Onko täällä muita kohtalotovereita, jotka aloittelevat seurustelua diagnoosin jälkeen?
Itsellä siis suurin osa edellisen parisuhteen ongelmista omalta osaltani johtui diagnosoimattomasta ADHD:sta, diagnoosin saatuani oli jo myöhäistä ja homma meni pakettiin. Nyt tässä käsitellyt asiaa, omia toimintamalleja yms viimeisen pari vuotta, ja koittanut kasvaa kumppanina sekä olla toistamatta omia virheitä.
Nyt sitten tapasin alkukesästä uuden ihmisen jonka kanssa hommat lähtivät sujumaan. Emme vielä seurustele, mutta suunta näyttää kovasti sinnepäin. Kysynkin, kun olen huomannut kyseenalaistavani itseäni, tekemisiäni ja sanomisiani ihan erilailla diagnoosin jäljiltä, ylianalysoin helposti viestejä/sanoja/eleitä ja alan miettimään helposti ymmärsikö toinen mitä nyt tarkoitin tai intoilinko ehkä liikaa. Hän siis tietää diagnoosistani ja olen kertonutkin että jos alan lähteä laukalle, sen tilanteen saa rauhoittaa ja en ota siitä itseeni. Ollaan keskusteltu hyvin avoimesti ja tiedän että olen ehkä "pidemmällä" pariutumisen suhteen kuin hän, ja tämä saa välillä epäilemään että intoilenko liikaa ja säikytän toisen.
Onko teillä jotain keinoa takoa itselleni järkeä tämän suhteen etten ylianalysoisi kaikkea ja spiraloisi turhaan?
Itsellä siis suurin osa edellisen parisuhteen ongelmista omalta osaltani johtui diagnosoimattomasta ADHD:sta, diagnoosin saatuani oli jo myöhäistä ja homma meni pakettiin. Nyt tässä käsitellyt asiaa, omia toimintamalleja yms viimeisen pari vuotta, ja koittanut kasvaa kumppanina sekä olla toistamatta omia virheitä.
Nyt sitten tapasin alkukesästä uuden ihmisen jonka kanssa hommat lähtivät sujumaan. Emme vielä seurustele, mutta suunta näyttää kovasti sinnepäin. Kysynkin, kun olen huomannut kyseenalaistavani itseäni, tekemisiäni ja sanomisiani ihan erilailla diagnoosin jäljiltä, ylianalysoin helposti viestejä/sanoja/eleitä ja alan miettimään helposti ymmärsikö toinen mitä nyt tarkoitin tai intoilinko ehkä liikaa. Hän siis tietää diagnoosistani ja olen kertonutkin että jos alan lähteä laukalle, sen tilanteen saa rauhoittaa ja en ota siitä itseeni. Ollaan keskusteltu hyvin avoimesti ja tiedän että olen ehkä "pidemmällä" pariutumisen suhteen kuin hän, ja tämä saa välillä epäilemään että intoilenko liikaa ja säikytän toisen.
Onko teillä jotain keinoa takoa itselleni järkeä tämän suhteen etten ylianalysoisi kaikkea ja spiraloisi turhaan?