Eiköhän se ajatustyö ja pohdinta vihollisten tappamisesta ampumalla tule tehdä jo siinä vaiheessa kun kivääriä ottaa kantaakseen ja kovia piippuun. Siinä vaiheessa kun vihollinen ilmestyy ampumaetäisyydelle siinä ei ole ylimääräistä aikaa edes sekunnin kymmenyksiä harkita asiaa ja epävarmuudelle ellei halua kuulaa omaan kalloon.
Ei se ihan näin mene tutkimusten perusteella, ihmiset pyrkivät ensisijaisesti ampumaan ohitse pelotellakseen vastustajan karkuun, tämä näkyy hyvin tulenkäytössä nykyisilläkin videoilla joissa ammutaan ihan saatanasti "sinne suuntaan". Ohessa muutamia katkelmia maanpuolustuskorkeakoulun Majuri Kantolan kirjoituksesta jossa käsitellään sotilaan resistanssin laskemista vastustajan tappamisen suhteen.
"Ampuminen sinänsä ei tuota ongelmia taistelijalle, jopa päinvastoin. 1700-luvulla todettiin, että sotilaat ampuivat mielellään liiankin pitkiltä etäisyyksiltä. Tämä johtunee siitä, että halutaan antaa vastustajalle mahdollisuus alistua tai paeta ennen kuin joudutaan tilanteeseen, jossa pitäisi tehdä päätös lajitoverin surmaamisesta. '"
Samahan se on siviilissäkin rosvonhommissa, että kun mutkan tai pidempää asetta vetäisee esiin niin kyllä se pitää olla sitä valmis käyttämäänkin ilman epäröintiä. Muuten siinä ome henki lähtee todella helposti.
Itseasiassa aika päinvastoin, asetta/keklua pidetään mukana uhkauksen tehostamiseksi ei siksi että sitä haluttaisiin käyttää. About jokaisessa rosvonhommassa aseenkäyttö tarkoittaa hommat meni pahasti vituiksi ja että tuomio kovenee helvetisti, ellet nyt ole ammattitappaja.
Usein niillä eturintaman taistelussa pidempään olleilla sotilailla on sodassa melkoisen tyhjä katse kaukaisuuteen ja harva niitä vihollisen sotilaita taitaa inhimillisinä olentoina ajatella. Ilmeisesti tuollainen on tehokas mielen keino suojautua omalta kuoleman pelolta ja mahdollistaa se oma elossa pysyminen.
Se on yllättävää että sotatilanteessa yllättävän moni on valmis uhraamaan itsensä.
" Israelilainen sotilaspsykologi Ben Shalit haastatteli israelilaisia sotilaita välittömästi taistelun jälkeen, kysyen mikä taistelussa on pelottavinta. Hän odotti vastauksia, jotka olisivat esimerkiksi ”hengen menetys” tai ”haavoittuminen ja jääminen hylättynä kentälle”. Siksi vastaukset yllättivätkin, sillä haavoittumisen tai kuoleman pelko olivat toissijaisia verrattuna pelkoon ”toisten luottamuksen pettämisestä”. Shalit haastatteli myös ruotsalaisia rauhanturvaajia, joilla ei ollut taistelukokemusta. Tässä tapauksessa hän sai odotetun kaltaisia vastauksia: ”kuolema ja haavoittuminen” olivat pelottavimpia asioita taistelukentällä. Shalit’n johtopäätös oli, että taistelukokemus vähentää kuoleman ja haavoittumisen pelkoa. Mitchell Berkun (1958) ja Shalit molemmat toteavat tutkimuksissaan, että kuoleman tai haavoittumisen pelko ei ole ensisijainen psykiatristen traumojen aiheuttaja taistelukentällä. Suurin pelko sen sijaan on, että ei pysty täyttämään niitä kauhistuttavia vaatimuksia, joita taistelutilanteeseen liittyy. "
Tämä menee hyvin yhteen myös tämän kanssa
"Ryhmän vaikutuksesta tappamisen tehokkuuteen on esimerkkinä ryhmäaseiden teho taistelukentällä. Kun toisen maailmansodan aikana kiväärimiehistä vain 15-20 % ampui kohti vihollista, ryhmäaseista, kuten konekivääreistä, lähes 100 % ampui."
Yksittäinen sotilas voi ampua vähän huti välttääkseen tappamasta lajitoveriaan, mutta kun KK toimii ryhmänä niin siinä yksittäinen sotilas ei voi alkaa ampumaan tahallaan huti ilman että pettäisi kavereitaan.
