Itselläni ei tollasia lyhyitä suhteita (tai miksi niitä sitten haluaakin kutsua) ole ollut kuin kaksi kappaletta, molemmat kesti sattumoisin noin kuukauden. Ekassa mies palasi exänsä kanssa yhteen ja toisessa mies totes haluavansa sittenkin lapsia (ja miitä ei mun kanssa saa, for obvious reasons). Sinänsä en oikeen käsitä että mikä siinä oikeasti muka muuttuu kun tapailua aletaan kutsua seurusteluksi.. mutta olen toki dinosaurus.
Kuukausi on aivan hiton lyhyt aika yhtään mihinkään, varsinkaan toiseen ihmiseen tutustumiseen. Hyvä jos vuoden jälkeenkään voi vielä sanoa tuntevansa toista, vaikka muuten meneekin hyvin toisen kanssa.
Sinänsähän mikään ei muutukaan, jos on tarpeeksi aikaa käytetty siihen seurustelusuhteen rakentamiseen ja se tapailu muuttuu seurusteluksi.
Tapailuvaiheessahan juuri noi tollaiset sun mainitsemat asiat tulee esiin, jolloin on helppoa sanoa, että ei tästä ole parisuhteeksi, koska intressit on niin erilaiset.
Miksi hypätä parisuhteeseen täysin tuntemattoman ihmisen kanssa ja sitten ihmetellä, kun hommat kusee reisille (nähtävästi) melko piankin?
Karkeasti sanottuna se tapailuvaihe on kuin auton koeajo. Jos ei tunnu ominaisuudet ja ajaminen hyvältä, niin sen voi palauttaa ja etsiä uuden mahdollisen kandidaatin.
Mutta ostapa suoraan ilman testaamista joku auto ja totea hetken päästä, että se onkin omiin tarpeisiin ihan huono ja vääränlainen. Sit vituttaa, kun siihen tuhlasi resursseja ja jäljelle jää paska maku, kun se on pakko myydä pois.
Mun mielestä tommonen heittäyminen (sitoituminen), mutta jalat maassa, just antaa mahdollisuuden nopeampaan syvempään tutustumiseen.
Toiset ei kukoista viestittelemällä tai treffeillä viettelemällä. Toisista ei taas huonot puolet tule esille satunnaisten tapaamisten aikana. Paremmat mahkut päästä näkemään nopeasti toisen parhaat (ja pahimmat) puolet voivatkin olla vasta seurustelemalla.
Yhtälailla aikaa vie rauhallisempikin tutustustuminen, mutta kun läheisyys ja kosketus on se mitä kaipaa, niin miksei sitten voisi vaikka sitoutuakin. Mukavampi edes muutama ihana viikko jonkun kainalossa kuin varmanpäälle mutta ilman läheisyyttä. Kuukaudet ja vuodet vierii nopsaan...
Itsellä ei sellaista FOMOa ole, että pitäisi yhtäikaa roikottaa ja tunnustella usempaa ihmistä. Jos jonkun kanssa vähänkin tuntuu alkuun hyvältä ja alkaa rullaamaan, niin tinderit ym. säädöt jäihin, kortit pöytään ja nauttimaan.
Tää on kuitenkin aivan eri asia kuin harmistus siitä, että aina pitää aloittaa alusta. Alusta pitää aina aloittaa olipa sitä ennen minkälaista olemista hyvänsä.
Miten joku kuvittelee, että tapailuvaihe olisi sitä, että nähdään vaan satunnaisesti joskus harvoin, tai että se olisi jotain pelkkää viestittelyä. Sehän voi olla viikottaista näkemistä pitkän aikaa ja sen lisäksi viestittelyä arkisin. Tottakai rauhallinen tutustuminen vie aikaa. Siinä nimenomaan niitä huonoja puolia tulee esiin ja sitä syvempää tutustumista tulee, eikä missään "mulla on kainalokaipuu, ni pakko hypätä seurusteluun, vaikka sit vähäksi aikaa" mentaliteetissa. Siinä keskitytään vain ja ainaostaan omaan "henkiseen tyydytykseen".
Kuulostaa enemmänkin epätoivoiselta, jos on "pakko saada äkkiä seurustelusuhde", ku on sitä kainalon kaipuuta.
Ei se hitaasti toiseen tutustuminen ole synonyymi sille, ettei sen toisen kanssa olisi mitään läheisyyttä.