Testasin huvikseni Epicin joulun ilmaispeleistä nappaamaan Lego - Builder's Journey -peliä ja se vaikuttaa oikein leppoisalta ja kevyeltä puzzle-seikkailulta. Se on myös todella hyvän näköinen, sillä peli käyttää enemmän säteenseurantaa, mihin olen yleensä peleissä törmännyt. Onneksi löytyy tehokasta rautaa
Hauska 20€ vuoropohjainen rogue-lite jota on helppo peleta gamepadilla. Eukko seikkailee luolastoissa vuoropohjaisesti ja lyö tai taikoo. Kuten Into the Breach:ssä, myös tässä liikutaan ruudukossa ja eri aseet/taiat osuvat tiettyihin ruutuihin. Keihäs lyö 2 ruutua eteen, iso kirves lyö jokaiseen ruutuun hahmon ympärillä, kivääri ampuu 4 ruutua eteen ja viimeisessä ruudussa vihu ottaa tupla damagen, jne. Taikojen avulla voi esim. järjestellä vihuja uudelleen, tehdä lisädamagea tai summonoida tekoälykaverin. Mukana on myös elementaalihommelit joita voi yhdistellä, ja esim. jää miekalla lyömällä saa vedestä märät ruudut jäähän ja vihut niissä ottaa enemmän damagea. Ekat puolituntia oli aika tylsää hakkaamista, mutta kun eri aseita alkoi saamaan auki alkoi pelikin kiinnostaa ihan eri tavalla.
Normaalisti en niin grafiikoista välitä, mutta tämän kohdalla on pakko arvostaa ettei olla menty siitä mistä aita on matalin, eli ei olla käytetty rumaa pikseligrafiikkaa! Kaikki on käsinpiirretty ja pidän paljon tyylistä missä hahmoilla ja tärkeillä jutuilla on paksut mustat ääriviivat. Pelissä on juoni, ja olen sitä yrittänyt vähän seurata, mutta pian huomasin että hahmot puhuvat paljon täysin turhaa paskaa joten skipskipskipskip.
PC Game Passista ilmaseksi tämän löysin ja vasta 5 tuntia takana. Steamissä arvosana on very positive ja kyllä tämä ainakin vielä on 4/5 minustakin.
Kyseessä on siis Dead Spacen tekijöiltä (tai ainakin yhdeltä) tullut uusi selviytymiskauhupeli. Tai "kauhu", mulle pikemminkin selviytymisjännäpeli eikä oikeastaan edes jännä. Ennen tämän julkaisua aloin hiukan jopa innostua tästä. Kuitenkin kun arvosteluita alkoi tulla julki, kiinnostukseni tipahti täysin. Stutteria ja paska combat, sanottiin. Kuitenkin menin vuodenvaihteessa hankkimaan uuden näyttiksen, jonka mukana sai tähän koodin. Sulo Vilenin oppien mukaan kun halvalla saa niin ostetaan ja tämähän oli ilmainen. Tai sitten maksoi mulle näyttiksen hinnan, kuinka sen haluaa nähdä.
Peli alkaa kun päähenkilö Jacob vie kaverinsa Maxin kanssa rahtia Jupiterin vankilakuu Callistolle. Homma menee vituiksi, Jacob otetaan vangiksi ja outo tauti pääsee valloilleen muuttaen lähes kaikki örkkizombeiksi. Sitten taistellaan tie vapauteen rajallisia resursseja rajattuihin taskuihin keräten. Juoni on aika yhdentekevä tekosyy örkkimätölle enkä meinannut muistaa päähenkilön nimeäkään, piti sekin luntata. Dead Spacekaan ei ollut mitään Shakespearea, mutta siinä sentään oli kiinnostava lore skientologiaa kovasti muistuttavine unitology-uskontoineen. Tämä tuntuu kaikessa olevan halpa kopio DS:tä. Toki sen lorea pystyttiin rakentamaan kolmen (osa suuttunee jo tästä ) pelin verran, mutta silti. DS:t myöskään ei mielestäni nekään kauhua olleet, mutta tässä säikähdin ainoastaan yhden kerran kun läskizombi pääsi yllättämään takaapäin. Teknisesti peli on varsin hyvän näköinen. Koneenani on 5800X3D, 32 gigaa muistia sekä siis uutukainen Radeon RX 6800. Julkaisua vaivanneet stutterit ovat kadonneet ja peli pyöri asetukset tapissa, ilman säteenseurantaa ja FSR:ää enimmäkseen sellaiset 70-100 ruutua sekunnissa, joskin muutamissa paikoissa pudottiin alle 60, jopa 50 tienoilla. Ihan jees siis. Äänimaailmakin on ihan kiva, joskin tunnelma ei päässyt kauhuksi asti kuten totesin.
Dead Spacessa ei ollut muistaakseni juuri ollenkaan lähitaistelua, tämä taas painottaa siihen vahvasti. Systeemi on hyvin erikoinen, örkin lähestyessä pidetään näppiksellä pohjassa A/D ja kun lyönti on ohi, katsotaan jatkuuko kombo jolloin painetaan pohjaan D/A (vastakkainen suunta siis) tai lyödään itse. Väistäessä ei ole mahdollista saada damagea, paitsi jos vihollisia on useampi, jolloin taistelu muuttuu melkoiseksi clusterfuckiksi ja Jacob joko kuolee salamannopeasti tai sitten selviää hyvin vähillä vammoilla. Välillä en ollut ihan varma, kuinka oikein selvisin. Aloin kuitenkin pitää taistelusta lopulta, se tosin vaati puoleenväliin asti pääsyä sekä patukan tehon päivittämistä täysiin. Pyssyjäkin löytyy, joskin käytin niitä vain isompiin bosseihin tai välillä lyöntikombojen ohessa. Jacobin kuollessa tulee usein pitkähkö brutaali video kuolintavasta ja tekijät ovat kuunnelleet palautetta, sen pystyy skippaamaan ilman, että käy valikossa lataamassa pelin. Toinen asia, jota on kuunneltu on mahdollisuus kuunnella kuolleiden jättämiä nauhoitteita inventaarion ulkopuolella. Se oli kyllä niin käsittämätöntä suunnittelua, etten tiedä, kuinka se päätyi lopulliseen peliin.
Peli ei ollut kovin vaikea, valitsin keskivaikean, joskaan sitä ei pääse jälkeenpäin selvästi varmistamaan mutta toisaalta harva nykypeli on medium/normaalilla ylitsepääsemättömän vaikea muutenkaan. Arvosteluissa mainittu toistuva minibossi oli lähinnä ärsyttävä, ei vaikea. Loppari taas oli ihan perseestä, mikä sekin oli mainittu arvosteluissa. Pituutta tälle kertyi reilut 12,5h nurkkia nuohoten ja jopa eestaas alueille (rajoitetusti) palaten. Uusi peli+ löytyy, joskin paskan lopparin vuoksi ei tee yhtään mieli pelata tätä enää uudestaan.
Kokonaisuutta ajatellessa tästä jäi sellainen ok mutta vähän kädenlämpöinen fiilis. Taistelusta siis lopulta pidin jopa pelissä eniten. Tunnelma ei kuitenkaan ole kauhuksi läheskään riittävä ja juoni/lore on yhdentekevää. Lisäksi jos tätä ei olisi tullut näyttiksen kylkiäisenä, en todennäköisesti olisi tähän koskaan koskenut arvosteluiden perusteella. Hatunnosto kuitenkin tekijöille, kun ovat korjanneet ainakin niitä huonoja ominaisuuksia, mitä pätseillä pystyy korjaamaan. Juuri julkaistu Dead Space Remake on saanut hyviä arvioita ja varmaankin moni valitsee sen tämän sijaan.
Hauska 20€ vuoropohjainen rogue-lite jota on helppo peleta gamepadilla. Eukko seikkailee luolastoissa vuoropohjaisesti ja lyö tai taikoo. Kuten Into the Breach:ssä, myös tässä liikutaan ruudukossa ja eri aseet/taiat osuvat tiettyihin ruutuihin. Keihäs lyö 2 ruutua eteen, iso kirves lyö jokaiseen ruutuun hahmon ympärillä, kivääri ampuu 4 ruutua eteen ja viimeisessä ruudussa vihu ottaa tupla damagen, jne. Taikojen avulla voi esim. järjestellä vihuja uudelleen, tehdä lisädamagea tai summonoida tekoälykaverin. Mukana on myös elementaalihommelit joita voi yhdistellä, ja esim. jää miekalla lyömällä saa vedestä märät ruudut jäähän ja vihut niissä ottaa enemmän damagea. Ekat puolituntia oli aika tylsää hakkaamista, mutta kun eri aseita alkoi saamaan auki alkoi pelikin kiinnostaa ihan eri tavalla.
Normaalisti en niin grafiikoista välitä, mutta tämän kohdalla on pakko arvostaa ettei olla menty siitä mistä aita on matalin, eli ei olla käytetty rumaa pikseligrafiikkaa! Kaikki on käsinpiirretty ja pidän paljon tyylistä missä hahmoilla ja tärkeillä jutuilla on paksut mustat ääriviivat. Pelissä on juoni, ja olen sitä yrittänyt vähän seurata, mutta pian huomasin että hahmot puhuvat paljon täysin turhaa paskaa joten skipskipskipskip.
PC Game Passista ilmaseksi tämän löysin ja vasta 5 tuntia takana. Steamissä arvosana on very positive ja kyllä tämä ainakin vielä on 4/5 minustakin.
No niin... Näin 10 tunnin kohdalla on hilkulla poistanko koko pelin.
Pelintekijät eivät ole tajunneet että kuvakulmasta voi tinkiä jotta esim. alapuolella olevat seinät eivät peitä tärkeitä juttuja alleen. Avatun aarrearkun kansi peittää tärkeän tavaran taakseen, pelihahmo peittää taakseen pommin joka räjähtää, alussa on hankala hahmottaa osuuko isku vihuun vai onko se yhden ruudun yläpuolella... Ruudulle ilmestyy myös bonus damage mittari joka peittää vihuja alleen. Vuoron vaihtokin on välissä sekavasti tehty.
Kun pääsin pelin "ensimmäisen osan" läpi jossain 5 tunnin kohdilla olin vielä innoissaan, mutta seuraavissa "osissa" mukaan laitetaan idioottimaisia random juttuja. Niiden tarkoitus on kai pitää peli mielenkiintoisena, mutta ne toimivat päinvastoin. Esim. kuollessa vihut räjähtävät parin vuoron päästä, tai muut vihut vahvistuvat kun toiset kuolevat. Tuotakin ärsyttävämpää on aseiden random efektit. Pistooli räjähtää aina kun sen lataa (3 laukauksen välein) kuulosti mielenkiintoiselta, mutta omakin hahmo ottaa damagea räjähdyksestä! En päässyt edes ensimmäistä kerrosta läpi sen kanssa. Random efektien ja kaiken muun takia strateginen elementti katoaa kun kaikki on nopan heittoa, eikä erilaisten erikoissääntöjen mukana pysy!
Toivottavasti jotenkin pääsee takaisin sinne pelin "ensimmäiseen osaan" jossa voisi kerätä hahmolle kokemusta. Pääsin sen läpi vain ylivoimaisen aseen avulla (jota sen koommin ei ole näkynyt) ja epäilen että tämä pään seinään hakkaaminen johtuu siitä ettei ukkeli kestä mitään ja parannuspullojakin on vain kaksi, kun ois pitäny grindata expaa useampi kierros alkupelissä.
Edelliseen peliin verrattuna muutokset vähäisempiä, palattu ehkä hitusen avoimempiin ympäristöihin, mutta muuten pelillisesti sitä samaa kuin edellinen. Jotenkin tästä kuitenkin loistaa poissaolollaan kakkosen toimintaelokuvan fiilis ja tuntuu vähän samaan tapaan ontolta kuin ykkösosa. Samat vihut kuin edellisessä, samat puvun ominaisuudet, ainoana uutuutena tuo jouskari jota ei halua käyttää kun tuntuu niin ylivoimaiselta. Pukua pystyy nyt myös vähän päivittämään osasilla ja vielä päivittämään osasia toistamalla samoja temppuja, esim. armor päivitys paranee ottamalla armormoodissa osumaa. Ei varsinaisesti tarpeellinen saati toimiva juttu tällaisessa pelissä, ei paljoa paina joku 25% lisäys johonki armorin takaisintuloon. Näkymättömänä pääsee edelleen taisteluita ohittamaan, mutta tällä kertaa jopa kuolin pariin otteeseen kun lähdin liian rohkeasti räiskimään(3/5 vaikeusaste).
Graafisesti ihan hieno, joskin ihmeellistä nykimistä vaikka FPS ei näytä mihinkään heilahtavan. Myös viidakon ruoho näyttäis olevan lukittu johonki alempaan FPS kategoriaan mikä saa sen näyttämään pätkivältä ja siten laskee kyllä ulkonäön vaikuttavuutta. Ei vain ole nautinto katsoa ruutua kun se nykii, joten ympäristön ihailu jää kyl vähäiseksi. Jotensakin en oikeen ostanut tätä koko miljöötä "viidakko kasvihuone Manhattanilla".
Teemallisesti mennään siellä samoilla urilla mitä Mass Effect muutama vuosi aiemmin ja Scifi-leffat ja kirjat kymmeniä vuosia aiemmin. Alienit hyökkää, käytetään heidän teknologiaa heitä vastaan, osa ihmisistä on pettureita jaapajaapa.
Kunnon Skifi eeppos Mass Effect Legendary edition ja osa 2:si menossa. On niin vitun hyvä peli että kolmas kerta menossa ja nyt tämän uuden remaken kautta myös kaunis peli jota pelaa ilokseen. Edellinen peli oli Detroit: Become Human joka oli elokuvamainen ja erittäin mukava peli vaikka konsolimaisuus välillä tökkikin läpi. Siis PC:llä pelaan ja Konsoli on perseestä...
Forspoken PC:llä. Hieman alle 15h meni pääjuonessa.
Mitähän tuosta nyt sanoisi... paska peli mutta tulipahan pelattua. Kovasti tätä hypeteltiin oikeana "next-gen" pelinä mutta ainoo next-gen tässä on minimi latausajat.
Suurin ongelma itselläni oli juonen kulku ja sellainen hidas tempo monessa asiassa vaikka mitään syytä ei ole. Typeriä interaktiivisia kohtauksia jotka tuntuivat hyvin keinotekoiselta ja missä odottelet muutaman sekunnin että hahmo sanoo jotain jne.
Combat oli pelissä parasta minkä turvin jaksoin pelata loppuun asti. Siinäkin omat ongelmat. Kovasti mainostivat että pelissä on hirmuisesti eri taikoja joilla taistella. Olihan niitä joo mutta 1/3 pelistä joudut pelaamaan yhdellä skilltreellä, sen jälkeen vasta alat saamaan mielenkiintoisia kykyjä.
Ei sysipaska mutta ei tätä voi suositella täydellä hinnalla kenellekkään. 6/10
Persona 4 on menossa nyt Switchillä. PC:llä joskus tuli aloitettua, mutta jäi kesken kun taisin jotain muuta alkaa pelaamaan. Nyt kuitenkin aivan helvetin koukussa ja ei malta lopettaa 30h takana ja taitaa olla vasta puoli väli pelissä menossa jos sitäkään! 5/5
Persona 5 on yksiä lempipeleistänikin, niin tiesin että tästä tuun tykkäämään myös. Ei vedä ihan P5 vertoja, mutta ihan lähelle tullaan..
E: Siis tarinallisesti ovat molemmat samaa tasoa, mutta dungeonit ja yms. on P5 toteutettu paremmin
Mass Effect kaikkine osineen nyt vihdoinkin pelattu läpi. Ykköstä/kakkosta nakuttelin joskus opiskelujen alussa mutta nyt tuli game passin kautta kaluttua kaikki osat läpi.
Andromedan yleinen parjaus hieman hämmensi kun ei se itselle tuntunut läheskään niin huonolta mitä wanhat arvostelut antoivat olettaa. Se tuntui enemmänkin siltä Mass Effect ykköseltä missä ei vielä keretty rakentamaan sitä maailmankuvaa täyteen mittakaavaan mitä se oli kolmosen lopussa.
Onhan nuo 1-3 osat melkoinen pelihistorian kulmakivi, joten jos odotti Andromedalta jotain vielä parempaa kuin kolmosen avaruusoopperan loppuhuipennosta niin pettyyhän siinä pahasti.
Seuraavaksi sitten varmaan lähtee kaikki uudet Wolfensteinit peliputkeen. Wanhaakin wanhemmalla Windows 3.11 koneella tuli sitä wanhaa Wolfensteinia aikoinaan pelattua, saa nähdä miltä nämä uudet maistuu.
Tosin onhan tuossa tuo Monster Hunter Rise jo asennettuna ja pelaaminen kesken. Sitä ei tosin oikein jaksa pelata putkeen kovin paljoa, lyhyinä sessioina ihan jees.
Inscryption on erikoinen korttipeli roguelite-elementeillä. En juurikaan näitä pelaa, joten en tiedä, onko ne kaikki roguelite-elementtejä sisältäviä. Lisäksi tajusin, miksen pelaa näitä juurikaan, olen niissä ihan paska. Witcher 3:ssakin pelasin gwentiä vain yhden kerran. Tässä en päässyt usean tunnin yrittämisen jälkeen toista bossia läpi, sinne asti pääsykin oli työn ja tuskan takana ja monesti jäin matkalle. Nyt viitisen tunnin jälkeen pakko lopettaa, ei tästä tule mitään. Jos tätä joskus myöhemmin kokeilen, pitänee katsoa 'tubesta tutoriaali jos toinenkin, että tajuaa, mitä hittoa oikein tarttis tehdä.
Bright Memory: Infinite (PC)
Sunnuntai-iltapäivään vähän räiskintää. Peli on suurimmaksi osaksi yhden jampan tekele, mikä on jo itsessään hatunnoston arvoinen suoritus. Ammuskelu on ihan jees, aseita tosin on vain neljä ja haulikko tuntuu hiukan lussulta. Muutama vihollinen oli ärsyttävä ja jokunen rasittava tasohyppelykohtaus on mukaan ängetty. Juoni on tasoa "ketä kiinnostaa". Vaihtelua on ihan kiitettävästi noin 2,5h kestonsa ajan.
Tykkäsin kyllä, en tätä ennen ollut pelannut, mutta tuli jostain napattua bundlena tuo Beyond Two Souls ja Heavy rain kun näistä jotain hyvääkin joskus kuullut vaikkeivat PC:llä ole olleet kuin pari vuotta. Teknisestihän tämä on interaktiivista draamaa, jossa ite pelimekaniikka on vähän point&clickiä 3D:nä ja paljon QTE:tä. Yllättävän haastavia olivat helpoimmallakin nuo QTE:t ja ainakin yhden epäonnistumisen vuoksi jouduin tekemään viimeisen chapterin uudestaan. QTE:issä koin hankalana kun ne leijui ja olivat kohtalaisen himmeitä, eikä välillä edes nähnyt mitä tekstissä luki kun se pyörähti hahmon pään taakse tms. Myös symboliikka pysyi sekavana itselle loppuun asti ja vähän väliä epäonnistuin jossain, koska en tajunnut että piti näpyttää sen sijaan että olisi pitänyt painaa pohjassa. Tarina kyllä piti otteessaan vaikka oli jälkikäteen ajatellen ei ehkä aina ihan niin looginen. Mysteeri kuitenkin yllätti, myönnetään.
Pakko myös kyllä kommentoida, että oli aika intensiivinen pelikokemus. Osittain noiden näpyttelyiden vuoksi ja osittain itse tarinan vuoksi. Välillä kun oli kaksikin taistelua peräkkäin jossa sai painella milloin mitäkin, tuntu että hikikarpalot valui ohimolta jälkeen päin. Pelihahmojen on siis mahdollista tässä tarinavetoisessa pelissä kuolla, joten paine on onnistua, mikäli haluaa tarinaan onnellisen lopun. Pelin ruskeanharmaa värimaailma tällä kertaa jopa toimi juurikin sen vuoksi, että se lisäsi sitä painostavuutta ja epämukavaa fiilistä. Tuli jopa vähän ajatus kuin aikanaan Alien Isolationissa, että tavallaan toivoi pelin jatkuvan ja tavallaan toivoi vain pääsevän sieltä pois.
Pelasin itse tuon heti kun se julkaistiin PS3:lle aikoinaan, ja tykkäsin kyllä kovasti. Tunnelman ja yleisen fiiliksen vuoksi pelin jälkeen oli todella tyytyväinen fiilis. Monesta paikasta tuli lueskeltua että on "interaktiivinen elokuva, kokeilematta paskaa" mutta eipä tuo nyt taloudessa tuntunut ja yhä tuota muistelee hyvällä mielellä. Ja toisaalta harvoin sitä oli näin hienosti tehtyä interaktiivista elokuvaakaan tullut pelattua.
Mikään älyttömän pitkä tuo ei muistaakseni ollut, joten voisi harkita PC:lläkin joskus (en tiennyt edes että on julkaistu PC:lle) pelata uudelleen. Harvoin tulee sitä uusintakierrosta ellei peli jotenkin vaikuttanut sen arvoiselta, mutta tämä sopisi sille listalle Unchartedien lisäksi.
Mikään QTE fani en kyllä ole mutta ei tuossa ne mitenkään häiritseviä ollut, muistaakseni.
Itsellä aikanaan tuli Heavy rainissa varmaan paskin mahdollinen loppu missä kaikki päähahmot kuoli ja pääpahis pääsi karkuun koska ne QTE:t oli niin hankalia. Muistan kun ihana ex vaimoni katseli peliä vieressä ja raivosi kun sössin järjestäin kaikki QTE:t ja lopussa kumpikin vaan tuijotti telkkaria monttu auki sanomatta sanakaan.
Mutta todellakin oli tunteita pelissä!
Tekis mieli pelata uusiksi mutta vähän vaikea kun on tiedossa miten juoni kulkee.
Itehän suosiolla pelasin ton lopulta helpoimmalla vaikeusasteella. PC:llä tossa oli jotain kontrolliongelmia muutenkin, jotka onneksi sit korjautu Steamin "kontrollischemeillä" jotka joku muu oli tehnyt. Tästä huolimatta oli kyl haasteita osua oikeisiin nappeihin tilanteissa tai liikuttaa tattia oikeaan suuntaan.
Potkimissimulaattori 2006. Fantasiamaailma on pullollaan legendaarisia aseita ja voimakkaita taikaesineitä, mutta paras ase on silti saapas. Dark Messiah painottaa ympäristön hyödyntämistä tappeluissa niin vahvasti, että peliä voisi melkein kuvailla Bulletstormin fantasiaversioksi. Piikkiansoja, kuiluja ja muuta tarpeellista löytyy sieltä täältä. Monstereiden monottaminen moninaisiin surmanloukkuihin on luvattoman hauskaa hommaa - ja melkein pakollista, sillä peli on "reilusti" taistelemalla ylivaikea.
Vuoristoörkit pitävät maisemien katselusta. Meikäläisellä on käsissä salamatikarit, jotka tekevät ekstravahinkoa örkkeihin ja vielä vähän bonusta selkään tuikatessa. Hihasta - tai siis lahkeesta - löytyy kuitenkin jotain vielä parempaa.
Tarina on geneeristä fantasiaroskaa, joka ei herätä mitään intohimoja - tai saattaa herättää, jos satut tykkäämään demonitytöistä. Pelaaja on noidan oppipoika, jonka mestari lähettää hoitamaan kuriirihommaa ja istuttaa tämän päähän naispuolisen henkiolennon. Tyttö on puhelias takapenkkikuski, joka spoilaa puzzlet ja flirttailee. Juonessa on käänne, mutta lähinnä siinä juostaan MacGuffinien perässä. Nähty on.
Erilaisia pelityylejä tuetaan. Kaikissa kykypuissa kasvaa sen verran houkuttelevaa karkkia, etten halunnut erikoistua vaan napsin kustakin hauskimman oloiset temput. Taistelijallani pysyi kädessä niin miekka, tikari kuin tulipallokin, mutta parhaat herkut jäivät toki saamatta. Tosin jos olisin ollut puhdas hiippailija, olisin takuulla kyrpiintynyt siinä kohtaa kun peli heittikin pakollisen pomotaistelun ahtaalla areenalla.
Grafiikka ei ole kaikin osin vanhentunut arvokkaasti ja kontrollitkin on nykystandardeilla kömpelön tuntuiset. Niihin tottuu. Hautaholvikentät oli omaan makuuni liian pitkiä. Suosittelen myös hämähäkkipelkoisia pysymään pelistä kaukana.
Hitman 3 - Freelancer
Riistohintaisella DLC:llään ja hirvittävällä DRM:llään kunnostautunut IOI päätti kerrankin tehdä reilun tempun. Freelancer, eli Hitman 3:n uusi roguelike-moodi, lisättiin peliin ilmaisella päivityksellä. Pelattavaa on niin paljon että olisin maksanut tällaisesta päivityksestä hymyssä suin vaikka pari kymppiä.
Freelancerissa suoritetaan satunnaisgeneroituja salamurhatehtäviä tutuilla kartoilla. Kohteet eivät ole tarkkaan vartioituja herra isoherroja, vaan kadulta poimittuja perusjamppoja. Se tekee murhaamisesta periaatteessa helppoa, mutta haaste tuleekin muista lähteistä. Itse kohteen eliminoimisesta saatava palkkio on säälittävän pieni. Jokaisessa tehtävässä on pino sivutehtäviä monimutkaistamassa hommaa. Ehkä joku kohde pitääkin eliminoida juuri tietyllä tavalla, ehkä todistajia ei saa jättää tai valepukuja käyttää. Sivuhommia ei ole pakko tehdä, mutta se on tärkein tapa päästä isoihin rahoihin käsiksi. Kentistä löytyy myös lompakko pullollaan kuljeskelevia kuriireja ja murrettavia kassakaappeja, ynnä asekauppias jolle ne rahat voi syytää.
Hitman 2 2002:ssa oli turvatalo, jossa hengähdettiin tehtävien välillä ja jonne saattoi kerätä asekokoelmaa. Jos poistui kartalta pyssy kourassa, se ilmaantui tukikohtaan seinäkoristeeksi. Freelancer ottaa hyvän idean uudestaan käyttöön ja laajentaa sitä. Taloa päivitetään pikkuhiljaa XP:n kertyessä, ja sisustamisesta pitäville tarjotaan vaihtoehtoja sen koristeluun. (Peli mainostaa Deluxe-kamasettiään ärsyttävyyksiin asti.) Asekokoelmasta voi luonnollisesti ottaa haluamansa tussarit reissuun mukaan, mutta muustakin pikkuroippeesta voi olla hyötyä. Ehkä tällä metsästä löytyneellä myrkkysienellä voisi tehdä jotain?
Kuolemasta rangaistaan ankarasti. Puolet rahoista haihtuu taivaan tuuliin ja kaikki mukana olleet aseet ja varusteet jäävät sille tielle. Jos erehtyi mokaamaan hälytystilassa olleessa kentässä tai "pomotaistelussa", jossa kohde pitää erikseen tunnistaa, koko kampanja menee myttyyn. Tällöin menettää myös työkalupakkinsa eli ne rakkaat myrkkyputkilot ja räjähtävät kumiankat, ja joutuu aloittamaan tunteja kestävän kampanjan alusta. Systeemi on armoton mutta periaatteessa reilu. Jokainen tyräys olisi vältettävissä, ja yleensä riittäisi että on kärsivällinen ja tarkistaa ympäristön kahteen kertaan silminnäkijöiden varalta. Freelancerin kampanja voitetaan varovaisuudella, mutta tie sen oppimiseen on kivinen.
Peli on hemmetin koukuttava. En ole edelliseen kahteen viikkoon pelannut mitään muuta kuin Freelanceria. Uusia leluja ja mielenkiintoisia tavoitteita tippuu koko ajan ja raha polttaa taskuissa. Kauppiaalla on varmasti jotain jännää myynnissä ensi kentässä. Jos lähden tuon rikollisjärjestön perään, se pakottaa pelaamaan uudella ja hauskalla tavalla. Freelancer luo "vielä yksi kenttä" -tyyppisen koukutuksen, johon olen törmännyt viimeksi kai Civilizationissa. Nyt sain kahden viikon pelaamisen jälkeen lopulta kampanjan läpi. Onnistumisen tunne oli upea, mutta vielä mukavampaa oli saada syy pistää peli tauolle vähäksi aikaa. Viimeinen haaste on Hardcore-moodi, jota voin nopean vilkaisun perusteella suositella vain tubettajille ja mielipuolille.
TL,DR: Yli 20 vuoden jälkeenkin edelleen se paras avaruustaistelusimulaattori.
FS2 jatkaa Conflict: FreeSpacen (tai Descent: FreeSpace lähteestä riippuen) tarinaa 32 vuoden jälkeen. Salaperäiset shivanit ovat kadonneet vuosikymmeniksi ja yhteistyö vasudanien kanssa rakoilee, kun amiraali Boschin kapinaliike Neo-Terran Front irtautuu lajien välisestä allianssista ja alkaa terrorin muukalaisia kohtaan. Sisällissodan pauhatessa shivanitkin tekevät yllättäen paluun. Pelin tarina on hyvä, jopa erinomainen ja vaikka olen pelannut pelin useaan kertaan jo aiemmin läpi, jaksoi se siti kiinnostaa. Varsinkin enigmaattinen Bosch on mielenkiintoinen hahmo. Juonta kuljetetaan paitsi välivideoilla ja tehtäväjuonnoissa myös itse tehtävien aikana. Sen seurauksena voi tosin jäädä jotain huomaamatta kun koiratappelee shivanien aluksia vastaan, mutta se on silti parempi kuin staattiset tehtävät yksinkertaisilla tavoitteilla.
Peli itsessään on siis avaruustaistelua. Newtonista ei ole kuultukaan vaan lentomalli muistuttaa enemmän Star Warsia, mutta ketä kiinnostaa kun meininki on näin hyvää. Aluksia on useita erilaisia ja niillä on eri vahvuudet, osa on pieniä ja ketteriä mutta heikkoja, osaan mahtuu taas enemmän aseistusta. En pahemmin jaksanut niiden kanssa nysvätä vaan tyydyin oletusvarustukseen, mikä oli medium-vaikeustasolla enimmäkseen riittävä. Aseitakin on laseraseista joko suojia tai runkoa vahingoittaviin malleihin, ohjuksia unohtamatta. Luonnollisesti parhaat saa pelin loppupuolella. Taistelu on kohtuu tiukkaa ja mediumilla vaatii yleensä, että edes vähän jaksaa säätää aseiden, suojien ja moottorin tehonjakoa. Tiimikavereitakin voi hieman ohjeistaa, mutta yleensä en ehtinyt siihen juuri keskittyä taistelun tuoksinassa. Tehtävissä on hyvin vaihtelua. Välillä on perus koiratappelua, välillä saatetaan aluksia ja välillä torjutaan pommittajia ja niiden ohjuksia. Isoissa aluksissa voi tähdätä eli alijärjestelmiin tai itse aseisiin ja monesti onkin fiksua koittaa tuhota sädetykit, ettei joudu niiden tuhoamaksi. Ne ovat muutenkin pelin cooleimpia ominaisuuksia ja tuovat aina mulle mieleen Babylon 5:n. Oudon bugin vuoksi parissa tehtävässä homma kusi, kun yksi saatettava alus jäi junnaamaan paikoilleen estäen triggerin ja näinollen itse tehtävän etenemisen. Masentavaa. Onneksi tehtävät voi vaihtoehtoisesti ohittaa, kun kuolee tarpeeksi monta kertaa. Jotkut eivät voi sietää tällaista, mutta tässä kohtaa se tuli hyödyksi, vaikka tällaisia bugeja ei pitäisi ollakaan. En muista niitä aiemmin ilmaantuneen, johtuneeko modernista laitteistosta, oliko GOG:in versiossa itsessään bugi vai joku muu syy, mene ja tiedä. Tehtävät voivat myös kestää vartinkin ja jos kuolee, välitallennuksia ei ole ja kaikki pitää tehdä uusiksi. Välillä alkoi kyllästyä kuulemaan samat höpinät uudelleen ja uudelleen ja muutamassa tehtävässä laskinkin tilapäisesti vaikeustasoa kun en näin vanhana enää jaksa jääräpäisesti puskea määräänsä enempää, soulsbornekiringit ovat sitä varten.
Mikä sitten tekee pelistä goatin, ylläolevasta huolimatta? Ehkä se kokonaisuus on vaan enemmän kuin osiensa summa. Pätevä avaruustaistelu yhdistettynä mielenkiintoiseen ja hyvin kerrottuun juoneen visuaalisesti hienoissa (avaruus)maisemissa kuorrutettuna huikealla tilanteen mukaan muuttuvalla musiikilla, mikä tekee pelistä avaruusoopperaa. Välillä kirjaimellisesti. Voi olla myös vaikea hahmottaa, että Saints Row -dildomätkinnät ovat saman firman tekeleitä Niin ja pelasin tämän joystickilla tottakai. Jonka hankin kuusi vuotta sitten, kun tyhmänä oletin, että eiköhän se Star Citizenin yksinpeliosa Squadron 42 sieltä kohta tule... No, onpahan jotain käyttöä sille löytynyt sentään.
Nyt itse asiassa tuli mieleen, että mullahan on X-Wing & TIE Fightereita myös GOG:ista hankittuna ja Balance of Powerissa oli ihan oikea kampanjakin... No, ehkä joskus myöhemmin. Ja jokunen vuosi sitten tuli ihan X-Wingiä pelattua (jep, sitä ikivanhaa) mutta se oli vähän liian oldschool jopa mulle. Siinä grafiikka oli kirjaimellisesti liian pikselimössöä, että olisi saanut selvää, mikä on mikin alus. Mutta kun tämän hetken uusi tarjonta on Forspokenin kaltaista kuonaa tai kohteliaammin ilmaistuna keskinkertaista yhdentekevää huttua, tarvii kahlata omat arkistot läpi kiinnostavien pelien löytämiseksi.
Toisen kerran läpäisin. Ensimmäisellä kerralla pelasin Cero Miedo vaikeustasolla, nyt Cero Miedo + Intruder Mode. Erityisesti intruder mode tuntuu, että tällä peli on tarkoitettu pelattavaksi. Peli siis poistaa jokaisen tason välissä kaikki aseet, joten joka tasossa pystyy hyödyntämään vaan sitä mitä tarjolla on. Myös salaisuuksista tulee selvästi normaalia merkittävämpiä, koska panoksia ei aina ole tuhlattavaksi asti ja toisaalta piilopaikoista voi löytyä tehotykkejä, joita ei muuten ole saatavilla.
Onhan tämä paras boomer shooter ja monilla tavoin parempi kuin inspiraatiot ysäriltä tai uudet Doomit. Erinomaiset musiikit, hieno tunnelma (hetkittäin jopa pelottava), hyvät ja toisiaan täydentävät aseet, tasoissa jänniä twistejä ja mukavat viholliset. Cero miedo on myös vaikeustasona oikein miellyttävä. Ensimmäisen episodin taisin läpäistä ilman että tallensin kuin tasojen välillä, mutta myöhemmin quick savea sai jo vähän käyttää kesken tasoja.
Oikeastaan ainoat asiat mistä en tykkää: taskulamppu ja kiipeily power-up. Molemmat vähän turhaa kikkailua. Power-upit voisivat olla myös kiintoisampia, jos ne olisivat säästettäviä ja voisi aktivoida haluamissaan paikoissa.
Nyt itse asiassa tuli mieleen, että mullahan on X-Wing & TIE Fightereita myös GOG:ista hankittuna ja Balance of Powerissa oli ihan oikea kampanjakin... No, ehkä joskus myöhemmin. Ja jokunen vuosi sitten tuli ihan X-Wingiä pelattua (jep, sitä ikivanhaa) mutta se oli vähän liian oldschool jopa mulle. Siinä grafiikka oli kirjaimellisesti liian pikselimössöä, että olisi saanut selvää, mikä on mikin alus. Mutta kun tämän hetken uusi tarjonta on Forspokenin kaltaista kuonaa tai kohteliaammin ilmaistuna keskinkertaista yhdentekevää huttua, tarvii kahlata omat arkistot läpi kiinnostavien pelien löytämiseksi.
GOG-versiossa X-Wingistä tulee muistaakseni kolme eri versiota pelistä, ja jos muistan oikein, olisiko yhdestä niistä sitten ollut terävämpää SVGA-grafiikkaa? Tosin saattoi siinä olla sitten jotain muita ongelmia miksi useimmat tykkäsivät alkuperäisistä MS-DOS VGA-versioista enemmän, esim. tilanteen mukaan vaihtuva MIDI-musiikki.
Pitänee tarkistaa kotona kun alkoi kiinnostaa... Kauan sitten olen X-Wingin ja Tie Fighterin pelannut DOS:ssa läpi, muutama vuosi sitten GOG versio Tie Fighterista uusiksi. Pelasin kovimmalla vaikeustasolla ja muuten oli ok, mutta yksi Tie Fighter lisäosan tehtävä jäi kyrsimään, se oli mahdottoman vaikea joten parin sadan epäonnistuneen yrityskerran jälkeen vaihdoin vaikeustason kaikkein helpoimmaksi tuon yhden tehtävän ajaksi, jotta sain jatkettua lopputehtäviin.
Pelasin noihin samoihin aikoihin myös Freespace 1-2 ja Wing Commander Prophecy läpi (GOG-versiot). Jostain syystä tykkäsin WCP:stä noista kaikista eniten, vaikka se oli niistä ehkä yksinkertaisin ja vähiten kehittynyt avaruustaistelupeli. Jotenkin vaan liittyi siihen että sekä noissa Star Warseissa että Freespace-peleissä oli joitakin tehtäviä jotka oikeasti saivan vihastumaan pelille, kun taas WCP tuntui tehtävien rakenteen, vaikeustason ja pelattavuuden osalta jotenkin reilummalta pelaajaa kohtaan, mielestäni. Ehkä myös WC:n afterburner teki pelaamisesta jouhevampaa, jos oli kiirus niin sillä pääsi nopeammin kohteeseen, tai jos tuli liian pahat paikat, sen avulla pääsi vähän pakoon keräilemään itseään.
Sikäli outoa koska puolestaan Wing Commander 4:sta aikoinaan vihasin samasta syystä, jotkut tehtävät tuntuivat epäreiluilta pelaajaa kohtaan, muistan esim. jonkin WC4 tehtävän jota tahkosin useita kymmeniä kertoja onnistumatta... kunnes lopulta tapahtui joku onnenkantamoinen missä taistelun tuoksinassa useampi viholliskone törmäsi yhteen ja tuhoutuivat, ja kappas pääsin tehtävän läpi. Ihan onnella. En ollut tyytyväinen mutta parempi tuokaan kuin ei mitään.
Freespace lopputehtävässä, oliko siinä niin ettet voinut käyttää suojakilpeä joten jokainen vihollisen sinuun osunut harhalaukaus vei lähemmäksi kuolemaa ja tehtävän epäonnistumista? Se kyllä söi minua myös, en tykännyt.
GOG-versiossa X-Wingistä tulee muistaakseni kolme eri versiota pelistä, ja jos muistan oikein, olisiko yhdestä niistä sitten ollut terävämpää SVGA-grafiikkaa? Tosin saattoi siinä olla sitten jotain muita ongelmia miksi useimmat tykkäsivät alkuperäisistä MS-DOS VGA-versioista enemmän, esim. tilanteen mukaan vaihtuva MIDI-musiikki.
...
Freespace lopputehtävässä, oliko siinä niin ettet voinut käyttää suojakilpeä joten jokainen vihollisen sinuun osunut harhalaukaus vei lähemmäksi kuolemaa ja tehtävän epäonnistumista? Se kyllä söi minua myös, en tykännyt.
Death Stranding (PC) (Epicin ilmaispelit osa XXVI) Sisältää lieviä spoilereita.
Kojiman ego ei mahdu tähän peliin.
Mainittakoon alkuun, että en juuri pelaa Japanilaisia pelejä ja Kojiman peleistä on pelattu ainoastaan ensimmäisestä MGS:stä osa.
Tämäpä vaikea peli arvosteltavaksi. Pakko myöntää että herätti paljon ajatuksia, aluksi lähinnä juonen osalta, mutta mitä pitemmälle peli eteni, niin sitä enemmän sitä enemmän mietti pelin ominaisuuksia ja mekaniikkoja. On varmasti sellainen peli, että tästä on kirjotettu netti täyteen puoltavia ja vastustavia kommentteja, ja sinällään oma kontribuutioni näin 3-4 vuotta myöhemmin ei hirveästi uutta tuo.
Otetaan alkuun itse tarina, hahmot juonenkuljetus yms.
Peli on aika raskasta videotykitystä. Tykkäsin pelin alusta. Vaikkakin laskeskelin, että ensimmäisen n. 3-4h aikana oli ehkä puoli tuntia pelattavaa ja loput välivideota, niin tykkäsin silti. Välivideot ei ole itelle suuri ongelma jos ne on hyvin tehty. Tämä peli tarjosi erilaisen miljöön ja peli-idean kuin mihin on tottunut. Eli jotain uutta joka herättää ajatuksia ja saa mielikuvituksen laukkaamaan.
En taas tykännyt siitä kuinka hahmot esiteltiin yhden sanan avulla; Sam Ranta/Säie Kuljettaja Siltaa, Särkyvä, Sydänmies, Kuollutmies, Äiti, Eimeinaakuollamies jne. Teki omasta näkökulmasta hahmoista jotenkin piirrettymäisiä, mitä lisäsi se, että monella hahmolla oli joku hirveän hieno erityisominaisuus jonka oli tarkoitus lisätä heidän muistettavuutta, esim. Mama on äiti! Tulee jotenkin välitön fiilis siitä, että hahmot suunnitellaan "ulkoisesti helposti tunnistettava, helposti cosplayhin sopiva" ajatusmallilla, eikä niinkään hahmo ja juoni edellä. Naurettavin viritys oli tämä Die-Hardman... Kaikki muut hahmot on sit täystusinaa julkkiscameonaamoilla.
Välivideot oli vähän tempoilevia, toisaalta täynnä kaikkea mielenkiintoista, toisaalta taas sellaista epämääräistä "haahuilua", väärässä järjestyksessä olevia flashbackeja ynnä muuta. Erityisesti tuo Amalie hahmo herätti hilpeyttä/ärtymystä kun oli niin ilmiselvä, paitsi tietysti muille hahmoille, joita ei ihmetytä miten anorektikko nainen punaisessa mekossa ja korkkareissa johdatti jonkun karavaanin Amerikan läpi. Kirosanoja taas irtosi Chiral artistin kohdalla, pahempaa pelaajan ajanhaaskausta saa hakea. Myös Higgs tuntui lähinnä joltain Euroviisuedustajalta eikä vakavasti otettavalta pahikselta ja sitä myöten lähinnä aiheutti haukottelua, varsinkin kun otti sit käyttöönsä alun mysteeriotuksen käytännössä taistelurobotikseen.
Itse juoni sitten lässähtää alun jälkeen varsin nopeasti. Peli yrittää välivideoilla saada kiintymään muihin sivuhahmoihin, mutta välivideot käyvät vähäisiksi ja ovat lähinnä kertomassa näiden hahmojen historian. Se ei saa kuitenkaan kiintymään niihin hahmoihin, koska kontakti muuten jää näihin hahmoihin vähäiseksi, lähinnä hologrammin ja yksisuuntaisten viestien kautta olevat kontaktissa. Päähahmon ollessa lähinnä urahteleva neanderthalilainen, ei paljoa syvempää kontaktia voi odottaa. Välivideoita on kuitenkin kohtalaisen vähän tässä "keskivaiheella peliä" riippuen vähän miten paljon itse peliä pelaa vai juokseeko kohti tarinan etenemistä.
Loppua kohden alkaa taas välivideotykitystä. Tarinallisesti peli hajoaa totaalisesti johonkin "selitetään kaikki kymmeneen kertaan" ja "yritetään silti ylläpitää jotain mysteeriä ja rakentaa draamaa hahmojen välille joilla ei ole mitään tunnesidettä toisiinsa". Osaa hahmoista pelihahmo on nähnyt ehkä pari kertaa ja lopussa sillä pitäisi olla jotain merkitystä. Tarina ei oikeastaan saa itseään kiinni missään vaiheessa, ja esimerkiksi Heartmanin luonna ne tuntuvat täysin yhdentekevältä selittelyltä viidestä sukupuuttoaallosta yms. Sanotaanko näin, että parempi olis jäänyt maku jos olis lopettanut pelin siihen, että saavutti sen ristinmuotoisen paikan Central alueella. Ehkä vielä parempi jos olis lopettanut Mountain Knottiin. Selitykset vaan huononee, tropet lisääntyy, ja lopputekstitkin nähdään kolmanteen kertaan(koska ne nähtiin myös pelin alussa), ettei kellekkään unohdu miten Kojima on tämän kaiken takana.
Mainittakoon vielä, että peli on täynnä kaikenlaista paskaa sähköpostiviestittelyä ja tekstimuotoista selittelyä, jotka skippasin aika huoletta, ne mitä katsoin eivät tyydyttäneet. Hämmensi miksi ne sähköpostiviestit oli täynnä niitä hymiöitä, teki ihan lapsellisia kaikista hahmoista jotka viestitteli. Ihan kakkaa.
No sitten itse mekaniikkaan, itse pihviin.
Pelin alkualue tutustuttaa pelin mekaniikoihin ja toimii käytännössä tutorial-alueena. Alkualue oli vielä kohtalaisen jännä, maasto on kohtalaisen haastavaa, apuvälineet vähissä ja molemmat vihollistyypit tuovat oman haasteensa maastossa kulkemiseen. Maaston muotojen vuoksi kiertäminenkin on haastavaa. Alussa pienetkin etäisyydet tuntuvat isolta ja ensimmäisen alueen haasteista selviäminen jätti pysyvimmän jäljen mieleen. Pelin ytimessä on tavaroiden kuljettaminen haastavassa maastossa, haastetta lisää että pelihahmo voi kompastua, liukastua, jäädä virran vietäväksi ja ei kykene mihinkään superhyppyihin ollessaan raskaassa lastissa. Mitä painavampi lasti, sitä vaikeampaa liikkuminen on. Tykkäsin ajatuksesta, että liikettä pitää tosissaan miettiä, eikä kaikki ole vain "mene suorinta tietä" ja virheistä jopa rankaistiin, koska laatikot putoavat selästä ja vahinkoa syntyy jos putoaa jyrkänteeltä tai jalat ei yllä joessa pohjaan. Myös tavaroiden kuntoa pitäisi pitää silmällä eikä paiskoa niitä pitkin rotkonpohjaa. Pelissä on älyttömästi 'ominaisuuksia' ja näppäimiä eri toiminnoille ja asioille....
....Joista puoliakaan ei käytetä. 'Tutoriaalin' jälkeen peli sitten tutustuttaa varsinaiseen pelialueeseen, jossa pelin mekaaniset heikkoudet alkaa pistää myös silmään mitä pitemmälle peliä pelaa. Pelistä ei välity samanlainen etäisyyden tunne kuin esim. AC: Odysseystä, siitä huolimatta, että internetin mukaan tässä on huomattavasti isompi kartta. Itseasiassa varsinkin kakkosalueella tulee jotenkin korostunut fiilis siitä, että etäisyydet on oikeasti kaksi kivenheittoa vaikka pitäisi olla parin osavaltion mittainen etäisyys. Aika nopeasti pelaajaa aletaan tutustuttaa myös kaiken maailman vimpaimiin jotka helpottaa joko matkustamista tai trivialisoi kaikki vastustajat. Samalla osa ominaisuuksista unohtuu, esim. pelin alkuvaiheessa esitelty "kova tuuli", en tainnut törmätä siihen missään sen jälkeen. Lisäksi pelissä on Dark Soulsista tuttua "vihjeiden jättöä", mutta myös toisten rakennuksia voi hyödyntää, mikä helpottaa välillä liiaksikkin. Kaikenkukkuraksi peli mahdollistaa päällystettyjen teiden rakentamisen ja vielä antaa pakettiauton, joka kuljettaa 10-30 kertaa enemmän tavaraa kuin päähahmo. Pakettiautolla on vielä kohtalaisen hyvät maasto-ominaisuudet, joten osa matkoista taittuu jopa vuoriston yli sillä. Jos tämä ei tunnu helpolta, voit rakentaa "ziplinejä", jotka käytännössä on lyhyen matkan teleporttausta, mikä nopeuttaa matkantekoa entisestään. Toki tämä kaikki vaatii yleensä sen, että tehdään ainakin yksi matka jalan, mutta sen jälkeen rakennuksilla voi trivialisoida koko matkanteon aika nopeasti. Esimerkiksi pelin loppupuolella päähahmo urahtelee tuskasesti kuinka hänen pitää tehdä koko pitkä matka takaisin länsirannikolta suurille järville, joka vei itseltä noin ehkä 10-15min pomotaisteluineen, huhhuh.
Keskialueella myös korostuu kuinka "pelillistä" tämä kaikki sit on. Vie tavaraa paikasta A paikkaan B, ja siihen ei juuri motivoida muuta kuin "arvosanoilla" ja kokemuspisteillä. [Tää on vissiin joku japanilainen juttu, että pelistä on pakko jatkuvasti saada jotain F-S asteikolla olevia arvosanoja, vaikka kesken välivideon, törmäsin tähän pelikonemaiseen mekaniikkaan myös RE2 remakessa.] Kokemuspisteillä saa vähän parempia ominaisuuksia hahmolle tai parempia tavaroita, mutta käytännössä nämä upgradet on melko olemattomia. Peli siis ottaa monesta muusta pelistä ne huonoimmat fetch questit ja ei edes yritä alun jälkeen tehdä siitä jotenki parempaa kokemusta vaan tekee sen ihan saman mitä muutki, ota laatikko, vie tuonne, ota XP, ota uus laatikko vie tuonne. Aika nopeasti tähän kyllästyy ja alkaa tekemään jotain muuta. Itsehän tein sen virheen, että aloin parantelemaan tuota tie-infraa siinä ajatuksissa että siitä olis jotenkin merkittävästi apua. Kuitenkaan moneen paikkaan ei tarvi mennä yhtä tai kahta kertaa useammin, niin tämä oli vähän turhaa lopulta. Palkintoa tie-infran parannuksesta ei juuri tullut, pari tehtävää loppupuolella meni jouhevammin eteenpäin.
Tämän kaiken keskelle sit välillä heitettään toinen toistaan naurettavampia pakotettuja pomotaisteluita, jotka kulminoituu Tekken-tyyppiseen mätkintään yhtä pääpahista vastaan. Ja sen jälkeen vielä pari "dinosaurusta" pitää tuhota raketinheittimellä, tämähän oli kävelypeli. eiku.
Tässäpä se sit on. Peli ei malta olla oma itsensä, eli se haastava kävelypeli, jossa kävelyllä olis joku merkitys vaan kovasti vesittää oman mekaniikkansa ja tyylinsä. Olis saanut olla vaikka enemmän videoita, haastavampia etäisyyksiä ja unohtumattomampia kuljetuksia, mutta ei. Pomotaisteluita ja pakettiautoja sekä hologrammien yksinpuhelua identtisissä bunkkereissa.
Kun otetaan vielä huomioon kuinka paljon peli tyrkyttää jotain Kojiman nimeä ja hänen omia lempielokuvia/artisteja/videopelejä, niin tulee vaikutelma, ettei tässä oikeastaan ole mitään muuta visiota, kuin yrittää ängetä Kojiman ego peliin, jotta kaikki maailmassa tietää hänen lempparinsa, miten vaatimatonta.
Suosittelisinko peliä jollekulle, tuskin. Mutta kaduttaako pelin pelaaminen? Ei. Ainakin se herätti ajatuksia enemmän kuin vaikka edellinen neljän Crysiksen putki. Ja lisäksi tiedän jatkossa välttää Kojiman pelejä sekä suhtaudun hyvin epäluuloisesti japanilaisiin peleihin ylipäätään.
Pelaaminen on maistunut näin alkuvuodesta taas mukavasti. Tässä tammikuun läpäistyt pelit:
Prey (2017)
Aloitin pelin ensimmäisen kerran kesällä 2019, jolloin jaksoin 5 tunnin verran. Yritin aloittaa uudelleen viime kesänä ns. kesän viimeisenä pelinä ennen kesälomia, mutta silloin jaksoin 45 minuuttia. Noh, kolmas kerta toden sanoi ja kyllä kannatti. Erinomainen peli, mutta aika intensiivinen ja jopa raskas kokemus. Tunnelma vertaansa vailla, mutta ihan omaa lempparia tästä ei tullut. Se on pidemmän päälle raskasta, kun lähes jokaista askelta pitää varoa. Toisaalta se on juuri se, joka tekee tästä erityisen. Peli on parhaimmillaan silloin, kun siihen voi uppoutua kerralla pidemmäksi ajaksi. Jos pelisarjat kuten BioShock, Dishonored ja Deus Ex ovat mieluisia, niin tämä iskee myös. 4/5.
Her Story
Katso videoita, kirjoita ylös avainsanoja, tee uusia hakuja. Toista parin tunnin ajan. Tämän tarinaa oli kehuttu maasta taivaisiin ja olihan se hyvä, mutta toisaalta ei ehkä kaiken hypen arvoinen. Mukava filleri, joka kannattaa rykäistä kerralla läpi. Lopulta löydetyt avainsanat loppuivat kesken ja löysin noin 75 % videoista itse. En jaksanut ruveta katsomaan samoja videoita uudelleen, joten loput kaivoin sitten netin ohjeiden perusteella, jotta sain tarinan täydennettyä. 3/5.
World in Conflict: Complete Edition
Ensimmäinen läpäisty RTS-peli kolmeen vai peräti neljään vuoteen, edellisen ollessa SC2:n viimeinen laajennos. Tosi hyvä, vaikkakin pidemmän päälle itseään toistava. Tässä ei monien RTS-pelien tapaan rakennella tukikohtaa, vaan resurssitäydennystä saa ilmavoimilta niitä kutsumalla. Lisäksi käytössä on tykistön ja ilmavoimien pommit. Jokainen tehtävä oli samanlainen: ota paikka haltuun ja puolusta sitä jonkin aikaa, kunnes siirrytään seuraavaan. Kokemus oli silti melko intensiivinen ja mielestäni tehtävissä oli onnistuttu rakentamaan ainakin omaan taitotasoon nähden semmonen nouseva epätoivon tunne juuri ratkaisuhetkillä. Eli juuri, kun näyttää siltä, että oma puolustus murtuu, tuleekin ilmavoimat tai muut apujoukot pelastamaan tilanteen ja tehtävä onnistuu. En tiedä oliko tämä tarkoituksenmukaista, mutta toimi tosi hyvin. Voisi verrata tältä osin melko elokuvamaiseen kokemukseen. Plussaa myös siitä, että pelin lisäosa, Soviet Assault, oli leivottu osaksi päätarinaa. 4/5.
Shadow Warrior 3
Kun peli napsahti yllättäen game passiin ja edelliset osat jo pelattuna niin pitihän tuo ottaa peluuseen. Vajaa 10 tuntia siihen meni Hard-vaikeustasolla minkä takia lässynlässyn-vaikeustasolla peli olisi todennäköisesti ollut vain alle neljän tunnin mittainen. Kaiken kaikkiaan ihan hyvä maku jäi suuhun, löytyi kunnolla haastetta ja meni ihan hyvin välipala-pelistä ennen kuin jatkaa Wolfensteinien tahkoamista. Toinen ääni olisi kellossa jos olisin maksanut sen täyden 40€ mitä tuosta pyydetään, mutta game pass-pelinä ihan kiva kokemus. Edelliset osat olivat kuitenkin parempia, ja etenkin pidempiä.
Shadow Warrior 3
Kun peli napsahti yllättäen game passiin ja edelliset osat jo pelattuna niin pitihän tuo ottaa peluuseen. Vajaa 10 tuntia siihen meni Hard-vaikeustasolla minkä takia lässynlässyn-vaikeustasolla peli olisi todennäköisesti ollut vain alle neljän tunnin mittainen. Kaiken kaikkiaan ihan hyvä maku jäi suuhun, löytyi kunnolla haastetta ja meni ihan hyvin välipala-pelistä ennen kuin jatkaa Wolfensteinien tahkoamista. Toinen ääni olisi kellossa jos olisin maksanut sen täyden 40€ mitä tuosta pyydetään, mutta game pass-pelinä ihan kiva kokemus. Edelliset osat olivat kuitenkin parempia, ja etenkin pidempiä.
Shadow Warrior koki sarjana vähän ikävän kohtalon heti sen 2013 rebootin jälkeen. Oli oikeastaan ainut peli näistä kolmesta uudesta joka ei välttämättä jahdannut sitä sen hetken kuuminta trendiä. Kakkonenhan oli aikamoinen borderlands-klooni ihan sitä päänsisästä robottia myöten ja jaksoin sitä ite pelata noin 20min ennenkun pysty todeta kunnon lootershooter paskaks joka ei itteä juurikaan kiinnosta. Kolmonen nyt sit taas on pitkälti suora apinointi Doom Eternalista. Mikä ei välttämättä huono asia ole, mut en myöskään ymmärrä miks jokasen jatko-osan pitää olla noinkin erilainen toisistansa.
Ubisoftin tuorein Jiminy Cockthroat sijoittuu Kuuban Yaran saarelle, jossa vastassa on Breaking Badin Kanamies. Ubisoft tarjosi ilmaisviikonlopun ja pitihän tätä kokeilla, jos ei muuten niin nähdäkseni kuinka se koneellani pyörii (5800X3D, 32 GB, RX 6800). Ja ihan hyvin pyörikin, 1440p ultralla ja jopa RT päällä siinä 80-100 FPS. Muuten se olikin sitten ihan paska ja jaksoin vajaan tunnin. Hahmot totaalisen ärsyttäviä, räiskintä yhdentekevää ja vielä pitäisi jotain vitun pulloja ja muuta rojua kerätä maastosta, voi morjens... Vähän käy Giancarloa sääliksi, kun on tähän joutunut mukaan.
Dungeon Siege (PC)
Sitten vuorossa vähän vanhempaa ropeltelua. Fantasiamaailman maajussin/jaanan farmille hyökkää örkit ja eihän se käy. Tämä on hyvin suoraviivaista, jopa vähän liikaakin. Hyökkäys käynnistyy klikkaamalla vihollista ja sitten odotetaan, että jompikumpi kuolee, isompaa taktiikkaa en keksinyt kuin viskoa etätaikoja kauempaa ja aina paeta kauemmaksi. Jos vertaa vaikka Diabloihin ja vastaaviin niin niissä sentään on tätä nykyä liuta aktiivikykyjä, jotka tekevät pelaamisesta huomattavasti aktiivisempaa ja siten kiinnostavampaa. Kuitenkin joku pieni outo vetovoima pelissä sentään on. En kuitenkaan pelannut sitä paria tuntia kauempaa, sillä tästä jäi sellainen "Ihan ok, ehkä palaan joskus kun muuta pelattavaa ei ole"-fiilis.
Scorn (PC, Xbox Game Pass)
Eurolla sai kuukaudeksi Ultimaten niin päätin ottaa sen tähän väliin. Ekana tällainen... mitenköhän tätä nyt kuvailisi? Style over substance puzzleilla ja surkealla ammuskelulla.
Pelihahmo herää groteskissa maailmassa ja koittaa päästä eteenpäin. Ja paino sanalla groteski, sillä miljöö on hyvinkin epämiellyttävä. Varsinaiseksi kauhuksi en tätä laskisi, suurin tunne on vahva inhotus. Puzzlet ovat ihan ok ja selvisin niistä ilman nettivinkkejä ja isompia ongelmia. Puolen välin paikkeilla sitten tulee ammuskelu mukaan ja se sitten on ihan paskaa. Hitboxit tuntuu toimivan vähän miten sattuu, välillä onnistuin väistämään räkäklimpit, välillä en, eikä mitään hajua miksi. En tajua, miksi se piti tähän lisätä. Nyt on ammuskelu pilaamassa peliä niiltä, jotka haluavat tältä puzzleja (kuten minä) kun taas puzzlet ja surkea ammuskelu ajaa ne pois, jotka haluavat vaan räiskiä. Tämä ei oikein toimi kunnolla kenellekään. Olisin siis pitänyt tästä enemmän, jos olisi ollut pelkkiä puzzleja, joskaan ei tämä niistäkään huolimatta mikään merkkiteos ole. Enkä hoksannut, mitä tekijät yrittivät tällä sanoa, vai yrittivätkö vaan maksimoida kurjuutta? Peli sentään pyöri erinomaisesti outoja lagipiikkejä (lataus?) lukun ottamatta.
Shadow Warrior 3
Kun peli napsahti yllättäen game passiin ja edelliset osat jo pelattuna niin pitihän tuo ottaa peluuseen. Vajaa 10 tuntia siihen meni Hard-vaikeustasolla minkä takia lässynlässyn-vaikeustasolla peli olisi todennäköisesti ollut vain alle neljän tunnin mittainen. Kaiken kaikkiaan ihan hyvä maku jäi suuhun, löytyi kunnolla haastetta ja meni ihan hyvin välipala-pelistä ennen kuin jatkaa Wolfensteinien tahkoamista. Toinen ääni olisi kellossa jos olisin maksanut sen täyden 40€ mitä tuosta pyydetään, mutta game pass-pelinä ihan kiva kokemus. Edelliset osat olivat kuitenkin parempia, ja etenkin pidempiä.
Ubisoftin tuorein Jiminy Cockthroat sijoittuu Kuuban Yaran saarelle, jossa vastassa on Breaking Badin Kanamies. Ubisoft tarjosi ilmaisviikonlopun ja pitihän tätä kokeilla, jos ei muuten niin nähdäkseni kuinka se koneellani pyörii (5800X3D, 32 GB, RX 6800). Ja ihan hyvin pyörikin, 1440p ultralla ja jopa RT päällä siinä 80-100 FPS. Muuten se olikin sitten ihan paska ja jaksoin vajaan tunnin. Hahmot totaalisen ärsyttäviä, räiskintä yhdentekevää ja vielä pitäisi jotain vitun pulloja ja muuta rojua kerätä maastosta, voi morjens... Vähän käy Giancarloa sääliksi, kun on tähän joutunut mukaan.
> pulloja ja muuta rojua kerätä maastosta, voi morjens...
Eikös tuo rojun kerääminen ole yleistä aika monessa pelissä, kun pitää saada rakennusmateriaalia varusteita, aseita, ajoneuvoja ja leiriä varten? Sitten vaan napataan kaikenlaista irtoavaa kamaa mukaan aina sitä vastaan tullessa (joskus ammutaan eläimiäkin, joista saa nahkaa vaikka asevyötä ja reppua varten, tai kerätään puuta ja kiviä, joista keihäitä ja nuolia).
Lainataan aihetta eli omia Far Cry 6 -kokemuksia tähän samalla.
Pelasin itse jossain ensimmäisessä ilmaisviikonlopussa yhteensä kai 3-4 tuntia, enkä päässyt vielä paljoa kärrylle enkä pärjännyt, kun olisi pitänyt olla paremmat varusteet ja aseet... pahaan paikkaan jouduttaessa peli oli välillä vaan sitä, että sain ammuttua pari laukausta, sitten pakenemista ja kovin paljon kuolemista, kun en mahtanut hernepyssyillä ja viidakkoveitsellä tankeille ja helikoptereille mitään... En myöskään tiennyt, miten olisin voinut estää vihollisia kutsumasta lisävoimia eli juuri niitä tankkeja ja koptereita joten välillä oli melko turhauttavaa (en myöskään halunnut katsoa ohjeita netistä).
Seuraavana ilmaisviikonlopuna tai Ubisoft+:n ilmaiskuukautena jatkoin kuitenkin ja onnistuin helpompia tehtäviä tekemällä parantamaan varusteita ja aseita niin, että aloin vähitellen pärjätä, vihollisleirien valtaamisetkin onnistuivat ja lopulta se peli sitten piti ostaa siihen mennessä parhaimmasta tarjouksesta. Tuli myös kokeiltua pelaamista pelin jo ratkaisseen kaverin kanssa tiiminä ja sehän oli hauskaa ja sain samalla vinkkejä, mitä voisi tehdä.
Tuo Far Cry 6 menee tiettävästi vanhan ja tutun kaavan mukaan eli jos sarjaa on tullut pelattua aiemminkin, niin ei kannata odottaa kovin paljoa eroja, kun Far Cry tarkoittaa ainakin nykyään juuri tällaista pelisarjaa.
Minulle tämä oli vasta toinen sarjan peli, jota olen pelannut ilmaisviikonlopun kokeilua enemmän, joten kyllä tuosta tuli tykättyä, kun lopulta pääsin alkua pidemmälle.
Pelin ratkaisemisen jälkeen vihollinen alkoi vallata leirejään takaisin viikoittain (insurgency = kapinallisuus) ja vaikeustaso nousee samalla, joten haastetta on tarjolla ilmeisesti loputtomasti, jos haluaa jatkaa. Itse jatkoin pelaamista vielä hoitamalla kolmen viikon ajalta kapinallisjohtajat pois päiviltä, josta sain sitten saavutuksen. En kuitenkaan aio hankkia kaikkia mahdollisia saavutuksia, koska osa niistä vaatisi paljon aikaa ja vaikeustason noustua olisivat työläämpiäkin.
Pelin arvostelut vaihtelevat varmaankin sen mukaan, että miten paljon arvostelija itse on pelannut pelisarjaa. Osa paljon pelanneista ei näe, että olisi riittävästi uutta heille.
> pulloja ja muuta rojua kerätä maastosta, voi morjens...
Eikös tuo rojun kerääminen ole yleistä aika monessa pelissä, kun pitää saada rakennusmateriaalia varusteita, aseita, ajoneuvoja ja leiriä varten? Sitten vaan napataan kaikenlaista irtoavaa kamaa mukaan aina sitä vastaan tullessa (joskus ammutaan eläimiäkin, joista saa nahkaa vaikka asevyötä ja reppua varten, tai kerätään puuta ja kiviä, joista keihäitä ja nuolia).
Lainataan aihetta eli omia Far Cry 6 -kokemuksia tähän samalla.
Pelasin itse jossain ensimmäisessä ilmaisviikonlopussa yhteensä kai 3-4 tuntia, enkä päässyt vielä paljoa kärrylle enkä pärjännyt, kun olisi pitänyt olla paremmat varusteet ja aseet... pahaan paikkaan jouduttaessa peli oli välillä vaan sitä, että sain ammuttua pari laukausta, sitten pakenemista ja kovin paljon kuolemista, kun en mahtanut hernepyssyillä ja viidakkoveitsellä tankeille ja helikoptereille mitään... En myöskään tiennyt, miten olisin voinut estää vihollisia kutsumasta lisävoimia eli juuri niitä tankkeja ja koptereita joten välillä oli melko turhauttavaa (en myöskään halunnut katsoa ohjeita netistä).
Seuraavana ilmaisviikonlopuna tai Ubisoft+:n ilmaiskuukautena jatkoin kuitenkin ja onnistuin helpompia tehtäviä tekemällä parantamaan varusteita ja aseita niin, että aloin vähitellen pärjätä, vihollisleirien valtaamisetkin onnistuivat ja lopulta se peli sitten piti ostaa siihen mennessä parhaimmasta tarjouksesta. Tuli myös kokeiltua pelaamista pelin jo ratkaisseen kaverin kanssa tiiminä ja sehän oli hauskaa ja sain samalla vinkkejä, mitä voisi tehdä.
Tuo Far Cry 6 menee tiettävästi vanhan ja tutun kaavan mukaan eli jos sarjaa on tullut pelattua aiemminkin, niin ei kannata odottaa kovin paljoa eroja, kun Far Cry tarkoittaa ainakin nykyään juuri tällaista pelisarjaa.
Minulle tämä oli vasta toinen sarjan peli, jota olen pelannut ilmaisviikonlopun kokeilua enemmän, joten kyllä tuosta tuli tykättyä, kun lopulta pääsin alkua pidemmälle.
Pelin ratkaisemisen jälkeen vihollinen alkoi vallata leirejään takaisin viikoittain (insurgency = kapinallisuus) ja vaikeustaso nousee samalla, joten haastetta on tarjolla ilmeisesti loputtomasti, jos haluaa jatkaa. Itse jatkoin pelaamista vielä hoitamalla kolmen viikon ajalta kapinallisjohtajat pois päiviltä, josta sain sitten saavutuksen. En kuitenkaan aio hankkia kaikkia mahdollisia saavutuksia, koska osa niistä vaatisi paljon aikaa ja vaikeustason noustua olisivat työläämpiäkin.
Pelin arvostelut vaihtelevat varmaankin sen mukaan, että miten paljon arvostelija itse on pelannut pelisarjaa. Osa paljon pelanneista ei näe, että olisi riittävästi uutta heille.
Juu, tuota "Kerää rojua ja kyhää niistä pölynimuri/änenvaimennin/tamppooni" löytyy lähes joka pelistä ja se on se ongelma. Liian moni peli muistuttaa toisiaan. Silloin joskus tyyliin parikymmentä vuotta sitten se oli uutta ja ihmeellistä kun räiskintäpelissä oli pieniä kyvynkehityselementtejä mutta nykyään niitä on joka hemmetin pelissä. Monesti tuntuu, että niitä ei pelissä edes tarvitsisi olla, mutta markkinointiosastolta on tullut viesti, että tyyliin "Tutkimuksemme mukaan 18-30-vuotiaat kaupunkilaismiehet pitävät ominaisuuksista X, Y & Z joten ne tulee lisätä peliin" eikä siksi, että pelintekijät itse niitä sinne haluaisivat. Muutenkin tuntuu, että pelisarjat pitäisi kuopata aina muutaman osan jälkeen. Niistä tulee sieluttomia jatko-osia, joita tehdään vain, koska emofirma tarvii tulosta, ei siksi, että tekijöillä olisi palavaa intoa siihen. Vertaa vaikka tuohon FreeSpace 2:en, jossa tuntui, että tekijät oikeasti haluavat tehdä hyvän avaruustaistelusimulaattorin. Näin esimerkkinä, umpisurkean Resident Evil 6:n (en pelannut mutta maine kertoo) jälkeen sarja palasi juurilleen ja seiska olikin varsin hyvä (pelasin tässä joskus taannoin, kommenttini löytyy jostain tämän ketjun syövereistä). Ja jo RE4:ssä itse ykkösen tehnyt Shinji Mikami painoi resettiä alkupään osien jälkeen, kun kehitys oli pysähtynyt seinään.
Mitä tulee minuun ja Far Cryhin niin pelasin ykkösen jo silloin joskus melkein 20 vuotta sitten. Kolmosen pelasin ilmestymisensä aikoihin ja siitä itse asiassa pidin paljonkin. Kakkosen skippasin aikanaan ja kun sitä myöhemmin koitin, no, kerrotaan anekdootti. Koitin ajaa yhden vihollisen tarkistuspisteen läpi. Ampuivat autoni, hyppäsin ulos ja rei'itin viholliset. Käännyin korjaamaan autoani ja ihmettelin kun joku ampuu selkään, viholliset olivat noin viidessätoista sekunnissa respawnanneet. Se peli jäi siihen.
Ja todetaan tähän loppuun, että jos joku tykkää Farkkis kutosesta niin siitä vaan. Minulle tää kaikki alkaa olla jo niin nähtyä sarjassa itsessään, muissa Ubisoftin peleissä ja valitettavasti monessa AAA-pelissä muutenkin tätä nykyä.
Juu, tuota "Kerää rojua ja kyhää niistä pölynimuri/änenvaimennin/tamppooni" löytyy lähes joka pelistä ja se on se ongelma. Liian moni peli muistuttaa toisiaan. Silloin joskus tyyliin parikymmentä vuotta sitten se oli uutta ja ihmeellistä kun räiskintäpelissä oli pieniä kyvynkehityselementtejä mutta nykyään niitä on joka hemmetin pelissä. Monesti tuntuu, että niitä ei pelissä edes tarvitsisi olla, mutta markkinointiosastolta on tullut viesti, että tyyliin "Tutkimuksemme mukaan 18-30-vuotiaat kaupunkilaismiehet pitävät ominaisuuksista X, Y & Z joten ne tulee lisätä peliin" eikä siksi, että pelintekijät itse niitä sinne haluaisivat. Muutenkin tuntuu, että pelisarjat pitäisi kuopata aina muutaman osan jälkeen. Niistä tulee sieluttomia jatko-osia, joita tehdään vain, koska emofirma tarvii tulosta, ei siksi, että tekijöillä olisi palavaa intoa siihen. Vertaa vaikka tuohon FreeSpace 2:en, jossa tuntui, että tekijät oikeasti haluavat tehdä hyvän avaruustaistelusimulaattorin. Näin esimerkkinä, umpisurkean Resident Evil 6:n (en pelannut mutta maine kertoo) jälkeen sarja palasi juurilleen ja seiska olikin varsin hyvä (pelasin tässä joskus taannoin, kommenttini löytyy jostain tämän ketjun syövereistä). Ja jo RE4:ssä itse ykkösen tehnyt Shinji Mikami painoi resettiä alkupään osien jälkeen, kun kehitys oli pysähtynyt seinään.
Mitä tulee minuun ja Far Cryhin niin pelasin ykkösen jo silloin joskus melkein 20 vuotta sitten. Kolmosen pelasin ilmestymisensä aikoihin ja siitä itse asiassa pidin paljonkin. Kakkosen skippasin aikanaan ja kun sitä myöhemmin koitin, no, kerrotaan anekdootti. Koitin ajaa yhden vihollisen tarkistuspisteen läpi. Ampuivat autoni, hyppäsin ulos ja rei'itin viholliset. Käännyin korjaamaan autoani ja ihmettelin kun joku ampuu selkään, viholliset olivat noin viidessätoista sekunnissa respawnanneet. Se peli jäi siihen.
Ja todetaan tähän loppuun, että jos joku tykkää Farkkis kutosesta niin siitä vaan. Minulle tää kaikki alkaa olla jo niin nähtyä sarjassa itsessään, muissa Ubisoftin peleissä ja valitettavasti monessa AAA-pelissä muutenkin tätä nykyä.
Enpä siis ole itsekään craftauksen ylin ystävä, mutta onhan se hyvä, että on paljon eri pelejä, niin on jokaiselle jotain. Onneksi löytyy edullisesti ja monesti jopa ilmaiseksi vanhojakin "vanhanaikaisia" pelejä, jos grafiikat vaan vielä kelpaavat.
Far Cry 6:n ja aiemman pelaamani kolmosen lisäksi olen pelannut toistaiseksi nykypeleistä vain kaksi Assassin's Creediä läpi ja pelaamiseni ovat monesti pitkiä projekteja pitkine taukoineen (esim. kesätauko). Unityssä ei vielä ollut craftausta vaan toimittiin palkkiorahoilla ja bisneksien tuotoilla. Sitten pelasin uudemman Odysseyn, jossa oli roolipeliominaisuuksia eli RPG:tä (luokitus kai ARPG eli action role playing game). Jotenkin se Unity vaan tuntui mukavammalta peliltä mennä silloin tällöin vähäksi aikaa jotain tutkimaan ja tekemään. Pidin Odysseyta varsinkin alussa varsin työläänä, kun rahan lisäksi piti kerätä tarvikkeita ja jos jotain tarpeellista puuttui, niin sitä piti sitten kerätä. Lisäksi oli level scaling ja etenemisessä tarvittava grindaus. Päätin kuitenkin jatkaa eikä pidemmälle päästyä se enää ihan niin paljoa haitannut.
Mainitsemistani peleistä suosittelen Far Cry 3:sta ja mainettaan paljon parempaa Assassin's Creed Unityä (josta kirjoitin tänne aiemmin kokemuksia ja suositukset, jos saa hyvästä tarjouksesta). Odysseyta suosittelen varauksella, koska se kovin laajana voi viedä todella paljon aikaa. Huomattavasti enemmän kuin mitä ilmoitetut läpipeluuajat ovat... keskimääräinen pelaamisaika päätehtäviin keskityttäessä muka 42 tai 45 tuntia... en usko jos aloitetaan normaalisti alusta eikä hankita tai saada mitään extraa. Vai olenkohan minä kuitenkin aika vähän näitä pelejä pelanneena kuitenkin huono sanomaan... väitän silti, että noihin peliaikatilastoihin tulee pääasiassa kaikkein kokeneimpien pelaajien tuloksia eli keskiarvot voivat olla hieman vääristyneitä (elleivät ne tule suoraan pelipalvelimilta).
Sitten vuorossa vähän vanhempaa ropeltelua. Fantasiamaailman maajussin/jaanan farmille hyökkää örkit ja eihän se käy. Tämä on hyvin suoraviivaista, jopa vähän liikaakin. Hyökkäys käynnistyy klikkaamalla vihollista ja sitten odotetaan, että jompikumpi kuolee, isompaa taktiikkaa en keksinyt kuin viskoa etätaikoja kauempaa ja aina paeta kauemmaksi. Jos vertaa vaikka Diabloihin ja vastaaviin niin niissä sentään on tätä nykyä liuta aktiivikykyjä, jotka tekevät pelaamisesta huomattavasti aktiivisempaa ja siten kiinnostavampaa. Kuitenkin joku pieni outo vetovoima pelissä sentään on. En kuitenkaan pelannut sitä paria tuntia kauempaa, sillä tästä jäi sellainen "Ihan ok, ehkä palaan joskus kun muuta pelattavaa ei ole"-fiilis.
DS oli ollut "pitäis joskus pelata"-backlogissani varmaan 15 vuotta, mutta vuosi tai kaksi sitten sain itsestäni vihdoinkin irti pelata sen lisäosansa kanssa läpi.
Ihan kivaa lineaarista kevyt-RPG:tä, mutta kovasti toki itseään toistavaa, myös maisemien osalta. Eniten taisi siinä alkaa kyrsiä että kaikenlaista kerättävää pikkuhilua kertyi jatkuvasti ihan hirveästi, ja niitä sitten möi pois jotta sai rahaa muita tarkoituksia varten.
Muistaakseni siinä lisäosassa tuli joku parannus tuohon liittyen, olikos siinä erillinen loitsu jolla sai muutettua esineitä suoraan rahaksi, niin ei tarvinnut aina kärrätä niitä kauppoihin. Olivat ilmeisesti itse tajunneet lisäosaa suunnitellessaan tuon yhdeksi pelin kipukohdista.
Lisäksi, jos oikein muistan, lisäosassa tuli myös mahdollisuus käyttää teleportteja, mikä vähensi huomattavasti edestakaisin juoksentelua. Taisin näiden lisäominaisuuksien takia pitää lisäosasta enemmän kuin emopelistä.
Dungeon Siege 2 on myös ollut asennettuna jo pitkän aikaa ja välillä olen yrittänyt aloittaa sen pelaamisen, mutta siinä jotenkin tökkii lisämonimutkaisuus, pitää alussa suunnitella hahmo ihan rotua yms. myöten kuin ns. oikeissa roolipeleissä. Jotenkin tykkäsin enemmän ekan DS:n tyylistä missä et tee (muistaakseni) alussa muuta valintaa kuin sukupuoli, ja hahmosi kehittyy pelin aikana mihin suuntaan sitten kehittyykään.
Mitä tulee minuun ja Far Cryhin niin pelasin ykkösen jo silloin joskus melkein 20 vuotta sitten. Kolmosen pelasin ilmestymisensä aikoihin ja siitä itse asiassa pidin paljonkin. Kakkosen skippasin aikanaan ja kun sitä myöhemmin koitin, no, kerrotaan anekdootti. Koitin ajaa yhden vihollisen tarkistuspisteen läpi. Ampuivat autoni, hyppäsin ulos ja rei'itin viholliset. Käännyin korjaamaan autoani ja ihmettelin kun joku ampuu selkään, viholliset olivat noin viidessätoista sekunnissa respawnanneet. Se peli jäi siihen.
Minusta on tullut eräällä toisella palstalla FarCry 2:n puolustaja kun tosiaan niin moni tuntuu peliä inhoavan, esim. tuon vihollisen respawnin takia.
Se vihollisten respawn ei siis riipu ajasta tms., vaan siitä että kun menet karttanäkymässä kartan rajan yli (toiseen karttaan), resetoituu edellinen kartta niin vihulaisten kuin vaikkapa sieltä löytyvien aseiden, ammusten, health kittien yms. osalta. (Eli toisaalta vaikka saatkin jo tappamasi vihulaiset takaisin, saat myös lisää health kittejä yms. jotka voit käydä hakemassa uudestaan).
Luultavasti tuo ominaisuus on ihan tekninen rajoitus eli koska ko. peli tuli silloisille konsoleillekin (PS3?), niissä tuskin oli tarpeeksi muistia yrittää pitää kirjaa tapetuista vihulaisista ja kerätyistä objekteista koko pelimaailman alueella. Eli tuota kirjaa pidetään vain sillä kartan osa-alueella jolla satut sillä hetkellä olemaan, ja jos ylität kartan rajan ja tulet heti takaisin, kaikki vihulaiset ovat ilmestyneet sinne takaisin. Eli tuo on epärealistisen häiritsevää lähinnä jos teet jatkuvasti tuota edestakaisin sahaamista kartan rajojen yli.
Toisaalta koska peli mielestäni olikin lähinnä "GTA Afrikassa", niin pakko siinä joka tapauksessa jokin mekaniikka oli olla vihulaisten respawningiin koska muuten olisit melko pian ajellut täysin tyhjillä kartoilla joissa kaikki vihulaiset on jo tapettu. Periaatteessa sama ilmiöhän on esim. GTA San Andreaksessa, eli jos taistelet siellä vihulaisjengiläisiä tai vaikka poliiseja vastaan, niitä ilmestyy kartalle maagisesti lisää tappamiesi tilalle. Ei tosin noin mekaanisesti ja ennalta-arvattavasti, kuin Far Cry 2:ssa.
Tykkäsin Far Cry 2:sta ajelemisen vapauden ja raadollisten tulitaisteluiden takia. Ikäisekseen peliksi siinä on mielestäni vieläkin erinomainen grafiikka. Oli jotenkin hienoa ajella isolla kartalla ja päätyä viidakkomaisesta alueesta savannimaiselle tai aavikkomaiselle alueelle, ja myös vuorokauden aikojen vaihtelu pelissä oli jotenkin vaikuttavaa. Jostain syystä myös tykkäsin kovasti ajella vihollisjeeppiä pakoon ja sitten vauhdissa hypätä ratista takana olevaan konekivääriin kiinni ja ammuin vihollisen auton tuusannuuskaksi.
Tunnelma oli erinomainen, olen miettinyt joskus uudelleenpeluuta.
Tuli tuossa hyvin nukutun yön jälkeen lisämietteitä tuosta Far Cry 2:sta:
Se miten häiritsevänä vihollisten respawn näyttäytyy riippuu varmaan myös pelityylistä. Minä pelasin Far Cry 2:sta enemmän kuin GTA-peliä, eli jos olin kovaa vauhtia matkalla ajamassa jonnekin, en yleensä pysähtynyt ammuskelemaan matkalla eteen tulleiden vihulaisten kanssa, vaan pyrin ajamaan läpi tai ohi tarkastuspisteen tms. Jos sieltä joku vihollisen jeeppi lähti seuraamaan, sen saatoin sitten joskus ampua tuusannuusaksi oman kulkuvälineeni raskaalla konekiväärillä, ja sitten matka jatkui.
Pysähdyin taistelemaan lähinnä vain jos oli pakko, esim. taistelu kuului johonkin tehtävään, tai kyseessä oli pullonkaulakohta mistä ei päässyt läpi pelkästään ajamalla.
Tuo varmaan sitten aiheutti sen että aika harvoin lopulta törmäsin noihin tilanteisiin että juuri tappamani vihulaiset ilmestyivät samantien takaisin selkäni takana. Kuten aiemmin mainitsin, tuo respawn tapahtuu silloin kun jätät kyseisen kartan ja menet kartan rajan yli toiselle kartalle. Kohtaat nuo takaisin ilmestyneet vihulaiset vasta kun seuraavan kerran ajat saman paikan läpi.
Toinen yleinen valituksen aihe pelissä on se malaria tms. tauti sillä päähenkilöllä on, minkä vuoksi hän joutuu vähän väliä pysähtymään ottamaan lääkettä vaikka kesken tulitaistelun (kunnes myöhemmin pelissä, yhden tehtävän yhteydessä, lopulta löytää siihen lopullisen parannuskeinon).
Jotenkin en osannut tuostakaan ottaa nokkiini toisin kuin monet muut pelaajat. Aika turhahan sivujuonne se kai pelissä oli, mutta kai se olikin tarkoitus olla lisä-ärsytyksenä jotta on motiivi suorittaa se tehtävä missä taudista lopulta pääsee eroon.
Muistui mieleen vielä yksi juttu mistä ko. pelissä tykkäsin: sniperina toimiminen. Tarkka-ammunta oli toteutettu ihan kivasti, pidin tuosta myös ekassa Far Cry:ssa. Aina jos mahdollista, pyrin napsimaan vihulaisia kaukaa tarkkuuskiväärillä.
Far Cry 2:sen malaria tuntui vähän tosiaan ylimääräiseltä ärsytykseltä. Hyvä taistelun flow katkesi kohtaukseen. Ja muutenkin hyvä juonen eteneminen katkesi siihen että piti säännöllisin väliajoin käydä erikseen hakemassa lääkkeitä. Eli keinotekoinen etenemisen keskeyttäminen aina silloin tällöin. Ja tosiaan PS3 pelistä kun on kysymys, niin 256MB muistilla ei ihmeitä tehdä, eli alueita pitää resetoida. Sekin oli vähän hölmöä, että niin omat kuin vihollisetkin yrittivät tappaa sut aina jos tulivat vastaan. Se oli toki selitetty pelissä mutta silti, aina kun joku tuli vastaan niin se yritti tappaa sut.
DS oli ollut "pitäis joskus pelata"-backlogissani varmaan 15 vuotta, mutta vuosi tai kaksi sitten sain itsestäni vihdoinkin irti pelata sen lisäosansa kanssa läpi.
Ihan kivaa lineaarista kevyt-RPG:tä, mutta kovasti toki itseään toistavaa, myös maisemien osalta. Eniten taisi siinä alkaa kyrsiä että kaikenlaista kerättävää pikkuhilua kertyi jatkuvasti ihan hirveästi, ja niitä sitten möi pois jotta sai rahaa muita tarkoituksia varten.
Muistaakseni siinä lisäosassa tuli joku parannus tuohon liittyen, olikos siinä erillinen loitsu jolla sai muutettua esineitä suoraan rahaksi, niin ei tarvinnut aina kärrätä niitä kauppoihin. Olivat ilmeisesti itse tajunneet lisäosaa suunnitellessaan tuon yhdeksi pelin kipukohdista.
Lisäksi, jos oikein muistan, lisäosassa tuli myös mahdollisuus käyttää teleportteja, mikä vähensi huomattavasti edestakaisin juoksentelua. Taisin näiden lisäominaisuuksien takia pitää lisäosasta enemmän kuin emopelistä.
Dungeon Siege 2 on myös ollut asennettuna jo pitkän aikaa ja välillä olen yrittänyt aloittaa sen pelaamisen, mutta siinä jotenkin tökkii lisämonimutkaisuus, pitää alussa suunnitella hahmo ihan rotua yms. myöten kuin ns. oikeissa roolipeleissä. Jotenkin tykkäsin enemmän ekan DS:n tyylistä missä et tee (muistaakseni) alussa muuta valintaa kuin sukupuoli, ja hahmosi kehittyy pelin aikana mihin suuntaan sitten kehittyykään.
DS 1 & 2 digiversioissa ei tietääkseni ole lisäreitä Steamissa eikä GOG.comissa, mistä omani oli hankittu. Ykkösessä joo valittiin vaan hahmon sukupuoli ja ulkonäkö ja kyvyt kehittyi sitä mukaa mitä niitä käytti.
Minusta on tullut eräällä toisella palstalla FarCry 2:n puolustaja kun tosiaan niin moni tuntuu peliä inhoavan, esim. tuon vihollisen respawnin takia.
Se vihollisten respawn ei siis riipu ajasta tms., vaan siitä että kun menet karttanäkymässä kartan rajan yli (toiseen karttaan), resetoituu edellinen kartta niin vihulaisten kuin vaikkapa sieltä löytyvien aseiden, ammusten, health kittien yms. osalta. (Eli toisaalta vaikka saatkin jo tappamasi vihulaiset takaisin, saat myös lisää health kittejä yms. jotka voit käydä hakemassa uudestaan).
Luultavasti tuo ominaisuus on ihan tekninen rajoitus eli koska ko. peli tuli silloisille konsoleillekin (PS3?), niissä tuskin oli tarpeeksi muistia yrittää pitää kirjaa tapetuista vihulaisista ja kerätyistä objekteista koko pelimaailman alueella. Eli tuota kirjaa pidetään vain sillä kartan osa-alueella jolla satut sillä hetkellä olemaan, ja jos ylität kartan rajan ja tulet heti takaisin, kaikki vihulaiset ovat ilmestyneet sinne takaisin. Eli tuo on epärealistisen häiritsevää lähinnä jos teet jatkuvasti tuota edestakaisin sahaamista kartan rajojen yli.
Toisaalta koska peli mielestäni olikin lähinnä "GTA Afrikassa", niin pakko siinä joka tapauksessa jokin mekaniikka oli olla vihulaisten respawningiin koska muuten olisit melko pian ajellut täysin tyhjillä kartoilla joissa kaikki vihulaiset on jo tapettu. Periaatteessa sama ilmiöhän on esim. GTA San Andreaksessa, eli jos taistelet siellä vihulaisjengiläisiä tai vaikka poliiseja vastaan, niitä ilmestyy kartalle maagisesti lisää tappamiesi tilalle. Ei tosin noin mekaanisesti ja ennalta-arvattavasti, kuin Far Cry 2:ssa.
Tykkäsin Far Cry 2:sta ajelemisen vapauden ja raadollisten tulitaisteluiden takia. Ikäisekseen peliksi siinä on mielestäni vieläkin erinomainen grafiikka. Oli jotenkin hienoa ajella isolla kartalla ja päätyä viidakkomaisesta alueesta savannimaiselle tai aavikkomaiselle alueelle, ja myös vuorokauden aikojen vaihtelu pelissä oli jotenkin vaikuttavaa. Jostain syystä myös tykkäsin kovasti ajella vihollisjeeppiä pakoon ja sitten vauhdissa hypätä ratista takana olevaan konekivääriin kiinni ja ammuin vihollisen auton tuusannuuskaksi.
Tunnelma oli erinomainen, olen miettinyt joskus uudelleenpeluuta.
Ok, joskin olisivat vähän kauemmaksi voineet ne respawn-triggerit laitata kuin checkpointin viereisen metsän reunaan...
Saatan muuten olla outolintu, mutta minua ei haittaa yleensä pätkääkään, jos viholliset eivät respawnaa. Päinvastoin, siinä tulee fiilis, että on saanut jotain aikaan. Jos joutuu aina samat viholliset tappamaan uudestaan tulee vähän sama fiilis jos olisi kasannut vaikka korttitalon ja joku pistää sen matalaksi "Hähää, tee urpo uusiksi".
Ubisoftin tuorein Jiminy Cockthroat sijoittuu Kuuban Yaran saarelle, jossa vastassa on Breaking Badin Kanamies. Ubisoft tarjosi ilmaisviikonlopun ja pitihän tätä kokeilla, jos ei muuten niin nähdäkseni kuinka se koneellani pyörii (5800X3D, 32 GB, RX 6800). Ja ihan hyvin pyörikin, 1440p ultralla ja jopa RT päällä siinä 80-100 FPS. Muuten se olikin sitten ihan paska ja jaksoin vajaan tunnin. Hahmot totaalisen ärsyttäviä, räiskintä yhdentekevää ja vielä pitäisi jotain vitun pulloja ja muuta rojua kerätä maastosta, voi morjens... Vähän käy Giancarloa sääliksi, kun on tähän joutunut mukaan.
Dungeon Siege (PC)
Sitten vuorossa vähän vanhempaa ropeltelua. Fantasiamaailman maajussin/jaanan farmille hyökkää örkit ja eihän se käy. Tämä on hyvin suoraviivaista, jopa vähän liikaakin. Hyökkäys käynnistyy klikkaamalla vihollista ja sitten odotetaan, että jompikumpi kuolee, isompaa taktiikkaa en keksinyt kuin viskoa etätaikoja kauempaa ja aina paeta kauemmaksi. Jos vertaa vaikka Diabloihin ja vastaaviin niin niissä sentään on tätä nykyä liuta aktiivikykyjä, jotka tekevät pelaamisesta huomattavasti aktiivisempaa ja siten kiinnostavampaa. Kuitenkin joku pieni outo vetovoima pelissä sentään on. En kuitenkaan pelannut sitä paria tuntia kauempaa, sillä tästä jäi sellainen "Ihan ok, ehkä palaan joskus kun muuta pelattavaa ei ole"-fiilis.
Scorn (PC, Xbox Game Pass)
Eurolla sai kuukaudeksi Ultimaten niin päätin ottaa sen tähän väliin. Ekana tällainen... mitenköhän tätä nyt kuvailisi? Style over substance puzzleilla ja surkealla ammuskelulla.
Pelihahmo herää groteskissa maailmassa ja koittaa päästä eteenpäin. Ja paino sanalla groteski, sillä miljöö on hyvinkin epämiellyttävä. Varsinaiseksi kauhuksi en tätä laskisi, suurin tunne on vahva inhotus. Puzzlet ovat ihan ok ja selvisin niistä ilman nettivinkkejä ja isompia ongelmia. Puolen välin paikkeilla sitten tulee ammuskelu mukaan ja se sitten on ihan paskaa. Hitboxit tuntuu toimivan vähän miten sattuu, välillä onnistuin väistämään räkäklimpit, välillä en, eikä mitään hajua miksi. En tajua, miksi se piti tähän lisätä. Nyt on ammuskelu pilaamassa peliä niiltä, jotka haluavat tältä puzzleja (kuten minä) kun taas puzzlet ja surkea ammuskelu ajaa ne pois, jotka haluavat vaan räiskiä. Tämä ei oikein toimi kunnolla kenellekään. Olisin siis pitänyt tästä enemmän, jos olisi ollut pelkkiä puzzleja, joskaan ei tämä niistäkään huolimatta mikään merkkiteos ole. Enkä hoksannut, mitä tekijät yrittivät tällä sanoa, vai yrittivätkö vaan maksimoida kurjuutta? Peli sentään pyöri erinomaisesti outoja lagipiikkejä (lataus?) lukun ottamatta.
Jep. Tuota FC6:sta nyt 5 tuntia pelaillut ja ihan on samaa paskaa kun ne edelliset 3-5 versiot. Itse asiassahan on kyse samasta pelistä joka vaan myydään hieman eri vivahteilla olevalla ulkoasulla. Ihmettelen miksi ihmeessä pelissä pitää generoitua loputtomasti vihollisia? Ketä se palvelee? Ei ainakaan pelaajaa millään tasolla koska aika nopeasti homma menee puuduttavaksi paukutteluksi jossa ei ole muuta motiivia kun suorittaa tehtävät mahdollisimman nopeasti ja itse alue, tutkiminen jne. unohtuu sen tyhjänpäiväisen räiskinnän alle. Konsolimaisuus puskee pintaan joka vitun käänteessä ja nimen omaan sillä huonolla tavalla koska konsoli on vain korvike oikealle pelaamiselle Pelissä on näennäisesti hienot grafiikat mutta kun tarkemmin alkaa tiiraileen niin aika nopeasti näkee että ei tämä nyt niin kauniilta näytä ja kaikki on vähän kun jotain kulissia ja päälle liimatun näköistä huttua. Aihe ja juoni olisi voinut olla todella mielenkiintoinen mutta sekin on sössitty kaikella tasolla vituralleen...
Tähän törmäsin ihan sattumalta ja oli omalla kohdalla positiivinen ylläri
Kyseessä Lyhyt, Tarinapainoitteinen, Hieman ehkä kävelysimulaattorin puolelle kääntyvä peli jossa pelaat Edith:llä ja tutkit heidän sekavaa taloa ja Finchien perhehistoriaa.
Huoneesta huoneeseen löytyy kaikenlaista luettavaa ja ihmeteltävää, Mutta suurinta antia olivat jokaisen perheenjäsenen taustatarinat jotka laukaisevat jonkin sortin minipelin missä käydään läpi mitä heille kävi.
Tosi luovaa settiä ja moni näistä "minipeleistä" mihin tuossa törmää oli tosi ajatuksia herättävää. Iso suositus
Jep. Tuota FC6:sta nyt 5 tuntia pelaillut ja ihan on samaa paskaa kun ne edelliset 3-5 versiot. Itse asiassahan on kyse samasta pelistä joka vaan myydään hieman eri vivahteilla olevalla ulkoasulla. Ihmettelen miksi ihmeessä pelissä pitää generoitua loputtomasti vihollisia? Ketä se palvelee? Ei ainakaan pelaajaa millään tasolla koska aika nopeasti homma menee puuduttavaksi paukutteluksi jossa ei ole muuta motiivia kun suorittaa tehtävät mahdollisimman nopeasti ja itse alue, tutkiminen jne. unohtuu sen tyhjänpäiväisen räiskinnän alle. Konsolimaisuus puskee pintaan joka vitun käänteessä ja nimen omaan sillä huonolla tavalla koska konsoli on vain korvike oikealle pelaamiselle Pelissä on näennäisesti hienot grafiikat mutta kun tarkemmin alkaa tiiraileen niin aika nopeasti näkee että ei tämä nyt niin kauniilta näytä ja kaikki on vähän kun jotain kulissia ja päälle liimatun näköistä huttua. Aihe ja juoni olisi voinut olla todella mielenkiintoinen mutta sekin on sössitty kaikella tasolla vituralleen...
Tämä pätee kyllä hyvin omaankin kokemukseeni, tosin FC 5 mulla viimeisin jota pelannut. Hyvin epäimmersiivinen peli, kun aina 500 m välein on joku hässäkkä jossa pitäisi rueta taistelemaan. Muovista roskaa aika pitkälle koko sarja.
Tämä pätee kyllä hyvin omaankin kokemukseeni, tosin FC 5 mulla viimeisin jota pelannut. Hyvin epäimmersiivinen peli, kun aina 500 m välein on joku hässäkkä jossa pitäisi rueta taistelemaan. Muovista roskaa aika pitkälle koko sarja.
Jep. Tuhoat jonkin aseman ja kohta siinä on taas se kymmenen idioottia odottamassa että ne paukutellaan paskaksi Jotenkin homma ei maistu kovin järkevältä tekemiseltä pieni saari ja tankilla paukuttelin sen sata autoa samaan nippuun....mistä niitä riittää. Ei järjen häivää koko hommassa...
Jep. Tuota FC6:sta nyt 5 tuntia pelaillut ja ihan on samaa paskaa kun ne edelliset 3-5 versiot. Itse asiassahan on kyse samasta pelistä joka vaan myydään hieman eri vivahteilla olevalla ulkoasulla. Ihmettelen miksi ihmeessä pelissä pitää generoitua loputtomasti vihollisia? Ketä se palvelee? Ei ainakaan pelaajaa millään tasolla koska aika nopeasti homma menee puuduttavaksi paukutteluksi jossa ei ole muuta motiivia kun suorittaa tehtävät mahdollisimman nopeasti ja itse alue, tutkiminen jne. unohtuu sen tyhjänpäiväisen räiskinnän alle. Konsolimaisuus puskee pintaan joka vitun käänteessä ja nimen omaan sillä huonolla tavalla koska konsoli on vain korvike oikealle pelaamiselle Pelissä on näennäisesti hienot grafiikat mutta kun tarkemmin alkaa tiiraileen niin aika nopeasti näkee että ei tämä nyt niin kauniilta näytä ja kaikki on vähän kun jotain kulissia ja päälle liimatun näköistä huttua. Aihe ja juoni olisi voinut olla todella mielenkiintoinen mutta sekin on sössitty kaikella tasolla vituralleen...
Vaikka jokainen kertoo, että Far Cry 6 on melko samanlainen peli kuin sarjan edelliset versiot eli vain melko vähän muutoksia ja lisäyksiä, niin silti piti jo aiempiin versioihin kyllästyneenäkin kokeilla ja tuhlata viisi tuntia elämästä? Sitä et saa enää takaisin.
Rutto(rotta?)tarinoiden toinen osa on selkeä parannus edelliseen nähden.
Amician ja Hugon keskiaikaiset seikkailut jatkuvat. Veli saa näyn mystisestä saaresta joka saattaa liittyä Maculaan ja kohta taas väistellään rottalaumoja ja vartijoita. Eka rottatarina jätti mut hiukan kylmäksi, siinä tuntui moni asia hankaavan vastakarvaan. Tässä taas tuntui erästä nettikommenttia vapaasti lainatakseni, että jokaista osa-aluetta on parannettu. Hugo ei ole enää superärsyttävä kakara vaan jopa aloin sietää rääpälettä. Ehkä myöskin siskon ja veljen välinen side tuntui paremmin kirjoitetulta. Tykkäsin myös Amician ääninäyttelijästä tässä. Juoni oli ihan ok, mutta taas lopussa lopahtaa, ei sentään mene ihan yhtä korniksi kuin ykkösen lopussa. Eniten pidin pelin keskivaiheista, jossa tuntui olevan kiintoisinta menoa ja paras vuorovaikutus sisarusten välillä.
Teknisesti peli on melkoinen. Etenkin visuaalisuus on upean näköistä ja grafiikka on ellei parasta niin ainakin parhaasta päästä mitä tällä hetkellä on tarjolla. Vastapainoksi peli sitten onkin hyvin raskas, melkeinpä Cyberpunkin tasoa. Omalla koneellani pyöri kuitenkin ihan hyvin, 1440p ultralla ilman säteenseurantaa oltiin usein siinä 70-90 FPS, välillä dropaten kuuteenkymppiin. Joskus käytiin myös alle 60 FPS, mutta se kuitenkin oli vain about alle 1 % peliajasta. Uudet ajurit saattoi auttaa ruudunpäivityksessä. Liitteenä kuvakaappausta.
Muutama ärsyttävä juttu tässäkin oli. Yhdessä alkupään hiippailukohtauksessa tekoälykaveri halusi välillä hyppiä yhden aidan yli eestaas kun siinä oli pari rottaa edessä. Ja kun koitin viedä soihtua eteenpäin rottalauman keskelle eikä kaveri päässyt tappituntumalle, jäi Amicia outoon hitaaseen jumittavaan kävelyanimaatioon. Kerran näin yhden vartijan jumittaneen kävelemään kaidetta päin. Lisäksi vinkkitaajuuden säädöllä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta. Koko ajan höpistiin mitä pitäisi tehdä, vaikka se oli pois päältä. Ja kun kerran olisin kaivannut vinkkiä, ei sitä tullut vaikka väänsin vinkit maksimiin, huoh. Onneksi netti auttoi.
Kokonaisuutena pidin siis tästä selvästi enemmän kuin ykkösestä. Ja jos piti ykkösestä, pitänee tästä vieläkin enemmän. Edellisen osan jälkeen olin aika meh tämän suhteen, nyt jopa vähän odotan, mitä seuraavaksi on sarjassa tulossa. Lisäksi plussaa siitä, että tämä tuntuu sellaiselta AA-peliltä, jossa keskitytään siihen mitä osataan eikä markkinointiosaston checkboksien täyttämiseen.
Days Gone (PS5)
Tässä kesti kauan. Aloitin PS4:llä ja lopetin PS5:llä. Hienosti toimi molemmilla, vaikka tietenkin PS5:lla parempi kokemus. Peli myös oli itsessään ihan viihdyttävä, vaikkakin selvästi liian pitkä näin juonivetoiseksi peliksi. Open World oli myös vähän turha tässä, vaikka jotain tutkittavaa tuli välillä vastaan. Pelimekaanikat toimivat, mikä oli tärkeintä. Vaikka loppua kohden helpottui aika paljon ja pystyi pistämään helposti hordeja nippuun. 3.5/5
Halo: Anniversary (PC)
Pentuna alkuperäinen oli aivan huippu Xboxilla. Ja edelleen toimii hyvin ja uusioversio on uskollinen. Toki näin parin kymmenen vuoden jälkeen tajusi vasta, että kenttäsuunnittelu olisi voinut olla parempaa. Aivan liikaa toistoa. Mutta huippupeli edelleen 4/5
DS 1 & 2 digiversioissa ei tietääkseni ole lisäreitä Steamissa eikä GOG.comissa, mistä omani oli hankittu. Ykkösessä joo valittiin vaan hahmon sukupuoli ja ulkonäkö ja kyvyt kehittyi sitä mukaa mitä niitä käytti.
Molempiin versioihin löytyi nopeasti kolmansien osapuolten tekemät "korjauspaketit" jotka lisäsivät puuttuvat lisäosat, ehkä tekivät muitakin parannuksia peleihin. Ongelma kai on että lisäosien julkaisuoikeudet ovat vuosien saatossa päätyneet aivan eri taholle kuin pääpelin, siksi ei ole saatavilla virallisesti noihin digitaalisiin versioihin.
Minulla tosin on CD-versiot DS1 ja DS2 lisäosineen (joita ei jostain syystä tullut koskaan kunnolla asennettua, aina löytyi muuta pelattavaa), mutta helpompaa nykykoneilla pelata GOG.com versioita.
Saatan muuten olla outolintu, mutta minua ei haittaa yleensä pätkääkään, jos viholliset eivät respawnaa. Päinvastoin, siinä tulee fiilis, että on saanut jotain aikaan. Jos joutuu aina samat viholliset tappamaan uudestaan tulee vähän sama fiilis jos olisi kasannut vaikka korttitalon ja joku pistää sen matalaksi "Hähää, tee urpo uusiksi".
Riippuu pelityypistä. Far Cry 1 oli perinteisempi, tosin ei putkimainen, räiskintäpeli missä jatkuvasti edettiin eteenpäin uusille alueille ja uusille leveleille. Siinä ei ollut mitään tarvetta millekään vihollisten uudelleenilmestymisille jo käydyillä alueilla.
Fac Cry 2 puolestaan oli enemmän GTA-tyyppinen missä sahataan jatkuvasti samoja alueita edestakaisin, joten jos mitään vihulaisten takaisinilmestymistä ei olisi ollut, aika pian olisi ajellut viholisista tyhjillä lakeuksilla. Mutta joo, Far Cry 2 respawn oli toteutettu aika karkeasti ja konemaisesti, järkevämpi olisi ollut esim. aikaan perustuva respawn tms., mutta kaiketi PS3 (ja XBox360?) konsolin muisti ei riittänyt sellaiseen tms. Menivät helpomman kautta ja jokainen osakartta resetoituu aina kun siltä lähtee pois, tai pikemminkin jos sille palaa takaisin.
Far Cry-sarjaa tullut aika paljon pelailtua, kutosta nyt viimeisimmäksi ja ite kyllä tykkään. Jossain viidessä tunnissa ei pelissä pääse edes alkuunkaan vielä. Mulle noissa(kin) ehkä tärkeintä sisältöä on nimenomaan se kaikki muu tutkiminen, sivutehtävät yms. eikä niinkään nopea eteneminen tarinassa. Välillä tulee ihan vaan "huviteltua", eli ajeltua/samoiltua vaan ja räiskittyä about kaikkea mahdollista. FC5:ssä tuli aivan karmeana uutena "ominaisuutena" se järkyttävä "resistance points" - systeemi joka pakotti käytännössä juoksemaan pelin kauhealla kiireellä monta kertaa läpi, jos halusi koko maailman tutkia. Onneksi tuohonkin tuli modi aika nopeasti, joka tiputti noiden pisteiden kertymisen johonkin 10:s-20:s osaan alkuperäisestä niin sitäkin pystyi pelaamaan normaalisti, eikä ko. valuvikaa ole sen koommin nähty.
Omalla tavallaan ja kaikista teknisistä rajoitteistaan huolimatta, Far Cry 2 on mielestäni sarjan kärkeä tietynlaisella realismillaan - Aikanaan kun FC3 tuli, se tuntui kakkoseen verrattuna enemmänkin arcade-räiskinnältä, järkyttävän lyhyine piirtoetäisyyksineen. Kakkosessa ei mua niinkään häirinnyt vihollisten respawn, itseasiassa en siihen juurikaan ole edes kiinnittänyt huomiota, vaan enemmänkin se vihollisten vähyys ja kaavamaisuus. Niitä kun ei ole oikeastaan missään muualla kuin tietyissä paikoissa/kylissä/rakennuksissa yms. sekä checkpointeilla. Poislukien ne autot ja paatit, jotka rälläävät aina kaavamaisesti samaa pätkää ympäri tai edestakasin. On pelissä onneksi muutama paikka, jossa saattoi myös törmätä ihan vaan maastossa jalkaisin vastaan tuleviinkin vihollisiin. Toinen missä tuo FC2 on uudempiaan paljon parempi, on vihollisten tekoäly ja se tapa, millä ne lähtevät perään, etsimään ja "metsästämään" yllättävän pitkienkin matkojen päästä.
Ylivoimaisesti ärsyttävintä mun mielestä noissa, etenkin 5/ND/6, ei ole mikään vihollisten respawn vaan päinvastoin niiden yllättävä katoaminen kesken kaiken! Huomaat että hei tankki tulee, menet kiven taakse kytikseen ja tankki vaan yksinkertasesti katoaa itsestään. Sama koskee myös ihan jalkamiehiä, eläimiä yms. eivät ne kauaa perässä tule jos karkuun lähdet, katoaa vaan heti. Toisin kuin FC2, jossa sinua metsästetään vaikka koko sen ko. kartan alueelta, ellet tee asialle jotakin.
It Takes Two (PC)
Avovaimon kanssa aloteltiin jouluna ja päädyttiin maaliin pari viikkoa sit. Jäin vähäksi aikaa makustelemaan tätä, mutta aika vähän tätä tuli sit lopulta pohdiskeltua. Kertapelinä hauska kaksinpeli, jossa oikeasti tuntui että koko juttu oli rakennettu co-opin ympärille. Varsin lapsiystävällistä sisältöä vaikkakin sit juoni oli jotain todella outoa. Tämän oudon juonen vuoksi en tätä ihan huippupelinä pitänyt ja peli on varsin kertapelattavan tuntuinen, vaikkakin voisihan ne hahmot vaihtaa vielä päittäin. Myöskin tuntui toisinaan, että avovaimolla oli välillä jotain hänelle todella haastavia tähtäysjuttuja, jotka ei ehkä ole ihan helpoimmasta päästä jos ei paljoa pelaile ohjaimella. Mutta tykkäsin kyllä maailmoista, tehtävistä, siitä ettei ole hirveenä kaikkea keräiltävää joka olis vienyt pelin flowta pois. Toisaalta osa avoimemmista kentistä oli vähän hämmentäviä ku helposti jakauduttiin kahteen suuntaan ja kapea kamera 3D pelissä teki välillä vähän klaustrofobisen tunnelman. Mukavasti kuitenkin kaikennäköistä 2D:tä, 3D:tä, ammuskelua, tasoloikkaa ynnä muuta.
Quantum Break (PC)
Tästä uudelleenpeluu ja sit heti perään vielä toinen Hardilla(vielä kesken) ja toisilla valinnoilla. Aika vähän tästä pelistä muistin lopulta juonellisesti, onhan tässä noita aikatasoja ynnä muuta niin paljon että eipä sinällään ihme. Pelillisesti väittäisin tämän olevan vähän tylsä. Toki netti on pullollaan keskustelua, kuinka tätä pelataan väärin jos kykitään suojan takana, mutta se nyt vaan tuntuu olevan se vaivattomin tapa hoitaa vihut, jopa hardilla. Seisomalla jonku seinän takana ja ampumalla headshotteja raskaalla kiväärillä tai pistoolilla pääsee yleensä vähemmällä sohimisella kuin kykyjä käyttämällä, koska vihut on sit kuitenki niputettava kasaan aseella. Kyvyistä ainoastaan yks kun tekee vahinkoa ja siinä on pitkä latautumisaika. Omasta mielestä nuo kyvyt on varsin tylsiä kun miettii miten korkealentoista tää peli on muuten. Loppuviimein kyvyt ovat: nopea juoksu, räjähdys, suojakupla, paikallinen aikakupla, joista ainoastaan jälkimmäinen on jotenki edes vähän mielenkiintoinen. Sit jos ylipäätään vertaa vaikka Dishonored 2:ssa olleeseen aikatasoon, niin tää peli lopulta käyttää varsin vähän tuota koko aikamatkustus teemaa pelillisesti. Ihan muutamia hetkiä välähtää missä se jotenkin toimii, mutta muuten jotenki menty sieltä tylsimmästä kohasta useastikkin. Paljon tässä on kuitenki yritystä olla jotain muuta ku aivan perus ammuskelu, on interaktiota, valintoja jotka vaikuttaa jopa pelin näyteltyihin TV-sarjoihin ynnä muuta. Remedyllisesti peli on aika paljon ammuskelua, mikä on sinällään sääli, olishan tässä voinut tehdä jotain ihan muuta, mutta eivät pääse tuolta Max Paynen varjosta vissiin pois ikinä(Control meni samoja teitä, pum pum). Myös kentät on tässä vähän tylsiä, ihan muutama 'muistettavampi' paikka, mutta paljon tylsiä työmaita ja varastoalueita ynnä muuta täysin unohettavaa.
Encased (PC)
Encased on "Sci-fi post-apocalyptic RPG". Ehkä on ollut vähän överiä pistää se pelin nimeen, mutta ihan miten vaan. Juonikuvio on 70-luvun vaihtoehtoistodellisuus ja aavikkoinen kupolimaailma sekä sekalaista lorea jossa vilisee apokalyptiset tapahtumat, entisaikojen "forefathers" ja teknologinen Cronus-organisaatio joka on rakennuttanut kupolin alle kaikenlaista jännää. Pelimaailmassa on tuttuun RPG- tyyliin läjä erilaisia ja erinäisin motiivein varustettuja ihmisryhmittymiä jotka sopeutuvat vallitseviin olosuhteisiin kukin omalla tavallaan.
Kyseessä siis suht tyypillisellä isometrisellä maailmalla, Q/E- näppäimillä pyöritettävillä ruuduilla etenevä peli jossa on vuoropohjainen taistelu ja Fallout- henkiset pelimekanismit. Peli pyörii aika sujuvasti ja maailman tutkiminen on kiinnostavaa. Erilaista pelimekaniikkaa on paljon, mutta ne on ihan hyvin toteutettu ja jos on kokemusta tällaisista peleistä niin aika näppärästi ne tarttuu mukaan. Tarina/dialogit on ihan jees, ei mitenkään poikkeuksellisen hyvää mutta toimii. Eniten tykkäsin pelimaailman estetiikasta. 70-lukulainen tyyli on toteutettu tyylitajuisesti, ja graafinen ulkoasu on mainio sekä isometrisesti että "välikuvissa". Modernit rakennelmat on hyvää vaihtelua siihen Tolkien-fantasiaan mitä RPG:t yleensä tarjoaa.
Pelillä on tietty maine siitä, että "alku on hyvä ja sitten lässähtää ja ei ole viety loppuun". Olen tästä vähän eri mieltä, minusta tämä on parhaimmillaan keskivaiheilla kun pelimaailma avautuu eri suuntiin ja pelimekaniikat ovat tuttuja. Pelasin mielelläni loppuun, ja vaikka lopussa jo alkoi olemaan valmis siihen että laitettaisiin asiat pakettiin, niin ei se mitenkään kesken jäänyt vaan juoni pysyy kasassa. Sen sijaan pelissä on jonkin verran sellaista "early access" syndroomaa, eli kun pelaa tutoriaalia ja alkupäätä niin tulee sellainen fiilis että näitä on nysvätty liian monta iteraatiota ja tungettu sekaan kaikenlaista yhdentekevää sen takia että voidaan ilmoittaa että nyt on täytetty taas joku kickstarter goal. Kun selaa pelin päivityksiä tai nettinäkyvyyttä, niin tuntuu että porukka on seurannut tarkasti early accessia pari vuotta, sitten julkaistu (09/21) peli on ollut pari kuukautta pinnalla, tehty pari patchia ja unohdettu sekä pelaajien että devaajien toimesta. Tämä menee vähän väärin päin tällä tavalla (ja sittemminhän se jopa dumpattiin Epicin ilmaispeleihin, itse pelasin Steamistä). Itse tein kaiken jälkijunassa nyt vuodenvaihteessa, joka oli varmaan parempi tapa nauttia hyvästä pelistä kuin liialliset devaaja-päivitykset ja spoilerit ennen kuin on edes julkaistu kokonaista peliä.
Taistelu on ihan ok mutta ei siinä loppupeleissä paljoa varianssia ole vaan perus gear-optimoinnilla kaikki hoituu ja asiat on näennäisen monipuolisia. Tykkäsin kuitenkin hahmonkehityksestä, level-pisteiden käytöstä, kumppaneista jne. Oikein hyvä peli, varmaan vähän aliarvostettu.
Norco (PC)
Erinomainen seikkailu/tunnelma-pläjäys. Peli sijoittuu aika amerikkalaiseen ympäristöön joka ei ehkä suomalaiselle ole kovin tuttua, Norco näyttäisi olevan tosimaailmassakin New Orleansin vaikutusalueella oleva joku paikallinen Kerava. Yhdistelee aika taitavasti pysähtynyttä nykyisyyttä, tulevaisuuden scifi-elementtejä ja nostalgiaa. Tyyli on hieman David Lynch- henkinen siinä mielessä, että pointti on vain tunnelma, immersio ja omat ajatukset ja fiilistelyt mitä siitä poikii. Tarkoituskaan ei ole välttämättä "tajuta" kaikkea tai välttämättä paljon mitään, pääasia että peli vangitsee mukaansa. Jos ei tykkää graafisesta tyylistä (& musiikki) ja tarinankerrollisesta tyylistä, niin tästä on mahdoton tykätä. Itse pidin ja arvostan korkealle. Pelinä toki ehkä vähän heppoinen, eli alle 10 tuntia ja point&click- seikkailuna niin helpommasta päästä että jopa minäkin selvisin ilman nettilunttausta. Itse asiassa seikkailupeli-mittarilla siis minulle juuri sopiva, koska oli siellä joitakin kohtia joissa ihan piti skarpata.
Tässä Sam Barlow'n uudessa pelissä tutkitaan fiktiivisen näyttelijän Marissa Marcelin julkaisematonta filmituotantoa kolmelta vuosikymmeneltä selvittääkseen tämän nuoruuden mysteerin. Jos on pelannut Her Storyä tai Telling Liesia, on tässä kuin kotonaan. Tosin tässä ei haeta avainsanoja vaan klikkaillaan kohteita kuvassa. Se tuntuu vähän epäintuitiivisemmalta, kun ei ole mitään hajua, mihin päätyy. Kohde kun voi olla esimerkiksi Marissa itse, joku muista näyttelijöistä, klaputtajat (sori, en tiedä oikeaa termiä mutta ne kohtausten alussa sitä taulua pitelevät avustajat) tai vaikka rannekello ja uudessa kohtauksessa ei aina tiedä, miksi juuri se on valittu.
Kuten muissakin Barlow'n peleissä, videopätkiä jaksoin klikkailla aikani ja lopulta kyllästyin kun löysin tarpeeksi ymmärtääkseni perusjuonen, joka hiton klippiä en jaksa hakea. Tässä tosin saattoi jäädä eniten epäselväksi, mutta kun peli löi lopputekstit ruudulle ehkä about 6 h jälkeen, en jaksanut enää mennä takaisin peliin. Ihan jees, mutta kyllä tääkin pelikuvio alkaa olla nähty pikku hiljaa. Hakujen vaihto sanoista kuvakohteisiin ei ihan riitä, toisaalta konsepti on sen verran rajattu, että uutta lienee vaikea keksiä. Gamepassiin tällaiset sopii kuitenkin hyvin.
S.T.A.L.K.E.R.: Shadow of Chernobyl
Stalkkerit on istunu Steamin kirjastossa yli 10 vuotta ja viimein tuli tämä ensimmäinen pelattua. Parilla modilla sai pahimmat ongelmat korjattua, mutta pelattavuus on nykypeleihin tottuneelle aika kökköä. Tunnelmasta tämä peli on tunnettu ja se on kyllä jokaisen ylistyssanan arvoinen. The Zone elää omaa elämäänsä ja pelaajana tuntee olevansa vain yksi osa tätä kokonaisuutta. Intensiivinen kokemus, mutta ei tätä ihan jokaiselle voi suositella, kun ampumisesta lähtien kaikki on aika tukalaa. Jos kuitenkin osaa katsoa pintaa syvemmälle, voi löytää jotain kaunista. 4/5.
Before Your Eyes
Kiva pikkupeli, jonka läpäisi 1,5 tunnissa. Erilaisen tässä tekee se, että kontrolleina ei ole käytössä kuin hiiri ja omat silmät. Tämä tarkoittaa sitä, että parhaan kokemuksen peli antaa siis silloin, kun sulla on web-kamera käytössä. Kun räpsäytät, tarinassa siirrytään eteenpäin. Jos räpsäytät liian aikaisin, saatat missata jotain. Voimakkaimpina pidin kohtauksia, jossa silmät piti pitää kiinni ja vain kuunnella. Kaunis tarina, joka oli rahan arvoinen, mutta ei aiheuttanut kyynelehdintää, vaikka monet niin arvosteluissa lupailivatkin. Mutta olipahan erilaista ja ainakin mulle uutta innovaatiota. 5/5.
Deus Ex: Human Revolution - Director's Cut
Täähä oli tosi hyvä. Pelasin alkuperäisen Deus Exin läpi ensimmäistä kertaa viime syksynä ja nappasin tämän joulualesta listalle. Mielestäni aika smuutti pelattavuus, joka hauskasti yhdisteli ensimmäistä ja kolmatta persoonaa. Hiippailua ja paljon eri vaihtoehtoja suorittaa tehtäviä. Onnistuin pelaamaan pelin tappamatta ketään ja laukaisematta ainuttakaan hälytystä. Tarinan loppuvaiheilla alkuperäisen pelin DLC, nimeltään The Missing Link, oli leivottu erinomaisesti osaksi tarinaa. Usein DLC:t, jotka suositellaan tehtäväksi päätarinan jälkeen, alkavat maistua pakkopullalta. Näitä lisää. Oikeastaan ainoa miinus tulee pelin teknisistä murheista. Jouduin aluksi hieromaan aika paljon, että sain pahimmat stutteroinnit ja FPS dropit karsittua pois. Sopivat asetukset kuitenkin löytyivät, kun laittoi DX9:n päälle. 5/5.
Night in the Woods
No se oli hukkaan heitetty 9 tuntia. Overwhelmingly Positive Steamissa ja kehuttu monesti Oxenfreen kaltaiseksi peliksi. Arvostelut kehottivat varautumaan itkuun. Suoraan sanottuna ihan vitun tylsä peli. Itseään toistavat pelimekaniikat, epäkiinnostavat ja kornit hahmot, tylsä maailma, tylsä tarina. En ymmärrä hypeä. Runnoin läpi, kun halusin selvittää, että paraneeko tämä lopussa. Ei, samaa paskaa. Emmä tiiä, että olisko tämä jotenkin samastuttavampi, jos on ollut vastaavia ongelmia oman elämän kanssa. Noh, pelatkoon ken tykkää ja ilmeisesti on yleisönsä löytänyt. 1/5.
Little Nightmares
Lyhyemmät pikkupelit on aina ihan kivaa vaihtelua. Samasta genrestä ennestään tuttuja ovat sekä Limbo että INSIDE, joten annoin aikanaan jostain Humble Bundlesta kirjastoon päätynelle pelille mahdollisuuden. Hyvähän se oli. Samanlaista suoraviivaista pakenemista synkässä maailmassa pieniä puzzleja ratkoen. Peli oli helppo eikä oikeastaan kovinkaan pelottava johtuen varmaan kuvakulmasta. Ensimmäisestä persoonasta kauhupelit iskee aina paljon kovempaa. Maailma on synkkä ja tunnelmallinen, mutta myös kiinnostava. Loppu oli ehkä turhan nopea verrattuna aiempiin chaptereihin. Ainut ongelma oikeastaan on kontrollit. Ne eivät ainakaan omasta mielestäni ole kovinkaan intuitiiviset. Oli ajoittain myös vaikea pitää hahmo aseteltuna siten, että jokin tietty hyppy onnistuu. Noh, onneksi kontrollien osalta meno parani loppua kohden. Aikaa meni 3 tuntia ja voin kyllä suositella taas mukavaksi filleriksi isompien pelien väliin. 4/5.
~Hieman alle 11h kesti. Oikein hyvä remake. Ei juurikaan muutoksia tuonut alkuperäiseen poislukien Isaac osaa nyt puhua sekä pieniä gameplay muutoksia. Tuo Isaacin puhuminen oli ehkä vähän kakspiippuinen asia sillä mielestäni osa kauhuelementeistä toimi paremmin kun hän oli mykkä. Mutta taas koska jatko-osissa puhui niin siinä mielessä oli järkevää tuoda tähänkin.
Grafiikka ihan nättiä, mutta selvästi tiukkaa teki pleikkarilla. Muutamia kohtauksia oli missä fps selvästi tankkasi pahasti sekä FSR 2.0/dynaaminen reso rikkoontu. Ambient äänipuoli mahtava, hyvin elävä kokoaika.
Toivottavasti tekevät kakkosesta samanlaisen. Tai ihan 4 osankin.
Oli tää lopulta hyvä, kunhan pääsee hirveän tutoriaalin yli.
Arkane lienee kaikille immersiosimulaatioista pitäville tuttu pelistudio. Tunnetuimmat pelit ovat Dishonoredit sekä uusi Prey, jotka ovat hyviä, joskaan eivät ihan esi-isiensä tasoisia. (Myös Arx Fatalis sekä Dark Messiah of Might and Magic kannattaa tsekata jos tulee vastaan.) Deathloop ei kuitenkaan ole ihan immersiosimulaatio vaan enemmänkin aikasilmukkaräiskintä. Päähenkilö Colt herää oudolla saarella rannalta, eikä muista kuinka on sinne päätynyt. Häntä jahtaa salaperäinen Julianna ja pian selviää, että saari on päivän mittaisessa aikasilmukassa, jota pitää yllä kahdeksan visionääriä. Heidän surmaamisensa yhden päivän aikana katkaisee loopin, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.
Pelin alku oli aika tuskaa. Colt ja Julianna höpisevät kuin rasittavat teinit, mikä on outoa, sillä Colt on ainakin kolmissakymmenissä. Joltain yksittäiseltä sivuhahmolta tällainen vielä menisi läpi, mutta joka hemmetin hahmo tuntuu olevan rasittava urpo tai muuten vaan vitsi, jopa saaren johtava tiedemies. Tämä on puhtaasti huonoa käsikirjoittamista. Juonikaan ei päätä huimaa, tosin en siihen kiinnittänyt juurikaan huomiota. Ehkä parempi näin, luultavasti koko aikasilmukkaidea olisi hajonnut tarkemmalla analysoinnilla atomeiksi kuin Schrödingerin kissa.
Okei, kässäri sukkaa, mutta entä pelattavuus? No se pelastaa tämän. Kunhan sen turoriaalin yli pääsee niin peli alkaa kiinnostaa ihan eri tavalla. Gameplay loop (heh) on addiktiivinen, kun löytää vihjeitä siitä, kuinka visionäärit saisi kasattua helposti eliminoitaviin kasoihin. Tämä ei tapahdu suoraan, vaan vaatii useita vierailuja pelin alueille. Alueella voi viipyä kuinka paljon tai vähän, alueelta poistuminen aktivoi päivän ajankohdan muuttumisen. Kun päivä on ohi, silmukka alkaa alusta. Vain harva asia saarella säilyy loopista toiseen, Colt sentään muistaa asiat, vihjeet ja numerokoodit. Alueet muuttuvat ajankohdan mukaan, kuten vihollisten sijainnit. Ja nyt kun ne mainittiin, niin ne tuntuvat lähinnä aivokuolleilta. Toisaalta ehkä parempi näin, kun ei ylihyviä vihollisia välttämättä jaksaisi loopista toiseen, mutta hiukan se kyllä silmiin pistää kun kävelee melkein vierestä eivätkä ne huomaa mitään. Tämän voi toki pistää naamioiden piikkin, mutta silti...
Kokonaisuutena siis pidin pelistä yllättävänkin paljon, kunhan kässäri unohdetaan. Lisäksi peli oli uskomattoman raskas, vaikkei nyt niin graafisesti raskaalta näytä. Oma koneeni pyörittää mm. Cyberpunkia ja Ruttotarina: Requiremia 1440p ultralla lähes vaivatta mutta tässä välillä tippui varmaan alle 50 FPS paikoitellen ja oli eka peli, jolla tällä näyttiksellä on joutunut laskemaan asetuksia. Tämä siis puolisentoista vuotta pelin julkaisun jälkeen, mikä kertoo varmaan jo pelimoottoristakin jotakin. Ellen väärin muista kuulleeni, niin ainakin Dishonored 2 kärsi ruudunpäivitysongelmista julkaisunsa aikaan. Mutta jos studion aikaisemmat tuotokset on maistuneet eikä tähän ole vielä tutustunut niin kannattaa lisätä backlogiin.
Merge & Blade (PC, Xbox)
Taas tämmönen rento pikkupeli jota on mukava pelata rennosti gamepadilla tai hiirellä yhdellä kädellä. Yhdistellään jokunen vuoro rauhassa ukkeleita jolloin niistä tule eri hahmoluokkaa ja sitten katsellaan miten ne taistelee automaattisesti vihuja vastaan.
Suurin valitus epäselvästä taistelunäkymästä jossa mm. damage numerot vain vilahtavat ja samalla peittävät hahmojen hp-palkin, jolloin on mahdotonta ymmärtää paljonko damagea tuli otettua. Taistelu on myös turhan nopeaa eikä pelaaja kerkeä ollenkaan jännäämään miten taistelussa tulee käymään, iso jännityselementti hukataan täysin. Ehkä taistelua on nopeutettu liikaa, koska hahmoja voi siirrellä kesken taistelun ja jos se olisi hitaampaa kerkeäisi kuolevat ukot siirtää syrjään? Taitoakaan tämä ei tunnu vaativan, kun pelissä eteneminen näyttäisi isoksi osaksi etenevän sen mukaan miten hahmoluokkia päivittää taisteluista saatavalla rahalla, eli jossain kohti tulee pakollisia häviöitä, kunnes taas edetään useampi etappi ennen seuraavaa "seinää".
Arvosanaksi: 3/5 mutta iso suositus vaivattomasta pelaamisesta ja pelikin vie vain 700MB niin nopeasti sen lataa PC Game Passista.
) pelin verran, mutta silti. DS:t myöskään ei mielestäni nekään kauhua olleet, mutta tässä säikähdin ainoastaan yhden kerran kun läskizombi pääsi yllättämään takaapäin. Teknisesti peli on varsin hyvän näköinen. Koneenani on 5800X3D, 32 gigaa muistia sekä siis uutukainen Radeon RX 6800. Julkaisua vaivanneet stutterit ovat kadonneet ja peli pyöri asetukset tapissa, ilman säteenseurantaa ja FSR:ää enimmäkseen sellaiset 70-100 ruutua sekunnissa, joskin muutamissa paikoissa pudottiin alle 60, jopa 50 tienoilla. Ihan jees siis. Äänimaailmakin on ihan kiva, joskin tunnelma ei päässyt kauhuksi asti kuten totesin.
Vuoron vaihtokin on välissä sekavasti tehty.
30h takana ja taitaa olla vasta puoli väli pelissä menossa jos sitäkään! 5/5
Tehtävät voivat myös kestää vartinkin ja jos kuolee, välitallennuksia ei ole ja kaikki pitää tehdä uusiksi. Välillä alkoi kyllästyä kuulemaan samat höpinät uudelleen ja uudelleen ja muutamassa tehtävässä laskinkin tilapäisesti vaikeustasoa kun en näin vanhana enää jaksa jääräpäisesti puskea määräänsä enempää, soulsbornekiringit ovat sitä varten.
Pelissä on näennäisesti hienot grafiikat mutta kun tarkemmin alkaa tiiraileen niin aika nopeasti näkee että ei tämä nyt niin kauniilta näytä ja kaikki on vähän kun jotain kulissia ja päälle liimatun näköistä huttua. Aihe ja juoni olisi voinut olla todella mielenkiintoinen mutta sekin on sössitty kaikella tasolla vituralleen...
