Viimeksi pelaamasi peli ja mietteitä siitä

Senua's Saga: Hellblade II (PC, Xbox Game Pass)

Psykoosista kärsivä Senua seikkailee taas, tällä kertaa hän soluttautuu orjalaivaan pysäyttääksen orjuuttajat kaappaamasta kansaansa. Itse pelaaminen on ykkösen tapaan enimmäkseen kävelysimulaatiota ajoittaisilla simppeleillä puzzleilla ja näyttävillä, mutta myöskin yksinkertaisilla taistelukohtauksilla. Näyttävyydestä puheen ollen, peli lienee yksi parhaimman näköisistä mitä tällä hetkellä on, myös kasvoanimaatioiden osalta. Joskin kun kyseessä on Unrealin viides pelimoottori niin vääntöä koneelta vaaditaan tai sitten kytkee vaan asetuksia alas ja skaalainta käyttöön. Omallani peli pyöri 1440p-resoluutiolla korkeimmilla asetuksilla ja laatuskaalausasetuksella paikasta riippuen sellaista 50-70 FPS. Joskin en tiedä onko se Unrealin juttu, mutta kaikki näyttää jotenkin... Limaiselta? Suttuiselta?

Kävelysimulaattorien puolustuksena käytetään yleensä tarinaa ja tässä se on sellaista ok-tasoa. Senuan suurimmat (henkiset) haasteet kohdattiin jo ykkösessä, niin enää ei ole kauheasti mitä käydä läpi. Ihan alussa olin kyllästynyt, sitten kakkoskappaleessa kiinnostuin (joka on ehkä pelin paras osuus) mutta puolivälin paikkeilla maan alla vaellessa rupesi taas kyllästyttämään. Jälkipuoliskolta olisi vähän kyllä voinut leikata, vaikka kuinka pitäisi muka lisätä pituutta hintaa perustellakseen. Ei elokuvatkaan siitä parane, että ne venyttää nelituntisiksi. Jotkut ovat kokeneet Senuan päänsisäiset äänet häiritseviksi, mutta se nyt kuuluu tässä kohtaa asiaan. Itse en niitä aina edes jaksanut kuunnella, keskityin pelaamaan niin ne olivat kuin kärpäsen surinaa korvissani. Kuulokkeilla pääsee parhaaseen immersioon.

Kannattaako tätä siis pelata? Ykkönen kannattanee tsekata näin aluksi. Se auttaa juonen selventämiseksi, pyörii paremmin ja muutenkin ehkä parempi lähtökohta selvittääkseen, onko nämä pelit se oma juttu. Jos sen kestää niin tämä toimii myös ihan hyvänä teknologiademona, mutta ei pelinä ehkä yllä ykkösen tasolle.

Sumuisuus johtunee linssieffekteistä, niistä osan saa asetuksista pois, mutta julkaisun aikaan piti .ini tiedostoa säätää että kaiken sai pois. Pelin ketjuun taisin laittaa ohjeet jos joku tarvitsee.
 
Sumuisuus johtunee linssieffekteistä, niistä osan saa asetuksista pois, mutta julkaisun aikaan piti .ini tiedostoa säätää että kaiken sai pois. Pelin ketjuun taisin laittaa ohjeet jos joku tarvitsee.
Mä kyllä postin valtaosan efekteistä PCgamingwikin ohjeilla mutta silti pelissä oli sellainen outo visuaalinen ilme. Jostain sain sen käsityksen, että liittyisi pelimoottoriin, mutten sen tarkemmin sit tiedä.
 
High on Life (PC)

High on Life on Rick & Morty -sarjan tekijöiden komedia-FPS, jossa päähenkilö taloineen tulee alieneiden kaappaamaksi. Puhuvien aseiden avulla lähdet taistoon ja pelastamaan ihmiskuntaa. Tähän päälle tietysti tv-sarjasta tuttu sienisyys ja meta-huumori. Peli iski alkuun hyvin, mutta jätti lopulta vähän kädenlämpöiseksi. Tämmösiä komediapelejä ei kuitenkaan paljoa ole, joten ihan virkistävää.

Peli soljuu yllättävän kivasti ja mekaniikat paranee aina tehtävä tehtävältä, kun saa uusia aseita ja voimia. Peli on kuitenkin niin helppo, että akrobatisten suoritusten sijaan voit halutessasi vain paukuttaa yhdellä ja samalla aseella kaikki viholliset kuoliaaksi. En kuitenkaan kaipaa vaikeampaa vaikeustasoa, se kun tekisi näistä ikävistä taistelukohtauksista vain pidempiä. Alkuun taistelu on ihan hauskaa, mutta se ei loppujen lopuksi paljoa muutu. Viholliset ovat aina samoja. Aseita voi toki modata, mutta muutokset ovat verrattaen pieniä. Joissain tapauksissa taisteluosuuden voi skipata juoksemalla vain ohi ja se kannattaakin hyödyttää, koska ei se siitä mielenkiintoisemmaksi muutu. Taisteluiden välillä liikutaan lähes lineaarisessa maailmassa ja ratkastaan aseiden erikoisvoimia hyödyntäen hyvin kevyitä puzzleja.

Grafiikathan ovat ihan yllättävän nätit. Maailman oliot liippaavat läheltä tv-sarjasta tuttuja hahmoja, mutta kaikkea on vaan nykymittapuulla liian vähän. Maailmat ovat kuolleen oloisia ja stattisia. Teknisessä mielessä peli toimi hyvin, vaikkakin FOV-asetuksen säätäminen jättää aseen turhan lähelle. Juoni on perinteinen pelasta maailma -juoni, ei mitään ihmeellistä siinä, mutta se kuitenkin löytyy.

Loppupeleissä parasta pelissä oli se, että se kesti vain 7,5 tuntia. Enempää tätä ei olisi jaksanut ja siitäkin olisi voinut halutessaan leikata vähän pois. Kädenlämpöinen huumoripläjäys, joka iskee ehkä kovempaa, jos Justin Roilandin huumori toimii. Tulipaha pelattua. 3/5.
 
Warhammer 40,000: Boltgun (PC, Xbox Game Pass)

Boltgun on retrohenkinen räiskintä Warhammer 40k-universumissa, minkä nokkelimmat pokkelimmat päättelivät jo pelin nimestä. Grafiikka on täynnä pikseleitä ja juonta valotetaan ainoastaan alkuintrossa. Kulttilaisvihollisista tuli itse asiassa vähän mieleen Bloodin kaapumiehet, mutta siinä missä niillä oli persoonallisuutta, nämä olivat tylsiä ja hengettömiä. Kentätkin olivat outoja sokkeloita, joissa juoksin eestaas sattumalta lopulta oikeaan paikkaan eksyen. Koko ajan pelatessa oli sellainen olo, etten viihdy tämän parissa mutta sinnittelin tunnin ajan. Sitten tulin kohtaan, jossa kuolin kolme kertaa ja totesin, etten halua enää jatkaa ja peli jäi siihen. Edes Keisari ei saa herätettyä minussa kiinnostusta tähän enää.

Figment (PC, Xbox Game Pass)

Tämä taas on tanskalainen puzzleseikkailu mielen syövereissä. Tuli itse asiassa hieman Psychonaut mieleen, vaikka nämä pelit erityyppisiä ovatkin. Tästä tykkäsin, tyyli toimi ja peliä oli rennon letkeää pelata. Poislukien lopputaistelu, mikä meinasi nostattaa jo V-käyrää. Se oli jaettu muutamaan osioon ja osion joutuu pelaamaan uudestaan joka kerta jos viimeisessä kohtaa feilaa. Todella ärsyttävää. Siitä huolimatta tälle suositus.
 
Murdered: Soul Suspect (PC)

Pelissä on ihan hauska perusidea: alussa pelaajan ohjaama poliisi kuolee ja joudut aaveena selvittämään oman murhasi. Tämä on vähän tämmönen köyhän miehen Alan Wake, johon on toiminnan sijaan sotkettu LA Noiresta tuttua etsiväkulmaa. Idea on kiva.

Peli toistaa tehtävästä toiseen samaa kaavaa: juokset johonkin paikkaan, etsit sieltä vihjeitä ja teet johtopäätelmiä. Välissä katsotaan välivideoita, joihin ei siirrytä mitenkään smuutisti, vaan selkeän välähdyksen kautta. Pelin edetessä esitellään pari uutta pelimekaniikkaa ja sisältöä tuo lisää demonien välttely sekä erilaisten asioiden keräily, josta palkinnoksi saa pelottavia kauhutarinoita. Grafiikaltaan peli on ikäisekseen yllättävänkin nätti ja kyseessä onkin varmaan yksi näyttävimmistä UE3-moottoria hyödyntävistä peleistä. Peli toimii myös nykykoneilla hyvin ilman pahempia ongelmia, mitä nyt FOV pitää säätää ylimääräisellä ohjelmalla kuntoon.

Juoni on pelin parasta antia ja se on oikeasti aika synkkä. Maailma ja pelihahmo ovat ehkä vähän korneja, mutta niiden kanssa pystyy elämään. Suurin ongelma on se, että pelimekaniikoiltaan tämä on vaan uuvuttavan tylsää. Peli ei kestänyt kuin 5,5 tuntia, mutta oikeastaan ekan parin tunnin jälkeen sitä vaan juoksi eteenpäin, jotta loppuratkaisu selviäisi. Vähän tämmönen AA-peli, jossa hyvän juonen ja köyhän pelimekaniikan varaan rakentuu puolivillainen toteutus, joka auttamatta kalpenee nykypelien edessä.

Vaikea tätä on kuitenkaan suositella. Jos satuit tämän 10 vuotta sitten pelaamaan, niin hyvä juttu, mutta nykyään kannattanee jättää ostamatta. 2/5.
 
Close to the Sun (PC, Xbox Game Pass)

Tiedätkö Bioshockin? Hyvä, pelaa mieluummin sitä.

Eletään 1800-luvun loppua. Meriä seilaa Nikola Teslan perustama massiivinen Helios-valtamerialus, jonne on koottu tiedemiehiä ja -naisia eri tieteenaloilta. Journalisti Rose Archerin sisko Ada on yksi näistä ja hän on lähettänyt siskolleen avunpyynnön, mihin Rose vastaa. Tämän kävelysimulaattorin tekijät ovat selvästi tykänneet Bioshockista, kun vaikutteet ovat vahvat. Estetiikka on pelin paras puoli ja alussa vielä vahva. Sitten alkaa tajuta, että kyseessä on ei-niin-osaavien tekijöiden huono ripoff. Juoni hiukan kiinnostaa alussa, mutta menee käsittämättömämmäksi mitä pidemmälle edetään. Pelaaminen on hidasta laahustamista ympäri laivaa. Sitä katkotaan takaa-ajokohtauksilla, jotka ovat niin huonoja, että pelkkä kävelysimulaatiokin olisi parempi. Ääninäyttely ei ole kauhean hyvää (eikä dialogi), lisäksi välillä sitä ei meinaa kuulla ja välillä huutavat korvaan. Grafiikka on todella pimeää ja monesti ei meinaa nähdä kunnolla, mihin pitäisi mennä. Kaupan päälle ehkä surkeimmat sähkögrafiikat, mitä olen nähnyt. Jos tästä jotain positiivista jäi niin halu pelata Bioshockia.
 
Crusader Kings 3 (PC)

Pelattuna yhteensä 40 tuntia yksinpeliä ja moninpeliä.

Paradoxin toteuttama Sims meille "tosipelaajille". Yleensä Paradoxin peleissä pelataan valtiolla, tässä pelataan suvulla. Tarkoitus onkin pitää oma suku elinvoimaisena ja jopa vahvistaa sitä. Siinä sivussa sitten hankkia itselleen lisää alueita ja vasalleja.

CK3 on minulle peli, jota oli hirveän hankala lähteä pelaamaan. Aloituskynnys vaikuttaa korkealta ja aihe todella laajalta. Siksi kestikin useamman vuoden, että tätä edes kokeilin. Ensimmäiset 15 tuntia meni kuin siivillä "Tässähän on kaikkea mahtavaa ja voi salamurhata sun muita juonitteluita tekemään!". Mitä enemmän peliä pelattuani olen kuitenkin kallistumassa siihen suuntaan, että "Tässäkö tämä oli". Myöskin se oppimiskäyrä tuntuikin lässähtävän ennen kuin edes pääsi lähtemään ylös päin. Tekeminen tuntuu alkavan toistaa itseään aika nopeasti ja peli tuntuu muutenkin turhan yksinkertaiselta. On helppoa vain salamurhata vihollinen pois tieltä ja aiheuttaa kaaosta, jonka jälkeen lähettää armeija perään tuhoamaan jämät ja sitten vallata haluamansa alue. Armeijan mekaniikka pelissä on myös todella huono. Jos on numeroina enemmän porukkaa, niin yleensä voittaa. Kerran on pelaamisen aikana käynyt, että hävisin taistelun, vaikka minulla oli reilusti enemmän porukkaa. Varmasti jää paljon mekaniikoita pimentoon minulta, mutta enpä osaa niitä kaivatakkaan, kun en niiden olemassaolosta mitään tiedä.

Tämän pelin ongelma kulminoituu minuun. Olen pelaaja, joka haluaa selvän päämäärän. Kuten vaikka Hearts Of Ironissa on tarkoitus voittaa maailmansota pelaamallaan maalla. CK 3:ssa ei ole semmoista. Tarkoitus on vain roolipelata omaa dynastiaa ja katso minne se vie. Mie en semmoiseen kykene. Harmillista, koska peli kaikesta vaikuttaa kiehtovalta ja ymmärrän miksi jotkut tähän käyttävät tuhansia tunteja..
 
Tämän pelin ongelma kulminoituu minuun. Olen pelaaja, joka haluaa selvän päämäärän. Kuten vaikka Hearts Of Ironissa on tarkoitus voittaa maailmansota pelaamallaan maalla. CK 3:ssa ei ole semmoista. Tarkoitus on vain roolipelata omaa dynastiaa ja katso minne se vie. Mie en semmoiseen kykene. Harmillista, koska peli kaikesta vaikuttaa kiehtovalta ja ymmärrän miksi jotkut tähän käyttävät tuhansia tunteja..
CK3 on niitä pelejä, joita saavutukset parantaa huomattavasti. Kyllästyin peliin itsekin kun pääsin keisariksi ja sain valtakunnan suht stabiiliksi. Sitten vilkaisin saavutuslistaa, ja siellähän oli vaikka mitä todella hauskan ja erikoisen oloisia tavoitteita. Niiden havittelu on mulle koko peli nykyään. Toinen vaihtoehto on tietysti keksiä itse omat tavoitteensa.
 
CK3 on niitä pelejä, joita saavutukset parantaa huomattavasti. Kyllästyin peliin itsekin kun pääsin keisariksi ja sain valtakunnan suht stabiiliksi. Sitten vilkaisin saavutuslistaa, ja siellähän oli vaikka mitä todella hauskan ja erikoisen oloisia tavoitteita. Niiden havittelu on mulle koko peli nykyään. Toinen vaihtoehto on tietysti keksiä itse omat tavoitteensa.

En yleensä saavutuksista juurikan välitä,, joten ei tullut tuommonen mahdollisuus ollenkaan mieleen. Pitääpä illalla tutustua asiaan tarkemmin :)
 
Still Wakes the Deep (PC, Xbox Game Pass)

Tässä The Chinese Roomin tekemässä kävelysimulaattorissa kääpiöt kaivoivat ahneuksissaan liian syvältä ja herättivät jotain kauheaa. Eikun väärä tarina sori... Öljy-yhtiö porasi ahneuksissaan liian syvältä ja herätti jotain kauheaa. Cameron "Caz" McLeary on sähköteknikko, joka on lähtenyt virkavaltaa pakoon skottilaiselle öljynporauslautalle 1975. Cazin ammatilla ei sinänsä ole merkitystä, mitä nyt parissa kohtaa vaihdetaan sulakkeita. Muuten pelaamisen on kävelyn lisäksi uimista ja kiipeilyä, että firma on sentään saanut omaan tarinavetoiseen formaattiinsa vähän vaihtelua sitten Dear Estherin. Tarina oli ok ja muutenkin tämä oli parempi kuin Close to the Sun. Skottiaksenttia piisaa ja hauskana yksityiskohtana englanninkielinen tekstitys kääntää skottislangin meidän tavisten ymmärtämään muotoon :) Lisäksi pelissä on myös gaelinkielinen tekstitys tarjolla, se olisi kyllä ollut turhan HC-kamaa.
 
Still Wakes the Deep (PC, Xbox Game Pass)

Tässä The Chinese Roomin tekemässä kävelysimulaattorissa kääpiöt kaivoivat ahneuksissaan liian syvältä ja herättivät jotain kauheaa. Eikun väärä tarina sori... Öljy-yhtiö porasi ahneuksissaan liian syvältä ja herätti jotain kauheaa. Cameron "Caz" McLeary on sähköteknikko, joka on lähtenyt virkavaltaa pakoon skottilaiselle öljynporauslautalle 1975. Cazin ammatilla ei sinänsä ole merkitystä, mitä nyt parissa kohtaa vaihdetaan sulakkeita. Muuten pelaamisen on kävelyn lisäksi uimista ja kiipeilyä, että firma on sentään saanut omaan tarinavetoiseen formaattiinsa vähän vaihtelua sitten Dear Estherin. Tarina oli ok ja muutenkin tämä oli parempi kuin Close to the Sun. Skottiaksenttia piisaa ja hauskana yksityiskohtana englanninkielinen tekstitys kääntää skottislangin meidän tavisten ymmärtämään muotoon :) Lisäksi pelissä on myös gaelinkielinen tekstitys tarjolla, se olisi kyllä ollut turhan HC-kamaa.
Itsekin pelasin tänään pelin loppuun ja omaan makuun osui ja upposi. Erittäin hyvä ja paikoin piinaavan jännittävä peliteos. Skottiaksentti oli kiva yksityiskohta. Pelin pituus oli aika lyhyt mutta oikeastaan se oli ihan sopiva. Ei mennyt toistoksi missään vaiheessa. Vahva suositus pelille omasta puolestani.
 
Hyper Light Drifter (PC)

Kaveri suositteli tätä 2016 ja aika pian sen jälkeen ostinkin. Steamin mukaan olin tätä reilun vartin kokeillut, mutta ei kyllä ollut muistikuvaa. Noh, heti perään syksyllä 2024 tuli tämä läpäistyä ja kyllä kannatti.

HLD on äärimmäisen tunnelmallinen pikseli-action-RPG, jonka äänimaailma on yksiä upeimmistä, jonka olen kokenut. Perusideana on miekalla ja pyssyllä tappaa vihollisia, etsiä moduuleita ja lopulta edetä jokaisen alueen loppuvastustajaan. Alueita on yhteensä 4 ja kaikki läpäistyään pääsee ottamaan mittaa final bossia vastaan.

Peli vaikuttaa alkuun yksinkertaiselta, mutta viimeistään chain dash -upgraden jälkeen tajuaa, että tämä vaatii vähän taitoakin. Kuten sanottua, hahmoa saa pelin edetessä paranneltua, mutta mikään nappuloiden päätön hakkaus ei tässä toimi, tai nopeasti löytää itsensä elävältä. Hipareita ei ole kuin 5 palkkia ja se ei siitä mihinkään kasva. Viholliset vievät iskuillaan 1-3 palkkia, joten kuolema on koko ajan lähellä. Medkittejäkään ei ilman upgradeja voi kantaa kuin 3 mukana. Tämä pitää pelin mielenkiintoisena. Onneksi se on kuitenkin siinä mielessä armollinen, että kovinkaan kauakaa ei tarvitse jatkaa, kun kuolo korjaa. Monet pelaavat tämän kai näppiksellä ja hiirellä, mutta mukavasti se meni ohjaimellakin, vaikka joskus hiiri voi kyllä olla iskujen ja dashin kanssa tarkempi.

Grafiikka on viimeisen päälle tehtyä pikseligrafiikkaa, jota ihmettelee mielellään. RTX-moduulia ei kuitenkaan tässä tarvita. Peli toimi minulla erinomaisesti, mutta FPS on rajoitettu 60:een. Kuten sanottua, äänimaailma ja musiikit ovat vertaansa vailla. Sattumoisin päivitin juuri koneen äänentoistoa ja uudet kaiuttimet pääsivät kyllä tässä oikeuksiinsa. Kylmiä väreitä tuli jatkuvasti.

Juoni pelissä on, mutta se kerrotaan vain kuvin. Pelin ainoat tekstit löytyy tutoriaalin aikana. Tarina on silti helppo ymmärtää ja se on koskettava, joka kannattaa kokea. Pelin alkukohtaus äänineen on ihan mieletön, huh.

Tää on ehkä paras indie-peli, jonka olen pelannut ja varmasti myös yksi parhaista kokemistani peleistä ikinä. Tutkittavaa riittäisi vielä rutkasti, kun lopputeksteihin mulla meni aikaa vain 5,5 tuntia. Tähän tulee varmasti vielä joskus palattua. Helppo 5/5.
 
Hyper Light Drifter (PC)

Kaveri suositteli tätä 2016 ja aika pian sen jälkeen ostinkin. Steamin mukaan olin tätä reilun vartin kokeillut, mutta ei kyllä ollut muistikuvaa. Noh, heti perään syksyllä 2024 tuli tämä läpäistyä ja kyllä kannatti.
<snip>
Tää on ehkä paras indie-peli, jonka olen pelannut ja varmasti myös yksi parhaista kokemistani peleistä ikinä. Tutkittavaa riittäisi vielä rutkasti, kun lopputeksteihin mulla meni aikaa vain 5,5 tuntia. Tähän tulee varmasti vielä joskus palattua. Helppo 5/5.
Pitää koittaa itekki toisen kerran, jotenki helpottava tieto ettei se ole kovin pitkä. Jäi jostain syystä ihan ensiminuuteille kesken ku vuosi sitten koitin. Ostin itekki joskus 2016. :D
 
Halo 4 MCC (PC)
Alkaa olla Halo sarjakin naputeltu sit päätökseen (eipä näitä PC:lle enempää ole) Ei ihan lopussa, mutta lähellä sitä, pari tehtävää jäljellä ja en usko tarjoavan enää yllätyksiä. Vaikka tämä nelonen modernimmalta tuntuu kuin Reachiin asti nuo muut, niin ei tämä kovin häävi kokonaisuutena ole. Covenantin kaveriksi on ottetty Crysiksestä alienit, jotka ei oikeastaan tuo mitään lisäarvoa. Todella tylsiä vihollisia ja samat aseet eri versiona(pyssy, haulikko, rynkky, kivääri alienaseena). Juoni tuntuu jo todella irralliselta ja yhä enemmän on sellanen olo, että näiden seuraajan odotetaan lukevan kaiken maailman sarjiksia ja Master Chief novelleja, jotta vois etes jotenki pysyä kärryillä et mitä ja miksi. Tylsä tuhanteen kertaan kierrätetty ancient alien race ja ihmiset ovatkin merkityksellisiä! Samalla Cortanasta on tehty yhä enemmän epävakaa emotyttö, joka tekoälynä olemisesta huolimatta käyttää tietokonetta kuin ihminen, hitaasti ja manuaalisesti. Kentät on laiskasti yhdistetty teleporteilla ja välillä teleporttailu on todella outoa ilman mitään jatkumoa. Kenttäsuunnittelunkaan osalta ei kyl mitää jihuuta ole tarjolla, jotenni huvitti kovasti tuo ihmeen Jawojen sandcrawlerin tunkeminen tohon just sille sopivaan solaan jossa sit ammutaan sinne solaan eksyneitä covenanteja. Graafisesti tää ei kyl tarjoa mitään ihmeitä, pidin Reachia jotenkin tyylikkäämpänä pelinä.

Kaiken kaikkiaan koko Halo sarja on ollut enemmän tai vähemmän pettymys. Ehkä näistä tosiaan voisi sitä ykköstä pelata ja mahdollisesti joskus ottaa ne uusinnat kakkosesta ja kolmosesta kun ne nyt ovat jo unohtuneet vaikka pelaamisesta vasta reilu vuosi. Reach oli ihan ok, mutta ei välttämättä sellainen peli mihin tulee palattua ellei nyt jostain syystä juuri hirveä scifi-space-marine kärpänen puraise. Toki myönnettäköön, että Halo CE on ainoa jota olen pelannut julkaisun yhteydessä, muuten nämä kaikki oli ensipuraisuja.

Hotline Miami (PC)
Tykkäsin aikanaan niin paljon että hinkkasin lopulta kaikki saavutuksetkin tästä. Nyt peli vähän kaatuili joten en edes oikeastaan jaksanut kerätä innostusta, annetaan jäädä jonnekin hyvien muistojen kategoriaan ja jätetään ottamatta tästä uusinta ellei joskus sitten inspiraatio oikeasti iske.
 
Viimeksi muokattu:
80 Days (Android)

Parituntisen bussimatkan innoittamana kokeilin pitkästä aikaa mobiilipeliä, jonka olen ostanut jo vuosia sitten. 80 Days on joulukuussa 2014 ilmestynyt interaktiivinen tekstiseikkailu, jossa Jules Vernen klassikkokirjaa mukaillen tavoitteena on kiertää steampunk-henkinen maapallo 80 päivässä. Pelaaja on Passepartout, Phileas Foggin palvelija.

Peli alkaa Lontoosta ja rahaa on 4000 puntaa. Pelissä edetään haluamassaan järjestyksessä kaupungista toiseen tavoitteena päätyä takaisin Lontooseen. Kaupungissa on usein 4 toimintoa: kauppa, pankki, paikan tutkiminen ja hotelli. Kaupassa voi ostaa ja myydä tavaroita. Tavaroista voi rakentaa "settejä", joista voi olla reitistä riippuen hyötyä, jolla säästää rahaa tai matkapäiviä. Tavaroissa voi myös lukea, mikäli siitä maksetaan enemmän jossain muussa kaupungissa. Näin reittiä voi rakentaa tavaroiden myynnin mukaan, sillä myyntivoitot ovat tuntuvia. Toinen tapa saada rahaa on pankit, joista saa lainaa. Mitä isompi laina, sen enemmän sitä joutuu kaupungissa odottelemaan. Jos pankkia ei ole, niin kerjääminenkin on vaihtoehto. Uusia reittejä löytyy kaupunkia tutkimalla, mutta sen voi tehdä vain kerran. Hotellissa sitten yövytään eli hypätään seuraavaan päivään. Lopulta valitset löydetyistä reiteistä seuraavan kohteen.

Tarina on kaiken keskiössä. Kohtaat matkalla valtavan määrän erilaisia tilanteita ja valitset tekstistä aina yhden kahdesta tai kolmesta vaihtoehdosta, miten tarinasi jatkuu. Voit kohdata oikeastaan mitä vain mielenkiintoisista ihmiskohtaloista ryöstöihin tai kidnappauksiin. Parhaan kokemuksesta pelistä saakin, kun malttaa lukea tarinaa läpi. Ilman sitä pelimekaniikat jäävät todella valjuiksi.

Tämä on minun makuuni täydellinen mobiilipeli. Sitä voi pelata yhdellä kädellä niin lyhyestä hetkestä pitkiin sessioihin pienellä kynnyksellä puhelimen ollessa pystyasennossa. Pelilliset elementit ovat sinänsä aika maltilliset, tämä on kuin interaktiivinen kirja. Poikkeuksellisesti tässä on myös mukavasti uudelleenpeluuarvoa. Ensimmäisen kierrokseni tein maapallon pohjoispuolelta ja paljon jäi eteläisiä kaupunkeja tutkimatta, esimerkiksi koko Afrikka ja Etelä-Amerikka. Tarina on joka kerta erilainen. On kuitenkin kiva, että tekstiä ei ole liikaakaan, vaan sitä jaksaa lukea. Mobiilipelinä 5/5.

Peli näyttää löytyvän myös PC:lle. Kai se siinäkin toimii, jos ottaa sen nimenomaan interaktiivisena kirjana.
 
Legend of Zelda pelit on olleet lähellä sydäntä, mutta koskaan ei ole tullut pelattua Majora's Maskia läpi. 3DS-version omistan ja silloin julkaisun aikana pari temppeliä ehdin läpäistä, mutta se vaan jäi kesken.

Tässä alkusyksyllä otin tämän taas työn alle aloittaen ihan alusta ja eilen sain lopputekstit. Ihan kaikkia sydämen palasia en jaksanut etsiä, enkä löytänyt kaikkia naamioita. Mutta ehkä ne merkittävimmät sivutehtävät sain tehtyä loppuun.

Kun vertaa tätä Ocarina of Timeen, mulla nämä rinnastuvat tietyllä tapaa samanlaisiksi Star Wars KOTORIEN kanssa. OoT ja eka KOTOR on juoneltaan aika lineaarinen tyypillinen sankaritarina, kun taas MM ja KOTOR2 sisältävät käsikirjoituksissaan paljon enemmän syvyyttä.

OoT ja MM vertaaminen toisiinsa...OoT on itelle ollut se suosikki Zelda ihan jo nostalgia pisteiden ansiosta. Mutta myönnän että MM:ssa on paremmin kirjoitettu juoni ja syvällisemmät hahmot ja sivutehtävät. Pari kertaa tuli pieni suru/myötämielisyys eräiden hahmojen kohdalla. OoT:n lopun Ganon on itelle Zeldapeleistä se cinemaattisesti ja tunnelmaltaan paras loppubossi, vaikka itse taistelu onkin todella helppoa. MM:ssa en tosiaan sitä Fierce Deity maskia hankkinut, niin Majorasin viimeinen muoto pisti vähän hanttiin. Fiilis lopputaistelussa oli kyllä omituinen koska Majora itsessään oli ihan saakelin outo kummajainen.
Ehkä OoT pysyy omana suosikkina nostalgian ansiosta, mutta ymmärrän niitä jotka tätä pitävät parempana. Käsikirjoituksen puolesta paras Zelda.

Olen myös nähnyt sen Game Theoryn videon missä Link olisi MM:ssa kuollut ja käy läpi kiirastulta, niin jotenkin tämä ajatus antoi tälle läpipeluulle jotenkin karmivan ja rauhattoman fiiliksen. Vaikka tuo onkin vaan teoria eikä kaanonia. Kuolema kuitenkin oli aika vahvana tässä pelissä.

Pelimekaanisesti samaa kuin OoT ja lisäyksenä kaikki eri naamiot ja kuinka ocarinalla pitää palata ajassa taaksepäin. Tykkäsin näistä ja antoivat uuden mausteen pelille, mikä muuten olisi ollut liian samankaltainen mekaanisesti OoT:n kanssa.
 
Viimeksi muokattu:
Tuli aloitettu pelaamaan uudestaan World of Warcraft Classicia, tarkemmin sitä Cataclysm Classicia ja on kyllä hyvää shittiä.

Pelasin joitain vuosia sitten yhden hahmon lvl60 siinä WoW Classicissa ja nyt olen lvl66 ja on kyllä mukavan rentoa puuhastelua. Pitkään etsin tässä jotain tällaista tarpeeksi helppoa / yksinkertaista pelaamista kun tulee urheiltua sen verran paljon että ei jaksa sen jälkeen oikein keskittyä peleihin mutta tässä kaikki on niin sopivan yksinkertaista.

Ja voi pelata sillä noin 10€/kk niin ei ole pahan hintainenkaan kun ei tarvinnut ostaa mitään Classic WoW:ia tms. erikseen.
 
Olen myös nähnyt sen Game Theoryn videon missä Link olisi MM:ssa kuollut ja käy läpi kiirastulta, niin jotenkin tämä ajatus antoi tälle läpipeluulle jotenkin karmivan ja rauhattoman fiiliksen. Vaikka tuo onkin vaan teoria eikä kaanonia. Kuolema kuitenkin oli aika vahvana tässä pelissä.
Vau. Tuolla tekosyyllä voisin helposti antaa Majora's Maskin erikoisuudet eli raivostuttavuudet anteeksi. Jäi aikoinaan 3DS:llä kesken mm. aikarajojen takia. Ne eivät sopineet tutkailevaan pelityylini, enkä kerta kaikkiaan jaksanut pelata samaa pitkää "juonipätkää" kovin montaa kertaa uudestaan.
 
Plaque Tale: Innosence sai alelaarista jollain 6-7€.

Varmaan helpoin peli mitä olen pelannut :) 13h meni leppoisalla tyylillä mutta eipä tuo haitannut. Ei aina jaksa grindata veren maku suussa ja tarinaa oli ihan mukava seurata. Pitää ehkä pelata jatko-osakin. Taitaa kustantaa suurinpiirtein saman verran.
 
Plaque Tale: Innosence sai alelaarista jollain 6-7€.

Varmaan helpoin peli mitä olen pelannut :) 13h meni leppoisalla tyylillä mutta eipä tuo haitannut. Ei aina jaksa grindata veren maku suussa ja tarinaa oli ihan mukava seurata. Pitää ehkä pelata jatko-osakin. Taitaa kustantaa suurinpiirtein saman verran.
Jatko-osa on monipuolisempi ja hienompi graafisesti. Enemmän vaihtoehtoja ratkaista tilanteet. Toki silti tarina on pääosissa ja paljon hiiviskelyä.
 
Plaque Tale: Innosence sai alelaarista jollain 6-7€.

Varmaan helpoin peli mitä olen pelannut :) 13h meni leppoisalla tyylillä mutta eipä tuo haitannut. Ei aina jaksa grindata veren maku suussa ja tarinaa oli ihan mukava seurata. Pitää ehkä pelata jatko-osakin. Taitaa kustantaa suurinpiirtein saman verran.
Olen vähän elitisti näiden "helppojen" pelien kohdalla joissa ei oikein ole "pelattavaa" ja usein väheksyn niitä tylsyydestä. Mutta suositukset nunnapeli INDIKAlle. Saman tyylinen ja sopii fiilistelyyn. Toisaalta sopii myös genrestä ei pitäville kuten minulle. Ihan rahan arvoiset suositukset.
EDIT; Peli on sitä parempi mitä vähemmän katsot trailereita. Luota, että se viihdyttää.
 
Plaque Tale: Innosence sai alelaarista jollain 6-7€.

Varmaan helpoin peli mitä olen pelannut :) 13h meni leppoisalla tyylillä mutta eipä tuo haitannut. Ei aina jaksa grindata veren maku suussa ja tarinaa oli ihan mukava seurata. Pitää ehkä pelata jatko-osakin. Taitaa kustantaa suurinpiirtein saman verran.

Tuon pelasin aika "puskista" XBoxilla kun selailin storea ja mietin pelattavaa. Tykkäsin tarinasta joka vei mukanaan.. Välillä ärsytti ne rottien ohjailut jne, mutta kivaa oli..

Kannattaa ehdottomasti pelaa se kakkos-osa, Requiem.

Kolmososaa odotellessa..
 
Plaque Tale: Innosence sai alelaarista jollain 6-7€.

Varmaan helpoin peli mitä olen pelannut :) 13h meni leppoisalla tyylillä mutta eipä tuo haitannut. Ei aina jaksa grindata veren maku suussa ja tarinaa oli ihan mukava seurata. Pitää ehkä pelata jatko-osakin. Taitaa kustantaa suurinpiirtein saman verran.
PS5:lla pelasin ja se oli helppo muuten paitsi se kärryntyöntelykohta jossa meinasi loppua pelaaminen kokonaan. Välillä nuolet tulee kärryn etuosasta läpi ja kuolee siihen. Lopuilla kerroilla tähtäys totaalisen rikki, ja lukittu pääosuma meneekin huti. Vihut juoksee kohti niin yhteen virheeseen on varaa, toinen tarkoittaa jo ettei kerkeä virittää sitä linkoa enää. Yhtäkkiä hiiviskelypeli haluaakin olla jotain muuta, ja vain tuon yhden kohtauksen ajan. Katsoin netistä niin aika paljon valitusta tuli juuri tuosta kohdasta ja tähtäyksestä jo kauan sitten, käsittämätöntä ettei sitä vieläkään ole korjattu. Nyt olen jo niin triggeröitynyt että näen saman tien punaista jos joku sanoisi sanan "portcullis". Onneksi se on erittäin epätodennäköistä.



Okei, eka heitto on liian pitkällä pyörityksellä, mutta viimeisen vihun kohdalla näkyy selkeästi kuinka pääosuma on lukittu, mutta ohi menee. Ja noita vihuja tulee joku 8 muistaakseni, eli liian monta kertaa mahdollisuus lukitun osuman ohi menemiseen.


Toinen ihmettelyn aihe on Alchemy, jota ei oikeastaan tarvinnut sitten missään. Olisivat voineet jotain kunnon käyttöä tuollekin keksiä. Toki voi ajatella että se on vaihtoehtona etenemiselle, mutta lopussa huomasin etten käyttänyt sitä mihinkään.

Mutta muuten se peli oli ihan hyvä. Tykkäsin ranskalaisesta aksentista ja itse tarinasta. Pitää pelata tuo jatko-osakin.
 
Viimeksi muokattu:
Fallout: London (PC total conversion modi FO4:lle)

Olipahan loistava, itselle ehkä paras FO kokemus, ytimekkäästi FO:NV FO4:lle. Yhdistää kaikkien Fallouttien parhaat puolet, kolmosen ja nelosen tasosuunnittelun New Vegasin factioneihin ja roolipelaamiseen. 72 tuntia oli peliaika, ja varmaan 100 tuntia menee rikki jos kaiken haluaa tehdä, joten trailerin "DLC" status voidaan unohtaa heti, tämä on täysi peli. Lisäksi pelissä pitää valita yksi kolmesta pääfactionista, joten uudelleenpelaamisen arvoa on. Parasta pelissä oli ehkä ääninäyttely, joka oli ammattimaista ja paikoin niin todella hyvää (esim. Beefeaters). Toiseksi laittaisin, että "London" todella tuntui brittiläiseltä vastineelta FO:lle, kaikki ääninäyttelyä/sanontoja, tavaroita ja paikkoja mukaan lukien. Kolmanneksi parhaaksi puoleksi laittaisin juonen. Vaikka se jossain vaiheessa tuli ilmi ennen loppua, oli juoni ja päätehtävät todella hyvin toteutettu. Esimerkki siitä miten sisältöön voidaan panostaa enemmän kun pelimoottoriin ei tarvitse keskittyä, vrt. NV ja 3.

Jos jotain huonoja puolia pitää mainita, niin asennusprosessi oli huonoin mitä olen ikinä kokenut, modeihin liittyvät bugit ja pelissä on vielä jonkun verran tehtävä-bugeja.

Vahva suositus jos FO:sta tykkää, itse en tule enään FO4:n palaamaan tämän jälkeen, TTW (FO3/NV) tulee säilymään tämän rinnalla. Tosin odottaisin ehkä ensimmäiseen päivitykseen niin välttyisi suurimmilta bugeilta (ei pelin rikkovaa) ja ehkä asennushässäkältä, jos saavat julkaistua NG:lle.
 
Viimeksi muokattu:
Teamfight-Tactics-Gameplay.jpg



Teamfight Tactics (PC, mobiili)

Automaattishakki (auto-chess), tai pikemminkin automaattitaistelu (auto-battler) genre nousi suosioon 2019. Ostellaan, varustetaan, päivitellään ja sijoitellaan ukkeleita pelilaudalle, sitten katsotaan miten taistelussa käy. Yksi kokonainen turnaus kestää puolisen tuntia ja tämän genren pelit taitavat kaikki olla ilmaisia.

Olen pelannut toista genren peliä Dota Underlords aina silloin tällöin vuodesta 2019, mutta vähän aikaa sitten kyllästyin siihen useasta syystä. Suurin syy oli ettei peliä ole päivitetty enää vuosiin. Genre on kumminkin hauska ja kiinnostava, joten kokeilin tätä toista.

TFT on paljon parempi! Tyhjiä hetkiä on vähemmän ja kaikki on monipuolisempaa. Yksi vähäinen mutta viihdyttävä asia on karuselli, jossa ukkelit pyörivät rinkiä ja siitä saa käydä hakemassa ilmaiseksi minkä vain, mutta häviöllä aloittava pelaaja saa aloittaa. Varusteetkin on monipuolisempia ja niitä voi yhdistellä. Iso ja tärkeämpi ero on team planner, jonka avulla voi rauhassa ennen matsia valita listasta toivottuja ukkeleita ja tutkia niiden synergioita. Helpottaa rutkasti uuden pelaajan oppistaakkaa! Silti häviöitä tulee ekoina päivinä jatkuvasti, koska muuttujia on erittäin paljon ja kaikki outoa.

Tässä pelissä on yksinkertaisesti kaikki paremmin mitä pääkilpailijassa, tai no ei ihan kaikki. Team plannerissa ei pääse näkemään ukkelin statseja!?? Olisi tärkeää tietää kuka on jousiampuja ja kuka on lähitaistelija! Ehkä tekijät luulevat että kaikki tätä pelaavat tuntevat jo LoL:n hahmot joita peli käyttää? Jotkut hahmot ovat myös todella samannäköisiä 3D malliltaan ja värimaailmaltaan, myös pientä kasvokuva hahmoikonia on hankala erottaa hahmon koko kuvasta. Nuo asiat korjaantuvat kun peliä pelaa ja hahmot oppii tunnistamaan, mutta aloittelijalle tuo on ihan oikea ongelma. Onko tässä pelissä jotain ensyklopediaa josta näkisi kaikki hahmot ja niiden kyvyt & statsit? En kertakaikkiaan ole sellaista löytänyt!

Isot suositukset, 4/5. Melkein haluttais perustaa tälle pelille omaketju.
Tämähän paljastui omaksi vuoden peliksi ja on tullut pelattua joka päivä matsi tai pari. En ole LoL:ia koskaan pelannut niin Riot Games oli oikeastaan täysin tuntematon, mutta nyt voi kyllä myöntää, että heidän pelisuunnittelijansa osaavat asiansa. Veikkaan että kilpailija Dota Underlords lopetti oman pelinsä päivittämisen, koska TFT on yksinkertaisesti niin paljon paremmin tehty.
 
Dead Rising Deluxe Remaster PC:llä

Tuli viikonlopun aikana peli pelattua läpi. Olen alkuperäisen version fani ja voin todeta että oikein hyvä remasterointi capcomilta. Kauheasti ei capcom lähtenyt alkuperäistä peliä muutamaan vaan grafiikka, ääninäyttely ja tiettyjä quality of life muutoksia. Olin aluksi vähän pettynyt että Frankin alkuperäinen ääninäyttelijä oli vaihdettu mutta loppupelissä tuokin unohtui alun jälkeen. Joitakin hahmoja, dialogeja jne oli myös muutettu mutta niillä ei mitään vaikutusta ollut. Naishahmojen tissivakojen kuvaamisesta ei enää saa pisteitä. Joku voi heti jo alkaa huutelemaan että wokea, mutta mielestäni alkuperäisessäkin ne ei oikein sopineet Frankin hahmolle.
Quality of life puolella ne parhaimmat muutokset eli karttaa päivitetty objektien osalta. Enää ei tarvi seurata sekavaa nuolta. Myös nyt voi monta eri tallennusta tehdä. Pelissä on juokseva aika jonka sisällä noita pää- sekä sivutehtäviä pitää tehdä. Nyt jos kämmi käy nii voi aina palailla aikaisempiin tallennuksiin, alkuperäisessä oli vain yksi ja jos kusit nii aikalailla game over. Myös pelastettavien survivor hahmojen tekoälyä parannettu paljon.
Teknisesti pyöri hyvin kuten monet muut RE enginen pelit. Jotain pientä stutterointia oli välillä latauksien jälkeen, mutta ei sen kummempaa. Kerran peli kaatui latauksen yhteydessä, steamin mukaan joillakin ollut enemmän ongelmia tuon kanssa.

Paras tapa pelata peli, toivottavasti tekevät saman remasteroinnin kakkos osalle.
 
Tuli läpäistyä parikin peliä tuossa, niin kirjoittelen nyt omiin viesteihin, että on helpompi käydä lueskelemassa itse mietteitä jälkikäteen.

VVVVVV (PC)

VVVVVV on indie-klassikko ja jonkinlainen kumarrus 8-bittiselle aikakaudelle. Alunperin Flash-pelinä julkaistu ja sittemmin C++:lle portattu puzzle-platformer sillä erolla, että hyppimisen sijaan ohjattava hahmo loikkaakin kattoon asti.

Peli on lyhyt, reilu parituntinen, mutta mielettömän koukuttava. Peli on tavallaan aika vaikea, mutta ei niin vaikea, etteikö sitä jokainen tuossa 2-3 tunnissa oppisi ja läpäisi. Tutkailet siis aluetta ruutu kerrallaan yrittäen päästä eteenpäin. Kuolema vie takaisin checkpointille ja kuolemia tuleekin rutkasti. Pelin lopussa mulla kertyi niitä vajaa 900.

Peli toimii hyvin ja kontrollit tuntuvat hyviltä. Pelasin ohjaimella käyttäen d-padia, näppis toimisi varmaan ihan yhtä hyvin. Musat rokkaa kovaa! Läpäisin tämän LAN-partyjen aikana ja siihen ympäristöön tämä sopi kuin nyrkki silmään.

Juonikin tässä on: katastrofi on tapahtunut ja kamut pitäisi ettiä. Ei mitään kummallisuuksia. Erinomainen välipeli, jota on helppo suositella jokaiselle tasoloikkafanille. 5/5.
 
Inscryption (PC)

Tästä ei voi hirveästi kirjoittaa oikeastaan mitään, sillä peli on paras kokea niin, ettei siitä tiedä juuri mitään. Perusperiaatteeltaan kyseessä on tarinavetoinen roguelite-korttipeli miedoilla kauhuelementeillä. Pelaat alkuun yksinkertaista mutta lopulta yllättävän monipuolista korttipeliä, etenet tarinassa, ratkaiset salaisuuksia. Kummia tapahtuu.

Tämmösiä pelejä ei ihan joka vuosi tule vastaan. Tämä on kokemus, jota AAA-pelistudiot eivät kykene tarjoilemaan. Jos Daniel Mullins on pelintekijänä tuttu, niin saatat arvata, että mitä on luvassa. Peli otti aikaa vajaa 11 tuntia. Vankkumattomat suosittelut. 5/5.
 
BioShock (PC)

BioShock on konsoloitu vedenalainen System Shock 2.

Vuosi on 1960. Lentokone putoaa keskelle Atlanttia mutta yksinäisen selviytyjän onneksi lähellä on majakka, josta sukellusvene vie hänet outoon vedenalaiseen kaupunkiin. "Olen Andrew Ryan ja esitän sinulle kysymyksen: Eikö miehellä ole oikeutta työnsä hedelmiin?" Rapture on Art Decoa täynnä oleva yhden miehen unelma paikasta jossa tiedemiehiä ei kahlitse moraali, artisteja ei haittaa sensuuri eivätkä suuret jää pienten jalkoihin. Perille päästyä paikka on kuitenkin rempallaan. Karmivat pikkusiskot keräävät kuolleista adam-geenimuokkausmateriaalia hirviöisukit suojanaan adamia liikaa impanneilta splicereilta. Alkaa selviytymistaistelu Rapturen käytävillä...

Tästä on liikkeellä myös remasteroitu versio ja koitin ensin sitä mutta kokemus oli sanalla sanoen hirveä. Peli kaatui jatkuvasti tallentaessa vieden samalla vanhan tallennuksen mukanaan. Voitko peli ystävällisesti olla kaatumatta kun tallennan. Ai et? No painu sitten Mariaanien hautaan. Pari iltaa meni kun kokeilin eri kikkoja mutta mikään ei tuntunut auttavan joten vanhassa vara parempi. Suttuiset tekstuurit ovat pieni hinta siitä, että peliä pystyy ylipäätään pelaamaan.

Pelin paras puoli on eittämättä Rapturen kaupunki. Estetiikka on ihan omaa luokkaansa tänäkin päivänä. Myös äänisuunnittelu on kärkikastia aina kolikoiden kilinästä lähtien. Itse pelaaminen taas... Ammuskelu on vähän kankeaa, kuin System Shockin ja "oikean räiskinnän" äpärälapsi. Lisäksi varsinkin loppupuolella splicerit tuntuivat kestävän luokattoman paljon rankaisua. Onneksi ei tarvitse aina yksin taistella, tykkitorneja ja kameroita voi hakkeroida puolelleen, jolloin saa kätevästi tulitukea. Se vaan, kun hakkerointiminipeli on tunkkaista putkien yhdistelyä ja ehkäpä pelin huonoin puoli. Maksoinkin monesti hakkeroinnit suoraan kun en vaan viitsinyt. Kaikkiin ei toki rahat riittäneet joten välillä piti leikkiä vedenalaista Mariota. Ympäristöjen tutkiminen on ihan hauskaa ja palkitaan kaikella krääsällä. Vihollisia pystyy kuvaamaan, mikä palkitaan tutkimusbonuksilla. Nurkat ovat myös täynnä äänilokeja, vissiin tallentimia myyvä henkilö on Rapturessa rikas...

Kokonaisuutena peli on edelleen hyvä, mutta silti tuli tätä pelatessa fiilis, että haluaisi pelata System Shock kakkosta. Alkukommenttini onkin mielestäni osuva, vaikka sen pieni pilke silmäkulmassa kirjoitinkin. Monet elementit on suoraviivaistettu edeltäjästään kuten tutkimus ja inventaario. Niitä ei pääse itse edes katsomaan, mitä tavaraa löytyy tai kuinka pitkällä minkäkin vihollisen tutkimus on. Presentaatio on kuitenkin vahva ja monelle tämä on moderni klassikko.

 
Inscryption (PC)

Tästä ei voi hirveästi kirjoittaa oikeastaan mitään, sillä peli on paras kokea niin, ettei siitä tiedä juuri mitään. Perusperiaatteeltaan kyseessä on tarinavetoinen roguelite-korttipeli miedoilla kauhuelementeillä. Pelaat alkuun yksinkertaista mutta lopulta yllättävän monipuolista korttipeliä, etenet tarinassa, ratkaiset salaisuuksia. Kummia tapahtuu.

Tämmösiä pelejä ei ihan joka vuosi tule vastaan. Tämä on kokemus, jota AAA-pelistudiot eivät kykene tarjoilemaan. Jos Daniel Mullins on pelintekijänä tuttu, niin saatat arvata, että mitä on luvassa. Peli otti aikaa vajaa 11 tuntia. Vankkumattomat suosittelut. 5/5.
Kokeilin tätä taannoin ja oli tosiaan kiinnostava, mutta kun sain jatkuvasti pataan niin pelaaminen jäi ekaan vaiheeseen. Voisi joskus koittaa uudelleen mutta ensin pitänee katsoa muutama tunti "Näin pelaat Inscryptionia"-videoita...
 
Kokeilin tätä taannoin ja oli tosiaan kiinnostava, mutta kun sain jatkuvasti pataan niin pelaaminen jäi ekaan vaiheeseen. Voisi joskus koittaa uudelleen mutta ensin pitänee katsoa muutama tunti "Näin pelaat Inscryptionia"-videoita...
Ei kannata kattoa muiden videoita. Siinä alussa on ihan normaalia ottaa turpiin koska se on vähän kuin tutoriaali. Näet siinä miten peli etenee, mitä vastustaja tekee ja miten se antaa sulle pataan. Muutamien epäonnistumisien jälkeen alkaa tulla ahaa elämyksiä ja ne on paljon hauskempia henkilökohtaisesti koettuna kuin jonkun toisen videolta kerrottuna.
 
Ei kannata kattoa muiden videoita. Siinä alussa on ihan normaalia ottaa turpiin koska se on vähän kuin tutoriaali. Näet siinä miten peli etenee, mitä vastustaja tekee ja miten se antaa sulle pataan. Muutamien epäonnistumisien jälkeen alkaa tulla ahaa elämyksiä ja ne on paljon hauskempia henkilökohtaisesti koettuna kuin jonkun toisen videolta kerrottuna.
Tietyssä määrin kyllä, mutta siinä nousi seinä vastaan eikä ollut mitään käsitystä, mitä tein väärin tai kuinka se pakka olisi kuulunut rakentaa. No, kuten sanoin niin voin joskus kokeilla uusiksi mutten kyllä jää jumittamaan vaan kaivan jonkun oppaan esiin. Ei tässä iässä enää muutenkaan suurempia ahaa-elämyksiä tule.
 
Monument Valley 2 (Android)

Alkuperäisen Monument Valleyn olen achievementtejen mukaan läpäissyt kevään 2017 aikana ja olin napannut jatko-osankin talteen, kun sitä muistaakseni joskus ilmaiseksi jaettiin. Kyseessä on rauhallinen puzzle-peli, jossa tarkoituksena on liikutella hahmoa eteenpäin ja muuttaa eri konsteilla kenttää hyödynäten optisia harhoja ja mahdottomia kuvioita.

Peli on erinomainen ajanviete esimerkiksi julkisissa istumisen ajaksi. Kentät ovat esteettisesti hyvin kauniita ja musiikki on rauhoittavaa. Vaikeita nämä pelit eivät ole, mutta kieltämättä pari kertaa aivot meinasi mennä solmuun, kun mietti, että miten seuraavalle tasolle pääseekään.

Teknisesti peli toimii erinomaisesti. Sitä pystyy pelaamaan kännykkä pystyssä useimmiten yhdellä kädellä. Värimaailma on myös hyvin rauhallinen ja värejä käytetään erinomaisesti. Rentouttava taustamusiikki melkein syleilee pelaajaa ja auttaa unohtamaan ulkomaailman harmauden.

Pelissä on sinänsä myös tarina, jota ei kerrota sanoin, vaikkakin kenttien välissä peli kertoo välillä korkealentoisia aforismeja. Päähahmo on oletettavasti vanhempi ja välillä mukana pyörii lapsi, kunnes on aika itsenäistyä.

En ole kummoinen mobiilipelaaja ja tämä taitaa olla järjestyksessään kolmas yksinpeli, jonka kännykällä läpäisen. Nämä näyttää löytyvän myös Steamista ja jos kaipaa pimeisiin iltoihin rauhoittavaa tekemistä, niin miksipä ei. Täyttä hintaa ei välttämättä kannata maksaa, kun aikaa näihin saa kulumaan pari tuntia per peli. 5/5 joka tapauksessa, mulle oikein hyvin uppoava mobiilipeli.
 
Pitihän sitä tuo Ghost of Tsushima ottaa työn alle PC:lle mutta on kyllä aika nihkeä alku. Jotain 5-6h pelattu ja olen jostain syystä täydellisen leipiintynyt pelin kameraan :dead:

Se on jotain 20 astetta viistosti oletuksena. Ei meinaa millään saada kalibroitua silmiä ja kontrolleja että saa äijän juoksemaan tai ratsastamaan suoraan. Sitten pomotappeluissa kamera heittää aivan käsittämättömän kuvakulman mikä sekoittaa pakan totaalisesti.

Ehkä jotain päivänä tulee joku modi millä saa rukattua kuvakulmaa.

Niin ja bugeja on tullut vastaan jokunen. Nyt on sellainen että en pysty liikkumaan tai tekemään yhtään mitään... ( Ghost of Tsushima DIRECTOR'S CUT :: Steam Community ) Hälyttävää että näinkin vanhoja bugeja ei ole vaivauduttu korjaamaan. Jotenkin motivaatiotaso laskemassa tähän peliin.
 
Viimeksi muokattu:
Yakuza 0

Yakuza Kiwami

Yakuza Kiwami 2

Yakuza 3

Yakuza 4

Yakuza 5

Yakuza 6: The Song of Life


Japanin alamaailmaan sijoittuvia toimintaseikkailuja. Aloin pelata näitä kaksi vuotta sitten enkä viitsinyt kirjoittaa mitään parista ensimmäisestä pelistä, koska ne oli ihan vaan tasaista laatuviihdettä. Seitsemän pelin eli "Kiryu-saagan" jälkeen on kuitenkin pakko panna paperille jotain. Yakuza on elämää suurempi ja silti erittäin elämänmakuinen sarja, joka tavoittaa ihmisyyden koko kirjon kaikessa tragikoomisuudessaan. Peleillä on valtavasti sielua siihen nähden, millaisella vauhdilla näitä pukataan ulos.

tikru.jpg

Kazuma Kiryulla on kymmenen tiikerin voimat.

Ytimeltään kyse on melko simppelistä tappelupelistä. Systeemin sydän ja sielu ovat kadulta poimittavat esineet, jotka tuovat touhuun baaritappelun tuntua, ja brutaalin mielikuvitukselliset erikoisliikkeet. Peli ei vain itse aina tajua sitä. Kehnoimmissa tappeluissa osa leluista otetaan pois ja jäljelle jää tympeä raakile (terveisiä Komakille ja Colosseumille). Mäiskintä on kuitenkin hauskaa, kun on tarpeeksi vaihtoehtoja kokeiltavaksi. Turpaanveto on tylyä ja näyttävää. Päähenkilöt eivät muka tapa ketään, mitä ei pelikuvasta uskoisi.

rajahdys.jpg

Nuo ovat sellaisia ei-tappavia turvaräjähdyksiä.

Oikean Japanin Kabukichoon pohjaava Kamurocho on yksi eloisimmista pelimaailmoista, mitä olen nähnyt. Pelistä toiseen kierrätetty muutaman korttelin alue on lätäkön levyinen, mutta valtameren syvyinen. Kamurocho on pullollaan tekemistä, minipelejä, sivutehtäviä ja ennen kaikkea turpiinsa kerjääviä öykkäreitä. Kadulla ei voi kävellä kahta korttelinväliä joutumatta tappeluun. Sivutehtävissä taas ei voi koskaan tietää mitä saa: joskus luvassa on liikuttavaa draamaa, joskus pelkkää vitsailua, mutta aina jotain mielenkiintoista. Erinomainen dialogi pelastaa heikommatkin hakutehtävät. Peleissä on kourallinen muitakin kaupunkeja, joissa kontsa on pakattu yhtä tiukkaan, mutta Kamurochoon palaa aina kuin kotiinsa.

ilta.jpg

Romanttinen ilta katolla.

Pelien pääjuonet ovat melodramaattisia mafiatarinoita sotkuisten salaliittojen syövereissä. Matka tuntuu aina päättyvän nyrkkeilymatsiin kerrostalon katolla, ja järki unohtuu joskus, mutta asenne ei koskaan. Yakuzalla on tiukka kunniakäsitys, joka vaatii muun muassa jättämään voitetulle viholliselle ladatun aseen ja kääntämään sitten selän. Sen jälkeen imitoidaan yllättynyttä Pikachua, kun vihollinen nouseekin ja ampuu jonkun kavereista. "Kiryun manööveri" esiintyy tarinassa niin usein, että sille ei voi kuin nauraa.

Mukana on jonkun verran myös tylsää edestakaisin ramppaamista ja pelisuunnittelun aivopieruja. Ala-arvoiset koiran- ja vauvanruokkimistehtävät ja tallennuspisteiden kanssa perseily tulevat heti mieleen pelien heikoimpina osa-alueina. Valtavan monipuolisessa pelissä on vain hyväksyttävä, että jotkin minipelit ja tehtävälinjat on ihan vaan hanurista. Sekin on elämää.

save.jpg

Jaa että viime seivistä on tunteja ja haluat nyt automaattitallennuksen? Mikä se semmoinen on?

Pienistä puutteista huolimatta Yakuzat ovat erittäin mukaansatempaavia pelejä, joiden kanssa aika lentää huomaamatta. Ohjainta on todella vaikea laskea alas ennen aamuyötä. Yakuzat 0-6 muodostavat jotenkuten yhtenäisen, eeppisen tarinan, mutta ei tämä vielä tähän pääty - pelisarjasta on vielä yli puolet pelaamatta! Jokainen peli on ollut hyvä eikä niiden loppumista tarvitse pelätä. Yakuzoista on tullut minulle yksi koko harrastuksen kulmakivistä.
 
Yakuza 0

Yakuza Kiwami

Yakuza Kiwami 2

Yakuza 3

Yakuza 4

Yakuza 5

Yakuza 6: The Song of Life


Japanin alamaailmaan sijoittuvia toimintaseikkailuja. Aloin pelata näitä kaksi vuotta sitten enkä viitsinyt kirjoittaa mitään parista ensimmäisestä pelistä, koska ne oli ihan vaan tasaista laatuviihdettä. Seitsemän pelin eli "Kiryu-saagan" jälkeen on kuitenkin pakko panna paperille jotain. Yakuza on elämää suurempi ja silti erittäin elämänmakuinen sarja, joka tavoittaa ihmisyyden koko kirjon kaikessa tragikoomisuudessaan. Peleillä on valtavasti sielua siihen nähden, millaisella vauhdilla näitä pukataan ulos.

tikru.jpg

Kazuma Kiryulla on kymmenen tiikerin voimat.

Ytimeltään kyse on melko simppelistä tappelupelistä. Systeemin sydän ja sielu ovat kadulta poimittavat esineet, jotka tuovat touhuun baaritappelun tuntua, ja brutaalin mielikuvitukselliset erikoisliikkeet. Peli ei vain itse aina tajua sitä. Kehnoimmissa tappeluissa osa leluista otetaan pois ja jäljelle jää tympeä raakile (terveisiä Komakille ja Colosseumille). Mäiskintä on kuitenkin hauskaa, kun on tarpeeksi vaihtoehtoja kokeiltavaksi. Turpaanveto on tylyä ja näyttävää. Päähenkilöt eivät muka tapa ketään, mitä ei pelikuvasta uskoisi.

rajahdys.jpg

Nuo ovat sellaisia ei-tappavia turvaräjähdyksiä.

Oikean Japanin Kabukichoon pohjaava Kamurocho on yksi eloisimmista pelimaailmoista, mitä olen nähnyt. Pelistä toiseen kierrätetty muutaman korttelin alue on lätäkön levyinen, mutta valtameren syvyinen. Kamurocho on pullollaan tekemistä, minipelejä, sivutehtäviä ja ennen kaikkea turpiinsa kerjääviä öykkäreitä. Kadulla ei voi kävellä kahta korttelinväliä joutumatta tappeluun. Sivutehtävissä taas ei voi koskaan tietää mitä saa: joskus luvassa on liikuttavaa draamaa, joskus pelkkää vitsailua, mutta aina jotain mielenkiintoista. Erinomainen dialogi pelastaa heikommatkin hakutehtävät. Peleissä on kourallinen muitakin kaupunkeja, joissa kontsa on pakattu yhtä tiukkaan, mutta Kamurochoon palaa aina kuin kotiinsa.

ilta.jpg

Romanttinen ilta katolla.

Pelien pääjuonet ovat melodramaattisia mafiatarinoita sotkuisten salaliittojen syövereissä. Matka tuntuu aina päättyvän nyrkkeilymatsiin kerrostalon katolla, ja järki unohtuu joskus, mutta asenne ei koskaan. Yakuzalla on tiukka kunniakäsitys, joka vaatii muun muassa jättämään voitetulle viholliselle ladatun aseen ja kääntämään sitten selän. Sen jälkeen imitoidaan yllättynyttä Pikachua, kun vihollinen nouseekin ja ampuu jonkun kavereista. "Kiryun manööveri" esiintyy tarinassa niin usein, että sille ei voi kuin nauraa.

Mukana on jonkun verran myös tylsää edestakaisin ramppaamista ja pelisuunnittelun aivopieruja. Ala-arvoiset koiran- ja vauvanruokkimistehtävät ja tallennuspisteiden kanssa perseily tulevat heti mieleen pelien heikoimpina osa-alueina. Valtavan monipuolisessa pelissä on vain hyväksyttävä, että jotkin minipelit ja tehtävälinjat on ihan vaan hanurista. Sekin on elämää.

save.jpg

Jaa että viime seivistä on tunteja ja haluat nyt automaattitallennuksen? Mikä se semmoinen on?

Pienistä puutteista huolimatta Yakuzat ovat erittäin mukaansatempaavia pelejä, joiden kanssa aika lentää huomaamatta. Ohjainta on todella vaikea laskea alas ennen aamuyötä. Yakuzat 0-6 muodostavat jotenkuten yhtenäisen, eeppisen tarinan, mutta ei tämä vielä tähän pääty - pelisarjasta on vielä yli puolet pelaamatta! Jokainen peli on ollut hyvä eikä niiden loppumista tarvitse pelätä. Yakuzoista on tullut minulle yksi koko harrastuksen kulmakivistä.

Olikos tämä sarja saatavilla PC:lle mitenkä laajasti? En tunne sarjaa muuta kuin sen, että osia on kuin Final Fantasyssa konsanaan ja pää on pyörällä jo lukumäärästä :D
 
Olikos tämä sarja saatavilla PC:lle mitenkä laajasti? En tunne sarjaa muuta kuin sen, että osia on kuin Final Fantasyssa konsanaan ja pää on pyörällä jo lukumäärästä :D
On PClle, osa versioista on remasteroitu tai remake. Yakuza 0 vaan tulille. Löytyy myös game passista jos se kiinnostaa.
 
Conscript(PC)
Olipahan mukaansa tempaava kokemus pitkästä aikaa. Ensimmäinen kerta, kun tätä genreä kokeilen(Selviytymis/kauhu) ja vieläpä tuommoisessa ww1 teemassa. Pelätä ei tarvinnut, mutta pelissä on saatu kyllä sodan kauhut ja raakuudet hyvin pinnalle, vaikka onkin tuollaista pikselitaidetta. Gorea ja kauhua saisi olla enemmänkin sotapeleissä, eikä semmoista sankaripaatosta. Peli ei paljoa pelaajaa neuvo ja monesti eteenpäin päästäkseen, täytyy pelaajalla olla hoksottimet kohdallaan. Ei varsinaisesti mikään open world, vaan sanoisinko sokkeloiseksi putkijuoksuksi. Ekalla kerralla meni joku 22 tuntia. Voin suositella.
 
Mega Man Legacy Collection
Kokoelma klassikoita, mahtavat musiikit, simppeliä ja sopivan kimuranttia pelaamista, mutta kamala input lagi ja epätäydellinen emulaatio.
 
1000xResist (PC)

Hekki Allma! Thousand Times Resist on kauas tulevaisuuteen sijoittuva scifitarina. Lähitulevaisuudessa ihmiskunta kohtaa avaruuden muukalaiset ja sen seurauksena planeetalle leviää mystinen tappava virus. Vain yksi ihminen, nuori Iris on taudille immuuni ja ikääntymätön, joten hänestä muodostuu ainoa toivomme. Iriksestä on tehty klooneja, joilla ei kuitenkaan ole samaa immuniteettia ja he muodostavat ainoan ihmiskunnan. Tietyt klooneista ylennetään korkeimpiin tehtäviin, muut pysyvät rutiinitöitä tekevinä kuorina. Rehtori johtaa ylisisaria, Fixer korjaa tukikohtaa, Knower kerää tietoa, Bang Bang Fire on ase-ekspertti, Healer hoitaa sairauksia (d'uh) ja Watcherilla on ylivoimainen havainnointikyky. Kaikki palvovat Iristä kuin jumalaa, hän on Kaik'äiti. Watcher on pelin päähenkilö ja tarinan alussa hän puukottaa äiteetä selkään, kirjaimellisesti. Mikä johti tähän on tarinan idea.

Puhun tarinasta kun itse pelaaminen on varsin köykäistä. 95% ajasta joko klikkaillaan dialogia eteenpäin tai kävellään seuraavan hahmon luokse, jossa jatketaan klikkailua. En ole visuaalisia novelleja pahemmin pelaillut mutta sen verran mitä niistä tiedän niin tätä voisi ehkä pitää niiden ja kävelysimulaattorien sekoituksena. Toki yksi suosikkipeleistäni kautta aikain on hyvin dialogipainoitteinen Planescape: Torment (pidin myös Disco Elysiumista sekä Torment: Tides of Numenérasta), mutta tässä tarina ei nappaa yhtä hyvin mukaansa. Tormentissa on myös sitä pelaamista dialogin lisäksi, olkoonkin että se ei aina ole parasta mahdollista. Lisäksi tässä dialogi on puhuttua mutta mielestäni ääninäyttelijät eivät ole kauhean hyviä vaan aika latteita. Kyllä tämän läpi pelasi, (mulla meni siihen about 15h), jos ei muuten niin kokemuksena, mutta voinpahan sanoa, etteivät tällaiset pelit taida olla minua varten. Kehuja tämä on kuitenkin saanut joten kyllä tällaisellekin on yleisönsä, minä en vaan siihen taida kuulua.

 
Yakuza 0 (PC)

Pitkään listalla istunut peli läpäisty. Olin tätä 3,5 tuntia kokeillut keväällä 2021, mutta kun yleisesti en ole japanilaisten pelien fani, kiinnostus lopahti nopeasti. Uusi yritys ja 31 tuntia myöhemmin lopputekstit.

Kyseessä on vahvasti japanilainen toimintapeli, jossa seurataan nuorta yakuzaa nimeltä Kiryu. Yakuza-pelisarjaahan on julkaistu vuodesta 2005 asti, mutta tämä on julkaistu 2015 ja kronologisesti se on sarjan ensimmäinen osa. Peli on mielestäni aika ristiriitainen ja siinä on paljon asioita, joista en pidä, mutta parhaimmat osa-alueet ovatkin sitten parasta hetkeen.

Pelissä on älyttömän hidas alku ja se imaisee mukaansa oikeastaan vasta 3. chapterissa, ehkä n. 4-5 tunnin pelaamisen jälkeen. Itse pelaaminen on aika tylsää. Liikut kaupungilla, joka on upeaa 80-luvun Japania, mutta pakolliset taistelut ovat perinteistä mätkintää. Hakataan nappuloita, tehdään komboja, vaihdellaan taistelutyylejä ja kun kaikki viholliset ovat maassa, jatketaan matkaa. Pidän enemmän Arkham-sarjasta tutuista taistelumekaniikoista ja myös siitä, että tarvittaessa taistelukohtauksesta pääsee karkuun. Tässä se ei onnistu.

Kuten sanottua, peli on kaikin puolin hyvin japanilainen. Parantavat juomat pitää aktivoida usean klikkauksen kautta inventoryssä. Automaattista tallennusta ei ole, vaan tallentaa pitää muistaa aina siinä välissä, kun siirtyy paikasta toiseen. Kaupungissa on paljon tehtävää, mutta keilaamista lukuunottamatta en syttynyt näille minipeleille, jotka nekin ovat ilmeisesti hyvin tyypillisiä japanilaisissa peleissä.

Tarina ja sen kerronta taas on aivan mielipuolisen hyvää. Vaikka se hidasta onkin, juonenkäänteitä ja hahmoja on paljon eikä kukaan jätä kylmäksi. Vaikken animea muuten seuraa, niin tämä on, taas kerran, niin ihanan japanilaista, suurine tunteiteen ja dramaattisuuksineen. Peli on muuten ääninäytelty kokonaan japaniksi ja kestää hetken, että siihen tottuu, mutta tekstit seuraavat mukavasti puhetta, joten sitä melkein luulee ymmärtävänsä. Juoni pitää otteessaan viimeiseen asti ja on sanalla sanoen erinomainen.

Ääninäyttelyyn, tai oikeastaan sen puutteeseen, liittyy myös yksi suuri heikkous: sivutehtäviä ei ole ääninäytelty. Sivutehtäviä kehuttiin netissä paljon ja vaikka suurin osa niistä ihan hauskoja olikin, ääninäyttely on minulle liian tärkeä, että pystyisin niistä täysin nauttimaan. Harmi sinänsä. Onneksi musiikki myötäilee tarinaa ja ruudulla näkyviä tunteita, se tuo peliin paljon lisää.

Graafisesti peli oli riittävän hyvä. Ei mitään mieletöntä, mutta kestänyt aikaa niin, että sen puolesta tätä viittii edelleen pelailla. Peli on kuitenkin aika raskas kokemus enkä varmasti ota Yakuza Kiwamia hetkeen työstettäväksi, vaikka se Steamista jo löytyykin.

Juonen puolesta tätä on helppo suositella, mutta pelimekaniikkojen puolesta vaikea sanoa. Joka tapauksessa arvosanaksi juoni ja tarinankerronta raahaavat pisteet niinkin ylös kuin 4/5.
 
Baldur's Gate 2: Shadows of Amn EE (PC)
Yks omia lempipelejä kautta aikain ja yhenlaista comfort foodia. Tästä huolimatta vähän erilaisempi läpipeluu, en ollut koskaan oikeen noita pahiksia ottanut koko köörinä mukaan joten nyt mentiin porukalla MC, Viconia, Edwin, Korgan ja pari neutralia Jaheira ja Jan. Dialogit skippasin kyl ihan kokonaan, ei jaksanut lueskella niitä muuten kuin noiden hahmojen bantereiden osalta. Tähän tulee aina silloin tällöin himo, vähän samaan tapaan kuin Deus Exiin. Onhan tää vähän tämmönen "tiedä mitä tehdä" tyyppinen peli, että en kyl tiä voisko tätä hirveenä suositella niille, jotka ei ennen pelisarjaa ole pelanneet ja kolmosesta innostuneena tätä miettivät.
 
A Story About My Uncle (PC)

Jäähdyttelypeliä backlogin syövereistä. Olen tämän pelin ostanut näköjään kahdesti: ensimmäisen kerran Humble Bundlesta 2017, jonka olen ilmeisesti lahjoittanut pois, ja uudelleen 2019. Mikä lie siinäkin ollut ideana. Enivei, kyseessä on 2014 julkaistu ensimmäisen persoonan tarinavetoinen indie-parkourpeli, jossa mieshenkilö kertoo iltasaduksi tarinaa omasta seikkailustaan setänsä Fredin kanssa.

3D-tasoloikka on vaikea laji ja näissä usein ikä näkyy. Mielestäni peli oli mekaniikoiltaan yllättävän freesi. Liikkumista vauhdittaakseen pelaajalla on useampi eri vaihtoehto ja etenkin pelin loppupuolella vaadittavat hypyt ja liidätykset olivat melko vaikeita. Grafiikka on tommosta 2010-luvun alun UE3:sta, eli kyllähän siinä ikä näkyy, mutta ei vielä hälyyttävää.

Juonta tässä on kehuttu ja ei tämä nyt klassikkokamaa ole, mutta toisaalta ilman tuota kevyttä tarinaa peli olisi jäänyt torsoksi. Ääninäyttely oli indie-pelille hyvää, muu äänimaailma oli lähinnä taustamusiikkia.

Peli ei ottanut aikaa kuin reilu pari tuntia. Hyvä välipeli, vaikkei tämä rentouttavaa ollutkaan. Suosittelen, jos on jostain bundlesta tullut, mutta emmä tiiä, kannattaako tätä varta vasten ostaa. 3/5.
 
Pinball Spire (PC, Linux, natiivi)

Pirun tyylikäs retrohenkinen flipperimättö. Hakataan kenttiä, avataan portteja seuraavaan kenttään. Välillä tulee vastaan tallennuspisteitä ja sitten taas edetään reissussa ylöspäin tornissa, pelin nimen mukaisesti. Samalla kerätään XP:tä, hakataan vihuja ja kerätään gearia ja taitoja, joita käytetään manalla (esim. ajan hidastaminen).
Hyvät musat, nätit grafiikat ja fysiikkamallinnus toimii hienosti.

Pitkään halunnut pelata ysärin flipperipelejä, mutta tuli tää vastaan, niin piti napata talteen.
 
Ah, Baldur's Gate II... Vieläköhän kaatuisi Kangaxx? :) Edellisestä kerrasta on kuitenkin aikaa.
Senhän voi "juustoilla" niin helposti peruspelissä. On jopa vähän hassua näin nykypelien mittapuussa miten paljon tossa pelissä on noita "noh tää pahis kaatuu tällä yhellä kikalla ihan helposti" tyyppisiä ratkaisuja. Muistaa kyl aikanaan mitä kaikkia kikkoja sen kaatamiseksi piti keksiä. Sit kuitenkaa ei jaksa mitää vaikeutuksia tähän, ettei pelin flow katkea liialliseen save-load rumbaan.


Wolfenstein: The Old Blood (PC)
MachineGamesin Blazkowicz trilogia seuraavaksi läpipeluuseen.

Jännä ku jotenki muistelin että tää olis jopa vähän huonohko peli, mutta eihän tää ollut. Jopa oma arvosana ja viimeksi kirjoittamani muutama lause oli eri mieltä tämän muiston kanssa. Mukavahan tätä oli pelata, etes zombit ei haitanneet tällä kertaa ja loppupahis meni onneksi helpolla ohi. Vähän helpommalla vaikeusasteella varmaan tätä pelasin ja ku en kerännyt mitään keräiltäviä niin oli joutuisaa pelata. Silti tässä pelisarjassa on sitä jotain, missä aseet tuntuu aseilta eikä tussareilta. Bulletspongeja on vähän ja vihuja voi laittaa näyttävästi lakoon tupla-automaattihaulikoilla tai poksautella päitä kiväärillä. Gorea on just sillee sopivasti, että tuntuu että aiheuttaa vahinkoa ja vihut tosiaan kuolee kohtuu helpolla. Vähän tuo alku oli hidas, mutta 6h pelissä kaikki on suhteellista. Graafisesti vähän bugaili, mutta en jaksanut korjata.
 
Mafia Definitive Edition

Tuo tuli pelattua jo toiseen kertaan läpi. Ihan hirveästi ei ole olemassa nykyaikaisia avoimen maailman pelejä, joissa on iso kaupunki ja pääsee ajelemaan autoilla suht vapaasti. Maailma on oikeasti nätti ja yksityiskohtainen, vaikka peli ei toki hirveästi kannusta sitä itse tutkimaan. Kaupungin pimeät ja vaaralliset kujat öisessä sateessa olivat tunnelmallisia ja välillä oli kiva piipahtaa maaseudun rauhassa. Grafiikatkin on varsin hienot, vaikka nykypäivänä moni peli menee jo ohi.

Tarina on myös mielestäni ihan rautaa tuossa pelissä. Hahmot on hyvin käsikirjoitettuja ja niihin voi samaistua. Tehtävät pysyvät loppuun asti mielenkiintoisina, paikoin on koskettaviakin hetkiä ja vaihtelua on oikeasti aika paljon. Välillä piti soluttautua risteilylle miehistön jäseneksi naamioituneena, välillä ajettiin radalla kilpaa ja sitten vastineeksi ryöstettiin pankkia ja tehtiin hautajaisista verilöyly. Ammuskelu on ihan hauskaa ja ajaminen simulaatio päällä suorastaan nautintoa. Autoissa on oikeasti massaa ja niillä voi luisutella kunnolla. Olisipa muissakin vastaavissa peleissä valittavana vastaava ajotila.

Sen verran säväytti tämä pelikerta, että harkitsen Mafia 2:n pelaamista kolmannen kerran läpi. Hyvä peli sekin. Näköjään vähän yli kaksi vuotta tullut senkin läpipeluusta. Harmi, kun Mafia 3 oli iso pettymys erityisesti tehtävien ja käsikirjoituksen tasolla. Toivottavasti Mafia 4 ei petä samalla tavalla :think:
 
Viimeksi muokattu:
Wolfenstein The New Order (PC)
Tämä se vaan paranee. Kolmas peluukerta, muutaman vuoden tauot välissä (-17, -20, 24) ja tuntuu et tämä vaan korostaa miten vähän nykyään FPS genressä on itelle hyviä pelejä. Varsinki noihin vastapelattuihin Haloihin verrattuna oli kyl taas raikas tuulahdus. Ei ehkä jaksanut ihan videoita enää katella saati lukea tekstinpätkiä, mutta silti muutaman kerran ihan fiiliksen vuoksi otin jotkut taistelut uudestaan. Pitkälti samat asiat tässä on hyvää kuin Old Bloodissa, mutta vielä enemmän saa räiskiä natseja likoon. No One Lives Forever ku tulis remasteroituna niin ah. Olishan se original tuolla kaapissa vieläkin varalta.
 
Desperados III (PC)

Desperados III on reaaliaikainen taktiikkapeli, jossa hiippailu on pääosassa. Pelissä ohjataan 1-5 hahmoa, listitään vihollisia edeten alue kerrallaan kohti päämäärää. Peli on jatko-osa 2001 ja 2006 julkaistuille Desperados-peleille. Mulle peli päätyi osana maaliskuun 2022 Humble-pakettia, jonka ostin Mass Effectien takia. Kokeilin myös tätä kevään aikana reilu 6 tunnin ajan, mutta jostain syystä se jäi kesken. Nyt uusi tallennus ja n. 20 tuntia myöhemmin lopputekstit.

Mulla ei ole ennestään kokemusta tämän genren peleistä, kuten esimerkiksi Commandos-sarjasta. Sattumalta RTS-peleissä lempitehtäviä ovat yleensä ne, joissa on rajattu joukko, jonka kanssa pitää saada paljon tuhoa aikaiseksi. Gerne osuikin siis kuin nyrkki silmään. Ja onhan tämä myös tosi hyvä peli. Kaltaiselleni ummikolle ongelmanratkaisu, eli yksi kerrallaan vihollisten listiminen kenenkään huomaamatta, vaikuttaa kentän alussa usein toivottomalta, mutta ongelma alkaa avautumaan aina yksi vihollinen kerrallaan.

Pelissä on mielestäni erinomainen rytmitys. Pelaajalle esitellään uusia ominaisuuksia vähän kerrallaan ja eri tehtävissä on eri kombinaatioilla hahmoja käytettävissä. Toisaalta pelin kentät on loppujen lopuksi aika samanlaisia. Ne ovat aivopähkinöitä, joiden solmua pelaaja availee. Vaikka peli toimii reaaliaikaisesti, pelin ajan voi pysäyttää, jotta erilaisia suorituksia pystyy suunnittelemaan useammalle hahmolle kerrallaan. Varsinaista nopeutta ei välttämä tarvita, vaan enemmän hyvää ajoitusta ja onnistuneita ideoita.

Pelissä suuressa keskiössä on pikatallennus, jota peli rohkaisee hyödyntämään jatkuvasti. Pelin kentästä tulee kertaheitolla vaikeampi, jos hiippaillessa vartija laukaisee hälytyksen, joten ns. save scummaaminen on suositeltavaa.

Grafiikka on tähän genreen riittävä ja äänimaailma erinomainen. Tässä voi kuvitella olevansa keskellä kliseistä länkkärileffaa ja se toimii tosi hyvin. Juoni on ja se sisältää kevyitä käänteitä, mutta on enemmän tukemassa kuin kannattelemassa peliä eteenpäin.

Pelin heikkous omalla kohdalla oli se, että sitä oli oikeastaan aika raskas pelata. En hirveästi rentoutunut pelin parissa ja täytyy myöntää, että loppua kohden aloin jo toivomaan pelin loppumista. Tehtäviä oli kuitenkin hyvä määrä ja innokkaimmille tästä löytyy lisähaasteita vaikka millä mitalla. Mulle riittää tässä vaiheessa ja siirryn seuraavan pelin pariin. Joka tapauksessa erinomainen peli, 5/5.
 
Viimeksi muokattu:

Statistiikka

Viestiketjuista
263 017
Viestejä
4 559 230
Jäsenet
75 096
Uusin jäsen
Apox

Hinta.fi

Back
Ylös Bottom