Yakuza 0
Yakuza Kiwami
Yakuza Kiwami 2
Yakuza 3
Yakuza 4
Yakuza 5
Yakuza 6: The Song of Life
Japanin alamaailmaan sijoittuvia toimintaseikkailuja. Aloin pelata näitä kaksi vuotta sitten enkä viitsinyt kirjoittaa mitään parista ensimmäisestä pelistä, koska ne oli ihan vaan tasaista laatuviihdettä. Seitsemän pelin eli "Kiryu-saagan" jälkeen on kuitenkin pakko panna paperille jotain. Yakuza on elämää suurempi ja silti erittäin elämänmakuinen sarja, joka tavoittaa ihmisyyden koko kirjon kaikessa tragikoomisuudessaan. Peleillä on valtavasti sielua siihen nähden, millaisella vauhdilla näitä pukataan ulos.
Kazuma Kiryulla on kymmenen tiikerin voimat.
Ytimeltään kyse on melko simppelistä tappelupelistä. Systeemin sydän ja sielu ovat kadulta poimittavat esineet, jotka tuovat touhuun baaritappelun tuntua, ja brutaalin mielikuvitukselliset erikoisliikkeet. Peli ei vain itse aina tajua sitä. Kehnoimmissa tappeluissa osa leluista otetaan pois ja jäljelle jää tympeä raakile (terveisiä Komakille ja Colosseumille). Mäiskintä on kuitenkin hauskaa, kun on tarpeeksi vaihtoehtoja kokeiltavaksi. Turpaanveto on tylyä ja näyttävää. Päähenkilöt eivät muka tapa ketään, mitä ei pelikuvasta uskoisi.
Nuo ovat sellaisia ei-tappavia turvaräjähdyksiä.
Oikean Japanin Kabukichoon pohjaava Kamurocho on yksi eloisimmista pelimaailmoista, mitä olen nähnyt. Pelistä toiseen kierrätetty muutaman korttelin alue on lätäkön levyinen, mutta valtameren syvyinen. Kamurocho on pullollaan tekemistä, minipelejä, sivutehtäviä ja ennen kaikkea turpiinsa kerjääviä öykkäreitä. Kadulla ei voi kävellä kahta korttelinväliä joutumatta tappeluun. Sivutehtävissä taas ei voi koskaan tietää mitä saa: joskus luvassa on liikuttavaa draamaa, joskus pelkkää vitsailua, mutta aina jotain mielenkiintoista. Erinomainen dialogi pelastaa heikommatkin hakutehtävät. Peleissä on kourallinen muitakin kaupunkeja, joissa kontsa on pakattu yhtä tiukkaan, mutta Kamurochoon palaa aina kuin kotiinsa.
Romanttinen ilta katolla.
Pelien pääjuonet ovat melodramaattisia mafiatarinoita sotkuisten salaliittojen syövereissä. Matka tuntuu aina päättyvän nyrkkeilymatsiin kerrostalon katolla, ja järki unohtuu joskus, mutta asenne ei koskaan. Yakuzalla on tiukka kunniakäsitys, joka vaatii muun muassa jättämään voitetulle viholliselle ladatun aseen ja kääntämään sitten selän. Sen jälkeen imitoidaan yllättynyttä Pikachua, kun vihollinen nouseekin ja ampuu jonkun kavereista. "Kiryun manööveri" esiintyy tarinassa niin usein, että sille ei voi kuin nauraa.
Mukana on jonkun verran myös tylsää edestakaisin ramppaamista ja pelisuunnittelun aivopieruja. Ala-arvoiset koiran- ja vauvanruokkimistehtävät ja tallennuspisteiden kanssa perseily tulevat heti mieleen pelien heikoimpina osa-alueina. Valtavan monipuolisessa pelissä on vain hyväksyttävä, että jotkin minipelit ja tehtävälinjat on ihan vaan hanurista. Sekin on elämää.
Jaa että viime seivistä on tunteja ja haluat nyt automaattitallennuksen? Mikä se semmoinen on?
Pienistä puutteista huolimatta Yakuzat ovat erittäin mukaansatempaavia pelejä, joiden kanssa aika lentää huomaamatta. Ohjainta on todella vaikea laskea alas ennen aamuyötä. Yakuzat 0-6 muodostavat jotenkuten yhtenäisen, eeppisen tarinan, mutta ei tämä vielä tähän pääty - pelisarjasta on vielä yli puolet pelaamatta! Jokainen peli on ollut hyvä eikä niiden loppumista tarvitse pelätä. Yakuzoista on tullut minulle yksi koko harrastuksen kulmakivistä.