Broken Sword 3
Klassinen naksuseikkailusarja hyppää 3D-maailmaan ja tulos on mitä on. PS2-tasoiset grafiikat ovat minusta oikeastaan aika hurmaavia, mutta pökkelöt animaatiot eivät pääse edes lähelle 2D-edeltäjiensä tasoa. Mukana on taistelukohtauksia, joissa on alkeellisia quick time eventtejä, ja hiippailua. Kamera ei ole pelaajan hallussa ja se vaihtaa paikkaa äkisti ja varoittamatta, mikä tekee jo normaalista liikkumisesta aika tuskallista, hiippailusta nyt puhumattakaan. Vihollisia vaanii usein juuri kameran ulkopuolella game over kourassa. Onneksi peli checkpointtaa koko ajan.
Peli julkaistiin konsoleille ja sen huomaa. Ohjaintuki on hyvä, mutta kässärin taso on laskenut. Useimmat repliikit on typistetty lyhyiksi tokaisuiksi, varmaan siksi että tekstitykset pystyisi lukemaan sohvalta asti. Muistikirjasta on nerffattu erittäin lyhyt ja suoraviivainen tehtävälista eikä siitä näe enää päähahmojen pään sisään. Se on menetys. Huumoriltakin on taittunut paras terä.
Tarina on lähinnä ykköspelin uudelleenlämmittely, jossa seikkailevat samat temppeliherrat, salaliitto ja ley-linjat kuin aikoinaan. Kierrätyksen mausta huolimatta juoni toimii ihan kohtalaisesti. Lopussa ei ollut kyllä mitään järkeä.
Broken Sword 4
Nelospelin ansioksi voidaan laskea, että se saa kolmosen näyttämään hyvältä.
Grafiikka ainakin on ihan hyvän näköistä, sarjan parasta tähän asti - rima on tosin matala. Suttuisten 2D-pelien ja kulmikkaan kolmososan jälkeen nelonen näyttää edes perushyvältä. Hahmoista tosin tulee aika raju uncanny valley -efekti ja huulisynkka on niin hirveää, että se pisti jopa minun silmääni. 5:4-kuvasuhteelle tehty peli vilauttaa välillä vahingossa maailman reunaa, kun sitä pelaa 16:9:llä. Ohjaintuki on poistettu ja nyt maailmassa joutuu juoksentelemaan nuolinäppäimillä, mikä tekee liikkumisesta kömpelömpää. Pieniä juoniaukkoja ja klaffareita on älytön määrä. Kirjoitusvirheitäkin vilisee, osa niistä kriittisissä paikoissa. Peli sanoi Filip VI:tä IV:ksi ja menin ihmettelemään väärää Wikipedia-sivua.
Puzzlet ovat järjenvastaisia, huonoimmat koko sarjassa. Ei hävettänyt yhtään luntata koko ajan läpipeluuohjeesta, joka sekin kuittailee pulmien typeryydestä ja epäloogisuudesta. Selvitä mitä putkiston venttiileitä pitää vääntää, jotta vesi virtaa oikeaan osoitteeseen, mutta puzzle menee läpi vain jos juuri tietyn namikan säästää viimeiseksi. Teurastamon liukuhihnaa vierittämällä esiin putkahtaa mafioson ruumis, mutta vain jos
tiedät sen olevan siellä, muuten hihnalta tulee pelkkiä sikoja. Jossain on menty pahasti pieleen, kun läpäisyohje neuvoo nostamaan näytön kirkkautta ja sammuttamaan huoneen valot oikeassa elämässä, koska muuten pelialue on liian pimeä navigoitavaksi.
Hiippailu on vielä syvemmältä hanurista kuin edellisessä pelissä, koska huonon kameran lisäksi kontrollit ovat mitä sattuu, eikä mukana ole vieläkään minkäänlaista
pelimekaniikkaa hiiviskelyn avuksi. Luojan kiitos checkpointteja on edelleen parin metrin välein. Ilman niitä tilanne olisi kestämätön.
Tarina? Eääh. Pääjuonessa oli jotain ideaa, mutta dialogin taso on romahtanut entisestään ja vitsit järjestään huonoja. Hyviä hetkiä on muutama, mutta ne eivät riitä pelastamaan 12-tuntista peliä.
BS3 oli lopulta ihan jees ärsyttävyyksineenkin, mutta BS4 on oikeasti paska. Sen jyystäminen läpi ei ollut hauskaa, ja olisin varmasti jättänyt pelin kesken ellei se olisi osa isompaa sarjaa. Lähdin pelaamaan näitä lähinnä viitospeliä silmällä pitäen, enkä halunnut jättää aallonpohjiakaan väliin.
XIII
Minäpä olen lukenut alkuperäisen sarjakuvan. XIII on agenttitrilleri, jossa mies etsii kadonnutta muistiaan ja yrittää torpata Yhdysvaltoja uhkaavan salaliiton juonet. Sarjis on tarinana reilusti fiksumpi ja viihdyttävämpi, mutta ainakaan pelisovituksen tyylitajua ei voi kiistää. Se on kuin pelattava sarjakuva täynnä visuaalisia ääniefektejä ja ruutuihin pohjaavaa kerrontaa. Omaperäinen taidetyyli tekee vuonna 2003 julkaistusta pelistä vielä tänäänkin hyvännäköisen. Jos tekstuurit vaihtaisi tarkempiin, XIII olisi kuin juuri tehtaalta tullut. (Pelistä on tehty myös remake, jonka kaikki lyttäsivät. En vaivautunut vilkaisemaan.)
Ensimmäisen persoonan räiskyttely on nykypelaajalle vähän tunnotonta. Joka sortin sarjatuli tuntuu roiskuvan aivan minne sattuu. Hiippailemaan pääsee myös ja sitä on yllättävän paljon, ehkä kolmannes koko pelistä. Ei tämä mikään Splinter Cell ole, mutta ainakin hiiviskelyä on tuettu pelimekaniikoilla: viholliset voi paikantaa askeläänten perusteella, ruumiit voi piilottaa ja niin edelleen. XIII on oikea hiippailupeli eikä mikään naksuseikkailu, johon joku psykopaatti pelintekijä on liimannut hiippailuosuuksia. Katso yllä.
Tarina on jännittävä agenttiseikkailu, kuten alkuteoksessa, vaikka mutkia onkin vedetty suoriksi. Sarjakuvaan verrattuna juoni on pahasti teurastettu, mutta pelimittapuulla edelleen ihan hyvä. Eniten harmittaa parin hahmon kohtalo. Päähahmo XIII itse ei ole enää juuri muuta kuin mykkä pyssymies, ja yksi lempihahmoistani, Majuri Jones, on täysin tunnistamaton. Afro on saanut kyytiä ja naista on vanhennettu ainakin 20 vuotta.
Kuka tuo muka on?
Alun jälkeen peli vaikeutuu niin, että checkpointteja on harvemmassa. Huono ratkaisu. Varsinainen gameplay ei ole sen vaikeampaa kuin ennen, mutta kuolemasta rangaistaan enemmän.
Ongelmaa pahentavat pomotaistelut, jotka ovat sanalla sanoen hevonpaskaa. Hitscan-aseilla varustetut panossienet eivät paljon naurata, kun bossin ja edellisen latauspisteen välillä on monta minuuttia peliaikaa ja välinäytöksiä. Kehitin pomoja vastaan ovelan strategian: tiputin vaikeustason alimmalle portaalle matsin ajaksi. Jos peliä ei kiinnosta tapella reilusti, miksi minun pitäisi? Realistic-vaikeustaso on muuhun peliin oikein passeli, mutta pomotaistoista se tekee pelikelvottomia. Voitin huijaamatta muistaakseni kaksi.
Peli on aikansa tuotokseksi mainio, mutta menkää hyvät ihmiset lukemaan se sarjakuva. Suomenkielinen versio löytyy useimmista kirjastoista.