Viimeksi pelaamasi peli ja mietteitä siitä

[h8me]

Breath of Fire III:aa tullut PSP:lla vedettyä, mukava sekoitus nostalgiaa sekä uutta, en siis pentuna tuota koskaan PS1:lla pelannut läpi ja nytkin jo pelannut pidemmälle mitä aikanaan. Hyvä porttaus myös, laajakuva toimii hyvin verrattuna PS1-peliin.

Muutenkin ymmärrän varsin hyvin miksi PSP saanut viime vuosina melkeinpä alkuaikojaan enemmän kehuja. Tuossa kun olis kakkosnapit ja toinen tatti niin parempaa käsikonsolia ei helpolla löydä.

 

[perato]

Deep Rock Galactic: Survivor (PC)
Tätä testasin hetken PC Gamepassista ja tajusin aika nopeaa, että tän vois ostaa. En ollut väärässä, +60h on takana tätä peliä ja edelleen jostain syystä maistuu.

Kysessä on siis autoshooter(Vampire survivors), jossa ohjataan hahmoa(useita erilaisia) pienellä kentällä jonne spawnaa jatkuvasti lisää vihuja. Aseet ampuvat automaattisesti vastustajia ja tarkoitus on kaivaa kentästä mineraaleja ja lopulta tappaa sen loppuvastustaja. Orkkispelissä on 2 pelityyppiä, toisessa pelataan 5 tasoa peräkkäin em. tyylillä, toisessa kuljetaan ison kaivurin vierellä ja kuljetetaan sitä kohti kentän toista laitaa. Kenttiä on haastavuudeltaan 5, joista viimeinen vitonen on melko haastavaa. Matkan varrella jopa Hazard 3 tuntui alkuun todella vaikealta.

Pelin koukku on aseiden päivittelyssä pelin aikana. Yleensä tasossa on mahdollista olla 4 erilaista asetta ja niitä on paljon erilaisia, näitä sitten päivitellään vihujen taposta saadulla kokemuspisteillä ja osa päivityksistä muokkaa aseita varsin erilaiseksi alkuperäiseen nähden. Kokemuspisteitä ei kuitenkaan riitä joka aseen päivittämiseen ja passiivisiakin upgradeja olisi hyvä valita. Jokaisessa level upissa on valittavana 3 erilaista päivitystä ja resursseja käyttämällä voi nämä vielä rerollata. Asepäivitysten lisäksi on tarjolla erilaisia esineitä 'loot bokseista' jotka vielä tarjoaa jotain bonusetua, esim. lisää ampumanopeutta tai esim. 10% lisä xp ynnä muita vastaavia.

Tasojen ulkopuolella on tarjolla passiivisia päivityksiä(% sitä, % tätä) sekä kentistä putoavia varusteita. Em. pelimuotojen lisäksi on erilaisia haastetasoja, joilla voi saada pysyviä passiivisia bonuksia aseille ja tietyn tyyppisille kentille ja hahmoille.

Pelin koukku itselleni nimenomaan se pienin päivityksin tapahtuva kehitys, joka monesta tämän tyyppisestä pelistä puuttuu. Sen sijaan, että odottaisin RNGn osuvan kohdalleen ja saavani hyvän runin ja sitä myöten jotain auki ehkä mahdollisesti seuraavaan runiin, peli koko ajan työntää eteenpäin antaen pieniä bonuksia sinne sun tänne, mitkä loppupeleissä on melko merkittäviä. Yhden runin tekeminen onkin lähes aina hyödyllistä ja tehtävissä olevat pienet lisähaasteet ovat myös mukavasti tehty niin, ettei tasoa tarvitse päästä läpi sen suorittaakseen(esim. saavuta lvl 25 aseella X). Peli myös vaatii jonkun verran opettelua eri aseiden hyödyistä ja haitoista sekä päivityspoluista, sekä ylipäätään kentässä liikkumisesta, eli ihan puhtaalla upgradella ei pelissä etene, jotain on hyvä oppiakin.

Graafisesti peli on ihan toimiva, mutta varsinkin joillakin classeilla ja loppuvaiheessa peli menee niin sekavaksi, että sitä vaan toivoo, ettei sen kaiken vilkunnan alla ole montaa vihollista.

Ihan paras balanssi ei pelissä ole, tuntuu että osa aseista on ihan ylivoimaisia toisiin verrattaen, mutta toisaalta mitä vähän foorumeita lueskellut, ei asia välttämättä ole ihan näin yksioikoinen.

Peliin olisi voinut keksiä muutamia pieniä parannuksia vielä tuon tekemisen lisäämiseksi, jonkin verran näitä tuotiin nyt lisärin aikaan julkaistussa 1.1. päivityksessä, joskaan ei ihan täysin onnistuneesti.

Pitkästä aikaa pienemmän budjetin indiepeli joka imaisi mukaansa ja jonka pelaamiseen on upottanut kymmeniä tunteja, ja vielä on pelattavaa.

 

[Nathorr]

Yakuza 0 (PC)

Pitkään listalla istunut peli läpäisty. Olin tätä 3,5 tuntia kokeillut keväällä 2021, mutta kun yleisesti en ole japanilaisten pelien fani, kiinnostus lopahti nopeasti. Uusi yritys ja 31 tuntia myöhemmin lopputekstit.

Kyseessä on vahvasti japanilainen toimintapeli, jossa seurataan nuorta yakuzaa nimeltä Kiryu. Yakuza-pelisarjaahan on julkaistu vuodesta 2005 asti, mutta tämä on julkaistu 2015 ja kronologisesti se on sarjan ensimmäinen osa. Peli on mielestäni aika ristiriitainen ja siinä on paljon asioita, joista en pidä, mutta parhaimmat osa-alueet ovatkin sitten parasta hetkeen.

Pelissä on älyttömän hidas alku ja se imaisee mukaansa oikeastaan vasta 3. chapterissa, ehkä n. 4-5 tunnin pelaamisen jälkeen. Itse pelaaminen on aika tylsää. Liikut kaupungilla, joka on upeaa 80-luvun Japania, mutta pakolliset taistelut ovat perinteistä mätkintää. Hakataan nappuloita, tehdään komboja, vaihdellaan taistelutyylejä ja kun kaikki viholliset ovat maassa, jatketaan matkaa. Pidän enemmän Arkham-sarjasta tutuista taistelumekaniikoista ja myös siitä, että tarvittaessa taistelukohtauksesta pääsee karkuun. Tässä se ei onnistu.

Kuten sanottua, peli on kaikin puolin hyvin japanilainen. Parantavat juomat pitää aktivoida usean klikkauksen kautta inventoryssä. Automaattista tallennusta ei ole, vaan tallentaa pitää muistaa aina siinä välissä, kun siirtyy paikasta toiseen. Kaupungissa on paljon tehtävää, mutta keilaamista lukuunottamatta en syttynyt näille minipeleille, jotka nekin ovat ilmeisesti hyvin tyypillisiä japanilaisissa peleissä.

Tarina ja sen kerronta taas on aivan mielipuolisen hyvää. Vaikka se hidasta onkin, juonenkäänteitä ja hahmoja on paljon eikä kukaan jätä kylmäksi. Vaikken animea muuten seuraa, niin tämä on, taas kerran, niin ihanan japanilaista, suurine tunteiteen ja dramaattisuuksineen. Peli on muuten ääninäytelty kokonaan japaniksi ja kestää hetken, että siihen tottuu, mutta tekstit seuraavat mukavasti puhetta, joten sitä melkein luulee ymmärtävänsä. Juoni pitää otteessaan viimeiseen asti ja on sanalla sanoen erinomainen.

Ääninäyttelyyn, tai oikeastaan sen puutteeseen, liittyy myös yksi suuri heikkous: sivutehtäviä ei ole ääninäytelty. Sivutehtäviä kehuttiin netissä paljon ja vaikka suurin osa niistä ihan hauskoja olikin, ääninäyttely on minulle liian tärkeä, että pystyisin niistä täysin nauttimaan. Harmi sinänsä. Onneksi musiikki myötäilee tarinaa ja ruudulla näkyviä tunteita, se tuo peliin paljon lisää.

Graafisesti peli oli riittävän hyvä. Ei mitään mieletöntä, mutta kestänyt aikaa niin, että sen puolesta tätä viittii edelleen pelailla. Peli on kuitenkin aika raskas kokemus enkä varmasti ota Yakuza Kiwamia hetkeen työstettäväksi, vaikka se Steamista jo löytyykin.

Juonen puolesta tätä on helppo suositella, mutta pelimekaniikkojen puolesta vaikea sanoa. Joka tapauksessa arvosanaksi juoni ja tarinankerronta raahaavat pisteet niinkin ylös kuin 4/5.

Yakuza Kiwami (PC)

Yakuza Kiwami on remake vuoden 2005 ensimmäisestä Yakuza-pelistä. Yakuza 0:n myötä se on periaatteessa sarjan toinen osa. Tapahtumat sijoittuvat 15 vuotta Yakuza 0:n jälkeen ja maailma ympärillä on muuttunut. Ei ole enää vastaavaa kultaista kasaria, vaan Japanin kupla on puhennut, meno synkistynyt ja matkapuhelimet vallanneet maailman.

Periaatteessa peli on hyvin samanlainen kuin Yakuza 0, vain tiiviimpi paketti. Päähenkilö on sama, kaupunki on sama, taistelumekaniikat ovat samoja ja juoni on rautaa edelleen. Koin Yakuza 0:n välillä rönsyilevän turhankin paljon, mutta tässä focus oli parempi. Toisaalta pari chapteria tuntui vähän kädenlämpöisiltä, vieläkin olisi ollut varaa tiivistää.

Paha sanoa mitään, mitä en olisi sanonut jo pelisarjan edellisestä osasta. Luulen, että juonen puolesta tämä toimii 0:n jälkeen paremmin kuin ilman. Tässä ei ole juuri mitään merkittävää uudistusta, sama juttu jatkuu. Jos tykkäsi 0:sta, kannattaa tämäkin pelata. 4/5.

Alan kyllä lämpenemään näille ja varmasti tulee joulualesta Kiwami 2 ostettua.

Alan Wake 2:n DLC:n julkaisuun pari minuuttia aikaa. Ihan hyvä ajoitus

Yakuza Kiwami 2 (PC)

Paluu Yakuza-pelisarjan maailmaan 1,5 vuoden tauon jälkeen. Pelin ajankohta sijoittuu vuosi Yakuza Kiwamin jälkeen, kun traaginen tapahtuma pakottaa Kiryun takaisin Kamurochoon.

Peli hyödyntää Yakuza 6:ssa käytössä ollutta uudempaa moottoria ja on siten edeltäjiään kauniimpi ja vähän modernimpi, mutta silti hyvin samanlainen. Taistelu on entistä tylsempää, sillä erilaisia tyylejä ei ole ja kombojakin hyvin rajallisesti. Hahmoa kehittämällä saa lisää, mutta Xbox-ohjaimen X-nappula saa kyllä kyytiä. Automaattinen tallennus on sentään saatu mukaan.

Peli on rytmitykseltäänkin hyvin samanlainen kuin ykkösosa. Kaikki pelilliset tapahtumat toistavat itseään ja välillä meno on juonen puolesta vähän kädenlämpöisempää. Juoni on kuitenkin pääpiirteittäin edelleen rautaa ja siinä on käänteitä niin, että hatusta pitää pitää kiinni. Olen melko allerginen japanilaiselle viihteelle, mutta täytyy myöntää, että viimeistään tämän pelin aikana lämpesin kyllä perinteiselle ylidramaattisuudelle. Lopun pussailut menee ehkä vähän kuitenki yli.

Mutta joo. Jos edelliset maistui, maistuu tämäkin. Ei huonompaa, mutta ei hirveästi parempaakaan. 4/5 edelleen.

 

[Jumi]

BlazBlue Entropy Effect
BlazBlue-animetappelupelisarjaan perustuva toiminta rogue-lite. Huom. tämä ei ole Arc System Worksin tekemä ja sen kyllä huomaa.

Odotukset ovat kovat sillä lähes 20 vuotta sitten pelasin ensimmäisen BlazBlue:n yksinpeliä aivan innoissaan. Kombojen tekeminen oli aloittelijalle mukavan helppoa ja pidin animetappelupelien vauhdista verrattuna Street Fighteriin tai Mortal Kombattiin. Tämä yrittää tehdä vähän samaa toiminta rogue-liteille...

Dead Cellsmäistä tasoloikkaa ei ole ja alueet ovat vain suht pieniä areenoja joissa mätetään vihollisia. Kotitukikohdassa pitää jutella NPC:ille ja siellä on jotain meneillään, mutta juoni ei ole lähelläkään mystistä ja kiinnostavaa alkuperäistä BlazBlueta. Lisäksi siellä kaikki ovat robotteja, ja tuttuja hahmoja pääsee ohjaamaan vain itse pelissä.

Hahmoja on monta ja ne ovat erilaisia kuten BlazBluessa kuuluukin olla. Taisteluun avautuu liikkeitä ja ominaisuuksia niin että heikompaa hirvittää, ja pitkiä komboja pääsee myös tekemään. Mutta mitä ihmettä!?? Taistelu ei ole hauskaa! Vielä näin 4 tunnin jälkeen advanced vaikeustasolla viholliset ovat aivan liian helppoja, eivätkä tappele takaisin. Tuntuu kuin pitäisi hakata 15 minuuttia maalitauluja ja sitten tulee vaikea pomo johon on mahdollista kuolla.

Pystyn nimeämään taistelun tylsyyteen on parikin syytä. Ensimmäinen ja vakavin syy on "viholliset" jotka eivät ole millään tapaa vaarallisia. Damagea tulee otettua vain jos hyppää piikkeihin, laseriin, tai ei huomaa vihollisen harvoin heittämää ammusta. Toinen vähän harvinaisempi syy on ettei mitään fireball-motioneita tarvitse tehdä vaan tutut erikoisliikkeet tehdään painamalla esim. alas+Y, ja perusiskukombo tehdään vain naputtamalla X:ää. Nuinhan se toimii muissakin rogue-liteissä, mutta kyllä tässä nyt missattiin uniikki mahdollisuus. Liikkeiden tekeminen ja kombojen ajoittaminen on just se yks juttu miksi tappelupelit tuntuu palkitsevilta pelata ja syy miksi niiden pelaamista on ilo katsoa, kun joku taituri tekee vaikeita one-frame linkkejä tai muuta oikeasti taitoa vaativaa. BlazBluen kombot ovat vielä niin helppoja, mutta silti palkitsevia, ettei uusilla pelaajilla olisi ollut vaikeuksia niiden oppimiseen. Opinhan minäkin silloin aikoinaan.

On kyllä ristiriitainen peli. Toisaalta nytkin haluttais ottaa yksi rundi kun se kestää vain n. puolituntia, ja jännätä mitähän taitoja saan käyttöön tällä kierroksella. Kyllästyminen tulee silti nopeasti, viimeistään siinä vaiheessa kun pitäisi tukikohdassa käydä jututtamassa NPC:itä.

2/5

 

[GGoljatti]

No Mans Sky.

15h takana ja vieläkin välillä ihmettelen että mitähän seuraavaksi tekisi.

 

[perato]

Desperados (PC)
N. tunti riitti. Olen pelannut pelin läpi ehkä 3 kertaa elämäni aikana, ostin sen aikanaan täyteen hintaan fyysisenä ja pidin sitä fyysistä kappaletta hallussani vielä pari vuotta sitten. Tuli nyt ostettua Steamiin alle eurolla ja testailtua muutaman tason verran. Nykyisiin lajityypin edustajiin nähden peli on varsin kankea ja ilmeisesti korkeasta resoluutiosta johtuen jopa vähän turhan hankala kontrollien suhteen(pikselin tarkkaa osumista vaativaa). Peli ei varsinaisesti kannusta mihinkään hiippailuun monessakaan tasossa, joten tehtävät pystyy paljolti suoriutumaan nurkan takaa ampumalla, johon vihut monesti juoksee kätevästi jonossa. Tunnissa pelasikin läpi 3 hahmojen treenimissiota ja kaksi kampanjatehtävää. Tuskimpa tätä on tarve pelata enempää kun elämässä on rajallisia tunteja, mutta ompahan kirjastossa jos oikeasti tulee joskus vielä hinku tähän palata. Ei ole vanhentunut ehkä niin kauhean hyvin siis tämä peli ja voinee laittaa sinne historian nostalgiakasaan.

 

[Refloni]

Epicin ilmaispelit, osa 47.

Aerial_Knight's Never Yield

Kuka se Aerial_Knight on, joku räppärikö? Ei vaan nevahööd-pelinkehittäjä, joka koettaa brändätä itseään. Nimimerkki on kieltämättä hieno, mutta näillä meriiteillä en kehuskelisi. Eikö ensin pitäisi luoda jotain huippusuosittua ja sitten voi käyttää nimeään markkinoinnissa?

Tämä on juoksupeli, jossa vastaan tulee esteitä, joiden kohdalla pitää painaa oikeaa nappia. Ja siinä kaikki. Koko peli on pitkä, glorifioitu quick time event, joka vielä toistaa itseään. Pelimekaniikkojen puutteessa se yrittää häikäistä audiovisuaaleillaan, ja kyllähän niitä hetken katselee. Tylsemmällä musiikilla peli olisi jäänyt kesken lyhyydestään huolimatta.

Kai sitä on kehnompiakin tapoja kuluttaa puolitoista tuntia, mutta myös paljon parempia. Kyllä oli joutava räpellys.

Turnip Boy Robs A Bank

Jatko-osa vihanneszeldalle. Nyt ollaan tuplatattiräiskintä ja roguelite, jossa rosvotaan pankkia. Peli ei herättänyt oikein mitään tunteita. Taistelusysteemi on ihan käypä ja tutkimusmatkailu kohtuullisen kivaa. Olen alkanut suhtautua tällaiseen pikseligrafiikkaan aika nuivasti ja meemikyllästetty tarina on myötähävettävä. Mukiinmenevä räime, jonka olemassaolon olen unohtanut ensi perjantaihin mennessä.

Viewfinder

Aivot nyrjäyttävä puzzlepeli. "Niin on, jos siltä näyttää" -periaatteella maailmaan voi kiinnittää valokuvia, jotka sulautuvat osaksi sitä. Jos sinulla on valokuva sillasta, voit mennä sopivaan paikkaan ja sommitella sen osaksi maisemaa, ja yhtäkkiä siinä on silta. Muutos on täysin saumaton. Efekti räjäyttää tajunnan ensimmäisillä kerroilla. Pelissä on muitakin hienoja optisia temppuja ja se on teknisesti todella vaikuttava.

Puzzlepelinä Viewfinder on liian helppo, lähellä visuaalisesti jännää kävelysimulaattoria. Ehkä näillä mekaniikoilla ei vain ole mahdollista tehdä vaikeita pulmia, sillä ne tekevät pelaajasta lähes kaikkivoivan. Bonuspuzzlet antavat päänvaivaa pariksi minuutiksi. Finaalipulma taas haastaa väärällä tavalla, koska siinä on tiukka aikaraja, joka käytännössä pakottaa yrittämään muutaman kerran alusta. Ja silloin peli alkaa pakkosyöttämään vinkkejä! Hävetkää.

Yksi varoitus vielä. Tämä on hyvä peli, joka kannattaa pelata, mutta pelissä on hahmo jonka dialogi aiheuttaa fyysistä kipua.

Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.

Hyväksy kolmannen osapuolen evästeet

Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=QTz8fgd0D_A


Ring of Pain

Yksiulotteinen roguelike. Edessäsi on rivi kortteja: hirviöitä, aarteita ja muuta tyrmäroipetta. Voit mennä oikealle tai vasemmalle tai vaikuttaa suoraan edessä oleviin kortteihin. Korttirivi kiertyy yhdeksi ympyräksi, siitä nimi.

RNG:n vaikutus on melko iso. Lumipallo joko lähtee vyörymään tai ei lähde. Joko löydät jonkin supertehokkaan esineen, jonka ympärille rakennat ylivoimaisen tappokoneen, tai et löydä. Ensimmäinen yritykseni kompastui heti tutoriaalin jälkeen, toisella pääsin lopputeksteihin, ja sitä seurasi taas pitkä tappioputki. Hedelmäpelin pyörittely on kuitenkin hauskaa kun sille ei tarvitse syöttää rahaa. Löydettävää loottia on paljon ja se mahdollistaa hyvin vaihtelevat buildit.

Taikasauvani voi käynnistää ketjureaktion, joka siivoaa koko kerroksen.

Peli on hauska ja koukuttava. Lukuisat saavutukset avaavat käyttöön uutta kamaa, joilla voi sitten yrittää korkeampia vaikeustasoja, joilla aukeaa taas uusia juttuja. Tuurin vaikutuksesta huolimatta joka hetki pääsee tekemään kiinnostavia päätöksiä. Peli on nyt läpäisty muutamalla eri vaikeustaso- ja aloitussettikombinaatiolla, mutta kontsaa on jäljellä vielä reilusti. Tässä on peli jonka voisi tyhjentää kokonaan.

Tykkään myös pelin kauhunvireisestä tunnelmasta. Pelin sulkemisnappulaan liittyy lievä hyppysäikky, joka jotenkin onnistuu säpsäyttämään joka kerta.

 

[Jumi]

Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.

Hyväksy kolmannen osapuolen evästeet

Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=GEZON93hV-s

Ei välivideo, vaan ihan oikeaa DMC5 gameplayta ilman HUD:ia. Kamera zoomailee itse oikeissa kohdissa sisään, ulos, ja tekee hidastuksia.

Devil May Cry 5 on Steamissä pilkkahintaan -85% alennuksessa, niin ostin vihdoin tuon neljännen pelattavan hahmon. Oon tainnu kirjottaa DMC5:sta tänne julkaisun aikaan 2019, mutta pistetään päivitetty arvostelu.

DMC-sarja eroaa muista meleetoimintapeleistä siinä, että sen hahmot ovat ylivoimaisia ja riviviholliset lähinnä heittosäkkejä. Ylivoimaisuudesta huolimatta taistelusta on saatu mielenkiintoista. Kombot eivät vaadi vaikeita 1-framelinkkejä, vaan enemmänkin tietämystä mihin mikäkin isku osuu ja missä hahmo on iskun tekemisen jälkeen, jotta osaa valita sopivan iskun ja jatkaa komboa. Kekseliäs juttu että kombolaskuri menee nollaan jos erehtyy juoksemaan kesken taistelun, se tekee taistelusta vielä hienomman näköistä kun hahmo vain rauhallisesti kävelee pari askelta kun vihollinen on ilmassa ja sitten taas mennään! Viimeksi Arkham Batmaneissä "roolipelasin" ja kävelin hiljaa vihollisen taakse ennen lyöntiä, siinä siitä ei vain saanut mitään bonuksia.

Välivideot ovat sarjalle tutulla tavalla myös todella hyviä. Hahmojen "JIIIHAAAA!" -teinimeininki aiheuttaa kyllä välissä myötähäpeää ja välissä menee niin överiksi, ettei tätä oikein kehtais pelata muiden ihmisten kanssa. Niistä vähän miinusta.

Eteneminen tapahtuu putkessa ja kamera on ikävän lähellä hahmoa. Se nostaa tunnelmaa, mutta tekee liikkumisesta vähän kömpelöä. Pomotaisteluista en pidä ollenkaan niiden epäselvyyden vuoksi. On vaikea yrittää osua luikerokäärmeukkoon tai muistaa, että pelissä on myös torjunta ja väistö, kun niitä tarvii niin harvoin.

Omanlaisensa toimintamättö 4/5.

 

[perato]

Red Dead Redemption 2 (PC)
Pakko kirjottaa vähän pitemmin kun on semmoisessa jeesuspelin maineessa tämäkin.

Vihdoin pääsin tähänkin tarttumaan, ensimmäinen yritys oli joskus 2020, mutta silloisella koneella jostain syystä kaatuili ja en 2h aikana selvittänyt miksi niin pistin refundiin. Olisi varmaan silloin aiheuttanut positiivisemman fiiliksen kun näin paljon myöhemmin. Nyt jäi hyvin ristiriitainen fiilis koko pelistä ja tämänkin kohdalle suuri kysymysmerkki tuleeko enää pelattua. Pelin jätin aikalailla siihen, että päähahmon tarina päättyi ja jätin vielä kaksi "epilogi chapteria" pelaamatta, koska näissä hahmo vaihtuu ja ovat ilmeisesti enemmän prologia RDR1 pelille. Itseasiassa koko peli tuntuu vähän pitemmän päälle prologilta tai prequelilta tolle ykkösosalle eikä silleen hyvällä tavalla. Mainittakoon, että pelasin pelin first personista.

Tämä peli joutui kilpailemaan koko ajan huomiostani aiemmin arvostelemani DRG: Survivorin kanssa, ja aika usein kääntyi edellä mainitun puolelle kunnes se oli pelattu lähes puhki. Alku tästä pelistä oli melkoista jankkia lähinnä koska peli oli Rockstar tyyliin tehty pelaajaa vihaten. Kaikkeen menee tolkuttomasti aikaa ja kontrollit ovat todella köykäset. Kontrollilista on miljoonan sivun mittainen eikä niissä usein tunnu olevan juurikaan tolkkua miksi ne on niin vaikeasti pitänyt tehdä. Joku voinee huutaa immersion perään, mutta itse pidin lähinnä tahallisena hidasteena. Jo pelkästään pelin tallennus vei tarpeettomasti aikaa ja oli vielä aika usein "lukossa". Joka kerta ku pelin käynnisti se halusi tietää sallitaanko autosaven päälle tallentaminen. Joka toinen valinta on jostain syystä "pidä pohjassa" tyyppinen, jossa pitää painaa pohjassa nappia sen jonku 2-3 sekuntia ennen kuin valinta tapahtuu.

Tämä sama jankki ulottuu peliin asti, mikä voisi olla perusteltua JOS. Pelissä siis monen asian tekeminen vaatii tolkuttomasti eri animaatioiden katselua kun pelaaja kyykistyy, ottaa veitsen esiin, hengittää kahdesti, pieraisee, tarttuu eläintä sarvista, alkaa nylkemisen, käy kusella välissä yms. Liioittelen toki, mutta kuvastaa hyvin sitä miten moni asia on omasta mielestä turhaan pitkästi animoitu ja luo vaan sitä turhaa kestoa asioihin jotka on tehty jo monta kertaa. Jopa pelin peruskaura, eli aseella ampuminen vaatii klikkauksen ampumiseen ja klikkauksen aseen lataamiseen(ei siis uusi lipas vaan jokaisen luodin jälkeen klik nallin veto taakse tms.). Näitä hetkiä on jopa välivideoissa, "ratsasta eteenpäin painamalla XY Z". Ylipäätään turhan moni asia on jotenkin älyttömän monimutkaista ja sisältää monenlaista turhaa. Hyvänä esimerkkinä aseen huolto, joka ei tapahdu yhdestä napista vaan ensin valitsemalla aseympyrä, sitten huoltonappi, sitten hahmo ottaa aseen eteensä ja sitten on vielä 10 eri valintaa(nuolaise asetta, käännä asetta, tarkastele asetta, pitele hellästi, pitele kuin mulkkua), joista yksi on huolto. En tainnut ikinä kokeilla edes mitä niistä muista tapahtuu kun ei sille ollut tarvetta. Jopa liikkuminen ja ratsastaminenkin on ihmeen kömpelöä sekoilua, mikä johtaa välillä jopa tympeisiin kuolemiin yms.

Ja tämä on se iso JOS. Pelissä ei ole näille asioille monesti mitään tarvetta. Moni toiminto on kuin serkun kanssa keilaus GTA4:ssa, täysin hyödytön, tarpeeton pelin kannalta ja pääset läpi pelin vaivatta näihin koskematta. Pelissä on monia mekaanikoita, jotka voi täysin ohittaa tai tehdä 1-2 kertaa pelin aikana. Pelihahmolla on esimerkiksi paino, mitä vitun väliä onko se laiha vai ei, haitat on ihan minimit ja jatkuva syöminen on ihan turhaa ajanhukkaa. Samoin eri reseptien käyttö, sen ku syö jotain mikä täyttää statsit. Peli hukuttaa pelaajan kaikenmaailman turhiin tutoriaaleihin kuten Rockstarin muutkin pelit ja tuo turhia "ominaisuuksia" tehtäviin kautta koko pelin keston. Viimeisissäkin tehtävissä on jotain "paina W:tä oikeassa tahdissa kun harjaat hampaita niin et menetä staminaa" tyyppisiä quick-time eventtejä jotka varmasti sais rapaa niskaan jos ei olis rockstar-peli. Nämä ei omaan makuun lisää mitään immersiota, mielummin kattoisin sen videon ku painelisin nappeja jonku tommosen tekemiseen. Joskus nämä aiheuttaa lähes koomisiakin hetkiä kun kieltäytyy tekemästä tai tekee jotain muuta kuin ohjeistetaan. JOS peli olisi joku The Long Dark tyyppinen hidas selviytymispeli, niin nämä sopis tunnelmaan, mutta kun peli on ihan perus GTA peli villissä lännessä ja tehtävät on lähempänä Call of Dutyä kuin mitää syvällisempää. Kyseessä ei ole siitä, etteikö asioita jaksaisi, mutta kun niillä ei ole mitään funktiota pelin muuhun sisältöön nähden.

Peli oli omaan makuun varsin buginen ja yks pettymyksen aihe oli se, että vaikken juurikaan pelistä tiennyt niin internet oli vakuuttanut minut siitä, että tämä on todella loppuun asti hiottu kokonaisuus jossa kaikkea on mietitty. Paskanmarjat, ihan samanlaista Skyrim koheltamista tämäkin oli NPC hahmojen, fysiikkabugien yms. osalta. Oli mm. alkuvaiheessa melkeen rageuninstallin arvonen temppu, että peli juoksutti mun hevosen junan alle kesken tehtävän kun olin siinä junassa ja sit autosavetti siihen kohtaan, koska why not.

Graafisesti peli on ihan ok. Sitä ei toki ole päivitetty nykypäivään ollenkaan, mikä ei ole yllätys tekijän huomioiden. DLSSää on tarjolla versioon 2 asti ja peli on vähän suttuinen ja tyylilliset valinnat tekee pelistä jopa paikoin ruman, esimerkiksi koska yö on täysin valoisa Hollywoodin 1960-luvun värileffojen yö, eli vähän tummemman sininen filtteri valoisan taivaan päälle ja auringon päälle kuutekstuuri. Näistä huolimatta ruutu päivittyi alle sadan lukemilla. HDR ei toiminut. Graafisesti oli vaikea myös päästä tunnelmaan kun kenttä oli niin ahdas. Mitään avointa preeriaa tms. ei ole tarjolla vaan joka paikka on täynnä kärrypolkua ja niissä liikkuu öisinkin melkeen jonossa porukkaa. Tuntuu ihan järettömältä perustaa joku leiri muuta syytä varten kuin fast travelia varten ja on jopa koomista kun tehtävissä yritetään vakuttaa, että paikoilla on etäisyyksiä kun ne on yleensä minuutin kahden ratsastamisen päässä. Fiilis on vähän sama kuin Death Strandingissa kun matkustat puolet jenkkilästä muutamassa minuutissa.

Kuten aiemmin mainitsin, pelin tarina tuntuu oudolta ja se syy on pitkälti siinä, että tämä on prequeli. Peli alkaa vähän kuin keskeltä, mikä on ihan fine, koska sitä asiaa pohjustetaan seuraavat 2-3 chapteria. Sitten peli rykäsee eteenpäin ja kohta päättyykin ja tuntuu, että sillä on yhtäkkiä hirveä kiire kun se ensin yrittää vakuutella pelaaja jollain maineen rakentelulla ja leirin rakentamisella. Pelin hahmot on kohtalaisen hyvin kirjoitettuja. Päähahmon päällikkö Dutch on alusta lähtien ihan kusipää valehtelija ja koska päähahmo on hieman hidas ja typerä, sillä menee lähes koko peli hyväksyä se. Sinällään siis ihan hyvin rakennettu, että ulkopuolinen näkee heti ettei tämä toimi, mutta koska näillä hahmoilla on pitkä suhde takana niin hyväksikäyttöä on vaikeampi havaita ennen kuin se on myöhäistä. Tuskaistahan tätä taaperrusta on tosin sitten katsoa koko pelin kun kolmannen chapterin alussa tekis mieli jo heittää lusikka nurkkaan ja ampua mokomaa päähän ja ratsastaa yksin auringonlaskuun. Peli tosin esittelee hirveän määrän hahmoja ja nämä jää aika ohkasiks jos leirissä ei koko ajan hengaile, mutta siellä on tuskasta hengailla koska peli ei anna esim. juosta siellä ja liikkuminen on muutenkin kankeaa. Näistä kohtaamisista ei muutenkaan hyödy mitään pelin kannalta, joten ne on lähinnä "kiinnostaako" tason kuriositeetteja. Tehtävien aikana näistä osa osallistuu tehtäviin, mutta lähes kaikki aika pienissä rooleissa eikä näihin tehtävien kautta muodostu mitään sidettä. Pelin päähahmo on se yksinkertainen idiootti joka tekee mitä pyydetään ja mutisee vastalauseensa kainaloon. Silti tykkäsin tosta tuberkuloosi käänteestä, harvoin käsitelty sairaus peleissä ja leffoissa joka kuitenki saatto olla jopa neljäsosan kuolinsyynä tuohon aikaan. Tavallaan jopa ihan hyvä peruste sille, miksi hahmo muuttaa suuntaansa.

Tehtävät taas ovat sit hyvin ristiriidassa tuon aiemman avoimen maailman hinkuttamisen kanssa. Ne on täysin raiteille pultattuja Call of Duty tyyppisiä rymistelyjä, joissa raiteilta ei saa poiketa ja vastustajia ammutaan kymmeniä per tehtävä. Harmi kyllä useat tehtävät ovat myös pelkkää ammuskelua, vaikkakin joissakin yritellään vähän hiippailla. Peli myös rankaisee tehtävien teosta, kun niissä tulee bountyjä ja maine penaltia pelaajan harmiksi sitä avoimen maailmaa ajatellen. Toisaalta palkinnot tehtävistä on satoja ja tuhansia dollareita siinä missä maailman hienommasta karhunturkiksen metsästämisestä omalla ajalla saa jonku pari dollaria. Raha menettää merkityksensä viimeistään chapter 3 ja siinä taas yksi asia jota ei ollut mietitty ihan loppuun asti. Valitettavasti peli myös päättää mitä aseita missäkin tehtävässä saat käyttää ja lähes joka toisessa questissa valitsemasi aseet vaihdetaan johonkin muuhun ja välillä jopa lennosta hahmo heittää hyödyllisen pyssyn vaan pois, koska syyt. Pahimmillaan menettää jonkun aseen joka on, sen takia, että tehtävä vaihtoi sen toiseen. Tehtävissä on myös alussa paljon GTA tyyppistä sekoilua, joskin ne sentään vähän vakavoituvat loppua kohden. Ja pakolliset kalastustehtävät voi painua sinne alimpaan helvettiin. Tehtäviä ei todellakaan huvita pelata toista kertaa. Tehtävien lisäksi tarjotaan GTA tyyliin paljon turhaa kerättävää ja pelin alussa näitä missioita tulee läjä päin: "hei olen se ja se, kerään tätä, kerääppä kaikki mulle ku en itse jaksa, nähdään".

Kaikesta kritiikistä huolimatta tuntuu, että tässä vois olla hyvä peli jos rahat olis käytetty johonki pelin viimeistelyyn ja yhtenäiseksi tekemiseen. Nyt tässä on vähän aihiota kaikkeen, mutta ei toimivaa kokonaisuutta. Raskaasti modaamalla tästä sais varmaan jotain irti, mutta en edes oikein tiedä että mitä. Ei tämä mikään surkea peli ole, jaksoin kuitenkin pelata 70h ja 'loppuun asti'. Maine tällä on vaan mallia "rockstar ei tee virheitä". Kiinnostus GTA6 kohden laski entisestään. Jätin ne kaks epilogia eräänlaiseksi lisä DLC:ksi jos tuntuu että jossain vaiheessa haluaa palata, mutta en ole varma.

Oman hupinsa toi toki tuo Rockstar sovelluksen päivittyminen harva se päivä. Kerran se jopa aiheutti sen, että sain peliin saavutuksia joita en ollut saavuttanut. Pelissä, jota en pelannut edes loppuun, on nyt Attain 100% completion.

 

[masax]

Alien isolation (pc)

Kuullut viimeaikoina niin paljon kehuja pelistä, että täytyihän siihen lähteä. Mutta kun ei lähde, niin ei lähde. Ihme kävelysimulaattori. Yritin sitten että jos pääsis jotenkin tunnelmaan, jos katsois ensin leffan pohjalle. No ei päässyt, tuli katseltua leffoja enemmänkin, mutta peli jääköön pölyttymään. Ei vaan jaksa niin hidastempoista kulkemista, mitä ainakin alussa. Sen sijaan voi suositella elokuvaa planet of vampires vuodelta 1965. Ilmeisesti leffa, josta ridley scott ammentanut inspiraatiota.

Rage 2 (pc)

Kun alienit ei lähtenyt, niin seuraava yritys. Olen pelannut joskus ennenkin, mutta nyt uusi yritys, kun pitäis päästä sellaiseen tunnelmaan, jota far cryt joskus teki, mutta ne vähän liian pelattuja. Tätäkin joku kehuu, mutta ei se vaan toimi far cry tyyppinen open world doomin ammuskeluilla. Hermot vaan menee, sekä bullet sponge vihuihin, jotka vaan joko heiluttelee päätänsä jostain aidan takaa tai jouksee suin päin kohti, ja joihin saa laittaa rynkyn lippaallisen per nuppi, että open worldiin joka yhtä puuduttavaa pakkopullaa kuin ubisoftin peleissä. Far cryt far cryina ja doomit doomeina, eikä tällaista sekasikiöä kiitos. Pienissä erissä peli kuitenkin menettelee. 6/10. Alennuslaarikamaa.

 

[h8me]

Switchillä pelailen paraikaa Final Fantasy X-2:aa ja tarkoitus tälläkin vetää 100% story läpi, tehty tuo jo PC:llä ja PS3:lla ennestään. Joskus sitten PS2-versio vielä, löytyy hyllystä sekin.

Silloin kun tää tuli Eurooppaan PS2:lle vuonna 2004 niin suorastaan vihasin koko peliä ja möin pois yhden pelikerran jälkeen, tuli sitten tossa jokunen vuosi PC:llä kokeiltua josko tyrmäsin tän liian herkästi (moderni julkaisu siis kuuluu X/X-2 HD pakettiin) ja varmaan 40 kertaa tullut pelattua tässä viimeisen ~kuuden vuoden aikana läpi*. Pakko toki olla ohjeet tabletilla auki vieressä koska 100% storyyn jotkut vaadittavat jutut on aivan käsittämättömiä joita ei voi saada kuin tuurilla, nytkin meni vahingossa muutama dialogi ohi mutta new game+:lla korjaantuu.

*eka läpipeluu PC-HD:sta näemmä about 9v sitten mutta ei napannut tuolloin vielä ruveta hinkkaamaan 100%.

 

[Nathorr]

Switchillä pelailen paraikaa Final Fantasy X-2:aa ja tarkoitus tälläkin vetää 100% story läpi, tehty tuo jo PC:llä ja PS3:lla ennestään. Joskus sitten PS2-versio vielä, löytyy hyllystä sekin.

Silloin kun tää tuli Eurooppaan PS2:lle vuonna 2004 niin suorastaan vihasin koko peliä ja möin pois yhden pelikerran jälkeen, tuli sitten tossa jokunen vuosi PC:llä kokeiltua josko tyrmäsin tän liian herkästi (moderni julkaisu siis kuuluu X/X-2 HD pakettiin) ja varmaan 40 kertaa tullut pelattua tässä viimeisen ~kuuden vuoden aikana läpi*. Pakko toki olla ohjeet tabletilla auki vieressä koska 100% storyyn jotkut vaadittavat jutut on aivan käsittämättömiä joita ei voi saada kuin tuurilla, nytkin meni vahingossa muutama dialogi ohi mutta new game+:lla korjaantuu.

*eka läpipeluu PC-HD:sta näemmä about 9v sitten mutta ei napannut tuolloin vielä ruveta hinkkaamaan 100%.

Täytyy kysyä, että mikä ajaa pelaamaan samaa peliä vuosi toisensa jälkeen läpi aina vaan uudelleen ja uudelleen? Kyseessä kun ei kuitenkaan ilmeisesti ole mitään speedrunausta tai muuta? Olen elämäni aikana läpäissyt kahdesti vain kourallisen pelejä enkä usko, että kolmesti olisin läpäissyt ainuttakaan. 40 kertaa kuulostaa omaan korvaan absurdilta.

 

[perato]

Täytyy kysyä, että mikä ajaa pelaamaan samaa peliä vuosi toisensa jälkeen läpi aina vaan uudelleen ja uudelleen? Kyseessä kun ei kuitenkaan ilmeisesti ole mitään speedrunausta tai muuta? Olen elämäni aikana läpäissyt kahdesti vain kourallisen pelejä enkä usko, että kolmesti olisin läpäissyt ainuttakaan. 40 kertaa kuulostaa omaan korvaan absurdilta.

Jokaisella menee tietenki jossain se "absurdia" raja. Esim. itellä on ollut aina haasteita pelata sama peli kahdesti peräkkäin, mut ku aikaa kuluu niin voi saman pelin pelata taas uudestaan vaikka parin vuoden päästä. Toki iän myötä ja pelitarjonnan laajentumisen kannalta ollut vaikutusta siihen suuntaan, että se kolmas pelikerta on jo yleensä vähän ylimääräinen. Mutta 40 kertaa kuudessa vuodessa kuulostaa jo vähän ongelmalliselta jos ei tosiaan hinkuta jotain pelin ulkopuolista juttua.

Jostain syystä kyl tuntuu, että monet japsipelit on tehty just tätä ajatellen ku tarjotaan kaikenmaailman pelin sisäisiä "kelloja" ja arvosanoja tehtävien läpäisyyn ja lähes identtisiä "pelaa uudestaan eri hahmolla" tyyppisiä pelin keinotekoisia pidennyksiä.

 

[Taneli-]

Täytyy kysyä, että mikä ajaa pelaamaan samaa peliä vuosi toisensa jälkeen läpi aina vaan uudelleen ja uudelleen? Kyseessä kun ei kuitenkaan ilmeisesti ole mitään speedrunausta tai muuta? Olen elämäni aikana läpäissyt kahdesti vain kourallisen pelejä enkä usko, että kolmesti olisin läpäissyt ainuttakaan. 40 kertaa kuulostaa omaan korvaan absurdilta.

Riippuu tietysti pelin tyypistä sekä mistä itse pitää.
Varmaan sellaisia pelejä mitkä ovat ns. hiekkalaatikko tyyppisiä tai missä on huomattava määrä erilaisia vaihtoehtoja voi pelata vuodesta toiseen. Esim. Total War pelit tai sitten pelit missä on rikas modauskulttuuri tulevat mieleen (esim. itse pelaan sand box tyylillä Battletech peliä)

Toki 40 kertaa kuudessa vuodessa kuulostaa isolta määrältä. Mutta jos miettii vaikka shakki tyyppisiä (battle chess tms) ei tuo ole mitenkään suunnaton määrä. Moni pelaa esim. lautapelien elektronisia versioita kavereidensa kanssa netin kautta huomattavasti suurempia kertamääriä jopa kuukausittain (esim. ticket to ride jne)

Jos miettii pelejä kuten "Sing Star" se että pelaa pelin läpi kerran (laulaa yhden laulun) ei kestä pitkään ja sitäkin voi esim. juomisen yhteydessä tehdä mohtuu monta kertaa illan aikana....

 

[perato]

Riippuu tietysti pelin tyypistä sekä mistä itse pitää.
Varmaan sellaisia pelejä mitkä ovat ns. hiekkalaatikko tyyppisiä tai missä on huomattava määrä erilaisia vaihtoehtoja voi pelata vuodesta toiseen. Esim. Total War pelit tai sitten pelit missä on rikas modauskulttuuri tulevat mieleen (esim. itse pelaan sand box tyylillä Battletech peliä)

Toki 40 kertaa kuudessa vuodessa kuulostaa isolta määrältä. Mutta jos miettii vaikka shakki tyyppisiä (battle chess tms) ei tuo ole mitenkään suunnaton määrä. Moni pelaa esim. lautapelien elektronisia versioita kavereidensa kanssa netin kautta huomattavasti suurempia kertamääriä jopa kuukausittain (esim. ticket to ride jne)

Jos miettii pelejä kuten "Sing Star" se että pelaa pelin läpi kerran (laulaa yhden laulun) ei kestä pitkään ja sitäkin voi esim. juomisen yhteydessä tehdä mohtuu monta kertaa illan aikana....

Menee vähän nillittämiseksi kun keskustelu alkoi kuitenkin vähintään 30h japsiropesta, oletettavasti paljon enemmänkin käyttää per pelikerta jos hinkuttaa jotain 100% läpäisyä, jolle hltb antaa vain reilu 100h per pelikerta.

Toki itellä ei riitä ihan ymmärrys näihin jotka pelaa just jotain CSää tai Crusader Kingsiä monta tuhatta tuntia.

 

[Nathorr]

Hyvää pohdintaa. Tarkoitin nimenomaan näitä perinteisiä yksinpelejä, joissa on usein joku tarinakin mukana. Moninpelit, rogueliket ja muut vastaavat "toistettavaksi tarkoitetut" pelit on tietysti asia erikseen.

Multakin löytyy yli 2000 tuntia CS:ää, mutta se on omassa mielessä eri asia, kun jokainen pelikerta on omanlaisensa ja ehkä kutkuttaa eri kohtaa aivoissa, mukana kun on myös kilpailullinen aspekti. Yksinpelin toistaminen on kuitenkin aina enemmän tai vähemmän samanlainen kokemus, etenkin, jos sen pelaa 100 % läpi.

En muista koskaan pelanneeni New Game+:aa missään pelissä ja esimerkiksi Nier: Automatan useamman lopun hakeminen oli tosi outo kokemus, kun käytännössä sama peli toistetaan eri hahmolla uusiksi. En ymmärtänyt, mitä erityistä tai hyvää tuo mekaniikka kokemukseen olisi tuonut.

Mutta kukin tavallaan enkä missään nimessä kritisoi, uteliaisuuttani vaan ihmettelen.

 

[Refloni]

Menee vähän nillittämiseksi kun keskustelu alkoi kuitenkin vähintään 30h japsiropesta, oletettavasti paljon enemmänkin käyttää per pelikerta jos hinkuttaa jotain 100% läpäisyä, jolle hltb antaa vain reilu 100h per pelikerta.

Toki itellä ei riitä ihan ymmärrys näihin jotka pelaa just jotain CSää tai Crusader Kingsiä monta tuhatta tuntia.

Kyllähän omaan lempipeliin saa aikaa uppoamaan. Itse olen läpäissyt Fallout: New Vegasin kymmenkunta kertaa erilaisilla hahmobuildeilla ja valinnoilla, ja pelistä löytyi aina jotain uutta. Ase jota en ollut ennen käyttänyt, tehtävän haara jota en ollut pelannut, luola jossa en ollut käynyt. Aloin yhdellä hahmolla jopa mokaamaan tehtäviä tahallani, koska se avasi ihan uutta dialogia. Pieniä juttuja, mutta on aina hauskaa löytää jotain uutta pelistä jonka luulee tuntevansa läpikotaisin.

CS on enemmänkin urheilulaji. Paradoxin megastrategioissa taas on yksinkertaisesti niin paljon pelattavaa, ettei se lopu sadoissakaan tunneissa. Olen saanut vasta mekaniikat haltuun Crusader Kings 3:ssa, ideoita seuraaviin kampanjoihin on kymmenittäin ja pelin potentiaali vaikuttaa edelleen loputtomalta. Pelitunteja 400.

 

[xarot]

Itelläkin on yksinpelejä ainoastaan kourallinen joita on tullut pelattua useamman kerran läpi. Äkkiseltään mieleen ei tule montaakaan:

Lucasin seikkailupelit
Quake2
Demon's Souls
Metro 2033
No One Lives Forever
Max Payne
Streets of Rage 4

On niitä varmasti muitakin, mutta tuntuu että monessa pelissä juoni on ainakin nykyään keskeisessä roolissa, joten useita seikkailupelejä ei tule uudestaan kokeiltua, kun juonen saattaa muistaa 20-30 vuoden jälkeenkin pääpiirteittäin tai mitä piti tehdä missäkin. Suurista 100-200h RPG-eepoksista tulee sellainen ähky, ettei niitä kyllä uudestaan jaksa ikinä pelata läpi ja kokemus muutenkin niin ainutlaatuinen, että turha pilata hyviä muistoja uudelleen peluulla (esim. Witcher3). Toisaalta kiinnostavaa pelattavaa on backlogissa aivan järjetön määrä, joten ennemmin valitsee sitten jonkun uuden.

 

[perato]

Kyllähän omaan lempipeliin saa aikaa uppoamaan. Itse olen läpäissyt Fallout: New Vegasin kymmenkunta kertaa erilaisilla hahmobuildeilla ja valinnoilla, ja pelistä löytyi aina jotain uutta. Ase jota en ollut ennen käyttänyt, tehtävän haara jota en ollut pelannut, luola jossa en ollut käynyt. Aloin yhdellä hahmolla jopa mokaamaan tehtäviä tahallani, koska se avasi ihan uutta dialogia. Pieniä juttuja, mutta on aina hauskaa löytää jotain uutta pelistä jonka luulee tuntevansa läpikotaisin.

CS on enemmänkin urheilulaji. Paradoxin megastrategioissa taas on yksinkertaisesti niin paljon pelattavaa, ettei se lopu sadoissakaan tunneissa. Olen saanut vasta mekaniikat haltuun Crusader Kings 3:ssa, ideoita seuraaviin kampanjoihin on kymmenittäin ja pelin potentiaali vaikuttaa edelleen loputtomalta. Pelitunteja 400.

Lähinnä itellä juuri se aspekti, että on joo hyviä pelejä olemassa ja nettipelejäkin on kiva pelata, mutta jossain vaiheessa se tökkää siihen omalla osalla, että kaikki muut pelit jää pelaamatta. Mieluummin pelaan 50 peliä joista puolet on hyviä, ku yhtä peliä sen koko ajan. Kyse on lähinnä siitä erosta, että haluan nähdä itse paljon erilaista enkä jatkuvasti sitä samaa. Vaikka kuinka CK3 yms. mekaniikat aukeaa vasta tuhannen tunnin päästä, niin on se pohjimmiltaan silti aina se sama peli. Jonku kerran jälkee alkaa iskee enemmän ne nostalgiafibat niistä ekoista pelikerroista ja pelaamisesta tulee enemmän tapa. Vähän ku joka vuotinen reissu Mallorcalle, tuttua ja turvallista. Sen jonku "yhen uuden jutun löytäminen" on suhteessa käytettyyn aikaan monesti aika marginaalinen ku niitä uusia juttuja löytää uusista peleistä koko ajan. Jokainen toki omasta vapaa-ajastaan vastuussa, eihän se minulta ole pois, ihmetyttää vaan joka kerta. Vähän ku ne jotka kattelee samaa elokuvaa joka kuukausi tai samaa sarjaa non-stoppina.

On sitä itelläkin se joku 900h Dota2 ja 2000h WoWia takana. Wowiakin veti aikanaan on-off että ehti välissä pelata muutakin.

 

[Raxama]

Tulee mieleen montakin peliä joissa 3 tai enemmän pelikertoja. Joissain lähempänä kymmentä, joissain lähempänä viittä.

Deus Ex Human Revolutionin pelaan aikalailla parin vuoden välein. Siinä pelissä tarinallinen kokemus ei varsinaisesti koskaan muutu, mutta lähestymistapoja toki monia. Räiskintänä en sitä tosin koskaan ole pelannut, koska se tuntuu enemmän sellaselta jälkiajateukselta joka lisättiin peliin ihan vaan sen takia, että olisi houkuttelevampi massoille.

Samoten Dishonored 1 ja 2 (etenkin 1) on nähnyt aika monta pelikertaa. Sama homma kun Deus Exissä ylempänä, edustavat pitkälti samaa genreä. Näissä tosin High Chaos pelikerrat on pelattu, ihan vaan jotta voi käyttää kaikkia pelin tarjoamia työkaluja.

Dark Souls 1 ja 3 sekä Elden Ring joku 4-5 kertaa jokanen. Näissä toki myös eri buildeilla voi vaikuttaa siihen miten sitä pelaa. Eikä nää omat luvut ole mitään siihen verrattuna mitä joillain mestareilla on.

Japsiropejen puolelta mistä aihe nyt lähtikin on sit muutama joka tullu pelattua useampaan kertaan. Shin Megami Tensei Nocturne on menty läpi sellanen 4-5 kertaa myös, varmaan muistaisin tiettyjä juttuja vieläkin ulkoa. Saman sarjan vitososa tullut myös ööh, kolmesti ainakin pelattua. Toki tuosta on kaksi kertaa sen Vengeance-uudelleenjulkasun pelikertoja.

Toki nää luvut ei oo mitään tähtitieteellisiä kun yli kympissä ei minkään pelin kanssa mennä. Ja ne pelit joissa lähennytään kymmentä on lähtökohtaisesti yli 10v vanhoja, joten en ainakaan ite varsinaisesti näe sitä kovinkaan kummosena et muutaman vuoden välein pelailee sen pelin uusiksi, jos se kuitenkin on sellasen vaikutuksen jättänyt aikoinaan. Human Revolutionkin pääs justiinsa 15v ikään, niin kyllä sen tuossa ajassa jo muutamaan kertaan pelaakin.

Toki sit kans sellanen aspekti, et mitä sitten jos joku haluaakin pelata saman pelin vaikka sata kertaa läpi? Saatika sit se et sitä tullaan arvostelemaan. Kai se sit on väärin pelattu.

 

[perato]

Toki sit kans sellanen aspekti, et mitä sitten jos joku haluaakin pelata saman pelin vaikka sata kertaa läpi? Saatika sit se et sitä tullaan arvostelemaan. Kai se sit on väärin pelattu.

Sitä kait tuossa lähettiin kysymäänkin, minkä takia 40 kertaa kuudessa vuodessa, ei kait alkuperäinen kysyjä sanonut mitään väärinpelaamisesta.

 

[Ylijumala]

Itse pelaan Last of Usin (molemmat osat) yleensä noin kerran vuodessa läpi. Viime vuonna oli pakko kokea se reissu heti uudestaan niin pelasin ne heti uudestaan läpi perään. Resident evileitä ja ensimmäinen uuden sukupolven Tomb raider tulee myös pelattua usein uudestaan läpi, ei kuitenkaan noin usein.

Joskus vaan tulee himo pelata jotain tiettyä peliä/katsoa joku vanha tuttu elokuva mistä pitää. Mitään avoimen maailman yli 50 tunnin peliä tuskin jaksaisi pelata moneen kertaan uudestaan, mutta nuo tiukasti otteessaan pitävät tarinapelit kyllä maistuu mainiosti moneen kertaan.

 

[Nathorr]

Juu kuten tuossa sanoinkin, en kritisoi tai arvostele, ihan vaan hyväntahtoisesti ihmettelen erilaisuutta ympärilläni.

Eli kiitos keskustelusta. Nyt ymmärrän taas vähän enemmän, vaikkei alkuperäinen kommentoija asiaa avannutkaan.

 

[Sadness]

Itse olen pelnut Skyriminkin läpi(Päätarina+Kilta+DLCt) LE ja SSE versiona kymmeniä kertoja läpi tässä 13v aikana ja varmasti satoja ellen tuhansia kertoja aloittanut ja kokeilut modien toimimista tiettyyn pisteeseen asti.

Nuorena junnuna tuli esim RE2 pelattua aika monesti läpi mutta ei kyllä monia kymmeniä kertoja mutta hatusta heitettynä 2-30 kertaa silloin ja nytten PC:llä pelanut kahdesti tai kolmesti.

Witcher 3 ja RDR2 vaikka erinomaisia pelejä onkin ja itselleni Top3 kamaa ikinä ei niitä jaksa kevyen mielin lähtee pelaamaan jos vertaa Skyrimiin.

Olen käyttänyt tätä vertausta näiden kanssa, sama kuin menisin vessaan istunolle lukemaan taskaria tai sitten taru sormusten herra vaikka TSH oliskin parasta mitä olen lukenut niin se taskari sillä hetkellä vie voiton joten minun kohdalla ei aina välttämättä puhuta pelin parhaudesta kuinka monesti pelin pelaa läpi.

 

[Nathorr]

Project Wingman (PC)

Pääsin kuin pääsinkin taas pelaamaan HOTAS-ohjaimilla, jotka mulla on VKB Gladiator NXT EVO sekä saman mallin Omni Throttle. Project Wingman on tulevaisuuteen sijoittuva lentotaistelupeli, jossa ihmiset ovat nousseet maapalloa ravistelleen tuhon raunioista takaisin kukoistukseen. Suurvaltoja, palkkasotilaita ja taisteluja resursseista sekä olemassaolosta. Lyhyesti pelissä lennetään ja taistellaan vihollisia vastaan. Olen ostanut pelin marraskuussa 2022 ja kokeilin sitä ensimmäisen kerran huhtikuussa 2023, mutta ensimmäisen tehtävän jälkeen se ei oikein maistunut. Nyt uusi yritys ja maistuihan se.

Pelissä on 21 tehtävää ja ne ovat yllättävän monipuolisia. Pääasiassa varsinaiset taistelut käydään muita lentoaluksia vastaan samalla pommitaen maassa tai mereltä löytyviä ilmatorjuntavehkeitä. Tehtävistä kerätään pisteitä, joilla voi osataa uusia aluksia, joilla on erilaiset statsit ja erilaisia aseita. Lisäksi leikitellään vaihtuvilla sääolosuhteilla sekä vuorokaudenajoilla.

Pelaaminen on tosi kivaa ja ainakin ilotikulla ja kaasukahvalla peli on varsin immersiivinen kokemus. VR-lasit veisivät kokemuksen varmasti vielä uudelle tasolle. Pari ensimmäistä tehtävää menee vähän hakiessa ja peli haastaakin hyvin heti alussa, sillä mielestäni tehtävät 6 ja 7 ovat pelin vaikeimmat. Lisähaasteen tuo se, että pelissä ei ole checkpointteja, vaan tehtävässä pitää onnistua kerralla. Vaikeustasosta riippuen suurimman haasteen tuo joko viholliset tai ihan vaan se fakta, että huono lentäjä ajaa aluksensa maahan tai mereen. Muutaman tunnin harjoittelun jälkeen pelissä pääsee flow-tilaan, jossa aseiden vaihto on luontevaa aina tähtäimessä olevan vihollisen mukaan.

Graafisesti peli on riittävän moderni eikä sen suhteen ole mitään ongelmaa. Vaikka pelattavuus onkin keskiössä, pelissä on myös melko kevyt juoni, jonka seuraaminen on kuitenkin vähän hankalaa ehkä itselle ajoittain epäselvän armeijasanaston vuoksi, mutta myös siksi, että intensiivisen taistelun tuoksinnassa keskusteluihin on mahdoton keskittyä. Eipä onneksi haittaa. Parhaimmillaan peli on tiivistä dogfightia, jonka välissä saatetaan tuhota pari kohdetta maastakin.

Simulaatio tämä ei ole ja hyvä niin, sillä mulle tälläinen enemmän arcade-tyylinen lentely sopii paremmin. Peliin löytyy myös 1,5 vuotta sitten julkaistu DLC, jonka varmasti poimin kesäalesta pelattavaksi. Jo tässä vaiheessa voin antaa lämpimät suosittelut. Toimii myös Linuxilla mukisematta. 5/5.

Edit 9.6.2026:

Project Wingman: Frontline-59 Campaign (PC)

Ei tarvinnut odottaa kesäaleihin asti, kun DLC oli euron lisäalessa jo nyt. 4 eurolla 6 kpl n. 20-30 minuutin tehtävää lisää. Tällä kertaa taistelet pääpelin vastustajan leivissä. Samoja lentokoneita, samanlaisia tehtäviä. Jos pääpeli maistui, melkein kannattaa pelkästään 4. tehtävän takia ostaa tämäkin. Lennetään hävittäjällä tunnelissa. 4 euron hinnalla mielestäni ihan kiva lisä.

 

[arcane]

Viewfinder

Yksi varoitus vielä. Tämä on hyvä peli, joka kannattaa pelata, mutta pelissä on hahmo jonka dialogi aiheuttaa fyysistä kipua.

Tämä peli kiinnosti pitkään ihan visuaalisuutensa puolesta, mutta tämä on aktiivisesti ajanut minut pois tämän äärestä. En vain pysty ymmärtämään, miten tekijät ovat kokeneet tämän millään tavalla järkevänä, kun pelissä on visuaalisuutta ja puzzlemekaniikka joka ihastuttaa ihan ilman pakkosyöttämistä. Jäi sitten väliin että olisin edes Epicistä tämän napsinut, kun alkanut Epicin sovellus ärsyttämään niin paljon että loppujen lopuksi tyydyin vain poistamaan sen koneeltani.

meemikyllästetty tarina on myötähävettävä

Tämä on myös asia, mikä ihmetyttää. Todella monet indie-pelit valitsevat huumorityylikseen meemit ja viittaukset. Huumorin, joka vanhenee pahimmillaan viikossa. Onko 2026 loppuvuosi ja 2027 täynnä pelejä, jossa hahmot hokee six seven? Tämänkaltainen huumori toimii lähinnä mediassa, joka on erittäin ajankohtainen ja ilmestyy alle viikossa tapahtumasta, kuten SNL tai vanhempi South Park. Pelikehitys on niin hidasta, että esimerkiksi Guacameleen meemikuvasto oli lähinnä vaivaannuttavaa. Meksiko-luchadore pelejä on niin vähän, että parempiakin vitsiaiheita olisi löytynyt kuin vääntää ikivanhoja meemikuvia espanjaksi pelimaailman mainostauluihin.

 

[arcane]

Pelasin Steam Deckillä uudestaan aiemmin läpäistyjä

Steamworld Dig 2

Edelleen hyvä Metroidvania. Uudelleenpelattavuutta ei tavallaan ole, mutta 9 vuoden jälkeen teki jo mieli pelailla uudestaan. En silti hieronut koko maailmaa, vaan kolmannen alueen kohdalla alkoi jo vähän hoppuutella kohti loppua. Ekalla kerralla kaikenlainen kerättävä ja piilopuzzlet ovat mukavia, toisella kerralla ei jaksa. Nätti katsoa ja hyvä musiikki. Pahin ongelma on täysin turha ramppaus: aloituskaupunkiin pitää palata myynti-/ostosreissulle, kun haluaa asentaa löydetyt COGit välineisiinsä, kun haluaa parantaa ja kun öljylampusta loppuu teho. Eikö yksi neljästä syystä olisi riittänyt? Varsinkin kun myynti-/ostosreissu on jo yleensä ihan riittävän usein tiedossa joka tapauksessa.

...ja vähän hassua, että pelin parhaita alueita ovat oikeastaan ne, jossa vähiten kaivetaan omaa reittiä. Siis valmiit puzzlehuoneet ja lineaarisemmat alueet.

Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.

Hyväksy kolmannen osapuolen evästeet

Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=trLZKer9uPI


Inscryption

Miellyttävä korttipeli, jossa on mahtava tunnelma ja sopivan räkäistä low-poly grafiikkaa. Pakohuone-tyylistä pelattavaa saisi olla vähän enemmänkin, koska korttipeli on loppujen lopuksi erityisesti aluksi suhteellisen simppeli ja RNG. Silti peliä olisi loppujen lopuksi halunnut jopa lisää, ja vähän ikävää että melkein kiusoitellaan vielä kahdesta uudesta alueesta, ennen kuin peli loppuu. Tämä on toistaiseksi ollut ainoa Daniel Mullinsin "sekopääpeli", josta olen kunnolla pitänyt. Jälleen pelistä on aina vaikea puhua, kun se toimii oikeastaan sitä paremmin, mitä vähemmän siitä tietää ennalta. Pony Island 2 kiinnostaa suuresti, vaikka trailerissa onkin pelimekaniikkoja josta en niin välitä.

Vaikka Inscryption on julkaistu konsoleille, ei PC-versio nähdäkseni tarjoa suoraa ohjaintukea. Steam Deckin touchpadeilla oli yllättävänkin miellyttävä pelata. Pelasin näppäinasettelulla, jossa D-pad oli WASD (vinosuuntia ei tarvitse, ja kävelyä on melko vähän), oikea touchpad toimi hiirenä, ja liipaisimissa oli hiiren klikkaukset. Lisäksi yhteen takanappiin bindasin näppäimen, joka korttipelin aikana lopettaa vuoron.

Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.

Hyväksy kolmannen osapuolen evästeet

Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=RN5GSIWIN1k


Crow Country

4-5h survival horror, jossa Final Fantasy 7 -pallopäägrafiikkaa ja vapaa punapistetähtäys. Inspiraatiota otetaan Silent Hillistä ja Resident Evilistä, mutta ei tunnu halvalta kopiolta vaan seisoo omilla jaloillaan. Miljöönä on hylätty huvipuisto. Pelasin tämän julkaisussa ja oli "ihan ok", mutta taistelu tuntui liian helpolta ja lähes turhalta. Tällä välillä oli päivitetty murder of crows -vaikeustaso, joka paransi pelikokemusta huomattavasti. Alunperin peli olikin aivan liian helppo.

Toki edelleen pari kritisoitavaa asiaa on. Ensimmäisellä pelikerralla laatikoita ja pulloja voi hajottaa vain ampumalla niitä. Murder of Crows -vaikeustasolla suoraan pelatessa on oikeasti mahdollisuus ammusten loppumiseen, joten tuntuu tyhmältä kuluttaa panoksia saadakseen lisää. Jos pelin läpäisee edes kerran, avaa lähes automaattisesti sorkkaraudan (crow bar, heh heh), jolla ne saa auki, mutta vihollisten taltuttamiseen siitä ei ole. Eh? Saisi olla vaan suoraan auki tämä vaikeimmalla. Lisäksi kamera on vapaasti pyöriteltävissä, mutta pelistä puuttuu täysin kaikenlainen läpinäkyvyys, joten hahmo, viholliset ja ansat saattavat jäädä etualan objektien taakse piiloon.

Puzzleratkaisut ja muutaman alueen olin jo kokonaan unohtanut, joten tuntui suhteellisen tuoreelta. Tämä on sellainen oikein mainio, juuri varmaan parhaimmillaan Steam Deckillä / Switchillä kannettavassa muodossa pelattuna parissa illassa. Oikeastaan peli saisi olla jopa pikkuisen pidempi. Heti läpäisyn jälkeen aloitin uuden pelin, otin käyttöön bonus-aseen ja juoksin pelin läpi noin 45 minuutissa saadakseni puuttuvan S-rank -saavutuksen.

Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.

Hyväksy kolmannen osapuolen evästeet

Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=1h5qe8eY3wE


--

....ja kauhuteemalla jatketaan, koska aloitin perään Signalis. Siinä piti kytkeä heijastukset pois, koska jostain syystä muuten peli ei pyöri Steam Deckillä 60fps. En ehtinyt kovin pitkälle, mutta pidän tyylistä. Tosin olen kuullut etukäteen, että juoni olisi täysin whoosh-tason tekotaiteellista hömppää, joka jättää kaiken arvailujen ja teorioiden varaan. Saas nähdä.

 

[Partis]

Crow Country

4-5h survival horror, jossa Final Fantasy 7 -pallopäägrafiikkaa ja vapaa punapistetähtäys. Inspiraatiota otetaan Silent Hillistä ja Resident Evilistä, mutta ei tunnu halvalta kopiolta vaan seisoo omilla jaloillaan.

Mainittakoon vielä, että tästä löytyy myös moodi joka poistaa kaiken taistelun viimeistä pomoa lukuunottamatta joten voi vaan keskittyä tutkimaan paikkoja, ratkomaan pulmia ja keskustelemaan parin hahmon kanssa.
Itse pelasin noin ja tykkäsin aika paljonkin.

 

[masax]

Immortals of aveum (pc)

Tämäkin jäänyt backlogiin, niin eikun pelaamaan.

Peli on graafisesti ihan ok, eikä huhuista poiketen nyt mitään mahdottomia koneelta vaadi. Mutta osaahan olla muuten niin kädenlämpöinen peli, ettei tosikaan. Päälimmäisenä tulee mieleen, että siinä on milleniaalit tehny zoomereille peliä, ja se mitä siitä yleensäkin seuraa kun vanhemmat yrittää olla nuorten silmissä cool, niin lähinnä myötähäpeä. Aivan lapsellista dialogia mitäänsanomattomassa tarinassa. Muuten perus putkijuoksu shooter, jossa vaan varmaan siitä syystä, että pyssyt ei sovi nuorisolle, ne vaihdettu sojottavaan käteen joka syöksee taikapalloja. Pelimekaniikat yksinkertaisen ja valjun puolella nekin, ja peli aivan liian helppo. Vähän vaan sojottelee sitä kättä vihuja päin ja painelee nappia, niin pärjää pitkälle. Peli myös ohjaa liikkumista aivan liian paljon. Mikähän idea on siinä, että putkijuoksussa pitää olla koko ajan muutaman kymmenen pelimetrin päässä markeri, jota kohden mennään. Aivot narkkaan tyylillä peliä kyllä siinä mielessä pelaa, että ei rupea ihan vituttamaan, mutta ei kyllä saa oikein mitään irtikään. Sitten josssain viidennessä chapterissa unreal engine päätti ruveta kaatumaan error 887A0006:n kanssa, eikä pääse eteenpäin. Niin paljoa peli ei jaksa kiinnostaa, että rupeaisi tosissaan googlaamaan, että miten asia korjattaisi. 5/10.

Edit. Korjaantuikin ihan niin yksinkertaisesti kuin uusilla nvidian ajureilla. Kumma, kun 2023 ilmestynyt peli ei toimi 591 ajureilla, vaan tarvii uudemmat.

 

[aleksejjj]

Backlogissani oli pari wanhaa FPS-klassikkoa, jotka olen viime aikoina pelannut läpi

Half-Life 1 (PC, 1998)

"Alkuperäinen Half-Life sijoittuu Black Mesa -tutkimuslaitokseen joskus 2000-luvun alkuun. Laitoksen tutkijat aiheuttavat kokeellaan vahingossa resonanssiryöpyn ja tämä repii auki portaalin ainoaan tunnettuun tuonpuoleiseen ulottuvuuteen, Xeniin. Hirviöt alkavat rynnätä portaalista sisälle ja alkavat tappaa kaikkia. Pelaaja ohjaa tohtori Gordon Freemania, tutkijaa joka oli osa tuota katastrofaalista kokeilua ja jonka tehtävänä on nyt taistella vastaan ja paeta laitoksesta, kun vielä ehtii."

Mielestäni Valve tässä teki vuonna 1998 yhden FPS-pelihistorian parhaista tuotteista. Pelin perusmekaniikat ovat yksinkertaisia: hanki jotain aseita, juokse, ammu, hyppää. Ei välikohtausanimaatioita tai hienoja rope-elementtejä. Peli on viihdyttävä, tasalaatuinen ja jatkuvasti yllättävä. Vihollissotilaat pelissä ovat kovia jätkiä. He huutavat lauseita, jotka sopivat taisteluihin, kuten "fire in the hole!" tai "look out!" samalla kun kranaatit lentävät. He osaavat väistää kranaattejasi ja heittää niitä takaisin. He tosissaan yrittävät saada Gordonin hengiltä. Half-Life ottaa etäisyyttä kenttäpohjaisesta pelisuunnittelusta ja peli tuntuu enemmänkin jatkumolta, pienin lataustauoin silloin tällöin. Ympäristöt ovat yllättävän vaihtelevia: on labroja ja varastoja, raidekiskoasemia ja bunkkereita, ohjusrakettisiiloja ja pysäköintihalleja. Suurin osa pelistä kuluu maan alla Black Mesan laitoksessa, mutta muutakin nähtävää on. Tunnelma on erinomainen.
Peli ei kuitenkaan ole täydellinen: esimerkiksi tikapuut toimivat todella kankeasti. Mutta se on pikkujuttu. Gordonin luonne on myös kuiva ja lattea. Häneltä puuttuu persoonallisuus eikä hän sano pelissä yhtään mitään. Se jättää ehkä vähän toivomisen varaa. Kuitenkin, voisi sanoa, että jos hänelle antaisi värikkään persoonallisuuden, se haittaisi Gordoniin samaistumista ja hänen saappaissa kävelemistä pelin edetessä. Suurin ongelma minusta pelissä on kuitenkin pelin keskivaiheen ympäristösuunnittelu: tässä kohtaa pelin jännite notkahtaa selvästi alaspäin, kun on ärsyttäviä hyppypulmatehtäviä ja insta death -ansoja. Pelin loppuvaiheilla tapahtuva tehtävä "Surface Tension" oli kaikista mieluisin minusta.

SIinä oli ajatuksia pelistä. Tämä huikea peli kehitti lajityypin elementtejä eteenpäin ja tarjoaa monipuolista gameplaytä, yllätyksiä ja haastavaa räiskintää. FPS-lajityypin helmi. 5/5

Half-Life 2 (PC, 2004)

"Lähes 20 vuotta Black Mesa -onnettomuuden jälkeen salaperäinen G-Man herättää Gordon Freemanin syvähorroksesta, johon hän edellisen pelin lopulla joutui, nähtävästi ilman mitään syytä tai tavoitetta. Gordon huomaa olevansa Kaupunki 17:n liepeillä jossain päin itä-Eurooppaa. Kaupunki on joutunut muukalaisrotu Combinen julman kontrollin alaisuuteen ja ihmiskunta on jäänyt alakynteen sodassa heitä vastaan. Gordon alkaa yhdessä Alyx Vancen ja ihmisten vastarintaliikkeen kanssa taistelemaan Combinea vastaan."

Onpa hieno peli jälleen. Grafiikat ovat parantuneet selvästi ensimmäiseen peliin verrattuna. Nyt pelissä on paljon enemmän polygoneja, realistisempi valaistus, sulevemmat animaatiot ja HDR-värit. Tämä oli miellyttävä kokemus ottaen huomioon kuinka vanha peli on kyseessä. Pelissä on hyviä gameplay-parannuksia, esimerkiksi se, että enää ei ole mahdollista (tai sen paremmin hyödyllistäkään) ottaa esille asetta, jossa ei ole enää luoteja. Peli alkaa toiminnantäyteisesti käytännössä lähes heti aloitettua pelin ja rähinä jatkuu läpi koko pelin. Fysiikkapohjaiset pulmapelit ovat hauskoja, mikä on tietysti juuri sitä mitä Half-Life-peliltä voi odottaakin. Varsijousella sniputtaminen on kyllä hauskaa puuhaa. Suosikkiosani pelistä oli luku nimeltä "Entanglement" jossa on vankilataistelu Combinen sotilaita vastaan Alyxin auttaessa taustalla raivaamaan polkua eteenpäin.

Luulen, että ainoa huono puoli pelissä on se, että välianimaatiot puuttuvat täysin. Pelissä koemme kaiken Gordonin näkökulmasta, kun asiat tapahtuvat, jolloin meillä ei ole hajuakaan mitä muualla tapahtuu Gordonin poissaollessa. Hän ei edelleenkään sano pelissä mitään. Voin kuitenkin antaa tämän anteeksi. Loppujen lopuksi HL2 on aivan loistava FPS-peli ja sitä on helppo suositella kaikille toiminnan ystäville. Hyvää työtä, Valve! 5/5

 

[Jumi]

Luck be Landlord (PC, Nintendo, mobiili...)

Roguelite deckbuilder. Tämä peli oli kuulemma Balantron esikuva. Pelin sisälle pääseminen oli vaikeaa ja olisin taatusti jättänyt pelin kesken jos en olisi nähnyt ylistäviä arvosteluita.

Eli pelataan hedelmäpeliä ja valitaan siihen uusia ikoneita. 5 sekunnin pyöräytys, sitten uusi ikoni ja sama uudelleen. Yllättävän hauskaa, mutta tästä saisi tehtyä paljon paremman. UI on uskomattoman huono ja inventory-nappia tulee painettua melkein yhtä usein mitä pyöräytystä. Siksi onkin käsittämätöntä miten kuvassa olevassa mobiiliversiossa (jota en ole pelannut) se on hankalasti ylälaidassa. Ikoneiden ohjetekstitkin ovat vaillinaiset ja menee monta tuntia, että alkaa tajuamaan mitkä vaikuttavat mihinkin. Lisäksi inventaariossa ikonit ovat siinä järjestyksessä missä ne on saatu joten ne pitää aina kaikki silmäillä läpi! Esimerkiksi tärkeän baarimikon (tekee viiniä, drinkkejä ja kaljaa) olisi hyvä olla ylhäällä, ja kaljaa juovan kääpiön ja viiniä juovan miljonäärin tulisi olla myös siinä lähellä.

Jotenki tähän jäi koukkuun ja on yllättävän hauskaa yrittää saada hyviä komboja. Oikeiden ikonien ja sitä myötä kombojen saaminen on yllättävän harvinaista.

4/5, ja kiinnostusta riittää vielä näin 10 tunnin paikkeilla.

CloverPit (PC)

Demo löytyy Steamista ja peli julkaistaan tänä vuonna. Taas hedelmäpelipeli, mutta tämä ei taida olla kovinkaan deckbuilder ja muutenkin jäi reilun tunnin pelaamisella kovin ohueksi ja randomiksi. 3 pyöräytystä ei tule mitään ja sitten tulee joku voitto. Ainoasta painettavasta napista voi käyttää harvinaisia tuuribonuksia ja siinä se. Tai no välissä voi tallettaa rahaa ja valita tuuribonuksia, mutta sitten tuleekin ruutuun 666 ja kaikki rahat menee. Sen jälkeen tuleekin jackpotti, mutta kuolema koittaa kun ei saanutkaan tarpeeksi.

Ilman tuota 666 ois voinu säilyä jonkinlainen tunne siitä että peliin voi vaikuttaa, mutta nyt peli sanoi suoraan, että ei tätä peliä "pelata", vaan kaikki on ennaltapäätetty.

1/5, ennemmin heittelisin vaikka painotettua noppaa.

Spinny Dungeon (PC)

Viime kesänä SteamFestillä koitin tämän pelin demoa. Pelasin pelkkää demoa jopa 11h, laitoin toivelistalle ja ostin viime viikolla.

Taas näitä minimaalisen pelaamisen pelejä. Painetaan nappia ja hedelmäpeli arpoo uudet symbolit tauluun. Viholliset etenee oikeasta laidasta vasempaan laitaan ja hedelmäpelistä löytyvät symbolit (miekat, jouskarit, jne.) lyövät niitä automaattisesti. Mallia on otettu paljon Luck be Landlordista, mutta tässä pelissä on lisäksi taikoja joilla voi vaikuttaa pelinkulkuun, ettei pelaaminen ole pelkkää uusien symbolien valitsemista.

UI on huono kuten esikuvassakin! Miksei valittujen symbolien määrää näy heti peliruudussa vaan pitää avata symbooliluettelo? Myös vuoron tapahtumat vain vilahtavat ruudussa eikä niitä voi tarkistaa jälkeenpäin. Eihän ne enää kokenutta pelaajaa kiinnosta, mutta aloittelijan olisi tärkeä ymmärtää mitä tapahtuu. Myös symbolien vahinkonumerot jää päivittymättä jos ostaa jonkun siihen vaikuttavan helyn joka antaa vaikka bonus +1 ruokaan.

Pikseligrafiikka on riittävän hyvää, mutta tylsän näköiset napit ja tylsä yksivärinen tausta näkyy varmasti huonoissa myyntiluvuissa.

Peli ei tunnu olevan oikein tasapainossa. Eniten harmittaa että meleeaseiden pitää olla vihujen vieressä osuakseen, kun taas ranged aseet tekee vähemmän damagea, mutta osuvat aina. Randomia randomin päälle! Huti lyövät meleeaseet myös vievät tilaa "pelilaudalta" muilta hyödyllisiltä asioilta, ja onkin harvinaista päästä edes niin pitkälle että alkaisi saada bonuksia niiden käyttöön. Symboleja on vähemmän mitä esikuvassa ja pidän tästä helposti tajuttavasta pienemmästä skaalasta.

Parempi kuin Luck be Landlord, 4/5.

Ps. Lainatussa viestissä haukkumani CloverPit oli jättimenestys ja on myynyt lähes 2 miljoonaa kappaletta. Käsittämätöntä, ehkä ihmiset pitivät sen grafiikasta ja tunnelmasta enemmän? Meikästä tämä on paljon parempi.

 

[Raxama]

Luulen, että ainoa huono puoli pelissä on se, että välianimaatiot puuttuvat täysin. Pelissä koemme kaiken Gordonin näkökulmasta, kun asiat tapahtuvat, jolloin meillä ei ole hajuakaan mitä muualla tapahtuu Gordonin poissaollessa.

Mä koen tän useassa pelissä nimenomaan vahvuudeks. Turhan monessa pelissä poistutaan päähahmon vinkkelistä ja näytetään taustalla tapahtuvia asioita, jotka sit paljastuu päähahmolle myöhemmin, samalla kun pelaajana tiedät asian jo. Se reaktio on usein jotain mitäänsanomattoman tai ylilyönnin välillä. Lisäpisteitä jos joku twisti kerrotaan pelaajalle ja päähahmolle eri aikoihin.

HL2 lisäksi esimerkiks kaikki BioShockit on yksinomaan päähahmon näkökulmasta pitkälti ihan lopetukseen asti. Kaikissa se toimii. Prey 2017 ei myöskään karkaa ikinä päähahmon näkövinkkelistä, eikä myöskään Dead Space. Veikkaisin jos näistä missään oltais lähdetty katselemaan mitä kulissien takana tapahtuu, niin aika iso osa tunnelmasta ja tarinankerronnasta olisi kadonnut. Niin joo, myös ainakin Metro-sarjan pelit pysyy pitkälti kokoajan päähenkilön silmistä katsottuna. Tais siinä 2018 vuoden God of Warissakin olla kokoajan Kratoksen mukana seuraamassa tapahtumia.

Oikein tehtynä se on aikalailla just se tapa millä haluan sen pelin kertovan sen tarinan.

 

[h8me]

Täytyy kysyä, että mikä ajaa pelaamaan samaa peliä vuosi toisensa jälkeen läpi aina vaan uudelleen ja uudelleen? Kyseessä kun ei kuitenkaan ilmeisesti ole mitään speedrunausta tai muuta? Olen elämäni aikana läpäissyt kahdesti vain kourallisen pelejä enkä usko, että kolmesti olisin läpäissyt ainuttakaan. 40 kertaa kuulostaa omaan korvaan absurdilta.

Hyvä kysymys. Kaipa se on vaan siinä että helvetin monesti pelattuun peliin ei tarvi keskittyä pahemmin niin voi samalla katsoa jotain sarjaa tai leffaa johon keskittyä sitten enemmän, pelistä lähinnä pomot vaatii keskittymistä. Myös achievementien keräily taka-ajatuksena osassa peleistä jos pelaan samaa peliä useammalla alustalla (Switchillähän näitä ei toki ole).

RE3 remaken oon vetänyt varmaan 50 kertaa viimeisen 6v aikana eikä kyllästytä vieläkään. Ja nyt menossa FFX HD Switchillä, tähänkään en ole ~24v aikana kyllästynyt.

 

[jaakko-seppo]

Desperados (PC)
N. tunti riitti. Olen pelannut pelin läpi ehkä 3 kertaa elämäni aikana, ostin sen aikanaan täyteen hintaan fyysisenä ja pidin sitä fyysistä kappaletta hallussani vielä pari vuotta sitten. Tuli nyt ostettua Steamiin alle eurolla ja testailtua muutaman tason verran. Nykyisiin lajityypin edustajiin nähden peli on varsin kankea ja ilmeisesti korkeasta resoluutiosta johtuen jopa vähän turhan hankala kontrollien suhteen(pikselin tarkkaa osumista vaativaa). Peli ei varsinaisesti kannusta mihinkään hiippailuun monessakaan tasossa, joten tehtävät pystyy paljolti suoriutumaan nurkan takaa ampumalla, johon vihut monesti juoksee kätevästi jonossa. Tunnissa pelasikin läpi 3 hahmojen treenimissiota ja kaksi kampanjatehtävää. Tuskimpa tätä on tarve pelata enempää kun elämässä on rajallisia tunteja, mutta ompahan kirjastossa jos oikeasti tulee joskus vielä hinku tähän palata. Ei ole vanhentunut ehkä niin kauhean hyvin siis tämä peli ja voinee laittaa sinne historian nostalgiakasaan.

Mahtavat muistot tästä pelistä. Demoversio tuli ihan oikeasti muropaketin mukana ja kyllähän se kopio koko pelistä joltain kaverilta viimein saapui maakuntaankin. 15 vuotta sitten pelasin läpi nostalgiapärinöissä, mutta ehkä en enää koske hyviin muistoihin.

 

[Refloni]

Epicin ilmaispelit, osa 48.

Doomblade

Teknisesti edistyneet Lovecraft-hirviöt ovat alistaneet taikametsän rautasaappaansa alle. Tuhotun kansan viimeinen vesa, Gloomgirl, löytää Doomblade-nimisen puhuvan miekan ja lähtee kostoretkelle. Doom ja Gloom. Heko heko. Maailma on äärimmäisen synkkä, mutta hommaa ei oteta aivan tosissaan. Pelillä on koko ajan pilke silmäkulmassa, värejä käytetään rohkeasti ja mustaa huumoria väännetään. Peli on kaikin puolin luova ja mielenkiintoinen. Se onnistuu hämmästyttämään kerta toisensa jälkeen, joko omaperäisillä mekaniikoilla, tarinapaljastuksilla tai upeilla maisemilla tai musiikeilla. Peli toi mieleen välillä Trinen ja välillä sen toisen Doomin. Grafiikka on täysin kaksiulotteista, mutta peli on erinomainen esimerkki siitä miten matalaa budjettia voi paikata tyylitajulla.

Kyseessä on siis metroidvania - ainoa pelaamani sellainen, jossa ei ole tuplahyppyä ja jota ei kannata pelata ohjaimella. Omaperäinen liikkumis- ja taistelusysteemi perustuu vihollisten klikkaamiseen hiirellä. Tähtäysavustusta on, mutta hiirikäden täytyy silti olla nopea ja tarkka. Vaikeustaso noudattelee genren perinteitä. Peli on hankala ja siinä joutuu koko ajan sopeutumaan uusiin olosuhteisiin. Parasta antia ovat tietenkin mielikuvitukselliset pomotaistelut.

Tappelusta oli vaikea ottaa screenshotteja, koska siinä ei kannata jäädä hetkeksikään paikoilleen. Toinen päähahmo eli hiiren kursori lymyilee perhosen takana vasemmalla.

Peli ei pitele kädestä yhtään, missä on hyvää ja huonoa. Välillä joutuu harhailemaan tutuilla alueilla pitkään etsiessä sitä yhtä umpikujaa, josta pääseekin nyt läpi uuden kyvyn avulla. Kartta löytyy, mutta se ei ole tarpeeksi tarkka. "Menepä takaisin Tuomion kappeliin," sanoo NPC. Siis mihin ja missä? Joo, onhan minulla hämärä muistikuva että kävin joskus siellä, mutta sinne ei ole mitään toivoa suunnistaa kun kartasta puuttuvat jopa kaikki tekstit. Tallennussysteemikin risoo vähän. Henki ei lähde ihan helposti, mutta kun se lähtee niin edellinen elvytystolppa on kaukana. Tallennus on aina manuaalista ja onnistuu vain määrätyillä paikoilla, ja tallennuksen lataaminen tarkoittaa tosiaankin tallennuksen lataamista. Keräilyjutut ja karttakin nollautuvat. Pidän siitä että pelaajaan luotetaan, mutta moderni pelisuunnittelu antaa yleensä vähän enemmän liekaa.

Doomblade menee lempimetroidvanioideni joukkoon ja on yksi parhaista Epic-yllätyksistä tähän asti. Joku lopuista olisi kyllä saanut olla vähemmän nihilistinen.

Stick it to the Man

Rakkauskirje Psychonautsille. Paperinukketeatterin näköinen seikkailupeli on tasokas pastissi Double Finen peleistä, varsinkin siitä räväkämmästä alkupään tuotannosta. Huumori on mustempaa - ja hauskempaa - kuin useimmissa nykypeleissä. Peli voittaa tässä suhteessa jopa Double Finen itsensä! Miksi roikotin tätä näin kauan backlogissa?

Höntti tarina on lähinnä tekosyy vitseille. Päähahmon pääkoppaan majoittuu avaruusolio, joka antaa hänelle telepaattisia ja -kineettisiä voimia. Loppupeli juostaan karkuun miehiä mustissa. Puzzlet ovat vähän "kokeile kaikkea kaikkeen" -seikkailupelien osastoa, mutta liikkuvia osia ei ole montaa kerralla, joten pitkiä jumeja ei tule. Hiippailukohdat ovat pelin heikoin osuus, mutta ne on sen verran lyhyitä että niihinkin voi suhtautua puzzleina.

Mikäs tuolla hyllyssä komeilee?

Lego Batman

Ensimmäinen Lego Batman on lapsuuspelejäni. Palikkalepakon pariin palaaminen vuosikymmenien jälkeen oli todella nostalgista, mutta herätteli myös todellisuuteen: legopelit ovat auttamatta lastenpelejä. Ne on tehty lapsia varten, vaikka niitä miten markkinoitaisiin koko perheen viihteenä. Taistelusta tai pulmanratkonnasta ei vain löydy sellaista syvyyttä, mitä kaipaan peleiltäni aikuisena. Totesin nämä sentään hyviksi podcast-ajankuluksi.

Lego Batman 2: DC Super Heroes

Kakkonen on sama peli uudestaan, mutta mukaan on lisätty avoin maailma... ja legoukot ovat alkaneet puhua. Väärä ratkaisu. Vanhojen pelien huumori tuli pitkälti siitä, että tarina yritettiin kertoa ähkimisellä ja elekielellä. Nyt ukot pulisevat englantia ja lastenpelin vaikutelma korostuu entisestään, kun kässäri on kuin lauantaiaamun piirretystä. Verbaaliset vitsit toimivat huonommin kuin visuaaliset.

Avoin maailma on periaatteessa kiva, mutta se toistaa itseään liikaa. On loistava idea että Gotham on täynnä jättipatsaita, jotka kannattelevat siltoja, vesitorneja ja muuta infraa. Vähemmän loistavaa on että joka ikisen päänupissa on samanlainen "salaisuus" joka haetaan samalla hahmolla, nimittäin Teräsmiehellä. Lentävien hahmojen kontrollit soveltuvat todella huonosti tarkkaan liikkeeseen. 100% läpäisy oli loppupeleissä tympeää jyystämistä.

Lego Batman 3: Beyond Gotham

Harhaanjohtavaa mainontaa. Tätä ei oikein voi sanoa enää Batman-peliksi, nimen pitäisi olla Lego Justice League. Mielenkiinto laskee kuin lehmän häntä, kun jo kolmannessa kentässä ampaistaan avaruuteen ja liitytään Teriksen, Vihreän Lyhdyn, Salaman ja muun kalsarikaartin sekaan. Lepis on vain yksi sivuhahmo muiden joukossa ja skaala on väärä, ei Batmanin kuuluisi taistella kosmisia uhkia vastaan. Hän toimii parhaiten suojellessaan vain Gothamia. Kässäri on vielä pahempi kuin kakkospelissä. Tuntuu, että tarinasta nauttiakseen täytyisi olla todella kova Oikeuden puolustajien fani ja alle 12-vuotias.

Peli on tehty quick time eventien kultakaudella: joka kentässä saa rämpyttää kymmenessä eri kohdassa. 99% puzzleista on aina ollut näissä aivokuolleita, tasoa "vain sammakkomies voi käyttää sammakkovipuja; tuossa on sammakkovipu, käytä siis sammakkomiestä" eikä ylimääräinen napinhakkaus tee niistä mielekkäitä. Taistelukin on samaa aivotonta pieksentää kuin aina. Oli virhe pelata näin monta legopeliä putkeen.

Yksi pelihistorian rumimmista etsivänäöistä.

Mutta sivukontsa, se on hyvää ja sitä riittää. Avoimessa maailmassa on paljon vaihtelua ja bonuskentät ovat lopultakin hauskoja. Ne melkein tekevät päätarinasta lusimisen arvoisen.

 

[perato]

Guardians of the Galaxy (PC, Epicin ilmaispelit vol XXXVI)
Totta puhuen, en varmaan vieläkään tietäis koko pelin olemassaolosta ilman epicin ilmaispelejä. Sitä on jotenki pahasti pudonnut uusien julkaisujen kelkasta ja unohtaa muutenkin päntiöinään jonku olemassa olevan pelin, varsinkin jos ne on jotain yksinoikeuksia jollekki alustalle. Leffoista oon tykännyt ja oikeastaan Iron Manien lisäksi ainoita MCU leffoja joita voi katella sillon tällöin ilman MCU kontekstia.

Ite peli on kyllä jotenkin niin valju, hajuton ja mauton ku joku vaan voi olla. Pelissä on selvästi panostettu graafiseen ulkonäköön ja ääninäyttelyyn sekä juoneenkin jonkin verran, mutta muuten pelillisesti tämä tuntuu todella halvalta, mennään mistä aita matalin tyyppiseltä. Pelattavuus ei ole minusta hauskaa ja varsinkin hiirinäppiksellä se on todella kömpelöä. Toisaalta koska peli haluaa minun ampuvan koko ajan, ei ohjain tunnu mitenkään luontevalta tällaiseen peliin. Yhden kerran oli pakko käyttää ohjain kiinni, koska yhdestä kohdasta ei hiirellä päässyt eteenpäin(enkä ainoa).

Peli on varsiin raiteilla etenevä kolmannen persoonan räiskintäpeli, jossa PeterQuill/Star-Lordin kaverina pyörii tutut Guardians hahmot. Taistelussa ohjataan pääasiassa Quillia, mutta taistellessa voi käyttää valintamenusta myös kavereiden erikoiskykyjä. Vastustajat ovat todellisia luotisieniä ja taistelu on omaan makuun tylsää hinkuttamista. Harvoin silti tuntuu että olis riskiä kuolla ja kuolemia tulikin ehkä viitisen kappaletta. Välillä taistelut on sen verran sekavia, että ei ole ihan varma mitä pitäisi tehdä muuta ku pitää star lord ampumassa ja kaverit käyttämässä erityiskykyjä. Muuten kavereiden osallistuminen taisteluun tuntuu lähinnä vastustajien silittelyltä, joten oikeastaan kaiken joutuu sitten kuitenkin tekemään itse. Loppuaika kävellään raiteilla eteenpäin, käytetään harvakseltaan jotain kaveria murtamaan seinää tai leikkaamaan köynnöksiä. Välillä on jotain "laske liukumäkeä", "kulje tiukasta raosta" tai "kävele kanjonin reunalla" tyyppisiä pakotettuja hidastuksia, jotka vissiin lähinnä toimii lataustaukoina.

Tarina on yllättävän monipolvinen siinä mielessä, että vaikka asiat etenee raiteilta, niin Guardianeille sattuu ja tapahtuu. Pelin peluu on venynyt pitkälle aikavälille ja nyt piti ihan muistella loppuvaiheessa, että mitä siellä alussa tehtiin ja miksi minnekin edes oltiin menossa. Tarinassa on muutamia kohtia joissa voi tehdä jotain valintoja ja ne jollain tavalla vaikuttaa peliin, eli jossain määrin erilaisia pelikertoja on luvassa, mutta ei mitään suurta. Jonkin verran hahmot myös kommentoi tehtyjä valintoja. Keskusteluissa on valintoja myös, joiden vaikutus on aika minimaalinen, mutta pitää immersiota yllä siitä, ettei ihan kaikkea tarvi vaan katsella. Keskustelut on jotenkin rasittavaa valittamista kaikilta hahmoilta ja vaikka Guardianit on hauskoja sinällään, niin tässä meinasi palaa käpy tohon kaikkeen kitinään niiden osalta. Peli ei siis liity MCU:n vaan on adaptaatio sarjakuvista, sen myötä meni aika kauan päästä sisään pelin maailmaan kun koko ajan tuli mieleen vaan ne elokuvien tapahtumat. Sarjakuvia en ole ikinä lukenut. Ääninäyttely on muuten ihan hyvä, mutta tuo Quillin ääninäyttelijä alkaa loppua kohden rasittamaan "GUYS! DONT FIGHT" tyyppisen kommentin kuultuaan sen sadannetta kertaa alkaa liidun kirskuntakin kuulostaan houkuttelevalta.

Pelissä on myös paljon teknisiä ongelmia, mm hahmo voi jäädä jumiin, nykimistä on reilusti, em. lentokohtaus jossa hiiri ei toiminut niin hyvin että olis päässyt eteenpäin.

Peli ei vaan mitenkään meinaa kiinnostaa kun se pelattavuus on niin tylsää ja tarina ei kuitenkaan koukuta. Viimiset chapterit jäljellä. Periaatteessa jatko-osa vois kuitenkin kiinnostaa jos koko pelattavuus on mietitty uusiksi. Tätä ei tarvi pelata toista kertaa. Peliaika vajaa 20h. Boonuspisteitä siitä, että on saanut luettua niin kauan ku tää on ollut kesken. Miksikö pelaan? No ehkä siksi, että tää on jo vähän ku toinen peli joka ei oikeen nappaa ja mietin ihan tosissaan, et onko vaan kausi, että ihan sama mikä peli, niin ei nappaa ja siten menee sit nää pelit hukkaan, nii sama pelata tätä siihen asti ku keksii, että mikä oikeasti inspirois.

 

[BoomerX]

1666 Amsterdam prologue steamistä tai epicistä.

On kyllä niin kamala pelata hiirellä että suorastaan loukkaannuin, suljin pelin ja aloin tutkimaan pelin taustaa.

"16 years in the making" AC trilogian ohjaaja Patrice Désilets kehitteli THQ Montreal studion parissa tätä peliä ennen kuin THQ meni nurin, Montrealin studio myytiin Ubisoftille 2013 huutokaupassa eikä projektille löytynyt kiinnostusta.
Patrice Désilets ja Ubisoft eivät päässeet sopuun asemasta uudessa studiossa ja herra talutettiin ulos talosta.
2014 perustettiin Panache Digital Games studio ja 2016 saatiin 1666 Amsterdamin oikeudet takaisin Ubisoftilta.

Ironisesti nyt sitten Ubisoft Montreal mihin THQ studio liitettiin on kehittämässä samalla teemalla Assassins Creed Hexeä.

 

[Nathorr]

20.12.2021 läpäisin Steamissa 100. pelini ja tänään tuli 200 täyteen.

Tempest Rising (PC)

Olen RTS-pelien suhteen melko kranttu. Command & Conquer -pelisarja oli omassa nuoruudessani yksi eniten pelattuja pelejä, erityisesti Red Alert 2 lisärineen. Sen lisäksi ainoastaan StarCraft 2 oli sellainen, joka maistui vastaavalla tavalla. Tempest Risingia voidaan pitää C&C-pelisarjan henkisenä jatkajana. RTS-genrestä löytyy paljon syvällisempiäkin pelejä, mutta C&C, ja nyt Tempest Rising, tekee kaiken vähän siistimmin.

Pelissä 2 ryhmää, GDF ja Dynasty (eli GDI ja Nod? ), taistelevat resursseista ja elintilasta. Paletti menee uusiksi, kuin mysteerinen Veti ilmaantuu sekoittamaan pakkaa. Ihan perinteistä C&C:tä: rakenna tukikohta hyvällä puolustuksella, rakenna iso armeija ja jyrää vastustaja. Voi tässä vähän koittaa larpata oman elämänsä Serralia, mutta kuten Westwoodkin sen aikanaan tarkoitti, ei asioita kannata ottaa ihan niin vakavasti.

Pelissä on, kuten esikuvissaan, kaksi kampanjaa, jotka tapahtuvat ajallisesti samaan aikaa. Ensin kannatta pelata GDF:n kampanja, sillä Dynastyn vastaava oli mielestäni aika paljon vaikeampi. Pelistä löytyy tehtäviä ihan mukavan monipuolisesti: perinteistä tukikohdan rakennusta, selviytymistä rajoitetuin resurssein, maa- ja ilmavoimia sekaisin jne. Laivastoa ei löydy, mutta en sitä oikeastaan kaipaakkaan, se kun oli RA2:ssakin inhokkini. Pelissä oli ehkä turhan paljon aikarajoitettuja tehtäviä. Mielummin rakentelisin tai etenisin rauhassa. Toisaalta se voisi käydä pidemmän päälle tylsäksi.

RTS:ssähän grafiikat harvoin merkitsee mitään, mutta tämä näyttää ihan kivalta. Varmaan tärkein aspekti on kuitenki se, että se toimii ongelmitta ja ilman hidasteluja, vaikka onkin UE5-moottorilla. Juonta rakennetaan välivideoilla, mutta valitettavasti ilman ihmisnäyttelijöitä. Musat tulee Frank Klepackilta ja ne rokkaa kovaa.

RTS-genre ei ole enää vuosiin ollut muodissa ja tämä onkin kädenojennus meille C&C-veteraaneille. Jos kaipaat sitä samaa kuin silloin yli 20 vuotta sitten, kannattaa kokeilla. En tiedä, löytääkö tämä kuitenkaan uusia faneja. Minulle helppo 5/5.

Linuxilla ei muuten ongelmia, mutta achievementit eivät toimineet. Ensimmäistä kertaa tämmöinen ongelma.

 

[Captain J]

007: First light (PS5)

Tätä peliä tuli alkuun seurattua mielenkiinnolla, kun tämä julkaistiin. Kun näin ensimmäiset trailerit en ollut mitenkään erityisen vakuuttunut, mutta halusin tämän kuitenkin ostaa kun tämä on ensimmäinen itse ostamani James Bond-peli yli 20 vuoteen. Edellinen on siis ”The world is not enough” PS1:lle. Vieläpä kun Gigantista sai 49,90€ hintaan niin pitihän se ostaa.

Ja voi pojat kun oli loistava ostos! Erinomainen taustatarina Bondin uralle, jonka pääsi pelaamaan ja kokemaan. Hyvin kirjoitetut hahmot, Bond-elokuvista tutut sutkaukset ja huumori on tallella, naiskauneutta löytyy jaajaa… Oikeasti tuntui kuin olisi pelannut Bond-leffaa, vieläpä hyvää sellaista!

Ehdoton plussa että tässä ei ole mitään skill treetä ja päälleliimattuja RPG-juttuja. On vain pistooli ja pari varustetta jotka valitaan ennen tehtävän aloitusta. Resurssit ovat rajalliset, ja hiippailessa pitää pysyä koko ajan liikkeessä - ainakin silloin kun harhauttaa tai tainnuttaa vihollisia. Hyvin virkistävää! Sattumoisin edellinen pelaamani peli oli AC: Mirage mikä häivytti ilon pelaamiseen pitkäksi aikaa. Tämä taas palautti silleen että 2h pelisessio tuntui kuin 20 minuutilta.


Ainoat risut aika-ajoin kankeasta kamerasta toimintatilanteissa. Mutta enimmäkseen se pysyy hyvin pelissä mukana.

Tämä on varmaan vuoden peli itselle, murskasi matalat ennakko-odotukset jo ekan pelisession aikana. Aikaa meni reilu 20h lopputeksteihin, time well spent. 5/5 ja vahva suositus!

 

[Skipidiveinau]

Doom: The Dark Ages

Tämä peli on nyt tullut pelattua läpi periaatteessa, mutta lopussa oli muutamia epäselvyyksiä:

1) tekoäly kävi jossain vaiheessa luultavasti kahvitauolla jonka aikana viimeinen bossi vain seisoskeli paikoillaan jolloin sitä pystyi ammuskelemaan muutamilla raketeilla melko halvasti.
2) loppuvideo lähti kyllä pyörimään mutta en tiedä tilttasiko RTX 5070 sillä ruutu meni mustaksi ja ääni kuului, näytön käyttäminen sammuksissa ees taas ei auttanut eli näyttis varmaankin. Käytin FrameGeniä 4x ja sekään ei taida aivan kaikkein vakain olla, Path Tracing myös käytössä.

Ihan viihdyttävä peli joskin lohikäärmeellä lentely ei mielestäni kuuluu Doomiin, hieman kankeaa oli myös niillä "mechoilla" pelaaminen, aina kun jompaa kumpaa oli tiedossa niin meinasi tympästä. Kilpi oli ihan mielenkiintoinen lisäys peliin vaikka sitäkään ei tietysti niissä oikeissa Doomeissa ollut, vihollisen tiettyjen iskujen torjuminen juuri tiettyyn aikaan ehkä paikoitellen liiankin suuressa roolissa, en tiedä, pelkästään ampumalla kerpeleesti tuota ei oikein tuntunut voivan pelata kuten klassikoita

Jotenkin tiettyjen juttujen vuoksi Doom Eternal ehkä parempi, hahmo liikkuu ainakin ketterämmän oloisesti siinä.
Koska sammutin koneen väkisin mustan ruudun vuoksi niin Steam ei tallentanut tätä faktaa että peli meni läpi, vaikkakin sitten bossin pienellä väsähtämisellä muutamaksi sekunniksi.

 

[Nathorr]

Observer: System Redux (PC)

Kyseessä on 2021 julkaistu graafisesti päivitetty versio vuonna 2017 julkaistusta pelistä nimeltään Observer. Dystooppisessa cyberpunk-henkisessä maailmassa etsivä Daniel Lazarski etsii kadonnutta poikaansa. Daniel pystyy hakkeroimaan kuolleiden henkilöiden aivoja ja käymään näin läpi muistoja. Psykologista kauhua ja edesmennyt Rutger Hauer päähahmon ääninäyttelijänä, lupaa hyvää.

Peli sijoittuu kerrostalokompleksiin, jossa etsitään johtolankoja ja jututetaan kurjista kohtaloista kärsiviä asukkaita. Tämä on periaatteessa vähän kävelysimulaattori, mutta pelillisiä elemenntejä löytyy sentään vähän enemmän kuin genren peleistä yleensä. Pelin vahvuus on mielestäni nimenomaan tämän kerrostalokompleksin tunnelma. Hakkeroiduissa ihmismielissä liikkuminen ei pääse samalle tasolle. Keskusteluiden lisäksi tarinaa värittää tietokoneilta löytyvät sähköpostit ja satunnaiset äänitteet.

Peli on ainakin aluksi aika pelottava ja sortuu jumpscareihin, mutta niihin, kuten yleensäkin, tottuu aika pian. Maailma on alkuun mielettömän mielenkiintoinen ja kurja, mutta jotenkin sen potentiaali jää lopulta hyödyntämättä kokonaan. Graafisesti peli on tosi näyttävä, mutta pelimoottorin tekniset murheet, nykimiset ja stutteroinnit vievät fiilistä. Lisäksi hiiren nopeutta ei saa laskettua tarpeeksi alas, vaan hiiren DPI:tä joutuu säätämään alemmas, eikä sekää meinaa riittää.

Peli oli kuitenkin viihdyttävä, sellainen köyhän miehen SOMA. Viihdyin sen parissa, vaikkei se ollutkaan niin hyvä, kuin se ehkä olisi voinut olla. Jo pelkästään teknisten ongelmien ratkominen olisi nostanut pelin paljon paremmin esiin. Peli otti 8 tuntia ja siinä oli ehkä pari tuntia turhaakin. 4/5 kuitenkin, tunnelma kun on hyvä.

 

[Partis]

Observer: System Redux (PC)

Mun mielestä edelleen bloober teamin paras peli joka muuttui vieläkin paremmaksi kun uuden koneen oston myötä pääsin pelaamaan tän vr lasien kanssa uevr:n ansiosta.
Tuossa oli kyllä myös omat tekniset murheensa sillä ainakaan sen uevr profiilin kanssa jota käytin ei näe missä se tähtäin on joten välillä oli tavaroiden aktivoiminen ja ovien avaaminen hieman haastavaa.
Se normaalisti keskellä ruutua oleva tähtäin siis liikkuu vapaasti eikä sitä näe missä se on, mutta windowsin kursori kyllä näkyy ja kun sain korostettua vaikka oven kahvan niin laitoin sen winkun kursorin siihen kohtaan ja noin sai jonkinlaisen käsityksen siitä missä se tähtäin oli.

Alunperin pelasin switchilla sen orkkis version joka oli telkkarin kautta pelattuna sen näkoinen, että joku olis levittänyt paksun kerroksen vaseliinia ruutuun joten pelasin koneen omalta ruudulta.
Myöhemmin pelasin system redux version pleikkarilla ja sen jälkeen vielä ostin fyysisenä tän boxille ja tänä vuonna gogin alennuksista pc:lle. Onpahan ainakin tuettu kehittäjiä tän suhteen.

 

[Partis]

Brutal legend (pc)

Taas kerran tuli tämäkin pelattua läpi ja viimeinkin sain pelata tän maksimi asetuksilla ja 60fps ruudunpäivityksellä.
Peli oli edelleen helvetin hyvä mikä ei ole yllätys kun just viime vuonna tän viimeksi pelasin

Tuli myös katsottua tubesta video missä kerrottiin enemmän pelin kehityksestä ja yleensä kun julkaisija puuttuu pelin sisältöön niin se on huono merkki, mutta tällä kertaa nostan kyllä hattua vivendille jonka piti olla pelin alkuperäinen julkaisija sillä ne vaati, että peliin lisätään se avoin maailma, autolla ajaminen jne.
Tim Schaferin visio oli tehdä tästä ihan puhdas rts peli joten vivendin ansiosta tästä muodostui se rakastettu kulttiklassikko millaisena se nykyään tunnetaan.

Jos joku ei ole koskaan tästä kuullutkaan niin peli yhdistää avoimen maailman, hack 'n' slash taistelun ja isommat rts taistelut.
Sä olet Eddie Riggs. Jack Blackin ääninäyttelemä roudari joka konsertin aikana tapahtuvan onnettomuuden takia siirtyy toiseen maailmaan jota voi kuvailla vain termillä metal as fuck
Maisemista löytyy puita (?) jotka on tehty kromisista pakoputkista, isoja pääkalloja ja esim pelissä oleva screaming wall on helvetin iso seinä joka koostuu vain massiivisista kaiuttimista.
Peli on myös täynnä tuttuja naamoja sillä esim Ozzy on guardian of metal joka vastaa auton päivityksistä ja Lemmy on killmaster joka nimestään huolimatta on parantaja.
Sanomattakin selvää kuinka myös pelin soundtrack on täyttä timanttia.

Ne rts matsit sitten on se asia josta monet valittaa ja jotkut jopa väittää, että peli muuttuu rts peliksi parin tunnin jälkeen.
Oikeasti noita matseja on vain 7 koko pelin aikana ja jos pelaa helpoimmalla niin ne kyllä pääsee läpi ilman ongelmia.
Ainoa rts peli jonka mä olen pelannut läpi on eka halo wars ja mun taktiikka on lähinnä tehdä paljon vahvoja yksikköjä ja tuhota kaikki ja se toimii.
Nuo on siis tavallaan bändi taisteluita sillä sulla ja vastustajalla on konserttilava ja sun pitää rakentaa tiettyihin kohtiin "tavarakojuja" jotka antaa sulle valuuttana toimivia faneja ja niitä sitten käytetään eri yksikköjen rakentamiseen.
Pelin kuvakulma pysyy samana ja parin matsin jälkeen Eddie saa siivet joiden avulla voi nopeasti lentää pitkin areenaa.
Isona cradle of filth fanina yhdessä matsissa oli mulle myös yks hienoimpia hetkiä peleissä ikinä kun areenalla on sumua ja kun matsi alkaa niin her ghost in the fog alkaa soimaan. Tuo jos joku oli täydellistä.

Tämä on usein ainakin gogin puolella tarjouksessa muistaakseni vitosella tai vastaavaa.
Vaikka xbox 360 versiota voi pelata series x:llä niin sitä en suosittele sillä peli ei saa mitään ehostuksia ja se tuntuu jopa pyörivän huonommin mitä xbox 360:lla.

 

[h8me]

Far Cry ykköstä. Koska tänä päivänäkin aivan helvetin hyvä peli.

Jäin tohon Bunker paikan ekaan checkpointiin viimeyöltä joten jatketaas.

 

[Skipidiveinau]

Robocop - Rogue City

Peli oli alennuksessa ja koska esports -tienestejä (eli myyty droppeina tulleita CS-laatikoita ) oli tullut sopivasti niin ostin kyseisen pelin, pelattu hieman yli 30min tähän mennessä.

Grafiikat aika hienot mielestäni ja veikkaisin googlaamatta että ainakin itse Robocopin ääninäyttelijänä leffassakin näytellyt. Pelissä on ammuskelua, todisteiden keräilyä ja kai jotain roolipelaamiseksi kutsuttavaa kun on repliikkejä ja voi tehdä valintoja, esimerkiksi aikalailla loppupuolella tätä ekaa pelisessiota sai valita että antaako autovarkaan palauttaa auton omistajalleen ja siten "hyvittää" tekonsa vai pidättääkö roiston kuitenkin, valitsin jälkimmäisen ja plussaahan siitä tuli. SInänsä hauskaa oli aluksi ammuskella kymmeniä roistoja ja sen jälkeen yhdessä kohtaa kirjoittaa parkkisakko.

Pelihahmo ei ilmeisesti osaa hypätä, tämä on kyllä mielenkiintoista action-pelin kannalta, juosta sentäs pystytään.

Vielä toistaiseksi en lähde ylistämään peliä yleisesti, hienot grafiikat ja yleinen fiilis mutta mahtaako tämä käydä ykstoikkoiseksi pelimekaniikan vuoksi, saa nähdä

 

[Partis]

Itsekin ostin robocopin gogin alesta kun se taisi olla alle 5e ja pelasin sen just viime vloppuna.
Tuo oli jo kolmas kerta kun sen ostin. Eka ostin pleikkarille kun se maksoi 17e ja sitten kun unfinished business julkaistiin niin olin varma, että tuosta tulee fyysinen versio jossa on molemmat ja niin tulikin ja ostin sen.
Nyt vasta kuitenkin pelasin kun ostin pc:lle ja päätin kokeilla riittääkö omassa läppärissä tehot pelata tuo uevr:n kanssa vr moodissa.
No riitti, mutta aika monelle peli olisi varmasti ollut pelikelvoton sillä mulla oli kaikki asetukset low tasolla ja uevr:n asetuksista resoluutio 0.768 ja siltikään peli ei ollut sulava, mutta mä pelasin sen ihan mielelläni alusta loppuun ja sen yhden kerran kun oli pakko pelata telkkarin kautta kun kuulusteltava pahis piti heittää seinään ja se meni siitä läpi vr moodissa niin tuntui, että jotain todella tärkeää puuttuu.

Oikeastaan ainoa valittamisen aihe oli se kuinka alun räjähtävän intron jälkeen se avoin kaupunki osio tulee hieman liian aikaisin sillä introssa on hymy korvissa kun ammutaan pahiksia robocop tunnarin soidessa ja sitten kävellään kaupungilla jakamassa sakkolappuja.
Sitten myöhemmin nuo kaupunki osiot toi ihan hyvää vaihtelua kun niitä ennen oli räiskintää vähintäänkin tarpeeksi.
Muutenkin tuo normaali poliisi työskentely sopii siinä mielessä peliin, että tässähän myös muutaman kerran vastataan psykologin kyselyihin siitä millaisena sä itsesi näet ja jos pidät itseäsi enemmän ihmisenä kuin ocp:n tuotteena niin silloin tuo sakkolappujen jakaminen ja muu vastaava tietenkin sopii sun pelityylille sillä Alex Murphy kuitenkin oli ihan normaali poliisi.

Mä pelasin helpoimmalla ja silti onnistuin kuluttamaan tähän melkein 19 tuntia ja missasin muutaman sivutehtävän.

 

[Refloni]

Game Pass, osa 9: lonkeroita Lovecraftin tapaan.

Doom: The Dark Ages

Arvostan että uusio-Doomin eri osissa on kokeiltu rohkeasti eri mekaniikkoja ja taidetyylejä. Nyt tuttuun scifiin ja demoneihin on sotkettu keskiaikafantasiaa ja Lovecraftilta pihistettyjä lonkerohirviöitä. Lopputulos on aika Warhammer 40.000 -henkinen rymistely, naurettavan yliammuttua skaalaa myöten. Kaupungit ja hirviöt ovat vuorten kokoisia.

Peliä on yksinkertaistettu aika paljon Doom Eternalista. Kranaatit, parkourmekaniikat, moottorisaha, liekinheitin ja tukikohta ovat lentäneet roskapönttöön. Tilalla on kilpi, jolla voi torjua lyöntejä ja ammuksia ja jota voi viskellä vihollisten naamaan Kapteeni Amerikan tyyliin. Homma toimii ihan hyvin ja oikeastaan tykkään tästä virtaviivaistetusta versiosta Eternalia enemmän. Se oli liian kompleksinen. Toisaalta Dark Ages on paljon edeltäjiään helpompi. Pelasin ne suosiolla normaalilla vaikeustasolla, mutta nyt Ultra-Violence ei tehnyt tiukkaakaan. Vaikeustasoa voi kustomoida todella perusteellisesti ja säätimet lyödään jokaisen pelaajan ruudulle pelin alussa. Eikö tämän hienosäädön pitäisi olla pelisuunnittelijan tehtävä? Älkää niitä debuggausvehkeitänne minulle tunkeko.

Tapellaanko, pojat?

Normaali taistelu näyttää ja tuntuu hyvältä ja on kivaa alusta loppuun. Sen lisäksi päästään ohjaamaan jättirobottia ja lohikäärmettä kohtauksissa, jotka on joutavia, mekaanisesti pinnallisia ja mukana luultavasti vain markkinoinnin takia. Lohikäärmetappelu on glorifioitu quick time event, mutta ainakin vauhtia piisaa. Robottipaini taas on todella tympeää ja ankeaa.

Tarinaa on liikaa. Edelliset pelit kirjoittivat kirjaa koodeksiin, mutta sen lukeminen oli vapaaehtoista. Dark Ages haluaa kertoa kehnon stoorinsa pitkän kaavan kautta. Pelaamista rikastutetaan jatkuvasti minuuttien välivideoilla - jotka voi skipata, mutta en uskaltanut, siltä varalta että jotain mielenkiintoista sittenkin tapahtuisi. Niin kävi kyllä pari kertaa, mutta kokonaisuus on TYLSÄ, mikä on synneistä pahin. Doomin tarinan kuuluu olla typerä, yliampuva, ja ennen kaikkea pysyä poissa tieltä. Id ei tajunnut mitä heillä oli Doom 2016:n kanssa.

Call of the Elder Gods

Jatkoa Call of the Sealle? Kyllä kiitos. Tämäkin peli on hyväntuulista Lovecraftia, vähän jännempi kuin edeltäjänsä mutta kauhupelistä ollaan edelleen kaukana. Ollaan hypätty pari vuosikymmentä eteenpäin, kierrellään ympäri maapalloa muinaisten artefaktien perässä, natsit ovat kuvioissa ja... tämähän on lähempänä Indiana Jonesia! Toiminta vain puuttuu kokonaan ja tilalla on puzzleja. Hyviä sellaisia. Laadukasta seikkailupeliä on aina ilo pelata.

Helppo puzzle, sen kuin noudattaa ohjeita. Öööö...

Päätään saa ja pitää käyttää. Pulmat ovat juuri sillä maagisella tasolla, että tunsin itseni fiksuksi mutta mitään ei tarvinnut kuikuilla netistä. Kynä ja paperi ovat välillä pakollisia, varsinkin pelin versio Einsteinin arvoituksesta vaatii muistiinpanoja. Peli panee kyllä asioita ylös itsekin, mutta ei aina tarpeeksi. Epäilen vähän että muistikirja bugasi. Pelissä on jonkinlainen vinkkitoimintokin, jolle ei tullut tarvetta, mutta mukavaa että sekin mahdollisuus oli olemassa.

Kertoja lähes tärvää tarinan. Hän jakelee spoilereita huolettomasti ja paljastaa keskustelukumppanin syvimmät salaisuudet kysymättä. Kauhun pienimmätkin rippeet pilataan puujalkavitseillä.

Asetuksista kannattaa kytkeä pois namiska, joka toistaa pelihahmon kommentit automaattisesti. Löpinät käynnistyvät aina kun yrität lukea jotain.

 

[Raxama]

Game Pass, osa 9: lonkeroita Lovecraftin tapaan.

Doom: The Dark Ages

Arvostan että uusio-Doomin eri osissa on kokeiltu rohkeasti eri mekaniikkoja ja taidetyylejä. Nyt tuttuun scifiin ja demoneihin on sotkettu keskiaikafantasiaa ja Lovecraftilta pihistettyjä lonkerohirviöitä. Lopputulos on aika Warhammer 40.000 -henkinen rymistely, naurettavan yliammuttua skaalaa myöten. Kaupungit ja hirviöt ovat vuorten kokoisia.

Peliä on yksinkertaistettu aika paljon Doom Eternalista. Kranaatit, parkourmekaniikat, moottorisaha, liekinheitin ja tukikohta ovat lentäneet roskapönttöön. Tilalla on kilpi, jolla voi torjua lyöntejä ja ammuksia ja jota voi viskellä vihollisten naamaan Kapteeni Amerikan tyyliin. Homma toimii ihan hyvin ja oikeastaan tykkään tästä virtaviivaistetusta versiosta Eternalia enemmän. Se oli liian kompleksinen. Toisaalta Dark Ages on paljon edeltäjiään helpompi. Pelasin ne suosiolla normaalilla vaikeustasolla, mutta nyt Ultra-Violence ei tehnyt tiukkaakaan. Vaikeustasoa voi kustomoida todella perusteellisesti ja säätimet lyödään jokaisen pelaajan ruudulle pelin alussa. Eikö tämän hienosäädön pitäisi olla pelisuunnittelijan tehtävä? Älkää niitä debuggausvehkeitänne minulle tunkeko.

Tapellaanko, pojat?

Normaali taistelu näyttää ja tuntuu hyvältä ja on kivaa alusta loppuun. Sen lisäksi päästään ohjaamaan jättirobottia ja lohikäärmettä kohtauksissa, jotka on joutavia, mekaanisesti pinnallisia ja mukana luultavasti vain markkinoinnin takia. Lohikäärmetappelu on glorifioitu quick time event, mutta ainakin vauhtia piisaa. Robottipaini taas on todella tympeää ja ankeaa.

Tarinaa on liikaa. Edelliset pelit kirjoittivat kirjaa koodeksiin, mutta sen lukeminen oli vapaaehtoista. Dark Ages haluaa kertoa kehnon stoorinsa pitkän kaavan kautta. Pelaamista rikastutetaan jatkuvasti minuuttien välivideoilla - jotka voi skipata, mutta en uskaltanut, siltä varalta että jotain mielenkiintoista sittenkin tapahtuisi. Niin kävi kyllä pari kertaa, mutta kokonaisuus on TYLSÄ, mikä on synneistä pahin. Doomin tarinan kuuluu olla typerä, yliampuva, ja ennen kaikkea pysyä poissa tieltä. Id ei tajunnut mitä heillä oli Doom 2016:n kanssa.

Mun mielestä noi Dark Agesin sliderit on paras kustoimointi-idea vähään aikaan. Etenkin kun sitä saa säädettyä joko helpommaks, tai vaikeammaks. Jos tuntuu et Eternaliin verrattuna DA on liian hidas, niin nostaa nopeutta sinne 120% nurkilla, niin alkaa jo helpottaa.

Dark Agesin suurin synti on tosin se, ettei se sisällä samanlaista looppia mitä 2016 ja Eternal. Molemmat näistä suurinpiirtein pakotti käyttämään koko arsenaalia, eikä mahdollistanut yhdellä pyssyllä nysväämistä. Dark Ages taas ei edes yritä. Siitä hetkestä lähtien kun sain Super Shotgunin, ei mulla oikeastaan muuta ollu kädessäkään. Pelin ylivoimasin taktiikka oli rysäyttää kilvellä naamaan ja Super Shotgunilla perään, eikä tuossa kovinkaan montaa vihollista ollut, jotka tuosta selvisi. Ammuksia saa jatkuvasti lisää, ja vaikka SS viekin ammuksia hyvää tahtia, niin ei ne lopu kesken. Eternalissa tykkäsin nimenomaan siitä, että vihollisilla oli ilmiselviä heikkouksia, joita korkeammilla vaikeustasoilla tuli käyttää hyödyksi. Eli valita työkalu tilanteen mukaan. DA on tämän hylännyt, ja samalla myös monta muutakin asiaa, mitkä sit loppujenlopuks tekee siitä aivan liian helpon ja ihan rehellisesti sanottuna myös tylsän.

Toki Eternal on tempoltansa aivan täysin erilainen noin muutenkin. Ja sen kyllä huomaa jos Nightmarella pelaa parikin kenttää putkeen.

 

[perato]

Sniper Elite 5 (PC)

Sniper Elite 4 pääsi aikanaan yllättämään ja siitä tuli sit toisella peluukerralla myös hinkutettua aika paljon saavutuksia ynnä muuta ylimääräistä kauhtaa 110 tunnin edestä. Tämä lähti ostoon jo 24 tammikuussa, mutta päätyi peluulistalle vasta kun uuden koneen hankin ja siitäkin vierähti vuosi backlogia purkaen ennen kuin tähän tuli sit tartuttua.

Aika tutun tuntuinen jatko-osa eikä tässä nyt ihan hirveenä pyörää ole uudestaan keksitty. Oikeastaan tuntui, että monin paikoin tultiin vähän taaksepäin. Graafisesti ei nelosta kummemman näköinen omaan silmään. Toisaalta toimii 150-200 freimiä ja on graafisesti selkeän näköinen. Pelillisesti on kuitenkin tultu jossain määrin taaksepäin. Peli siis tarjoaa 8 avointa tehtävää, jossa tehdään tehtäviä ja tapetaan natseja(ja japseja) kuten ennenkin ja tehtävien koko tuntuu isommalta kuin aiemmin. Toisaalta tehtävät tuntuvat paljon tyhjemmiltä ja vartijoita on omaan makuun varsin harvassa. Kenttien koosta huolimatta, monet niistä on varsin ahtaita ja hiippailua suositaan paljon enemmän kuin tarkkuusammuntaa. Siinä missä nelosessa välillä oli haasteita päästä asemiin äänettömän pistoolin kanssa, tuntuu että tässä pelin läpäisee kohtuu helposti pelkästään sillä. Toisaalta nimestä huolimatta, tarkkuuskiväärille sopivia paikkoja on vähän ja sieltä näkee usein vain pari vihollista kerralla.

Pelin toinen ongelma on sen ase modaus, joka tarkottaa käytännössä sitä, että neljän pyssyyn viidestä on tarjolla äänenvaimennin ja moneen useitakin. Tämä tekee hyvien ampumapaikkojen etsimisestä vähän turhaa kun jokaiseen konepistooliin ja kivääriin saa äänenvaimentimen ja vihollisia voi tappaa kohtuu läheltäkin ilman ongelmaa havaitsemisesta. Tehtävät 1-6 hiippailin paljolti tainnuttaen, mutta loput 2 vetäisin ihan kunnolla räiskien ja nuiden äänenvaimentimien takia ei ollut useinkaan montaa vihollista tapettavaksi kerralla ja hälytyksiä ei tarvinnut pelätä.

Tehtävissä olisin toivonut jopa enemmän SE4 DLC:ssä olleita "tapa erillä tavalla" haasteita. Sen sijaan joka tehtävässä oli joku joka piti tappaa, mutta se oli aina sivutehtävä ja niihin oli ympätty yksittäinen "tapa tällä tavalla" joka sitten unlockas aseen. Muut unlockatavat oli sidottu tehtävistä löytyviin upgrade-bencheihin ja sivutehtävät oli varsin simppeleitä. Jotenkin jäin kaipaamaan nelosesta niitä haasteita, jotka tällä kertaa oli piilotettu osittain johonkin mitaleihin. Jotenkin en löytänyt tästä kannustimia alkaa pelaamaan tehtäviä uusiksi, liekkö sit se tehtävien helppous vai kenttien suhteellinen tyhjyys.

Moninpeliä tähän oli ympätty taas enemmän, on cooppia, death matchia ja "invasion" tyyppistä, ärsyttävää toki että näistä jälkimmäinen näkyy myös yksinpelissä vaikka kyseinen moodi ei olisi päällä.

Ei yhtä hyvä kuin nelonen ja voi olla, että heikolla hetkellä tämän uudelleen pelaakin, mutta luultavasti palaan mielummin sit kuitenkin edeltäviin osiin ensisijaisesti. Voi myös olla että tuo Resistance jäänee kokematta, jos ei sitä jotenkin sikahalvalla saa.

 

[Lare]

The Outer Worlds 2

Ykkösosan pelaamisesta on jo aikaa, enkä suoraan sanottuna muista siitä hirveästi. Ehkä tuo kertoo siitä, että pelinä se oli aika keskinkertainen. Oman käsityksen mukaan kakkonen oli kaikessa parempi, niin piti ottaa työn alle. Ja olihan tuo kakkonen kaikin puolin parempi. Paikoin jopa hämmentävän hyvä ja tuntuu melkein aliarvostetulta helmeltä. Ei tainnut nimittäin myydä hirveän hyvin.

Maailmassa kaikki alueet ovat erilaisia ja mielenkiintoisia. On muun muassa trooppista saarta hiekkarantoineen, jään peittämää planeettaa, jossa valtava datakeskus hyödyntää planeetan kylmyyttä, kuumaa sodan runtelemaa aavikkoplaneettaa, joka muistutti lähi-Itää aina pakolaisleirejä myöten ja sitten vaikka esimerkiksi kansainvälinen kauppapaikka. Kaikilla isoimmilla alueilla pääsi kulkemaan suht vapaasti, seikkailemaan ja myös sivutehtäviä oli reilusti. Esimerkiksi yhdessä tehtävässä mentiin tuon datakeskuksen sisuksiin ja ajattelin sen olevan vain pieni konesali. Sehän olikin valtava avoin pelialue, jossa ihan asui datakeskuksessa työskenteleviä ihmisiä.

Sivutehtävät olivat pelissä parasta. Kaikki oli oikeasti hyvin käsikirjoitettu, eikä vain tyyliä "mene paikkaan x ja hae tavara y tai tapa henkilö z". Välillä pelastettiin lääkintärobottia aavikolta, ratkottiin murhamysteeriä tai sitten osallistuttiin uuden tuotteen mainoskuvauksiin. Noita sivutehtäviä eksyikin välillä tekemään urakalla, jolloin itse päätarina ja maailman pelastaminen jäivät odottamaan. Monissa peleissä tuollaisesta tulee ähky, mutta ei tässä. Myös huumori oli paikoin loistavaa ja välillä tuli naurettua ääneen dialogien vaihtoehdoille.

Lisäksi pelissä on valittavana valtava määrä erilaisia pelityylejä, perkkejä, taitoja ja dialogivalintoja. Välillä tuntui, että yhden valinnan takia koko päätarina kääntyi 180 astetta toiseen suuntaan. Tarinan edetessä pystyi valitsemaan, kummalle factionille teki tehtäviä ja sillä oli iso vaikutus loppuun. Täytyy ehdottomasti pelata tämä jossain vaiheessa uudestaan läpi ihan erilaisella hahmolla, eri valinnoilla ja eri factionin tehtävillä. Nyt taustana oli vahva tiedemies ja skilleissä panostin ampumiseen ja sneakkiin.

Ainoat moitteet tulevat teknisestä toteutuksesta. Mitään hyperrealistisia grafiikoita ei todennäköisesti ollut tarkoituskaan tehdä peliin. Silti peli näytti ihan nätiltä. Säteenseuranta tosin oli aivan rikki. Se romutti suorituskyvyn ja aiheutti näytönohjaimen ajureiden kaatuilua. Säteenseurannan poistamalla ei juuri huomannut eroja grafiikoissa, mutta loppu pelistä meni selvästi sulavammin ilman kaatumisia.

Kouluarvosana 9,5