- Liittynyt
- 18.10.2016
- Viestejä
- 1 042
Vuonna 2015 HS tapasi Joutsenon vastaanottokeskuksessa nuoren albaanimiehen – kolme vuotta myöhemmin Ketvin Kellezi kertoo kotikylässään, mitä sen jälkeen tapahtui ja mikä ajoi toivottomaan operaatioon
HS tapasi palautustaan odottaneen albanialaisen turvapaikanhakijan Joutsenon vastaanottokeskuksessa vuoden 2015 elokuussa – ja uudelleen tänä keväänä hänen kotikaupungissaan Maliqissa. Miksi Ketvin Kellezi päätyi turhalle reissulle Suomeen?
HS tapasi Ketvinin huhtikuussa tämän kotikaupungissa Maliqissa Kaakkois-Albaniassa.
HEINÄKUUSSA 2015 albanialainen Ketvin Kellezi astui lentokoneesta Helsinki-Vantaalla ja ajoi linja-autolla suoraan poliisiasemalle.
”Asylum”, Kellezi sanoi. Miksi hän halusi turvapaikan?
”Haluan tehdä töitä”, Kellezi vastasi.
Vastaus oli väärä. Turvapaikkajärjestelmää ei ole luotu sitä varten. Albania on köyhä mutta turvallinen maa, jonka rannoilla yhä useampi suomalainenkin käy nauttimassa auringosta ja Välimerestä.
Miksi 19-vuotias Ketvin Kellezi lähti Maliqin vuoristokylästä kesällä 2015, ja miksi hän päätyi Konnunsuon vankilaan?
Perhe rahoitti Ketvinin (keskellä) matkan Suomeen lainarahalla. Kuvassa Ketvinin kanssa hänen Gjergji-isänsä ja Miranda-äitinsä.
Vajaat kolme vuotta myöhemmin, huhtikuussa 2018, Ketvin Kellezi on taas siellä, mistä hän tulikin. On vähän makuasia, nimittääkö 5 000 asukkaan Maliqia kyläksi vai pikkukaupungiksi.
Maliqissa oli aiemmin Neuvostoliiton perustama sokeritehdas. Kommunismin kaatuessa kaatui tehdaskin.
Äiti Miranda Kellezi on kattanut pöydän. Perheen isä Gjergji Kellezialkaa kertoa.
”Kolmen kuukauden ajan kerään vuorilla marjoja joka päivä aamusta iltaan. Loppuvuodeksi ei ole työtä”, Gjergji Kellezi sanoo.
Albania kuuluu Euroopan köyhimpien maiden joukkoon Moldovan, Ukrainan ja Kosovon ohella. Se oli ehkä koko Euroopan kurjin maa 1990-luvulla, kun kommunismi romahti.
Maailman pitkä nousukausi 2000-luvulla ulottui lopulta Albaniaankin. Kun Eurooppa vaurastui, raskaat ja huonosti palkatut työt eivät enää kelvanneet muille eurooppalaisille. Albanialaisille kelpasivat.
Satojatuhansia albanialaisia muutti siirtotyöläisiksi lähinnä Italiaan ja Kreikkaan. Albaanit poimivat oliiveja, rakensivat Kreikkaan lomahotelleja ja siivosivat ne, kun ne olivat valmiit.
Albanian väkiluku aleni. Jopa 481 000 ihmistä muutti Albanian tilastokeskuksen mukaan ulkomaille töihin. Se on valtava määrä, enemmän kuin joka kymmenes. Nykyisin Albaniassa asuu noin 2,8 miljoonaa ihmistä.
Albania sai rahaa ja Eurooppa halpaa työvoimaa. Joka suvusta joku lähti töihin Kreikkaan, ja niin teki Gjergji Kellezikin. Rahoilla hän rakensi perheelleen talon. Kreikan-rahoilla nousi myös naapuri Gerold Shkëmbin talo.
Kellezien kotitalon julkisivussa ei ole koristeita, mutta se on tilava ja siisti.
KELLEZIN viisihenkinen perhe ei ole ryysyköyhälistöä. Talo on tilava ja siisti, vaikka julkisivu on jäänyt koristelematta ja sisustus on askeettinen. Jos Albaniassa voisi puhua keskiluokasta, Kellezien perhe saattoi hetken ajan olla melkein sitä.
Sitten kymmentä hyvää vuotta seurasi kymmenen huonoa.
Pitkä nousukausi päättyi finanssikriisiin vuosina 2007–2009. Sitten romahti Kreikka.
Seuraavana nappulana dominossa oli Albania. Siirtotyöläisille ei enää ollut töitä, ja peräti 90 prosenttia Kreikassa työskentelevistä albaaneista palasi kotimaahansa yhtenä rysäyksenä vuosina 2012–2013.
Jo valmiiksi köyhässä Albaniassa oli nyt satojatuhansia uusia ihmisiä vailla työtä.
Kellezin perheellä kävi hyvä tuuri, sillä isä Gjergji pääsi töihin vartijaksi läheiseen Drenovan vankilaan. Se oli hyvä työpaikka.
Marraskuussa 2013 kolme vankia salakuljetti aseita vankilaan ja pakeni elokuvatyyliin. Albanian mafia on voimakas, ja vankilapaot ovat suhteellisen yleisiä ja näyttäviä.
Gjergji Kellezi sanoo saaneensa syyt niskoilleen paosta, jota hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta estää. Tarinaa on mahdoton tarkistaa, mutta oli miten oli, Kellezi sai kovan tuomion. Hän joutui samaan vankilaan, jossa oli ollut töissä – nyt itse telkien taakse.
Miranda Kellezi sanoo, että miehen viisi vankeuskuukautta olivat hänen elämänsä raskainta aikaa. ”Minulla oli kolme lasta, joista jouduin pitämään huolen yksin, eikä minulla ollut mitään töitä.”
Tuomion vuoksi isältä meni iäksi mahdollisuus valtion virkoihin. Kreikasta töitä ei enää saanut, ja perheen esikoinen oli tulossa täysi-ikäiseksi.
ALBANIASSA työttömyyskorvaus on noin 50 euroa, ja sillä ei perhettä elätä.
Koko perhe osallistuu elannon hankkimiseen. Myös veli Arbër, 17, ja sisko Lisjana, 13, auttavat marjojen ja yrttien keräämisessä. Vuorilta kerätään lähinnä raudakkia. Se on yrttikasvi, josta voi valmistaa herkullista teetä. Sitä myydään tukkureille Saksaan.
Teen myynnistä Kellezit saavat yhteensä noin 2 000 euroa vuodessa – koko perheelle.
Säälliseen elämään perhe tarvitsisi noin 6 000 euroa vuodessa, Gjergji laskee. Arvio ei kuulosta kohtuuttomalta: Albaniassa keskipalkka on runsaat 300 euroa kuussa.
Karkeasti laskien perhe siis ansaitsee reippaasti alle yhden ihmisen vaatimattoman keskipalkan, ja suita on viisi.
Miten perhe selviää?
”Huonosti. Lainaamalla”, Gjergji sanoo. ”Talvella marjoja ei voi kerätä, joten rahaa ei tule. Kesän ja syksyn töillä maksetaan talven velkoja.”
Maliqissa monen perheen tilannetta helpottaa pieni peltotilkku tai kasvimaa. Kellezeillä ei sellaista ole, koska Gjergjin hankkimalle tontille ei sellaista mahtunut.
KETVIN ei osaa sanoa, keneltä hän ensimmäistä kertaa kuuli ajatuksesta lähteä turvapaikanhakijaksi. Mutta jo loppuvuodesta 2014 se oli.
Ehkä marras–joulukuussa 2014 kylässä alkoi liikkua huhu, että Ranskassa, Saksassa ja Hollannissa voisi olla töitä.
Albaniasta pääsee EU:n Schengen-alueelle ilman viisumia, mutta töitä ei saa tehdä. Syksyllä 2014 Maliqissakin alkoi kiertää huhu, että turvapaikkaa anomalla voisi ehkä päästä lopulta töihin.
Kevään mittaan nuoria miehiä ja naisia alkoi kadota Maliqin kaduilta. Kymmenet nuoret lähtivät kohti Ranskaa ja Saksaa.
Ketvinkin olisi halunnut lähteä, mutta isä sanoi, että koulut pitää käydä loppuun ensin.
Poika totteli. Naapurin Shkëmbin perheen kanssa sovittiin, että Ketvinin päättökokeen jälkeen lähdetään yrittämään yhdessä. ”Kesäkuussa muuttoliike oli Albaniassa jo massiivinen”, Ketvin sanoo.
Se huomattiin Suomessakin. Syksyn kymmenistätuhansista turvapaikanhakijoista ei vielä ollut aavistusta.
KETVIN ei osaa selittää, miksi hän halusi juuri Suomeen.
Sosiaaliturvasta hän ei ollut kiinnostunut. Hän olisi tehnyt työtä ensimmäisestä päivästä lähtien, jos olisi voinut.
Samaa sanoo naapurin perheen äiti Manushoqe Shkëmbi. Hän sanoo ajatelleensa, että ryhtyisi Suomessa siivoojaksi.
Kesällä Suomessakin kirjoitettiin, että Albaniassa markkinoitiin Suomea ”turvapaikkaturisteille”. Sellaisesta Ketvin ei sano kuulleensa. Ajatus lähteä perustui kaverien kertomaan.
”Skandinaviassa ovat maailman parhaat ja onnellisimmat maat”, Kellezi sanoo. ”En olisi varmaankaan ollut Suomessa loppuikääni. Ajattelimme, että kokeillaan sitä.”
Albaniassa Suomi onkin ällistyttävän hyvin tunnettu. Nytkin Kellezin kahvipöydän ääressä kerrotaan hiljattain julkaistusta tutkimuksesta, jonka mukaan Suomi on maailman onnellisin maa.
Matkan aikaan kuusivuotias Rei Shkëmbi ilahtui lentomatkasta. Äiti Manushoqe suunnitteli ryhtyvänsä Suomessa siivoojaksi.
KETVIN ja naapurin Shkëmbit myöhästyivät ensimmäisestä aallosta, mutta Ketvinin saatua todistuksensa he lähtivät matkaan.
Suomessa kirjoiteltiin, että Albaniassa matkat olivat järjesteltyjä, mutta naapurukset sanovat järjestäneensä matkan aivan itse.
Kellezin perhe rahoitti Ketvinin matkan lainaamalla kaikilta sukulaisilta. Niillä sai halvimmat lentoliput Helsinkiin. 200 eurolla sai lennot, joissa piti viettää yö Thessalonikissa.
Ketvin ja naapurin perhe lensivät Kreikan kautta Helsinkiin. ”Olin hyvin onnellinen, kun pääsin lentokoneeseen. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin ulkomailla”, sanoo nyt 10-vuotias poika Rei Shkëmbi. Hän oli silloin vain kuusivuotias. Pikkusisko Klara oli vasta kaksi eikä muista Suomesta mitään.
KETVININ tapaus ratkesi sillä hetkellä, kun poliisi kysyi häneltä syytä turvapaikka-anomukseen. Turvapaikkaa ei voi saada sillä perusteella, että haluaa tehdä töitä. Ketvin sanoo nyt, että hän tiesi sen kyllä, mutta ei halunnut valehdella.
”Myöhemmin jotkut alkoivat kertoa tarinoita, joiden mukaan he olivat paenneet verikostoa. Mutta minä halusin olla rehellinen”, Ketvin sanoo.
Varsinkin Pohjois-Albaniassa verikosto onkin todellinen ongelma. Se ei silti riitä suojelun perusteeksi. Turvapaikkajärjestelmä on rakennettu suojaksi poliittista vainoa vastaan, ja koston katsotaan kuuluvan yksityiselämän piiriin.
Miksi Ketvin lähti lainarahoilla kalliiseen seikkailuun, jonka periaatteessa tiesi turhaksi jo lähtiessään?
”Ajattelimme, että kokeillaan sitä kuitenkin”, Ketvin sanoo.
KETVIN vietti viikon Helsingissä. Sieltä hänet vietiin Joutsenon vastaanottokeskukseen eli entiseen Konnunsuon vankilaan itärajalle. Siellä ei nyt ollut rikollisia, vaan turvapaikanhakijoita. Shkëmbin perhettä pienine lapsineen ei passitettu vanhaan vankilaan.
Albanialaiset haastateltiin kaksi kertaa. Sitten he saivat pikakäännytyksen.
Albanialainen Ketvin Kellezi saapui Suomeen elokuussa 2015, ja HS tapasi hänet Konnunsuolla.
HS tapasi palautustaan odottavan Ketvin Kellezin Konnunsuolla elokuun lopussa 2015. Silloin Ketvin oli pettynyt ja sanoi odottaneensa pääsevänsä töihin.
”Kun lähdin Albaniasta, luulin, että tänne tulemalla saisin etsiä töitä. En tiennyt, että meidät viedään keskukseen, jossa vain odotamme. Luulin auttavani perhettäni”, Ketvin sanoi toimittaja Ann-Mari Huhtaselle.
Syyskuussa poliisi haki Ketvinin ja vei lentokoneeseen. Se palautti hänet takaisin Tiranaan. Helsinki-Vantaalla Ketvin näki monta Maliqin raitilta tuttua poikaa, jotka lennätettiin nyt samalla kyydillä takaisin kotiin.
Ainakin kymmenen Ketvinin tuttua kävi Suomessa. Joka ikinen palautettiin.
Kuusivuotias Rei Shkëmbi pääsi elämässään toisen kerran lentokoneeseen, mutta enää se ei tuntunut niin onnelliselta. Hän oli ehtinyt saada Suomessa ystäviä. Vastaanottokeskuksen arabipoikien kanssa ei ollut yhteistä kieltä, mutta jalkapalloa pelatessa sitä ei tarvittukaan.
Ketvin sanoo, että poliisit ja muutkin hänen kohtaamansa suomalaiset olivat ystävällisiä.
PALUUN jälkeen käteen jäi vain velka. Naapurin Shkëmbit olivat lainanneet koko perheen matkaa varten noin 2 000 euroa, siis suunnilleen yhden vuoden tulot.
Nyt Ketvinin isä Gjergji Kellezi on onneksi päässyt rakennustöihin.
Ketvin on ollut vajaan kolmen vuoden aikana muutaman kuukauden ajan töissä kenkätehtaassa Korcen kaupungissa. Sieltä maksettiin 120 euroa kuussa, mikä oli jopa albanialaisittain surkea palkka. Sitten sekin loppui.
Kaikki kortit on nyt katsottu. Kellezit eivät oikein voi tehdä muuta kuin odottaa parempia aikoja.
Suomeen Ketvin ei enää pääse, eikä hän pääse muuallekaan. Viime syksynä hän yritti päästä Kreikkaan etsimään töitä. Ketvin oli kuvitellut kahden vuoden maahantulokiellon Schengen-maihin jo umpeutuneen, mutta yllättäen hänet pysäytettiin rajalla. Maahanmuuttovirasto ei osaa arvioida HS:lle, mistä asia voi johtua. Yleensä maahantulokielto purkautuu automaattisesti.
Ketvinin passissa on nyt merkintä, joka estää pääsyn EU-alueelle.
Maailmassa talous kasvaa taas, mutta Albaniaan se ei vielä ole ulottunut. Eurooppa on pantu kiinni. Albanian väki pakkautuu pääkaupunkiin Tiranaan. Mutta ei sinnekään voi lähteä, jos ei ole työpaikkaa.
Syksyisin maa antaa marjoja ja yrttejä, ja niillä pitää selvitä koko vuosi.
Perheen isällä Gjergji Kellezillä on vain yksi pyyntö. Hän vaatii saada tarjota illallisen ravintolassa.
HS tapasi palautustaan odottaneen albanialaisen turvapaikanhakijan Joutsenon vastaanottokeskuksessa vuoden 2015 elokuussa – ja uudelleen tänä keväänä hänen kotikaupungissaan Maliqissa. Miksi Ketvin Kellezi päätyi turhalle reissulle Suomeen?
HS tapasi Ketvinin huhtikuussa tämän kotikaupungissa Maliqissa Kaakkois-Albaniassa.
HEINÄKUUSSA 2015 albanialainen Ketvin Kellezi astui lentokoneesta Helsinki-Vantaalla ja ajoi linja-autolla suoraan poliisiasemalle.
”Asylum”, Kellezi sanoi. Miksi hän halusi turvapaikan?
”Haluan tehdä töitä”, Kellezi vastasi.
Vastaus oli väärä. Turvapaikkajärjestelmää ei ole luotu sitä varten. Albania on köyhä mutta turvallinen maa, jonka rannoilla yhä useampi suomalainenkin käy nauttimassa auringosta ja Välimerestä.
Miksi 19-vuotias Ketvin Kellezi lähti Maliqin vuoristokylästä kesällä 2015, ja miksi hän päätyi Konnunsuon vankilaan?
Perhe rahoitti Ketvinin (keskellä) matkan Suomeen lainarahalla. Kuvassa Ketvinin kanssa hänen Gjergji-isänsä ja Miranda-äitinsä.
Vajaat kolme vuotta myöhemmin, huhtikuussa 2018, Ketvin Kellezi on taas siellä, mistä hän tulikin. On vähän makuasia, nimittääkö 5 000 asukkaan Maliqia kyläksi vai pikkukaupungiksi.
Maliqissa oli aiemmin Neuvostoliiton perustama sokeritehdas. Kommunismin kaatuessa kaatui tehdaskin.
Äiti Miranda Kellezi on kattanut pöydän. Perheen isä Gjergji Kellezialkaa kertoa.
”Kolmen kuukauden ajan kerään vuorilla marjoja joka päivä aamusta iltaan. Loppuvuodeksi ei ole työtä”, Gjergji Kellezi sanoo.
Albania kuuluu Euroopan köyhimpien maiden joukkoon Moldovan, Ukrainan ja Kosovon ohella. Se oli ehkä koko Euroopan kurjin maa 1990-luvulla, kun kommunismi romahti.
Maailman pitkä nousukausi 2000-luvulla ulottui lopulta Albaniaankin. Kun Eurooppa vaurastui, raskaat ja huonosti palkatut työt eivät enää kelvanneet muille eurooppalaisille. Albanialaisille kelpasivat.
Satojatuhansia albanialaisia muutti siirtotyöläisiksi lähinnä Italiaan ja Kreikkaan. Albaanit poimivat oliiveja, rakensivat Kreikkaan lomahotelleja ja siivosivat ne, kun ne olivat valmiit.
Albanian väkiluku aleni. Jopa 481 000 ihmistä muutti Albanian tilastokeskuksen mukaan ulkomaille töihin. Se on valtava määrä, enemmän kuin joka kymmenes. Nykyisin Albaniassa asuu noin 2,8 miljoonaa ihmistä.
Albania sai rahaa ja Eurooppa halpaa työvoimaa. Joka suvusta joku lähti töihin Kreikkaan, ja niin teki Gjergji Kellezikin. Rahoilla hän rakensi perheelleen talon. Kreikan-rahoilla nousi myös naapuri Gerold Shkëmbin talo.
Kellezien kotitalon julkisivussa ei ole koristeita, mutta se on tilava ja siisti.
KELLEZIN viisihenkinen perhe ei ole ryysyköyhälistöä. Talo on tilava ja siisti, vaikka julkisivu on jäänyt koristelematta ja sisustus on askeettinen. Jos Albaniassa voisi puhua keskiluokasta, Kellezien perhe saattoi hetken ajan olla melkein sitä.
Sitten kymmentä hyvää vuotta seurasi kymmenen huonoa.
Pitkä nousukausi päättyi finanssikriisiin vuosina 2007–2009. Sitten romahti Kreikka.
Seuraavana nappulana dominossa oli Albania. Siirtotyöläisille ei enää ollut töitä, ja peräti 90 prosenttia Kreikassa työskentelevistä albaaneista palasi kotimaahansa yhtenä rysäyksenä vuosina 2012–2013.
Jo valmiiksi köyhässä Albaniassa oli nyt satojatuhansia uusia ihmisiä vailla työtä.
Kellezin perheellä kävi hyvä tuuri, sillä isä Gjergji pääsi töihin vartijaksi läheiseen Drenovan vankilaan. Se oli hyvä työpaikka.
Marraskuussa 2013 kolme vankia salakuljetti aseita vankilaan ja pakeni elokuvatyyliin. Albanian mafia on voimakas, ja vankilapaot ovat suhteellisen yleisiä ja näyttäviä.
Gjergji Kellezi sanoo saaneensa syyt niskoilleen paosta, jota hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta estää. Tarinaa on mahdoton tarkistaa, mutta oli miten oli, Kellezi sai kovan tuomion. Hän joutui samaan vankilaan, jossa oli ollut töissä – nyt itse telkien taakse.
Miranda Kellezi sanoo, että miehen viisi vankeuskuukautta olivat hänen elämänsä raskainta aikaa. ”Minulla oli kolme lasta, joista jouduin pitämään huolen yksin, eikä minulla ollut mitään töitä.”
Tuomion vuoksi isältä meni iäksi mahdollisuus valtion virkoihin. Kreikasta töitä ei enää saanut, ja perheen esikoinen oli tulossa täysi-ikäiseksi.
ALBANIASSA työttömyyskorvaus on noin 50 euroa, ja sillä ei perhettä elätä.
Koko perhe osallistuu elannon hankkimiseen. Myös veli Arbër, 17, ja sisko Lisjana, 13, auttavat marjojen ja yrttien keräämisessä. Vuorilta kerätään lähinnä raudakkia. Se on yrttikasvi, josta voi valmistaa herkullista teetä. Sitä myydään tukkureille Saksaan.
Teen myynnistä Kellezit saavat yhteensä noin 2 000 euroa vuodessa – koko perheelle.
Säälliseen elämään perhe tarvitsisi noin 6 000 euroa vuodessa, Gjergji laskee. Arvio ei kuulosta kohtuuttomalta: Albaniassa keskipalkka on runsaat 300 euroa kuussa.
Karkeasti laskien perhe siis ansaitsee reippaasti alle yhden ihmisen vaatimattoman keskipalkan, ja suita on viisi.
Miten perhe selviää?
”Huonosti. Lainaamalla”, Gjergji sanoo. ”Talvella marjoja ei voi kerätä, joten rahaa ei tule. Kesän ja syksyn töillä maksetaan talven velkoja.”
Maliqissa monen perheen tilannetta helpottaa pieni peltotilkku tai kasvimaa. Kellezeillä ei sellaista ole, koska Gjergjin hankkimalle tontille ei sellaista mahtunut.
KETVIN ei osaa sanoa, keneltä hän ensimmäistä kertaa kuuli ajatuksesta lähteä turvapaikanhakijaksi. Mutta jo loppuvuodesta 2014 se oli.
Ehkä marras–joulukuussa 2014 kylässä alkoi liikkua huhu, että Ranskassa, Saksassa ja Hollannissa voisi olla töitä.
Albaniasta pääsee EU:n Schengen-alueelle ilman viisumia, mutta töitä ei saa tehdä. Syksyllä 2014 Maliqissakin alkoi kiertää huhu, että turvapaikkaa anomalla voisi ehkä päästä lopulta töihin.
Kevään mittaan nuoria miehiä ja naisia alkoi kadota Maliqin kaduilta. Kymmenet nuoret lähtivät kohti Ranskaa ja Saksaa.
Ketvinkin olisi halunnut lähteä, mutta isä sanoi, että koulut pitää käydä loppuun ensin.
Poika totteli. Naapurin Shkëmbin perheen kanssa sovittiin, että Ketvinin päättökokeen jälkeen lähdetään yrittämään yhdessä. ”Kesäkuussa muuttoliike oli Albaniassa jo massiivinen”, Ketvin sanoo.
Se huomattiin Suomessakin. Syksyn kymmenistätuhansista turvapaikanhakijoista ei vielä ollut aavistusta.
KETVIN ei osaa selittää, miksi hän halusi juuri Suomeen.
Sosiaaliturvasta hän ei ollut kiinnostunut. Hän olisi tehnyt työtä ensimmäisestä päivästä lähtien, jos olisi voinut.
Samaa sanoo naapurin perheen äiti Manushoqe Shkëmbi. Hän sanoo ajatelleensa, että ryhtyisi Suomessa siivoojaksi.
Kesällä Suomessakin kirjoitettiin, että Albaniassa markkinoitiin Suomea ”turvapaikkaturisteille”. Sellaisesta Ketvin ei sano kuulleensa. Ajatus lähteä perustui kaverien kertomaan.
”Skandinaviassa ovat maailman parhaat ja onnellisimmat maat”, Kellezi sanoo. ”En olisi varmaankaan ollut Suomessa loppuikääni. Ajattelimme, että kokeillaan sitä.”
Albaniassa Suomi onkin ällistyttävän hyvin tunnettu. Nytkin Kellezin kahvipöydän ääressä kerrotaan hiljattain julkaistusta tutkimuksesta, jonka mukaan Suomi on maailman onnellisin maa.
Matkan aikaan kuusivuotias Rei Shkëmbi ilahtui lentomatkasta. Äiti Manushoqe suunnitteli ryhtyvänsä Suomessa siivoojaksi.
KETVIN ja naapurin Shkëmbit myöhästyivät ensimmäisestä aallosta, mutta Ketvinin saatua todistuksensa he lähtivät matkaan.
Suomessa kirjoiteltiin, että Albaniassa matkat olivat järjesteltyjä, mutta naapurukset sanovat järjestäneensä matkan aivan itse.
Kellezin perhe rahoitti Ketvinin matkan lainaamalla kaikilta sukulaisilta. Niillä sai halvimmat lentoliput Helsinkiin. 200 eurolla sai lennot, joissa piti viettää yö Thessalonikissa.
Ketvin ja naapurin perhe lensivät Kreikan kautta Helsinkiin. ”Olin hyvin onnellinen, kun pääsin lentokoneeseen. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin ulkomailla”, sanoo nyt 10-vuotias poika Rei Shkëmbi. Hän oli silloin vain kuusivuotias. Pikkusisko Klara oli vasta kaksi eikä muista Suomesta mitään.
KETVININ tapaus ratkesi sillä hetkellä, kun poliisi kysyi häneltä syytä turvapaikka-anomukseen. Turvapaikkaa ei voi saada sillä perusteella, että haluaa tehdä töitä. Ketvin sanoo nyt, että hän tiesi sen kyllä, mutta ei halunnut valehdella.
”Myöhemmin jotkut alkoivat kertoa tarinoita, joiden mukaan he olivat paenneet verikostoa. Mutta minä halusin olla rehellinen”, Ketvin sanoo.
Varsinkin Pohjois-Albaniassa verikosto onkin todellinen ongelma. Se ei silti riitä suojelun perusteeksi. Turvapaikkajärjestelmä on rakennettu suojaksi poliittista vainoa vastaan, ja koston katsotaan kuuluvan yksityiselämän piiriin.
Miksi Ketvin lähti lainarahoilla kalliiseen seikkailuun, jonka periaatteessa tiesi turhaksi jo lähtiessään?
”Ajattelimme, että kokeillaan sitä kuitenkin”, Ketvin sanoo.
KETVIN vietti viikon Helsingissä. Sieltä hänet vietiin Joutsenon vastaanottokeskukseen eli entiseen Konnunsuon vankilaan itärajalle. Siellä ei nyt ollut rikollisia, vaan turvapaikanhakijoita. Shkëmbin perhettä pienine lapsineen ei passitettu vanhaan vankilaan.
Albanialaiset haastateltiin kaksi kertaa. Sitten he saivat pikakäännytyksen.
Albanialainen Ketvin Kellezi saapui Suomeen elokuussa 2015, ja HS tapasi hänet Konnunsuolla.
HS tapasi palautustaan odottavan Ketvin Kellezin Konnunsuolla elokuun lopussa 2015. Silloin Ketvin oli pettynyt ja sanoi odottaneensa pääsevänsä töihin.
”Kun lähdin Albaniasta, luulin, että tänne tulemalla saisin etsiä töitä. En tiennyt, että meidät viedään keskukseen, jossa vain odotamme. Luulin auttavani perhettäni”, Ketvin sanoi toimittaja Ann-Mari Huhtaselle.
Syyskuussa poliisi haki Ketvinin ja vei lentokoneeseen. Se palautti hänet takaisin Tiranaan. Helsinki-Vantaalla Ketvin näki monta Maliqin raitilta tuttua poikaa, jotka lennätettiin nyt samalla kyydillä takaisin kotiin.
Ainakin kymmenen Ketvinin tuttua kävi Suomessa. Joka ikinen palautettiin.
Kuusivuotias Rei Shkëmbi pääsi elämässään toisen kerran lentokoneeseen, mutta enää se ei tuntunut niin onnelliselta. Hän oli ehtinyt saada Suomessa ystäviä. Vastaanottokeskuksen arabipoikien kanssa ei ollut yhteistä kieltä, mutta jalkapalloa pelatessa sitä ei tarvittukaan.
Ketvin sanoo, että poliisit ja muutkin hänen kohtaamansa suomalaiset olivat ystävällisiä.
PALUUN jälkeen käteen jäi vain velka. Naapurin Shkëmbit olivat lainanneet koko perheen matkaa varten noin 2 000 euroa, siis suunnilleen yhden vuoden tulot.
Nyt Ketvinin isä Gjergji Kellezi on onneksi päässyt rakennustöihin.
Ketvin on ollut vajaan kolmen vuoden aikana muutaman kuukauden ajan töissä kenkätehtaassa Korcen kaupungissa. Sieltä maksettiin 120 euroa kuussa, mikä oli jopa albanialaisittain surkea palkka. Sitten sekin loppui.
Kaikki kortit on nyt katsottu. Kellezit eivät oikein voi tehdä muuta kuin odottaa parempia aikoja.
Suomeen Ketvin ei enää pääse, eikä hän pääse muuallekaan. Viime syksynä hän yritti päästä Kreikkaan etsimään töitä. Ketvin oli kuvitellut kahden vuoden maahantulokiellon Schengen-maihin jo umpeutuneen, mutta yllättäen hänet pysäytettiin rajalla. Maahanmuuttovirasto ei osaa arvioida HS:lle, mistä asia voi johtua. Yleensä maahantulokielto purkautuu automaattisesti.
Ketvinin passissa on nyt merkintä, joka estää pääsyn EU-alueelle.
Maailmassa talous kasvaa taas, mutta Albaniaan se ei vielä ole ulottunut. Eurooppa on pantu kiinni. Albanian väki pakkautuu pääkaupunkiin Tiranaan. Mutta ei sinnekään voi lähteä, jos ei ole työpaikkaa.
Syksyisin maa antaa marjoja ja yrttejä, ja niillä pitää selvitä koko vuosi.
Perheen isällä Gjergji Kellezillä on vain yksi pyyntö. Hän vaatii saada tarjota illallisen ravintolassa.
Hyviä piirteitähän kannattaa ottaa myäs omaan käyttöön ja miksei välillä neutraalejakin.
