Viimeksi pelaamasi peli ja mietteitä siitä

Tovi sitten sain Metro Exodus läpipeluun valmiiksi - peli jäi ekalla kerralla kesken Dead Cityssä jostain syystä - ja peli piti kyllä otteessaan loppuun asti.
Jokin tässä vain vetoaa vaikka tämäkään ei palasina tarkasteltuna ole mitenkään erikoinen, toinen läpipeluu lähti heti käyntiin ja parhaimman lopun metsästys.

Dead City on selvästi muuten ns. old school Metroa tarkoituksella ja se myös toimii, tunnelma on todella voimakas ja peli osaa vaan tehdä sen fiiliksen, että nyt ollaan pahassa paikassa.
Dead Citystä tuli myös paikka paikoin Half Life 2 viba, mutta eipä se lie mikään salaisuus, että Half Lifet on Metro sarjan lähteinä toimineet myös.
Metrossakin on katkeamaton first person narrative ja tietysti muutenkin samantyylinen maailmanlopun meininki, vaikka ihan eri paikoissa ja eri syistä.

Tarina on lopulta aika koskettava ja loppuhan riippuu sitten pelaajan teoista.

Lopusta laajasti sisältäen pohdintaa, saapi vastata toisessa spoilerissa jos tietää vastauksia:

Kaikissa Metro peleissähän on tämä karmasysteemi, joka vaikuttaa siihen minkälaisen lopun saat, näin tässäkin.
Exoduksessa tekojen vaikutukset olikin yllättävän konkreettiset lopulta nähtävästi; mikäli miehistöstä puuttuu Duke tai Alyosha, saati molemmat, ei verenluovuttajia riitä tarpeeksi ja Artyom kuolee säteilyyn.

Lääke Annalle löytyi, sitä en tosin tiedä vaikuttaako karmapisteet siihen onko lääke edes löydettävissä vai ei, olettaisin, että vaikuttaa.
Pelissä on muuten mahdollisesti pieni plothole tuon suhteen: hieman ennen labraa löytyy viesti, jossa on mainittu saapuneita lähetyksiä ja nimenomaan sen tarvitun lääkkeen kohdalla lukee SHIPMENT CANCELLED.
OK voinhan tuon tulkita niin, että jokin lisälähetys oli peruttu ja varastossa oli edellisiä vielä ja tässä olikin vaan tarkoitus säikäyttää pelaajaa, mutta olettaen, että lääkettä joko on tai ei ole riippuen karmasta, niin tuo on vähän särö uskottavuudessa.

Damirhan jää Kaspianille omasta tahdostaan eikä siihen voine vaikuttaa, Damir näkee kansansa kärsimyksen joka tapauksessa ja minä tietääkseni vapautin kaikki mahdolliset orjatkin Kaspianissa.
Tai sitten ratkaisu on olla menemättä siinä loppukohtauksessa ihan ylös asti ja avatakin tuli jo matkalla (näinkin voi tehdä btw, kokeilin), mutta en tiedä vaikuttaako tuokaan siihen miten lopulta käy, kuvittelisin, että ei vaikuta, tai sitten vaikuttaa niin, että Damirkin saa luodista.
Koska joka tapauksessa lopussa puhkeaa taistelu ja Paroni saa luodin otsaansa, sekä selvästi ylös asti meneminen on se "ajateltu" tapa pelata.

Minulta puuttui Duke kun menin Volgassa tappamaan (köh, kaikki....) kirkossa olleet kultin jäsenet ja siksihän sitten tämä Silantius tekee hälytyksen lopussa, jonka tuoksinassa Duke saa osuman ja joutuu jäämään pois junasta.
Oletettavasti pelaamalla toisin tätä ei tapahdu ja Duke säilyy völjyssä. Silantius tekee selväksi, että ei voi koskaan antaa anteeksi "lastensa murhaamista", mutta muuten kai olisi voinutkin neuvotella.

Alyosha selvisi karhutappelusta Taigassa kun sen alueen taas pelasin tappamatta ketään ns. metsän lapsista läpi. Muistan ekalta läpipeluulta, että Alyosha haavoittui tuossa kohti.
Tapoin kaikki vastaan tullet roistot Taigassakin tosin, eli ne saakin pistää lihoiksi!

Tuohon liittyen, kannattaa laittaa pelin asetuksista subtitlet ja Speaker Name päälle. Silloin dialogia kuunnellessa voi päätellä tuosta nimestä, onko vastassa roistoja (Thug, Bandit) vai jotain muuta.
Kaikki Thugit ja Banditit on vapaata riistaa karmasysteemin puolesta, mutta muiden kohdalla kannattaa pyrkiä ei-kuolettaviin keinoihin.
Tosin antautuvia vihollisia ei pitäisi tappaa, mutta nyrkillä kanveesiin ne toki saa ja kannattaakin laittaa.

Tuon karmasysteemin itse asiassa havaitsee jo pelatessa. Jos asiat tekee oikein, näyttö käy hetken sellaisena sinivaalean sävyisenä ja kuuluu heleähkö ääniefekti.
Jos taas teet jotain huonoa, näyttö käy punertavana ja kuuluu pahaenteisempi ääniefekti.

Sitä en tiedä edellyttääkö paras loppu täysin puhdasta karmaa, päätellen edellisestä läpipeluusta oletan, että ei, koska varsinkin Volgassa oli liipaisinsormi herkässä ja vaikka Duke sen myötä menikin, jäin käsitykseen, että muuten loppu oli hyvä kun Anna jäi henkiin.
 
Viimeksi muokattu:
Beyond Blue (PC, EPICin ilmaistarjonta osa XXX)

Piti ihan ennen alotusta tarkistaa, etten ollut jo pelannut tätä peliä, mutta se edellinen oli siis ABZU. Kyseessä kuitenkin vähän saman tyyppinen peli, joskin paljon enemmän opetusmaisella otteella. ABZU on lähinnä Uintisimulaattori jossa on vähän jotain scifijuonen tynkää. Tämä on enemmän meribiologialuento peli, jossa uiskennellaan waypointilta toiselle, skannaillaan mereneläviä ja kuunnellaan muutaman hahmon jutustelua. Päälle on jostain syystä ängetty jotain "voi ei mun sisko hoitaa mun dementiamummua kotona" tyyppistä tarinaa, mut yllättäen 2,5h pelissä tämmöset ei oikeen lähe lentoon. Ääninäyttelykin on niin köpöä, jotain yläasteen englannin kuuntelu -tasoa. Eläimiä skannatessa saa vähän lisätietoa niistä, mutta ei todellakaan tarpeeksi ja skannauksia saa tehdä ihan urakalla(tyyliin joissakin yli 20 kertaa samaa eliötä) että saa tietää millä korkeudella se eliö elää. Lisäksi on tarjolla muutamia hyvin lyhyitä videopätkiä jotka syventää näitä meribiologia juttuja, mutta pääasiassa näytti toistavan samoja asioita mitä jo pelissä kerrottiin.

Väittäisin että first personina ja VR:nä olis ollut hauskempi ja hienompi kokemus. 3rd personina ei oikeen nyt päässyt siihen vesimaailmaan kuitenkaan niin sisälle. Uintivauhti oli myös ehkä vähän hidas, ja kentät aika ahtaan tuntuisia, jolloin tuntui että samalla alueella pyörii sata valasta ja haita ja muuta eliötä.

Silti ehkä 2,5h aikana tuli yhtä monta puistatuskohtausta ku 18h Alien Isolationin aikana, joten nää syvänmeren pelit toimii aina meikälle myös kauhupeleinä =D.

Noh peli oli ilmanen, ja näitä on aina ihan hauska kokeilla ja katella mitä muuta pelit tarjoaa nykyään ku pikseliretroilua, roolipeliä, openworldia tai pumpumia. Listassa monia muitakin lyhyitä pelejä nyt kun töihinpaluu edessä ja uusi kone pitäs saapua parin viikon sisään ja sit pääsee lyhentään pitkäksi päässyttä "ei riitä tehot näihin peleihin" backlogia.
 
The Surge - Augmented Edition (PC)

Ihan hyvä scifi-Souls.

Pelihahmon ensimmäinen työpäivä CREO:lla, maapallon pelastamiseen keskittyvällä suuryrityksellä, ei mene hyvin. Robotit ja ulkoisella tukirangalla (exo-rig) varustetut työntekijät ovat seonneet ja pitäisi selvittää, mitä hittoa on tapahtunut ja kuinka sen voisi korjata. Alkaa taistelu kohti tehdaskompleksin sydäntä. Jos on joskus pelannut Soulseja tai -likejä, niin tietää homman nimen. Kuoltua menettää vain taskuun kerätyt rahat, tässä pelissä teknorojun. Soulseista poiketen niiden takaisinkeräämisessä on aikaraja, jota voi kasvattaa tappamalla vihollisia matkalla kuolemispaikalle. Hahmoa ei myöskään suoraan päivitetä, vaan rigiä. Kun sen tehoytimen taso nousee, pääsee laittamaan enemmän implantteja, jotka hoitavat erilaisia tehtäviä. Terveysimplantit kasvattavat (yllättäen) terveyttä, staminaimplantit, no, annan teidän arvata. Eri ruumiinosien panssaritkin vaativat eri määrän tehoa, jotta niitä voi käyttää. Terveyttä palauttavat injektorit vievät myös implanttipaikkoja ja vastaan tuleekin tasapainoilu rigin ytimen tason ja paikkojen kesken. Aseilla ei ole tasovaatimuksia ja niiden sekä panssarinosien teho nostetaan niitä päivittämällä. Tämä tapahtuu leikaamalla vihollisilta eri ruumiinosia irti tähtäämällä niitä ja lyömällä, kunnes se on ottanut tarpeeksi damagea. Se on myös yksi pelisarjan omista lisäyksistä genreen. Eri tasoiset viholliset kantavat eri tasoisia kamoja eikä ensimmäisellä alueella ole mahdollista päästä täysiin lukuihin.

Kartoissa on keskiössä aina parannushuone, josta lähdetään tutkimaan paikkoja. Jotta ei pitäisi aina juosta kilometriä sinne päästäkseen, aukeaa pelatessa useita pikareittejä ja kun ensimmäisen kerran huomaa, että ai täältä pääsee tänne, on se hieno tunne. Nämä ovat pomomatseissa oleellisia, sillä mikään ei ole turhauttavampaa kuin juosta kilometri samoja vihollisia väistellen ja kuolla matkalla, kun pari roskamobia onnistui gänkkäämään. Pomomatseja ei ole peruspelissä kuin kourallinen, mikä on mukavaa vaihtelua Elden Ringin jälkeen. Ne eivät ole sinänsä erityisen haastavia, varsinkaan Miyazakin masokismirundien jälkeen. Haastavuus tulee epämääräisistä hitboxeista ja muusta yleisestä kankeudesta, mikä on pelin huonoin puoli. Esimerkiksi käyttämässäni single rig -aseessa oli kombon toisessa osassa sarja lyöntejä, joita ei voi perua ja jotka vievät pelihahmoa eteenpäin. Ja jos tähtää reunalla olevaa vihollista niin voitte arvata, kuinka käy... Pitikin siis opetella lyömään vihuja oikeaan aikaan. Myös muutamassa pomomatsissa on mahdollista pudota ja sekös vasta riemukasta onkin. Mutta pelaamalla näiden kanssa oppii elämään ja loppari menikin ekalla yrittämällä, mulla tosin oli taskut täynnä huippuluokan terveysinjektoreita sekä tuplasti terveyttä.

Augmented edition sisältää kaikki julkaistut lisärit. Monet vain tuovat uusia panssareita sekä aseita ja ne tulee anastaa kenttiin pudotetuilta vihollisilta. A Walk in the Park on periaatteessa peruspeli pienoiskoossa omalla erillisellä kartallaan ja bosseillaan. The Good, The Bad and The Augmented taasen on muutamasta erillisestä kartasta kasatut yhdeksän episodia, joita voi mennä läpi uudestaan niin monta kertaa kuin jaksaa. Kun kokeilin tätä ensimmäisen kerran pelin alussa niin fiilis oli VMP. Kun kokeilin uudelleen pelin loppupuolella (jolloin kaikki episodit oli avattu) se toimi paljon paremmin. Toki silloin oli jo huippuluokan kamat ja aseet ja muutenkin jo sisäistänyt pelin mekaniikat. Pidin muutenkin sen pienestä kieli poskella -meiningistä. Molemmassa lisärissä on pelattavaa parista muutamaan tuntiin riippuen, kuinka tarkkaan nurkat nuohoaa.

Pelasin kakkosen aikanaan Xbox PC -gamepassilla ennen tätä ja se on ehkä teknisesti vähän tätä parempi. Tosin kun tämän pelaa ensin niin jotkin juttu aukenee paremmin kakkosessa. Tässä myös hieman parempi tarina, vaikkei sekään maata mullista (heh). Kakkosta tosin tuskin jaksan mennä uudestaan läpi, ainakaan vähään aikaan. Joka tapauksessa tämä oli ihan mukava välipala eikä pomoihin tarvinnut tuhlata tunteja.

 
Heseman sanoi:
The Surge
Napsauta laajentaaksesi...
Kieltämättä moneen kertaan mietityttänyt tän osto, varsinki ku maksaa jonku 2e alennuksissa. Tuo kyllä myös vähän lisäsi kiinnostusta, että pomovastustajia on vähemmän, omasta mielestä From Softwaren heikkous ne pomot.

AER - Memories of Old (PC, Epicin ilmaispelit osa XXXI)
10 Minuuttia tuota päämärätöntä liitelyä ja kökköä tarinankerrontaa kerto sulkemaan pelin ja poistamaan. Peliaikaa pelille on luvattu se noin 2 tuntia, niin tän mittasten pelien pitäs koukuttaa niinku ihan heti. Tämä oli kaiken lisäksi omaan makuun ruma peli. NEEEEXT!
 
Dead Island 2 (PC)

Zombieinfestaatio iskee L.A:ssa ja osa yritää lentokoneella pakoon, tai jotain. Juoni on aika huttua, pelin merkittävin osa-alue on zombiemättö. Tai olisi, ellei se olisi saakelin tylsää. Samaa tunnotonta kärpäslätkähuitomista mitä oli jo Oblivionissa. Aseetkin hajoavat koko ajan niin niitäkin joutuu koko ajan metsästämään. Pari tuntia jaksoin tätä ja sitten uninstall. Sain tämän edellisen AMD:n näyttiksen bundlena ja tähän asti se vain lojui Epicin kokoelmissä digipölyä keräämässä, kun mikään tästä näkemäni videomateriaali ei herättänyt kiinnostusta. Olisi pitänyt uskoa ennakkoluuloja. No, nyt se on itse koettu.

 
Alice: Madness Returns (pc)

Enpä siirtynytkään vielä annon pariin, vaan jatkoin sääliostoksia steamin alesta. Vuorossa Electronic Arts.

Liisa on päässyt mielisairaalasta ja ihmemaan on vallannut pahuus. Siitä Liisa sitten verisen keittiöveitsen kanssa asiaa korjaamaan pippurimyllyn toimiessa konepistoolina. Tunnelmassa lastensadut kohtaavat Stephen Kingin. Peli on ihan puhdas tasohyppely, jossa mäiskitään vihuja tuonpuoleiseen. Vanha kuin taivas, vuodelta 2011, mutta kestänyt kyllä aikaa hyvin. Ihan hienon näköinenkin, kun hahmot enemmän puoliksi piirroshahmoja, niin ei oikein edes kaipaa paljoa enempää polygoneja ja tarkempia tekstuureja, menee sen puoleen ihan hyvin. Pikkuisen 3d-tasohyppelyjen perisyntejä, kuten joissain kohtaa sekoilevaa kameraa, mutta senkin kanssa pystyy tässä elämään, vaikka jotkut taistelut pomovastuksia vastaan sen takia vähän ärsyttäviä. Muuten oikein hauska pläjäys yhden euron hintaan.
 
Alba: A Wildlife Adventure (PC, Epicin ilmaispelit osa XXXII)
10/10 peli. Pelissä pelataan alakouluikäisellä Alballa ja tarkotus on estää pienelle saaren luontoreservaattiin rakennettavan suurhotellin valmistuminen. Tämä tapahtuu auttamalla ihmisiä ja eläimiä saarella, ottamalla kuvia eläimistä, rakentamalla pieniä juttuja takaisin ehyeksi ja juttelemalla ihmisten kanssa. Hyvinkin siis lastenelokuva tason juoni, pienet lapset vastaan iso paha korporaatio. Peli on kivan näköinen, kuuloinen ja pääasiassa toimii. Tekis mieli ostaa Steamiin ihan sen vuoksi, että muistan tän muutaman vuoden päästä ku oma lapsi vois olla siinä iässä että tästä vois olla iloa. Tälleen tusinalintubongarina myös kiva kun linnuilla oikeat äänet ja latinankieliset nimet, mukava kuulla se talitintin ääni tai tunnistaa joku lintu ihan ulkonäöstä vaikka graafinen ilme on mallia piirretty. Tämmönen peli voi olla oikean ikäiselle just semmonen sytyke, että innostaa lähtä mukaan kattelemaan luontoon lintuja ja toki yleensäkin olla mukava muille ihmisille ja ympäristölle. Pelin koko on lapselle sopiva niin kestoltaan kuin pelialueeltaan. Lapsella luonnollisesti peliin voi mennä paljon pitemminkin aikaa jos haahuilee paljon.

Kestoa n. 4h kun keräilee kaikki eläinkuvat ja pikkusivutehtävät. Täydellä hinnalla voi olla ehkä hapokas, mutta alennuksesta 4e, ja toki ilmanen niille jotka Epicistä sen nappas. Suomeksi ei valitettavasti ole käännöstä, mutta kyl tämä peli pelataan lapsen kans kahestaan muutenkin.

Mainittakoon että testasin myös hetken The Talos Principleä, mutta totesin aika pian, että kerta oli tätä tarpeeksi. Samalla kakkonen tipahti wishlistillä kymmenen pykälää. Ihan hyvä se oli ekalla kerralla muistaakseni, mutta muistelen myös olleen aika helppo. Nyt kun läpijuoksi sen toistakymmentä puzzlea ilman suurta ajatusta niin ajattelin et tuskin tästä kovin hyvä maku jää näin. En juonesta tai sen kuljetuksesta viimeks kauhiana tykännyt niin ei etes siitä riitä inspiraatiota uusintapeluulle.
 
Viimeksi muokattu:
Split Fiction. Tästä ei näyttänyt ketjua täältä löytyvän, vaikka kyseessä on ensimmäisen tunnin perusteella helkkarin hyvä co-op. Tämä on siis aiemman hittipelin, It takes twon tekijöiltä ja jatkaa samalla mekaniikalla.
 
Lost in Random (pc)

Vielä yksi säälipeli steamin alesta alle kolmella eurolla. Katsellessa arvoita noista 90%:n alepeleistä, tuli vastaan tämä ruotsalaisen Zoink:n tuotos. Vaikka paljon oli arvioissa puhetta, että hidden gem, niin menee luokkaan pettymys, ja ymmärtää miksi on niin kuin hidden. Peli on olevinaan sekoitus ns. action-adventurea, roolipeliä ja strategista pakanrakennusta ja taistelua. Ideat hyviä, mutta kun ei vaan toimi. Pelin yleinen atmosfääri on hieno, paljon samaa kuin aikaisemmassa Liisassa ihmemaassa. Tarina alkaa, kun lapset täyttäessään 12v arvotaan nopalla mihin yhteiskuntaluokkaan kuuluvat. Pelin päähahamo Evenin sisko saa nopasta kuutosen, joka tarkoittaa, että pääsee/joutuu kuningattaren hoiviin, Evenin itse saadessa lyhyemmän tikun ja siitä tarina alkaa. Kuningatar osoittautuu enemmän ilkeämieliseksi ja siskoa siis pelastamaan. Graafisesti ihan hienoa touhua, ja siten pelistä tahtoisi tykätä. Mutta kun ei vaan voi. Roolipelipuoli on ainakin alussa ihan yhtä tyhjän kanssa, npc:t suoltaa niin joutavaa dialogia, että parin ensimmäisen jälkeen niistä kulkee mieluummin suoraan ohi. Jää siis enemmän se actionadventureseikkailu. Se on ihan jees, mutta ei sekään pelia kannatella jaksa, kuten ei taistelutkaan. Taisteluissa loistava idea, että saa vetää pelissä rakennettavasta pakasta kortteja, joiden mukaan saa aina yhden buffin tai aseen kerrallaan käyttöön. Käytäntö vaan mättää. Vihuja pitää ensin ampua ritsalla, jotta pudottavat kristalleja, jotka keräämällä kortin putoavat pakasta käteen ja niitä kun viisi, niin voi heittää noppaa ja valita nopan silmien mahdollistaman kortin. Toteutus sitten tekee taisteluista hyvin puuduttavia. Vihujen ai on käytännössä olematon. Eivät osaa tehdä mitään muuta kuin kulkea zombeina kohti pelaajaa. Taistelu menee sitten siis, että ensin juostaan vähän karkuun, käännytään ja ammutaan ritsalla kristalleja, juostaan puolikaari vihujen vastapuoilelle keräämään kristallit, toistetaan kunnes tarpeeksi. Sitten pieni hetki huiskitaan jollain miekalla, muutoin samalla kaavalla, buffin aikamittarin loppumiseen, jonka jälkeen aloitetaan alusta. Viidennen taistelun kohdalla sain pelistä tarpeekseni, ja nyt siirryn siihen annoon. Jätetään tämä kuitenkin backlogiin, eikä ihan roskiin tai refundiin. Pelissä kuitenkin kun paljon myös hyvää ja mielenkiintoista.
 
Portal 2 (PC)
Oisko neljäs läpipeluu. Edellinen kerta oli edellisen Core2Duo koneen viimeinen peli, eli tammikuussa 2016 viimeksi tän pelannut. Tämä ei taida ihan viimeiseksi tälle jäädä, mutta katsotaan miten ton NOLFn kanssa käy. Pikavilkasulla omaan peli-exceliin niin mielipide tästä näyttää pysyvän samana, 90/100. Pelitunteja ei oo tallessa ku edelliskerrasta(7h), mutta nyt meni vain 4h, ihan näin lyhyeksi en muistanut tätä. Vaikea sanoa kyl, että auttaako tässä aiemmat läpipeluut näin pitkän ajan jälkeen, aika vähän noita puzzlejen ratkaisuja muisti, mutta kovin ne on helpot tässä yksinpelissä. Paljoa ei tarvinut miettiä ku aivan viimeisissä piti hetken aikaa pyöritellä ja silloinkin totesi aina lopulta miettineen aivan liian vaikeasti asiaa(esim. luulin että laseri tuhoaa robolaatikot). Se mikä tässä tuntuu lähes joka kerta yllättävän on se, että tämä ei ole mitenkään värikäs peli. Suurin osa pelistä on jotain tummaa harmaata, ruskeaa ja jotain siltä väliltä. Yllättävän tylsää jopa ulkonäöltään. Toinen mikä yllättää on tuo lataustaukojen määrä. Kun puzzleen kuluu se joku 10sekuntia ratkasun keksimiseen ja 2 minuuttia fyysiseen ratkaisun järjestämiseen, niin lataustaukoja tuntuu välillä olevan aivan koko ajan. Välillä jossain ns. takaa-ajokohtauksessakin on 2-4 välilatausta mikä katkaisee musiikin, tunnelman ja koko fiiliksen siitä kiireestä.

Co-op tästä olis kiva päästä vaimokkeen kanssa pelaamaan, mutta ei oikeen split screeninä ohjaimilla toimi omaan makuun. Pari hiirtä ja kaks konetta tarvis että tosta saa kaiken irti. Kerran olen sen aikanaan pelannut ja muistaakseni se on tota yksinpeliä mukavampi puzzlekokemus.
 
Viimeksi muokattu:
Final Fantasy XVI (PS5)

Nuorempana tuli oltua tämän pelisarjan fani viimeisen päälle. Nyt viime vuosina fanius hieman karissut, kun taso ei ole enää pysynyt korkealla ja osat 13 ja 15 olivat varsin isoja pettymyksiä. Nyt tuli kuitenkin annettua mahdollisuus tälle koska oli saanut varsin hyvät arvostelut ja gameplay-videot näytti mielenkiintoisilta. Nyt sitten eilen sain vedettyä päätarinan läpi ja kyllähän tämän seurassa viihtyi varsin mainiosti vähän nihkeästä alusta huolimatta. Nykyisin vain ei tätä pelisarjaa tahdo enää tunnistaa samaksi koska kyseessä hyvin erilainen peli aikasempiin verrattuna. Kyseessä siis on hyvin tarinapainotteinen peli jota sitten höystetään Devil May Cry-tyylisellä taistelusysteemillä. Pelin alussa meinasikin into vähän laantua koska ensimmäiset tunnit menikin lähinnä tutoriaalien läpikäymisessä, tarinan seuraamisessa ja putkijuoksussa. Sitten kun peli lopulta aukenee ja kentät myös niin alkoi peli maistua ihan eri tavalla. Tarina itsessään myös kasvaa aika eeppisiin mittasuhteisiin ja varsinkin vähän väliä eteen tulevat Eikon taistelut ovat melkoista visuaalista ilotulitusta.
 
Tales of Kenzera: ZAU (PC)

Ihan OK metroidvania Afrikka-teemalla.

(Tästä oli hiljan toinenkin viesti tässä ketjussa, mutten muistaakseni lukenut sitä kuin lopussa olleen kommentin naamioista, jotta tekstini olisi mahdollisimman omaani.) Tales of Kenzera: ZAU on näyttelijä Abubakar Salimin perustaman pelistudion ensimmäinen tuotos, metroidvania joka perustuu näyttelijän omiin elämänkokemuksiin sekä afrikkalaiseen Bantu-mytologiaan. Se kertoo shamaanista nimeltä Zau, jonka täytyy suorittaa kuoleman jumala Kalungalle kolme tehtävää, jotta tämä palauttaisi Zaun isäbaban henkiin. Alkaa matka kolmeen maailmaan uusia kykyjä matkalla oppien. Täytyy todeta, että miljöö on pelin parasta osuutta. Afrikkaa harvemmin kuvataan peleissä (mieleen tulee nopeasti lähinnä Far Cry 2, mistä en pitänyt sekä Command & Conquer, joskin hyvin pinnallisesti), joten kyllästyspistettä ei ole sen suhteen saavutettu. Maisemat ovat hienoja, joskin pidin enemmän 2D-hahmoista kuin niiden 3D-vastineista. Keltainen maalikin on vaihdettu purppuraan, mikä itseäni miellyttää enemmän. Tarina on aika peruskamaa ja pistää miettimään, ovatko tarinat noin niinkun ylipäätään kovin erilaisia ympäri maailman. Tuli käytyä talvella Australian aboriginaalien mytologiasta kertovassa näyttelyssä ja kyllä niissäkin kovin tuttuja teemoja oli. Hahmojen puhekieleksi voi valita swahilin ja tokihan sen autenttisuuteen pyrkivänä otin, onhan Sekirossakin japani ainoa oikea vaihtoehto.

Entä sitten se itse peli? No, se on todella peruskauraa. Jopa niin, että ilman Afrikka-teemaa en ehkä ensi viikolla muistaisi tätä pelanneeni. Kentissä edetään, hypitään ja tapetaan roskamobeja sekä kappaleen päätteeksi turhan paljon osumia imevä bossi. Erityisen vaikeakaan tämä ei ollut, pelasin keskitasolla ja esimerkiksi kolmas bossi meni ekalla yrittämällä. Kakkonen tosin oli vähän ärsyttävä kikkabossi. Peli ei ollut myöskään mikään jättimenestys, sillä Steamissa sen korkein samanaikainen pelaajamäärä jäi alle kolmeensataan. Se on alle puolet surullisenkuuluisan Concordin luvuista. Peli on kuitenkin myös EA:n palvelussa (jossa itse sen pelasin) sekä niiden gamepassissa, eli osa on voinut sitä kautta tätä pelata. Pienet luvut joka tapauksessa. Mutta ovat sentään saaneet yhden pelin tehtyä, mikä on yksi enemmän kuin minulla.

 
The Operative: No One Lives Forever GOTY (PC)

"You look like you need a monkey"

Mietiskeltyäni että mitä sitä vielä pelais tällä vanhalla, oivalsin että kaapista löytyy No One Lives Foreverin discit ja tämä jäänee viimeiseksi koneeksi jossa optinen asema. Pikapikaa testailtuani en saanut edes installeria toimimaan kun joku asia on liian uutta tässä koneessa. Ratkaisuja etsiessäni törmäsin netistä löytyvään sivustoon johon oli laitettu ladattavaksi(ja nykykoneilla toimivaksi päivitettynä) NoLF ja NoLF2 pelit, sillä ajatuksella, että olisivat de facto abandonwarea.

Sehän lähti sit toimimaan sillä lailla ihan näppärästi, ultra wide, 60fps, ei suurempia bugeja tai crasheja. Ite pelin olen pelannut läpi viimeksi 2011 ja on omia lemppareitani, pelattu varmaan joku 5-10 kertaa läpi elämässä. Paljolti tässä on nostalgiaa, mutta samalla sitä tuli ihmeteltyä, että miten jotenkin edistyksellinen tämä on varsinkin aikansa peliksi.

Pelihän on ihan perus FPS peli ytimeltään. Hiippailua mahdollista harrastaa melko monessa kentässä ja siihen on keinoja ja apuvälineitä. Välillä räiskitään ihan vauhdillakin ja harva tehtävä pakottaa jompaa kumpaan. Aseita on toistakymmentä, on useampi pistooli, konepistooli, pari kiikarikivääriä, nuoliasetta, räjähdeaseita ja näiden päälle erilaiset "gadgetit" joissa huulipunakranaattia, hajuvesiä, robottipuudeli, hiuspidike, koodinlukija ynnä muuta hauskaa.

Näistä voinee päätellä, ettei ihan siellä totisimmassa maailmassa olla, kyseessä on siis 60-luvun loppuun sijoittuva Bond-parodia, Austin Powers hengessä. Vaatteet on kirjavia, värimaailma värikäs, vartijat heittää humoristista läppää ja kaikki on lievästi epäuskottavaa. Toisaalta peli ottaa itsensä siinä mielessä vakavasti, että hahmoille tämä on kaikki ihan normaalia ja ottavat HARM-rikosjärjestön uhan ihan tosissaan(tappaahan ne tuossa tuhansia ihmisiä).

Bondien hengessä tasoissa päästään hyppäämään räjähtävästä lentokoneesta ilman laskuvarjoa, väistelemään konduktööriä junassa, vierailemaan avaruusasemalla ja pakenemaan uppoavasta laivasta sekä myöhemmin sukeltamaan sinne takaisin haita väistellen. Pelissä on myös moottoripyörällä ja -kelkalla ajamista. Kenttäsuunnittelu onkin yksi virkistävin elementti tässä, mikä ajaa eteenpäin, ei tule semmoista fiilistä että "taas tätä samaa" ja "tää on nähty". Oikeastaan nykypäivän mitassa, peliin kuluva n. 12h tuntuu jopa ahtaalta siihen nähden miten paljon tuossa on kaiken näköistä erilaista tasoa. Osa tasoista onkin todella lyhkäisiä, vaikka pari uuvuttavan pitkääkin siellä. On kuitenkin tarjolla alppimaastoa, Marokkoa, viidakkoa, Keski-Euroopan kaupunkia, salaista tukikohtaa, laivaa, lentokonetta, junaa ynnä muuta.

Teknisesti tässä pelissä on ihan kaiken näköistä ja tuntuu jopa näin maallikkona hämmästyttävältä, miten monta eri asiaa tähän on saatu ujutettua; painottomuus, tuo lentokoneesta hyppäämistaso, hiippailumekaniikat, ohuempien pintojen läpi ampuminen, siviilit, keskustelumekaniikat vaihtoehdoilla, keräiltävät eri pelikerroilla paikkaa vaihtavat objektit, oikeasti hyvä juoni, monta erilaista kuolin animaatiota, ajoneuvot, useat erilaiset asetyypit ja välineet, aseisiin jopa tarjolla lisäosia(kiikaritähtäimet ja äänenvaimentimet) sekä 4 erilaista ammustyyppiä sekä vedenalaiset jutut. Kaiken kruunaa loistava teema, kässäri ja teemaan sopivat korvamato-musiikit. Kompleksisuudessaan tulee mieleen jotkut Immersive simit, mutta tämä ei ole niin kankea vaan kuitenkin perus FPS.

Kritiikkiä vaikea tätä kohtaan hirveästi esittää kun tätä katsoo kuitenkin nostalgialasien läpi. GOTY:ssä oli lisätehtävä jota en ollut koskaan aiemmin pelannut ja se on varmaan lähimmäksi mitä pääsisin "en oo koskaan pelannut tätä" fiilistä ja siinä kyllä tuli äkkiä se olo, että hohhoijaa. Toki se sijoittuu pääjuonen jälkeen irrallisena tehtävänä jossa kierrätetään vanhoja juttuja niin vaikea sanoa onko se kuitenkaan ihan niin lähellä sitä että pelais ensikertaa nykypäivänä NoLFin.

The Operative: No One Lives Forever on lähes omassa luokassaan FPS-peleissä. Tästä eteenpäin pelit alko pikkuhiljaa menemään skriptatumpaan ja yksinkertaisempaan suuntaan. Oli aika pöljä olo ku muutamaa vuotta myöhemmin tarjolla oli "kanna vain kahta pyssyä" ja "etene skriptiputkessa" tyyppisiä pelejä. Jatko-osaa lukuun ottamatta tämän kaltaiset pelit ovat omasta mielestä tuolla immersive sim puolella tai FPS peleistä ehkä ensimmäinen Half-Life ja Codename: Eagle. Uusista peleistä ehkä etäisesti Wolfenstein: The New Order aiheutti hieman samoja fiboja.
 
perato sanoi:
The Operative: No One Lives Forever GOTY (PC)

"You look like you need a monkey"

Mietiskeltyäni että mitä sitä vielä pelais tällä vanhalla, oivalsin että kaapista löytyy No One Lives Foreverin discit ja tämä jäänee viimeiseksi koneeksi jossa optinen asema. Pikapikaa testailtuani en saanut edes installeria toimimaan kun joku asia on liian uutta tässä koneessa. Ratkaisuja etsiessäni törmäsin netistä löytyvään sivustoon johon oli laitettu ladattavaksi(ja nykykoneilla toimivaksi päivitettynä) NoLF ja NoLF2 pelit, sillä ajatuksella, että olisivat de facto abandonwarea.

Sehän lähti sit toimimaan sillä lailla ihan näppärästi, ultra wide, 60fps, ei suurempia bugeja tai crasheja. Ite pelin olen pelannut läpi viimeksi 2011 ja on omia lemppareitani, pelattu varmaan joku 5-10 kertaa läpi elämässä. Paljolti tässä on nostalgiaa, mutta samalla sitä tuli ihmeteltyä, että miten jotenkin edistyksellinen tämä on varsinkin aikansa peliksi.

Pelihän on ihan perus FPS peli ytimeltään. Hiippailua mahdollista harrastaa melko monessa kentässä ja siihen on keinoja ja apuvälineitä. Välillä räiskitään ihan vauhdillakin ja harva tehtävä pakottaa jompaa kumpaan. Aseita on toistakymmentä, on useampi pistooli, konepistooli, pari kiikarikivääriä, nuoliasetta, räjähdeaseita ja näiden päälle erilaiset "gadgetit" joissa huulipunakranaattia, hajuvesiä, robottipuudeli, hiuspidike, koodinlukija ynnä muuta hauskaa.

Näistä voinee päätellä, ettei ihan siellä totisimmassa maailmassa olla, kyseessä on siis 60-luvun loppuun sijoittuva Bond-parodia, Austin Powers hengessä. Vaatteet on kirjavia, värimaailma värikäs, vartijat heittää humoristista läppää ja kaikki on lievästi epäuskottavaa. Toisaalta peli ottaa itsensä siinä mielessä vakavasti, että hahmoille tämä on kaikki ihan normaalia ja ottavat HARM-rikosjärjestön uhan ihan tosissaan(tappaahan ne tuossa tuhansia ihmisiä).

Bondien hengessä tasoissa päästään hyppäämään räjähtävästä lentokoneesta ilman laskuvarjoa, väistelemään konduktööriä junassa, vierailemaan avaruusasemalla ja pakenemaan uppoavasta laivasta sekä myöhemmin sukeltamaan sinne takaisin haita väistellen. Pelissä on myös moottoripyörällä ja -kelkalla ajamista. Kenttäsuunnittelu onkin yksi virkistävin elementti tässä, mikä ajaa eteenpäin, ei tule semmoista fiilistä että "taas tätä samaa" ja "tää on nähty". Oikeastaan nykypäivän mitassa, peliin kuluva n. 12h tuntuu jopa ahtaalta siihen nähden miten paljon tuossa on kaiken näköistä erilaista tasoa. Osa tasoista onkin todella lyhkäisiä, vaikka pari uuvuttavan pitkääkin siellä. On kuitenkin tarjolla alppimaastoa, Marokkoa, viidakkoa, Keski-Euroopan kaupunkia, salaista tukikohtaa, laivaa, lentokonetta, junaa ynnä muuta.

Teknisesti tässä pelissä on ihan kaiken näköistä ja tuntuu jopa näin maallikkona hämmästyttävältä, miten monta eri asiaa tähän on saatu ujutettua; painottomuus, tuo lentokoneesta hyppäämistaso, hiippailumekaniikat, ohuempien pintojen läpi ampuminen, siviilit, keskustelumekaniikat vaihtoehdoilla, keräiltävät eri pelikerroilla paikkaa vaihtavat objektit, oikeasti hyvä juoni, monta erilaista kuolin animaatiota, ajoneuvot, useat erilaiset asetyypit ja välineet, aseisiin jopa tarjolla lisäosia(kiikaritähtäimet ja äänenvaimentimet) sekä 4 erilaista ammustyyppiä sekä vedenalaiset jutut. Kaiken kruunaa loistava teema, kässäri ja teemaan sopivat korvamato-musiikit. Kompleksisuudessaan tulee mieleen jotkut Immersive simit, mutta tämä ei ole niin kankea vaan kuitenkin perus FPS.

Kritiikkiä vaikea tätä kohtaan hirveästi esittää kun tätä katsoo kuitenkin nostalgialasien läpi. GOTY:ssä oli lisätehtävä jota en ollut koskaan aiemmin pelannut ja se on varmaan lähimmäksi mitä pääsisin "en oo koskaan pelannut tätä" fiilistä ja siinä kyllä tuli äkkiä se olo, että hohhoijaa. Toki se sijoittuu pääjuonen jälkeen irrallisena tehtävänä jossa kierrätetään vanhoja juttuja niin vaikea sanoa onko se kuitenkaan ihan niin lähellä sitä että pelais ensikertaa nykypäivänä NoLFin.

The Operative: No One Lives Forever on lähes omassa luokassaan FPS-peleissä. Tästä eteenpäin pelit alko pikkuhiljaa menemään skriptatumpaan ja yksinkertaisempaan suuntaan. Oli aika pöljä olo ku muutamaa vuotta myöhemmin tarjolla oli "kanna vain kahta pyssyä" ja "etene skriptiputkessa" tyyppisiä pelejä. Jatko-osaa lukuun ottamatta tämän kaltaiset pelit ovat omasta mielestä tuolla immersive sim puolella tai FPS peleistä ehkä ensimmäinen Half-Life ja Codename: Eagle. Uusista peleistä ehkä etäisesti Wolfenstein: The New Order aiheutti hieman samoja fiboja.
Napsauta laajentaaksesi...
Omasta mielestä NoLF1 ja NoLF2 oli kyllä niitä nuoruuteni rakkaimpia pelimuistoja. Siis jotain aivan fantastista siihen aikaan verrattuina muihin sen aja peleihin. Harmi sinäänsä että tuo sarja jäi vain kahteen osaa. Olen itse pelannut ne joskus 2010 tienoolla viimeksi läpi ja sittemmin on jo levytkin johonkin hukkuneet. vaikka niistä kultaisia muistoja olikin niin kyllä jo tuolloin 2010 huomasi aikansa teknisten rajoitteiden pakottaman kankeuden verrattuna sen aikaisiin peleihin. Kuitenkin kaikenkaikkiaan villi idea ja hyvä toteutus tekivät nuista kyllä aika parhautta omasta mielestäni.

Ja se teemakappale, se on myös jäänyt todella elävästi mieleen jammailtavana.
 
Control (PC)

Suomalaisen Remedyn tekemä, onko tämä nyt sitten yliluonnollista toimitaa vai mitä, ampumapeli. Idean omaperäisyydestä täytyy kyllä heti antaa propsit ja firman oman kädenjäljen ja tyylin erottaa kyllä selvästi. Näin Alan Waken aikaisemmin pelanneena Control tuntuu selvästi firman myöhemmältä tuotokselta jossa Alan Wakessa olleita peliteknisiä kökköyksiä on saatu vältettyä tässä teoksessa. Näiden pelien välissä julkaistua Quatum breakia en valitettavasti vielä päässyt pelaamaan sillä se ei toiminut Linuxilla oikein kunnolla.

Siinä missä jotkut ovat Alan Wakea kutsuneet kävelysimulaattoriksi ja kritisoineet varsinkin pelin putkimaisuutta ottaa Control tältä osin täysin toisen lähestymiskaavan. En tiedä voiko peliä kutsua täysin open worldiksi, sillä olemmehan kokoajan kuitenkin sisätiloissa. Vapaus kuitenkin rampata paikasta toiseen ja palata myöhemmin vielä tekemään jotain muuta sinne todellakin parantaa pelikokemusta. Myös taisteleminen on kehittynyt huomattavasti ja täytyy kyllä todeta että omasta mielestäni se on yksi pelin palkitsevimmista puolista. Parhaita puolia pelin taistelulogiikassa on se että erilaisia tyylejä ja vaihtoehtoja taistella on tarjolla ilman että se tekisi systeemistä liian monimutkaista. Toki, mistää Elden ring luokan hahmonkehityksestä ei puhuta, mutta esimerkiksi aseenkäytön, meleen ja yliluonnollisten voimien käyttöä voi aika hyvin harrastaa sen mukaan mikä tuntuu itselle ominlaisemmalta toimintatyyliltä. Toki osa loistaa erilaisissa tilanteissa paremmin kuin toiset.

Tarinan osalta....... Control on vähän kaksijakoinen. Erilaista lorea löytyy... noh paljon, välillä uuvuttavuuteen astikkin. Tätä kaikkea ei onneksi ole pakko kerätä ellei halua. Juonellisesti perusajatus oli mielestäni varsin hyvä mutta moni asia jätetään aika avoimeksi ja kerrotaan vain osittain ja annetaan sitten pelaajan tehdä omat johtopäätöksensä. Tämä kuitenkin keikkuu kokoaja omasta mielestä sillä ohuella terällä onko pelin juoni sopivan salamyhkäinen ja kutkuttava vai "Mitähän vittua". Toisaalta peli hyödyntää "ei kerrota" kaikkea muutenkin, esimerkiksi erilaisten modien värkertämistä aseisiin ja tai itseensä ei missään opeteta turhan tarkasti. Samoin jokunen pieni puzzle aiheuttaa todellakin hieman ihmeitä sillä vastaus ei ole ihan niin obvious. Peli myös lähti käyntiin vähän hitaan puoleisesti ja ehkä pelin alku olikin juuri omasta mielestäni se kaikkein huonoin osa pelia. Kesti siis vähän turhan pitkään ennenkuin juoni imaisi matkaansa.

Kaikenkaikkiaan Control tuntuu vähän niinkuin pelimaailman Twin peaks. David Lynchin tuotoksilla on oma innokas fanikuntansa mutta ne eivät todellakaan vetoa kaikkiin. Voin aivan täysin ymmärtää että sama on myös Controlin kohdalla. Sen visio, tyyli ja logiikka ovat sen verran omaleimaisia että tämä ehkä karkoittaa osan pelaajista pois ja toisaalta kolahtaa osalle porukkaa sitten todella kovaa. Puutteistaan huolimatta peli oli kuitenkin nätti ja hieman kankean alun jälkeen tarinallisesti ihan mielenkiintoinen.
 
Algron28 sanoi:
Control (PC)

Suomalaisen Remedyn tekemä,

Siinä missä jotkut ovat Alan Wakea kutsuneet kävelysimulaattoriksi ja kritisoineet varsinkin pelin putkimaisuutta ottaa Control tältä
Napsauta laajentaaksesi...
Control voi kyl hyvinkin olla itelle eka Remedyn peli jota ei pelata ku kerran. Kaikki siinä jäi jotenkin itellä vähän siihen 7-8/10 toteutukseen, eli ihan hyvä mutta mikää ominaisuus ei pompannut sinne 10/10 kategoriaan mikä sais välttämättä uudelleen pelaamaan.

En kyl pidä minnään tommosia "Alan wake" on kävelysimu ja putkijuoksu kommentteja. Taitaa olla vähän oiretta tosta 10v takaisesta open world intoilusta jolla paskottiin aika montaki peliä tylsäksi mössöksi. Control mm. yksi näistä joka olis musta ollut paljon parempi ilman edestakaisin ravaamista ja avoimempaa maailmaa.
 
F1 Manager 2024 (PS5)

Tässä oli oma mittapuulla pidempi jakso ruuhkavuosien keskellä, ettei tullut pelattua oikeastaan mitään. Nyt kun alkoi joku aika sitten vanhempainvapaat, niin päikkyjen/iltojen ratoksi tuli ostettua alelaarista jo jonkin aikaa harkinnassa ollut F1 Managerin uusin (ja mahdollisesti myös viimeinen) painos.

Oma tiimi tuli luotua, ja sillä pelattua ura tuplamestaruuksiin asti - joskin piti parin kauden jälkeen aloittaa alusta hieman enemmän keskikastin autolla. Kehittäminen oikeasti hitaasta autosta edes keskikastin autoksi tuntui todella kaukaiselta tavoitteelta, osin siksi etten tajunnut miten autoa kannattaa kehittää. Pienen reddit-selailun jälkeen tuli parempi idea miten edetä, ja noin seitsemän kautta meni siihen, että nippanappa keskikastin autosta tuli tuplamestari.

Oikeasti todella hyvä managerointipeli. Varsinkin viimeisimmän pätsin myötä, kun voit ennen uran aloitusta muokata vapaasti tiimien henkilökuntaa ja kuskeja (vaikka Bottad Ferrarille ja Verstappen Williamsille, ja Sauberista gridin paras auto ja Red Bullista huonoin). Pitää jossain vaiheessa aloittaa uusi ura 2025 rostereilla.

Oikeastaan huonoimmat puolet pelissä tulee eteen, kun kisoja ajaa (lue: mikromanageroi). Tekoälyllä tuntuu olevan ainakin triplasti enemmän ers:ää tarjolla, ja pahimmillaan kokoaikainen ohittelu hidastaa sekä itseä että tekoälyn autoa niin paljon, että kisa menee molemmilta pilalle. Tämä siis vaikka itsellä olisi gridin nopein auto.

Toinen huono ominaisuus on kierroksella ohitettavat. Niiden kanssa häviää aina sekunteja, varsinkin jos oma kuski on se joka antaa latua. Tyyliin keskellä pitkää suoraa liinat kiinni, takaa tulee kolme kierroksella ohittajaa kerralla ohi, ja sitten ero edellä menevään on venähtänyt 1,5 sekunnista 8 sekuntiin…

Muutoin vahva suositus pelille, arvosana 9+/10. Erittäin helppoa ja joustavaa ajan vietettä, varsinkin kun pelin voi tallentaa käytännössä milloin vain. Oispa änäristäkin vastaavan tasoinen managerointi tarjolla…
 
Assassin's Creed Unity (pc)

Assassin's Creedit on tähän asti jäänyt välistä lukuunottamatta ehkä puoleenväliin pelattua Odysseyta, niin backlogista tämä Ubisoftin aikoinaan Notre Damen palon kunniaksi ilmaiseksi jakama Unity.

Pariisiin siis mennään ja on ihan yllättävän hienon näköistä vielä nykyäänkin. Suuret ihmisjoukot kaduilla tuovat aivan omanlaistaan tunnelmaa. Peliin ja tarinaan vaan ei ihan aluksi oikein tahtonut päästä sisään oikein kunnolla ollenkaan. Jotenkin hirmu sekavaa kun tarina etenee pienissä muistikuvapätkissä, kartalla merkkiä niin paljon, että oikeasti joutui turvautumaan selityksiin, että mitä mikäkin tarkoittaa. Pohjalla olevat simulaatiot geenitekniikoineen olisi mun puolesta saanut kanssa heivata kokonaan hittoihin ja keskittyä vaan enemmän tarinan toiseen puoleen. Siitä kuitenkin kun pääsi yli, niin ihan mielenkiintoinen ja melkein jopa mukaansa tempaava peli. Kunnes taas tarina katkeaa kun ollaan jossain kiipeämässä eiffeltorniin väistellen natsisaksan lentokoneita.

Pelialue on hyvän kokoinen, ei liian suuri, eikä liian pieni. Oikeasti ne eri tehtävät voi olla vaikka saman talon naapurirapussa, eikä aina kilometrin päässä seuraavasa kylässä. Vertrikaalisuutta myös paljon, joka tekee että maisemat eivät liian tutuiksi muodostu. Jotain yksittäisiä kadunkulmia aina muistaa, mutta ei ollenkaan niin, että samaa paikkaa edestakasin tahkottaisiin. Suurin ongelma pelissä pelattavuus ja kontrollit, ne on ihan takapuolesta. Monta kertaa kun tarkoitus juosta vihuja karkuun, niin ukko hyppää seinälle ja roikkuu siinä kyykkypaskalla kuin kääpä puussa, ja turpiin tulee. Ei oikein kivaa sellainen. Sivutehtäviä en pelannut juuri ollenkaan, ne näytti nopeasti todella ohuilta mene sinne ja tapa se tehtäviltä, niin antaa vaan olla. Peli myös tuntui oikein kivalta sen suhteen, että vaikeutui loppua kohden, eikä että puolessa välissä oltaisiin jo niin op, että loppupeli vaan lanataan miettimättä läpi. Tosin tajusin senkin vasta siinä vaiheessa kun tuli Belleciltä turpaan, että olisi ehkä voinut uusia varusteita ja aseita vähän aikaisemminkin hankkia. Positiivista kuitenkin, että peli joka laatikosta niitä ylimäärin tarjoa. Kaikenkaikkiaan pienine puutteineen ihan kiva peli, ja ehkä pelin Pariisia vielä sivutehtävien ja kerättävien kanssa joskus vielä tunnelmoi. 7/10, jos kontrollit ja pelattavuus olisi kunnossa, niin 8.
 
Mega Man X Legacy Collection 2 (Nintendon Vitsi)
Megaman X sarjaa tuli pelattua Super Nintendolla muinaisina aikoina, josta on jäänyt pelkästään hyviä kokemuksia. Sarjan neljä viimeistä osaa X5 - X8 olivat lähes polkuhintaan tarjouksessa, joten päätin tarttua syöttiin. Olin kuullut sarjan myöhemmista jatko-osista paljon pahaa, mutta en uskonut että kokoelma olisi sisällöltään lähestulkoon täyttä paskaa.
Mega man X5: Lyhyt, epätasainen vaikeustaso ja kenttäsuunnittelu, samoja lyhyitä kenttiä joutuu tahkoamaan useamman kerran, jotta saa tarvittavat esineet kerättyä. Kryptinen pelisuunnittelu, jota ei avata missään vaiheessa, vaikka peli on tunkattu täyteen turhaa dialogia, jota ei voi skipata edes kesken toiminnan. Musiikki on pääosin hyvää. Arvosana 5/10
Mega man X6: Tähän mennessä huonoin koskaan pelaamani peli, ja se kertoo paljon. Huhujen mukaan peli kehitettiin alle kolmessa kuukaudessa joulumyyntiä varten, ja se kyllä näkyy. Ala-arvoinen kenttäsuunnittelu, vaikeustaso ei ole mistään kotoisin, aivan helvetin buginen kontrolleja myöten, ja klassinen pelimekaniikka on muutettu esineiden (androidien) keräilyksi, samalla kun geneeriset virushirviöt yrittävät kaapata niitä. Ensimmäisen promotason jälkeen pelaaminen on silkkaa kärsimystä. Musiikki on paikoin hyvää mutta se ei pysty pelastamaan kelvotonta kokonaisuutta. Arvosana 2/10
Mega man X7: Unohtakaa yllä kirjoittamani, nimittäin Megaman X7 on todennäköisesti huonoin koskaan julkaistu peli. Peli on julkaistu alkujaan Playstation kakkoselle, ja toi mukanaan kolmannen ulottuvuuden, mutta teknisesti painii ensimmäisten Playstation ykköspelien tasolla, jopa Bubsy 3D on huikeasti kehittyneempi. Pelattavuutta ei ole nimeksikään, jopa vihollisiin tähtääminen on automatisoitu ja suurin osa tasoista pohjautuu yksinkertaisiin gimmickeihin, joita näkee yleensä kiinakaupoissa myytävissä 1000 games in 1 kokoelmissa. Minkäänlaista laadunvalvontaa ei ole harrastettu, ja pelimekaniikka on täysin rikki. Jopa taustamusiikki on mitäänsanomatonta ja surkean kokonaisuuden kruunaa järkyttävä ääninäyttely ja välivideot. Arvosana 0/10 ja Mr.Hankey merkki
Mega man X8: Sarjan viimeinen osa ottaa askeleen taaksepäin, ja muuttuu 2,5 ulotteiseksi. Grafiikka on suttuista mutta huomattavasti parempaa kuin edeltäjässään. Tasosuunnittelu on parempaa kuin muissa mutta vastapainona muutama taso on yksinkertaista kiskoilla kulkevaa räiskintää ja pelikokemus on varsin lyhyt. Pelikokemus ei muistuta Mega man sarjaa, vaan voisi olla yhtä hyvin mikä tahansa keskinkertainen tasoloikka yhdentekevillä sankareilla ja juonella. Muutamien esineisen sijoitus on myös hanurista ja vaatii samojen tasojen toistamista kyllästymiseen asti. Arvosana 4/10
 
Assassin's Creed Syndicate (pc)

Unityn jälkeen backlogista toinenkin ubisoftin ilmaiseksi jakama Assassin's Creed. Tällä kertaa Lontoo.

Unityn torikokoukset ja mielenosoitukset kaduilla ovat jääneet. On ilmeisesti tullut maanantai ja kaikki menneet töihin. Muuten peli on selkeästi viimeistellympi ja ehkä maisemallisesti jopa vielä hienompi kuin aikaisempi pariisi. Ohjaustakin parannettu, eikä pelihahmot tee enää ihan niin paljon omiaan. Mutta sitten, siihen se jääkin. Peli on geneeristä ubishittia. Tarina? Vaikkei unityssakaan tarina ollut suurilla omaperäisyyksillä pilattu, niin tässä voi kai tarinan tiivistää suunnilleen siihen, että Fryen sisarukset lähtee Lontooseen riehumaan. Mitä ihmettä on tehty taisteluille? Ei ole edes dodgea, vaan pelkkää klikkaamista kombojen perässä. Tehtävissä tarinatehtävätkin ohuita etsi sitä ja tätä tehtäviä, ja valtaa alueita kuten far cryssa outposteja. Kaikki lähes samanlaisia, mutta vaan vähän pienempiä, ja mene edestakaisin niiden perässä. Karttaa venytetty, että kulkupelejäkin tarvitaan, hevosrattailla sitten vaan ninkuin gta:ssa konsanaan. Tätä kai kuvaa hyvin, että moni kakku päältä kaunis, mutta silkkoa sisältä, eikä ihme, että tämän jälkeen ubisoftilla pitivät taukoa julkaisutahdista. Sequence 5 ja I'm done. 6/10, josta siinäkin pinna hienojen maisemien johdosta.
 
Aina sään lämmetessä videopeli-into meinaa laantua ja niin myös kävi tälläkin kertaa. Alottelin MGS3:n maaliskuun alussa ja ehdin sitä kolmisen tuntia pelaamaan, kunnes keksin muuta tekemistä. Nyt sattui viileä ja vapaa viikonloppu, joten 10 tuntia myöhemmin vastassa oli lopputekstit.

Metal Gear Solid 3: Snake Eater - Master Collection Version (PC)

MGS3 ei varsinaisesti jatka siitä mihin kakkonen jäi, vaan ajassa hypätään muutama vuosikymmen taaksepäin keskelle kylmää sotaa. Isometrisestä kuvakulmasta on siirrytty kokonaan kolmanteen persoonaan. Muuten samaa kuin ennenkin: hiippailua, soluttautumista ja pitkiä valivideoita.

Pelistä oli vähän vaikea innostua. Siinä missä MGS2 tuntui tosi soljuvalta, 20 vuotta vanhat mekaniikan kolmannen persoonan pelissä tuntui lähes oksettavalta. Peli kuitenkin parani, kun alkupuoliskon viidakosta päästiin taas rakennuksiin. Uusi naamiointitoiminnallisuus oli hauska lisä, mutta nykystandardeilla vähän turhan monen painalluksen takana. Samoten parannustoiminnallisuus oli todella tylsää kliksuttelua kerta toisensa jälkeen.

Graafisesti ihan ok, vaikka tietysti ikä alkaa painaa. Pitää seurata syksyllä julkaistavaa Delta-painosta sillä silmalla, että miten peliä onnistutaan päivittää tälle vuosikymmenelle. Tuskin menee kuitenkaan ostoon.

Tarina on taas vertaansa vailla jatkuvine juonenkäänteineen. En ole ns. japanifani ja yksi asia, joka vähän ärsyttää, on tuo mangasta ja animesta tuttu dramaattisuus ja henkilöiden ylireagointi tilanteisiin. Sinänsä se on monelle ehkä osa hohtoa, mutta mulle se on aina vähän poistyöntävää.

Pidin, mutta vähemmän kuin ykkösestä tai kakkosesta. Se on sääli, sillä mulla oli suuret odotukset, kun ymmärtääkseni tätä monet pitävän pelisarjan parhaana osana. Vaikea suositella muuten kuin tarinan osalta. Toivottavasti onnistuvat Deltan kanssa, jolloin tämä voi herätä varmasti paremmin eloon.

3/5.
 
Viimeksi muokattu:
Pelin alla on Daggerfall Unity.

Kyllä tätä on paljon mukavampi pelata kuin alkuperäistä Daggerfall:ia (tai aiempaa ns. korjattua versiota eli DaggerfallSetupEN, joka sekin kuulemma sisälsi paljon bugeja jotka saattoivat tehdä pelin läpipeluun mahdottomaksi ainakin ilman huijauskoodien käyttöä).

Alustuksena sanottakoon että olen TES-sarjasta pelannut tähän mennessa vasta ekan pelin TES: Arena, ja nyt toinen yritys tälle Daggerfallille. Eli Morrowind, Oblivion ja Skyrim odottavat vielä peluutaan minulla. Kyllä, minä olen se PC-pelaaja joka ei ole vielä noita pelannut! Siitä huolimatta että muuten olen pelannut paljon PC-roolipelejä...

Vähän vaan pistää ärsyttämään Daggerfallin kanssa että ilmeisesti peli ei ole juuri muuta kuin teleporttausta (fast travel) kaupunkien ja maanalaisten labyrinttien välillä? Kaupungeihin mennään myymään tavarat, liitytään guildeihin ja saadaan tehtäviä, ja niistä teleportataan suoraan labyrintteihin missä tehtävät suoritetaan? Ainakin tähän mennessä peli ei ole ollut muuta kuin tuota, teleporttaamista eri kaupunkien ja labyrinttien välillä.

Pelissä on laaja ulkomaailma joka kutsuu tutkimusmatkailemaan ja etsimään... mutta ei siellä vain tunnu olevan mitään mielenkiintoista? Ei vihollisten väijytyksiä, ei uskomattomia salattuja paikkoja, ei mökkiä metsän keskellä missä yksinäinen noita-akka asuu...? Pelkästään puita puita puita niin kauan kun jaksat kävellä tai ratsastaa?

Oletan että myöhemmät TES-pelit ovat erilaisia, ainakin muistan kuulleeni kehuja kuinka sekä Morrowindissä että Skyrimissä päämäärätön samoilu ulkona voi olla tosi palkitsevaa, löytää hienoja paikkoja ja kohtaamisia jne. Samaa sanottu myös The Witcher 3:sta. Daggerfall tuntuu olevan tässä suhteessa vähän plääh. Pitää katsoa jaksanko sittenkään loppuun asti loputtomien ja aivan hemmetin laajojen ja monimutkaisten labyrinttisokkeloiden tutkimista jotta löydän jonkun tyypin tai kirjeen...

Meinasi mennä just tänään kuppi nurin yhden mage guild-tehtävän kanssa jossa käytin useita päiviä kahden halvatun labyrintin tarkkaan tutkimiseen ja kaikkien vihulaisten tappamiseen, ennenkuin sain tehtävän läpi ja sekin oli varsinainen pettymys koska ilmeisesti minun ei ollut tarkoituskaan löytää tietoa taikasauvasta jota minut lähetettiin hakemaan? Tehtävän antaja oli lopussa:

"Ai et onnistunut sitten löytämäänkään tietoa taikasauvasta? No voi hitsiläinen, minun pitää miettiä sitten jotain muuta. No kiitos kuitenkin avusta, tuossa pari kolikkoa vaivanpalkaksi." Ei prkl, monta päivää tehtävään jonka lopputulos oli möh!
 
Viimeksi muokattu:
timppeli sanoi:
Oletan että myöhemmät TES-pelit ovat erilaisia, ainakin muistan kuulleeni kehuja kuinka sekä Morrowindissä että Skyrimissä päämäärätön samoilu ulkona voi olla tosi palkitsevaa, löytää hienoja paikkoja ja kohtaamisia jne. Samaa sanottu myös The Witcher 3:sta.
Napsauta laajentaaksesi...
Saattaa tulla pettymys. Meikästä Obsidian (EDIT: eiku Bethesda!) on rajusti yliarvostettu, eivätkä Elder Scrolls -sarjan pelit tai uudet Falloutit ole kovin hyviä.

Oblivion oli uskomattoman hieno silloin 2006 kun avoimet maailmat olivat vielä harvinaisia. Fallout 3:ssa huomasin että oikeasti heidän tekemät avoimet maailmat on tyhjää ja turhaa täynnä. Skyrimiä pelasin jonkun aikaa kun hype oli niin kova, mutta eipä sekään ollut sen kummempi. Surkea taistelu, surkea inventaariosysteemi, maailma täynnä copy-pastea.

Witcher 3 taas on ihan eri puusta veistetty. Siinä myös tarinat (aikuisten sadut) ovat hyviä ja niitä tulee seurattua mielenkiinnolla. Tehtäviä ei tee vain XP:n takia, vaan haluttaa oikeasti tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Se on hyvä motivaattori loppupelistä kun hahmo on tapissa, eikä perinteinen XP:n takia pelaaminen enää kanna. Tässä pelissähän kartassa näkyi kysymysmerkkejä joista löytyi sivutehtäviä tai jotain muuta jännää. Merkit sai pois valikosta, mutta minä tykkäsin. En edes osannut kaivata löytämisen iloa, kun kysymysmerkistä saatava tehtävä yllätti jollain muulla tavalla.
 
Viimeksi muokattu:
Jumi sanoi:
Saattaa tulla pettymys. Meikästä Obsidian on rajusti yliarvostettu, eivätkä Elder Scrolls -sarjan pelit tai uudet Falloutit ole kovin hyviä.
Napsauta laajentaaksesi...
Joo saa nähdä kauanko jaksan Daggerfallia, ja miten käy uudempien TES-pelien kanssa.

Tosin juuri kun pääsin valittamasta ettei Daggerfallissa tunnu olevan muuta kuin dungeon-tehtäviä missä käytät tunteja jonkun monimutkaisen sokkelon tutkimiseen löytääksesi perimmäisestä nurkasta jonkun kirjeen lattialta tai henkilön, heti tuli peräjälkeen pari tehtävää (pari tuli tavallisilta kaupanpitäjiltä, yksi yhdeltä kuningattarelta) jotka olivat ihan vain jonkun asunnon tai kaupan löytämistä joko samassa tai eri kaupungissa ja sieltä löytää joku henkilö, joko jonkun tavaran toimitus tai keskustellakseen tai tappaakseen kohde.

Taisin saada vain dungeon-tehtäviä sen takia koska keskityin suorittamaan mage guild:n antamia tehtäviä, jotka tuntuvat olevan kovasti dungeon-tehtäviä, tai ainakin minulla oli.

Ne sentään menivät nopeasti läpi eikä ollut tarvis koluta tunteja tai päiviä jotain randomilla tuotettua laajaa sokkeloa läpi löytääkseen kyseisen henkilön. Joku prinsessa antoi myös tehtävän löytää "King of Worms" tms. ja toimittaa hänelle kirje, tämä taitaa liittyä pääjuoneen ja oletan että jos kohde on jossain dungeonissa, tällä kertaa se ei toivottavasti ole random generoitu. Jostain käsitin että Daggerfallissa pääjuoneen liittyvät dungeonit ovat ihan ihmisten suunnittelemia, muut sitten on randomilla generoituja ja siksi niin oudon sokkeloisia.

Annan Daggerfallille vielä mahdollisuuden, monesti rakastun johonkin peliin vasta kun pääsen alkuvaikeuksien yli ja pääsen rytmiin kiinni. Esim. kauan sitten Diablo 2 ei aluksi kiinnostanut niin pätkääkään mutta myöhemmin se alkoi maistua kovastikin. Monesti alkuharmitus taitaa mulla aluksi johtua tosiaan siitä etten täysin ymmärrä miten peliä on "tarkoitus" pelata, Daggerfallissa auttoi nyt Unity-version tutoriaali joka selitti kädestä pitäen että esim. kaupungeissa löytää haluamansa kaupat ja talot ihan kysymällä kaikilta ohikulkijoilta, ja jopa jankkaamalla samasta asiasta yhden kanssa niin kauan kunnes hän suostuu merkkaamaan sen suoraan karttaasi. Eli ei olekaan tarvis koputella joka oveen sattuuko olemaan oikea kauppa tai asunto, tms. Ekalla peluukerrallanni en tainnut tätäkään ihan tajuta.

Sama myös että tosiaan ei mihinkään dungeoniin tai toiseen kaupunkiin ole tarkoitus jalan tai edes hevosella matkata, vaan aina käytetään fast travelia, etsi paikkaa nimihaulla ja wooosh olet siellä. Mikä tosin sitten tarkoittaa että miksi pelissä edes on mitään ulkomaailmaa kun kerran teleporttaan jatkuvasti vain kaupunkien ja labyrinttien välillä...

Se mikä minut voi vielä saada tykkäämään Daggerfallista on jos sen hahmonkehitys osoittautuu erityisen mielenkiintoiseksi, eli kohta olen superhyvä maagikko joka pystyy taikomaan mitä ihmeellisimpiä loitsuja vihulaisten päänmenoksi. Kerran jo oli hädissäni yhden ainukaisen luurankosotilaan kanssa kun ei tuntunut millään kuolevan (ainoat aseet joita maagikkoni osaa tehokkaasti käyttää ovat lyhytteräiset miekat ja veitset, ja luurangot saavat teräaseista vain puolet damagea), kunnes sitten vihdoinkin tajusin käyttää lyhytmiekan puolesta tulipallotaikaa, ja jopas otti luuranko vihdoinkin minultakin damagea. Eli ehkä ei olekaan ongelma että tarkoituksella rajoitin hahmoni pystymään käyttämään vain lyhytmiekkaa, hoidetaan muut sitten yhä voimakkaampien taikojen avulla.

On näissä varhaisissa TES-peleissäkin omat outoutensa. Ekassa TES Arena pelissä pelasin myös maagikkoa mutta koska en jaksanut jatkuvasti nukkua saadakseni käytetyt magiapisteet takaisin, useimmat vihulaiset hoidin fyysisesti taistellen.

Fyysisessä taistelussa sitten puolestaan kyrpiinnyin siihen että miekat yms. olivat aina niin nopeasti kulumassa että niitä piti jatkuvasti kärrätä kaupunkeihin korjattavaksi, ja se taisi maksaakin kovasti. Jossain vaiheessa sitten tajusin että hei jos en käytä aseita ollenkaan vaan lyön ihan vain paljaalla nyrkillä kaikkia vihulaisia, nyrkit eivät kulu eikä niitä tarvitse korjata, Wheee! Meni vaan kauaemmin aikaa vihulaisten mäiskimiseen pelkällä nyrkillä, mutta eipä tarvinnut enää käyttää aikaa ja rahaa aseiden korjaamiseen... Eli pelkkää nyrkkiä heilutellen vedin 95% pelistä läpi, kunnes aivan lopussa saat sitten vihdoinkin yber-aseen joka ei kulu käytössä.
 
Viimeksi muokattu:
Grimm's Hollow (PC)

Kyseessä on 2019 ilmaisena julkaistu parituntinen kevyt RPG Maker -roolipeli, josta poikkeuksellisesti löytyy jopa tarina ja useampi mahdollinen loppu. Peli keikkuu monesti ylistetyimpien Steam-pelien listalla, joten testattavahan se oli.

Peli on hellyyttävä, vaikka käsitteleekin kuolemaa. Löytyy niin vuoropohjaista taistelua, mahdollisuuksia kehittää hahmoa ja tarina, joka on pikkupeleissä harvinaisuus. Välillä tuntui, että tarina on vähän sellaista "I'm 12 and this is deep" -kamaa, mutta kun kaiken takana on vaan yksi kaveri, niin vähän annettava anteeksi. Tarina on lyhykäisyydessään ihan hyvä ja ei harmita ollenkaan, että tämä tuli pelattua.

Jos kaipaa jotain kevyttä ja yllättävän tunnelmallista välipeliä, niin tämä on erinomainen vaihtoehto. 4/5.
 
Nytpä on toinen läpipeluukerta menossa Dark Souls 2 SotFS ja... kyllä se vaan maistuu!
Edellinen ja ainoa läpipeluu on useamman vuoden takaa.

Alkuun tosin meni ihan pipariksi kun missasin sen portin avaavan vivun, joka johtaa Forest of Fallen Giants alueelle - siis sinne minne olisi tarkoitus mennä ensin - ja lähdinkin Heide's Tower of Flame suuntaan ja edelleen Huntsman's Copse sekä No-Man's Wharf....

mietinkin pelatessa, että oliko tämä tämmöistä tervanjuontia muka viimeksi!

Hain myös tämän ja ainakin toistaiseksi on toiminut minun nähdäkseni ongelmitta (fps kannattaa rajoittaa kuitenkin):
www.nexusmods.com

DS2FrameUnlimiter

Allows SotFS to run at higher FPS (120/144/300+?!) without speedups (beta/proof-of-concept)
www.nexusmods.com www.nexusmods.com

myös seuraavat muokkaukset userconfig.properties tiedostoon:
Koodi: 
App.Window.X     =     -10
App.Window.Y     =     -33

jotta peli toimisi borderless tilassa (1440p) kun Windowed valittuna.
Tämä siis tarpeen sekä yli 60 Hz virkistystaajuuden saamiseksi, että tuon fps unlockauksen toimimiseksi luotettavasti.

DS 2 ei ole valikosta valittavissa Offline moodia, joten lisäksi kannattaa blokata pelin .exe palomuurin asetuksissa.
Peli kyllä toimii sitten Offline tilassa ihan hyvin ja menussakin lukee Offline mode.

Tämä siis ihan siksi, että aina noissa runtime modeissa on riski banneista.
 
Viimeksi muokattu:
Game Pass -taival jatkuu: kaksi kallista kakkososaa. Toinen jatkaa erinomaisen edeltäjänsä perintöä ja toinen kompuroi.

Star Wars™ Jedi: Survivor™ EA™ (sic)

Hyvät Star Wars -pelit ovat lähes yhtä harvinaisia kuin leffat, mutta Respawnin jedipelit kuuluvat niiden joukkoon. Ensimmäisen pelin tapahtumissa marinoitu Cal-jedi on päässyt itsensä Saw Gerreran hommiin. Saw Gerrera lähettää Calin jengeineen varastamaan Saw Gerreralle tietoja, joilla Saw Gerrera aikoo auttaa kapinaliikettä. Cal tapattaa koko tiiminsä. Kunpa Saw Gerrera olisi täällä!

Pelissä on Voiman kiitos vain kaksi cameota, mutta ne hiertävät Tatooinen hiekan lailla. Saw Gerreran naamaa ei saatu lisensoitua peliin, mutta nimeä toistellaan senkin edestä. Toinen on tietysti Darth Vader, koska Star Wars -pelin tekeminen ilman kyseistä kulahtanutta kasarikonnaa on kiellettyä. Star Warsin galaksi on Puolangan kokoinen pikkukaupunki, jossa haluaisit vain hengailla kylällä kavereidesi kanssa, mutta ylipirteää k-kauppiasta tai kylän puliukkoa ei pääse missään karkuun. Vader-tappelu on niin huono että se heikentää koko peliä. Ennen sitä olin valmis nostamaan Survivorin KOTORin ohi parhaaksi Star Wars -peliksi, mutta olin unohtanut yhden KOTORien parhaista puolista: niissä ei tarvinnut pelätä törmäävänsä yhteenkään muropaketin mainoskasvoon.
  • Vader ei liity juoneen millään tavalla eikä ole ansainnut paikkaansa tarinassa. Ukko on mukana vain ja ainoastaan siksi että on myynyt miljoonia muovileluja ja kauppaa myös pelejä, jos naaman laittaa traileriin. En hyväksy häntä vastustajakseni.
  • Tappelu on keskellä set pieceä jossa ei pelata Calilla. Pelimekaniikat ovat tämän takia paljon normaalia rajoittuneemmat. Taistelutyyliä ei voi vaihtaa, kerätyistä kyvyistä ei ole hyötyä, et voi mennä tekemään mitään muuta.
  • Vaderilla on juonihaarniska, joten matsin tulos on selvä. Välivideossa tulee turpaan, vaikka tappelun "voittaisikin". Ja pelaaja tietää tämän ennalta.
  • Tappelua pätkitään välinäytöksillä, joiden aikana kameran fokus lähtee Vaderista pois ja kamera pitää kääntää ja fokus kliksauttaa uudestaan oikeaan osoitteeseen. Tätä säätäessä Vader saa yleensä pari iskua perille. Pieni juttu, mutta tätä pitää kestää jokaisen yrityksen jokaisessa välinäytöksessä.
  • QTE-rämpytystä.
Ja kaikki tämä on täysin turhaa. Vader ei vaikuta tarinaan mitenkään, paitsi tappaa tärkeän hahmon, joka olisi ihan hyvin voinut kuolla myös ympärillä riehuvassa isommassa taistelussa. Jos minulta kysytään, Vader kökki Kuolemantähdellä tietämättä pelin tapahtumista mitään ja Cere Junda kuoli liukastuttuaan banaaninkuoreen.
Noin muuten peli on erittäin hauska. Isoissa metroidvania-kentissä on kiva samoilla ja taistelusysteemi on ykkösestä tuttua pseudo-soulsia. Soulslitessä on todella iso plussa, että vaikeassa pomomatsissa kuoltuaan pääsee yrittämään uudestaan heti. Ei viiden minuutin juoksua takaisin areenalle eikä vähäisintäkään välinäytöstä. Kuolit, respawn, hyppää kuoppaan uudestaan ja matsi jatkuu. Kitkaa on niin vähän että jaksoin grindata vaikeimmatkin sivubosset maaliin asti.

Yritys numero 87, tällä kertaa varmasti!

Vietin tämänkin veijarin kanssa oikein mukavan kaksituntisen.

Peli on usein hauska myös vääristä syistä. Visuaalisia bugeja on paljon ja tekstuurien vilkkuminen silmäkulmassa häiritsee jonkin verran, mutta repeilin ääneen esimerkiksi erääseen asuun kuuluville suojalaseille, jotka putosivat Calin kaulalle aina kun kamera kääntyi välinäytöksessä häntä kohti. Lopun aikaa mies ilmeisesti pitää laseja partansa päällä. Tarinan käynnistävä käänne on niin älytön, että se voisi olla Linnunradan käsikirjasta liftareille. Baarin kellarista löytyy muinaisen sivilisaation rauniot. Maailma on niin pelimäinen että se syö sen uskottavuutta, sillä Survivorin tasohyppelymaailmassa pystyy liikkumaan vain jedivoimilla tai jetpackilla. Ei täällä kukaan voisi oikeasti asua.

Lootti on yhtä surkeaa kuin viimeksi. Lähes kaikki krääsä on kosmeettista ja arkkuja etsii pelkästään etsimisen ilosta, kun tietää ettei niissä voi olla mitään mielenkiintoista. Varsinkin valosapelin ja pislarin kustomointi on ajanhukkaa, nehän ovat ruudulla pikkuriikkisiä ja puoliksi Calin käden peitossa. Onneksi tutkimusmatkailu on niin kivaa että se on oma palkintonsa.

Hellblade 2: Senua's Saga

Hyytävä, dramaattinen ja liikuttava Hellblade: Senua's Sacrifice teki minuun syvän vaikutuksen. Pelasin sen läpi kahdesti ja viime pelikerrasta on jo vuosia, mutta ajattelen peliä edelleen silloin tällöin. Jatko-osalla on täytettävänään suuret saappaat, jotka ikävä kyllä putoavat sen jaloista.

Ensimmäinen ongelma on että peli on jo perusidealtaan turha. Ensimmäinen peli kertoi kokonaisen, ehyen tarinan ja loppu oli erittäin tyydyttävä (poislukien viimeinen repliikki jossa Senua mainosti jatko-osaa ja iski silmää kameralle). Tarina muistutti kreikkalaista myyttiä, siinä oli selkeä päämäärä ja protagonisti jonka tarina kerrottiin loppuun. Hellblade 2 tuntuu vetelältä haahuilulta. Joku pahis pitäisi käydä listimässä, mutta ketä kiinnostaa? Näytelmä oli tyrmäävä, mutta se on ohi, näyttelijät ja yleisö painuneet koteihinsa ja tyhjään teatteriin jäivät kulissit jotka unohdettiin siivota pois.

Suomennos on plussaa, VR-moodin puute miinusta. Keinotodellisuus teki Sacrificesta todella immersiivisen, mutta mikään kone ei varmaan pyörittäisi Sagan raskasta grafiikkaa VR:ssä. Grafiikat ovat kai teknisesti vaikuttavat ja niin päin pois, mutta pelin maisemat eivät oikein napanneet. Islanti (?) on karu kivierämaa. Pidän enemmän vehreämmästä maastosta.

Maata vainoavat myös hyttyset ja mustat palkit.

Ihan kuin Lapissa, enkä lomaile mielelläni sielläkään.

Tarkkasilmäisempi saattaa huomata kuvassa jotain ikävää, nimittäin jättimäiset letterbox-palkit ylhäällä ja alhaalla. Ajattelin alussa, että pikkuvikahan se on jos välinäytöksissä vähän kavennetaan elokuvamaisesti (sylkäisy) kuvakulmaa. Mutta palkit eivät lähteneetkään kun varsinainen peli alkoi. Googlasin ja sain kauhukseni selville, että ne eivät lähde ollenkaan. Pelin kuvasuhde on ultrawide ja sillä sipuli, ja jokainen yleisimmällä kuvasuhteella eli 16:9:llä pelaava joutuu kärsimään näistä silmälapuista koko pelin ajan. Onkohan sen tarkoitus imitoida inuiittien aurinkolaseja? Tätä voisi sanoa rohkeaksi taiteelliseksi valinnaksi tai järjettömäksi aivopieruksi. Kallistun jälkimmäisen suuntaan.

lies.png

Kaksi valhetta.

Ei kai taistelu ollut Sacrificessa näin surkeaa? Ehkä aika on kullannut muistot. Mättö on yksinkertainen rytmipeli ja joka kerta liian pitkä. Ilahduin kun Senua hukkasi miekkansa ja huokaisin tuskasta kun hän sai sen takaisin. Ihailtavaa kyllä pelissä ei ole minkäänlaista HUDia tai tutoriaalia. Nappulat näkee taukovalikosta, ja lähin tutoriaalia muistuttava asia ovat päässä kaikuvat äänet, jotka ovat muuttuneet ykköspelin vainoajista tsemppikuoroksi. Kun onnistuu vaikkapa torjumaan iskun ensimmäisissä tappeluissa, äänet kehuvat että just noin. Edes quick time eventeissä ei näytetä prompteja, kunhan nyt jotain rämpytät. Tästä saisivat muut pelit ottaa mallia.

Kauhupelinä Saga (ja Sacrifice) on juuri sitä mitä kauhupeleiltä haluan. Tunnelma on karmiva, mutta peli pelottelee eikä säikyttele. Kauhu on oikealla tasolla ollakseen hauskaa. Sagassa on Sacrificesta tuttuja fantasiaelementtejä, mutta ykköspelin juju oli ettei voinut tietää tapahtuivatko outoudet pelkästään Senuan päässä. Yritin Sagassakin selittää monsterit vertauskuvaksi luonnonmullistuksista, mutta mukana on nyt muitakin hahmoja jotka näkevät samat asiat. Luovutin nopeasti. Fantasiajutut jossain määrin rikkovat tarinan loppupaljastuksen myötä.

Siitä, mikä teki ensimmäisestä Hellbladesta niin hyvän, on jäljellä vain rippeitä. Kyllä olisi kyrsinyt maksaa tästä viisikymppiä.
 
VLADiK BRUTAL - PC

Peli vastaa kysymykseen "mitä jos Half-Life tapahtuisi Venäjällä". Pääroolissa ei ole Dr. Gordon Freeman vaan inmate Vlad ja meno on sen mukaista. Hyvä peli jos tykkää räiskinnästä ja varsinkin Half-life tyylisestä pelattavuudesta. Ei tästä muuta tarvi sanoa.

Kannattaako ostaa: Kyllä
Ostettu: steamin alesta

Avowed - PC​


En kiinnittänyt juoneen sen enempää huomiota, koska skippailin oikeastaan kaikki dialogit kun pelin pelasin. Sen ymmärsin, että puu jutteli minulle pään sisällä, naamasta kasvoi kaarnaa ja nämä oli yhteyksissä toisiinsa. Dialogin skippailut ei tarkoita sitä, että pelisi oli ollut huono, koska pelasin peliä kuitenkin yli 40h. Kolusin varmaan kaikki paikat ja tein lähes kaikki lisätehtävät. Pelissä toimii taistelu todella hyvin ja gameplay looppi on koukuttava. Pelin kentät on käsin suunniteltu eikä ole mitään Copy&Paste paikkoja mitä esim Ubin peleissä jatkuvasti on. Maailma on niin hyvin ja soljuvasti tehty, että vähän vahingossa lähdet etsimään reittejä jotka poikkeaa siitä mihin olet menossa ja yleensä löydätkin jotain "kivaa" tuolta sivuraiteelta. Horisontissa näkyy aina joku paikka mihin "pitää päästä". Juonesta ja tekemistä päätöksistä saisi myös varmasti jotain irti, mutta itse en tällä kertaa jaksanut tuohon keskittyä ollenkaan vaan keskityin räimeseen ja pelkkään pelailuun.

Kannattaako ostaa: kyllä jos Action RPG maistuu
Ostettu: Gamepass tilauksessa
 
Silent Hill 2: Enhanced Edition (PC)

Tämä monien tarinavideopelilistauksien kärkinimi on istunut muutamia vuosia backlogilla sen jälkeen, kun löysin linkatun Enhanced Edition -modin. En ole kauhupelien ystävä, mutta hyviä tarinoita metsästäessä olen pelaillut yhden kauhupelin aina Halloweenin aikaan. Nyt poikkeuksellisesti keräsin rohkeuteni ja sukelsin ensimmäistä kertaa Silent Hillin kaupunkiin.

Peli on julkaistu vuonna 2001 ja siinä seurataan miestä, joka on tullut Silent Hilliin etsimään kuollutta vaimoaan. Peliä pelataan kolmannesta persoonasta ja se tukeutuu psykologiseen kauhuun, vaikka muutama mieto jumpscarekin löytyy.

Pelattavuus on aika tönkköä, mutta toisaalta tönkköjä ovat vastaan tulevat örvelötkin. Monesta voi vaan juosta ohi ja jos pakoon ei pääse, melee-aseet riittää tosi pitkälle. Tavallaan tuo tönkköys sopii pelin, jos haluaa ajatella, että se luo päähenkilön avuttomuutta. Ei varmaan nykypäivänä enää menisi läpi. Hauska huomio, että pelin juoksuanimaatio tuo muistoja Max Payne -sarjasta.

Grafiikat ovat riittävän hyvät pelin ikä huomioiden. Teknisestihän tämä on PC:llä ilmeisesti normaalisti todella rikkinäinen, mutta Enhanced Edition -modi on mestariteos pelin pelastamisessa. Ei ainuttakaan nykäisyä, ei kaatuilua, ilmeisen paljon QoL-parannuksia ja täysi tuki 60 FPS:lle. Hattua päästä.

Tarina on hyvä, vaikkakin aika syvällinen ja symbolinen. Tilanne oli aika sekava viimeiselle tunnille asti, kunnes palaset loksahtavat kohdalleen. Tarkastin kyllä netistä, että ymmärsinhän kaiken oikein. Ohi menneitä nyansseja oli tietysti valtavasti.

Niin hyvä kuin Enhanced Edition onkin, pelin viime vuonna julkaistun remaken vuoksi mun on vaikea kuitenkaan suositella tätä, ellei ole kiinnostunut jostain kulttuurihistoriallisesta syystä. En tuota remakea ole itse pelannut, mutta nähtyjen videoiden ja Steam-arvosteluiden pohjalta uskallan väittää, että alkuperäinen SH2 on saanut arvoisensa uusintapainoksen ja hyvä niin. Nykypäivän tekniikoilla ja grafiikoilla tästä saa vielä paljon lisää irti.

Olen kuitenkin iloinen, kun tämä tuli pelattua. Ei ollut niin pelottava kuin alkuun pelkäsin ja tunnelma on mieletön. Ei nyt ehkä nykypäivänä enää semmonen mestariteos millaisen kuvan netistä olen saanut, mutta ollut ehdottomasti aikaansa edellä. Annan kuitenkin 4/5, hyvä peli.
 
Viimeksi muokattu:
Life is strange - Double exposure.

Max Caulfield is back - tai niin jossain taittiin sanoa. kyseessä kuitenkin tarinallinen jatko osa vuonna 2015 julkaistulle Life is strange pelille. Toki alkuperäisen Dontnod Enertaimentin sijaan pelin tekijä on nyt Deck Nine.

Sanotaan heti alkuun että koska alkuperäinen peli on näitä "your choices matter" seikkailupelejä niin moni sarjan fani tuntuu olevan peppukipeä siitä että juuri sitä heidän valinnan tuottamaa loppua ei tämä jatko osa jatkanut. Itse ole hyväksynyt että näissä peleissä on vain pakko hyväksyä että jatko-osien kannalta on kuitenkin vain se yksi virallinen loppu. Itse ehkä olisin kaivannut jonkinlaista jatkumoa kuitenkin Maxin menneisyyden suhteen muuten sillä nyt suurin osa pelissä olevista viittauksista ensimmäiseen osaan tuntuivat ennemminkin pakolliselta nostalgiapalaselta kuin luonnollisesti sopivilta muisteluilta tai flashbakeiltä. Olisi jopa ehkä ollut kiva jos Max olisi jollain tasolla ollut yhteydessä "vanhoihin tuttuihin"

Max on nyt 28 vuotias ja on pestattu.... jonkinlaiseksi luennoiksijaksi yliopistoon. Toki koskaan emme näe häntä varsinaisesti töissä vaikka kaikki pelin tapahtumat kyllä sijoittuvat yhtä aluetta lukuunottamatta oppilaitoksen alueelle. Oikeastaan välillä on muutenkin hankalaa erottaa edes henkilöiden käytöksestä kuka on oppilas ja kuka opettaja eikä Maxin oma käytöskään aina kieli 28 vuoden ikää. Ja oikeastaan tässä tuleekin yksi suurinmista omasta mielestäni negatiivisisä asioista. Pelin henkilöhahmoihin ei suurelta osin saanut oikein muodostettua minkäälaista suhdetta joka sai ne tuntumaan varsin yhdentekeviltä. Moni hahmoista tuntui varsin pinnallisilta ja yksiulotteisilta eikä tilannetta helposta se että (suhteellisen lyhyen ajan huomioiden) Max taas tuntuu tuntevan kohtuullisen kovaa kiintynyt heihin. Myös henkilöiden "erilaisuutta" on tässä pelissä korostettu jopa niin että osa niistä hipoilee jo jonkinlaista stereotypiaa jopa siinä määrin että se on häiritsevää koska se tuntuu epäluonnollisen korostetulta. Tämä "erilaisuus" on toki tälle sarjalle tuttu asia mutta aikaisemmissa osissa se on tehty paljon luonnollisemmin. Erityismainintana myös huomautettakoon suhteellisen suppea määrä eri alueta joissa pelissä vierailla ja samaa aluetta käytetään moneen kertaan. Ja jopa nämäkin alueet tuntuvat olevan varsin staattisia esimerkiksi muiden hahmojen ja tapahtumien puolesta.

Toisena ongelmana on Maxin uusi supervoima. Se vain.... ei ole kovin hyvä peliteknisesti ja ennemminkin luo vain teennäisiä mekaanisia puzlemäisiä tehtäviä. Ykkösosassa ollut supevoima joka ei siis ole tässä enää kuitenkin loi täysin sen pelin narratiiviin sopivan tärkeän ydinhomman joka myös onnistui luomaa pelaamiseen sekä haastetta että palkintoa vaivannäöstä.

Kolmantena sitten itse tämä peli..... koska kyseessä on melkein ennemmin interaktiivinen tarina kuin peli niin se tarinan tärkeys korostuu entisestää. Tässä jopa vielä enemmän kuin ykkösosassa sillä käytännössä tässä ei voi epäonnistua missään kohtaa. Ongelma vain on että se tarina ei ole timanttinen vaan se tuntuu jotenkin nykivältä ja jopa epäloogiselta (näin pelimaailman logiikkaa ajatellen). En ole tutkinut onko tässä kenties joku käsikirjoittaja vaihtunut kesken homman mutta peli on jaettu 5 eri episodiin josta 1-3 tuntuvat olevan samasta puuta kun taas 4-5 kuin eri tarinasta. Täytyy kyllä sanoa että 1-2 olivat todella pitkäveteisiä. Toinen suureksi pettymykseksi näin pelin jälkeen paljastunut seikka on valinnan harha. Tässä pelissä valintojen vaikutus on hyvin vähäinen. Käytännössä vain hieman eri repliikkejä mutta ei mitään maatajärisyttävää joka on.... vähintäänkin aika pettymys. Peli oli myös graafiselta suorituskyvyltään varsin surkea eikä hommaa helpottaneet mystiset grafiikka asetukset. Oletin ensin että kyse olisi linuxilla pelaamisen ongelmista mutta pienen googlettelyn jälkeen myös muilla oli ollut ongelmaa saada grafiikat näyttämään nätiltä. Tarinassa on myös tarpeettoman paljon toistoa ykkösosasta.


Kaikenkaikkiaan LiS Double exposure ei vain ole kovin kummoinen peli vaan varsin sieluton tekele joka on suuri harmi. Ensimmäinen osa oli aikanaan todella tajunnan räjäyttävä kokemus ja myös spin-off True colors on mielestäni varsin onnistunut peli. Jotain tässä on nyt mennyt pahasti pieleen tekemisessä eikä vian yhdellä osa-alueella. Jos on tarinapelien ystävä niin alelaarista tämä kannattaa ostaa mutta ei todellakaan täysihintaisena. Pelin lopussa vannottiin että Max Caulfield will be back mutta nähtäväksi jää onko todellakin näin, pelin loppuun toki jätettiin pienoinen koukku tätä varten ainakin varuiksi.
 
Mega Man Legacy Collection 1 (Nintendon Vitsi)
Kokoelma sisältää sarjan kuusi ensimmäistä peliä 8 bittiseltä matolaatikolta. Näitä tuli tahkottua ensimmäistä kertaa 90 luvun alussa, jolloin Mega Man 2 lähes räjäytti tajunnan. Sarjat parhaat osat 2, 3 ja 4 ovat lähes klassikoita, eikä aika ole vanhentanut näitä juuri yhtään. Viimeiset kaksi osaa tarjoavat pitkälti samaa kuin nelonen, mutta sisältö on tylsempää ja haastetta on huomattavasti vähemmän. Sarjan ensimmäinen osa vuodelta 1987 on edelleen erittäin retro mutta samalla myös hyvin hiomaton, ohjaus on kohtalaisen kiikkerä, kenttäsuunnittelu on melko laiskaa ja vaikeustaso heittelee laidasta laitaan, viimeisten tasojen ollessa sadistisen vaikeita. Kokoelmasta löytyy tallennusmahdollisuus, pikakelaus taaksepäin ja muutama CRT-televisiohenkinen filtteri, ja kohtalaisen turha haastetila. Volyymit ovat jostain syystä poikkeuksellisen lujalla, joten stereoita piti muistaa sääsää huomattavasti pienemmälle tai talo alkaa tärisemään. Kokoelman pahin ongelma on keskinkertainen emulointi, joka näkyy satunnaisena nykimisenä ja jäätävässä input lagissa. Vaikeimmissa hypyissä megamies kävelee rotkoon, vaikka hyppynappia olisi painettu tason reunalla, ja jäiset kentät ja erityisesti Gutsmanin taso tuottivat päänsärkyä. Retropelikokemuksena jäädään kuitenkin reilusti positiivinen puolelle, eikä kokemus tule kalliiksi, halvimmillaan tämän kokoelman on saanut virtuaaliseen pelihyllyyn päälle seitsemällä juurolla.
 
Cyberpunk 2077 - Phantom Liberty (PC)

Hyvä lisäri.

Cyberpunkin ensimmäisessä ja ainoassa lisärissä NUSA:n presidentin kone rysähtää Night Cityyn ja V:n tulee rientää avuksi. Tästä alkaa vakoiluhenkinen seikkailu. Se sijoittuu pääosin uuteen kaupunginosaan, Dogtowniin. Kenneli on muusta Yökylästä muurilla erotettu alue, jossa valtaa pitää eversti Kurt Hansen ja tämän Barghest-yksityisarmeija (Witchereitä pelanneena nimi aiheutti pientä virnettä), poliiseilla ja veroilla ei sinne ole asiaa. Se on surkea sodan jälkeinen kaatopaikka, jota ei ole edes viitsitty korjata ja siellä tyypillisesti asuvat vain ne, jotka ovat pakomatkalla tai eivät voi muualla asua. Kuitenkin se on myös vapaakauppa-alue, jossa rikkaat rällästävät everstin kaverina. Peruspelissä tähtivoimana toimii Keanu Reeves, tässä tulee rinnalle mm. The Wirestä tuttu Idris Elba nukkuja-agentti Solomon Reedinä. Muut päähahmot eivät ole yhtä kuuluisia nimiä, mutta kaikki vetävät työnsä kunnialla. Kässäri on muutenkin pelin vahvin puoli, mikä tuli jo Witchereissä selväksi. Juoni on kiinnostava, kunhan alun tympeästä putkijuoksusta päästään yli ja käsittelee mm. yhtä pelin maailman kiinnostavinta osaa. Hahmoistakin on luotu kiinnostavia eivätkä ne ole pelkkiä karikatyyrejä. Erilaisia loppuja on useita ja yksi oli jopa melkoinen gut punch, josta kesti hetken päästä yli.

Entäs se pelaaminen sitten? No, kuten emopelissä, se on aika peruskauraa. Kuten totesin, alku oli melkoista putkijuoksua ja aloin jo kyllästyä siinä. Sitten kun päästään vapaammin liikkumaan niin alkoi kiinnostuskin nousta. Ammunnan, hiivinnän ja pikahakkeroinnin välillä voi valita etenemistavan. Itse yleensä aloin hiipiä, mutta hetken päästä paljastuin ja sitten netrunnerini polttelikin vastustajien synapseja ja kaappaili tykkitorneja rynkyn laulaessa. Paikoitellen oli hieman pakkohiiviskelyä ja vaikka se olikin selitetty, niin silti hiippailu on pelin heikoin osa-alue ja siksi turhauttavaa. Toisaalta se oli myös melko yksinkertaista, joten herää kysymys, olisiko sen voinut tehdä toisella tavalla... Hahmoni oli peruspelistä tapissa (lisäri nostaa maksimitason 60:en) eikä kuolo korjannut kuin ehkä kourallisen kertaa, nekin pääosin muualla kuin suorissa taisteluissa. Tekemistä kyllä riittää, sain tähän kulumaan nelisenkymmentä tuntia. Tosin mulla meni peruspeliinkin yli 120, kun tein joka tehtävän ja ostin autotkin perhana. Rahalleen saa siis vastinetta, vaikka odotinkin alennuksia. Vasta nyt se laski ensimmäistä kertaa 25%. Vähän nihkeästi jotkin firmat alennuksia jakelee, vaikka juuri korkeat alennusprosentit on Steaminkin alennusmyyntien tulojen pohjalla. No, eiköhän se aikaa myöten laske vielä enemmän. Joka tapauksessa tälle suositus ja miksei emopelillekin, jos se vielä on hankkimatta.

Cyberpunk 2077 - PCGamingWiki PCGW - bugs, fixes, crashes, mods, guides and improvements for every PC game

www.pcgamingwiki.com www.pcgamingwiki.com
 
Portal (PC)
Vanhan sotaratsun(skylake) viimeiseksi jäi sit yhden illan juttu. Portalin päätin pelata ihan sen vuoksi että oo puoliskoa yrittäny saada näitä pelaan ja jos olis tuoreessa muistissa niin on sit helpompi auttaa jos jumii. Noh eipä tähä mennyt ku 40min, ei paljoa tarvinnut miettiä mihin mennä ja mitä tehdä. Jokainen peluukerta ekan jälkeen on ollut n. 1h tai vähemmän ja aina mietityttää et oliko se ekakin näin lyhyt. Vähän testidemolta tää nyt tuntuu tällee jälkikäteen ajatellen. Jospa ton toisenkin sais nämä pelaamaan nii ehkä pääsis joskus sitä portalin cooppia pelaamaan taas.
 
Hole
Fps shootteri missä henki lähtee helposti, kuulokkeet ovat pakolliset ja nurkkia pitää kurkkia. Ehkä mieleen tulisi joku risteytys rainbow6/darksouls/nethackia mutta 10% progressiota sentään aina säilyy vaikka henki lähtee. Todella hyvät fiilikset/soundit aseissa.

Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.


Steam 4,99€
store.steampowered.com

HOLE on Steam

Casual & Hard FPS. Be careful with jam.
store.steampowered.com store.steampowered.com
 
Viimeksi muokattu:
perato sanoi:
Portal (PC)
Vanhan sotaratsun(skylake) viimeiseksi jäi sit yhden illan juttu. Portalin päätin pelata ihan sen vuoksi että oo puoliskoa yrittäny saada näitä pelaan ja jos olis tuoreessa muistissa niin on sit helpompi auttaa jos jumii. Noh eipä tähä mennyt ku 40min, ei paljoa tarvinnut miettiä mihin mennä ja mitä tehdä. Jokainen peluukerta ekan jälkeen on ollut n. 1h tai vähemmän ja aina mietityttää et oliko se ekakin näin lyhyt. Vähän testidemolta tää nyt tuntuu tällee jälkikäteen ajatellen. Jospa ton toisenkin sais nämä pelaamaan nii ehkä pääsis joskus sitä portalin cooppia pelaamaan taas.
Napsauta laajentaaksesi...
Yhden kerran pelasin useita vuosia sitten läpi ja luulin olevani nopea kun pelasin sen läpi yhden vuorokauden aikana. Kuvittelin että 1h olisi aikamoinen speedrun mutta tosiaan sehän on lähinnä puzzlepeli joten jos on ne kerran keksinyt, suurin osa ajanhukasta poistuu?

Vähän kuin jos pelaisi jotain vanhaa point&click seikkailupeliä, Monkey Island tms., nekin varmaan menevät ohi alta aikayksikön jos tietää jo vanhastaan miten jokainen eteen tuleva puzzle ratkaistaan?

Sen olen itsessäni havainnut että olen aika hidas pelaaja, jotain normi FPS-peliä mistä muut sanovat että pelasivat läpi 5 tunnissa, minä tahkon sellaista varmaan pari viikkoa. Johtuu varmaan siitäkin että tutkin niin tarkasti paikkoja ja pyrin pelaamaan lähes täydellisesti (eli jos tulee liikaa damagea tai muuten ei mene mielestäni täysin putkeen, ladataan aiempi peli eli savescumming jatkuvassa käytössä).

Varsinkin roolipelien läpipeluussa minulla menee helposti useita viikkoja ellei kuukausiakin, toki saatan niissäkin pitää välillä taukoja, joskus jopa aloitan alusta uudelleen jos en olekaan tyytyväinen alussa luomaani hahmoon jne. Ostan uusia pelejä paljon nopeammalla tahdilla kuin pelaan loppuun jo ostamiani...

Portal 2:nkin ostin monta vuotta sitten (vai sainko senkin ilmaiseksi jossain Steam tai Humble kampanjassa?), hieman olen alkua pelannut mutta jostain syystä jäi pauselle vaikka tykkäsin ykkösosasta kovasti, tai siis ainakin pelin lopusta, hauskin pääpahis mitä missään pelissä olen kohdannut.
 
timppeli sanoi:
Yhden kerran pelasin useita vuosia sitten läpi ja luulin olevani nopea kun pelasin sen läpi yhden vuorokauden aikana. Kuvittelin että 1h olisi aikamoinen speedrun mutta tosiaan sehän on lähinnä puzzlepeli joten jos on ne kerran keksinyt, suurin osa ajanhukasta poistuu?
Napsauta laajentaaksesi...
Nooh, edellisestä peluusta taisi kuitenkin olla +10 vuotta melkeempä, niin luulis ettei ihan tarkassa muistissa kaikki ole. Vaan kyllähän ne yleiskeinot löytyi aika nopeaa kun tietää miten niitä on tarkoitus ratkaista sen sijaan, että muistais tarkkaan itse ratkaisua. Toisaalta joku The Witness, niin vaikka sen peluukertojen välillä oli vaan joku 5? vuotta niin kyllä ne pulmat piti silti ratkaista ihan uudestaan ihan paria lukuun ottamatta. Yleensä ne pahimmat jumikohdat jää mieleen. Tai sit kuten kävi No One Lives Foreverin kanssa, yksi kohta johon jumiudun varmaa joka pelikerta ja jumiuduin myös viimeiselläkin kerralla niin pahasti että piti etsiä netistä keino päästä eteenpäin, ainoa mitä muistin: "tähän jumiuduin viimeksikin".

Itellä keskimäärin pelien läpipeluuajat on varsin pitkiä, koska monesti haravoin kaiken sisällön. Silti monesti pitempikin kuin se HLTB sivuston pisin aika, toisaalta taas sit jos vedän ns. "uusintapeluun" ilman haravointia niin jää kevyesti alle.
 
Indika (PC)

Sitten vähän lyhyempi välipala. Indika on nunna 1900-luvun vaihteen venäläisessä luostarissa. Hän kuulee ääniä eivätkä muut nunnat pidä hänestä pätkääkään. Indika saa "arvokkaan" tehtävän viedä kirje toiseen luostariin. Alkaa kävelysimulaattori Venäjän maaseudun läpi, mukaan lyöttäytyy karannut vanki Ilya. Matkalla ratkotaan simppeleitä pulmia, pelaillaan oldschool-minipelejä sekä pohditaan teologisia. Ihan OK, tosin en yleensä kävelysimulaattoreista kauheasti innostu muutenkaan. The Invincible tulee lähinnä poikkeuksista mieleen.

 
Tässä on nyt vähän ongelmana, että pelaan tällä hetkellä kahta peliä, joista kumpikaan ei ole kovin hauskoja.

A Plague Tale Requiem

Puolivälissä menossa ja vähän tuntuu grindaamiselta. Tarinan takia tämä on varmaankin kuitenkin pelattava loppuun. Pakko nähdä ja kokea, mitä hahmoille käy ja en halua katsoa vain Youtubesta tiivistelmää. Myös grafiikat ovat upeat ja maailmassa tulee paljon uusia, erilaisia paikkoja vastaan. Ne kannattelevat peliä.

Itse pelaaminen on älyttömän tylsää. Hiippailu on typerää ja noudattaa aina samaa kaavaa. Tekoäly on todella tyhmää ja monesti hiippailukohdissa tulee vain juostua läpi seuraavaan cutsceneen, jonka jälkeen perässä juokseet viholliset ovat kadonneet. Puzzlet ovat vielä pahempia. Tuntuu, että joku tekijöistä on vain päättänyt, että nyt tähän tulee puzzle miettimättä yhtään, miten se siihen sopii. Seurauksena on nostureita, joissa ei ole mitään järkeä, kaiken nostamista niin korkealle, ettei niihin yletä ilman työnnettäviä kärryjä ja rottien karkottamista valolla. Samat puzzlet ja elementit toistuvat luvusta toiseen. Joku "Just a story" -tila kelpaisi, jossa Puzzlejen läpi vain kävellään.

Assassin's Creed Shadows

Alkuun peli säväytti. Grafiikat ovat yksinkertaisesti upeat RT päällä ja FSR4 toimii modattuna hienosti. Vielä upeampaa on dynaamiset sääolosuhteet ja vuodenajat. Tuuli oikeasti humisee ja lennättää kaikkea. Myös maailma on hieno ja sitä tulee fiilisteltyä paljon. Taistelu ja parkourkin tuntuu luontevalta. Jonkunlainen meditointi tai muu tapa skipata aikaa olisi tarpeen, koska pelissä tuntuu olevan jatkuvasti yö.

Ongelmana on, että tämä on edelleen selvä Ubisoftin peli. Kaava on samaa tuttua, mitä on koettu vuosien ajan. Tehtävissä on lopulta vähän vaihtelua ja aika äkkiä menee grindaamiseksi, kun tyhjentää ties kuinka monennetta linnaa tai etsii ties kuinka monennesta temppelistä paperikääröjä. RPG on kuitenkin niin pakotettua, että päätarinassa on Level-vaatimukset. On siis pakko grindata, jos haluaa levelin alueille ja päätehtäville sopivaksi.

Ja sitten päästäänkin pahimpaan ongelmaan, eli päätarinaan. Käytännössä koko päätarinan idea on kostaa tappamalla listan verran ihmisiä. Kuinka uniikkia! Jokainen päätehtävä on siis luokkaa: 1. kerää vihjeitä kohteen olinpaikasta, 2. valmistele tappamista ja mene kohteeseen 3. Tapa kohde. Kun kohde on tapettu, siirry haluamassasi järjestyksessä seuraavaan. Korostan sitä, että järjestyksen voi valita, koska tarina ei tällöin ole yhtään progressiivinen ja hahmot eivät juuri kehity. Kumma, ettei Ubisoftin kokoisesta firmasta löydy vieläkään porukkaa, jotka osaisivat käsikirjoittaa hyvän tarinan ja monipuolisia tehtäviä. Ei edes silti, vaikka koko firma on konkurssin partaalla ja tyyliin yhden pelin menestyksen varassa.

AC Shadowsiin käytetty 50€ kaduttaa. Toisaalta tuo on tarinaltaan niin yksinkertainen, että sen voi jättää pitkäksikin aikaa tauolle. Ehkä aloitan Cyberpunkin kolmannen läpipeluun. Siinä on ainakin hyvä peli mielekkäällä tekemisellä.
 
Viimeksi muokattu:
Lare sanoi:
Assassin's Creed Shadows

Alkuun peli säväytti. Grafiikat ovat yksinkertaisesti upeat RT päällä ja FSR4 toimii modattuna hienosti. Vielä upeampaa on dynaamiset sääolosuhteet ja vuodenajat. Tuuli oikeasti humisee ja lennättää kaikkea. Myös maailma on hieno ja sitä tulee fiilisteltyä paljon. Taistelu ja parkourkin tuntuu luontevalta. Jonkunlainen meditointi tai muu tapa skipata aikaa olisi tarpeen, koska pelissä tuntuu olevan jatkuvasti yö.

Ongelmana on, että tämä on edelleen selvä Ubisoftin peli. Kaava on samaa tuttua, mitä on koettu vuosien ajan. Tehtävissä on lopulta vähän vaihtelua ja aika äkkiä menee grindaamiseksi, kun tyhjentää ties kuinka monennetta linnaa tai etsii ties kuinka monennesta temppelistä paperikääröjä. RPG on kuitenkin niin pakotettua, että päätarinassa on Level-vaatimukset. On siis pakko grindata, jos haluaa levelin alueille ja päätehtäville sopivaksi.

Ja sitten päästäänkin pahimpaan ongelmaan, eli päätarinaan. Käytännössä koko päätarinan idea on kostaa tappamalla listan verran ihmisiä. Kuinka uniikkia! Jokainen päätehtävä on siis luokkaa: 1. kerää vihjeitä kohteen olinpaikasta, 2. valmistele tappamista ja mene kohteeseen 3. Tapa kohde. Kun kohde on tapettu, siirry haluamassasi järjestyksessä seuraavaan. Korostan sitä, että järjestyksen voi valita, koska tarina ei tällöin ole yhtään progressiivinen ja hahmot eivät juuri kehity. Kumma, ettei Ubisoftin kokoisesta firmasta löydy vieläkään porukkaa, jotka osaisivat käsikirjoittaa hyvän tarinan ja monipuolisia tehtäviä. Ei edes silti, vaikka koko firma on konkurssin partaalla ja tyyliin yhden pelin menestyksen varassa.

AC Shadowsiin käytetty 50€ kaduttaa. Toisaalta tuo on niin lineaarinen sekä tarinaltaan yksinkertainen, että sen voi jättää pitkäksikin aikaa tauolle. Ehkä aloitan Cyberpunkin kolmannen läpipeluun. Siinä on ainakin hyvä peli mielekkäällä tekemisellä.
Napsauta laajentaaksesi...
Ootko pelannut Assassin's Creed Odyssey? Ja jos oot, niin mitkä mietteet Odyssey vs Shadows?
 
Tuuchen sanoi:
Ootko pelannut Assassin's Creed Odyssey? Ja jos oot, niin mitkä mietteet Odyssey vs Shadows?
Napsauta laajentaaksesi...
Olen. Odyssey tuntuu tässä vaiheessa paremmalta, vaikka ei sekään mikään hirveän ihmeellinen peli ollut:

Odysseyksessa parempaa:
  • Päätarina oli selvästi monipuolisempi ja mielekkäämpi. Vähemmän toistoa.
  • Maailma tuntui elävämmältä ja siellä oli enemmän erilaista tekemistä ja sisältöä.
  • Kulkeminen oli helpompaa, eli joka puolella ei ollut metsiä ja vuoria estämässä kulkua.
  • Kreikka ympäristönä oli Japania enemmän omaan mieleen
  • Ääninäyttely oli parempaa, vaikka päähenkilö ei siinäkään karismallaan hurmannut
Shadowsissa parempaa:
  • Maailma ei vaikuta ihan yhtä valtavalta
  • Grafiikat ja luonnollisesti dynaamiset sääolosuhteet sekä vuodenajat
  • Taistelu tuntuu sujuvammalta
  • Asetuksista saa päälle valinnan, että minkä tahansa vihollisen voi salamurhata yhdellä iskulla.
Odysseyn ongelmana oli liian iso maailma, pitkä tarina sekä RPG-elementit, jotka myös toivat mukanaan Level-vaatimukset. Joutui grindaamaan aika paljon ja pelin loppu alkoi tuntumaan tuskalta. Pelkään, että Shadowsissa käy sama, jos jatkan pelaamista.
 
Lare sanoi:
Olen. Odyssey tuntuu tässä vaiheessa paremmalta, vaikka ei sekään mikään hirveän ihmeellinen peli ollut:

Odysseyksessa parempaa:
  • Päätarina oli selvästi monipuolisempi ja mielekkäämpi. Vähemmän toistoa.
  • Maailma tuntui elävämmältä ja siellä oli enemmän erilaista tekemistä ja sisältöä.
  • Kulkeminen oli helpompaa, eli joka puolella ei ollut metsiä ja vuoria estämässä kulkua.
  • Kreikka ympäristönä oli Japania enemmän omaan mieleen
  • Ääninäyttely oli parempaa, vaikka päähenkilö ei siinäkään karismallaan hurmannut
Shadowsissa parempaa:
  • Maailma ei vaikuta ihan yhtä valtavalta
  • Grafiikat ja luonnollisesti dynaamiset sääolosuhteet sekä vuodenajat
  • Taistelu tuntuu sujuvammalta
  • Asetuksista saa päälle valinnan, että minkä tahansa vihollisen voi salamurhata yhdellä iskulla.
Odysseyn ongelmana oli liian iso maailma, pitkä tarina sekä RPG-elementit, jotka myös toivat mukanaan Level-vaatimukset. Joutui grindaamaan aika paljon ja pelin loppu alkoi tuntumaan tuskalta. Pelkään, että Shadowsissa käy sama, jos jatkan pelaamista.
Napsauta laajentaaksesi...
Hmm... En muista, että olisin joutunut Odysseyssä tai Valhallassakaan grindaamaan noita level-vaatimuksia, vaan niistä mentiin kyllä heittämällä yli sivutehtävien ansiosta. Vai lasketko sivutehtävät tähän grindaukseen?

Ehkä olen väärä henkilö kommentoimaan. Mulle Assassin's Creedit on jonkinlaisia comfort-pelejä. Tiedän aina mitä saan ja niitä voi pelata vähän pienemmällä intensiteetillä. Helppo myös edellisten osien perusteella arvata pelin kiinnostavat osat, tai ehkä ennemminkin, että mitä kannattaa jättää tekemättä.

Oon samaa mieltä, että emmä täyttä hintaa tuosta kokemuksesta maksa, mutta puoleen hintaan ihan mukavaa viihdettä. Shadows siis vielä pelaamatta, mutta tuon arvostelut ovat kyllä ilahduttaneet.
 
Mega Man Legacy Collection 2 (Nintendon Vitsi)
Kokoelma sisältää sarjan neljä jälkimmäistä osaa 16 bittisenä, 32 bittisenä ja 8 bittisinä uusretropainoksina. Julkaisut olivat pääosin ennestään tuntemattomia, joten vertailukohtaa vanhaan ei pahemmin löydy.
Mega Man 7: Sarjan heikoin osa siirsi alkuperäisen hexalogian 16 bittiseen asikakauteen, mutta uusi audiovisuaalinen tyyli on tuhnu ja lelumainen. Hahmografiikka on liian suurta, joten ruudulla on varsin ahdasta, joka näkyy myös tyhmennettynä kenttäsuunnitteluna. Vaikeustaso ei ole kunnolla tasapainossa, ja muutamat kentät vaativat pikkutarkkaa hyppelyä ja osa hitboxeista on suorastaan kryptisiä. Kerättävää löytyy edellisosia enemmän mutta suurin osa hahmonkehityksestä vaatii romujen kaivamista maan alta, täysin satunnaisista paikoista, joten läpipeluuohje on pakollinen. Peli on teknisesti täysin onneton tekele, ruudunpäivitys nykii säännöllisesti, input lag on aivan järkyttävää ja hahmografiikka lähes warppailee, kiitos helvetillisen frame skippailun. Arvosana 4/10
Mega Man 8: Audiovisuaalinen tyyli jatkaa edellisosan linjoilla, mutta on siirtynyt 32 bittiseen aikakauteen, ja ruudulla on huomattavasti enemmän tilaa. Kenttäsuunnittelu on huomattavasti parempaa ja vaihtelua löytyy. Vaikeustaso on hyvin tasapainossa, paitsi ylivaikeat lumilauttakohtaukset. Tällä kertaa hahmopäivitykset ostetaan jättikokoisilla pulteilla, joita on piilotettu 40 kipaletta eri tasoihin, ja näiden löytämiseen ei tarvita läpipeluuohjetta. Peli sisältää muutamia kämäisiä välivideoita, joiden englanninkielinen ääninäyttely on jotain aivan järkyttävää. Arvosana 8/10
Mega Man 9: Yhdeksäs osa palaa takaisin 8 bittiselle aikakaudelle, ja pelimekaniikka ja audiovisuaalinen tyyli on samanhenkinen kuin Mega Man 2:ssa. Vaikeustasoa on ruuvattu äärimmilleen, mutta kovalla yrittämisellä selviää aina loppuhirviöön asti. Kenttäsuunnittelu on suurimmaksi osaksi erinomaista, miinusta tulee vain yhden kentän gimmickeistä. Bonuksena löytyy vieläkin kovempia vaikeustasoja sekä pääsee hyppäämään Protomanin saappaisiin. Yksi superhaastava maratonkenttä tulee myös tarjolle pelin läpäisyn myötä. Arvosana 9/10
Mega Man 10: Vähän turha julkaisu, joka näyttäisi koostuvan Mega Man 9:n ylijäämämateriaalista. Mitään oikeita uudistuksia ei ole luvassa, mutta bonuksena pääsee hyppäämään myös Bassin saappaisiin. Kenttäsuunnittelu on huomattavasti heikompaa ja osittain päälleliimattuja gimmickejä on joka toisessa kentässä. Vaikeustasoa on hieman ruuvattu alemmassa mutta samalla se on myös erittäin poikkoilevaa. Arvosana 7/10
 
Blue Prince
Ehditty jo julistaa vuoden parhaaksi peliksi, mutta ei ole genrensä puolesta todellakaan koko kansan peli. Äkkiseltään peli vaikuttaa lautapelin ja kävelysimulaattorin yhdistelmältä, jossa tarkoituksena on löytää muuttuvan labyrinttitalon läpi salaiseen huoneeseen numero 46.

Mutta kuten pelin hinnasta ja 8 vuoden kehitystyöstä voi arvata, se on vain pelin pintakerros. Tuota labyrinttirumbaa siis kyllä pelataan jokaisella pelikerralla, mutta sen päälle on kehitetty uskomaton määrä jippoja ja salaisuuksia pitämään motivaatiota yllä.
store.steampowered.com

Blue Prince on Steam

Welcome to Mt. Holly, where every dawn unveils a new mystery. Navigate through shifting corridors and ever-changing chambers in this genre-defying strategy puzzle adventure. But will your unpredictable path lead you to the rumored Room 46?
store.steampowered.com store.steampowered.com
 
Mass Effect 1, 2 ja 3 pelattu läpi kun osti tuon Legendary Editionin mitälie 8€. Peliaikaa 106h. Ehkä paras hinta-laatusuhde ikinä.

Pakotin pelaamaan itseni Renegade tyyliin loppuun asti kokeen vuoksi. Aíka paljon hupaisia dialogeja mutta myös tylyjä ratkaisuja joista jäi aika paha maku suuhun :cry: Harvassa on pelit missä valinnoilla on kauaskantoisia seurauksia itse pelisarjan sisällä.

Grafiikat päivittynyt mukavasti tässä legendary editionissa. Vähän pelimekaniikat oli jälkeenjääneitä varsinkin Mass Effect 1. Esim. 5cm kivi estää liikkumisen ja ei voi mennä minkään esteen yli jne. Mutta 2 ja 3 paransi menoa kuin sika juoksuaan.

Pistetään screenshotit pienehköllä spoilerilla yhdestä sivutehtävästä mikä kuvaa mielestäni aika hyvin renegade valintoja :beye:

jack1.jpg

jack2.jpg

Jahas mitä seuraavaksi. Tässä on vanha päässyt taas vähän vauhtiin pelaamisen suhteen vuosien taon jälkeen.

edit: jälkilämpöihin olisi tarjolla tietenkin Mass Effect Andromeda mikä lienee aika kädenlämpöinen esitys. Ja lisäksi ei löydy oikein hyvällä hintaa. Tarttis pulittaa 30€ vielä näin vanhasta pelistä.
 
Mages of Mystralia (pc)

Epicin ilmaispelejä, josta ei aloittaessa ollut kovin suuria odotuksia, mutta että kokeillaan.

Ihan kiva ylläri ilmaispeliksi tämä. Ei varsinaisesti oikein loista mistään kohtaa, graafisesti kevyt, mutta ihan kivan tyylikäs, tarina kevyt, mutta ihan ok, pelattavuus kevyttä, mutta ihan ok jne. Pelissä mikään kohta ei ole huippua, mutta ei myöskään vituta. Pomotaistelut vähän että devit yrittäneet keksiä niistä jotain suurempaa ja lopputuloksena vähän pitkäveteisiä, kun eivät kuitenkaan liian vaikeita ole, mutta nekään ei vituta. Peli ei mikään valtavan pitkä, joku kymmenisen tuntia, oikein sopiva tällaiselle pikkupelille, niin kiva pelata loppuun asti pitkästymättä. Ohjaimen kyllä vaatii, tuli oikein kaivettua kaabinperältä ohjain käyttöön kun hiiri näppis yhdistelmä ei tässä hyvä. 7/10
 
Atomfall - PC

Tämähän on aivan mainio Fallout klooni jossa seikkaillaan Brittiläisellä maaseudulla Windscale onnettomuuden vaihtoehto-todellisuudessa.

Juoni on varsin hyvä ja pelimekaniikat sopivan yksinkertaiset, isoin ero peruskaavaan on että quest marketeita ei jaeta vaan homma rullaa eteenpäin vihjeiden perusteella, salapoliisimaisesti. Jatkuvasti on kyllä tekemistä, turhaa kävelyä tulee aika vähän vaikkei fast travel pelistä löydykään.

Pelin pituus oli yllättävän lyhyt, 9h oli kellossa kun päädyin puolivahingossa jo loppuun. Mahdollisia skenaarioita on puoli tusinaa ja sopivan salaperäisiä kaikki.

Vahva suositus jos kaipaa ns kevyttä väliruokaa Fallout skeneen. Ei mitään mullistavaa muttei mitään inhottavaakaan - 3/5.
 
Jack Move. Virkistävästi noin 7 tunnin RPG turvonneiden pelien keskellä. Hauskoja hahmoja, hybät biitit ja kaunista pikseligrafiikka. Taistelusysteemi on 👌

5e alessa Steamissa

9/10
 
Viimeksi muokattu:
Stardew Valley.

Olin laittanut Steamin toivelistalle muistiin aikoinaan sitä varten, että joskus sitten tutustuisin tarkemmin tähän ihan älyttömästi kehuttuun peliin. Oli koko peli päässyt jo unohtumaan, mutta kun kaipasin flunssapäivien ajanvietteeksi rentoa näppäilyä, tuli SV vastaan kun selailin mitä olinkaan laittanut Steamin listalle talteen ja olisiko jotain käyttökelpoista.

Otin testiin. Ei ollut ennakko-odotuksia muuta kuin että ei voi ihan huono olla kun on niitä harvoja "ylivoimaisen myönteiseksi" vuodesta toiseen Steamissa arvosteltuja pelejä. Hieman kyllä epäilytti miten todella retroa ysärigrafiikkaa kestää katsella 2020-luvulla, ja että innostunko tällaisesta maanviljelyssimulaatiosta (joka on toki paljon muutakin). No täähän onkin ihan maaginen. Todella rentouttava ja koukuttava puuhastelupeli. Ja melko simppelin oloisen ja varsin kiltin hyväntuulisen pinnan alla on yllättävän paljon syvyyttäkin. Pelaamisen rentoutta tuo se, että pelissä voi aika vapaasti valita, mitä millonkin tekee ja mitä juttuja haluaa painottaa. Voi vaikka keskittyä mainiosti toteutettuun kalastamiseen pari päivää vaikka voisi mennä kaivokseenkin tonkimaan. Pikkutehtäviä voi ottaa tehdäkseen tai jättää tekemättä, ihmissuhteita voi kehittää tai olla kehittämättä jne. Ja vaikka pelissä haluaisikin edetä taustajuonen mukaisesti ja pelin tarjoamia tehtäviä ratkoen, sitäkään ei voi tehdä putkinäköisesti ja pelkästään vahvan tavoitehakuisesti, vaan on syytäkin käyttää aikaa vaan kaikenlaisten arkisten juttujen tekemiseen kuten oman farmin ylläpitoon. Mitään ei voi munata totaalisen katastrofaalisesti, mutta asioiden tekeminen kohtalaisen loogisesti ja järkevästi helpottaa pelissä etenemistä ja edistää tavoitteiden saavuttamista.

Alkeellinen grafiikka ei häirinnyt yhtään vaan alkoi viehättää ja tuo peliin oman tunnelmansa. Pelimekaniikka on toimiva, bugeja löytynyt pyöreä nolla niin kuin näin vanhassa ja koko ajan kehitetyssä pelissä kuuluukin. Ekojen 30 tunnin aikana ei tullut vastaan yhtään raivostuttavaa ominaisuutta toisin kuin koukuttavuudeltaan lähes saman tasoisessa mutta yhtä aikaa ärsytyskynnyksen jatkuvasti ylittävässä Rimworldissa. Ja tosiaan 30 pelituntia on nyt mittarissa eikä ole kyllästyttänyt hetkeäkään. Illalla varmaan taas useamman tunnin sessio tulee pelattua yöunien kustannuksella.

30 tunnin peliajalla pelin kalenteri on edennyt yhden vuoden ajan ja pelin on saanut pyörimään hyvin mutta eteneminen pelissä on vielä melko varhaisessa vaiheessa, eli pelattavaa riittää 14 euron hintansa edestä hyvin.

Ja peliä on säntillisesti kehitetty mitälie 8 vuotta ensin yhden hengen ja sitten 2 tai 3 hengen tiimin voimin rakkaudesta lajiin. Kaikki päivitykset ja kehitys ilmaisia pelaajille, ei ainoatkaan maksullista dlc:tä jne. vaikka jopa ihan mielelläni ostaisinkin jonkun maksullisen dlc:n kehittäjien tukemiseksi kun pelin ostohintakin oli noin halpa. Modejakin vissiin on tehty, mutta ne eivät ole tarpeellisia pelin muokkaamiseksi siedettävään muotoon.

Tälle annan täyden kympin. Koukuttava, bugiton, pelimekaanisesti toimiva, (liiankin) halpa mutta pitkäksi aikaa tekemistä tarjoava leppoisa hyvän mielen peli jossa kuitenkin myös syvyyttä ja jota on rakenneltu ja kehitetty iän kaiken selvästi aidosta halusta tehdä kiva peli ennemmin kuin vain tehdä bisnestä. Pieni miinus siitä että Pelican Cityn puuseppä/talonrakentaja Robin on siviilisäädyltään rouva ja siten pelaajan romanssiyritysten tavoittamattomissa. Rakennusalan ammattilainen olisi omalla farmilla hyödyllinen nikkaroimaan. :rolleyes:
 
Sain eilen päätökseen mahtavan Zelda Oracle of Ages (GBC) pelin, jonka latasin aikanaan eShopista Nintendo 3DS:lle. Aikaa meni 62h, koska yritin viimeiseen asti keksiä itse tavan edetä. Onneksi on netti, kun muutamassa kohdassa en ratkaisua keksinyt millään.

1000002797.png


Aikaa voi vaihtaa nykyhetken ja menneisyyden välillä ja myös vedenalainen maailma aukeaa pelattavaksi. Oracle of Ages on mielestäni ihan uskomattoman mahtava!

1000002798.png


Olen hämmästynyt siitä, miten paljon pelattavaa ja kiinnostavaa grafiikkaa on pystytty mahduttamaan 8MB kortille.
Pelissä on tutkittavaa ja ratkottavaa sekä graafisesti kekseliäitä yksityiskohtia hämmentävän paljon.

1000002801.png


Pelin teki Capcom Gameboy Colorille 2001 ja sen painopiste on pulmien ratkomisessa. Tälle tehtiin myös rinnakkaispeli "Oracle of Seasons", jossa painopiste on enemmän taisteluissa. Ne ovat tarinaltaan erilaiset, mutta myös linkittyvät toisiinsa. Seasons onkin seuraavana pelivuorossa.


1000002802.png
 
Viimeksi muokattu:
Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi tänne.

Uutiset

Uutisia lyhyesti

Uusimmat viestit

Statistiikka

Viestiketjuista
288 947
Viestejä
4 953 704
Jäsenet
79 557
Uusin jäsen
Melha

Hinta.fi

Back
Ylös Bottom