Niin siis, ei itsensä kehittämisessä kai kyse ole määrästä vaan "tavoitteellisesta" toiminnasta. Eli siis että määrätietoisesti tekee asioita päästäkseen kohti päämääriä, sen sijaan että oppiminen tapahtuisi tavallaan "vahingossa" muiden puuhien ohessa.![]()
Jos ihmisellä on sellainen yleinen uteliaisuus ja halu oppia/kokea uusia juttuja, niin se kehittyminen tapahtuu ihan itsekseen. Päämäärät ja niihin pyrkiminen on ihan hyvä asia, mutta kuka jaksaisi koko elämänsä puurtaa kohti itse itselleen asettamiaan tavoitteita tai päämääriä. Ehkä jossain vaiheessa voisi tulla sellainen perille pääsemisen tunne, että voi nauttia saavutuksistaan, eikä tarvitsisi enää varsinaisia tavoitteita. Nauttii elämästä ja siinä sivussa oppii joka päivä jotain uutta ja antaa kehittymisen tapahtua omalla painollaan.
Välillä voi myös olla hyvä kriittisesti tarkastella omia tavoitteitaan. Onko esimerkiksi punttiksella ns. tavoitteellinen treenaaminen oikeasti järkevää vai olisiko kaiken kaikkiaan kivampi harrastaa fiilispohjalta? Kannattaako panna paljon paukkuja edetäkseen uralla jos on jo työssä mistä tykkää ja mistä saa kohtuullisen palkan? Milloin on se hetki, että voi itselleen sanoa, että nyt on hyvä?