta peliin). Siinä klikataan sarjassa eri tyyleillä (voima, nopeus ja ryhmä vihollisesta ja määrästä riippuen) ja kun klikkaa oikeaan aikaan, saa uuden sarjan mikä on tehokkaampi. Diablomainen kliksutus ei tuota kuin harmaita hiuksia tämän kohdalla, ajoituksen pitää olla oikea. Tämä kerrotaan kursorimuutoksella ja äänimerkillä, vaikeimmalla tasolla ollaan pelkän äänimerkin varassa. Taistelu menee helposti sekamelskaksi jos vihollisia on useampia, saattaa vahingossa klikata seläntakaista vihollista, joka olisikin kaivannut toisenlaista taistelutyyliä. Ei tämä iso ongelma ole ainakaan normaalilla vaikeustasolla, mutta pieni harmitus kuitenkin. Lisäksi yksi loppupään kenttä oli aika hanurista. Kartta antoi virheellisesti olettaa, että tietyistä paikoista olisi voinut mennä, vaikka tie oli tukossa. Lisäksi kun se oli täynnä pitkää ruohoa, niin navigointi oli karseaa. No, onneksi näin pahat oli harvassa.

Miinusmerkeistä huolimatta peli jää edelleen plussan puolelle, vaikka ikä onkin sitä nakertanut. Tästä on kuulemma tulossa remake ja nyt kun tätä on pelannut niin kyllä se taitaa olla paikallaan. Näissä on vaan riskinä, että remasteroidaan pelin sielukin nykyaikaisen yhdentekeväksi mössöksi. Jos tätä ei ole vielä pelannut ja rosoiset fantasiaropet kiinnostavat, niin tätä saa muutamalla eurolla aleista. Tai sitten odottelee remakea.

Ja vielä kuriositeettina jos joku ei tiennyt, niin "PC master race" sai alkunsa Yahtzeen pelin arvostelusta

Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.

Hyväksy kolmannen osapuolen evästeet

Tässä oli myös sellainen hauska juttu, että ainakin omasta mielestä yksi pahimmista taisteluista tulee heti ekassa chapterissa. Se hitsin koira, oliko se joku Hellhound tms. En enää muista millä vaikeusasteella pelasin, mutta meni varmaan lähemmäs 10 yritystä. Mietin että jos jo nyt on näin paha, niin mitenköhän jatkossa. Mutta loppupelissä ei mun mielestä enää niin pahoja "bossejakaan" ollut. Tuo oli ihan vaikeammasta päästä. Tuossa vaiheessa Aardit jne. ei ole vielä kovin selkärangassa, ja heti pitäisi osata käyttää optimaalisesti, tai muuten tulee kunnolla turpaan siltä koiralta. Meinasi pelaaminen loppua siihen.

 

[Heseman]

Tässä oli myös sellainen hauska juttu, että ainakin omasta mielestä yksi pahimmista taisteluista tulee heti ekassa chapterissa. Se hitsin koira, oliko se joku Hellhound tms. En enää muista millä vaikeusasteella pelasin, mutta meni varmaan lähemmäs 10 yritystä. Mietin että jos jo nyt on näin paha, niin mitenköhän jatkossa. Mutta loppupelissä ei mun mielestä enää niin pahoja "bossejakaan" ollut. Tuo oli ihan vaikeammasta päästä. Tuossa vaiheessa Aardit jne. ei ole vielä kovin selkärangassa, ja heti pitäisi osata käyttää optimaalisesti, tai muuten tulee kunnolla turpaan siltä koiralta. Meinasi pelaaminen loppua siihen.

Muistan legendan tästä, oliko just ollut, että Aardilla piti laittaa piski kumoon ja sit lopetusliike. Tällä kertaa ei ollut isompia vaikeuksia sen suhteen. Muuten ei tosiaan isompia vaikeuksia taistelun suhteen ollut, mutta lopussa eräs ötökkä oli aika pirullinen, varsinkin vaikeimmalla. Nyt se meni kerrasta kun käytti sopivaa öljyä, aika vähiin jäi kyllä terveys silti.

 

[Refloni]

On tullut naputeltua aika monta negatiivista arvostelua putkeen, joten tässä on mietteet parista hyvästä pelistä.

Wandersong

Bardin eeppinen seikkailu. Pulmat ratkotaan ja vastaantulijat hurmataan musiikin voimalla. Toisesta tatista voi ruveta laulamaan millä hetkellä tahansa, vaikka kesken dialogin. Mekaniikkaa käytetään mielikuvituksellisesti. Mukana on ne rytmipelit ja kapteeni käskee -leikit mitä olettaisikin, mutta laululla myös ohjataan ympäristöelementtejä, valitaan dialogia ja tehdään monta muuta juttua joita en halua spoilata. Pulmanratkonnan lisäksi on tasohyppelyä, jonka tuntuma on ikävä kyllä aika hirveä. Vaikeaa se ei onneksi ole.

Taidetyyli ei oikein iskenyt. Paperinukkemainen vektorigrafiikka ja räikeät värit vielä menettelee, mutta animaatiot on turhan pökkelöitä. Ne saavat pelin näyttämään siltä kuin FPS olisi parinkympin luokkaa. Ympäristöt sentään on mukavan monipuolisia. Pelistä löytyy vuoristoa, teollisuuskaupunkia, suota ja trooppista saaristoa. Tunnelma heittelee laidasta laitaan ja kauhunpoikastakin tarjoillaan. Peli on kuitenkin ennen kaikkea tervehenkinen.

Tarina vaikuttaa aluksi suoraviivaiselta maailmanpelastukselta, mutta siitä paljastuu yllättävää syvyyttä ja sanomaa. Hahmoja on noin sata ja useimmat vitsit hauskoja. Wandersong tuo itse asiassa todella vahvasti mieleen Undertalen, se on undertalemaisempi kuin Undertalen virallinen jatko-osa. Yhteistä on ainakin rupiset grafiikat, valloittavat hahmot ja yltiöpasifistinen tarina. Loppukin on lähes identtinen.

Hollow Knight

Modernin klassikon maineessa oleva soulslike-metroidvania. Tuhoutuneeseen ötökkävaltioon sijoittuva peli on tunnelmaltaan kauniin melankolinen. Tutkimusmatkailua on todella paljon ja peli on täynnä löytämisen iloa. Maailma on harvinaisen avoin metroidvaniaksi. Kerta toisensa jälkeen jaksoin yllättyä siitä, miten paljon kamaa 2D-peliin on onnistuttu mahduttamaan.

Avoimuuden kääntöpuolena on, että pelin isoin ongelma on päämäärättömyys. Suurimman osan aikaa ei ole mitään hajua minne pitäisi mennä ja alueita tutkii vain tutkimisen ilosta. Ei se tietenkään huono kannustin ole, mutta tarina on niin epämääräinen, että siltä ei kannata odottaa apua saati motia.

Shaa! Hegaale! Ediina! Hahmot tuntuvat sirkuttavan jotain oikeaa kieltä, mutta en keksi mitä.

Taistelu on mehevän ja hyvän tuntuista ja kontrollit ovat napakat. Mikä tahansa tasohyppely saisi ottaa Hollow Knightista mallia. Hahmonkehitys ei ole kiinteää, vaan löydettävät ja avattavat kyvyt ovat amuletteja, joita voi kerrallaan olla tietty määrä mukana. Jokaisella taukopaikalla voi vaihtaa mukana kulkevia poletteja ja kokeilla uusia yhdistelmiä. Hyvä keksintö. Kuolema heittää takaisin edelliselle puistonpenkille ja jättää kuolinpaikalle haamun, joka pitää lyödä jos haluaa saada takaisin kaikki ennen kuolemaa kerätyt rahat. Jos kuolee toistamiseen ennen sitä, massit haihtuvat savuna ilmaan. Menetin pari kertaa niin ison rahakasan että todella kirpaisi.

Peli on souls-tyyliin vaikea enkä saanut lopulta tehtyä kaikkea. Hinkkasin yhtä DLC-pomoa ja Colosseumin viimeistä areenamättöä kymmeniä ja kymmeniä kertoja, kunnes lopulta vain luovutin ja päätin mieluummin vetää pelin loppuun. Virallinen loppubossi kaatui puhaltamalla. Saamani loppu oli synkkä, mutta hyväksyn kohtaloni. Jokunen mysteeri jäi selvittämättä ja mukana oli pari niin hankalan oloista haastetta, etten edes yrittänyt. Ai että kierrä koko pelimaailma ja poimi hedelmät näistä puista saamatta koko matkalla naarmuakaan ja tallentamatta? Hyvä vitsi.

Riittää minulle.

Hollow Knight oli minulle oppitunti omien rajojeni hyväksymisestä. Kaikkea ei aina pysty tekemään, mutta omista saavutuksista voi silti olla ylpeä. Olen tyytyväinen että sain tuon läpäisyprosentin noinkin isoksi.

(En aio tosin poistaa peliä. On sellainen aavistus, että jossain vaiheessa tulee pakottava tarve palata viimeistelemään peli.)

 

[xarot]

System Shock Remake (PC)

Katso itseäsi, hakkeri!

Tämä on uusintapainos vuoden 1994 versiosta jota en ole pelannut. Siis samalta vuodelta kuin Doom 2. Lyhyesti peli on vähäisiä rpg-elementtejä yhdistelevä juonellinen ammuntapeli, jossa hakkeri jää kiinni ja megakorporaatio tekee diilin: hakkeroi avaruusaseman AI:n suojamekanismit pois tai vankilaan. Diili menee vähän mönkään koska pelaaja herää avaruusasemalta tuonnempana, ja AI on sen verran sekaisin että kaikki avaruusaseman ihmiset on teurastettu tai muokattu AI:n ohjastamiksi kyborgeiksi.

Uusintapainos on ehkä vähän turhankin lojaali alkuperäiselle versiolle peliteknisesti. Doomin aikaan ongelma oli sokkeloisissa kentissä joissa tekstuurit muistuttivat toisiaan (Doom, Dark Forces,…) ja niin tässäkin, vaikka uusintaversio onkin kyseessä. Kentät, hissit ja tärkeät paikat menevät hetkessä sekaisin ja sitten meneekin sormi suuhun, mitä ihmettä pitäisi edes tehdä. Käytin läppäreitä apuna ja se kannatti.

Palataan kuitenkin hetkeksi taaksepäin, miksi peli oli aikoinaan suorastaan aikaansa edellä. Siis tässähän on ihan oikea juoni, tekoäly Shodan on hieno päävihollinen ja etenkin ääninäyteltynä, ja sitten mikä oli varmasti aikoinaan mullistavaa enkä tätä edes itse tiennyt, kunnes luin Tapio Salmisen revikan vuodelta 1994:

System Shock – Ojasta virtuallikkoon

”Pelaaja voi kävellä, juosta ja hyppiä, kiivetä tikkaita, katsella ylös ja alas ja heitellä esineitä, jotka kimmahtelevat täysin fysiikan lakien mukaan. Pikanttina yksityiskohtana jopa hirviöiden ampumia/heittämiä projektiilejä voi ampua syrjään.

Paitsi mukavana myös käytännöllisenä uutuutena pelihahmo ei ole tuomittu pelkästään seisomaan selkä suorana ja katse teräksisenä, vaan hän voi myös kyykistyä tai heittäytyä rähmälleen maahan, joita taitoja tarvitaan muun muassa matalissa huoltoputkistoissa ryömimiseen. Ja kaiken tämän lisäksi hän voi nojailla oikealle tai vasemmalle, esimerkiksi ampuakseen nurkan takaa piilossa odottavaa vartijarobottia. Pitemmällä seikkailussa pääsee vielä lentämään ja skeittailemaan seinillä.

Toimintojen määrästä huolimatta liikkuminen sujuu kätevästi niin näppiksellä kuin hiirelläkin, ja aseella voi hosua mihin kohtaan ruutua tahansa vain hiiren oikeaa nappia painamalla. Maastoutumiset ja kurkistelut muuttuvat pian kuudenneksi aistiksi.”

Ilmeisesti alkuperäisen ohjaus ei kuitenkaan ihan 2023:n standardia noudattanut. Mutta tämä tuli joskus pari vuotta aiemmin kuin Duke3D?

No itse pelistä. Se kuluu enimmäkseen vihollisia ammuskellessa, pääosumat tuntuvat tekevän eniten vahinkoa. Juonen mukaan suoritetaan erilaisia tehtäviä, metsästetään avainkortteja, päivitellään aseita, tuskaillaan liian pienen inventaarion, terveyden ja ”sähkövoimien” kanssa. Eri aseet tarvitsevat erilaisia ammuksia ja samaan aseeseen voi käydä pari erilaista ammustyyppiäkin. Shodan ilmestyy tuon tuostakin näytöille tai nauhoituksiin/keskusteluihin kutsumaan pelaajas ”ötökäksi”. Juonenkuljetus käy kentistä kerättävillä nauhoitteilla tai radiopuheluilla. Välillä pelaaja heitetään pomotaisteluun joissa henki lähti minulta pahimmillaan parissa sekunnissa. Samaa bossia kierrätetään pahimmillaan useamman kerran. Kentät on jaoteltu kerroksiin, ja välillä joutuu ravaamaan kenttiä pahasti edes takaisin. Tämä on turhauttavaa etenkin loppupuolella, kun saa kuulla että tiettyä koodia, jonka osaa tarjoiltiin jo ekassa kentässä, tarvittaisiin nyt.

Henki on tosiaan jatkuvasti tiukassa ja itse tallentelin ja latailin peliä tiuhaan. Tässä ei todellakaan huohotella kulman takana vaan käytetään erittäin harvassa olevia medkittejä tai health patcheja. Peli kaipaisi nykypäivän quest markeria joka tekisi pelaamisesta paljon mukavampaa. Mieleenpainuvana yksityiskohtana tässä pääsee pelaamaan shakkia konetta vastaan (ei pakko) ja hieman tuskailin tuon kanssa kun tuntui ettei kone tee yhtään virhettä toisin kuin ne pelaajat joita vastaan joskus muksuna pelattiin. Ne jotka eivät osaa shakin sääntöjä hyvin tuo on varmaan mahdoton.

Vaikka peli ei oikein istu ehkä tähän päivään, usein näitä vanhoja pelatessa tulee mieleen, miksi nykypelit ovat niin turhauttavankin yksinkertaisia, jos pieni tiimi teki tämmöistä jälkeä jo 29 vuotta aiemmin? Pelistä ei meinannut päästää irti kun alkoi pelaamaan. Taidan seuraavaksi pelata jotain ihan muuta ja ottaa seuraavaksi työn alle System Shock 2:n, jossa muistaakseni peruspelimekaniikat ovat lähempänä tätä päivää.

 

[perato]

Assassin's Creed (PC)
Kyllä, se ensimmäinen.

Assassin's Creed 2 (PC)
Tämä kyllä nyt yllätti miten paljon viimeistellymmältä tämä tuntui verrattuna tuohon ykköseen.

Assassin's Creed: Brotherhood (PC)
Ei ehkä ihan niin hyvä kuin muistin, mutta erityisesti nyt huomaa kuinka paljon hiotumpi idealtaan tämä on kuin kaksi edellistä.

Sarjan neljäs osa
Assassin's Creed: Revelations (PC)
Kaiken kaikkiaan aika vähän uutta tässä kuitenkaan on, "sitä samaa vähän hiotumpana".

Assassin's Creed III (PC)
Desmondin tarinan päätös. Edelliseen osaan verrattuna tässä on jo merkittävästi uudistuksia mutta toisaalta sitten paljon bugisempana. Tähän mennessä ongelmallisin peli ollut pelata.

Assassin's Creed IV: Black Flag (PC)
Ykkösen jälkeen se omaan makuun huonoin AC. Millään tavalla ei vie tuota itse AC:n perusmekaniikkaa eteen päin, kaikki on nähty edellisistä peleistä. Jopa laivastotaistelu oli mielekkäämpää kolmosessa kuin tässä. Kaikessa kuitenkin paistaa 'leikkaa ja liimaa' ja muutenkin fiilis, että tämä on halvalla tehty spin-off eikä täysverinen jatko-osa.

Assassin's Creed: Rogue (PC)
En tosiaan ollut aikanaan tajunnut, että tämäkin on osa tätä pääsarjaa, luulin että on joku mobiilipeli, tähän aikaan kun näitä tuli ja samana päivänä ilmestyi AC: Unity, niin onko ihme. Kronologisesti tämä on Kenway-trilogian keskiosa, joskin tässä Kenwayt on sivuroolissa. Nykymaailmassa ei oikeen tapahdu mitään ja on ihan samaa haahuilua siellä Abstergo entertainmentin päämajassa mitä nelonenkin on. Tässä kuitenkin nähdään enemmän maailmaa Temppeliritareiden silmin mikä on ihan virkistävää.

Peli on lyhkäsempi ku edeltävät, päätarinan voisi puksuttaa varmaan aika nopeaa läpi, päädyin kuitenkin melko pitkälle tekemään kaiken mitä pelissä pystyi tekemään, joitain keräilyjä ja paria laivastotaistelua lukuun ottamatta. Sivutehtäviä on tässä vähän(oikeastaan ihan pari erilaista jotka toistuu x10 kertaa, joista toinen on tylsä metsästys ja toinen ihan viihdyttävä Assassiinien estäminen) ja peliajasta väittäisin suurimman osan menneen kuitenkin lähinnä avatessa/valloittaessa paikkoja sekä kerätessä joitakin aarteita(jotka lähinnä toki kosmeettisia). New York jää valitettavan vähäiselle käytölle, joskin onhan se jo kolmosesta tuttu. Laivastotaistelu mukavampaa, koska konetykillä voi lanata vihollislaivan kannet, ettei tarvi juuri siellä miekkailla. Välineet alkaa olla jo niin moninaiset, että osa taas jää käyttämättä ja osa on liian hyviä. Osa tehtävistä päättyi lähes heti(ja välivideosta/lisätavoitteista päätellen niiden olis ollut tarkoitus jatkua pitemmälle), kun ampui kranaatin tai pistoolilla oikeassa kohdassa.

Valitettavasti bugisempi kuin edeltävänsä, pelin jumittavia bugeja pariin kertaan, että piti ladata aiempi kohta, hahmo jäi jumiin yms.

Kokonaisuutena kuitenkin jotenkin mieluisampi itelle kuin tuo Black Flag, ehkä juurikin sen takia, että laivastotaistelu on jouhevampaa, tekeminen vähän monipuolisempaa ja paikat on karvan verran parempia kuin satunnaiset saaret Black Flagissa.

 

[Hulikopteri]

Assassin's Creed

Aikoinaan pidin pelistä paljon. Peliä tuli hakattua aikalailla läpipeluun jälkeenkin. Mutta ikävä kyllä tämä ei ole kestänyt hyvin aikaa.

Mitä hyvää pelistä tulee mieleen, niin ehdottomasti juoni ja parkour. Molemmat koukuttavat aikalailla. Varsinkin juoni pitää otteessaan ja keskustelut kohteiden kanssa ovat mielenkiintoisia. Ovatko Salamurhaajat aivan hyviä ja Temppeliritarit täysin pahoja? Moraalisia kysymyksiä tulee niin päähenkilölle kuin pelaajalle.

Sitten huonot puolet jotka laskevat arvosanaa aikalailla. Eli isoin asia tietenkin itse tehtävien rakenne. Vaikka ympäristöissä on tarpeeksi vaihtelua, mutta tehtävissä ei ole. Kaikki vain toistaa itseään. Eikä sivutehtävien tekemisistä palkita, muutakuin saamalla tietoa kohteista. Itse lopetin alun jälkeen ylimääräisten tehtävien tekemisen. Lippujakaan en jaksanut lopussa etsiä.

Peli on myös aika helppo. Toki jos iso läjä vihollisia käy päälle, niin onhan siinä henki höllässä ellei keskity. Taistelu on muutenkin aika puuduttavaa, eikä hirveästi vaihtelua tule siihenkään.

Kaikesta huolimatta kyllä tämä saa 70/100. Ei peli täysin kehno ole, mutta ei mikään hyväkään. Kyllä tämän sen kerran pelaa, jos haluaa aloittaa pelisarjan peluun tästä.

 

[antti-x]

Halls of Torment

5 euron Vampire Survivorin ja Diablon välimuoto. Ihan mukavaa aivot narikkaan viihdettä joka toisaalta vaatii grindaamista että on toivoa päästä peli loppuun, mutta toisaalta palkitsee mekein kaikesta jolloin yhdellä kierroksella voi saada kasaan ison läjän saavutuksia. Ja ainakin itsellä tahti kiihtyi loppua kohden kun tajusin että jokaisella hahmolla kannattaa vähän vuorotellen pelata eikä keskittyä yhteen kun tosiaan hahmokohtaiset tavoitteet on erikseen. Yksi luola kestää max puoli tuntia + loppuvastuksen jos sinne asti pääsee. Nyt 16 tuntia Steamin mittarissa ja 142 / 202 steam archievementtia kasassa ja kaikki kolme tarjolla olevaa kentää pelattu läpi asti ja tuntuu että olen toistaiseksi valmis pelin kanssa. Aika sopivasti omaan aikatauluun kun ei oikeastaan ole aikaa pelailla.

 

[Jumi]

Sunless Sea (PC)

Epic Store jakoi tätä ilmaiseksi jossain välissä ja nyt vihdoin koitin, koska halusin selvittää miksi tämä 2015 tehty peli pompsahtaa vähän väliä eteen netin syövereissä. Takana on vasta parisen tuntia... Ylhäältä kuvattu meren fantasiatutkimuspeli tuo mieleen pelit Faster Than Light ja Darkest Dungeon, ja laivaa ohjataan mukavasti nuolinäppäimillä eikä hiirellä napsuttelemalla. Polttoaine ja ruoka ovat kokoajan kortilla ja varsinkin alussa tulee tehtyä raivostuttavia virheitä kun ei ole tuttua miten peli oikein toimii. Uusien paikkojen tutkiminen on kiinnostavaa, vaikka hankalalla englanninkielellä kirjoitetut pienet tarinat eivät kiinnostaneetkaan. Kotisatamaan palaaminen on aina helpotuksen hetki, on mukava saada palkkiota ja palkata lisää miehistöä tai parantaa laivaa, ja ottaa vastaan uusia tehtäviä.

Pelaaminen/eteneminen tuntuu olevan yhtä tuskallista kuin Darkest Dungeonissa ja tässä on pelin suurimmat valituksen aiheet minusta. Joku tehtävä antaa mukaan salakuljetettavan tavaran joka pitäisi kuljettaa nimettyyn satamaan jonka olinpaikasta ei ole mitään tietoa. Ihmeissäni googletin missä sataman suunnilleen pitäisi olla, mutta en löytänyt sitä vaikka olin ostanut kaikilla rahoilla bensaa ja ruokaa varautuen pitkään matkaan, vaan piti palata kotisatamaan. Siellä yllätyksekseni poliisi tutki tavaratilani ja löysi salakuljetettavan tavaran. En saa tuota tärkeää tavaraa ilmeisesti enää tässä pelissä, enemmän vituttaa ettei enää ole rahaa, bensaa tai ruokaa. Oliko tämä game over? En ymmärrä miten tätä pitäisi pelata, pitäisikö ihan kaikki asiat jaksaa googlettaa? Varoittiko tehtävä etukäteen että se on käytännössä mahdoton tässä vaiheessa peliä?

Taidan vain aloittaa uuden pelin, kun ihan kiinnostavalta tämä vaikuttaa. Saa nähdä kasvaako inho epäreiluja juttuja tai äkkikuolemia kohtaan suuremmaksi kuin itse peli.

Tämä on puhdas PC-peli mutta sitä voisi teoriassa pelata gamepadillakin, jostain syystä en saa xbox1:n gamepadin ristiohjainta tai tatteja määritettyä pelin asetuksissa vaikka normaali napit tunnistuu, eikä edes JoyToKey ei auta!?

Pelin idea on hyvä ja kyllä tämä semmonen 4/5 tuntuis olevan. Mutta jos vastaan tulee lisää vastaavia pettymyksiä ilman merkitävää etenemistä niin taitaa jäädä pelaamatta ja 0/5.

 

[WalluWaan]

The Wolf Among Us (PC)

New Yorkiin sijoittuva viiden episodin Telltale-peli, missä satuhahmot elävät omaa elämäänsä ihmisten keskellä ihmisiksi naamioituina. On Lumikkia ja Isoa Pahaa Sutta yms. Prostituutiota, kiristystä ja alkoholismia. Hieno maailma. Ei ihme kun peli perustuu kirjasarjaan.

Pelaaminen on dialogiboksien valintaa ja satunnaisia reaktiopainalluksia näppäimistöllä. Varmaan monta eri reittiä lopputulemaan, mutta tuskin tätä uudelleen pelaan Tarinakyllä imi aluksi mukaansa, mutta ehkä hieman lässähti loppua kohden. Grafiikka oli sarjakluvamaisen hienoa.

Ensimmäöinen Telltale-peli meikäläiselle ja ihan hyvin maistui. Glitchwaveen laitoin 3,5/5,0


Brothers - A Tale of Two Sons (PC)

Hieno ja todella nätti pieni peli kahdesta veljeksestä, jotka lähtevät tuntemattomalle matkalle pelastaakseen isänsä. Maisemat ovat upeita ja tarina aika koskettava.

Pelaaminen tapahtuu molempaa veljestä yhtäaikaa liikuttamalla gamepadin kummallakin tatilla, joten peli siis on käytännössä yksinpelattava kaksinpeli-yksinpeli. Ei paljoakaan haastetta, jos joku sellaista peleiltään haluaa. Pääpaino on sulavassa etenemisessä ja tunnelmassa. Lyhyt peli on myöskin. Minulta kesti 3,5 tuntia läpäisemiseen..

Kaikkiaan pidin tästä kyllä todella paljon. Glitchwaveen piirtyi 4,0/5,0.

 

[Captain J]

Assassin's Creed: Rogue (PC)
En tosiaan ollut aikanaan tajunnut, että tämäkin on osa tätä pääsarjaa, luulin että on joku mobiilipeli, tähän aikaan kun näitä tuli ja samana päivänä ilmestyi AC: Unity, niin onko ihme. Kronologisesti tämä on Kenway-trilogian keskiosa, joskin tässä Kenwayt on sivuroolissa. Nykymaailmassa ei oikeen tapahdu mitään ja on ihan samaa haahuilua siellä Abstergo entertainmentin päämajassa mitä nelonenkin on. Tässä kuitenkin nähdään enemmän maailmaa Temppeliritareiden silmin mikä on ihan virkistävää.

Peli on lyhkäsempi ku edeltävät, päätarinan voisi puksuttaa varmaan aika nopeaa läpi, päädyin kuitenkin melko pitkälle tekemään kaiken mitä pelissä pystyi tekemään, joitain keräilyjä ja paria laivastotaistelua lukuun ottamatta. Sivutehtäviä on tässä vähän(oikeastaan ihan pari erilaista jotka toistuu x10 kertaa, joista toinen on tylsä metsästys ja toinen ihan viihdyttävä Assassiinien estäminen) ja peliajasta väittäisin suurimman osan menneen kuitenkin lähinnä avatessa/valloittaessa paikkoja sekä kerätessä joitakin aarteita(jotka lähinnä toki kosmeettisia). New York jää valitettavan vähäiselle käytölle, joskin onhan se jo kolmosesta tuttu. Laivastotaistelu mukavampaa, koska konetykillä voi lanata vihollislaivan kannet, ettei tarvi juuri siellä miekkailla. Välineet alkaa olla jo niin moninaiset, että osa taas jää käyttämättä ja osa on liian hyviä. Osa tehtävistä päättyi lähes heti(ja välivideosta/lisätavoitteista päätellen niiden olis ollut tarkoitus jatkua pitemmälle), kun ampui kranaatin tai pistoolilla oikeassa kohdassa.

Valitettavasti bugisempi kuin edeltävänsä, pelin jumittavia bugeja pariin kertaan, että piti ladata aiempi kohta, hahmo jäi jumiin yms.

Kokonaisuutena kuitenkin jotenkin mieluisampi itelle kuin tuo Black Flag, ehkä juurikin sen takia, että laivastotaistelu on jouhevampaa, tekeminen vähän monipuolisempaa ja paikat on karvan verran parempia kuin satunnaiset saaret Black Flagissa.

Itsellä on pleikkarille molemmat sekä Black Flag että Rogue, ja Rogue:ta en ole päässyt juuri alkua pidemmälle. Pari vuotta sitte sen sain lahjaksi, Black Flagin nakuttelin läpi silloin kun se julkaistiin. En tiedä onko syynä paremmat nykypelien grafiikat tai parempi pelattavuus vai mikä, kun ei se vain iske. Vai liekkö sitten että Black Flagia tuli pelattua aikoinaan liikaa koska omasta mielestä oli Brotherhoodin jälkeen paras AC siihen asti, ja siitä johtuen Rogue on liian samanlainen omaan makuun - vaikka onkin temppeliherra vinkkelistä oleva peli.

 

[Hulikopteri]

Sniper: Ghost Warrior
Vuosien jälkeen pelasin pelin läpi asti. Ollut siis kauan backlogilla. Olinko tyytyväinen pelattuani pelin?

Pelin juoni on niin geneeristä huttua ettei siitä kannata välittää. Pelattavuus on tönkköä, sniikkailu ei toimi, tekoäly typerää ja kentät liian putkia.

Mutta silti jotenkin sniputtaminen on tyydyttävää. Hidastukset myös ovat hulvattomia, vaikkei yllä esim Sniper Eliten tasolle.

Eli kyllä tämån pelasi mielellään läpi ja on virkistävää vaihtelua open world peleihin.
60/100

 

[CaseAce]

Alan Wake Remastered (PS4/PS5, PS+)

Ensimmäisen kerran pelasin tämän PC:llä muutama vuosi sitten, ja nyt kun peli tuli "ilmaispeliksi" PS Plussaan niin aika ottaa uusiksi.

Pelaaja komentaa kirjailijaa, joka joutuu taistelemaan pimeyden voimia vastaan aseenaan taskulamppu ja revolveri. Maisemasta ja muutamasta muustakin yksityiskohdasta tulee kovasti mieleen Twin Peaks. Ja joku varmaan muistaa ne legendaariset Twilight Zone pätkät mitä tuli telkkarista silloin joskus kasarilla.

Kirjailija kun ei ole mikään "action hero", niin mm. juokseminen on kovin rajallista ja kunto loppuu jo pienen sprintin jälkeen. Samoin armorina oleva pikkutakki ei paljoa iskuja vaimenna vaikka siinä nahkaiset kyynärpaikat onkin. Ja siitä syystä Alan ottaa osumaa melkoisesti jos vihut pääsevät lähelle, eli tarkkana pitää olla ihan helpoimmallakin vaikeustasolla. Healthia ei myöskään tule yhtään enempää pelin edetessä, olemassa oleva määrä kyllä regeneroituu itsestään. Vihut pyrkii aktiivisesti piirittämään pelaajaa, joten koko ajan pitää tarkkailla sivustaa ettei joku pääse luikkimaan selän taakse. Taskulampulla osoittelu on oleellinen osa taistelua, ja sillä voi myös häikäistä jolloin vihut lamaantuu hieman. Arsenaaliin kuuluu myös soihdut joilla saa lisätilaa jos vihut pääsevät piirittämään ja tulevat iholle. Henki kun lähtee muutamasta iskusta.

PC:llä koin ongelmalliseksi kävellä suoraan. Ohjaus kun ohjaa lähinnä taskulamppua, ja se ei ole tarkasti se suunta johon hahmo kävelee. Konsolilla ei tuntunut samalta, en tiedä onko jotain kehitetty tähän remasteriin vai onko se vaan isolta telkkarilta helpompaa. Pelissä kun voi myös tippua kielekkeeltä kuolemaan. PS5 triggerit on otettu hyötykäyttöön, ja L2 puoliväliin painamalla tähdätään aseella valon suuntaan ja täysin alas painamallla kohdistetaan valoa enemmän kohteeseen. Tämä ei PC:llä onnistunut, vaan aina tähdätessä kului myös taskulampun paristoa.

Kenttäsuunnittelu on ajalle tyypillistä putkijouksua. Välillä hieman hakusessa minne pitää mennä, mutta alueet eivät ole isoja joten kauan niissä ei harhaile kuitenkaan. Paitsi muutama jossa kaiken lisäksi vihuja illmestyy loputtomasti. Tästä tuleekin hieman miinusta. Missään ei oikein sanota selkeästi milloin kaikki vihollisaallot pitää eliminoida, ja milloin vaan juosta eteenpäin seuraavaan turvalliseen paikkaan. Jälkimmäisessä tapauksessa panokset loppuu nopeasti jos jää vaan taistelemaan eikä hoksaa vaan puskea vihujen läpi eteenpäin, vihut kun ei pudota ammuksia eikä mitään muutakaan tavaraa. Mitään health kittejä ei myöskään ole, eli taistelun keskellä health generoituu vaan tuskallisen hitaasti eikä muuta tapaa ole parannella itseään. Turvapaikoissa health generoituu nopeammin.

Peli sisältää molemmat DLC:t ja ne selkeyttää päätarinaa mukavasti. Niitä ei kannata pelata ennen kuin pääpeli on pelattu loppuun. (Alan Wake's American Nightmare peli olisi voinut myös olla mukana, vaikkei se tuohon pelimaisemaan liitykään, tykkäsin siinä etenkin naulapyssyllä ammuskelusta.)

Soundtrack on kovaa kamaa. Roy Orbison, Poets of the Fall, David Bowie, Depeche Mode, jne. Harnittavasti kuitenkin kaikki kappaleet ei ole kuunneltavissa soundtrack valikosta, mm. tuo Depeche Mode, vaan sitä kuunnellakseen pitää pelata peliä. En voi ymmärtää miksi, lisenssiasiatkin luulisi olevan kunnossa koska pelissä nekin kappaleet on kuunneltavissa.

Tarinan sivussa sykähdytti eniten kahden entisen rokkarin tarina.

Mukava nähdä muuten lopputeksteissä (kunhan vaan jaksaa odottaa sinne asti yli ensimmäisen musiikkikappaleen...) kohtaan "Original Alan Wake" kuinka suomalaisella tiimillä alkuperäinen Alan Wake tehtiin. Nykyään kun suomalaisetkin pelit on kovin kansainvälisillä tiimeillä tehty. Toista se oli 2000-luvun alussa.

Ikähän tässä näkyy, 13v, siitä ei pääse mihinkään vaikka kuinka remasteroidaan.

Suomiviitteitä on mukavasti ripoteltu sinne tänne. Kerätään Airamin thermospulloja (ostettavissa muuten Remedyn storesta), jne. Vihutkin välillä mörisee "physical labor, let's take a break" ja "omega-3 is good for you", jne. Olutmerkki on Ahma, eräs olento tv-klipissä on Nik'sih-Per'kah, Sam Lake pääsee vääntämään Max Payne naamaansa talkshow:ssa, sauvakävelyn terveysvaikutuksia mainostavat julisteet, jne. Tavaramerkkejä on karsittu remasteroinnissa, paristot ovat vaan geneerisiä paristoja eikä enää Energizer merkkisiä, samoin automerkkien ja kännykkäoperaattoreiden logot on siivottu pois.

PC pelikerrasta jäi mieleen mukavat taistelukohtaukset jossa musiikki soi taustalla ja haulikko laulaa. Nyt konsolilla tuntui että musiikki oli todella hiljaisella taustalla, ellei väännä ääniasetuksia todella paljon. Ei ollut ollenkaan sama fiilis kun musiikki on liian hiljainen, ja taistelun tiimellyksessä sen hienoutta ei edes huomannut ellei keskittynyt kuuntelemaan sitä. Perusasetuksilla pelatessa jää helposti koko komeus huomaamatta. Eräskin varastotaistelu, jossa sai halutessaan napsauttaa radion päälle ja Poets of the Fallin soimaan taistelun taustalle.

Tästä tulikin mieleen että Control pelissä on aika paljon samankaltaisuuksia varsinkin jos huomioi nuo lisäosat. Siinäkin oli eräs huone jossa sai radiosta musat päälle taustalle ennen kuin zombeja alkoi rynnimään päälle.

Alkuperäisen pelin lopputeksteissä oli että "Alan Wake's journey through the night will continue." Ei varmaan ollut silloin mielessä että siihen jatkumiseen menee yli 13 vuotta. Kakkososaa odotellessa siis, vielä muutama kuukausi.

(Edit: Löytyi lopputekstien syövereistä että Jenni Banerjee on ollut tekemässä motion capturea tähän.)

 

[Heseman]

Diablo III + Reaper of Souls -lisäri (PC)

Välillä kaipaan yksinkertaista hirviömättöä ja loottifestiä. Minulla ei ole puhelinta, joten jouduin odottamaan, että Diablo III tulee viimein kunnolliseen aleen. No, se viimein tuli tuossa muutama viikko sitten, kuinka kävi? Aika heikosti, jos suoraan sanon.

Kyseessä siis jatko-osa peleille, jotka tulevat useimmille mieleen kun mainitaan "Action RPG". Edetään pelimaailmassa, mätetään hirviöitä ja kerätään loottia. Hyvät kamat laitetaan päälle, huonot myydään kauppiaalle. Varsin simppeli konsepti ja pitäisi olla helppoa onnistua, muttei näköjään ole. Ensinnäkin peli on naurettavan helppo, en kuollut sen aikana kertaakaan. Siis kertaakaan. Lähdin liikkeelle normaalilla ja hahmoksi valitsin crusaderin. Äkkiä vaan huomasin, etten kuole lainkaan enkä ota juurikaan edes damagea. Väänsin namiskan hardille mutta sama juttu, vihollisten kesti vaan kuolla kauemmin. Hetkellisesti laskin normaalille kunnes väänsin lopulta takaisin hardille pysyvästi. Seisoin vihollisten keskellä ja spämmäsin hyökkäystä, eivätkä ne saaneet juuri koskaan punaista terveyspalloani hupenemaan, edes bossit. Ja tätä jatkui lisärin loppuun saakka. Peli oli niin helppo, että piti laittaa YouTubesta videota pyörimään taustalle samalla kun pelaan, etten olisi kyllästynyt kuoliaaksi. Lisärin pari viimeistä isompaa bossia sentään vaati, että vähän väistelee joitakin hyökkäyksiä ja niissä sentään koin tästä syystä pientä pelaamisen iloa. Enkä ole siis näissä peleissä mikään Exceliä ja hahmowikejä pläräävä minmaxaaja, olen kyllä pelannut näitä useamman aikanaan läpi (Diablo x 4, Diablo II + lisäri x 2, Torchlight, Torchlight II, Titan Quest + lisäri, Grim Dawn + lisärit sekä Path of Exile nyt ainakin). Eikä tuolla CV:llä vielä oikeissa peleissä pitkälle päästä, Diablo II toinen vaikeustasokin jäi mulla kesken aika äkkiä. Toki voisi sanoa, että laita vielä vaikeammalle, mutta mielestäni jo hardin kuuluisi olla oikeasti haastava kokemus, jossa pärjätäkseen pitää optimoida hahmon varustus oikein.

Mitä muuta pelissä sitten on? Lootti ja skillit nyt olivat siedettäviä, joskaan mulla ei ole tarpeeksi kompetenssia arvioimaan niitä syvällisemmin. Juoni on näiden pelien mittapuullakin aika dadaa ja lorekin jo väsynyttä, suurin osa mielenkiintoisesta oli jo edeltäjissä. Lisärin juoni oli hiukan parempi, mutta vain hiukan. Musiikki oli totaalisen yhdentekevää ja monesti unohdin sen olemassaolon kokonaan. Kakkosen musiikkeja tuli kyllä ikävä.

Spoileri: Diablo II musiikkinäyte

Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.

Hyväksy kolmannen osapuolen evästeet

Tämä oli siis aikamoinen pettymys. Olin kyllä kuullut, että varsinkin julkaisun aikaan tämä oli totaalisen rikki ja että lisäri olisi pelastanut paljon. Tämän perusteella en kyllä todellakaan halua tietää, millainen peli oli alussa kuin sairaasta uteliaisuudesta. Enkä ymmärrä lehdistön arvosanoja tälle, ero pelaajien arvosanoihin Metacriticissä on iso, vaikka huomioisi osan olevan arvosanapommitusta. Jos olisin ilkeä, sanoisin, että journot antoivat pelille hyvät pisteet kun kerrankin pärjäsivät pelissä. En tiedä Diablo IV tilanteesta, ilmeisesti sekään ei ollut kauhea success ainakaan pelillisesti.

Entä jos tällainen peli kiinnostaa, mikä kannattaa napata? No ei ainakaan tätä. DIV toki uusin, mutta hinta on järkyttävä (70 € jo peruspelistä, jösses) ja kun menee Blizzardin kaupan sivuille, se tyrkyttää kaiken maailman platinavaluuttaa peliin, mistä tulee vähän oksennusta suuhun. Diablo II on klassikko, mutta teknisesti vanha. Toki siitä on se remaster julkaistu, mutta se vaatii yksinpeliinkin nettiyhteyden ainakin kerran kuussa, mikä on käsittämätöntä. Tämä D3 vaatii siis jatkuvan netin aina, myös yksinpelikampanjaan, samoin kuin DIV. Torchlight II on hyvä ja niitä olikin tekemässä alkuperäisten Diablojen pääkehittäjä, joskin niiden graafinen ilme ei välttämättä ole kaikkien mieleen. Sitten on Path of Exile, mitä monet genren harrastajat pitävät vissiin parhaana nykyedustajana. Se vaatii myös nettiyhteyden, mutta on vastineeksi täysin ilmaiseksi pelattava. Ainakaan sitä kokeilemalla ei menetä ainakaan rahaa

 

[Hulikopteri]

Sniper: Ghost Warrior

Second Strike DlC

Tämä oli kyllä parempi kuin pääpeli. Koko DLC keskittyi sniputtamiseen, eikä mihinkään muuhun. Ilmeisesti myös tekoälyä oll myös muokattu paremmaksi. Ei tuntunut että niin helposti huomasi, mutta oli tämä siltikin haastava. Pari tuntia taisi mennä läpipeluuseen.
70/100

 

[perato]

Alan Wake Remastered (PS4/PS5, PS+)
Alkuperäisen pelin lopputeksteissä oli että "Alan Wake's journey through the night will continue." Ei varmaan ollut silloin mielessä että siihen jatkumiseen menee yli 13 vuotta. Kakkososaa odotellessa siis, vielä muutama kuukausi.

Kyllähän se taisi jatkua kuitenkin siinä DLC:ssä, American Nightmare vai mikäsenyt oli.

Diablo III + Reaper of Souls -lisäri (PC)

Ensinnäkin peli on naurettavan helppo, en kuollut sen aikana kertaakaan. Siis kertaakaan. Lähdin liikkeelle normaalilla ja hahmoksi valitsin crusaderin. Äkkiä vaan huomasin, etten kuole lainkaan enkä ota juurikaan edes damagea. Väänsin namiskan hardille mutta sama juttu, vihollisten kesti vaan kuolla kauemmin. Hetkellisesti laskin normaalille kunnes väänsin lopulta takaisin hardille pysyvästi. Seisoin vihollisten keskellä ja spämmäsin hyökkäystä, eivätkä ne saaneet juuri koskaan punaista terveyspalloani hupenemaan, edes bossit.

Torment vaikeustasoja ei saanut päälle? Ongelma on vähän siinä, että peliä on päivitetty end game edellä ja se ensimmäinen kokemus on siitä sit kärsinyt. Yksinpeli on yksinkertaisesti asia jota ei oleteta enää juuri käytettävän ja jonka ihmiset uusien kausien edetessä skippaa täysin, samoin levutus(hyppää tunnissa parissa lvl 70). Itse end gamessahan on sitten näitä Torment tasoja ainakin saatavilla jolloin viimeisessä Tormentissa monstereiden hp on lähe 14 miljoonaa% korkeampi ja vahinko 65000% korkeampi. Ja tämän jälkeen on sitten vielä ns. Greater Riftejä joissa noustaan nykyään ilmeisesti jonnekkin 150 tasolle kun tuo Torment 16 vastaa GR70.

Tämä oli siis aikamoinen pettymys. Olin kyllä kuullut, että varsinkin julkaisun aikaan tämä oli totaalisen rikki ja että lisäri olisi pelastanut paljon. Tämän perusteella en kyllä todellakaan halua tietää, millainen peli oli alussa kuin sairaasta uteliaisuudesta. Enkä ymmärrä lehdistön arvosanoja tälle, ero pelaajien arvosanoihin Metacriticissä on iso, vaikka huomioisi osan olevan arvosanapommitusta. Jos olisin ilkeä, sanoisin, että journot antoivat pelille hyvät pisteet kun kerrankin pärjäsivät pelissä. En tiedä Diablo IV tilanteesta, ilmeisesti sekään ei ollut kauhea success ainakaan pelillisesti.

Suurin osa siitä ravasta taisi johtua tämän auction house elementistä missä oikealla rahalla ostettiin ja myytiin tavaraa. Ilmeisesti tuolloin myös vaikeusasteita oli tuo n. kolme kappaletta ja olivat D2 tyyliin oikeasti vaikeita, joskus katoin jonku hitaan kyhnytyksen Diablon kaatamisesta alkuajoilta ja oli melko hiasta menoa.

 

[Heseman]

Torment vaikeustasoja ei saanut päälle? Ongelma on vähän siinä, että peliä on päivitetty end game edellä ja se ensimmäinen kokemus on siitä sit kärsinyt. Yksinpeli on yksinkertaisesti asia jota ei oleteta enää juuri käytettävän ja jonka ihmiset uusien kausien edetessä skippaa täysin, samoin levutus(hyppää tunnissa parissa lvl 70). Itse end gamessahan on sitten näitä Torment tasoja ainakin saatavilla jolloin viimeisessä Tormentissa monstereiden hp on lähe 14 miljoonaa% korkeampi ja vahinko 65000% korkeampi. Ja tämän jälkeen on sitten vielä ns. Greater Riftejä joissa noustaan nykyään ilmeisesti jonnekkin 150 tasolle kun tuo Torment 16 vastaa GR70.

Suurin osa siitä ravasta taisi johtua tämän auction house elementistä missä oikealla rahalla ostettiin ja myytiin tavaraa. Ilmeisesti tuolloin myös vaikeusasteita oli tuo n. kolme kappaletta ja olivat D2 tyyliin oikeasti vaikeita, joskus katoin jonku hitaan kyhnytyksen Diablon kaatamisesta alkuajoilta ja oli melko hiasta menoa.

Olisi varmaan, mutta kuten totesin, kyllä mielestäni hardin pitäisi olla jo, no, vaikea. Ehkä nää pelit sitten vaan on menneet eri suuntaan mitä tällainen sooloilija niistä hakee. Mitkään battlepassit ja vastaavat ei kiinnosta mua pätkääkään.

Alussa oli tosiaan se Auction House ja se ymmärtääkseni sörkki lootin pilalle, kaikille droppasi muiden kuin oman hahmon kamaa jotka sitten olisi pitänyt huutokaupata tjsp. Mitä niiden kierrosten vaikeuteen tuli niin käsittääkseni HC-diabloajat oli vetäneet ne aika nopeasti läpi. Mikä toki on pelissä kuin pelissä, katsoo vaikka Elden Ringin no hit -peluita...

 

[CaseAce]

Kyllähän se taisi jatkua kuitenkin siinä DLC:ssä, American Nightmare vai mikäsenyt oli.

Ihan oma lyhyt stand alone peli se oli, mutta ei oikeastaan liittynyt tuohon tarinaan mitenkään vaan oli sellaista erillistä iloittelua. Siksi en laske sitä jatkoksi, koska ei jatkanut varsinaista tarinaa.

 

[Tatuks]

Dave the Diver. On harvinaisen hyvä peli. Paljon erilaisia juttuja mitä tehdä, ravintolan pyörittäminen on hauskaa, varusteiden kehittäminen on palkitsevaa ja sukellusosuus vie tarinaa mukavasti eteenpäin. Paljon kaikkia pieniä mekaniikoita joita tulee pikkuhiljaa lisää mukaan.

Käsikirjoitus on oikeasti hyvä ja hahmoja kehitetään mikä kuulostaa tämmöisessä pelissä ehkä vähän oudolta mutta toimii. Lisäksi pelin päähahmo jostain syystä todella sympaattinen ja useamman kerran naurahtanut läskivitseille

Vahva suositus jos haluaa kasuaalin pelin missä pääsee kuitenkin halutessaan optimoimaan ja näpertämään kaikkea.

 

[perato]

Halo: Combat Evolved (MC collection) (PC)
Peli jota on tullut pelattua melko monta kertaa aikanaan, mutta väittäisin edellisestä kerrasta olevan helposti 15 vuotta vähintään. Tämän pelas varmaan kerran tai kaks vuodessa läpi sen jälkeen ku tuli PC:lle ja pakko kyllä sanoa, että loppuviimein muistikuvat oli vähän eltaantuneet siinä vaiheessa. En sikäli ole pelin pariin halunnut palata edes nostalgialasit naamalla, mutta nyt kun tuli tämä graafisesti päivitelty versio jossa kaikki muutkin Halot, niin päätin hypätä takaisin tähän. Muita Haloja en sitten olekaan pelannut, että kaikki muut tarjoaa uutta viihdettä.

Ihan hyvä pelihän tämä oli kuitenki edelleen. Hauskaa ammuskelua, ehkä olis toivonut vähän variaatiota noihin aseisiin ja tuo kaks pyssyä on välillä vähän hauskuutta poistava elementti, tulee vähemmän hupailtua aseilla kun pitää kantaa niitä paria luottoasetta mukana aina kuin mahollista. Ehkä kieltämättä oli vähän helpompi kuin aikanaan, jotenkin eri asenteella tässä liikenteessä, tehtävät edellä ja juosten vihuista ohi jos eivät haitoilla. Senkin vuoksi meni vajaa 8h tämän selättämiseen. Toisaalta koska peli tarjoaa raivostuttavia vastustajia(Flood) ja jatkuvasti äkkikuolemia kun kaikkien kranaattivyöt päättää räjähtää yhtä aikaa, ei ole oikein haluja nostaakkaan sitä vaikeusastetta.

Graafisesti päivitys nyt oli vähän "köpö" loppuviimein, jopa niin köpö, että pelasin vahingossa puoli tasoa puolessa välissä vanhoilla grafiikoilla(siinä vaiheessa ku Flood tuli) enkä pistänyt sitä pelatessa merkille. Aika paljon tuli vilkuiltua niitä vanhoja grafiikoita tossa pelatessa, eikä kaikki muutokset ollut pelkästään plussaa. Jostain syystä paljon betoninharmaata arkkitehtuuria oli muutettu valoilla täytetyksi ja varsinkin alussa käytin vanhoja tekstuureita välillä vain selvittämään jos jossakin olisi kranaatti tai parempi pyssy tippuneena sen kaiken valosaasteen sekaan.

Kenttäsuunnitteluhan tässä on harvinaisen hirveää, samoja alueita laahustetaan edes takaisin, liekkö rajoitteena ollut aikanaan joku konsolin muisti vai miksi tähän on päädytty. Pahintahan tuossa tosiaan on, että jos suunta ei pysy niin välillä nuolet ohjaa väärään suuntaan ja HUDissa ei näy mitään mihin suuntaan pitäs mennä. Loputtomasti spawnaavat viholliset paikoin ei auta myöskään sit jos päätyy ryynäämään käytäviä vääriin suuntiin. Lyhyen keston vuoksi tuon nyt kuitenkin jotenkuten antaa anteeksi, eipä se ihan niin pahaa toistoa ollut kuin muistin ja aika nopeasti monesta alueesta sit kuiten mentiin läpi kun vain jatko matkaa eikä jäänyt viimeistelemään piilossa olevia vihollisia.

Pakko vielä kommentoida tuota itse tarinaa, että on jotenkin freesiä ettei ihmiset aina alota jotain maailmanlopun eventtiä ja että vastustajina olevat alienit eivät ole mitään superpäteviä kaikentietäviä rotuja vaan täynnä tunareita ynnä muutenkin sohlaavia solttuja.

Ihan oma lyhyt stand alone peli se oli, mutta ei oikeastaan liittynyt tuohon tarinaan mitenkään vaan oli sellaista erillistä iloittelua. Siksi en laske sitä jatkoksi, koska ei jatkanut varsinaista tarinaa.

Aivan, jotenki muistelin että olis jollain tavalla jatkanut.

Paitsi että nyt ku guuglettelin niin olihan siinä ne Signal ja Writer DLC:t, joista muistaakseni toinen ainakin jollain tavalla liittyi. Oliko nää jollain Special nimellä ite pelissä sit. Tuliko ne pelattua? Itellä jäi niistä aikanaan sen verran hapokas muistikuva, että en nyt uudelleenpeluussa edes koskenut niihin.

 

[Ezzy]

Entä jos tällainen peli kiinnostaa, mikä kannattaa napata? No ei ainakaan tätä. DIV toki uusin, mutta hinta on järkyttävä (70 € jo peruspelistä, jösses) ja kun menee Blizzardin kaupan sivuille, se tyrkyttää kaiken maailman platinavaluuttaa peliin, mistä tulee vähän oksennusta suuhun. Diablo II on klassikko, mutta teknisesti vanha. Toki siitä on se remaster julkaistu, mutta se vaatii yksinpeliinkin nettiyhteyden ainakin kerran kuussa, mikä on käsittämätöntä. Tämä D3 vaatii siis jatkuvan netin aina, myös yksinpelikampanjaan, samoin kuin DIV. Torchlight II on hyvä ja niitä olikin tekemässä alkuperäisten Diablojen pääkehittäjä, joskin niiden graafinen ilme ei välttämättä ole kaikkien mieleen. Sitten on Path of Exile, mitä monet genren harrastajat pitävät vissiin parhaana nykyedustajana. Se vaatii myös nettiyhteyden, mutta on vastineeksi täysin ilmaiseksi pelattava. Ainakaan sitä kokeilemalla ei menetä ainakaan rahaa

Last Epoch on vielä Early Accessissa, mutta ihan lupaavaa mättöä. Upotin joku 30h ilman enempää vittuuntumatta (pl. pari eksymistä), joka on sinänsä jo saavutus.
Jos Warhammer 40k kiinnostaa, niin Inquisitor: Martyr on genren ARPG ja siihenkin tullut upotettua ihan hyvin aikaa ja vaikka se onkin semisti ruma, on ihan mukavaa mättöä.
Warhammer: Chaosbanesta en pahemmin tiedä, mutta näkee välillä parhaiden ARPG-pelien listoilla. Ei tosin 40k, vaan WH Fantasyn puolelta.
Toinen futuristinen ja semisti erilainen, The Ascent. Törkeän hyvännäköinen ja hupaisa räiskintä. Co-oppina erityisen hauskaa IMO. Loistava soundtrack myös.
Hades saattaisi maistua myös, vaikka onkin roguelike.
Grim Dawn on vissiin myös testaamisen arvoinen.

Path of Exile on aika jumalattoman monimutkainen skill treen ja itemisaation puolesta, jotta saa jonkun tietyn valmiin, toimivan, talenttiratkaisun toimimaan (näihin on tolkuton määrä ohjeita ja aina on joku "meta" build, joka toimii parhaiten.)
Itse en ole edes jaksanut yritää säätää noiden kanssa, koska pelissä ei ole minkäänlaista pelinsisäistä auction housea, vaan kaikki pitää duunata pelin ulkopuolella. Betasta asti pelannut soolona puhumatta kenenkään kanssa tai ostamatta ainuttakaan itemiä pelaajilta. En ole koskaan jaksanut pelata peliä läpi asti (toiset pelaa muutamassa tunnissa tän läpi liigoissa), vaan peliaika on jäänyt muutamaan tuntiin vuodessa. Jossakin vaiheessa nousee vaan ahdistuskäyrä ja vitutuskäyrä samaa tahtia pystyyn, kun itemeihin pitäisi saada lisää tehoa ja keksiä sopivat skillit millä olisi mukavaa ja tehokasta pelata. Ei vaan ole mulle suunnattu peli ollenkaan pl. casuaalinen mättö silloin tällöin. Toinen mikä vituttaa on yhden yhteisen valuutan puuttuminen ja varusteiden muokkaamiseen käytettävien itemien käyttö maksuvälineenä. Missään vaiheessa en ole saanut mitään kuvaa olenko rikas vai köyhä tai minkä arvoisia mitkään valuuttaitemit ovat. Ainuttakaan jengin hehkuttamaa chaos orbia tmv. ei ole 10v aikana pudonnut. Tai oikeen mitään muutakaan arvokkaalta vaikuttavaa

Eilinen PoE 2 -demosessio ExileConista herätteli mielenkiintoa, koska siellä näytettiin vinkkiä kullasta yhtenä valuuttana...olisi kyllä merkillistä, jos GGG tekisi tuollaisen liikkeen. Muutenkin peli näytti aivan helvetin hienolta vrt. edeltäjä.

Itse aiheeseen vielä:
Jagged Alliance 3
Mukavaa mättöä orkkiksen hengessä. Hyvät graffat, musat ja pelimekaniikkakin toimii. Itse nössöilin vaikeustason kanssa ja silti saan turpaani Pitäisi lomalla vielä upottaa lisää aikaa, jotta voisi vetää johtopäätöksiä kokonaisuuden toimivuudesta.

 

[Heseman]

Last Epoch on vielä Early Accessissa, mutta ihan lupaavaa mättöä. Upotin joku 30h ilman enempää vittuuntumatta (pl. pari eksymistä), joka on sinänsä jo saavutus.
Jos Warhammer 40k kiinnostaa, niin Inquisitor: Martyr on genren ARPG ja siihenkin tullut upotettua ihan hyvin aikaa ja vaikka se onkin semisti ruma, on ihan mukavaa mättöä.
Warhammer: Chaosbanesta en pahemmin tiedä, mutta näkee välillä parhaiden ARPG-pelien listoilla. Ei tosin 40k, vaan WH Fantasyn puolelta.
Toinen futuristinen ja semisti erilainen, The Ascent. Törkeän hyvännäköinen ja hupaisa räiskintä. Co-oppina erityisen hauskaa IMO. Loistava soundtrack myös.
Hades saattaisi maistua myös, vaikka onkin roguelike.
Grim Dawn on vissiin myös testaamisen arvoinen.

Path of Exile on aika jumalattoman monimutkainen skill treen ja itemisaation puolesta, jotta saa jonkun tietyn valmiin, toimivan, talenttiratkaisun toimimaan (näihin on tolkuton määrä ohjeita ja aina on joku "meta" build, joka toimii parhaiten.)
Itse en ole edes jaksanut yritää säätää noiden kanssa, koska pelissä ei ole minkäänlaista pelinsisäistä auction housea, vaan kaikki pitää duunata pelin ulkopuolella. Betasta asti pelannut soolona puhumatta kenenkään kanssa tai ostamatta ainuttakaan itemiä pelaajilta. En ole koskaan jaksanut pelata peliä läpi asti (toiset pelaa muutamassa tunnissa tän läpi liigoissa), vaan peliaika on jäänyt muutamaan tuntiin vuodessa. Jossakin vaiheessa nousee vaan ahdistuskäyrä ja vitutuskäyrä samaa tahtia pystyyn, kun itemeihin pitäisi saada lisää tehoa ja keksiä sopivat skillit millä olisi mukavaa ja tehokasta pelata. Ei vaan ole mulle suunnattu peli ollenkaan pl. casuaalinen mättö silloin tällöin. Toinen mikä vituttaa on yhden yhteisen valuutan puuttuminen ja varusteiden muokkaamiseen käytettävien itemien käyttö maksuvälineenä. Missään vaiheessa en ole saanut mitään kuvaa olenko rikas vai köyhä tai minkä arvoisia mitkään valuuttaitemit ovat. Ainuttakaan jengin hehkuttamaa chaos orbia tmv. ei ole 10v aikana pudonnut. Tai oikeen mitään muutakaan arvokkaalta vaikuttavaa

Eilinen PoE 2 -demosessio ExileConista herätteli mielenkiintoa, koska siellä näytettiin vinkkiä kullasta yhtenä valuuttana...olisi kyllä merkillistä, jos GGG tekisi tuollaisen liikkeen. Muutenkin peli näytti aivan helvetin hienolta vrt. edeltäjä.

The Ascent jäi itselläni kesken gamepassissa, mutta jos joku siitä innostuu niin siitä vaan. Hades oli tosiaan hyvä, mutta vähän eri genreä. Grim Dawn ja samojen tekijöiden Titan Quest ovat kumpikin vähän sellaisia "ihan kiva, mutta..." genren edustajia. PoE suhteen voin kyllä myöntää, että pelin pääkampanjan läpäisystä on mulla kohta varmaan kymmenen vuotta ja peliä on ilmeisesti muutettu sen jälkeen, taisivat siitäkin poistaa ne eri vaikenevat kampanjakierrokset kuten D3? PoE2 kiinnostaa kyllä, tosin kyhäävät sitä kuin Iisakin kirkkoa...

 

[Ezzy]

PoE2 kiinnostaa kyllä, tosin kyhäävät sitä kuin Iisakin kirkkoa...

Joo, PoE 2 beta aukeaa vasta liki vuoden päästä. Sisällön määrä näyttää tosin aika hullulta.

 

[CaseAce]

Paitsi että nyt ku guuglettelin niin olihan siinä ne Signal ja Writer DLC:t, joista muistaakseni toinen ainakin jollain tavalla liittyi. Oliko nää jollain Special nimellä ite pelissä sit. Tuliko ne pelattua? Itellä jäi niistä aikanaan sen verran hapokas muistikuva, että en nyt uudelleenpeluussa edes koskenut niihin.

Molemmat DLC:t on mukana remasterissa ja ne toki pelasin 100%. Nämä DLC:t on extra episodeja tarinan jälkeen, ja kuten sanoin niin selventää tiettyjä asioita ja antaa vastauksia varsinaisessa pääpelissä ehkä auki jääneisiin asioihin. Että liittyy tosiaan ihan oleellisesti pääpeliin. Nämä on hieman piilossa ja niihin päästäkseen pitää mennä episode selectin kautta, jossa Signal ja Writer näkyy extra episodeina listan lopussa. Jos ei hoksaa että nämä on mukana tai ei osaa etsiä niitä episode selectin kautta niin ne voi jäädä helposti pelaamatta. Tykkäsin molemmista muuten, mutta trophy-osastolla oli pari todella ärsyttävää haastetta jossa meinasi usko loppua. Molemmat Signal DLC:ssä. Ensimmäinen oli sellainen jossa eräs platforming osuus pitää suorittaa todella nopeasti, ja kun nuo hyppimiset ei ole mitenkään tarkkoja ja kaiken lisäksi jos juoksee+hyppää, niin hahmo ottaa pari askelta laskeutumisen jälkeen ja tipahtaa helposti pois platformilta. Toisessa tämä DLC pitää pelata kuolematta ja check pointtia lataamatta läpi. Ensin todella pitkä alkupuuhastelu ennen kuin pääsee asiaan, ja sitten tippuu joltain kiveltä tai tippuu puunrungolla kävellessä, ja ei kun koko komeus alusta. Eli siis ei mitenkään vaikea, mutta ärsyttävä kun tulee tyhmiä tahattomia tippumisia helpoissa kohdissa. Mutta siitä tuli sellainen "challenge accepted" fiilis eikä luovuttaminen ollut vaihtoehto. Tämän trophyn läpäisyprosentti on tällä hetkellä 0,4%

Ja tuosta "journey will continue" tekstistä, niin jo PC versiossa jossa DLC:t piti ostaa erikseen, on yhteiset lopputekstit jossa on sekä pääpeli että DLC:t, ja sen jälkeen on vasta tuo jatkoa lupaava teksti. Kakkososa oli selkeästi suunnitelmissa jo tuolloin mutta jäi jostain syystä tekemättä.

 

[xarot]

Killer Frequency (PC)

Peli kertoo pikkukaupunkiin muuttaneesta radiotoimittajasta, jonka ensimmäinen yö ei mene ihan putkeen. Kaupunkia vuosia aikaisemmin kiusannut sarjamurhaaja on tänä yönä palannut, ja pelaaja joutuu radiotoimittajan saappaissa ottamaan vastaan myös paikallisen hätäkeskuksen puhelut.

Itse pelimekaniikka tuli hieman yllätyksenä, kun käytännössä peli tapahtuu todella pienellä alueella, istuen radiotoimittajan kopissa ja ottamalla puheluita vastaan ja soittelemalla levyjä ja välillä mainoksiakin. Näiden välissä soittajat ovat välillä henkihieverissä ja heitä täytyy avitella erinäisten asemalta löytyvien vihjeiden avulla. Välillä kopista pääsee myös muualle asemalle haahuilemaan ja etsimään vihjeitä.

Itselleni alkupuoli pelistä käynnistyi hi-taas-ti ja hieman tylsähkösti, ja oli vaikea keskittyä vain istumaan ja kuuntelemaan. Sinänsä vika ei ehkä ole pelissä vaan nykymaailman menossa jossa aivoille pitää olla koko ajan täysi hässäkkä päällä, sama kuin vaikea keskittyä kirjojen lukemiseen. Jossain kolmen tunnin kohdalla peli muuttuu kuitenkin hieman jännemmäksi ja alkaa pitää otteessaan. Loppua kohden on tietysti jo pakko päästä selvittämään tarina loppuun.

Tämän pelin voisi ehkä ottaa enemmän jonain interaktiivisena radiojännärinä, koska itse pelaamisen kanssa tällä on aika vähän tekemistä. Suosittelen silti, jos saa halvalla.

 

[Captain J]

Ghost of Tsushima - Director’s Cut (PS5)

Halvalla kun sain, niin otinpa tämän paljon kehutun pelin työstettäväksi. Ja oli kyllä erittäin viihdyttävä kokonaisuus, mistä osoituksena on platina-trophy kirjoissa ja kansissa.

Tarinavetoinen peli (jossa pelaaja ei tarinaan ja sen kulkuun juuri vaikuta), missä seurataan Jin Sakai-nimistä samuraita joka käy pelin ajan kamppailua siitä, että ”ollakko kuin kunniallinen samurai, vai toimiakko vain kansan parhaaksi kunniasta välittämättä.” Tämä on minusta toteutettu hyvin, ja samalla tuo ilmi sitä miten jäykkää ja kunniaan nojaavaa japanilainen kulttuuri oli (ja on) tuohon aikaan. Toisaalta tämä välillä myös turhautti itseä, kun sivuhahmo tuomitsee Jinin tekemiset ja mieli tekisi haistattaa kyseiselle tyypille pitkät paskat, mutta Jin vaan ottaa torumiset naama näkkärillä vastaan.

Taistelu on todella hyvä, varsinkin kun saa taitopuuta avattua ja uusia tekniikoita opittua. Blokkaaminen (parrying) ei ole koskaan ollut itselle ominainen tapa taistella, mutta tässä se toimii hyvin. Ja väistäminenkin on toki mahdollista, mikä itselle yleensä on se paras suojamekanismi.

Lisäksi tehtävissä voi vapaasti valita, että yrittääkö nojata hiiviskelyyn ja salamurhaamiseen, vai meneekö vain kunniakkaasti etuovesta sisään ja lahtaa vihollisia miekka viuhuen. Tarinan osalta on muutama tehtävä missä pitää pysyä piilossa, mutta suurelta osalta pelaaja voi itse päättää miten tekee tehtävät.

Taistelun ja päätarinan lisäksi pelissä on kiitettävä määrä sivutehtäviä ja -hahmoja sekä erinäisiä kerättäviä asioita. Itsellä meni vajaa 60h jotta peli oli läpi ja platina plakkarissa.

Paras peli hetkeen, ja hirveämmin ei tullut mitään mikä olisi varsinaisesti ärsyttänyt. Todella hyvä kokonaisuus hyvillä grafiikoilla, mikä oikeuttaa 9/10 arvosanaan ja vahvaan suositukseen jos tarinavetoiset toimintapelit sekä samurait kiinnostaa. Vakaasti harkinnassa hommata Sekiro mikä olisi vastaava samuraipeli mutta haastavampi peli, mutta valitettavasti siitä ei ole PS5-versiota. Ehkäpä joskus jos tulee halvalla vastaan vois ottaa senkin kokeiluun.

 

[Ezzy]

Dying Light

Tuli vihdoinkin pistettyä tulille tää kaverin kanssa GeForce Now -palvelun läpi ja mukavaa parkour-zombiemättöähän tämä on. Craftingiin kaipaisi hieman lisää paukkuja ja ehkä materiaalejakin enemmän näin muutaman tunnin perusteella. Hauska sinänsä, että pelin tahdin voi määritellä ihan itse, ei ole pakko seurata juonta, vaan voi vaan jäädä huitomaan zombeja haluamallaan taktiikalla. Juoni vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta ja ääninäyttely on enimmäkseen ihan ok.
Jotenkin tosta tulee hieman Division 2 mieleen, mutta maailma on jotenkin tylsä tms. ei ihan nappaa mukaansa samalla tavalla. Divisionissa tuli välillä vaan juoksenneltua ympäri kaupunkia randomisti, koska peli on vaan niin järjettömän nätti ja NYC hyvin mallinnettu ja tunnelma hyvä. Sama homma Cyberpunk 2077:n kanssa, jossa tuli vietettyä yli 250h pelkästään screenshotteja hakatessa ja photoshoot-skenaarioita suunnitellessa. Ekassa Dying Lightissa ei ole oikein mitään sellaista kipinää. Witcher 3:n kanssa oli vähän sama homma, loottailua ja kukkien keräilyä ja "hups 100h täynnä" sivujuonien kanssa

Kaipa tätä tulee pelattua silloin tällöin, jos vaikka meni paranee juonen edetessä. Pitänee testata jatko-osakin, vaikka siitä kuuleekin huonoa aika usein, varsinkin parkourin hajottamisen vuoksi. Tosin parkourista tulee aika hienosti pikkasen huonovointiseksi ja peli ei oikein anna työkaluja sen kanssa kamppaileville. Kaverilla meni alle vartissa maku koko pelistä, kun oli pakko mennä vaakatasoon ettei lentänyt purjo.

 

[Lare]

Resident Evil 2 2019

Olen ollut aiemmin aika nynny kauhupelien suhteen. Esimerkiksi Metro Exodus oli aikanaan sillä rajalla, että oliko enää mukavuusalueella (nykyään yksi lempipeleistä). RE7 tuli joskus napattua kokeiluun Game Passilta ja yllättäen se tuli vedettyä läpi vaikkakin helpolla vaikeustasolla ja välillä huutaen. RE4 vähän kiinnosti, mutta on vielä kallis. RE2 vaikutti mielenkiintoiselta ja ei maksanut juuri mitään, niin otin testiin.

En yleensä tykkää puzzleista ja survival-henkisestä menosta ja välillä olin tässäkin paskat housussa. Lisäksi peli oli varsin hidastempoinen. Silti tykkäsin tuosta ihmeellisen paljon. Poliisiasema oli mielenkiintoinen ympäristö ja zombit peleissä ovat aina kivoja. Tunnelmaa riitti ja hahmotkin olivat varsin kiinnostavia, vaikkakin vähän vain esillä. Ehkä tuossa pelissä yhtenä tekijänä oli palkitseminen puzzlejen ratkaisuista. Tuli hyvä fiilis, kun löysi jonkun osan ja sitten tajusi, mihin sitä voi käyttää. Toki pari kertaa piti googlata etenkin, kun nyt oli pidempi tauko pelistä ja unohdin täysin, mitä olin tekemässä.

Vähän houkuttelisi toinen läpipeluu ja tällä kertaa Clairella. Näkisi myös toisen lopun ja kaikki puzzlet ja paikat ovet vielä hyvin mielessä. Tosin sitten voi tulla ähky pelistä ja hirvittää jo etukäteen kaikki kuumottavat paikat, joihin on palattava uudelleen.

 

[Jumi]

Halls of Torment (PC)

Indiehitti Vampire Savioursin kopio, eli nopeasti pelattava action rogue-lite bullet hell. Tämäkin peli maksaa alle 5€ ja on todellakin hintansa väärti. Yksi onnistunut "läpipeluu" vie 30 minuuttia ja ukkeli nousee leveleitä n. pari kertaa minuutissa saaden isku voimaa, isku nopeutta, uusia taitoja, jne. Suurin ero Vampire Savioursiin on, että tässä pelissä voi tähdätä ja pelaaminen muutenkin on taktisempaa ja hauskempaa.

4/5, hitusen parempi kuin esikuvansa.

EDIT: Tämähän olikin early access... Jos kumpiki on pelaamatta niin sitte kannattaa ostaa Vampire Saviours ku se on pidempi ikäinen. Tämän pelaa puhki parissa päivässä tai viikossa.

 

[CaseAce]

Resident Evil 2 2019
...
Vähän houkuttelisi toinen läpipeluu ja tällä kertaa Clairella. Näkisi myös toisen lopun ja kaikki puzzlet ja paikat ovet vielä hyvin mielessä. Tosin sitten voi tulla ähky pelistä ja hirvittää jo etukäteen kaikki kuumottavat paikat, joihin on palattava uudelleen.

En usko että tulee ähky, peli on kuitekin hieman eriainen erilaisista kyvyistä ja tavaroista johtuen. Lisäksi tiedät mitä tehdä niissä kuumottavissa paikoissa, niin ei ehkä ole enää niin paha. Tiedät etenkin mitä laukaisee sen etenemistä hankaloittavan tapahtuman, niin voit viivästyttää sitä niin paljon kuin mahdollista. Muistat vaan aloittaa sen sieltä "New Game [2nd run]" kautta. Savegameen tulee "Claire [2nd]", siitä voi tarkistaa että on varmasti oikein aloitettu. On se sen arvoinen ja näet sen "oikean" lopun pelille kun molemmat hahmot on pelattu putkeen.

 

[masax]

The Looker (pc)

Oli mennyt ohi, että steamissa on tällainen ilmaispeli. Kyseessä parodia pelistä The Witness. Aivan loistava sellainen, ja loppua kohti puzzlejen ratkaisussa joutui aivojakin käyttämään. Huippupeli, vaikka kovin lyhyt, reilussa tunnissa läpi. Ehdoton suositus kaikille, jotka Witnessiä pelanneet, ja miksei muillekin, mutta silloin voi jäädä parodian osuus vähän ohueksi.

 

[Refloni]

Epicin ilmaispelit osa 33.

Shadow Complex

Epic aloitti viikottaisten ilmaispelien jaon jouluna 2018, mutta pelejä putoili harvakseltaan jo ennen sitä. Shadow Complex on niiltä ajoilta. Nopean tutkimuksen perusteella veikkaisin pelin päätyneen kirjastooni vuonna 2015.

Tarina on koomisen typerä ja yliampuva. Pelaajahahmon (en muista nimeä, olkoon vaikka Jack) vuoristoloma keskeytyy äkillisesti, kun tyttöystävä siepataan. Kansallispuiston alta löytyy huipputekninen tukikohta, josta jokainen Bond-pahis olisi kateellinen. Räjähdyksiä, robotteja ja ryminää riittää. Dialogi on niin tyhmää että sillä on aitoa huumoriarvoa. Pöhkö tarina itse asiassa korjaa ristiriidan taidetyylin ja pelimekaniikkojen välillä: hahmot näyttävät realistisilta ihmisiltä, mutta Jack hyppää kuin Super Mario ja teurastaa komppanioittain huippuvarusteltuja pahiksia. Tarina tekee kuitenkin selväksi ettei mitään kannata ottaa tosissaan.

Peli on 2,5-ulotteinen metroidvania, eikä pelkästään graafisesti. Vihollisia pyörii vähän väliä kuvan etu- ja taka-alalla, ja niitä vastaan myös taistellaan. Itse asiassa Jack on maailman ainoa ihminen, joka on naulittu kahteen ulottuvuuteen. Jos välinäytökset irrottaa kontekstista, peliä ei uskoisi tasohyppelyksi. Tämä rikkoo vähän immersiota, sillä kulkua rajataan putkilla sun muilla esteillä joista oikeasti voisi kävellä ympäri. Tämä onnistuu pelissäkin kaikilta muilta paitsi Jackilta. Lipputankokin olisi hänelle ylittämätön este.

Aseella tähdätään kahdessa ulottuvuudessa, mutta ammutaan kolmiulotteisessa maailmassa olevia vihollisia. Ongelman voi arvata: pelin oli välillä vaikea päättää, yritinkö ampua vasemmalla vai takavasemmalla olevaa jantteria. Kuula osui välillä väärään ukkeliin, mutta peli ei onneksi ole kovin hankala. Ammuksia on loputtomasti eikä virhesuuntaan sihtaaminen kertaakaan aiheuttanut game overia.

Metroidvaniassa kun ollaan, mukaan tarttuu matkan varrella erilaisia erikoiskykyjä ja aseita, joilla pääsee käsiksi vanhoillakin alueilla oleviin aarteisiin. Oranssit räppänät voi ampua pyssyllä ja vihreät ovet räjäyttää kranaateilla. Lähes kaikki piilot vaativat ennemminkin lukon avaamista kuin varusteiden mielikuvituksellista käyttöä.

Kranaattiovea ei voi tuhota ohjuksella eikä ohjusovea kranaatilla.

Jonkunlainen pikamatkustus olisi ollut paikallaan. Maailma on aika iso ja pelissä on paljon edestakaisin ramppaamista, ainakin jos haluaa kerätä kaiken. Hyvä rymistely silti.

Kao the Kangaroo 2022

Kuten nimessä olevasta vuosiluvusta voi päätellä, Kenguru-Kaon seikkailu on rebootti. Muistan pelanneeni alkuperäistä joskus vaahtosammuttimen kokoisena. Luulin silloin että Kao nyrkkeili samassa sarjassa Ratchet & Clankin ja Raymanin kanssa, mutta kenguru onkin lähempänä höyhensarjaa.

Peli on vanhanaikainen 3D-tasohyppely. Pomppiminen on perushauskaa, pulmissa ei tarvitse kauaa päätä raapia mutta ne tahdittavat peliä mukavasti. Taistelusta sen sijaan puuttuu syvyyttä. Liikkeitä on vain muutama ja lähes kaikki viholliset nujertaa pelkkää lyöntinappia hakkaamalla. Pomot oli ok.

Tarina on selvästi kirjoitettu lapsille - ja vain heille. Osa lastenviihteestä tavoittelee laajempaa yleisöä, ja aikuisetkin voivat saada paljon irti Muumeista, Ratchet & Clankista tai Disneyn piirretyistä. Kao ei tarjoa ala-asteen ohittaneelle pelaajalle oikein mitään. Epäilen myös, etteivät sen surkeat vitsit naurata minkään ikäisiä lapsia.

Kao on myös buginen ja viimeistelemättömän oloinen. Näkymättömiä seiniä on pystytetty kaikkialle tutkimusmatkailijoiden iloksi, mutta maastoon on silti helppo jumiutua ja sen läpi clipata. Elämäsysteemi, joka heittää takaisin kentän alkuun elämien loppuessa, olisi saanut jäädä vuosituhannen vaihteeseen. Toisaalta juuri retrofiilis on pelin harvoja hyviä puolia.

 

[Heseman]

Deus Ex: Invisible War (PC)

Deus Ex oli jo ilmestyessään klassikko ja taisi taloudellisestikin menestyä ihan hyvin, joten jatko-osa oli täten tiedossa. Vaan kuinka jatkaa klassikkoa onnistuneesti? Se olisi vaikeaa mille tahansa pelille, mutta vieläpä Deus Ex? Spoiler, eihän siinä kauhean hyvin käynyt. Vaikka tämä ei ihan niin huono ole kuin miksi se on usein lytätty, niin kyllä se silti aika huono on.

Tarina alkaa Chicagosta, jossa terroristi räjäyttää nanopommin tuhoten samalla koko kaupungin. Tarsus-akatemian nuori opiskelija Alex D pakenee henkilöstön ja muutaman muun opiskelijan kanssa Seattleen, jossa jälleen joudutaan hyökkäyksen kohteeksi. Tästä alkaa pelisarjalle tuttu maailmanympärimatkajuoni, jossa mukana jälleen kasa salaliittoja ja muuta mukavaa. Juoni on sinänsä ok scifihömppää, mutta kässäri yliyrittää vähän väliä olla nerokkaampi kuin edeltäjänsä, mikä alkaa varsinkin loppupuolella jo tökkiä pahasti. Lisäksi se jää paikoitellen aika torsoksi, esimerkiksi monen hahmon motiivit jäivät aika epäselviksi. Tai sitten missasin paikoitellen jotakin oleellista kun aivoni olivat menneet vapaalle, mene ja tiedä. Sinänsä tarinan joukossa on muutama ihan kohtuu hauska idea, mutta ne hukkuvat muun tauhkan sekaan.

Pelin isoin synti on kuitenkin kenttäsuunnittelu. Siinä missä ykkösen isot kentät onnistuivat luomaan illuusiota vapaasta reitinvalinnasta, tässä ekan Xboxin rauta rajoittaa sitä pahasti. Kentät ovat pieniä kuin opiskelijayksiöt ja latausruutuja katsellaan vähän väliä. Lisäksi vaikka idea onkin kummassakin sama, eli voi mennä useampaa eri reittiä kohteeseen, niin pienten kartojen vuoksi illuusio särkyy välittömästi. Toinen perisynti on yhteiset ammustyypit joka aseelle. En käsitä, kuinka tällainen on päässyt brainstormeista läpi, sillä jos yhdestä pyssystä loppuvat ammukset niin ne loppuvat kaikista. Sen vuoksi olenkin pelannut tätä lähes joka kerralla meleehahmolla, mikä ei kuluta ammuksia ja ne säästyvät pelin loppupuolelle, mikä muutenkin on ihan hanurista. Vaikka haluaisi pelata viholliset kolkkaavana hiipijänä niin se ei onnistu raskaasti panssaroituja vihollisia vastaan. Sopivan aseen ja biomodifikaatiot valitsemalla se muuttuu hieman siedettävämmäksi, mutta kyllä se silti fiilistä pilaa paljon.

Kun pelasin tätä nyt pitkästä aikaa niin alkupuolella olin kohtuu tyytyväinen tähän. Toki siinä oli jo silloin nuo aiemmin mainitsemani ongelmat, mutta silti sieltä kaiken loan alta pilkotti pieni Deus Ex -sydän. Valitettavasti loppukentät tuhosivat sen fiiliksen (jälleen kerran) totaalisesti ja nyt suussa on paska maku. Ja muutenkin monesti pelatessa oli vaan fiilis, että pelaisin mieluummin ykköstä kuin tätä.

 

[Kan Dee Dokata]

Battlebit: Remastered. Palautukseen meni. Minä yritin, mutta kyllä siinä vain grafiikat ovat jo niin alkeellisella tasolla, että ympäristöä on jopa vaikea hahmottaa. Ei perustason grafiikassa sinänsä ole mitään vikaa, mutta tässä se on kyllä niin äärimmäisen pelkistettyä, että se haittaa jo menoa. Hidastempoinen ja ruma, eikä sitä YT-videoissa nähtyä tunnelmaa siellä oikeasti tunnu olevan. En siis päässyt sisälle peliin, vaan lähinnä se alkoi ärsyttää hyvin nopeasti.

 

[Raatokalle]

Battlebit: Remastered. Palautukseen meni. Minä yritin, mutta kyllä siinä vain grafiikat ovat jo niin alkeellisella tasolla, että ympäristöä on jopa vaikea hahmottaa. Ei perustason grafiikassa sinänsä ole mitään vikaa, mutta tässä se on kyllä niin äärimmäisen pelkistettyä, että se haittaa jo menoa. Hidastempoinen ja ruma, eikä sitä YT-videoissa nähtyä tunnelmaa siellä oikeasti tunnu olevan. En siis päässyt sisälle peliin, vaan lähinnä se alkoi ärsyttää hyvin nopeasti.

Pakko viedä vähän ohi aiheen, mutta tässä on valitettavasti yksi syy miksen battlebitia viitsi edes harkita. Ymmärrän syyn varsin hyvin miksi peli on sen näköinen, mutta en vain voi sietää palikkagrafiikkaa. Olisi edes ollut alkuperäisen Operation flashpointin kaltaista palikkaa.

Mutta hätä ei vielä ole tämän näköinen jos etsii edes jossain määrin vastaavaa. THQ nordicin alennuksia selatessa huomasin tulevista peleistä sellaisen kummajaisen kuin"Söldner: Secret Wars Remastered". Alunperin peli taisi tulla joskus 2001-2003 tienoilla ja oli vähän vastaava ison mittakaavan peli kuin mitä battlefield. Muistan joskus kakarana ladanneeni pelin moninpelidemon joka ei kyllä koskaan tainnut edes toimia. Nimi jäi silti elämään mieleen ja siksi onkin lähes käsittämätöntä nähdä söldner henkiin herätettynä. Kuvienkin perusteella näyttää kohtuu jankilta, mutta tottunut jo jossain määrin antamaan rosoisemmatkin reunat anteeksi, jos peli vain on hauska.

Rosoisuudesta puheenollen, hyvä hetki mainita lyhyesti Days Gone. En olisi kyllä arvannut millainen tunteiden vuoristorata tämä peli onkaan.
Ei miltään kantilta se omaperäisin peli ja kokoajan kuljen siinä avoimen maailman ähkyn rajalla, mutta ehdottomasti tarinan ja hahmojen ansiosta jäänyt hyvä maku. Saattaa olla jopa niitä harvoja yksinpelejä, mitkä aloitan läpipeluun jälkeen uudestaan.

 

[timppeli]

Olen viime aikoina pelannut ikivanhaa "Blood Omen: Legacy of Kain"-peliä joka aikoinaan jäi jostain syystä pelaamatta.
GOG.com-versio, jonka päälle olen vielä asentanut "Verok's GL patch" joka nostaa pelin ruudunpäivitysnopeuden samalle tasolle kuin Playstation-versio (PC-versio pyöri jostain syystä alunperin hitaammin ja hitaammalla ruudunpäivitysnopeudella kuin konsoliversio), lisäksi peliin on lisätty tekstitykset puheosuuksiin, ja video-osuudet on parannettu Playstationin tasolle.

Verok's GL Wrapper & Patch mod for Legacy of Kain: Blood Omen

Verok's GL Wrapper & Patch is a fanmade fix for Legacy of Kain Blood Omen. It brings it up to par with the PS1 version in terms of audio/fmv quality and framerate. As well as fixing other minor issues with the PC version Silicon Knights added in.

www.moddb.com

(modin ukrainalainen tekijä poisti sen sivuiltaan Venäjän hyökättyä Ukrainaan koska ei halunnut venäläisten pelaajien voivan käyttää sitä; modi kyllä on onneksi edelleen saatavilla muualtakin ja minulla se oli tallessa ennestäänkin)

Vähän nihkeää valitettavasti on peluu. En tykkää tämäntyyppisesti "metroidvania?"-menosta missä on monta vaihtoehtoa minne mennä ja pitää arpoa missä järjestyksessä niitä ehkä pitäisi yrittää selvittää (monissa paikoissa sitten tie nousee pystyyn kun ei ole jotain ominaisuutta vielä jolla pääsisi esteen yli), ja myös konsolimainen pelitallennus missä saa tallentaa vain tietyissä paikoissa kyrsii.

Lisäksi ärsyttää että viholliset respawnaavat aina kun palaat vanhaan paikkaan tai tulet siihen takaisin seuraavasta ruudusta, mutta onneksi niistä voi sentään imeä verta saadakseen lisäterveyttä.

Siitä sisuuntuneena katsoin eilen Youtuubista yhtä läpipeluuvideota, lähinnä nähdäkseni että missasin siinäkin osuudessa pari aika merkittävää salaista huonetta. Tuota videota katsellessa ymmärsin että periaatteessa pelaan peliä väärin, jääden taistelemaan jokaisen vastaantulijan kanssa. Pitäisi varmaankin pelata kuten tuossa videossa, juosten useimpien vihulaisten ohi, ainakin aikaa säästyisi.

Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.

Hyväksy kolmannen osapuolen evästeet

Aika hemmetin pitkä peli ilmeisesti kun olen tuolla videolla vasta suunnilleen 30 minuutin kohdalla vaikka olen mielestäni pelannut jo pitkän tovin, ja video on yli viisituntinen... no, pitää ottaa tuo vihollisten ohi juoksutekniikka käyttöön, jos meno nopeutuisi.

 

[Heseman]

Immortals Fenyx Rising (PC)

Avoimen maailman peli Ubisoftilta, joka sijoittuu antiikin Kreikan mytologiaan. Tässä tökki lähes kaikki. Peli on kovin vitsikäs mikä on sinänsä fine, mutta huumori kun on hyvin subjektiivista niin se ei viihdyttänyt. Maailmassa liikkuminen oli jotenkin kankeaa ja muutenkin jokin siinä koko ajan harasi vastakarvaan kunnes viimein siinä seitsemän tunnin kohdalla iski sellainen olo, etten jaksa tätä pätkääkään. Oli pelissä sinänsä ihan positiivisiakin juttuja, kuten että vaikkapa puista sai granaattiomenia kun sitä hutmaisi kirveellä eikä mikään tutoriaali tätä kertonut, eli sen sai itse havaita ja kokea. En tiedä jaksanko tämän pariin enää palata, toistaiseksi en.

Daikatana (PC)

Legendaarisen pelintekijän John Romeron legendaarisen huono räiskintäpeli. Tätä sitten jaksoin jopa noin kymmenen minuuttia, josta puolet umpitylsässä alkudemossa täynnä tyhjänpäiväistä lätinää "Something something Daikatana something". Sitten kun päästiin räiskimään niin helvetin rumassa paskanruskean ja vihreän sekoituksessa jotain vitun hyttysiä. En keksinyt miten ekasta turretista pääsisi ohi eikä oikeastaan kinnostanutkaan joten siihen jäi. Minusta ei tullut John Romeron bitchiä. Tämän sijaan kannattaa käyttää aikaansa vaikka Masters of Doom -kirjan lukemiseen, mikä on kiinnostava teos id Softwaren alkuajoista sekä tämänkin paskan tekemisestä.

 

[Bansheebot]

Pakko mainita väliin, että mikäli Daikatana kiinnostaa edes etäisesti, niin ei kannata pelata ilman 1.3 -patchia, joka parantaa peliä monelta osa-alueelta.

1.3 Patch

Daikatana 1.3 is a community created game patch for Daikatana. It is maintained by HCI]Mara'akate, Knightmare, caedes, htr, and Yamagi with additional code/help by Deek, LordHavoc and neozeed. Daikatana 1.3 offers very substantial fixes and updates to Daikatana, and is updated constantly. The...

daikatana.fandom.com

 

[Kan Dee Dokata]

Olen viime aikoina pelannut ikivanhaa "Blood Omen: Legacy of Kain"-peliä joka aikoinaan jäi jostain syystä pelaamatta.
GOG.com-versio, jonka päälle olen vielä asentanut "Verok's GL patch" joka nostaa pelin ruudunpäivitysnopeuden samalle tasolle kuin Playstation-versio (PC-versio pyöri jostain syystä alunperin hitaammin ja hitaammalla ruudunpäivitysnopeudella kuin konsoliversio), lisäksi peliin on lisätty tekstitykset puheosuuksiin, ja video-osuudet on parannettu Playstationin tasolle.

Verok's GL Wrapper & Patch mod for Legacy of Kain: Blood Omen

Verok's GL Wrapper & Patch is a fanmade fix for Legacy of Kain Blood Omen. It brings it up to par with the PS1 version in terms of audio/fmv quality and framerate. As well as fixing other minor issues with the PC version Silicon Knights added in.

www.moddb.com

(modin ukrainalainen tekijä poisti sen sivuiltaan Venäjän hyökättyä Ukrainaan koska ei halunnut venäläisten pelaajien voivan käyttää sitä; modi kyllä on onneksi edelleen saatavilla muualtakin ja minulla se oli tallessa ennestäänkin)

Vähän nihkeää valitettavasti on peluu. En tykkää tämäntyyppisesti "metroidvania?"-menosta missä on monta vaihtoehtoa minne mennä ja pitää arpoa missä järjestyksessä niitä ehkä pitäisi yrittää selvittää (monissa paikoissa sitten tie nousee pystyyn kun ei ole jotain ominaisuutta vielä jolla pääsisi esteen yli), ja myös konsolimainen pelitallennus missä saa tallentaa vain tietyissä paikoissa kyrsii.

Lisäksi ärsyttää että viholliset respawnaavat aina kun palaat vanhaan paikkaan tai tulet siihen takaisin seuraavasta ruudusta, mutta onneksi niistä voi sentään imeä verta saadakseen lisäterveyttä.

Siitä sisuuntuneena katsoin eilen Youtuubista yhtä läpipeluuvideota, lähinnä nähdäkseni että missasin siinäkin osuudessa pari aika merkittävää salaista huonetta. Tuota videota katsellessa ymmärsin että periaatteessa pelaan peliä väärin, jääden taistelemaan jokaisen vastaantulijan kanssa. Pitäisi varmaankin pelata kuten tuossa videossa, juosten useimpien vihulaisten ohi, ainakin aikaa säästyisi.

Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.

Hyväksy kolmannen osapuolen evästeet

Aika hemmetin pitkä peli ilmeisesti kun olen tuolla videolla vasta suunnilleen 30 minuutin kohdalla vaikka olen mielestäni pelannut jo pitkän tovin, ja video on yli viisituntinen... no, pitää ottaa tuo vihollisten ohi juoksutekniikka käyttöön, jos meno nopeutuisi.

Ihan piti kokeilla Kainia itsekin, kun se GOGissa on. Ei olisi pitänyt, kuten on laita useimmiten nostalgisten juttujen kanssa. Tunnelma, musat ja ääninäytteleminen tuossa on hyvää, mutta näin yli 20 vuoden jälkeen kontrollit ovat kyllä sellaista paskaa, että jopa vuoden 1997 kriteereillä on vähän yllättävää, että peli edes julkaistiin tuollaisena. Kontrollit ovat kököt jopa siihen maailman aikaan verrattuna. Muuten olisin voinut jatkaakin, mutta ohjaimesta huolimatta tuo hahmon ohjaaminen oli niin raivostuttavaa, että tunnin jälkeen jätin leikin sikseen. On myös käsittämätöntä, että hahmolla ei voi liikkua diagonaalisesti ollenkaan.

Itseäni yllättää ehkä eniten se, että jaksoin sen aika suurella innolla silloin julkaisuaikaan koluta aivan läpi asti ilman, että mikään tällainen juttu ärsytti.

En vain näköjään koskaan opi, että antaa hyvien muistojen kultaantua rauhassa ilman, että niitä lähtee väkisin pilaamaan

 

[timppeli]

On myös käsittämätöntä, että hahmolla ei voi liikkua diagonaalisesti ollenkaan.

Ainakin näppiksellä voi, mutta taistelu diagonaalisesti, tai muutenkaan, on kovin epävarmaa. Helpointa on yrittää asemoida hahmo suoraan viholliseen nähden ja antaa miekan laulaa, diagonaalisesti en edes tiedä osuuko koskaan kohteeseensa.

En vain näköjään koskaan opi, että antaa hyvien muistojen kultaantua rauhassa ilman, että niitä lähtee väkisin pilaamaan

Minulle tämä on ensimmäinen varsinainen läpipeluukerta. Tämä peli, kuten niin monet muutkin, kuuluvat luokkaan "ostin ekan kerran jo vuosikymmen/-kymmeniä sitten, mutta eipä tullut koskaan asennettua ja pelattua", ja nyt vihdoinkin sain itsestäni irti pelata sitä ihan oikeasti. Minulla on tästä kauan sitten ostetut PC- ja Playstation-versiot CD-rommeilla, mutta myöhemmin ostin myös GOG.com version jota nyt siis pelaan. "Verok's GL Patch/Update"-kanssa höystettynä.

Tunnelma pelissä on ihan kiva (pelaat vampyyripahista joka hakee kostoa, tjsp., totta puhuen minun oli vähän vaikea ymmärtää mitä introvideossa oikein tapahtui?!? Ja onko pelin alussa tapettu pelihenkilö sama kuin ekan intron ritari sotisovassaan? Vähän hämärä ja monitulkintainen johdanto pelin juoneen...)

Positiivista on myös se että ainakaan toistaiseksi peli ei ole kovin vaikea, varsinkin kun ymmärsin ettei ole tarvetta jäädä taistelemaan kaikkien vastaantulijoiden kanssa, voi reteesti vaan ihan juosta ohi. Nyt tosin olen kohdassa missä en tajua mihin suuntaan pitäisi mennä, mielestäni ainoa suunta jonne voisin edetä, siellä jotkut kivipaadet tai kivipatsaat estävät etenemiseni. Pitänee tarkastaa läpipeluuvideolta millä loitsulla tai esineellä niiden ohi pääsee, huoh...

Pelimekaniikka on kovin alkukantaista esim. vihollisten osalta, joko ne kulkevat jotain ympyrää tai viivaa edestakaisin, tai jos ovat "aktiivisia" pahiksia, tulevat suoraan sinua kohti. Mutta joo, onhan tämä aika kauan sitten julkaistu peli...

 

[Julle-]

Sain eilen lopultakin rykäistyä läpi lyhyesti ja ytimekkäästi nimetyn Warhammer 40,000: Chaos Gate - Daemonhunters -pelin ja hieman sitä ennen lähes yhtä ytimekkäästi nimetyn Aliens: Dark Descentin. Molemmille yhteistä on ryhmän kokoisen hahmokasan ohjaaminen painottuen varsin taktiseen toimintaan, mutta Warhammer on täysin vuoropohjainen ja Aliens RTWP.

Kummastakin jäi erittäin positiivinen viba, tunnelma on molemmissa kohdillaan ja tekevät mielestäni lähdemateriaalilleen melko uskollisesti kunniaa. Kummassakin näkyy, ettei käytössä ole ollut valtavaa AAA-budjettia, mutta enemmänkin se käy ilmi ehkä sen viimeisimmän käyttöliittymäkiillotuksen suhteen, kuin vaikka grafiikoiden, jotka mielestäni ovat näissä molemmissa varsin riittävät.

Voin suositella molempia taktisten vuoropohjaisten pelien ystäville,kumpiakin jaksoin paljon pidempään kuin esim. Diablo nelosta, jonka budjetti lienee ollut monikymmenkertainen ja pelin hintakin enemmän kuin näiden kahden yhteensä (disclaimer: olen upottanut Diablo kolmoseen useamman sata tuntia).

 

[Refloni]

Star Wars: The Force Unleashed

Yliampuva Star Wars -mäiskintä kymppiluvun taitteesta. Peli on todellinen Voimafantasia, sillä jedeistä ja sitheistä on tehty käveleviä luonnonkatastrofeja, jotka heittelevät rakennuksia ajatuksen voimalla. Yodan aikoinaan suosta nostama X-Wing alkaa näyttää aika vaatimattomalta. Moni näitä pelaamatonkin tuntee legendaarisen kohtauksen, jossa päähahmo kiskoo Tähtituhoojan alas kiertoradalta. Grafiikat ovat vanhentuneet teknisesti, mutta maisemat ovat kilpailukykyisiä Respawnin Jedi-sarjan kanssa.

Jopa Star Wars -pelien mittapuulla typerä tarina vaikuttaa jonkun 14-vuotiaan kirjoittamalta. Päähahmo ei tunnu sopivan tähtien sotaan ollenkaan. Assassin's Creedin Desmondilta näyttävä urvelo on huoneen tylsin tyyppi seurasta riippumatta. Mies pitelee valomiekkaansa väärin päin, koska luulee näyttävänsä coolimmalta. Sankarin nimi on Starkiller, mutta sitä ei sanota ääneen koko tarinan aikana. Peliä varmaan hävettää liikaa.

Mies suorastaan tursuaa karismaa.

Tasapainotus on mallia ei ole. Valomiekka on turha tähtisädetikku, jolla saa hutkia vähänkin perusmorttia kovempia vastustajia monta sekuntia. Vastustajan sinkauttaminen Voimalla stratosfääriin taas tappaa kerralla. Mitä pelaajaan kohdistuviin vaaroihin tulee, vihollisista ei yleensä tarvitse paljon huolehtia. Rotkot sen sijaan tappavat heti ja ovat usein liukasreunaisia. Nykypeleissä (ja tämänkin jatko-osassa) kuiluun tippuminen yleensä vain palauttaa reunalle ja antaa vähän vahinkoa. Tässä sen sijaan kannattaa juosta mieluummin isonkin vihollismassan syleilyyn kuin viittä metriä lähemmäs rotkoa. Vaikeustasoa sai veivata edestakaisin moneen otteeseen.

Mukana on kaikki mitä Star Wars -peliltä voi odottaa. John Williamsin musiikki turruttaa korvat, cameoita vilisee kuin huvipuistossa ja peli on niin elokuvamainen että etoo. QTE:issä saa rämpyttää peukalonsa rakoille. Odotin etukäteen myös, että pelin lopussa piestäisiin Darth Vader pomotaistelussa ja hävittäisiin sen jälkeen välinäytöksessä.

Spoileri

Olin oikeassa. En kuitenkaan osannut arvata, että Keisari olisi vuorossa heti sen jälkeen. Kurttunaaman ollessa maassa yksi sivuhahmo jopa pitää "Jos tapat Hitlerin, sinusta tulee yhtä paha kuin hänestä!" -puheen.

Starkiller tietenkin valitsee Voiman valoisan puolen ja antaa Keisarin elää. Ukon tappaminen tässä vaiheessa olisi pelastanut monta miljardia ihmishenkeä.

Star Wars: The Force Unleashed II

Lisää samaa, mutta terävämmillä grafiikoilla ja särmemmillä kontrolleilla. Pelaaja on edellispelin Starkillerin (tirsk) klooni.

Näitä supervoimakkaita avaruusmaageja voi siis kloonata?! Miksei Imperiumi ole tehnyt voittamatonta armeijaa miljoonasta Vader-kloonista? Starkillerin klooni ei edes ole mikään kalpea hiilikopio alkuperäisestä, vaan uusi versio on vielä edeltäjäänsä voimakkaampi, koska tämä on jatko-osa. Kyky käyttää Voimaa on siis biologinen ominaisuus jonka voi helposti kopioida olemassaolevalla tekniikalla. (Joidenkin lähteiden mukaan pelkkä verensiirtokin riittää.) Tämän luulisi muuttavan radikaalisti minkä tahansa Star Wars -tarinan voimasuhteita ja esittelevän joukon uusia juoniaukkoja.

Spoileri

Lopussa selviää, että Vaderin päämäärä oli juuri se. Hän on luonut armeijan Starkiller-klooneja. Tällainen porukka on, koosta riippuen, vähintään Kuolemantähden veroinen sotavoima. Keillä kaikilla on pääsy tähän teknologiaan ja sopivaan DNA:han? Onko kloonausplaneetta Kamino galaksin strategisesti merkittävin paikka? Minulla on paljon kysymyksiä, joihin peliä ei kiinnosta vastata.

Visuaalisesti tarjolla on taas kunnon tykitystä ja huikeita hetkiä. Eihän pelissä mitään järkeä ole, mutta sisäinen viisivuotiaani kiljui riemusta koko matkan. Aivot narikkaan ja nupit kaakkoon. Yksi väärinpäin pidelty valomiekka ei ollut vielä tarpeeksi hassu, joten nyt sellainen on kummassakin kädessä. Starkiller näyttää juostessaan taaperolta, joka opettelee hiihtämään.

Äiti sanoi että on minun vuoroni pelata Beat Saberia.

Ikävä kyllä peli tuntuu keskeneräiseltä. Se bugittaa ja kaatuilee paljon ja samoja maisemia kierrätetään aivan liikaa. Ympäristöjä on käytännössä vain kolme: kaksi erilaista planeettaa ja avaruusalus. Kaikkiin ehtii kyllästyä pahasti. Peli on lyhyt mutta siinä on silti liikaa filleriä. Tasapaino ja taistelu ovat paljon parempia kuin ensimmäisessä pelissä, mutta tahditus ei.

Edes välinäytökset eivät toimi kunnolla. Pelimoottorilla tehdyissä videoissa grafiikka vilkkuu ja repeilee, ennalta purkitetut näytökset taas ovat pakkausartefaktien arpeuttamia. Ainakin tekstityksistä saa selvää.

On sääli että pelikaksikon nätimpi ja hauskempi puolisko on näin puolivillainen viritys. Jos ykköspelin kentät, tarinan ja viimeistelyn yhdistäisi kakkospelin grafiikoihin ja kontrolleihin, syntyisi yksi parhaista Star Wars -peleistä.

 

[timppeli]

Olen viime aikoina pelannut ikivanhaa "Blood Omen: Legacy of Kain"-peliä joka aikoinaan jäi jostain syystä pelaamatta.
GOG.com-versio, jonka päälle olen vielä asentanut "Verok's GL patch" joka nostaa pelin ruudunpäivitysnopeuden samalle tasolle kuin Playstation-versio (PC-versio pyöri jostain syystä alunperin hitaammin ja hitaammalla ruudunpäivitysnopeudella kuin konsoliversio), lisäksi peliin on lisätty tekstitykset puheosuuksiin, ja video-osuudet on parannettu Playstationin tasolle.

Verok's GL Wrapper & Patch mod for Legacy of Kain: Blood Omen

Verok's GL Wrapper & Patch is a fanmade fix for Legacy of Kain Blood Omen. It brings it up to par with the PS1 version in terms of audio/fmv quality and framerate. As well as fixing other minor issues with the PC version Silicon Knights added in.

www.moddb.com

(modin ukrainalainen tekijä poisti sen sivuiltaan Venäjän hyökättyä Ukrainaan koska ei halunnut venäläisten pelaajien voivan käyttää sitä; modi kyllä on onneksi edelleen saatavilla muualtakin ja minulla se oli tallessa ennestäänkin)

Vähän nihkeää valitettavasti on peluu. En tykkää tämäntyyppisesti "metroidvania?"-menosta missä on monta vaihtoehtoa minne mennä ja pitää arpoa missä järjestyksessä niitä ehkä pitäisi yrittää selvittää (monissa paikoissa sitten tie nousee pystyyn kun ei ole jotain ominaisuutta vielä jolla pääsisi esteen yli), ja myös konsolimainen pelitallennus missä saa tallentaa vain tietyissä paikoissa kyrsii.

Lisäksi ärsyttää että viholliset respawnaavat aina kun palaat vanhaan paikkaan tai tulet siihen takaisin seuraavasta ruudusta, mutta onneksi niistä voi sentään imeä verta saadakseen lisäterveyttä.

Siitä sisuuntuneena katsoin eilen Youtuubista yhtä läpipeluuvideota, lähinnä nähdäkseni että missasin siinäkin osuudessa pari aika merkittävää salaista huonetta. Tuota videota katsellessa ymmärsin että periaatteessa pelaan peliä väärin, jääden taistelemaan jokaisen vastaantulijan kanssa. Pitäisi varmaankin pelata kuten tuossa videossa, juosten useimpien vihulaisten ohi, ainakin aikaa säästyisi.

Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.

Hyväksy kolmannen osapuolen evästeet

Aika hemmetin pitkä peli ilmeisesti kun olen tuolla videolla vasta suunnilleen 30 minuutin kohdalla vaikka olen mielestäni pelannut jo pitkän tovin, ja video on yli viisituntinen... no, pitää ottaa tuo vihollisten ohi juoksutekniikka käyttöön, jos meno nopeutuisi.

Nyt eka "pylväs" hoidettu ja alan ehkä hieman lämmetä pelille, osittain sen takia että sain nyt nuija-aseen jolla veren imeminen eli healthin takaisin saaminen tuntuu helpottuvan oleellisesti (aiemmin miekalla herkästi tapoin viholliseni ennenkuin ehdin imeä heiltä verta), ja lisäksi opin vihdoinkin katsomaan pelin karttaa yms. jolla tulee parempi kuva minne kaikkialle voi mennä.

Kaksi kertaa olen joutunut katsomaan youtuben läpipeluuvideota ymmärtääkseni miten edetä pelissä. Eka oli kun en ymmärtänyt mistä pääsen eteenpäin "linnamaisen" kaupungin jälkeen, mutta olihan siellä kyllä reitti länteen päin.

Toinen oli se että en ollut aiemmin huomannut yhtä luolastoa josta löytyi taika jota ilman ekaa "pylvästä" ei saa suoritettua. Ihmettelin kun en päässyt eteenpäin kun oli piikkejä edessä ja niiden takana nappula jota en pystynyt painamaan, mutta tuosta paljon aiemmin olleesta luolastosta sai jonkun energy bolt-taian jolla pystyy myös ampumaan seinissä olevia nappuloita kauempaa. Ilman sitä tuosta kohdasta ei päässyt eteenpäin, joten piti matkustaa aika pitkä matka takaisinpäin luolastoon, kun ensin näin läpipeluuvideosta että jaa tuollainen luolasto jäi huomaamatta erään save pointin takana. En varmaan olisi jaksanut yrittää löytää sitä itsekseni, heinän löytämistä neulasuovasta, aikamoinen hakeminen olisi ollut mitä mahdollisesti on missannut aiemmin.

 

[Nathorr]

Dishonored: Death of the Outsider (PC)

Syksy lähestyy ja jokakesäinen tauko yksinpeleistä on taas ohi. Hyvän startin antoi 7 tuntia vaatinut Dishonored-sarjan viimeinen osa. Ensimmäisen osan olen näköjään läpäissyt helmikuussa 2018, toisen tammikuussa 2019. Nään pelin vähän fan servicenä, joka kertoo lisää mystisestä Outsideristä. Peli oli samaa Dishonoredia tiiviimmässä paketissa. Kaikki voimat ovat käytössä melkein alusta asti ja chaos-systeemiä ei ole. Kuten ennenkin, tykkäsin pelata tehtävät hiippailemalla. Peli on melko helppo, sillä vartijat eivät kovin herkästi lähde perään. Viimeinen tehtävä oli haastavin ja siinä joutui jo vähän miettimään, että minne tässä nyt kannattaa teleportata. Ei tämä nyt mestariteos ollut, mutta ihan hyvä ja helppo suositella alennuksesta sarjan kaksi ensimmäistä osaa pelanneille. 3/5.

 

[perato]

Assassin's Creed (PC)
Kyllä, se ensimmäinen.

Assassin's Creed 2 (PC)
Tämä kyllä nyt yllätti miten paljon viimeistellymmältä tämä tuntui verrattuna tuohon ykköseen.

Assassin's Creed: Brotherhood (PC)
Ei ehkä ihan niin hyvä kuin muistin, mutta erityisesti nyt huomaa kuinka paljon hiotumpi idealtaan tämä on kuin kaksi edellistä.

Sarjan neljäs osa
Assassin's Creed: Revelations (PC)
Kaiken kaikkiaan aika vähän uutta tässä kuitenkaan on, "sitä samaa vähän hiotumpana".

Assassin's Creed III (PC)
Desmondin tarinan päätös. Edelliseen osaan verrattuna tässä on jo merkittävästi uudistuksia mutta toisaalta sitten paljon bugisempana. Tähän mennessä ongelmallisin peli ollut pelata.

Assassin's Creed IV: Black Flag (PC)
Ykkösen jälkeen se omaan makuun huonoin AC. Millään tavalla ei vie tuota itse AC:n perusmekaniikkaa eteen päin, kaikki on nähty edellisistä peleistä. Jopa laivastotaistelu oli mielekkäämpää kolmosessa kuin tässä. Kaikessa kuitenkin paistaa 'leikkaa ja liimaa' ja muutenkin fiilis, että tämä on halvalla tehty spin-off eikä täysverinen jatko-osa.

Assassin's Creed: Rogue (PC)
Kokonaisuutena kuitenkin jotenkin mieluisampi itelle kuin tuo Black Flag, ehkä juurikin sen takia, että laivastotaistelu on jouhevampaa, tekeminen vähän monipuolisempaa ja paikat on karvan verran parempia kuin satunnaiset saaret Black Flagissa.

Assassin's Creed: Unity (PC)
Sarjan kahdeksas osa ja paluu juurille. Tällä kertaa paikkana Pariisi ja miten upea se onkaan. Kaikkien noiden puskissa juoksenteluiden ja merien jälkeen on mukava palata takaisin hyvin tehtyyn mielenkiintoiseen kaupunkiin ja onhan tämä selkeä upgrade monin puolin. Pelillisesti otetaan monia harppauksia eteen päin ja muutama taaksepäinkin.

Craftauksesta luovuttiin tässä vaiheessa kokonaan ja palattiin takaisin kiinteistöjen ostoon. Questeja on paljon enemmän, joskin niiden taso on edelleen vähän turhan ohkanen (lyhyt tekstinpätkä, tapa tuo, 100m päässä tapat ja tehtävä ohi), mutta on siellä niitä helmiä kuten murhamysteerit jotka vaatii vähän enemmän tutkintaa ja pohdiskelua. Pääjuoni on tässä sarjassa se yks paremmista, kostojuoni jossa sopivasti mutkia. Vähän paksumpi se olis saanut olla kestoltaan, pelkän pääjuonen vetämällä olis varmaan ollut aika nopeasti ohi. Nyt kuitenkin helposti tuplasin pelitunnit tähän peliin kun kävin koko kaupungin läpi keräillen lähes kaiken mitä oli keräiltävänä ja tehden oikeastaan kaiken paitsi moninpelitehtävistä osan. Bonuksena kaikki pelialueen ulkopuoliset jutut on nyt pois, lähinnä kertoja on ainoa asia joka vie pois itse pelimaailmasta, muuten pysytään tiukasti Pariisissa ja nykypäivän jutut on jätetty kokonaan pois.

Pelillisesti kiipeily on nyt osittain helpompaa ja osittain sitä myöten haastavampaa. Mukaan tuli mahdollisuus myös laskeutua automaattisesti mikä on hieno ominaisuus, mutta itse kiipeily alkoi olla yhä 'automaattisempaa' mikä johti usein siihen, että peli teki mitä halusi sen sijaan että mitä minä halusin. Taistelu pyörii edelleen pitkälti "parry riposte" tyyppisessä väännössä ryyditettynä pyssyillä ja savupommeilla. Pelin ekonomia oli ihan hyvin tehty, parhaat varusteet tuli vasta loppuvaiheessa vaikka keräilin kaiken näköstä aikani ratoksi.

Itse Pariisi ja se aikakausi on tämän pelisarjan parhaita. Uskomattoman yksityiskohtainen rakennelma, jossa on paljon nähtävää ja joka on vertikaalisesti niin laaja että ei tule milläänsäkään tutuksi. Pariisin aitoutta lisää väkimäärän valtava lisääntyminen edellispeleihin verrattuna. Kadut on välillä aivan täynnä väkeä ettei läpi kulkemisesta meinaa tulla mitään. Tämä luo eloa kaupunkiin ihan uudella tavalla ja varsinkin siihen, että jotain tapahtuu kun väki on kerääntynyt jonkun paikan ympärille(yleensä jonkin sortin mielenosoitus/mellakka). Eikä kyseessä ole vain siis yhtä tai kahta questia varten rakennettu tilanne vaan kaduilla vilisee ihan normaalistikin väkeä tehtävien välissä. Joskus tämän vuoksi katoille kannattaa mennä, koska kaduilla on hitaampi kulkea.

Peli kuitenkin kärsii teknisesti huonosta toteutuksesta. Graafisesti pelissä on paljon ongelmia, erityisesti piirtoetäisyys tökkii välillä pahoin mikä syö immersiota. Tekstuurien yksityiskohtaisuus on välillä todella vähäistä kauempana ja näyttää suttuiselta. Nykynäyttiksellä(3060TI) sentään pyörii aika hyvin. Myös äänimiksaus tuntuu kehnolta eikä siinä oikeen ole sellaista potkua. Musiikitkin valitettavasti yksi pelisarjan heikoimmista. Tässä myös ärsyttävästi moninpelitehtävät lisätty osaksi yksinpeliä, joskin nyt niitä oli ainakin mahdollista myös yksin pelata.

Vaikka muuten peli on graafisesti ihan tyylikäs, kaipaisi tämä sellaista kevyttä remasterointia missä nuo piirtoetäisyys ja ääniasiat laitettaisiin kuntoon ja sivutehtäviin vähän lisää lihaa luiden ylle niin voisi helposti olla oma lempipeli tässä sarjassa. Pääjuonta toki voisi pitkittää, mutta se menisi jo perus remasteroinnin ylitse.

 

[Captain J]

Spider-Man: Miles Morales (PS5)

Peli joka on ollut kiikarissa siitä lähtien kun PS5:n hommasin ja josta olin kyttäilyt tarjouksia jo hyvän aikaa. Sattuikin sitten, että PS+ Extra oli 20% alessa, joten otin tilauksen ja pääsin sitä kautta pelaamaan tätä - viimeinkin.

Peli on jatkoa Spider-Man pelille, mikä julkaistiin 2018 muistaakseni, ja josta tykkäsin todella paljon. Ko. pelin loppupuolella ”mutanttihämähäkki” puree Milesia, joka saa sitten kutakuinkin samat voimat kuten og-hämiksellä eli Peter Parkerilla on. Tämä peli sitten keskittyykin Milesiin ja siihen miten hänestä tulee ”aito Spider-Man.”

Peli nojaa samoihin elementteihin kuin aiemmin ilmestynyt osa. Nätit grafiikat, hyvä combat ja sulavaa seittisinkoilua pitkin New Yorkia. Mileskin on ihan ok hahmona, joskin itseni kaltaiselle hämisfanille on vain yksi oikea hämähäkkimies, ja se on Peter Parker. Lisäksi huumori (etenkin JJJ:iin liittyen!) uppoaa minuun hyvin, ja enimmäkseen sivuhahmot ovat ihan ok-tasoisia.

Mutta siihen ne hyvät puolet jääkin. Isoin miinus on hinta suhteessa peliin ja sen kestoon. Tämä olisi passeli DLC ekalle pelille esim. 15€ hintaan, mutta kaikki yli 20€ hintapyynnit ovat rosvousta. Pelasin pelin platinan takia kahdesti läpi, ja aikaa meni 18h. Tästä ekaan kertaan kului reilu 14h toiseksi vaikeimmalla vaikeusasteella ja kaiken tekemällä, ja jälkimmäinen NG+ meni helpoimmalla vaikeusasteella asap-tyylillä neljään tuntiin. Rikolliset ovat myöskin pettymys, koska ns. klassisia / tunnettuja vihollisia ei pelissä ole, ellei Rhinoa lasketa.

Peli oli kokonaisuutena itselle lievä pettymys, koska kuten todettua tämä tällaisenaan olisi mielestäni ollut sopiva lisäri ensimmäiselle pelille. Varsinkin jos tästä olisi joutunut sen 50€ maksamaan niin olisi lievästi kusetettu olo, mutta PS+ Extran kylkiäisenä ovh:lla ei ole väliä. Arvosanani pelille on sellainen 6,5/10.

 

[Heseman]

Anachronox (PC)

Ion Storm -putkeni päättyy Tom Hallin visioimaan scifihenkiseen "länkkärien tekemään japsiropeen". Tämä on tullut pelattua vuosien varrella useamman kerran läpi ja vähän yllättäen se toimii edelleen varsin hyvin.

Tarinan päähenkilö on Sylvester "Sly" Boots, yksityisetsivä, jonka toimisto on paikallisen baarin takahuoneessa. Hän asuu Anachronixilla, oudolla mekaanisella planeetalla, joka toimii avaruuden kaukomatkustuksen keskuksena ja lähettämönä. Sly on velkaa paikalliselle gangsteri Dettalle ja tarvitsee töitä. Sitä tarjoutuu Grumpos-vanhukselta, jonka elämäntyö on tutkia mystechiä, kiviä joilla huhutaan olevan taikamaisia voimia. Tästä alkaa pähkähullu seikkailu, joka on yhtä aikaa vakava ja kieli poskessa. Tällainen yhdistelmä on helposti hajoava, mutta mielestäni peli onnistuu siinä hyvin. Juoni on ihan hyvä, varsinkin kun ottaa huomioon, mitä ne tyypillisesti olivat 20 vuotta sitten. Huumorikin toimii, monessa kohtaa tuli naureskeltua dialogille.

Entä se peli sitten? Japsirope voi terminä olla vähän vanhahtava, sillä tätä nykyä eri genret alkavat olla hyvin keskenään sekoittuneita, mutta pelin tekoaikaan ero oli vielä selkeä länsimaitten ja Japanin ropefilosofioissa. Matkan aikana kertyy posse mukaan, joista kerralla voi olla Slyn lisäksi kaksi muuta mukana. Taistelua on jonkin verran ja se on vuoropohjaistosiaikaista. Aikamittari laskee, milloin on kunkin hahmon vuoro toimia mutta se ei pysähdy vaikka hahmon vuoro tulisikin. Tätä voi käyttää myös taktikointiin. Jos on pelannut vanhoja Final Fantasyitä niin meininki on juuri sama. Niistä tuttuja ovat myös pitkillä ja vielä pitemmillä animatioilla varustetut mystech-scifitaikahyökkäykset ja bouge-mittari, jonka täyttyessä avautuu eri tasoisia kykyjä ja superhyökkäyksiä. Aseistustakin päivitellään ja jos viitsii kaivella hahmoille kullakin hetkellä parhaat aseet, ei taisteluista ole juurikaan vaivaa. En kuollut kuin yhden kerran pelin alussa, en enää edes muista, mitä siinä menin säätämään. Panssaria tai asustusta ei vaihdeta, mukaan kertyy kyllä erilaisia suojageneraattoreita, joissa voi valita, paljonko energiaa käytetään itse suojiin ja paljonko jää mystechille. Taistelut eivät sentään tupsahda tyhjästä kuten vanhoissa FF:ssä, vaan vihollisryhmät kyllä näkyvät jos pitää silmänsä auki.

Tämä oli mukava tuulahdus menneisyydestä ajalta, jolloin vielä hyviä pelejä tehtiin. Pelatessa kyllä tunsi, että sen on tehnyt jengi, jolla on visio, eikä sekalainen seurakunta täyttelemässä ties mitä markkinaosaston liirumaarum-listoja. Kannattaa tsekata jos premissi kiinnostaa, tällaisia tulee harvoin vastaan. Tai oikeastaan vielä harvemmin, tiimi sai kenkää pelin valmistumisen jälkeen eikä jatkoa tarinalle koskaan nähty.

 

[Nathorr]

The Legend of Zelda: Ocarina of Time (PC, Ship of Harkinian -porttaus)

Tulihan se tämäkin vääryys korjattua. Monien mielestä kaikkien aikojen paras peli ja kyllähän sen ymmärtää. Jatkaa siitä mihin Super Mario 64 jäi ensimmäisten avointen 3D-maailmojen rakentamisessa. Pelimekaniikat pitää yllättävän hyvin pintansa nykypäivänäkin ja Reloaded-grafiikkamodilla tekstuuritkin saavat pientä ehostusta. Itse pelihän on taistelun puolesta helppo, mutta kaltaiseni puzzleihin tottumaton joutui silloin tällöin katsomaan vinkkejä netistä. Lisäksi itseni tuntien menin Water Templen suosiolla ohjeilla ja hyvä niin, sillä hukassa olisin muuten ollut. Näen pelin tiennäyttäjänä, jonka vaikutus näkyy peliteollisuudessa edelleen. 5/5.

 

[Refloni]

Nappasin Steamin kesäalesta Deckin. Valitessa pelejä käsikonsolille pitää ottaa huomioon, että se on käsikonsoli. Pelejä tulee varmasti hakattua normaalia haastavammissa tilanteissa, kuten tärisevässä bussissa, puoliunessa keskellä yötä tai tylsissä mutta meluisissa bileissä. Niinpä peli ei saisi vaatia keskittymistä tai suuria älyllisiä ponnisteluja. Millainen peli olisi tarpeeksi simppeli ja vähämielinen tällaisiin tilanteisiin?

Assassin's Creed IV: Black Flag

Viimeisiä AC:ita viedään. Olen aina tykännyt trooppisista peliympäristöistä, joten Musta Lippu saa siitä ansaitsematonta plussaa. Sama koskee merirosvoja. Peli itsessään on toki samaa roskaruokaa kuin kaikki muutkin sarjan pelit, kiinnostavammalla pintamaalilla vain. Maailma on valtameren levyinen mutta lätäkön syvyinen.

Tarina on Assassin's Creedin mittapuulla hyvä. Merirosvo Edward Kenway on rehellisesti mulkku päähenkilö, jota kiinnostaa vain raha ja viina. Nauroin ääneen kun tyyppi viskasi hihaterät jorpakkoon ja keskittyi tyhjentämään keskustelukumppaneidensa taskuja, kun muut paasasivat koko maailman kohtalosta. Assassiinit ovat sivuroolissa omassa pelissään ja hyvä niin. Edwardin kasvutarina on monta kertaa nähty, mutta se sopii peliin, on uskottava ja... en haluaisi käyttää sanaa koskettava, koska tässä puhutaan kuitenkin Ubi-kässäristä, mutta pelissä on muutama aika voimakas kohtaus. Isot murhakohteet saavat perinteisesti lausua viimeiset sanat ennen veivinsä heittämistä, ja heillä tuntui tällä kertaa olevan oikeaa sanottavaa. Se on epätavallista. Plussaa myös suomennoksesta, vaikka se onkin paikoin vasemmalla kädellä tehty.

Kenwayn laivasto -minipeli on rikki. Se on hirtetty kiinni Ubin serveriin, johon en saanut millään yhteyttä. Pitäkää sitten tunkkinne, vaikka ärsyttääkin että peliä ei voi läpäistä sataprosenttisesti ilman sitä. Edes laivaa ei voi päivittää täyteen ilman online-härpättimen aarrekarttoja. Ominaisuutta ei ole suunniteltu Steam Deckille ja hyväksyn sen, mutta miksi siitä piti tehdä nettiriippuvainen alunperinkään? Myös pelin käynnistäminen vaati nettiyhteyden, mutta se sentään toimi. Vielä.

Eräs lempituubisteistani tuskin pahastuu, jos lainaan tätä.

Freedom Cry -lisurissa taistellaan orjuutta vastaan. Se on pelillistetty ihastuttavan tökerösti. Kadulla kulkiessa tulee vastaan huutokauppoja, ruoskintaa ja muita ikäviä juttuja. Ensireaktio on inho ja järkytys, ja vääryydet voikin korjata tappamalla vartijat ja vapauttamalla orjat. Kohta kuitenkin selviää että peli generoi näitä tapahtumia loputtomasti ja vapautetut orjat ovat päivityssysteemin xp:tä.

Tarina siis väittää, ettei ihmishengellä ole hintaa, mutta pelimekaniikka on eri mieltä. Yhden ihmisen arvo on 4% progressiota kohti seuraavaa päivitystä. Päivitykset loppuvat 500 orjan kohdalla eikä sen jälkeen ole mitään syytä puuttua orjiaan kadulla hakkaavien mulkeroiden tekemisiin. Raakuuksista voi kulkea ohi huoletta vihellellen, sillä mitä pelimekaniikkaan tulee, rasismi on ratkaistu. Voi Ubisoft, älä ikinä muutu.