Viimeksi pelaamasi peli ja mietteitä siitä

[Kakapo]

Forza Horizon 5 (alusta PC i9-9900K, 32Gb@3600, RTX 3080)

Tiukkaa kaahausta. Tosin maisemiltaan tylsempi kuin Horizon 4. Ja pelin puute on katastrofaalinen - ei Alfa Romeoita.

 

[Heseman]

Stray (PS4, PS+ Extra)

Seuraavana pikkupeleistä vuorossa kissankävelytyssimulaattori. Tätä on paikoitellen moitittu liian yksinkertaiseksi, mutta minusta kevyempi meno sopii tällaiseen feelgood-peliin paremmin. Tästä itse asiassa jäi aika hyvä fiilis, pelin maailma oli kiinnostava ja mukava välillä pelata sellaistakin, missä ei tarvi olla otsa rypyssä.

Pelissä siis ohjataan kissaa, joka pelin alussa jää eroon muusta pesueesta. Seikkailu vie läpi apokalyptisen maailman, jota kansoittavat ihmisten sijaan robotit. Kissaa tämä ei kissamaiseen tyyliin haittaa. Kissahahmoon on muutenkin panostettu paljon ja pelissä voi tehdä monia kissamaisuuksia: maukua, raapia, tiputella tavaroita hyllyltä/pöydältä tai ottaa nokoset. Jos pitää kissoista (kuten minä), saanee tästä enemmän irti kuin muut. Eteneminen tapahtuu isolta osin hyppimällä eri paikkoihin. Tämä on lähes automatisoitu, eikä epäonnistua käytännössä voi, paitsi hyppäämällä vahingossa väärään paikkaan eikä tämäkään aikaansaa muuta kuin viivettä pelaamiseen. Osa roboteista kaipaa sivutehtävien suorittamista ja niistä saa lisäpituutta pelille. Kovin vaikeita ne eivät olleet, lähinnä oikean tavaran löytämistä. Mulla meni joku about 7h tähän, sivutehtävät skippaamalla päässee alle kuudessa.

 

[Turd Ferguson]

The Case of the Golden Idol (PC)

Vihdoinkin joku ryhtyi pöllimään Return of the Obra Dinnin pelimekaniikkoja. Kyseessä siis päättelypeli, jossa eteen lyödään muutaman ruudun kattava murhanäyttämö. Siitä sitten ryhdytään etsimään johtolankoja ja päättelemään että kuka on kuka, kuka on murhaaja ja mitä on tapahtunut. Obra Dinnistä poiketen tässä pelissä on ratkaistavana 12 eri kenttää, joita yhdistää Edgar Allan Poe-mainen taustatarina.
Olen menossa kentässä numero 8, ja tähän mennessä ratkomiseen on kulunut n. 30-90 minuuttia per mysteeri.

Todella vahva suositus kaikille Obra Dinnistä tykänneille.

 

[Heseman]

The Dark Pictures Anthology - Little Hope (PS4, PS+ Extra)

Supermassive Gamesin (ei pidä sekoittaa Supergiants Gamesiin, joka teki mm. Bastionin ja Haadeksen) kauhuantologian toinen osa sijoittuu Little Hopen pikkukaupunkiin ja sen synkkään menneisyyteen. Tämä firma tuntuu jämähtäneen kauhupeleihin tehtyään Until Dawnin, joka siis oli ihan hyvä, mutta ei tunnu pääsevän sen tasolle saatika sitten yli. Tunnelmaa löytyy vähäsen, mutta varsinaisen kauhun sijaan peli koostuu "KOVA ÄÄNI ja mörkö hyppää ruudulle"-säikyttelystä. Tämä oli pelinä lähinnä ihan ok -tasoinen, joskin Will "The guy with the eyebrows" Poulter sentään oli hyvä roolissaan.

 

[Kan Dee Dokata]

Skyrimia yritin aloittaa valtaisan hehkutuksen saattelemana. Selvästi aika on ajanut sen ohi monin tavoin, ja toisaalta alan olla liian kokenut pelaaja. Pelistä huomasi hyvin nopeasti, että se perustuu muutamaan perusmekaniikkaan ja loputtomasti toistuviin tehtäviin, joita jokin löyhä tarinanpätkä pitää koossa.

Liian itseään toistava itselleni ja tylsä. Iän myötä huomaan muutenkin muuttuneeni kärsimättömämmäksi, ja kaikenlaiset yli 50 tunnin jättipelit eivät tippaakaan jaksa enää Witcher-sarjaa ja GTA V:tä lukuun ottamatta pitää otteessaan ollenkaan.

Lisäksi se aiheutti vanhenevassa päässäni pahoinvointia. Ei yhtä pahaa kuin nyky-Wolfensteinit, mutta sen verran kuitenkin, että jo se estää pelaamasta pidemmälle.

 

[perato]

Skyrimia yritin aloittaa valtaisan hehkutuksen saattelemana. Selvästi aika on ajanut sen ohi monin tavoin, ja toisaalta alan olla liian kokenut pelaaja. Pelistä huomasi hyvin nopeasti, että se perustuu muutamaan perusmekaniikkaan ja loputtomasti toistuviin tehtäviin, joita jokin löyhä tarinanpätkä pitää koossa.

Liian itseään toistava itselleni ja tylsä. Iän myötä huomaan muutenkin muuttuneeni kärsimättömämmäksi, ja kaikenlaiset yli 50 tunnin jättipelit eivät tippaakaan jaksa enää Witcher-sarjaa ja GTA V:tä lukuun ottamatta pitää otteessaan ollenkaan.

Lisäksi se aiheutti vanhenevassa päässäni pahoinvointia. Ei yhtä pahaa kuin nyky-Wolfensteinit, mutta sen verran kuitenkin, että jo se estää pelaamasta pidemmälle.

FoVin muutos on kyl pakollinen tossa, hyvin pahasti itelläki tulee varsinki luolissa pahoinvointia ilman sitä. Mutta joo, onhan se vähän semmonen peli, että aikanaan hyvä, nyt en uskalla koskeakaan ettei mene "muistot" pilalle.

 

[JerryKannu]

Täällä on myös pari kertaa yritetty palata Skyrimin pariin. Ensin säädetty tuntikaupalla kaikki mahdolliset karkkimodit yms. päälle. Sitten peli käyntiin ja 5-10min jaksoi ja deleteä.

Kyllä se ikä näkyy tosiaan liikaa, parempi tyytyä niihin hyviin muistoihin ja siirtyä suoraan seuraavaan.

Vähän samassa laarissa on esim. Fallout 4 jota en koskaan läpi asti päässyt. Sekin tullut varmaan 4-5 kertaa uudelleen aloitettua mutta johonkin sekin aina hyytyy ja deleteä...

 

[CaseAce]

Final Fantasy VII Remake - INTERmission DLC (PS5, PS+ Extra)

Tämä DLC jäi pelaamatta, kun pääpelin normiversion sai tavallisena PS+ kuukauden pelinä taannoin, ja sen sai päivitettyä ilmaiseksi PS5 versioksi, joka siis on "Integrade" versio ilman tätä DLC:tä. Nyt onneksi PS+ Extrassa sain tämän DLC alta pois.

Itse peli oli loistava, varsinkin alussa. Samat featuret toki mitä pääpelissäkin, lineaariset chapterit ja näkymättömiä seiniä jne. Mutta jos tykkäsi peruspelistä niin tämäkin kyllä uppoaa. Erityismainita tulee hienoista musiikeista, joita ei aina muista ihailla toiminnan temmellyksessä. Ainostaan yhdessä kohdassa samaa torvimusiikkia sai kuunnella kyllästymiseen asti, muissa osissa musiikit vaihtui tiheään ja siivittää hyvin peliä. Peli oli harmillisen lyhyt, kun peruspelissä on 17 chapteria niin tässä niitä oli 2. Yritin koluta kaiken mahdollisen mitä ensimmäisellä pelikerralla on tarjolla minipelit mukaan lukien, ja silti hupi loppui noin kuuteen tuntiin. Ensimmäisellä pelikerralla kovin vaikeusaste on vain "normal", ja kun pääpelissä on taistelusysteemiin jo tottunut niin vaikeudeltaan ensimmäinen pelikerta on melkoista kakkukävelyä. Taisteluihin voi juosta takki auki eikä kertaakaan tullut edes "läheltä piti" tilanteita. Olisin toivonut että hard mode olisi ollut jo heti käytettävissä. Ninja-taistelu oli sinällään ihan viihdyttävää "the wrath of the ninja" kommentteineen. Shuriken on sen verran hyvin teroitettu, että joskus Shinra-laatikko hajoaa paikalleen muotoaan muuttamatta. Romahtaa toki pienestä kosketuksesta sitten sen jälkeen.

Lopuksi pelaaja palkitaan vielä lisämateriaalilla peruspelin lopusta, tämä oli myös ihan viihdyttävää materiaalia videomuodossa. Ja kannattaa huomata että DLC:n läpäiseminen lisää myös extra vihulaisen pääpelin chapter 17 combat simulaattoriin. Peli kertoo siitä kyllä, mutta se saattaa helposti mennä ohi että se tulee nimenomaan peruspeliin, eikä DLC:n osuuteen. Ja lisää myös uuden videon tähän liittyen chapter 17 alkuun jonne pääsee ihan normaalisti pääpelin chapter selectillä.

Barrettia lainaten: "tädädädää nää nää tättädää!" Ja en kyllä malttaisi millään odottaa FF7:n seuraavan pätkän remakea.

 

[Varistin]

SCORN (Xbox SX Game Pass)
Sen verran varastan arvostelua, niin säästyy itse isommilta kirjoitteluilta. Eli aika samoilla linjoilla kaikkinensa. Sen verran korjaan, että vihollistyyppejä oli oikeastaan neljä (tai yksi oli osa puzzlea). Puzzle pelihän tämä aika pitkälle oli, tai sekin enemmän kävele ensin aikasi ja pähkäile sitten hetki mitä sitten. Kauhua tässä ei ollut nimeksikään. Combat oli joo aika kuraa ja tästä syystä

Spoileri

käytinkin vähän aikaa siihen, että voi vain juosta spurtti pohjassa ohi ilman säheltämistä. Muutenkin vedin lähes koko ajan spurtti pohjassa, koska tuntui muutenkin niin hidasveteiseltä ja mielenkiinnottomalta.

Loppujen lopuksi hyvä puoli oli se, että peli on lyhyt ja nopeasti ohi, sekä se, että tämä sisältyi Game Passiin.

Scornin premissi oli mielenkiintoinen, mutta jo trailerit vaikuttivat jotenkin elottomilta eivätkä herättäneet oikein mitään mielenkiintoa, ja nämä arviot vahvistavat epäilyni. Kauhua en kaipaa, enemmänkin tunnelmallisuutta, mutta hitaus ja puzzlet kuulostavat siltä, että tämän voin unohtaa lopullisesti.

 

[perato]

Kingdom Come: Deliverance (PC), toinen kerta

Reippahasti on taas maistunut tämän, pitkään sitä jotenki odotteli, että millon tämän uskaltaa käynnistää ja hyvältä on näyttänyt ja tuntunut edelleen. Jotensakin uniikki premissi, oikeaan maailmaan sijoittuva keskiaikainen roolipeli ilman lohareita ja örkkejä. Peli jaksaa edelleen hämmästyttää ulkonäöllisesti ja kenttäsuunnittelun osalta. Graafisesti hyvän näköinen ja yksityiskohtiin on selvästi panostettu. Liekkö sit tuo ensimmäinen persoona, että yksityiskohtiin kiinnittää huomiota ja kaikennäköiset detailjit pysäyttää. Pelimekaanisesti oli parempi kuin muistin, tai siis vähemmän kömpelö kuin muistin ja tarinallisesti paljon parempi kuin muistin. Muistelin jostain syystä, että tää olis semmonen Itä-Euroopan peli, jossa budjetista noin kolme zlotya on käytetty ääninäyttelyyn yms. mutta olikin todella laadukasta tuotantoa. Tässä maailmassa on ollut mukava vain ratsastella paikasta toiseen, eikä ole tullut sitä tarvetta, että pitäs jotenki hoitaa aina maksimaalinen määrä questeja samalla käynnillä. Pelimekaanisesti joskin yllätyin vähän siitä, kuinka nopeasti tämä muuttui helpoksi, ettei tarvi oikeastaan välittää tuon taivaallista syömisestä, nukkumisesta ja taistelutkin ainakin 1v1 on melko läpihuutoja. Toki edelleen kolme oikein aseistettua vihua lyö äkkiä pelihahmon matalaksi, oli sitte skilliä ja perkkiä kuinka hyvänsä kerännyt.

Älyttömän tunnelmallinen peli, jatkoahan sitä toivoisi, ei niinkään tarinan puolesta vaan, että olis lisää samaa mutta uutena.

 

[Mete]

Fatal Frame 2 & 3

Nyt ollaan PS2-kauhun kärjessä.

Fatal Frame 2 sijoittuu haamukylään jossa on tottakai mennyt mystinen rituaali päin helvettiä... tai no, ehkä tarkemmin helvetistä poispäin. Teinikaksoset eksyvät tänne syystä x ja eriytyvät suurimmaksi osaksi peliä syystä y. Tutkittavaa riittää ja talot tulee kaluttua kyllä erittäin tarkkaan avainten ja palapelipalasten perässä ja lorenpätkiä lukien. Gameplay ei ole vuosien aikana saanut yhtäkään ryppyä vaan toimii erittäin hyvin edelleen. Kameralla räpsitään haamuista kuvia oikeaan aikaan ja tahtiin. Eri linsseillä saa eri efektejä ja filmiä budjetoidaan tarpeen mukaan. Sillä filmillä on oikeasti väliä, meinaan heikoin ei lopu kesken mutta sillä on turha räpsiä mitään mikä pitää saada pois hengiltä. Vaikeustaso on tässä normaalilla valitettavan helppo muuten kuin loppuvaiheilla ja silloin haamut kannattaa ehkä ennemmin väistää ja juosta suoraan loppuun.
Pelin isoin vahvuus on ennen kaikkea audiosuunnittelu, mikä luo atmosfääriä loistavasti. Pelottavuus on hyvällä tasolla ja ns jumpscareihin peli ei lankea.

POV: kaksi sekuntia kuolemasta

Fatal Frame 3 taasen tuo uutta särmää pelattavuuteen kolmen eri pelattavan hahmon kautta. Kylä on korvattu päähahmon kodilla ja unimaailmalla joiden välillä vaihdellaan. Aluksi koti on turva, kunnes se ei olekaan enää luotettava. Vaikka unimaailma sijoittuu isoon kartanoon, ei se toista itseään pahasti, koska hahmot vaihtuvat ja unesta herätään ainakin hetkeksi uuteen päivään. Sen sijaan samoja haamuja toistetaan liikaa. Pelin pituudesta olisi saanut leikata siivun pois karsimalla kyseistä toistoa. Kontrollit on lisäksi kustu ilman hyvää syytä ja kakkosen jälkeen saa taistella lihasmuistia vastaan kun tatit tekevät päinvastaista kuin mihin on tottunut.

Nämä sudenkuopat eivät kuitenkaan peliä pilaa, sillä vaikeustaso on paremmalla tolalla ja tunnelmanluonti on priimaa ja peli vetää jatkuvasti hihasta uusia temppuja. Tämä ja muut viime aikoina pelaamani kauhupelit ovat saaneet minut arvostamaan esimäärättyjä kamerakulmia. Geneerinen kolmannen persoonan kamera ei yksinkertaisesti kykene samaan.

Lauantaiaamuna krapula ja vapina.

Vahva suositus näille peleille, mieluiten julkaisujärjestyksessä. Undub-pätsit ja osittaiset HD-tekstuurit löytyy molemmille. Kolmosessa ei aivan kaikkea ole tekstitetty joten undub ei ole aivan yhtä toimiva.

 

[Heseman]

Observer: System Redux (PS4, PS+ Extra)

Blooper-tiimin varhaisempaa tuotosta, jossa Rutger Hauerin (jep) ääninäyttelemä kyberpunk-poliisitutkija eli observer lähtee tutkimaan pojaltaan saamaansa vinkkiä paikalliseen ränsistyneeseen asuntolaan. Peli on firman peleille tyypillisesti kävelysimulaattorikauhua, mikä on kyberpunk-miljöölle vähän omituinen valinta. Välillä skannaillaan paikoista digi- tai ihmisjälkiä eri skannausmoodeissa ja saadaan näistä johtolankoja, käytännössä päiväkirja päivittyy ja pitää mennä seuraavaan paikkaan skannailemaan. Tai sitten kauhistelemaan outoja ääniä tai outoa laahustavaa örkkiä. Välillä mennään väellä päässä olevan piirin kautta heidän mieleensä elämään outoa painajaisunta. Tämä ei ole kovin erikoinen tapaus, tosin on se parempaa kauhua kuin vaikka tuo Little Hope, sillä ei nojaa niin pahasti hyppysäikyttelyyn. On se lisäksi ehkä Blooperin paras tuotos, kun tässä sentään on jopa vähän sivutehtäviä, mutta sillä ei vielä pitkälle pötkitä.

Sivuseikkana mainittakoon, että tämä firma on vastuussa myös tulevasta Silent Hill 2 -remakesta, mikä ei ainakaan minua saa kauheasti innostumaan, kyseessä kun on yksi parhaista kauhupeleistä koskaan ja Blooper on tällainen korkeintaan ihan ok -firma.

 

[Raxama]

Observer: System Redux (PS4, PS+ Extra)

Blooper-tiimin varhaisempaa tuotosta, jossa Rutger Hauerin (jep) ääninäyttelemä kyberpunk-poliisitutkija eli observer lähtee tutkimaan pojaltaan saamaansa vinkkiä paikalliseen ränsistyneeseen asuntolaan. Peli on firman peleille tyypillisesti kävelysimulaattorikauhua, mikä on kyberpunk-miljöölle vähän omituinen valinta. Välillä skannaillaan paikoista digi- tai ihmisjälkiä eri skannausmoodeissa ja saadaan näistä johtolankoja, käytännössä päiväkirja päivittyy ja pitää mennä seuraavaan paikkaan skannailemaan. Tai sitten kauhistelemaan outoja ääniä tai outoa laahustavaa örkkiä. Välillä mennään väellä päässä olevan piirin kautta heidän mieleensä elämään outoa painajaisunta. Tämä ei ole kovin erikoinen tapaus, tosin on se parempaa kauhua kuin vaikka tuo Little Hope, sillä ei nojaa niin pahasti hyppysäikyttelyyn. On se lisäksi ehkä Blooperin paras tuotos, kun tässä sentään on jopa vähän sivutehtäviä, mutta sillä ei vielä pitkälle pötkitä.

Sivuseikkana mainittakoon, että tämä firma on vastuussa myös tulevasta Silent Hill 2 -remakesta, mikä ei ainakaan minua saa kauheasti innostumaan, kyseessä kun on yksi parhaista kauhupeleistä koskaan ja Blooper on tällainen korkeintaan ihan ok -firma.

Tää on mullakin nyt asennettuna ja pitäis käydä tarkistamassa, jos auttais yhtään siihen huolenaiheeseen et tää paskalafka on vastuussa siitä Silent Hillin remakesta. Ei vaan toistaseks oo saanu aikaseks mut odotukset on tasoa et niitä ei ole.

Sama firmahan teki ton hiljattain ilmestyneen The Mediumin joka on vähän sellanen kolmen markan Silent Hill joka aika paljon yrittää ratsastaa sillä et siinä on Akira Yamaokan tekemä soundtrack (eli sama heppu joka teki Silent Hilleihin soundtrackit). Tässä pitää vaan ymmärtää sellanen oleellinen ero et vaikka sama ukko on tekemässä soundtrackia, niin loput sit siitä äänimaailmasta ei oo edes samalta planeetalta miltä esimerkiks se Silent Hill kakkosen äänimaailma oli. Juonikin tossa Mediumissa oli vähän sellanen et tietää kyllä mistä on inspiraationsa saanu, ja vaikka se yrittääkin käsitellä suht hankalia ja vakavia aiheita niin ei sekään ihan putkeen mee vaan lopputulos on jokseenkin tökerö. Siihen vielä päälle se fakta et pelattavuus on oikeasti vaan kävelyä, yksinkertaisia puzzleja ja pari "stealth" kohtaa jotka ei mitenkään haastavia oo, niin toi on aika huono peli sit loppujenlopuks.

Muutenhan tällä ei väliä olis, huonoja kauhupelejä löytyy se 11 tusinaa kohden, mut studion aikasempi ulostulo aiheuttaa tosiaan aika vahvaa skeptisyyttä siihen et miten tolle SH2 Remakelle sit käy.

 

[Refloni]

Observer: System Redux (PS4, PS+ Extra)

Blooper-tiimin varhaisempaa tuotosta, jossa Rutger Hauerin (jep) ääninäyttelemä kyberpunk-poliisitutkija eli observer lähtee tutkimaan pojaltaan saamaansa vinkkiä paikalliseen ränsistyneeseen asuntolaan. Peli on firman peleille tyypillisesti kävelysimulaattorikauhua, mikä on kyberpunk-miljöölle vähän omituinen valinta. Välillä skannaillaan paikoista digi- tai ihmisjälkiä eri skannausmoodeissa ja saadaan näistä johtolankoja, käytännössä päiväkirja päivittyy ja pitää mennä seuraavaan paikkaan skannailemaan. Tai sitten kauhistelemaan outoja ääniä tai outoa laahustavaa örkkiä. Välillä mennään väellä päässä olevan piirin kautta heidän mieleensä elämään outoa painajaisunta. Tämä ei ole kovin erikoinen tapaus, tosin on se parempaa kauhua kuin vaikka tuo Little Hope, sillä ei nojaa niin pahasti hyppysäikyttelyyn. On se lisäksi ehkä Blooperin paras tuotos, kun tässä sentään on jopa vähän sivutehtäviä, mutta sillä ei vielä pitkälle pötkitä.

Sivuseikkana mainittakoon, että tämä firma on vastuussa myös tulevasta Silent Hill 2 -remakesta, mikä ei ainakaan minua saa kauheasti innostumaan, kyseessä kun on yksi parhaista kauhupeleistä koskaan ja Blooper on tällainen korkeintaan ihan ok -firma.

Minäkin hortoilin tuon vastikään läpi. Kirjoitan pitemmän arvion joskus tulevaisuudessa, mutta en ollut kovin vaikuttunut. Gameplay on esineitten etsintää ja alkeellista hiippailua, ja kauhu lähinnä seuraavan hyppysäikyn stressaamista.

 

[Partis]

Mulle observer maistui todella hyvin. Alunperin se tuli pelattua switchilla ja sillä kuva oli telkkarin kautta sen näköinen kuin joku olisi vetänyt kerroksen vaseliinia ruutuun joten tuli pelattua ihan koneen omalta ruudulta.
Viikko sitten tuli pelattua system redux ps+ extran kautta ja oli se edelleen helvetin hyvä, mutta olisi vieläkin parempi jos siinä olisi vr tuki sillä se antaa tällaisille peleille ihan uuden elämän.
Muista saman tiimin peleistä on tullut pelattua blair witch vr joka oli myös erittäin hyvä ja layers of fear switchilla joka oli varsin meh kokemus ja buginen.
Esim pöytälaatikoita avatessa kävi usein niin, että sait avattua sitä pari senttiä ja sitten se pamahti vauhdilla takaisin pöydän sisään ja tuli osittain sen takaosasta vielä läpi ja siinä vaiheessa voi vain toivoa ettei siellä ollut mitään etenemisen kannalta tärkeää sillä tuon jälkeen laatikkoa ei saanut enää auki.

Tuli tuokin silti ostettua psvr:lle kun se nyt oli tarjouksessa kympin. Myös medium on odottamassa pleikkarin kovolla kun sekin tuli ps+ extran valikoimiin.

 

[Heseman]

Valiant Hearts: The Great War (PS4, PS+ Extra)

Tässä Ubisoftin indietuotannossa koitetaan selvitä läpi ensimmäisen maailmansodan. Itse peli on pienten puzzlejen ratkaisua, eivätkä ne kovin haastavia olleet, lopussa vaan kun aikarajoja tiukennettiin niin meinasi vähän vehje nousta otsaan. Tarina kuitenkin on ihan kohtalainen ja onnistui vähän koskettamaankin. Plussaa tästä vähän harvinaisemmasta aihepiiristä, josta peli tarjosi faktojakin luettavaksi.

 

[Heseman]

The Turing Test (PS4, PS+ Extra)

Astronautti herää yksin avaruusasemalla. Tiimikaverit ovat hukassa ja kaverina on ainoastaan aseman tekoäly. Siitä sitten lähdetään etsimään kavereita pulmia ratkoen. Ei kovin erikoinen tapaus, vaikkei varsinaisesti huonokaan. Pulmat eivät olleet kovinkaan hankalia, lähinnä muutamassa vapaavalintaisessa sivupuzzlessa sai enemmän raapia päätä mutta välillä oli sellainen olo, että näin helppoko tämä puzzle olikin. Juonikin oli aika meh, vaikka periaatteessa kiinnostavaa aihetta käsittelikin.

 

[Heseman]

Observation (PS4, PS+ Extra)

Astronautti herää yksin avaruusasemalla seuranaan vain tekoäly. Jotain on tapahtunut ja tiimikaverit tulisi löytää. I'm not fucking kidding, tässä on hyvin paljon samaa kuin Turing Testissä. Kummassakin on naisastronautti pääosassa seuranaan tekoäly. Meinasin jo kirjoittaa, että molempien tekoälyjen nimi on SAM, mutta Turingissa se sentään olikin TOM, tarkistin. Muuten pelit ovatkin vähän eri genreä, vaikka kummassakin pääosassa ovat puzzlet. Observationissa vaan tuntui monesti, että hakkasin päätäni seinään. Tekoälynä siirrytään kamerasta toiseen ja niiden kääntäminen on tuskallisen h-i-d-a-s-t-a. Välillä ei ollut juuri mitään käsitystä mihin kuuluu mennä ja vinkitkin olivat ympäripyöreän hyödyttömiä. Katsoin muutaman kerran vinkkiä netistä ja reaktioni oli luokkaa "Tuoko sitten olisi pitänyt tajuta". Juonikaan ei ollut kovin erikoinen, joskin olisin nauttinut ehkä siitä enemmän, jos pelattavuus ei olisi potkinut munille jatkuvasti.

 

[perato]

Observation (PS4, PS+ Extra)

Astronautti herää yksin avaruusasemalla seuranaan vain tekoäly. Jotain on tapahtunut ja tiimikaverit tulisi löytää.

Siihen sit vielä TACOMA perään =P

 

[Heseman]

Siihen sit vielä TACOMA perään =P

Sen oon sentään pelannut joskus aiemmin

 

[Heseman]

Deliver Us The Moon (PS4, PS+ Extra)

Lähitulevaisuudessa Maa on resurssikatastrofin partaalla, kunnes keksittiin alkaa louhia Kuusta Helium-3:sta ja lähettää sen fuusioenergia kotipaleetallemme, jolla ratkesi energiakriisi. Yhtenä päivänä energian lähetys kuitenkin lakkaa ja Maa ajautuu ekokatastrofin partaalle. Yksinäinen astronautti lähetetään matkalle... tön-tön-töö! Tuomaan meille Kuu!

Näköjään nää astronauttipelit on kohtaloni Kävin läpi näitä Pleikkarin gamepass-pelejä ja tämä kiinnosti ja sopivan mittainen, että ehti vielä läpäistä. Tässäkin siis pelataan yksinäisellä astronautilla, joka saa kaverikseen lentävän botin, jonka kanssa simuloidaan kävelyä ja ratkotaan pieniä puzzleja. Tekoälystä ei sentään tällä kertaan ole kyse vaan radiosta kuulee välillä juttua Maasta. Näistä kolmesta tämä on ehkä se suosikkini, vaikkei se ihan jaksanut loppuun asti täysillä innostaa. Kuun maisemat sentään ovat hienoja, vaikka kovin harmaata olikin. Eipä se tosin Suomen säästä kauheasti eroa...

Mortal Kombat 11 (PS4, PS+ Extra)

PS-Gamepassin loppuun vähän jotain muuta kuin indiekamaa. Jokainen, joka on peleistä ollut vähääkään kiinnostunut tietänee tämän tappelupelisarjan ainakin nimeltä. Itselleni tämä on genre, josta hyvin vähän kokemusta, nuorempana tosin vähän hakkasin One Must Fall 2097:aa ja Injustice 2:n hommasin tuossa muutama vuosi sitten tyttöystävän kanssa pelailuun. Tämä on saman firman tuotos kuin I2 ja sen huomaa, joskin pieniä eroavaisuuksiakin on. Pelasin juonikampanjan läpi ja molemmissa peleissä sama idea: Katsotaan välivideota, kunnes tulee tappelu ja sitten taas katsotaan välivideota. Tyypillisesti tapellaan yhdellä hahmolla per kappale, joskus voi valita kahden hahmon välillä. Kappaleessa on muutama tappelu, joista yleensä vähintään yksi tuntuu päälleliimatulta, koska pitää vaan saada tietty määrä kahakoita. Juonena something something Earthrealm something, ei siis jaksanut kauheasti kiinnostaa. Muutenkin I2 toimii mulle paremmin, sillä tiedän Bättiksen, Teräsmiehen ja muut paremmin kuin Liu Kangin, Raidenin ja kumppanit, jotka tunnen melkeinpä paremmin sen klassisen leffan perusteella, enkä siitäkään kauheasti muista kuin sen tunnarimusiikin. Lisäksi kun MK on tunnettu brutaalin verisestä taistelustaan ja kun tappelupukarit pistävät esimerkiksi teräviä esineitä vastustajan kallon läpi tämän siitä sen kummemmin välittämättä, vähän särkyy immersio, vaikka peli onkin kyseessä. Itse peli ei ollut erityisen haastava keskivaikeana, muutamaa tappelua joutui koittamaan useamman kerran, monet meni kerrasta.

 

[Raxama]

Signalis (PC)

Signalis on tavallaan eräänlainen rakkauskirje ekalle kolmelle Resident Evilille ja Silent Hillille. Mut sen sijaan et ihan vaan rehdisti apinoitaisiin koko konsepti, heitetään sinne jotain vähän pientä uuttakin mukaan et kokemus oikeasti tuntuu uudelta, vaikkakin tosi monta asiaa tuntuu kans tutulta. Tarina on esimerkiks aika vahvasti Silent Hilliä, pelimekaniikat itsessään Resident Eviliä mut tapahtumapaikka sit taas jostain syystä tuo mieleen Alienin nyt päälimmäisenä.

Peli alkaa sillettäin kliseisesti et prologin jälkeen oot vessassa peilin edessä ja taskussa on vaan kuva ihmisestä jota oot tullu ettimään (fiksuimmat ymmärtää et tää on jostain edeltämainituista peleistä suoraan pöllitty). Muuta ei sit oikeastaan selitetä, ei sitä mitä on tapahtunu, kuka oot tai edes missä tarkalleen oot. Näitten asioiden ois sit tarkotus pelin edetessä alkaa selviämään, mut tälleen muutaman tunnin otannalla ihan kauheasti ei oo paloja tähän palapeliin vielä annettu, tai sit en vaan oo kerinny miettimään niitä kummosemmin. Nopeasti kuitenkin hiffaa et kyseessä on oletettavasti joku Saksan rakennelma ulkoplaneetalla jossa on käyny se klassinen Jotain™, mutta kukaan ei oikeen tiedä mitä. Pelissä törmää aika tasasin väliajoin NPC:eihin jotka ei ihan kauheasti lisäinfoa mihinkään suuntaan anna, korkeintaan vinkkejä et minne pitäis edetä seuraavaks. Pääasiallisesti tapahtumien kulkua lähdetään valottamaan pitkälti ympäristön avulla säestettynä muutamalla genrelle tyypillisellä lippulappusella, mikä on myönnettäköön tässä tehty todella hyvin ja itteä ainakin henkilökohtasesti toi tarina onnistu nappaamaan sen verran ettei välttämättä haittaakkaan ettei heti tiedä mitään, kunhan ne vastaukset jossain vaiheessa saa.

Peli kikkailee aika paljon erilaisilla kuvakulmilla. Suurin osa ajasta ollaan isometrisessä kuvakulmassa mikä nyt ei oikeastaan suurempia tuntemuksia herätä mihinkään suuntaan. Kontrollit on napakat (ei tankkikontrolleja siis) ja vaikka peli onkin visuaalisesti ainakin omaan silmään vähän turhankin suttunen ja epäselvä välillä, on tässä silti panostettu siihen et tärkeät itemit yms laput erottuu just sen verran sieltä taustasta et koko huoneen voi pitkälti ekalla vilkasulla skannata kokonaisuudessaan läpi ja huomata vaadittavat asiat. Noottina tosin se et en ainakaan ite 99% ajasta tiedä et mikä esine siinä pöydällä tai nurkassa on, tarkottaen sitä etten pysty oikeen arvioimaan kannattaako lähteä rämpimään vihollisten ohi sellasen tavaran vuoks mitä en välttämättä edes tarttee.

Kuvakulma kuitenkin välillä vaihtuu sellaseen point 'n click maiseen first personiin jossa kontrollit muuttuu vähän hämmentäviks, ainakin ekalla kerralla. Näissä ei kuitenkaan onneks tapahdu mitään nopeita reaktioita vaativaa. Wasdilla pyörität kameraa ja klikkailemalla ihmettelet ympäristöä, ihan toimiva konsepti ja tätä varsinkin puzzlejen kanssa käytetään aika paljon. Puzzletkin on tässä toteutettu aikalailla täydellisesti mun mielestä. Osa on sellasia RE-tyyppisiä et eti vaan joku tavara joka on sopivan muotonen ja työnnä se sopivan muotoseen aukkoon mikä nyt ei varsinaisesti edes puzzle ole, mut väliin on myös sekotettu Silent Hilleistä tuttuja numeropuzzleja joissa koitat jostain lapusta löytyvän vihjeen avulla päätellä jotain tiettyä koodia. Tossa on onnistuttu löytymään sellanen sopiva tasapaino et ihan hirveen kauaa ei joudu pohtimaan, mutta ratkasu ei myöskään ihan täysin ilmiselvä ole niin noista saa sit sellasia pieniä onnistumisen tunteita ettei aivot aivan täysin sileät ole. Myönnettäköön tosin et pari puzzlea oli epäintuitiivisia kontrolliensa puolesta, tai ihan muuten vaan indikaattorit oli epäselviä, joka sit vähän harmitti aluks kun homma meni sellaseks trial and error räpeltelyks ennenkun sai jutun jujusta kiinni.

Oikeastaan ainut valituksen aihe mitä tähän mennessä on tullu on toi kuuden tavaran kantorajotus. Eikä sekään välttämättä huono asia ole, mut se periaatteessa aiheuttaa tosi paljon turhaa ravausta, ellet sitten tee ihan tietosta päätöstä juoksennella ympäriinsä tyhjän inventoryn kanssa ilman aseita tai healing itemeitä. Mikä on periaatteessa ihan validi strategia sekin, vaikkakin aika riskialtis. Tallennushan toimii vanhanaikasesti, pelissä on omat safe roominsa joissa on ressoista tutut item boxit joitten sisältö maagisesti teleporttaa safe roomista toiseen. Mitään ink ribboneita tai muita kertakäyttösiä itemeitä tallennukseen ei tarvita (vaikka olis kyllä ihan kiva jos patchissa tulis vaikka hard mode missä tääkin olis mukana!), vaan riittää että klikkailee sitä punaista ruutua toistavaa telkkaria joka on merkitty karttaankin öh... yhdeksällä punaisella neliöllä. Missähän tonkin on nähny aiemmin? Vastaus spoilereissa, ei liity tähän peliin mitenkään, vaan yks monista viittauksista niihin peleihin mistä tässä on otettu aika paljon mallia.

Spoileri

Kehittäjät on kyllä twitterissä maininnu että tutkivat vaihtoehtoja tolle kuuden tavaran rajotukselle, eli tohon on varmaan jossain myöhemmässä patchissa tulossa muutosta jonka voi halutessaan ottaa käyttöön. Ei toi rajotus mitään nykyhetkelläkään pilaa, mut välillä tulee kyllä sellanen olo et sitä ravaamista vois vähän vähemmän olla, etenkin kun ei tässä muutenkaan tuu ravattua mikään arsenaali taskussa. Aseessa yleensä yks lipas sisällä ja nolla lisäpanosta kannossa, muutama healing itemi ja silti joutuu lootalla ravaamaan turhan tiheään paikoitellen. Mut jos toi vaikkapa nostettais kahdeksaan niin se olis jo riittävän merkittävä muutos, mut toisaalta saattais myös helpottaa peliä turhan paljon.

Jokatapauksessa tää on ihan saatanan hyvä peli. Jos ekat Resident Evilit tai Silent Hillit herättää lämpimiä tuntemuksia niin vaikea uskoa et tähänkään tulee pettymään. Tää maksaa 20€ ja on ihan jokasen pennin arvonen. On saatavilla Steamista, Switchille, PS4&5 ja kaikille Xboxeille Onesta ylöspäin. Löytyy myös Game Passista sekä PC:lle että Xboxille, mut ite ajattelin niinkin harvinaisesti tehdä et maksan tästä ton pyyntihinnan ihan ilomielin, vaikka hyvän matkaa jo Game Passin kautta edettykkin.

 

[Heseman]

Thomas Was Alone (PS4)

Ehdin kuitenkin vielä yhden pelin PS-gamepassilla pelaamaan. Tämä pelinkehittäjä Mike Bithellin (aika päheä nimi pelintekijälle BTW) varhainen tuotanto on puzzlepeli, jossa ohjataan tekoälypalikkaa nimeltä Thomas läpi erilaisten kenttien. Pelin nimen mukaisesti Thomas on aluksi yksin, mutta tapaa matkalla muita palikoita, joilla kaikilla on erilaiset kyvyt selvitä esteistä. Monet puzzlet vaativatkin palikoiden yhteistyötä. Ihan jees, puzzlet eivät olleet enimmäkseen kovin vaikeita ja moni kenttä olikin ohi minuutissa parissa. Joissain sitten joutui kikkailemaan palikoiden kanssa ja sai kulumaan kauemmin aikaa.

e: Tämä ei ollutkaan osa PS+ Extraa vaan muuten vaan ilmainen

 

[Heseman]

Ratchet & Clank (PS4)

Taas sarjaa "Parhaat Pleikkarin yksinoikeuspelit", ainakin jonkun mukaan. Ratchet on lombax, kissamainen avaruushahmo ja -mekaanikko (luulin itse aluksi ketuksi kunnes kaivelin dataa), Clank on tämän robottiapuri. Peli on selkeästi nuoremmille suunnattu, siitä kertoo jo se, että pelin äänet valitaan automaattisesti Pleikkarin käyttiksen kielen mukaan eikä niitä voi edes itse vaihtaa. Jos haluaa alkuperäiskielellä kuunnella niin sitten vaihtaa Pleikkarin asetuksista kielen. Vähän outoa, ettei näitä pysty pelissä vaihtamaan, olisi ollut oletuksena näin ja siten voi itse tehdä valinnan. No, ei siitä isoa haittaa syntynyt. Juonikin on hyvin lauantaiaamun piirrettyjen tasoa, missä toki ei sinänsä ole mitään vikaa, itseeni tämän pelin juoni ei tosin kauheasti iskenyt. Peli itsessään on olan yli räiskintää Ratchetilla pelatessa, Clankilla on puzzlepainotteista menoa. Vihollisia ja kenttien rekvisiittaa tuhoamalla saa muttereita, joilla ostetaan uusia aseita. Kentistä löytyy myös päivityskiteitä, joilla saa aseista itsestään parempia ja jopa uusia ominaisuuksia. Aseilla on myös tasot, joita nostamalla saa viimeisetkin päivitykset käyttöön sekä lisätehoa. Kesti jonkin aikaa, että pääsin toimintaan sisään, pelissä kun en huomannut olevan mitään varsinaista väistönappia. Paitsi hypyn, mikä on vähän epäloogista. En tiedä, missasinko jonkun oleellisen trainingin vai onko tosiaan näin. Loppupuolella sentään alkoi olla jo vähän viihdyttävämpää kun aseilla alkoi olla tasoja, kykyjä ja tehoja. Erityismainintana Mr. Zurkon huvitti aina läsnäollessaan. Peli itsessään ei ollut kauhean vaikea, isoimmaksi loppuvastukseksi omalla kohdallani osoittautui pelin levy. Jep, luit oikein.

Lainasin tämän kirjastosta ajatuksella, ettei tarvitse rahaa sijoittaa eikä alkaa myyntihärdelliä kun tämä läpäisty. Lisäksi tuleepahan verorahoille käyttöä. Levy vaan oli samassa kunnossa, minkä kuka tanhansa joka on joskus lainannut vaikka Makuunista tai Film Townista leffan, tietää. En tiedä, käyttävätkö jotkut näitä levyjä lasinalusina vai rälläkän laikkoina mutta ihmettelen suuresti. Ihmettelen kyllä vähän Sonyakin tässä asiassa. Jos Pleikkari ei saa levystä selvää, se keskeyttää pelin ja sylkee levyn ulos. Tosi kiva, kun muutamia kohtia joutui pelaamaan uusiksi ihan tästä syystä. Sitä en tiedä, onko siellä levyllä jotain oleellista pelidataa, aika heppoisen kokoinen oli ainakin asennus. Asentaisi koko roskan vaan kiintolevylle ja tsekkaisi ainoastaan, että levy löytyy asemasta prkl. Pelistä ulos potkiminen kesken kaiken on pelkkää vittuilua. No, sain pelin kuitenkin läpi, vaikka välillä sai useamman kerran syöttää levyä sisään ja kerran sain koko konsolin sen vuoksi jumiin. Mieltäylentävää.

Kokonaisuutena peli oli mulle sellainen "Ihan ok"-juttu, ei herättänyt isompia tunteita suuntaan tai toiseen, jos ongelmat levyn kanssa unohdetaan. Rift Aparttia tuskin olen heti hankkimassa, joskin ymmärrän, että jos tämäntyyppiset pelit innostavat niin tälle on oma pelaajakuntansa. Ja onhan pelisarjassa lukuisia osia, että kyllä ne joillekin on kelvanneet.

 

[Partis]

^ Pelasitko ps5:lla vai ps4:lla?
Molemmat kyllä asentaa koko pelin kovolle, mutta jostain syystä ps5 alkaa aina vähintään kerran tunnissa pyöräyttämään levyä asemassa kun taas ps4 tekee tuon vain pelin käynnistyksen yhteydessä.

 

[Heseman]

^ Pelasitko ps5:lla vai ps4:lla?
Molemmat kyllä asentaa koko pelin kovolle, mutta jostain syystä ps5 alkaa aina vähintään kerran tunnissa pyöräyttämään levyä asemassa kun taas ps4 tekee tuon vain pelin käynnistyksen yhteydessä.

Ihan nelosella pelasin. Pääsääntöisesti ongelmat ilmeni välivideoiden aikaan tai käynnistyksessä. No, levy on jo viety takaisin joten enempää en jaksa tätä miettiä.

 

[CaseAce]

Ratchet & Clank (PS4)

...
Kokonaisuutena peli oli mulle sellainen "Ihan ok"-juttu, ei herättänyt isompia tunteita suuntaan tai toiseen, jos ongelmat levyn kanssa unohdetaan. Rift Aparttia tuskin olen heti hankkimassa, joskin ymmärrän, että jos tämäntyyppiset pelit innostavat niin tälle on oma pelaajakuntansa. Ja onhan pelisarjassa lukuisia osia, että kyllä ne joillekin on kelvanneet.

Kuulun ilmeisesti kohderyhmään vaikka en enää kovin nuori olekaan. Tämä oli kolmas pelisarja jonka tahkosin läpi korona-aikaan Assassin's Creedin ja God of Warin lisäksi. Ja tykkäsin kyllä, ainoa puute oli ekan osan taistelu kun ei ollut strafea vaan piti kääntyä poikittain jos halusi väistellä. Ja myöhemminkin hieman opettelemista kun strafe oli L1 ja L2 näppäimissä eikä tatissa. Mutta sarjana oikein mukansa tempaava, leppoisaa lombax/robotti/putkimies -huumoria kautta sarjan. Sellaista mukavaa ja mielekästä tekemistä, eikä mitään hampaat irvessä taistelua. Juuri sitä mitä koronan kurimuksessa kaipasin.

 

[Partis]

ainoa puute oli ekan osan taistelu kun ei ollut strafea vaan piti kääntyä poikittain jos halusi väistellä. Ja myöhemminkin hieman opettelemista kun strafe oli L1 ja L2 näppäimissä eikä tatissa.

Muistaakseni jo kolmosessa oli tarjolla asetus jolla on se strafe aina käytössä. Kakkonen tulikin pelattua oikeastaan jatkuvasti sitä strafe nappulaa pohjassa pitäen.

 

[xarot]

A Plague Tale: Requiem (PC)

Jatko-osa A Plague Tale: Innocencelle, josta aikoinaan jäi todella hyvät fiilikset.

Jotenkin tämä jatko-osa ei ehkä ihan niin kiinnostava ole kuin ensimmäinen, kun mikään ei ole varsinaisesti enää uutta. Jotenki pystynyt pelaamaan vain 15-30 min pätkissä tätä. Ihan ok, mutta ei nyt minusta mikään huipputekele. Jos tästä riisuu juonen ja grafiikat pois, niin jäljelle jää seitinohut puzzlepeli jossa ei paljoa oikeastaan pelattavaa ole. Melkeen vaikkapa Puzzle Questissakin on enemmän pelimekaniikkaa kuin tässä.

 

[perato]

A Plague Tale: Requiem (PC)

Jatko-osa A Plague Tale: Innocencelle, josta aikoinaan jäi todella hyvät fiilikset.

Jotenkin tämä jatko-osa ei ehkä ihan niin kiinnostava ole kuin ensimmäinen, kun mikään ei ole varsinaisesti enää uutta. Jotenki pystynyt pelaamaan vain 15-30 min pätkissä tätä. Ihan ok, mutta ei nyt minusta mikään huipputekele. Jos tästä riisuu juonen ja grafiikat pois, niin jäljelle jää seitinohut puzzlepeli jossa ei paljoa oikeastaan pelattavaa ole. Melkeen vaikkapa Puzzle Questissakin on enemmän pelimekaniikkaa kuin tässä.

Hassu kun itellä oli sen ykkösen kanssa vähän tuo ongelma, ei jaksanut 15-30min kauempaa, ja jos otti sen grafiikan pois nii ei siihen jäänyt tosiaan mitää kummosta pelattavaa, ja omasta mielestä se tarina ei kantanut ollakseen mukava walking simulator. Sitten pelissä oli kuitenki kohtia jossa oikeesti tarvittiin ns. taitoa, että pääsi eteen päin, mitä ei muualla pelissä tarvittu ollenkaan.

 

[Corex]

Varmaan oma vika kun en selvittänyt ennen ostoa tarkemmin mistä on kyse. Eli Jedi: Fallen Order.

Peli paljastuikin tasohyppelyksi ja rasittavaksi puzzle peliksi. Ei voi sanoa putkijuoksuksi vaan lähinnä ympyräjuoksuksi kun vetää tunnin paskarinkiä ärsyttävissä kartoissa. Jotain taistelujakin oli jossa random rotat hyppii niskaan ja sitten yrittää huitoa niitä päämäärättömästi. Huimat 3h 33min jaksoi pelata ennen uninstallia

Edit: tätä edelsi 9/10 pelikokemus Horizon Zero Dawn pelin parissa mikä tuli tahkottua läpi. Siinä oli kyllä pelimekaniikka kohdallaan, hyvät grafiikat, ok juoni juoni. Kauneusvirheenä meni tovi ennenkuin sain random kaatuilun pois. Piti mennä 2 nvidian ajuria taaksepäin ja manuaalisesti asettaa pagefile isommaksi vaikka keskusmuistista ei ollut pulaa. Lisäksi loppua kohtia ei paljon kiinnostanut lueskella/kuunnella kaikenmaailman nauhotteita mitkä ei tuonut sen kummempaa lisäarvoa. Pääjuonta seuraamalla sai tarpeeksi informaatiota.

Nyt tarvitsee etsiä jotain uutta pelattavaa...

 

[Refloni]

Epicin ilmaispelit osa 28: kauhua kaksin kappalein.

Olen ollut kaikkea säikkyvä paskahousu lähes koko pelaajanurani ajan. Kaivoin jopa Minecraftissa omat tunnelini, kun en uskaltanut tutkia luolia. Niinpä kartoin myös kauhupelejä kuin ruttoa. Viime aikoina sietokykyni on kuitenkin kasvanut ja olen alkanut uittaa varpaitani myös kauhun puolella, varsinkin jos luvassa on tasokas tarina tai muu vastaava porkkana. Nappasin siis Epic-laarista pari niskakarvannostattajaa syyniin.

Observer

Kyberpunkia. Päähahmo on vanha etsivä ja psykonautti, joka kerää johtolankoja kaivamalla ne suoraan ihmisten mielestä aivoimplanttien avulla. Äijän poika on kadonnut ja hänet pitäisi löytää hämyisestä kerrostalosta, joka on karanteenin saartama, ja pinnan alla kuplii jotain epäilyttävää. Maailma on "avoin" eli talossa voi hortoilla suhteellisen vapaasti, tutkia paikkoja ja tehdä sivutehtäviä.

Valitettavasti Observer ei malta rakentaa kauhua hitaasti, vaan pelottelu perustuu hyppysäikkyihin. Mielimaailmat, joihin pelaaja sukeltelee, ovat silkkaa kummitusjunaa. Peli kirkuu päin naamaa viiden sekunnin välein. "Säikkyjä" tulee niin tasaisena virtana että ne muuttuvat tylsäksi puuroksi. Mukaan ängetyissä hiippailukohdissa ei ole myöskään kehumista.

Pelissä on kyllä hyvä tunnelma silloin kun se osaa olla möykkäämättä. Tarinakin on ihan ok.

SOMA

Modernin klassikon maineessa oleva scifiseikkailu tuo eniten mieleen Bioshockin tai Arkanen mestariteoksen, Prey 2017:n. Päähenkilö Simon käy lääkärillä aivokuvauksessa ja herääkin seuraavassa hetkessä vedenalaisesta tutkimuslaitoksesta, jossa on tapahtunut kauheita. Hyvää tarinaa ei viitsi spoilata sen enempää, mutta SOMA esittää vaikeita kysymyksiä mielen kopioimisesta, ihmisyyden olemuksesta ja toivon löytämisestä kun kaikki toivo on menetetty. Häiritsevä ja filosofinen tarina pisti miettimään omaa maailmankatsomusta.

Simon on seikkailupelisankariksi harvinaisen hidasälyinen. Vähänkin scifiä lukenut pelaaja pysyy taatusti häntä paremmin kärryillä juonesta, mikä on välillä turhauttavaa keskustelukohdissa. Halusin aika monta kertaa sanoa jotain, mikä Simonille ei tullut mieleen. Pelin alussa vastaan tulee liikuntakyvytön robotti, joka väittää kivenkovaan olevansa ihminen. Heti kulman takaa löytyy ruumis, jonka puvun rinnustasta löytyy sama nimi joksi robotti esitteli itsensä. Robotille ei voi kertoa asiasta mitenkään. Simon ei tunnu edes lukevan samoja dokumentteja kuin pelaaja, sillä niissä tulee välillä vastaan yllätyksiä, joiden pitäisi olla hänelle järkyttäviä. Simonilta ei irtoa minkäänlaista kommenttia, vaikka mies on dialogikohdissa aika puhelias.

SOMA on kauhupelinä paljon Observeria parempi. Tunnelmaa kasvatetaan hitaasti hivuttamalla ja hyppysäikkyjä käytetään todella säästeliäästi. Peli on melankolinen ja hyytävä, mutta kauhu on luonteeltaan enemmän eksistentiaalista kuin jonkun hirviön pelkäämistä. Vaikka kyllä niitäkin on mukaan heitetty. Mörköjen välttely oli pelin vähiten viihdyttävä osuus. Pelottavasta tunnelmasta ei ole paljoa jäljellä sen jälkeen kun on kuollut kymmenen kertaa putkeen samalle kävelevälle kananugetille (katson sinua, Thetan sokkelo). Kerkesin aika monta kertaa katua sitä, etten pistänyt alussa päälle "safe modea" joka olisi tehnyt hirviöistä pasifisteja.

Mukana on toki myös tujaus vanhaa kunnon talassofobiaa, merenpohjassa kun ollaan.

 

[Cereal killah]

Ehkäpä noiden @Refloni uusimpien mietteiden jatkeeksi sopii omat tämän syksyn kauhusessiot eli...

Alien Isolation (PC) + tarina-DLC:t (Alien 1979)

Ei ihan tuore peli, mutta on kestänyt hyvin aikaa. Olisin varmaan ihan hyvin voinut pelata vaikkapa 5 vuotta sitten mutta... ehkäpä se "survival horror" genrenä ei houkutellut yhtään. Olin lukenut varmaan ihan tarpeeksi kommentteja siitä miten peli on hippaa vittumaisen Alienin kanssa ja leffat nähneenä niin kukapa sellaiseen vapaa-aikaansa käyttäisi...paitsi että peli on erittäin hyvä. Immersio toimii erinomaisesti, ehkä vähän hitaastilämpeävä peli ja tässähän kestää aika pitkään ennenkuin alkaa se kunnon turpiinottaminen mutta tämä nyt onkin klassista kauhuperinnettä että se rakennetaan hitaasti. Tykkäsin lukuisista tavoista miten tunnelmaa on luotu, grafiikkakin oli oikein hyvää tai sanotaanko että kiva pelata joskus jotain joka pyörii omalla monta vuotta vanhalla läppärillä sujuvasti ultrana.

Tehtävät ovat riittävän erilaisia että sille noin parinkymmenen tunnin kestolle (minulla taisi olla 26h) tulee monipuolisesti kaikenlaista. Jotkut valittaa että liian pitkä, mutta itse en kokenut näin. Alienia jaksotetaan hyvin että välillä on jotain ihan muutakin ja pääsee paremmin sisään tarinaankin jos se runkkari ei ole koko puskemassa niskaan. Otin vaikeustasoksi suositusten mukaisesti "hard" ja kas vain, tuli myös achievement 100:sta (alienin/xenomorphin toteuttamasta) kuolemasta täyteen pari tuntia ennen loppua Eli ahkeraa quick-load rumbaa oli mutta ei se mitään, sitäkin hienommalta tuntui aina päästä tehtäviä läpi ja eteenpäin. Oma pelityyli ei ollut kovinkaan piileksivää, ehkä enempi sitä että yritetään niin kauan kunnes onnistuu ja pääsee seuraavalle tallennuspisteelle Jonnekin pelin puoliväliin astihan se Xeno oli suorastaan pelottava, jossain kohtaa toki pelimekaniikka alkaa olemaan siinä määrin tuttu (ja liekinheitin sen verran rakas) että ei ihan munakarvat pystyssä tarvitse pelata. Niitä näperrettäviä esineitä olisi varmaan voinut hyödyntää enemmän (erityisesti alkupuoliskolla) mutta tämä on minulle oikeastaan aika tyypillistä peleissä että murjoo sitä neliönmuotoista palasta ympyränmuotoiseen reikään niin kauan kunnes osuu, sen sijaan että funtsisi vähän lisää...

Varsinaisen pelin lopun jälkeen vielä oli intoa sen verran, että pelasin ne kaksi ekaan leffaan pohjautuvaa DLC:tä. Nämä olivat oikein hyviä ja pari eeppistä ja suorastaan kihelmöivän jännää kohtausta niissä. Samaan putkeen katsoin uudestaan sen leffan, ja tässä kohtaa (vasta) oikeastaan tajusi että miten tarkasti siinä pelissä (ja myös noissa DLC:ssä) on tehty pienetkin yksityiskohdat, arvostan

 

[Refloni]

Epicin ilmaispelit osa 29.

Filament

Erinomainen pulmapeli. Robotilla kiskotaan valotolppien ympärille kaapelia, ideana sytyttää valo jokaiseen tolppaan ja päästä ulos huoneesta. Kaapeli ei voi mennä ristiin. Uusia sääntöjä tulee vähän väliä - jotkin tolpat on sytytettävä järjestyksessä, jotkin kelpuuttavat vain värillisen kaapelin, sitten kaapeli onkin vedettävä myös noiden lattiapaneelien yli tai porttien läpi. Simppeliin perusideaan heitetään niin paljon mausteita, ettei kyllästymään ehdi. Samalla erikoissäännöt pidetään kukin omalla alueellaan, joten missään vaiheessa ei tarvitse pitää mielessä koko sääntökirjaa.

Peli on perhanan vaikea alusta asti ja pitää muutenkin pelaajaansa fiksuna. Tutoriaaleja ei varsinaisesti ole, vaan kaikki uudet konseptit opetetaan kokeilun kautta: tässä on alkeellinen puzzle jossa on uusi sääntö. Selvitä se itse. Parin ekan huoneen jälkeen peli sitten riisuu silkkihansikkaat ja loppualue on hiusten repimistä. Useimmissa pulmissa logiikka auttaa vain alkuun. Erilaisia reittejä joutuu kokeilemaan väkisinkin ja miettimään kuviota lennosta, ja onnistunutkin lopputulos on yleensä kauhean näköinen syherö. Useimmissa pulmapeleissä ratkaisu on yksinkertaisen elegantti kun sen hoksaa, mutta ei tässä.

Jokainen Viestikomppaniassa palvellut kelaperse voi samaistua.

Pelimaailma on avoin ja kaikille alueille pääsee heti - lukuunottamatta finaalia, joka aukeaa kun suurin osa muista pulmista on läpi. Itse asiassa peli muistuttaa aika paljon The Witnessiä. Maailman rakenne, vaikeustaso ja vähän taidetyylikin ovat samanlaisia, ja kummankin puzzleissa vedetään viivaa sokkelon läpi. The Witnessin tapaan myös Filamentiin on tungettu salaisia ympäristöpuzzleja, jotka eivät nekään antaudu helpolla. Jouduin käyttämään kynää, paperia ja kuvankäsittelyä, mutta silti kaikista puzzleista ja salaisuuksista jäi selvittämättä varmaan kolmannes. Ihan hyväkin ettei sen enempää vaadittu. Sain juuri ja juuri pelin läpi katsomatta apua netistä, ja se tuntui oikeasti saavutukselta.

Heh, onkohan tämä lattialla oleva kaapelikin joku vih... Herranjestas, se on vihje!

Tarina perustuu chattilokien lukemiseen, mutta on ihan säällinen. Tarinapuoli pidetään puzzleista täysin erillään ja kaapelinvetopulmat ovat sen kontekstissa jonkinlaista hakkerointia. Loppu oli niin hämärä ja tulkinnanvarainen, että sen selityksen jouduin katsomaan foorumeilta, vaikka kaikki varsinaiset pulmat ratkesivat lopulta päätä käyttämällä. Pelimekaanisesti finaali on yksi parhaita mitä olen ikinä pulmapelissä nähnyt. Uusia ja älyttömiä ideoita tulee niin kovaa tahtia, että kutakin ehditään käyttämään vain yhdessä tai kahdessa pulmassa. Suurin osa on hauskaa ratkottavaa. Mainitsinko jo hienon musiikin?

Koko siltä ajalta, kun Epic on pelejään jaellut, Filament on yksi positiivisimpia yllätyksiä. Älkää vain sekoittako sitä Figmentiin.

Spirit of the North

Sanaton kettupeli. Jonkinlaisen aaveketun perässä juoksua, tönkköä tasohyppelyä ja pulmia, joissa olisi kova pähkinä purtavaksi jollekin esikouluikäiselle. Musiikki on kaunista ja samoin maisemat, niistä tulee mieleen ehkä Islannin vuoristot.

Päävalikon jälkeen peli on tosiaan täysin sanaton. Tarinan lisäksi pelimekaniikoistakaan ei kerrota pihaustakaan, ei tekstinä eikä äänenä. Tavallaan arvostettavaa - kehuin samantyylistä minimalistista opastusta tuossa ylemmässä pelissä - mutta Spirit ei onnistu selittämään sääntöjään kunnolla. Luulin että ketun taikavoimat saa ladattua vain sillä, että käy haistelemassa 3-6 eri kukkaa, vaikka oikeasti yksi kukka riittää, kun älyää jäädä möllöttämään pariksi sekunniksi paikalleen sen loisteeseen. Peliä oli todella rasittava pelata ennen kuin tajusin miten tuo homma oikeasti toimii. Siinä vaiheessa olin jo reilusti yli puolessavälissä. En hoksannut sitäkään, että taikasauvat alkavat hohtaa oikean luurangon lähellä, ennenkuin peliä oli jäljellä alle tunti.

Mukana on myös ärsyttäviä teknisiä ongelmia. Peli yritti väenvängällä käynnistää VR-lasini joka kerta, senkin jälkeen kun olin vetänyt ne irti koneesta, vaikka siinä ei edes ole VR-moodia. Peli ei pysähdy paussivalikossa ja ketun ohjaustuntuma on kuin Skyrimista karanneella hevosella. Tämä on myös yksi harvoista peleistä, jossa Epicin pelinsisäinen käyttöliittymä toimii ja jossa on Epic-saavutukset, joten pelaaja saa nauttia jatkuvasta kilinästä kun saavutukset ropisevat ruudun ylälaitaan. Epicin saavutusilmoitus on näyttävä ja kiinnittää taatusti pelaajan huomion, mutta tällaisessa immersioon panostavassa pelissä se ei ole varsinaisesti hyvä juttu.

Spirit of the North on aika heikko esitys. Pelimekaanisesti täällä ei ole mitään nähtävää, joten jäljellä on lähinnä maisemien ihailua orkestraalisen musiikin säestyksellä. On pelaajasta kiinni, jaksaako sitä tehdä neljää-viittä tuntia. Loppu tosin on näkemisen arvoinen.

The First Tree

En alunperin aikonut kirjoittaa tästä mitään, mutta se on niin samanlainen Spirit of the Northin kanssa, että pistetään nyt vähän vertailua. Tässäkin ohjataan kettua eeppisellä seikkailulla, joskin peli on rumempi, tasohyppely vielä vähän kökömpää ja tarina tekotaiteellisempi.

Hirveä tekele. Silkkaa ajanhukkaa, älkää pelatko. Sielua ja yritystä on, mutta tekijän kyvyt eivät vaan ole riittäneet hyvän pelin tekemiseen.

 

[perato]

Kingdom Come: Deliverance (PC), toinen kerta

Reippahasti on taas maistunut tämän, pitkään sitä jotenki odotteli, että millon tämän uskaltaa käynnistää ja hyvältä on näyttänyt ja tuntunut edelleen. Jotensakin uniikki premissi, oikeaan maailmaan sijoittuva keskiaikainen roolipeli ilman lohareita ja örkkejä. Peli jaksaa edelleen hämmästyttää ulkonäöllisesti ja kenttäsuunnittelun osalta. Graafisesti hyvän näköinen ja yksityiskohtiin on selvästi panostettu. Liekkö sit tuo ensimmäinen persoona, että yksityiskohtiin kiinnittää huomiota ja kaikennäköiset detailjit pysäyttää. Pelimekaanisesti oli parempi kuin muistin, tai siis vähemmän kömpelö kuin muistin ja tarinallisesti paljon parempi kuin muistin. Muistelin jostain syystä, että tää olis semmonen Itä-Euroopan peli, jossa budjetista noin kolme zlotya on käytetty ääninäyttelyyn yms. mutta olikin todella laadukasta tuotantoa. Tässä maailmassa on ollut mukava vain ratsastella paikasta toiseen, eikä ole tullut sitä tarvetta, että pitäs jotenki hoitaa aina maksimaalinen määrä questeja samalla käynnillä. Pelimekaanisesti joskin yllätyin vähän siitä, kuinka nopeasti tämä muuttui helpoksi, ettei tarvi oikeastaan välittää tuon taivaallista syömisestä, nukkumisesta ja taistelutkin ainakin 1v1 on melko läpihuutoja. Toki edelleen kolme oikein aseistettua vihua lyö äkkiä pelihahmon matalaksi, oli sitte skilliä ja perkkiä kuinka hyvänsä kerännyt.

Älyttömän tunnelmallinen peli, jatkoahan sitä toivoisi, ei niinkään tarinan puolesta vaan, että olis lisää samaa mutta uutena.

Hyvähän se oli, joskin tarina lässähti lopussa todella pahasti, en muistanutkaan sen olevan sit kuitenkaan näin kökkö lopussa. Varsinkin nuo lopun taistelut ja juonijutut tuntui todella kiirehdityiltä ja oikeen semmonen "kokonainen valmis peli" fiilis tästä jäi sit puuttumaan sen vuoksi. Silti aika solid 9/10 peli johon upposi toiset +100 tuntia, mikä vastaa viideosaa koko vuoden pelitunneista.

 

[Lare]

Heavy Rain

Synkkä ja sateinen film noir -tunnelma uppoaa peleissä hyvin. Melankoliset pianomusiikit toivat vielä lisää upeaa fiilistä mukaan. Pelialueesta ja tunnelmasta tuli jotenkin alkuperäinen Watch Dogs mieleen, mutta hyvällä tavalla.

Hahmot olivat mielenkiintoisia ja juonenkäänteitä riitti. Jatkuvia yllätyksiä tuli eteen ja aina uusi epäilty murhaajaksi. Peli kannusti pelaajaakin miettimään murhaajaa samoin kuin dekkaria lukiessa. Hahmoihin myös kiintyi ja samastui ja koki myös sääliä. Myös paikat olivat mielenkiintoisia ja monipuolisia. Paljon uutta tuli vastaan ja peli tarjosi valtavan määrän eri tapoja edetä. Detroit Become Humanin pelasin kahdesti läpi, niin hidastempoiset mekaniikat olivat tuttuja. Perhanan jännä ja hyvä peli.

Ehkä eniten häiritsi kuitenkin pienet aukot juonessa. Esimerkiksi kymmenien poliisien jahtaama henkilö hyppää valintojen pohjalta autoon ja ajaa sillä karkuun ja poliisit eivät tee mitään ja vain seisovat. Tai henkilö saa sydänkohtauksen, tälle syötetään nitroja ja on taas sekunnissa normaalissa tilassa ja kiittelee. Lopussa myös ihmetytti, että kirjaimellisesti poliisien yläpuolella käytiin raivoisaa kaksintaistelua niin, että romua ja tavaraa lensi ja kukaan ei huomannut mitään.

Spoileri: Omasta lopusta

Itselle tuli tuurilla hyvä loppu. Ethan säästyi vankilalta ja päätyi Madisonin kanssa yhteen, Shaun pelastui, Jayden sai viime tipassa kiinni murhaajan ja Scott joutui silppuriin. Tuli mielenkiinnosta katsottua muita loppuja ja oli kyllä aika karuja vaihtoehtoja. Pahin taisi olla se, että Ethan hirtti itsensä vankilassa, Madison, Jayden ja Shaun kuolivat ja Scott ja Blake saivat jatkaa normaalia elämää.

 

[scented]

Ratchet and Clank rift apart. Onpas hienon näköinen rymistely tämä uusi Ratchet and Clank. Sopiva vaikeustasokin, niin etenee kaiken aikaa eteenpäin. Harvoin häkeltyy visuaalisen tykityksen tiimellyksessä, mutta tämä peli sai sen aikaan. Pelattavuuskin on tosi napakka, hahmo tottelee erittäin hyvin ohjaukseen.

 

[RaivokasMagma]

Deep Rock Galactic (PC-versio), Ghost Ship Games, 2020

Jotenkin taas innostuttiin sisarusten kanssa jotaki co-op peliä pelaamaan. Warframe pikkuisen tauolle (vaikka käyn kirjautumussa, että pysyy putki päällä) ja mitäpä sitä sitten pelaamaan? Vermintide 2 kävi mielessä, mutta en alkanu SSD:lle vapauttamaan tilaa (oli kasvanu pelin koko kauheasti viime kerrasta). Deep Rock Galacticia ehdotettiin ja oli tarjouksessa, niin ostinpa sitten. Koska viimeksi ostanu pelin? Ei ole jaksanu oikein pelimaailmaa seurata.

Ilmeisesti peli oli early accessissä jonkin aikaa ja julkaistiin sitten 2020. Olen aikaisemminkin törmännyt peliin, kun kerran katsoin nettikaverin striimiä. Ihan hauskalta vaikutti, vaikken kääpiöistä välitäkkään. Ilmeisesti hyvin otettu vastaan, kun Steamiä katsoo.

Peli on siis ensimmäisestä persoonasta kuvattu co-op peli, maksimissa neljä pelaajaa. Valittavana on neljä erilaista kääpiötä, eri vahvuuksilla ja heikkouksilla. Itse olen Scout kääpiöllä pelannut eniten, koska liikkuvuus on mukavaa. Muita ovat Engineer, Driller ja Gunner. Pelin tarkoituksena on tutkia ja suorittaa erilaisia tehtäviä Hoxxes planeetalla. Kaivaminen ja resurrsien kerääminen on suuressa osassa, vaikka tehtävissä on erilaisia tavoitteita, että vaihtelua on. Erilaisia biomeja on monta, omilla ärsytyksillään (aina onnistun Magma Coressa seisomaan sopivassa kohtaa, kun tulta alkaa tulemaan maasta...).

Pelattavuus on ihan passelia, kikkailua pystyy harrastamaan hyvissä määrin. Eniten ärsyttää reunasta nappaaminen, joko se ei toimi tai sitten se toimii liiankin hyvin. Tehtävät hoituvat nopeimmillaan noin 20 minuutissa, pahimmassa tapauksessa lähennellään tuntia, riippuen kuinka hukassa jokin resurssi on tai kuinka viholliset päättävät häiritä menoa.

Itsellä on palanut liikaa aikaa viimeisen parin viikon aikana DRG:n parissa. Helposti useampi tunti. Sitä ihan kaipaa Warframen nopeutta. Kun "Vielä yksi kenttä" tuntuu vievän sen 30 minuuttia ja hups. Aloitettiin joskus viideltä ja kello onkin jo lähempänä yhtätoista....

 

[akuko90]

Call of Juarez: Gunslinger

Simppeli mutta hyvin tehty länkkäriräiskintä. Ammuskelu on arcade-tyyppistä pumpumia, jossa mukaan mahtuu pari asetta kerrallaan, aikaa voi hidastaa ja pisteitä lasketaan kuin valopyssyräiskinnöissä. Erillisissä kaksintaistelukohtauksissa on vähän quick time eventin makua, mutta tunnelma on kohdallaan. Suurikontrastinen, cel-sheidattu taidetyyli ja hahmojen näyttävät esittelyruudut ovat paljon velkaa muutaman vuoden vanhemmalle Borderlandsille.

Peli heittää mukaan vielä komeita maisemia, ja tuloksena on länkkärifanin sielua hivelevää silmäkarkkia.

Tarina esitetään vanhan pyssysankarin kertomana kalajuttuna, joten kerrankin satojen vihollisten niittäminen tuntuu uskottavalta. Kenttä saattaa muuttua lennosta kertojan päähänpistojen mukaan, kuten Borderlands 2:n parhaassa lisärissä, Tiny Tinan pöytäroolipelikampanjassa (joka tosin julkaistiin pari kuukautta Gunslingerin jälkeen). Pelihahmo Silas Greaves on ehtinyt sekaantua kaikkien kuuluisimpien lännenlegendojen seikkailuihin, ja uskomatonta kyllä peli yrittää sovittaa tarinan oikeaan historiaan. Salaisuuksissa on nippelitietoa aidoista hahmoista ja tapahtumista.

Call of Juarez: Gunslinger (2013). Tämä ollut pitkään wishlistillä, mutta aina mennyt sitten jokin toinen peli edelle. No nyt hankin alesta vajaalla 4e hintaan lämmittelyksi Red Dead Redemption 2:lle. Onhan tämä hyvä räiskintä, jonka kerkeää pelata lävitse nopeammin mitä RDR2:n 112 GB latautuu koneelle.

Skaalautuu vielä hyvin 3440x1440 ultrawide näytölle, pyörii moitteetta RTX2060 mobilella ja mielestäni myös grafiikat kestäneet hyvin ajan hammasta.

Jos jotain muuttaisin, niin nuo tankkipomot olisi voinut korvata kaksintaistelulla. Vähän latistaa tunnelmaa upottaa 50+ pistoolinkutia ja x määrä dynamiittipötköjä yhteen supermieheen.

 

[ympyr]

Gunslinger oli positiivinen yllätys kun pelasin sen vuosi pari sitten. Taisi olla ilmaisjaossa steamissa hetken aikaa. Tykkäsin graafisesta tyylistä ja tarinankerronnasta. Täytyy joskus pelailla uudelleen.

 

[Jumi]

Immortals Fenyx Rising (PC, Switch, PS4, PS5, X1, Xbox Series X/S)

Ubisoftin Zelda: Breath of the Wild kopio, eli avoimen maailman toiminta-seikkailu. Avoin maailma tuntuu kliinisemmältä kuin Zeldassa mutta on kumminkin riittävän hyvä ja sisältää paljon tutkimusmatkailua. Tämä on semmoinen kokoperheenpeli, värikästä karkkigrafiikkaa, isosilmäiset hahmot, lapsellinen huumori ja ylihelppo taistelu, ellei lisää vaikeustasoa. Olin jättää pelin kesken heti alkumetreille kun taistelu oli tylsää lyöntinapin painelua heikkoja vihollisia vastaan ja energiatkin palautuivat itsestään. Onneksi kokeilin nostaa vaikeustason hardille koska peli alkoi heti kiinnostaa enemmän ja nopeasti huomasin että taistelu onkin erittäin hyvin tehty. Iskuja löytyy jos jonkinlaista ja myöhemmin avautuvia erikoiskykyjä on mukava käyttää ja ne laajentavat monipuolista taistelua entisestään. Vain voimakkaat erikoiskyvyt kuluttavat staminaa jota saa takaisin miekalla hutkimalla, eli niitä ei tarvitse säästellä pahan päivän varalle, se tekee taistelusta vähän taktista kun voi heittää isoja erikoisiskuja jotka tekee tietyn efektin ja sitten jatkaa komboa miekkalyönneillä jne. Parryn aikaikkuna on iso ja sen käyttö on puhdasta nautintoa, sen lisäksi että se tekee paljon stun damagea se näyttää ja tuntuu erittäin hyvältä. Taistelu onkin pelin kantava voima ja nyt olen pelannut ihan innoissaan kymmenen tuntia tutkimusmatkaillen ja tehtäviä suorittaen.

Iso miinus tulee gamepadin napeista, kaikki on hyvin jos opettelet napit etkä tee niihin muutoksia. Lyönnit tapahtuvat liipasimista kuten Dark Soulseissa, mutta väistö on X-napissa kun soulseissa ja muissa se on aina B-nappi. Napit voi vaihtaa asetuksista mutta eipä voikaan, joitain toimintoja ei käsittämättömästi voi vaihtaa! Löysin jonkinlaisen kompromissin, mutta silti jäi yksi erikoistilanne joka näkyy tuossa kuvan oikeassa laidassa, kaikki liidon aikana tehtävät jutut on jostain syystä samassa X-napissa, ja nopeusliito tehtävät jää tekemättä. Ehkä juoksunappia pitää vaihtaa niin Boost siirtyisi toiseen nappiin, mutta silloin hevonen ei voi juosta kun hevosen juoksu ja selästä nousu on samassa napissa... Ei saatana.

Useampaa DLC:tä kaupataan heti alkuvalikossa ja pelin sisällä on toinen kauppa josta saisi ostettua parempaa varustetta. Vie vähän tunnelmaa ja arvokkuutta tuollainen kerjäys joka välissä.

Kyllä tämä vähintään 8/10 on.

 

[perato]

Ori and the Blind Forest (PC)
Tässäpä oli eka kerta ku peli on livahtanut mun excelöinnin läpi ja piti paikata 6 vuoden takaista tietoa. 2016 tammikuussa tämä siis pelattuna ja jotenkin muistelisin, että tästä olisin tykännyt tuolloin paljonkin joitakin lyhyitä kohtia lukuun ottamatta. 90 pojoa löyty toisesta excel taulukosta, joten varmaankin hyvinkin tykännyt silloin.

Nyt taas jotenki vähän pliisu fiilis. Ihan jees, mutta ei mitää mikä jotenki säväyttäis, toki se alkuvideo on herkkä edelleen. Muuten peli on itselle ei-niin-lemppari "metroidvania", jonka kantavat elementit on itelle aika rasittavia. Siis lähinnä se, että näet paikan johon pitää mennä, mutta et pääse kuin myöhemmin ja sit joutuu niitä samoja alueita sahaan ees takas jos haluaa kerätä jotain elämäpisteitä tai muuta. Vihut spawnaa muutaman ruudun läpi ja niiden ruutujen läpi eteneminen ei ole mitenkään nautinnollista. Eli itse peruspeli on todella tylsää, ei mitään oikeesti kiinnostavaa, minkä takia niitä alueita innostais sahata huvin vuoksi. Graafisesti tää oli jotenki nyt pettymys, muistin että olis todella hienon näkönen, mutta eikait tämä nyt mitenkään erikoinen ole, ihan jees. Musiikki tässä on kiva joitakin yksittäisiä kohtia lukuun ottamatta.

Mistä päästäänkin siihen mitä vihaan ehkä eniten kaikissa näissä; nuo ()n "ylöspäinnousevajokin, pakene sitä" tasot. Näissä musiikki pauhaa dramaattisena ja kuolema koittaa muutaman sekunnin välein ja aina alusta. Aika pitkälti yritys ja erehdys tavalla edettäviä tasoja, joiden vaikeusaste on kolme pykälää isompi ku peruspelin asteikolla 1-4. Täysin rikkoo ton pelin flown omalta osalta ja pakottanut vähän säännöstelemään varsinki ku tietää että niitähän tulee lisää. Vaikka esim. aikanaan Super Meat Boyn läpäissyt ihan tyytyväisenä, nii tästä en tykännyt silloinkaan.

Oli tuo jatko-osa pitkään ostoslistalla, mutta nyt kyl pistettiin uusintaharkintaan, nii vähän tulee pelattua nykyään, että liekkö jaksaa innostua jatko-osasta ihan kevyin perustein.

Sniper Elite 4 (PC)
Tästäkin tykkäsin aikanaan, mutta nyt ei oikeen samalla tavalla säväytä tämäkään. Hyvää ja mukavaa hiippailua ja ammuskelua, mutta joku fiilis tästä nyt loistaa poissaolollaan vaikka muka mehustelin tän uudelleenpeluulla. Ehkä kolmen tehtävän jälkeen jo alkaa tuntua että vähän toistaa itseään tämä eteneminen, pitäs varmaan enemmän yrittää jotain noita haasteita tehä, kuin pelata samalla tavalla tehtäviä vaan läpi. Mukavaahan tuo tarkka-ampuilukin tässä on, mutta ei riitä kärsivällisyys siihen ilman apua tähtäämiseen.

Sitten jotain harvinaista. Lopettelin nuo mobiilipelit joskus tuolla 2015 ku halusin lukea enemmän ja sittemmin en juuri ole niitä pelannut paria tuntia lukuunottamatta. Nyt kuitenkin syksystä tuli pelailtua useampaakin peliä. Tällä hetkellä ajatus lopettaa molempien pelaaminen, molemmista kiinnostus loppunut ja aikaa kuluu silti kuitenki jos vähänkin käy katsomassa.

King's Choice (Android)
Kesällä tuli laitettua uus puhelin ja yks yövuoro keksin sit että pitää ajaa pelillä akku loppuun ja kattoa kauan kestää ladata tyhjästä. Diablo Immortal alko lataileen loputtomasti jotain, joten latasin tän sit ajatuksella, että poistellaan sit kohta. Noh tänne päiviin asti tuli pelailtua enemmän ja vähemmän. Mitä tästä vois kertoa on aika vaikea, koska peli on sillisalaatti erilaisia minipelejä. Teemana on 'keskiaika' aika vapaasti tulkittuna ja pelin perusajatus on hahmojen kehittäminen ja niiden käyttäminen eri tapahtumissa. Tapahtumat vaihtuu parin päivän välein ja näiden lisäksi ruudulla on kaikennäköistä päivittäin klikattavaa, joista saa tavaraa. Tapahtumista saa lisää tavaroita ja asioita joilla parannetaan hahmoja. Peli on itseasiassa moninpeli ja se oli se syy miksi tätä tuli pelattua enemmän. Allianssissa oleminen toi mieleen WoWin ajat ja melkosta draamaa oli yleisessä(ja allianssin) tsätissä vähän väliä.

Tämä on varsin pay-to-win peli, joskin tasaisesti pelaamalla nousin jatkuvasti rankingissa ylöspäin, kun valaat lopetti pelaamisen tai maksamisen. Kuitenkaan kaikki tavarat eivät olleet rajattomasti saatavilla tai ollenkaan saatavilla niille jotka eivät maksaneet, niin missään vaiheessa ei ollut oikeen samalla viivalla valaiden kanssa. Pari ihan oikeasti mielenkiintoista eventtiä tässä oli, mutta valitettavasti valaat pilasi nekin, muuten eventit on aikalailla klikkaa tätä tietyn väliajoin tai jokin köykänen kopio jostain yksinkertaisesta selain/mobiilipelistä. Toki yhteistyö toi oman mausteensa moniin eventteihin, mutta en ihan niin paljon ollut paikalla, että niihin olis täyspäiväsesti jaksanut osallistua. Vähän siinä mielessä ongelmallinen peli, että jos aamulla kliksuttelit kaiken ja päivällä kävit kertaalleen, niin varsinaisesti tekemistä ei aina riittänyt sit enää iltapäivästä jos olis halunnut aikaansa tähän käyttää. Kävikin usein niin, että tässä kävi jotain klikkaamassa pariin kertaan ja sit käynnisty alla oleva peli.

Ehkä mielenkiintoisin asia tässä pelissä oli, kuinka hyvin tuossa käännös toimi. Suurin osa tuolla puhui omia kieliään, pääasiassa venäjää, saksaa, ranskaa ja muutama muu eurooppalainen kieli siellä seassa, kuitenkin translate käänsi suurimman osan niin, että ei oikeastaan englanninpuhujia ollut. Suomenkin osasi osittain kääntää, mutta pysyttelin englannissa ihan selkeyden vuoksi. Tämäkin translate tosin aiheutti muutamat draamat, joten täysin virheettömäksi ei voi sanoa. Varsin seksuaalissävytteisestä mainostuksesta huolimatta, pelin pelaajakunta on käsittääkseni naissukupuoleen kallellaan mikä kyllä ehkä näkyi myös meidän serverillä. Luultiimpa minuakin pitkään naiseksi naisprofiilikuvan takia.


Hay Day (Android)
Toinen mobiilipeli jota tuli nyt sit pelattua melkeen tuo sama aika, tämä meni paljolti avovaimon kanssa, vaikka tässä yhteistyö nyt aika ohkaista onkin. Farmilla satojen kasvattamista ja niistä eri tarvikkeiden tekoa ja myyntiä. Paljon vähemmän kilpailua joten tässä muiden rahojen käyttäminen ei paljoa itseä hidasta tai haittaa. Kilpailulliset osat on semmoisia, ettei ne paljoa omaan peliin vaikuta. Hauskaa oli tiettyyn pisteeseen asti, mutta sen jälkeen edistyminen alkoi olla niin hidasta, ettei enää jaksanut samoja asioita katsella päivästä toiseen. Progressio siis kuoli. Alkuun kun uusia asioita tuli lähes päivittäin tai muutaman päivän välein, oli jotain ponnetta pelata, nyt menee helposti viikko, että etenee seuraavalle tasolle, niin ei enää innosta samalla tavalla.

 

[Captain J]

Persona 5 Royal, PS4 (PS5)
Syysillat meni rattoisasti Persona 5 Royalin parissa. Kyseessä on siis alkuperäisen Persona 5-pelin ”facelift”, sisältäen potentiaalisesti pidemmän tarinan, uusia hahmoja, uusia personia sekä uusia loppuja.

Pelistä on tässä topicissa jo useampaan kertaan mietteitä, joten en itse peliä ala hirveästi avaamaan. Kuitenkin, päähahmo päätyy tokiolaiseen lukioon ja (yrittää) elää siellä kutakuinkin normaalia lukiolaisarkea. Samalla päädytään myös rinnakkalaistodellisuuteen Metaverseen, jossa annetaan pahiksille köniin ja edistetään pelin tarinaa eteenpäin - ja samalla keräillään personia ja yhdistellään niistä yhä parempia ja voimakkaampia hahmoja.

Taistelumekaanikaltaan peli on vuoropohjainen JRPG, mutta muuten pelissä voi vapaasti edistää ihmissuhteita (tai jättää edistämättä) sekä tiimiläisten että muuten vain tärkeiden kontaktien kanssa.

Viihdyttävä peli, jossa on mielestäni oikein hyvä käsikirjoitus, hahmot ja juoni. Ja musiikit - wau!

Oikeastaan ainut mistä en niin hirveästi välittänyt oli juurikin Royalin tuoma jatko peliin, ja sen myötä mahdolliset ”todelliset loput A ja B”. Itse sain todellisen lopun B, eli napsun verran parempi loppu olisi vielä tarjolla new game+:aa varten.

Mikä siinä sitten tökki? Se mihin alkuperäinen Persona 5 loppuu oli minulle se ”kliimaksi” tarinalle. Kun sitten pääsi Royalin loppuskenaarioihin käsiksi (mikä ei siis ole itsestään selvyys), itselle tuli fiilis väkisin väännetystä jatkosta. Ihan kiva, mutta vähän meh kuitenkin.

Reilu 100h elämästäni tähän kuitenkin käytin ja pääosin oikeinkin tyytyväisenä, joten kyllä tämä omissa kirjoissa on sellainen 9 1/2 kouluarvosanan arvoinen peli. Ehdottomasti suosittelen, jos on vielä kokematta!

 

[tuoppi´]

Tony Hawks Pro Skater 3 (GBA)

Suurena Tony Hawksin fanina päätin kokeilla tätä GBA versiota kun tätä (ja THPS2:sta) on kehuttu paljon arvosteluissa.

Lähdetään hyvistä jutuista. Tuntuma on aika lähellä pleikkarin versioita. Temput, grindit ja manualit yms. toimii juuri niinkuin voisi odottaa. Ainoa ero minkä olen huomannut on, että halfpipeistä ukkeli meinaa launchata jotenkin huomattavasti paljon enemmän kuin pleikkarin versioissa, helpottaa isojen gappien tekemistä, mutta usein vahingossa hyppy kiertyy liikaa ja mennään halfpipen ulkopuolelle ja kaadutaan. Kontrollien kanssa hieman huijasin kun käytän emulaattorissa SNES-tyylistä ohjainta ja napit on säädetty samalla tavalla kuin pleikkariversiossa (ainoa ero että revert on samassa napissa kuin grabit), mutta varmaan jos tarpeeksi totuttelisi tuohon tottuisi että osa tempuista tulee olkanapeista kuten originaali-GBA:ssa.

Kuvakulma tässä on isometrinen ja se aiheuttaa ehkä eniten ongelmia pelaamisen kanssa. Itselle ainakin meinaa olla todella vaikea hahmottaa tarkalleen mihin suuntaan ollaan menossa ja noista rampeista tulee monesti hypättyä ihan minne sattuu kun kulma ei ollut ihan tarkalleen se oikea (yhdistettynä vielä tuohon että halfpipeistä launchataan jotenkin enemmän). Tähän liittyvä asia on myös kentät, tuntuu vähän että kenttiä suunnittellessa ei ole otettu huomioon, että pelin kuvakulma on isometrinen. Kentät ovat ahtaita ja ne vaatisivat paljon enemmän tarkkuutta kuin mitä isometrisellä kuvakulmalla saa. Nuo kenttien goalitkin vaativat aika paljon tarkkuutta. Varsinkin loppupuolella LA:ssa tulee aikamoinen piikki vaikeudessa (Hidden tape ja Lights - Camera - Action), ei ole oikein tilaa ja pitäisi todella tarkasti osu juuri oikeaan kohtaan ja ajoituksella, nuo ei varmaan ole edes mahdollisia jos parit statsit ei ole tuossa kohti tapissa. Tämä on vielä hieman outoa kun tässä tosiaan on täysin uudet kentät verrattuna pleikkarin versioon (THPS2:ssa kentät perustuu pleikkarin versioihin), silti jotenkin tämän kentät vaatii enemmän tarkkuutta ja taitoa kuin alkuperäiset.

Yhteenvetona tuntumaltaan yllättävän lähellä pleikkariversioita ja GBA huomioon ottaen hyvä porttaus, mutta vaikeutta ja turhautumista on paljon.

 

[WalluWaan]

MAD MAX (PC)

Grindauspelien aatelia oli tämä. Itseään toistavaa actionia, johon kuitenkin jaksoi aina vaan uudelleen palata. Immersio oli vahva ja maailma juuri niin lohduton ja raaka, kun elokuvien perusteella osasi odottaa. Juonta ei nyt hirveästi ollut, mutta hahmot olivat hyviä.

60 tuntia tähän meni ja kuten sanottu samaa taistelua autolla ja ilman koko keston ajan. Kuitenkin jotenkin jäi positiivinen maku. 8/10.

 

[CaseAce]

Doom (2016), PS4 (PS5, PS+ Extra)

Sitä kun on lapsena kasvanut Wolfensteinin, Doomin, ja Quaken äärellä, niin nämä uudelleenlämmittelyt vetää puoleensa. Wolfenstein uussarja tuli pelattua aiemmin, joten siihen myös hieman vertailua.

Tämä versio on kyllä hyvin uskollinen alkuperälleen. Räiskintää "juoksu ja hyppynappi pohjassa" ja örkkiä, verta, ja suolenpätkiä riittää. Settinä on Mars, Helvetti, ja niiden sekoituksia. Löytyy laavaa, laboratorioita, kaikkea vanhastaan tuttua. Etenemistä ohjataan erivärisillä avainkorteilla tai niihin rinnastettavilla esineillä, ja perusperiaate läpi pelin on että tapa ensin kaikki vihollisaallot niin ovet aukeaa seuraavaan taisteluun. Siinä missä Wolfensteinissa on rakennettu juonta ja tarinaa, ei Doomissa edes yritetä. Jotain köykäistä perustelua miksi pitää tehdä jotain, mutta ratkaisuna on aina se vihollislauman tappaminen. Wolfensteinissa pystyi pelamaan stealthina, tässä ainoa etenemismahdollisuus on pyssyt tanassa kohti vihollisrintamaa.

Alkuperäisistä peleistä on mukavasti otettu tuttua tavaraa mukaan. Todella moni vihollistyyppi lentäviä ja päälle syöksyviä pääkalloja myöten on tuotu päivitettynä uuteen peliin. Myös asevalikoima on hyvin linjassa alkuperäisen pelin kanssa moottorisahaa myöten. Ja sen suusta ammuksia syöksevän leijuvan pallovihollisen sahaaminen moottorisahalla on edelleen yhtä tyydyttävää kuin silloin joskus. Nostalgiatrippiä siis löytyy. Toki kuten Wolfensteisissa, myös Doomissa pääsee pelaamaan klassisen vanhan kunnon Doomin kenttiä ajalta jolloin polygoneja ei oltu vielä keksitty. Piilotettuja huoneita ja "salaisuuksia" riittää jos vaan jaksaa tutkia jokaisen kolon ja kokeilla voiko jonnekin paikkaan hypätä.

Ärsyttäviä asioita löytyy toki myös. Peli on sitä samaa alusta loppuun, ainoastaan aseet päivittyy paremmiksi pelin edetessä ja uusia vihollistyyppejä tulee esiin. Suurimmaksi osaksi vaikeus kuitenkin kasvaa yksinkertaisesti vaan lisäämällä vaikeimpien örkkien määrää ja spawnaavien vihollisaaltojen määrää. Välillä tuntuu että samaa "areenaa" saa moukaroida todella kauan kun aina vaan tulee lisää örkkejä kun entiset on saanut hengiltä. Peli on myös yllättävän buginen ollakseen 6v takaa. Esim. kun peli ensin tallensi checkpointin, siitä hetken päästä löysin uuden hienon aseen, mutta menin sitten kuolemaan ja palasin takaisin checkpointtiin. Ase oli hävinnyt inventaariosta kun ei mulla sitä ollut kun checkpoint tehtiin, mutta peli kuitenkin muisti että olin sen poiminut, joten ei sitä ollut enää kentässäkään poimittavaksi. Onneksi seuraavan tehtävän alussa se mystisesti ilmestyi takaisin. Luin että niinkin voi käydä että ei ilmesty, vaan edellinen tehtävä pitää pelata kokonaan uudestaan. Välillä itsensä löysi jostain välitilasta osittain kentän grafiikan ulkopuolella, onneksi sieltä pääsi kuitenkin takaisin. Aseiden valinta tapahtuu aukeavasta valintapyörästä. Jostain syystä pari asetta ei kuitenkaan löytdy tuolta, vaan omien nappien takaa. Meni aikaa ennenkuin hoksasin miten ne saa esille, olisi pitänyt lukea ruudun tekstit tarkemmin kun aseeet löysi.

Pomotaistelut oli aika... meh... Pääpointti kuitenkin on nuo isot hirviölaumat joita koko peli on täynnä. Yksi viimeisen päälle ärsyttäväkin pomo sattui, kun kaksi bossia murjoo sua. Kun yrität hyökätä toisen kimppuun niin toinen antaa pataan. Ei kiva. Lisäksi monet örkit ovat nopeampia liikkumaan kuin pelaaja, eli karkuun on turha juosta. Hyppiminen on hidasta ja kontrolli ilmassa huono, ilmesesti painovoima on siellä Marssissa pienempi tai jotain.

Toistoa oli sen verran, että jos ei noita nostalgiamuistoja olisi ollut niin kesken olisi jäänyt. Läpäisyn jälkeen pelin voisi pelata "ultra nightmare" vaikeustasolla. Joo ei kiitos. Ihan tarpeeksi ottaa pataan perusvaikeustasoillakin, eikä tuota kyllä ihan heti jaksa käynnistää uudelleen. Plussat kuitenkin tuosta alkuperän kunnioittamisesta niin hyvässä kuin pahassa.

 

[Heseman]

God of War Ragnarök (PS4)

Isukki-Kratos ja Atreus-poika jatkavat seikkailujaan mytologisessa Norjassa. Luulin etukäteen jostain syystä, että tämä oli tulossa vain PS5:lle mutta kun näin sen tulevan myös "vanhalle" PS4:lle, päätin hommata sen. Edellinen oli mulle vähän yllätys ja tykkäsin siitä aika paljon, jopa nelos-Pleikkarin parhaita pelejä. Tämä taas... ei päässyt ihan samalle rimalle. No, tuli tästäkin platinapysti kerättyä, ettei se täysin huonokaan ollut.

Juoni siis jatkaa samasta, mihin edellinen peli jäi. Juonta en sen kummemmin spoilaa, mutta kuten nokkelimmat pokkelimmat ehkä jo arvasikin, se liittyy viikinkimytologian Ragnarök-maailmanloppuun. Sen verran kuitenkin totean, että se on hajanaisempi kuin edellisessä. Tai ainakin näin muistan, pelasin sen kolme ja puoli vuotta sitten, enkä ihan joka juonenkäännettä muista. Mutta tämä siis hyppii vähän sinne tänne ja jätti vähän epätasaisen kokemuksen. Hetkittäin kuitenkin juonessa oli jopa koskettaviakin hetkiä ja Mimirin juttuja jaksaa aina kuunnella.

Entä itse peli? Se on häkkensläshiä, jossa kamera on liimattu Kratoksen hartioihin. Tämä sitten jos mikä aiheuttaa harmin jos toisenkin. Monessa taistelussa on useampi vihollinen ja väistämättä osa näistä katoaa kameran ulkopuolelle ja iskee sieltä kylkeen kun vähiten olettaa. Tätä on koitettu kompensoida nuolella, joka on keltainen kun vihollinen on ottanut isukin kohteekseen ja punainen, kun ollaan lyöntietäisyydellä ja voi väistää. Näin siis teoriassa, käytännössä oli aika fifty-sixty onnistuiko väistö punaisen nuolen kohdalla. Muutenkin taistelu sittiäisiä vastaan oli aika tylsää, enkä peliä siltä osin kauhean kiinnostavana pidä. Muutama vaikeampi haastevihollinen olivat sitten huomattavasti kiinnostavampia ja toivat soulsbornekiringit mieleen hyvässä mielessä. Tosin näissäkin muutamassa oli kunnon gankkimeininki ja varsinkin yhdessä oli kolme, mikä oli kauniisti sanottuna vitusta ja piti vaikeustasoa laskea sen ajaksi lopulta laskea. Tosi hauskaa, kun samassa rytäkässä yksi hakkaa kirveillä ja pari muuta heittelee taikoja kiusaksi. Haluan tietää, missä kyseisen taistelun suunnitellut kyrpä asuu. Pari viimeistä haastavinta vihollista sitten olikin jopa hauskoja, huolimatta siitä, että niitäkin sai useamman kerran koittaa. Edellisessä pelissä vedin vaikeimman vihollisen helpoimmalla ja silti meni useampi tunti ja hermot, tällä kertaa sain pelattua nuo kaksi keskimmäisellä vaikeustasolla. En tiedä, oliko tämä sitten helpompi peli vai auttoiko, kun oli viitsinyt opetella paremmin nuo haasteviholliset.

Silloin kun ei taistella, tarvotaan pitkin karttaa ja keräillään varusteiden päivitysosia ja keräilyesineitä sekä suoritetaan pieniä sivutehtäviä. Tässä Kratos tuntuikin välillä olevan God of Chests. Kentissä oli paljon pieniä puzzleja, jotka olivat sellaista ok-tasoa. Atreus myös hyvin usein oli kertomassa mitä pittä tehdä jo kauan ennen kuin itse edes havaitsin, mitä vaihtoehtoja ratkaisuun kentässä oli. Boy, anna mun miettiä itse hetki! Muutaman kerran sitten olin sormi suussa, että mitä hittoa nyt kuuluu tehdä ja eikös juuri silloin sitten pidetä mykkäkoulua... Onneksi YouTube on keksitty. Myös Muspelheimin taistelukokeet ovat täällä taas ja jos haluaa kaikki suorittaa, pitää kokeita grindata uudelleen ja uudelleen. Vedinkin lopulta ne helpoimmalla kun kerran pääsin ne keskivaikealla läpi, en jaksanut sitä grindausta. Ja niistäkin parissa loppuhaasteesa piti laskea vaikeustasoa.

Teknisesti peli toimii hyvin vanhallakin PS4:llä, mulla Pro-versio käytössä ja sillä sai vähän korkeammat ruudunpäivitykset kuin julkaisumallilla. Tämä tuntuukin olevan enemmän PS4-peli, jossa on muutama hienompi efekti tarjolla jos PS5:n omistaa.

Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.

Hyväksy kolmannen osapuolen evästeet

Kokonaisuutena Ragnarök tuntui ainakin mulle olevan lisää sitä samaa, muttei ihan yhtä hyvänä. Makuja on toki monia ja kyllähän tämä kisasi Elden Ringin kanssa vuoden peli -tittelistäkin. Tämä on siis toistaiseksi vain Pleikkarilla, mutta nou hätä PC-kollegat, kyllä se sinnekin vielä joskus tulee Mä en jaksanut odottaa ja kun tuo musta tornikin tuolla telkkarin alla majaili niin ajattelin hoitaa tämän alta pois tässä kohtaa.

 

[WalluWaan]

F.E.A.R. (PC)

Ihan mukiinmenevä räiskintä hienoisilla kauhuelementeillä. Ei kuitenkaan liian pelottava edes tälläiselle arkajalalle. Tekoäly aika hyvä noinkin vanhaksi peliksi. Vähän harmitti, kun pelin tekstit olivat niin pienet, ettei aina tiennyt mitä tapahtuu, jos puheesta ei saanut selvää.

Mut joo. Ihan ok. Glitchwaveen raapustin arvosanaks 3,5/5,0.

 

[Heseman]

System Shock 2 (PC)

Parin kuukauden konsoloinnin jälkeen ajattelin siirtyä hetkeksi takaisin PC:n pariin. Backlogista löytyi tällainen klassikko, jonka itse sijoitan kaikkien aikojen top kolmoseen. Kyseessä siis jatkoa ekalle System Shockille, jossa hakkeri joutuu tahtomattaan muokkaamaan Citadel-avaruusasemaa hallinnoivaa S.H.O.DA.N.-teköälyä, jolla on vaaralliset seuraukset ja joutuu myös korjaamaan ne. Sen olen pelannut kerran läpi, tämän kakkosen lukuisia kertoja. Kuinka klassikko on kestänyt ajan patinaa?

Kakkosessa Citadelin tapahtumista on kulunut yli 70 vuotta. Valoa nopeamman avaruusalus Von Braunin neitsytmatkalle haetaan väkeä ja pelaaja pääsee onnekseen(?) mukaan. Hahmo on sotilas, joka alussa erikoistuu yhteen kolmesta sotilashaarasta: merijalkaväki, laivasto tai telepaatit. Tämä vaikuttaa lähinnä alkukykyihin, pelin edetessä voi valita vapaasti haluamansa kyvyt. Itse olen valtaosan pelikerroista mennyt hakkerointiin painottavana laivastojannuna, joka skippaa telepatiakyvyt ja säästää kokemuspisteet muihin kykyihin ja näin myös tällä kertaa. Itse pelin alkaessa Von Braunin on vallannut outo elämänmuoto, joka on muuttanut valtaosan miehistöstä oudoiksi hybrideiksi. Kyberneettisen kirurgioperaation jäljiltä muistia ei matkan ajalta ole, mutta tohtori Janice Polito neuvoo onneksi, mitä tehdä. Sieltä täältä löytyy myös audiolokeja, joita kuuntelemalla selviää, mitä aluksen matkan aikana on tapahtunut. Aikanaan tämä oli uutta ja hienoa, nykyään audiolokeja on joka toisessa pelissä. Kuulemma se keksittiin ekaan System Shockiin, koska pelintekijät eivät keksineet hyvää tapaa hahmointeraktiolle. Joka tapauksessa lokeista saa riittävän kuvan tapahtumista ilman jatkuvia välivideoita, mikä on ihan jees ratkaisu. Hieman samalla tavalla toimii esim. soulsbornekiringien esinekuvaukset. Juonta en sen enempää kuvaa, mutta se on ihan mielenkiintoinen, vaikka melkein osaankin sen jo ulkoa.

Itse peli on siis immersiosimulaatio, jossa hahmoa kehitetään itse haluamaansa suuntaan. Kyvyissä on minimirajat ja esimerkiksi ostoautomaatteja ei voi hakkeroida kuin vasta kolmostasolla. Kaikkea ei saa maksimoitua joten valintoja joutuu tekemään. Tästä syystä olenkin yleensä skipannut telepatiakyvyt. Aseissa olen keskittynyt myös lähitaisteluun, koska aseet hajoavat sitä tahtia että hermo menisi jos niitä pelkästään käyttäisi. Ja kun vihollisia spawnaa lähes jatkuvasti, niin ammuksiakin kuluisi koko ajan. Alueilta löytyy kvanttiuudelleenkasauslaitteita, jotka herättävät hahmon henkiin kuoleman sattuessa. Halutessaan näitä ei tarvitse käyttää, ne pitää ensin löytää ja manuaalisesti aktivoida. Pelissä edetään erilaisia tehtäviä tehden ja avainkortteja etsien. Vaikka peli onkin mulla top kolmosessa, en silti koskaan ole loppupuolesta pitänyt yhtä paljon kuin alusta. Kentät muuttuvat jotenkin huonommiksi ja muutenkin fiilis alkaa lässähtää. Äänimaailma kuitenkin on hyvä ja nuorempana jopa seonneen protokolladroidin äänen kuuleminen pisti suoleen liikettä. Tätä nykyä ei enää niin paljoa pelota, yksi kohtaus sentään saa niskavillat pystyyn kaikkien vuosien jälkeenkin. Peliä pelanneet tietänevät, mitä tarkoitan. Ja kerran sentään säpsähdin kunnolla kun eräs örkki juoksi täysiä kulman takaa eteeni Erityismainintana yksi vihollistyyppi ärsyttää ylitse muiden, mutta kyllä sen kanssa pystyy elämään. Tai no okei, kaksi.

Tunnelma ei siis enää pelota kuten aiemmin, mutta muuten peli on edelleen hyvä. Eteneminen on suhteellisen vapaata ja peli pyöriikin varsin hyvin ja helposti nykykoneillakin. Jos siis pitää immersiosimuista ja tämä on jostain syystä kokematta niin ostoskoriin vaan, ei maksakaan paljoa

 

[WalluWaan]

Grim Fandango Remastered (PC)

Ekaa kertaa hyppäsin point-and-click-seikkailupelien maailmaan ja tykkäsin kyllä. Rookie kun olin, niin aika monta kertaa tukeuduin interwebsin apuun pähkinöitä ratkoessani. Jälkeenpäin tuli aina hieman halpa olo, että kyllä kai ratkaisun olis jossain vaiheessa keksinyt itsekin. Enpä vaan keksiny. Muutkin pelaajat kyllä pitivät peliä vaikeana, mutta minun mielestäni olin itse vaan tyhmä monta kertaa.

Pelissä pelaajan hahmo on matkatoimiston agentti kuolemanjälkeisessä maailmassa tehtävänään hoitaa ihmisille oikea matkalippu lopulliseen kuoleman jälkeiseen sijoituspaikkaan. Kaikenmaailman vilunkipeliä kuitenkin alkaa paljastua työkavereiden ja pomon hommista ja sitä sitten selvitellään pelin ajan. Hieno maailma ja ihan ok juoni. Hauska peli muutenkin. Diggasin paljon kuten jo mainitsinkin. Aikaa kului 22 tuntia, mistä aika paljon käytettiin ympäriinsä haahuiluun ja ihmettelemiseen.

Glitchwaveen raapustin 8.0/10.0 ja neljä tähteä viidestä.