Viimeksi pelaamasi peli ja mietteitä siitä

Forgotten City (PC)

Tähän oli jotenkin vaikeaa päästä sisään mutta sitten olikin hetken päästä vaikea lopettaa. Hyvä tarina, tiukka paketti, kiinnostava ympäristö. Tosin pääsi käymään niin että kävin jo aika alkumetreillä yhdessä paikassa ja sitten juonenkäänteet olikin jo silmillä. Sen jälkeen meni vähän läpsyttelyksi että saa eri kombinaatiot lopuista vaikka paljon oli asioita tekemättäkin.

Assassin's Creed Unity (PC)

Pelistä lukenut lähinnä haukkuja graafisia bugeja. Pelasin vähän alkua ja vaikutti kuitenkin erittäin kiinnostavalta. Grafiikat ei ole bugittaneet lainkaan. Ranska kaupunkina ja Notre-Dame nyt tuli heti kurkittua läpi ja vaimonkin kanssa ihmeteltyä kaupunkia kun Ranska on paikkana tuttu.

Mutta sitten. Iski kyllä pahasti silmille tämä vanhojen Assassin's Creedien perisynti. Ohjattavuudessa on jäätävä painon tunne, uudet AssCreedit kyllä ovat parantaneet tässä huomattavasti. Hyppään katolta parvekkeelle. Tai siis yritin pudottautua, ukko on kuin Eri-Keeperillä liimattu siihen katolle. Tipahdankin pienen parvekkeen kaiteelle. Yritän mennä siitä alas ja sisään. No ei kun se meneekin parvekkeen toisen puolen kaiteelle. Käännyn ympäri. Se tekee sen taas. Ei jumalauta, eikö tästä parvekkeen ovesta nyt oikeasti pääsisi kohta jo sisään? Vartija huomaa minut välittömästi ja hässäkkä on valmis. Ärräpäät lentävät, naapuritkin valvovat kanssani. Luovutan ja annan vartijoiden tappaa minut. Sama toistuu monta kertaa. Ikkunoista ulospääsykin tuntuu olevan sula mahdottomuus ajoittain. Hiljalleen kenttä alkaa olla jo niin tuttu, että muistan vartijatkin jo ulkoa. Pääsen tehtävän seuraavaan osuuteen, ns. restricted alue. Yritän löytää paikan mistä pääsen sujuvasti sinne, vaan kaukaiselta katolta joku ampuukin minut kuoliaaksi ihan koska voi.

Ei se mitään, noin tuhannen kerran jälkeen onnistun, melkein. Kello näyttää kahta yöllä, pitää mennä nukkumaan vaikka tehtävä on kesken. Suljen pelin, Ubisoftin kikkare onkin kaatunut taustalla. Save katoaa ilmeisesti kuin kyyneleet sateeseen ja tehtävä ei ole tallentunut vaan sama paska alkaa taas alusta. Koko ilta meni ns. hukkaan. Luen netistä, että kyseessä onkin joku moninpelitehtävä ja ne pitäisi pelata kerralla tuubiin.

Voi jeesus. Yritän pitää pelistä mutta se tekee kyllä kaikkensa että kiroaisin sen syvimpään helvettiin.
 
Naughty Dog -studion seikkailupelisarjat (Uncharted ja The Last of Us)
(Paras syy omistaa Playstation? Tällä hetkellä vielä Playstation Exclusive -pelejä, mutta Uncharted Legacy of Thieves collectionin tulossa PC:lle myöhemmin tänä vuonna)

Unchartedista julkaistiin siis vastikään Legacy of Thieves collection (Uncharted 4 - A Thief's End ja Uncharted Lost Legacy), joten pelasin odotellessa hiljattain julkaisun alla Uncharted Nathan Drake Collectionin (Uncharted 1-3) ja sitten julkaisun myötä U:LoT-collectionin siihen perään. (joutui sijoittamaan 10€ - upgrade ei sinänsä tuonut paljon uutta, koska pelit näyttivät ihan kelvollisilta aiemminkin, mutta 60 fps on toki kiva lisä)

Unchartedit ovat keveydessään ehkä hauskinta pelattavaa mitä tällaisiin käsikirjoitettuihin, mutta kuitenkin pelaajaa osallistaviin seikkailupeleihin tulee. Tarinankuljetus ja action-elokuvamaisuus on ihan omassa luokassaan, vaikka juoni ja puzzlet jättävätkin toivomisen varaa. Indiana Jones -hengessä mennään, mutta tarinallisesti valitettavan kevyin eväin (Kristallikallo-luokkaa =D). Nokankoputtamista sis löytyy, koska kokonaisuus jää pinnalliseksi ja lähinnä kuljetaan kohtauksesta toiseen - tilanteista selviytymisessä ei ole merkitystä muulla kuin lopputuloksella. Hauskaa se on silti, koska näyttelijätyö ja tarinankuljetus on niin erinomaista. Huumoria ja draamaa unohtamatta.

Intouduin sitten samaan Naughty Dog -syssyyn pelaamaan Last of Us -sarjan uudestaan. Olin ne pelannut reilu vuosi sitten ennen Part II:n 60 fps upgradea ja ajattelin kokeilla, että innostaako jo pelata uudestaan. Ensimmäinen pelikierros oli todella rankka, joten yllätyin pelien toimivan melkein yhtä hyvin kuin ensimmäistä kertaa pelatessa. Ensimmäisen pelikerran jälkeen ajattelin, että ei tule palattua TLOU-pelien pariin ennenkuin mahdollisen Part III:n julkaisussa (toivottavasti sellainen tulee joskus). Ensimmäinen TLOU on jäykemmistä kontrolleista huolimatta mukavampi kokemus, kun taas Part II on jopa toisella kierroksella masentavin peli mitä tulee mieleen. Kiero tarinankerronta ja henkilöhahmojen kohtalot vain vetää mielen todella mustaksi (ainakin putkeen ensimmäisen osan jälkeen pelaten). Käsittämätöntä miten videopeli voi vaikuttaa näin vahvasti. Avuttomana pelaaja joutuu naputtamaan QTE:t läpi, kun julma juoni kääntää kuvitteellista veistä pelaajan kylkiluiden välissä. Erittäin väkevä kokemus, joka ei ainakaan paranna unenlaatua.

Vaikka kyseisissä Naughty Dog -studion pelisarjoissa vaikuttaa olevan paljon yhteistä - mm. pelimoottori, erinomaiset ääninäyttelijät ja loistava motion capture -materiaali, dramaturgia ja tiettyjen kohtauksien rakenne - niin eroja löytyy myös. Unchartediin verrattuna The Last of Us nousee aivan eri tasolle juurikin käsikirjoituksen ja juonen tarjoamien tunteiden, tunnelman sekä myös pelattavuuden osalta. Pelattavuus on toki rajoittunutta verrattuna joihinkin muihin kolmannen persoonan peleihin, mutta mielestäni kuitenkin ollaan todella kovalla tasolla etenkin Part II:n myötä. Tekisi mieli jopa pelata vielä joskus vaikeimmilla asetuksilla ja koluta viimeisimmätkin kirjeet yms. kerättävät (taustatarinakin vie mennessään).

Näiden jälkeen voi vain jäädä odottamaan sitä seuraavaa Naughty Dog -seikkailupeliä on se sitten jatkoa edellisille tai joku uusi IP. Valitettavasti mitään varmaa tietoa seuraavista ei ole eli todennäköisesti ollaan vuosikymmenen loppupuolella, kun jotain uutta timanttia (luotto on kova) tulee ulos. Huhuja on ollut lähinnä TLOU2-moninpelistä (tätä kehitettiin jo varsinaisen pelin rinnalla, joten voisi periaatteessa tulla nopeastikin ulos) ja TLOU-remasterinremasterista. Jossain artikkelissa mainittiin jopa tuon moninpelin kehityksen pohjautuvan Days Gone -pelin pohjalle. Days Gonessa oli kieltämättä hyvin samankaltaista maailmankuvaa ja osin tunnelmaakin. Loistava peli sekin (hmm, milloinkohan uusintakierros).

Valitettavan vähän samankaltaisia vastaavan pieteetin pelejä tehdään. Ehkä lähitulevaisuudessa yhtä vahvoja tunteita aiheuttavat pelit ovat God of War: Ragnarök ja A Plague Tale: Requiem. Toivottavasti.
 
Aloitin Mortal Online 2 pelaamisen julkaisusta, kyllä... alussa oli jono ongelmia yms. mutta tilanne paranee koko ajan. Kyseessä on kuitenkin pienen ruotsalaisen indiefirman tekemä MMO.

Eli Mortal Online 2 on UO (Ultima Online) henkinen seuraaja ja ainakin näin wanhalle UO veteraanille se uppoaa 100%. Kyseessä on siis hardcore mmorpg jossa menetät kaikki kamat mitä kannat kun kuolet ála Tarkov. Hahmoja voi luoda yhden per tili ja hahmolla on tietty määrä pisteitä joita voi käyttää taitoihin, kuten UO:ssakin oli. Kaikkien kaupunkien ulkopuolella olet vapaata riistaa ja RPK:t vaanivat jokaisen nurkan takana joten silmät pitää olla selässäkin. Pelissä on monipuolinen craftaus, joten voi tehdä erilaisia haarniskoja, aseita, potioneita, ruokia yms. taming joten voit kesyttää eläimiä kuten hevosia ja karhuja myöhemmin myös hirviöitä lisäksi pelissä on ingame housing kuten UO:ssakin oli ja siis YKSI maailma jossa kaikki pelaavat (tällä hetkellä niitä on 4 kpl + päämaailma, kunnes devit korjaavat ongelmat joita vielä siis on luvattoman paljon). Peliä pelataan first person viewstä ja tässä se mielestäni muistuttaakin paljon Skyrimiä ja taistelusysteemi on tehty kuten Mordhaussa tai Mount & Bladessä. Peliä pelatessa tulee nostalginen fiilis, kuten silloin aikoinaan UO:ta pelaillessa ja se tavoittaa mielestäni saman tunnelman hyvin. Itse olin pitkään ilman kiltaa ja liityin nyt ARPK kiltaan, kun ei nuo PK hommat oikein kiinnosta. Peli on tehty Unreal Engine 4 joka päivitetään pian 5 versioon.

Mortal Online 2 Traileri
What is Mortal Online 2?
Random PVP video Youtubesta

ss_f0b43b1096b103f9bdbf5c5cac9ddc74e85b6a92.1920x1080.jpg


ss_01e5f04e6b3b3d5859945d42282d4330ceb22ee8.1920x1080.jpg
 
Deus Ex (PC)
Nokkelimmat pokkelimmat ovat ehkä jo arvanneet, mikä on suosikkipelini kautta aikain. Hommasin tämän aikanaan jo ilmestymisen aikoihin ja sen on tullut pelattua läpi lukuisia kertoja, en edes osaa sanoa, montako. Jos heitän arvalla vaikka 12 niin ei välttämättä mene pieleen, voi olla jopa alakanttiin. Edellisestä kerrasta sentään on jo vuosia ja sain tässä joku aika sitten päähäni koittaa tätä uudestaan, kun katselin yhden videon pelisarjasta. Sanotaan, että aina kun joku tämän pelin mainitsee, joku toinen asentaa sen taas koneelleen :) Vähän kyllä jännitti, että kuinka peli on kestänyt ajan hammasta, mutta sanoisin, että peli on edelleen hyvä, joskin siinä tietyt ajan tuomat haasteensa on.

Aletaan kuvauksesta, jos tämä ei jollekulle ole jostain syystä tuttu. Peli kuuluu vähän epämääräiseen immersiosimulaatioiden genreen, jonka määrittely ei ole ihan yksiselitteistä. Yleensä näissä kuitenkin toistuu ainakin seuraavat ominaisuudet:
  • Pelityylin vapaa valinta
  • Ympäristön kanssa interaktio
  • Semiavoin maailma
Näistä eka tarkoittaa sitä, että voi valita vaikkapa hiippaileeko vihollisia verettömästi tyrmäten vai aseet laulaen. Toinen taas vaikkapa huoneistosta löytyvän vessanpöntön ja lavuaarin käyttöä. Kolmas taas meinaa, että pelialue on rajattu (esim. avaruusasema, ei tässä tosin), mutta siellä voi käyskennellä kunhan löytää etenemisen mahdollistavan kyvyn tai esineen ja tutkituille alueille voi myös palata. Monessa pelissä siis voi olla jokin näistä ominaisuuksista, mutta immersiosimulaatioissa tyypillisesti kaikki. Genren muita edustajia ovat vaikkapa System Shockit, Bioshockit (ei ehkä Infinite kuitenkaan) sekä Arkanen Prey.

Itse peli sijoittuu 2050-luvulle. Päähenkilö on JC Denton, antiterroristijärjesto United Nations Anti-Terrorist Coalitionin (UNATCO) toinen nanoaugmentoitu agentti. JC:n veli Paul oli ensimmäinen. Heidän veressään virtaa nanorobotteja, jotka mahdollistavat yli-inhimilliset kyvyt, kuten luotipanssarointi, kyky nostaa raskaita kuormia tai hypätä korkeammalle kuin Matti Nykänen. Tätä aiemmin augmentointi oli servoja ja koneraajoja, mikä oli aika rujon näköistä kun Dentonit taas eivät eroa nopealla vilkaisulla normiväestöstä. Paitsi etteivät osaa hymyillä, edes valokuvaa varten. Suora lainaus pelistä :) Pelin alussa on mahdollista pelata erillinen tutoriaali, mikä on minusta parempi ratkaisu kuin nykyiset pakkotutoriaalit, niiden kanssa joutuu taistelemaan kiinnostuksesta. Itse tarina alkaa, kun terroristit ovat vallanneet Vapaudenpatsaan (jonka juurella myös UNATCO:n päämaja on) ja kaapanneet Ambrosia-lähetyksen. Ambrosia on maailmalla riehuvan taudin, Harmaan kuoleman (Grey Death) ainoa vastalääke. Sitä jaellaan vain rikkaille ja vaikutusvaltaisille tavisten jäädessä ilman. Äkkikatsomalta saattaa vetää yhtäsuuruusmerkkiä koronan ja Harmaan kuoleman välille, mutta kun pelaa enemmän, huomaa, että eivät ne kovin samaa kuitenkaan ole. Juoni on myös siitä kuuluisa, että se sotkee mukaan varmaan kaikki 2000-luvun alussa pinnalla ollet salaliittoteoriat kuten Illuminati, Roswellin avaruusoliot, miehet mustissa ja niin edelleen. Joillekin tämä oli no-no, itse pidin niistä, joskin aika on vähän mennyt näistä ohi. Silloin X-Files oli vielä kova juttu, nykyään salaliitoista tulee monelle mieleen lähinnä Alex Jonesin kaltaiset tyypit. Itse en näitä jamppoja seuraa, joten en kokenut salaliittoja häiritseväksi ja mielestäni muutenkin pieni terve skeptisyys on aina paikallaan. (Mainittakoon tässä nyt kuitenkin kaiken varalta, että tämä ei siis automaattisesti tarkoita, että kaikki salaliittoteoriat olisivat totta tai edes valtaosin paikkansapitäviä.)

Pelimekaniikkana on ensimmäisen persoonan hiippailu-räiskintähybridi, jossa siis saa valita itse oman lähestymistapansa. JC:llä on läjä erilaisia kehitettäviä kykyjä erilaisista aseista tiirikointiin ja hakkerointiin. Monet näistä ovat suoraan sanottuna hyödyttömiä ja yleensä panostankin tiirikointiin ja sen elektroniseen vastineeseen sekä verettömään etenemiseen. Tässä on kuitenkin se huono puoli, että hiippailu on kankeaa ja hidasta, kun yrittää hiipiä vihollisen selän taakse ennen kuin tämä kääntyy. Erilaisia nanoaugmentaatioitakin löytyy ja niihin päivityksiä, mutta näihinkin pätee se, että monet ovat hyödyttömiä. Lisäksi menin valitsemaan näin esimerkkinä hyppyvoiman äänettömän hiipimisen sijaan, jolloin piti kyyristellä koko peli pampun kanssa. Sen siitä saa kun koittaa tehdä moraalisesti oikein väärillä kyvyillä. Moraalista puheen ollen, varsinkin alussa kuulee hahmoilta erilaista kommenttia sen mukaan, eteneekö verettömästi vai ampuuko ensin ja kyselee sitten. Osa haukkuu terroristien hengen säästämisestä, osa on ymmärtäväisiä. Ammuskelukin on hyvin kankeaa varsinkin alussa, kun kyvyt ovat vielä alhaiset. Kentät ovat laajahkoja ja tarjoavat useamman lähestymistavan. Ei itse asiassa kovin montaa (mikä sinänsä on ymmärrettävää), mutta kun kentät ovat näinkin isoja niin syntyy illuusio vapaudesta. Ensimmäisessä kentässä näin esimerkkinä voi mennä pääovesta sisään tai kiivetä laatikoiden kautta patsaalle. Ei siis kovin montaa, mutta kun kentässä on paljon muuta tutkittavaa niin tämä unohtuu.

Graafisesti peli on vähän karu, varsinkin parikymmentä vuotta myöhemmin. Unreal oli aikanaan ihan näyttävä (ja raskas) pelimoottori, joskin tässä varsinkin hahmomallit ovat kovin matalatekstuurisia. En jaksanut alkaa säätää uusien tekstuuripakettien kanssa. Pelissä on myös hyvin pimeää ja ilman fikkaria on välillä mahdoton edetä. Aseäänet ja muut ovat aika peruskamaa, mutta musiikki on hyvää ja vaihtuu sujuvasti tilanteen mukaan ollaanko maailmaa tutkimassa, juttelemassa jollekin vai taistelussa. Dialogi on pääosin lukittu, välillä voi tehdä valinnan, joka usein on ollako mulkku vai mukava. Jäkimmäisellä vaihtoehdolla saa usein jonkin hyödyllisen tiedon kuten lukon numerosarjan, ensimmäisen myötä jäädessä ilman. Ääninäyttely on hyvin vaihtelevaa, osan ollessa jopa ihan hyviä toiset on varmaan tekijätiimistä revitty. Mitä dialogiin tulee, on se mielestäni hyvää. Tykkäsin erityisesti, kuinka eri hahmoilla on eri tulkintoja siitä, mistä on kyse. Yksi sivuhahmo pitää salaliittoteorioita naurettavina (ollen pelin maailmassa itse asiassa väärässä), toinen pitää EU:ta syynä kaikkeen. Muutenkin dialogi kuulostaa ainakin omaan korvaani sellaiselta, mitä voisi ihmisten suusta tulla, eikä algoritmin tuottamaa.

Mikä tästä sitten saa aikaan sellaisen pelin, että jengi alkaa sitä asentaa siitä kuullessaan? Yksittäisiä osa-alueita katsoessa siinä ei olekaan mitään kovin erikoista. Kuitenkin tämä on mielestäni malliesimerkki pelistä, joka on enemmän kuin osiensa summa. Kaikki sulautuu jotenkin saumattomasti yhteen eikä tunnu miltään nykyajan markkinointiosaston kasaamalta Frankensteinin hirviöltä, josta on hiottu kaikki terävät kulmat pois, ettei kukaan vaan suutu. Lisäksi peli on kankeudestaan huolimatta sujuvan pelattava. Katselin joskus aikoja sitten tämän videon, jossa on (muistaakseni) mielestäni aika hyvin analysoitu peliä ja sen eri osa-alueita. Kannattaa tsekata jos kiinnostaa.
Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.



Niin ja ei pidä unohtaa tätä klassikkoa :) "Why contain it? 's cool." :D (Spoilaa introa ja ekaa kenttää.)
Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.
 
Viime vuosien kokemuksia:)

AC:Valhalla: Ubisoftin peleistä joskus käytetty ilmaisua "vast as an ocean, deep as puddle" ja se käy tähän. Päähenkilö ihme vässykkä heittopoika, raidissa tapoin siviilin niin peli alkoi varoittelemaan että kohta katkeaa pelaaminen, hui mitä Viikingkejä! 20 tunnin kohdalla alkoi puutamaan ja pelasin pelkkää pääquestia mutta se vaan jatkui ja jatkui monesti surkeilla sivuquestimaisilla tehtävillä. Miltei kaikki hahmot pahvista tehty. Ezio Auditore da Firenze oli aivan omassa luokassaan verrattuna näihin puupökkelöihin.

Nioh 2: Huh miten hyvä! Tätä lisää. Grafiikat, monsterit ja kentät ei yhtä komeat kuin Dark Soulissa mutta tässä on kaikkea tekemistä, asetta ja kykyä, taistelumekaniikka kuin veitsellä leikattu. Ei ehkä jokaiselle mutta kyllä upposi.

Fallen Order: Dark Souls Star Wars, siitin näköinen ja kuulostava mutta tönks tönks pelattavuus että kentät, menin juuri ennen Sekiron joka ei tehnyt yhtään hyvää Star Warssille. Mediocore

Cyberpunk 2077: Mainettaan parempi mutta ikäviä kömmähdyksiä, karmea tekoäly jos sitä edes on, hieno mutta kuollut kaupunki, npc/mob spawnaus. Suurin harmi lyhyt pääjuoni josta saksittu ties kuinka alusta veks (montage video) luulin olevan 1/3 jäljellä niin "No turning back" lävähti ruutuun.

Mortal Shell: Köyhänmiehen mini Dark Souls johon mob density slideriä vedetty +1000%, tunnin parin jälkeen päätin pistää juoksujalkaa kuin jäädä grindaamaan turvotettua mob läjää, ähgs.

Hitman 2 ja 3: Nämä vielä vaiheessa mutta jokin tässä uudessa konseptissa tökkii, en jaksa jäädä hieromaan massiivisia MMO kenttiä montaa kertaa vaan menen kerran läpi ja sitten seuraavaan. Menee harakoille puolet tai yli pelistä, läjä tiiviimpiä tehtäviä Blood Money tapaan toimisi paremmin.

Shadow of Tomb Raider: Maisemat ja tombit kivaa, taisteluita voisi olla enempi, juoni ja hahmot, ripuli pahis ontuvat.

Hell Let Loose: RO2 fanina mietin josko tästä korvaaja mutta ei. Tylsähköä, kyttäävää, etanamaista menoa, kuoleman jälkeen hölkätään 5-10mins:).Realistista sotaa jossa kukaan sotilaista ei pihahda mitään, taistelunkentän äänistä noin puolet puuttuu ja tästä johtuen tuntuu kuin olisin 100 robotin kanssa matsissa, gunplay kankeaa mutta aseet käyttäytyvät kuin laserpyssyt.
 
Dishonored: Death of the Outsider

Lisää samaa. Päähenkilö on vaihtunut Dishonored 2:n laivaa kuljettaneeseen sivuhahmoon, jolla on edellisosien hahmoja rajoittuneempi kykypuu ja suurempi suu. Idea olisi pelin nimen mukaisesti käydä pistämässä maailman supervoimien alkulähde, pikkujumala Outsider, hengiltä. Tarina ei ole juuri kummempi kuin ennenkään.

Kenttärakennetta on lavennettu entisestään ja lääni on jo Hitman-tyylisen avointa. Sivutehtäviä on paljon ja osassa niistä on pakko tappaa porukkaa. Jätin siis pasifismin tällä kertaa hyllylle ja tein mieluummin kaikki lisäpuuhat. "Kaaoksen" määrä ja lopun sävy riippuu vain ja ainoastaan viimeisestä tehtävästä, jossa peli taas vääntää rautalankaa ja saarnaa: "saat paljon paremman lopun, jos onnistut hoitelemaan Outsiderin joutumatta turvautumaan murhaan". Ällös tahraa käsiäsi vereen ja menetä sieluasi. Bitch please. Edellisessä tehtävässä tapoin koko kentän tyhjäksi, koska kontrahti niin käski, mutta nyt peli alkaa moralisoimaan?

Viimeisessä kentässä on hyvää kauhutunnelmaa, kuten Thiefeissä aikoinaan. Peukkua sille.

Serious Sam 3: BFE

Käytännössä uusi versio First Encounterista - pelin nimikin tarkoittanee "Before First Encounter". Samat aseet, viholliset ja maisemat, vaikka grafiikka nyt on tietysti parantunut. Pelin ensimmäinen puolisko on aika tympeä, kun pelaajalle annetaan pelkkiä hernepyssyjä ja ympäristö on kuin mistä tahansa CoD-kloonista: pommitettu kaupunki Lähi-Idässä. Paikka on liian realistinen ruskeine ja harmaine betonikortteleineen, jotka ovat samalla myös sekavia labyrinttejä. Fantastisemmat ympäristöt sopivat sarjan tyyliin paljon paremmin. Serious Sam 2 oli pöljä peli, mutta siinä oli myös luovuutta aivan eri tavalla.

cod.jpg


Homma alkaa toimia suunnilleen siinä vaiheessa, kun kaksipiippuisen haulikon saa kouraan ja mörköjä voi alkaa tuhota kunnolla. Kohta ympäristötkin vaihtuvat esteettisempiin, mutta myös ikävän tuttuihin egyptiläisiin raunioihin. Raunioita pääsee joutuu tutkimaan myös sisäpuolelta. Hautakammiot ovat ahtaita ja pilkkopimeitä loukkoja, joissa SS3 alkaa leikkiä kauhupeliä ja heittää hyppysäikkyjä. En tykännyt.

Tarina ei johda mihinkään, etko-osa kun on. Samin one-linerit eivät nyt koskaan hyviä ole olleet, mutta mukana on muitakin hahmoja, joille on kynäilty omat repliikkinsä. Dialogi on täysin luokatonta. Se ei ole edes niin huonoa, että naurattaa. Se on vain huonoa. Onneksi Talos Principlen tarinan naputtelivat freelancerit, sillä Croteamilla kukaan ei osaa kirjoittaa edes postikorttia.

Osa uusista vihollisista on todella rasittavia.
  • Leijuva noita nostaa pelaajan telekineettisesti ilmaan, tekee pientä vahinkoa ja vispaa tähtäystä sinne ja tänne. Yhdistettynä muihin vihollisiin noita on äärimmäisen vaarallinen instagib-hirviö, koska pelaaja on lähes avuton sätkiessään ilmassa. Yksin ollessaan se taas on ylihelppo ja tylsä vastus, koska pelaaja joutuu odottamaan pientä ikkunaa, jonka aikana noitaan pystyy tekemään vahinkoa.
  • Hitscan-konekiväärillä varustettu lonkerokopteri lentää kaukana, tekee äkkinäisiä liikkeitä ja se pitää yleensä pudottaa raketinheittimellä. Raketit kulkevat ripeää juoksuvauhtia, mikä tekee ennakon ottamisesta niin vaikeaa, että käytännössä on pakko odottaa kopterin pysähtymistä paikalleen. Postikin toimittaisi murkulat nopeammin perille kuin Serious Samin raketinheitin.
  • Ja sitten ne rääkyvät ja kiipeilevät luola-apinat...
Loppukenttäkin otti hermoon. Kaikissa Serious Sameissa viimeisessä kentässä on jäätävä määrä vihollisia. Mosaa tulee enemmän kuin muussa pelissä yhteensä. Aluksi se tuntuu eeppiseltä, mahtavalta laumalta, mutta muuttuu puuduttavaksi väsytystaisteluksi ja tekoälyn juustottamiseksi. Jouduin juoksemaan takaperin todella pitkiä matkoja. Tappelu on niin hektinen, että silmät kuivuvat, koska räpyttely unohtuu. Asiaa auta viimeisen kentän kammottava värifiltteri, joka tekee kuvasta melkein mustavalkoisen.

hämärit.jpg


Taistelumusiikkina on hieno metalliversio joululaulusta Taivas sylissäni. Mitä, ettekö usko?
Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.

Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.



Kertsin melodia on niin samanlainen, että lauloin mukana. Ainakin ensimmäiset parikymmentä kertaa. Sen jälkeen looppaaminen alkoi hieman kyllästyttämään.


Serious Sam 4:ää voisi kokeilla joskus, kunhan tarpeeksi iso ale koittaa. Siihen asti suosikkini on Second Encounter.
 
xarot sanoi:
Assassin's Creed Unity (PC)

Pelistä lukenut lähinnä haukkuja graafisia bugeja. Pelasin vähän alkua ja vaikutti kuitenkin erittäin kiinnostavalta. Grafiikat ei ole bugittaneet lainkaan. Ranska kaupunkina ja Notre-Dame nyt tuli heti kurkittua läpi ja vaimonkin kanssa ihmeteltyä kaupunkia kun Ranska on paikkana tuttu.

Mutta sitten. Iski kyllä pahasti silmille tämä vanhojen Assassin's Creedien perisynti. Ohjattavuudessa on jäätävä painon tunne, uudet AssCreedit kyllä ovat parantaneet tässä huomattavasti. Hyppään katolta parvekkeelle. Tai siis yritin pudottautua, ukko on kuin Eri-Keeperillä liimattu siihen katolle. Tipahdankin pienen parvekkeen kaiteelle. Yritän mennä siitä alas ja sisään. No ei kun se meneekin parvekkeen toisen puolen kaiteelle. Käännyn ympäri. Se tekee sen taas. Ei jumalauta, eikö tästä parvekkeen ovesta nyt oikeasti pääsisi kohta jo sisään?
Napsauta laajentaaksesi...

Jos pelaat Unityä vielä, niin kokeile onko näistä apua. Nämä siis PC:llä ja pelikonsoleilla on kai vastaavat.

Kun olet parvekkeen kaiteella oven kohdalla ja suunta ovea päin, paina E-nappia, niin pitäisi laskeutua kaiteelta parvekkeelle helposti, jos ei eteenpäin-napilla mene muutenkin.
Ikkunat voi myös olla ongelma. Pidä CTRL-nappia pohjassa kun kiipeät tai laskeudut ikkunaa kohti, niin pitäisi mennä mistä ikkunasta vaan. Ja juostessa E-napilla pääsi myös hyppäämään ikkunasta.
E-nappia painamalla laskeutuu alas esim. katolta tai parvekkeelta. Sitä pitää painaa niin pitkään kunnes ollaan tavoitteessa. Joskus piti painaa eteen tai taakse nappia (suunnasta riippuen), että lähtisi laskeutumaan.

Pelasin Unitystä muutama kuukausi sitten päätehtävät ja sen jälkeen mukana tulleen DLC:n (johon kannattaa mennä siis vasta päätehtävien jälkeen, muuten ei oma taso riittäne ja voi jäädä pahasti jumiin sekä voi tulla juonipaljastuksia). Pelasin myös moninpelit yksin, joista osassa oli paljon ikkunoista ja parvekkeista kulkemisia kovalla kiireellä.
En ollut aiemmin pelanut yhtään vastaavaa peliä alkua pidemmälle (alle 10 % jäänyt), joten tämä oli ensimmäinen peli, jonka ratkaisin. Ei ollut alun opettelun jälkeen enää pahempia ongelmia, vaikka tuli toki kyllä joku kerta liikkumishankaluuksien takia jäätyä hankaluuksiin tai jopa pudottua (varmasti vääriä näppäilyjä joukossa), mutta sitten uusi yritys paremmin hiiviskellen eli ongelmia ja isompia taisteluita välttäen. Välillä kannattaa lähteä kesken linnoituksen valtaamisen ulkopuolelle shoppailemaan ammuksia ja tarvikkeita.

Sitten hankin joulun tarjouksista Odysseyn ja pelasin siitä päätehtävät + Korfun saaren. Vei kyllä Unityyyn verrattuna paljon aikaa, kun on pitkiä keskusteluja ja niissä paljon valintoja. Lisäksi päätehtävissä edetäkseen piti välillä tehdä paljon muutakin, jotta sai omaa tasoa riittävän ylös.

Odysseyssa ollaan enimmäkseen ulkona ja tulee hyvin vähän ikkunoita ja parvekkeiden kaiteita Unityyn verrattuna, mutta sielläkin saa olla tarkkana, että osuu.
Ero on myös siinä, että uudemmissa peleissä on toimintojen käyttöä selkeytetty eikä tarvita välikuittauksia ja myös tulee herkemmin ohjeita, mitä näppäimiä tarvitaan.

Pidän Unitystä edelleen vaikka olen pelannut uudempaa Odysseyta. On se vaan mainettaan paljon parempi korjauksien jälkeen. Pelit laitetaan herkästi ensimmäisten arvostelujen mukaan järjestykseen ja siksi Unity on julkaisun grafiikkabugien takia hyvin huonolla sijalla Assassin's Creed -pelien listoilla.
Jokainen saa tietysti pitää omaa järjestystään. Tässä uudemmassa vertailussa Unity tuli toiseksi Brotherhoodin jälkeen.
Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.
 
Diablo 2 Resurrected ja Diablo 3 season 25.

Tuli tehtyä tämmöstä pientä vertailua kun tuli tuota D2R:ää pelattua tommoset sata tuntia vuoden vaihteen molemmin puolin ja D3:sta on tullut helposti satoja tunteja pelattua tuossa pääasiassa 2016-18 välillä.

Kumpaakaan ei voi sanoa, että pelaisin mitkää ladderisijoitukset mielessä. Molemmat pelit on itelle lähinnä sitä mitä neulominen on monelle muulle, eli tehdään kahta asiaa yhtä aikaa ja tämä peli on se toinen. Yleensä sit siinä toinen tekeminen on joku vähän kiinnostava urheilu, podcast, musiikki tms. johon ei jaksa keskittyä ihan satasella. Pelistä on siis aina äänet pois ja pelaaminen on vähän semmosta "vasemmalla kädellä" peluuta. Ja tästä lähtökohdasta nyt vähän tarkastelen molempia pelejä.

D2R:ää on nyt tullut tosiaan se joku sata tuntia mittariin ja neljä hahmo on pelattu HELL ACT2 asti, pari hahmoa aloiteltu normivaikeusasteella. Loottia on tullut se mitä on tullut, ja runeista korkein taitaa olla IST. Jos kattelee jotain ohjeita netistä, nii pääasiassa niiden "budjetti-gear" sisältää tavaraa jota en ole nähnyt enkä todennäköisesti tule näkemään. Hirveästi ei rohkaise noita tavoittelemaan nuo "run-taulukot" jostain redditistä, missä vedetään 1000 kertaa sama pikkupomo ja kerrataan, että saatiin ehkä kaksi korkeaa runea ja pari hyvää tavaraa. Joten peliä en ole pelannutkaan siis mitenkään high-end mielessä. Ajatuksenakin olis kauhea pelata tätä äänet päällä ja vetää jotain pindlerunia tuhat kertaa peräkkäin. Casuaalipelaajan näkökulmasta D2R levelauspolku on siis kuitenkin ihan jees, hahmot on vasta rikkomassa 80 lvliä ja tippuvat gearit voi olla jopa isoja parannuksia. Toisaalta pelin satunnaisuus tavaran suhteen on sen verran korkea, että voi hyvin olla ettei nuo hahmot etene kauhean paljon pitemmälle ja teen vain uusia hahmoja niin kauan kun jaksaa kokeilla. Ite pelaaminen on periaatteessa melko tylsää, vihuja on kohtalaisen vähän, liikkumisvauhti ilman teleporttia hidasta ja skillejä yleensä käytössä 1-2. Joku blizzsorc tai hammerdin on käytännössä yhen skillin räpsytystä, välillä joutuu jopa kiteemään vihuja että selviää hengissä. Graafisesti peli on kuitenkin ihan jees, joskin paikoitellen tuo pimeys on omasta mielestä heikkous eikä positiivinen asia. Toki se omallaan luo tunnelmaa, mutta ehkä tämmösessä pelissä se joku painostava tunnelma ei oo pelattavuuden kannalta ykkösjuttu. Sinällään pelin gearit on ihan mielenkiintoisia, mutta paljon siellä on asioita jotka on pitänyt selvittää ihan googlella, tästä joskus täällä valittanutkin. Kuitenkin jotenkin koko ajan vähän "kalvaa" se fakta, että suurinosa pelin endgamesta on sit kuitenkin "sitä samaa" ja toisaalta suurin osa gearista on siellä jossain. Mikään ei takaa, että jos pelaan peliä joka päivä hahmollani, että se olisi 20 päivän päästä yhtään sen parempi hahmo, olen voinut saada ehkä 1-2 leveliä sinä aikana ja niiden merkitys tuntuu vähentyvän tuolla lopussa kun ovat lähinnä boostia sille pääskillille. Eli toisaalta se progressio sit kuitenkin on todella ailahtelevaa ja semmosta etenemistä ei tunnu oikeastaan tulevan muutaku alalevusia hahmoja pelatessa. Myöskään ahdas inventory ei kannusta keräilemään tavaraa muille hahmoille ja muuleja joutuu olemaan jo nyt 3 kappaletta kun periaatteessa mistään ei voi luopua kun tietää ettei kyseistä tavaraa välttämättä ikinä näe toista kertaa. Tai sitten niitä tulee neljä. Ehkä myös vähän tympeää tuo luuttisysteemi missä tippuu koko ajan myös low-lvl kauhtaa sekä muutenkin ongelmallinen tavaroiden jaottelu joka pakottaa tarkistelemaan jotain valkoisia itemejä jatkuvasti. Ja koska inventoryt on täynnä charmeja, on sitä tilaa omassa inventoryssäkin vähän, joten tavaroiden tarkisteluun menee lopulta paljon aikaa(ja yllättäen se on yhtä hauskaa kuin gemien yhdistely). D2 positiivinen puoli on, että hirveenä tähän ei mitää uutta ole tulossa, todennäköisesti tämä on se viimeistelty tuote jota sitten vähän päivitellään paremmaksi, ei tarvi kuitenkaan miettiä onko tää joku vaivalla kerätty setti ihan hyödytön kohta jonku päivityksen myötä. Negatiivinen puoli on, että QOL uudistukset tulee tod.näk. hitaasti koska vanhat parrat kitisevät kaikista uudistuksista, koska se pilaa heidän tuhansien vuosien aikana keräämän virtuaalivalutan arvon.

D3 kanssa luovutin tuossa joku vuosi takaperin, oisko ollut season 17 kun totesin, että eiköhän tämä ole nähty. Hirveesti ei tässä välissä ole tullut lisää, eli pelinä pysynyt pitkälti samana. Toki powercreep on kasvanut ja silloisten GR120 sijaan nyt mennään jo 150. Nyt tuli startattua ihan vaan vertaillakseni näitä pelejä keskenään. Levelaus tässä on ihan toissijainen juttu, siihen menee näin yksinpelaillessa se muutama tunti, että saa hahmon 70 ja siihen vielä season gifteistä sen aloitussetin joka tuppaa hahmon jo äkkiseltään jonnekkin GR40 tasolle vähintään. Muu geari on monen hahmon kohdalla aina vain vähän plussaa TAI sitten joskus buildeille hyvinkin kriittisiä, että saa juuri sen yhden hatun tai vyön, että buildi lähtee todella vetämään. End-game on kuitenkin tässä se juttu ja se koostuu pääasiassa noista rifteistä. Riftejä on mukavempi pelata omasta mielestä kuin D2R moniakaan tasoja MUTTA toisaalta tämmöselle multitaskaajalle D3 toiminta vaatii vähän enemmän keskittymistä. Monet buildit on sellaisia, että vihuja pitää tappaa vauhdilla ja mikään hidas löntystely ei auta kuten D2. Vihuja kerätään nippuun kymmeniä ja lauotaan cooldownista tulevia skillejä vihulaumojen niskaan. Toimintaa ja tekemistä on siinä mielessä enemmän ja se on mielekästä, mutta toisaalta huomaa että keskittyminen esim. podcastiin herpaantuu helposti. Tarjolla on myös bountyja mutta niistä on aika vähän ajanut ohi ja ihan hirveästi niitä ei ole enää mieltä tehdä end gamen osalta. Kuitenkin verrattuna tuohon kakkoseen, joka kerta käynnistäessä ajattelen sitä, että vaikkei mitään tipukkaan niin hahmoni sentään jollain tavalla kehittyy, 20 päivää myöhemmin on kertynyt paragoneja, gemeihin skillejä, parempia gemejä, enchantteja itemeihin, samoja geareja on voinut tulla ancientteina tai primal ancientteina tai paremmilla rolleilla. Käytännössä sitä siis muutetaan numeroita isommiksi, mutta jotenkin mielekkäämpää kuin se, ettei ole varma eteneekö mihinkään. Tämä monipuolisuus myös tuo semmoista hivuttautumista eteenpäin mitä voi olla vaikea havaita yksittäisellä pelikerralla. Tavallaan progressio on siis täyttä huijausta, mutta sentään sitä on ja griftien kautta se käytännöllistyy että jotain tässä tapahtuu.

Vaikea sanoa kumpaa jatkan pelaamista. Vähän alkaa tuo D3 toisaalta kyllästyttämään, mutta toisaalta en ole D2 käynnistänytkään sen jälkeen kun tuon S25 käynnistin. Jotain kuitenkin on pelattava kun viikossa on se +3h podcastia kuunneltavaksi.
 
Gogiin ilmestyi "Puolan paras point&click" eli Galador - The Prince and the Coward.
ffc72e9e8d2749d7004755d7162fe268b5c264c49e769ca620ea9337b4c056d1_product_card_v2_mobile_slider...jpg

Peli on vuodelta 1998, mutta tekstitettiin englanniksi vasta pari vuotta sitten ScummVM faniprojektina. Kuten kuvasta näkyy, peli on sarjakuvamaisen nätti ja hahmoanimaatiot ovat eloisia. Tarina on yksinkertainen, mutta hyvin kirjoitettu. Iltasatumaiset alku- ja loppujuonnot syventää kokemusta huomattavasti. Valitettavasti amatöörikäännös hukkaa varsinkin sanontoja ja monimutkaisempia selityksiä. Tämä on sääli, sillä puzzlet ovat usein vaikeasti arvattavissa, jos ei ole huomannut jotain yksittäistä toisaalla kerran sanottua vinkkiä. Peli jopa vitsailee että ihme jos pääset sen läpi ilman läpipeluuohjetta.

En törmännyt juurikaan bugeihin, mutta pelisuunnittelussa on heikkouksia tuon vinkkien vähäisyyden lisäksi. Esimerkiksi niinkin yksinkertainen asia kuin ovet aiheuttavat ongelmia. Ovia on pelissä ainakin neljänlaisia: 1. Niitä päin pitää kävellä, avauskomento ei toimi. 2. Ne pitää avata, ei voi vain kävellä läpi 3. Koristeovi, jonka avaamisesta kieltäydytään ilman syytä. 4. Koristeoven kaltainen ovi, mutta se aukeaakin puzzlella.
 
Judgment

Käytännössä Yakuza. Eli hyvin japsi, jotenkin vaan häiritsee kuin niin iso osa liittyy johonkin seksuaalisiin perversioihin. On pikkuhousun nuuhkijaa, perseenkourijaa, kulliaan esittelevää bodaripappaa jne. Droneskaban voitonkin jälkeen pitää joku perversio ylösnousevasta minihameesta ja sen alle kurkkimisesta näyttää. Oikeesti?
Näissä peleissä on aina ollut jotenkin poikkeuksellisen ruman näköisiä mieshahmoja, niin tässäkin. Kuka pitää niin rumaa partaa kuin päähahmon sidekick? Bull Mentula?

Gameplay tuttua mätkintää ja sivuhommien hoitamista. Ongelma on että osa gameplay elementeistä on kuraa, kuten varjostushommat ja quicktime takaa-ajot. Isompi ongelma sivutekemisen kannalta on jatkuvat tappelut kadulla, hohoijaa hakkaat jonkun jengin ja kävelet 10m niin taas mennään. Yakuzoissa on ollut joku itemi millä nämä on saanut pois(vaikka like a dragonissa sen sai aivan liian myöhään), mutta tässä ei. Joo voi tehdä jonkun stealth potionin joka vaikuttaa 2minuuttia, useless. Alko vituttaa todenteolla piestä samoja nilkkejä tuhat kertaa. Pääjuoni on hyvä ja kiinnosti loppuu asti, 50h käytin peliin sidecaseja 39/50 ja sitten riitti kun etsin jotain kakaraa ja kolmannen kerran minuuttiin hyökkäs random janarit päälle.

3,5/5
 
Uncharted 3 meni eilen läpi. Peli oli varmasti sarjan huonoin osa ja taistelua oli mielenkiintoisen alun jälkeen aivan liikaa. Aika hurjaa, että näistäkin on se 50-60 euroa pyydetty julkaisun yhteydessä, vaikka pelisarjan pelit pelaa vajaassa viikossa läpi.
 
Assassins Creed Valhalla

Puuh. Olipa väsähtänyt kokemus, mutta jaksoin kuitenkin. Taisipa tulla vihdoin oma mitta asscreedia täyteen tämän myötä, kun näin negatiiviset fiilikset. Mitenköhän ne muutama edellinen vielä tuntui ihan pelattavilta peleiltä... Ehkä nämä Origins, Odyssey ja Valhalla on olleet niin samasta puusta veistettyjä tms., ettei enää jaksa (liika on liikaa tai ehkä vaan on tullut muilta pelistudioilta mielekkäämpiä pelejä, että nämä AC:t tuntuvat niin nähdyiltä ja vanhanaikaisilta). Oli todella puuduttavaa pelata loppuun ainakin Odyssey ja Valhalla, kun tulee liikaa toistoa (Ubisoft-synti) ja käytännössä puolivälin jälkeen kaikki vastustajat voi mätkiä tonttiin alta aikayksikön (ainakin very hardilla näin). Pelattavuus on väsynyttä, kun taistelut hoituu pääasiassa väistelyllä ja kankeat kiipeilymekaniikat saavat kiertämään vuoret kaukaa (hyppy-toiminto olisi kiva lisä). Puzzlet osoittautuivat myös hyvin köyhiksi, kun lähinnä loppua kohden vain luukkujen ja räjähteiden löytäminen tehty hankalammaksi (todella laiskaa). Onneksi välillä hiippailusta saa sentään jotain iloa irti. Juonestakin joskus ajoittain, mutta ei kokonaisuutena. Graafisesti ihan ok, vaikka jäi paljon toivomisen varaa (esim. lumi on tehty muualla todella paljon paremmin jo kauan sitten). Paljon pitää muuttua, jotta pelisarjan pariin vielä jaksaa palata. Ei tulisi mieleenkään hankkia mitään DLC:tä jatkoksi. Ehkä sitä Far Cry 6:lle antaa vielä mahdollisuuden, mutta muuten ilman merkittäviä muutoksia näillä viimeaikaisilla näytöillä ei paljon Ubisoftia tarvitse jatkossa tukea.
 
Resident Evil 2 ja 3 remaket (2019, 2020) pelattu. Samalla korjasin Resident Evilin mentävän aukon sivistyksessäni. Mukavaa vaihtelua tällaiset ~10h pelit.

RE2:ssa pelasin Leonilla, koska ajattelin säästää Clairen myöhemmin tänä vuonna testattavaksi, kun uusille konsoleille on luvattu päivitetyt versiot. En tosin osannut kaivata mitään erityistä graafista parannusta lukuunottamatta SSR:n toimintaa joissain kohdin (etenkin pelien loppupuolella). Pelit pyörii kuitenkin 60fps ja näyttävät hyvältä.

RE2 oli parempi kokonaisuus, tasosuunnittelu ja pulmat mielekkäämpiä. Juonellisesti pyöritään saman ympärillä molemmissa ja kieli aika syvällä poskessa "B-luokan" elokuvien tyyliin.

RE3:ssa oli joitain uudistuksia ja etenkin väistöliike oli kovassa käytössä. Aseilla rymistelyä tuntui olevan enemmän ja välianimaatioita myös. Hyvää viihdettä kolmonenkin kaikesta huolimatta.

Hiippailua pelisarjassa toivoisi olevan enemmän ja hieman eri tavalla toteutettuna, mutta kaikkea ei voi saada. (TLOU-tyylinen "salamurhaaminen" olisi vaan niin palkitsevaa.)

Testasin myös Resident Evil HD Remasteria (2015) sekä Resident Evil 7 Biohazardia (2017) sekä pelasin Maiden-demon (2021, RE Village -demo) läpi, mutta näistä ainoastaan ensimmäisen pariin taidan vielä palata, koska ensimmäisen persoonan näkökulma ei iskenyt puhumattakaan RE7:Biohazardin korkeamman tason sekopäisyydestä. Oli toki hauska huomata RE7:ssa tiettyjä yhtäläisyyksiä esim. RE3:n kanssa, vaikka ollaankin ihan eri ympyröissä (RE Engine -pelimoottori kaikissa ja paljon samoja assetteja). 1. persoona toki tuo enemmän immersiota ja kuumotusta etenkin pimeissä tiloissa. Tulee näin myös lähemmäs sitä mielikuvaa, joka minulla oli pelisarjasta. Ensimmäinen osa tuntuu suorastaan kevyeltä kauhun suhteen nykymittapuulla. Siihen (1. osaan) täytyy vielä palata, jos vaan jaksaa tönköt kontrollit ja kamerakulmat sietää, koska pulmien ratkominen vaikutti hauskalta. RE2 remake oli hieman samantyylinen, mutta modernimpi.

Toivottavasti Capcomilla tekevät lisää 3. persoonan pelejä. Ehkä nämä viimeisimmän sukupolven konsoleille tulevat päivitykset antavat pientä toivoa siihen suuntaan. Hmm, nyt huomasin, että ensi vuonna tuleva Pragmata taitaakin olla juuri sitä mitä kaipailen. Odotukset nousi hieman tämän kokemuksen myötä. :thumbsup:
 
vervex sanoi:
Hiippailua pelisarjassa toivoisi olevan enemmän ja hieman eri tavalla toteutettuna, mutta kaikkea ei voi saada. (TLOU-tyylinen "salamurhaaminen" olisi vaan niin palkitsevaa.)
Napsauta laajentaaksesi...

Ei missään nimessä. Ei niin missään nimessä lähetä tommosia nykypelien pakollisia turhaominaisuuksia sotkemaan ihan eri peleihin.

Tuo hiippailu on niin nähty. Resident evil revelations 2 tuota yritti ja kaikki se hiippailu oli heti ihan pirun ikävystyttävää. Samoin Re7 on muutama lyhyt hiippailuosio, ja voi jumalata kun sillä laatikoiden ympäri pyörimisellä ei ole niin mitään tekemistä resident evilin zombien väistelyjen ja survival horrorin kanssa.

Last of us sitten pelinä erikseen. Samoin Evil Within taitaa tarjota myös tuota hiippailua jos sitä erikseen kaipaa.
 
Viime viikolla julkaistu Shadow Warrior 3 pelailtu muutamaan kertaan läpi, kohtuullinen Doom Eternal kloonihan tuo peli on. DE veteraaneille peli on helppo omaksua ja ehkä liiankin helppo, oma ensimmäinen läpipeluuni oli Hard vaikeustasolla ja kaikki cutscenet katsoen se kesti ~5h joka meni yhdellä istumalla, myöhemmät läpipeluut kestäneet ~2h.

Taistelu Doomin tavoin on parasta antia tässä, asevalikoima on pienehkö mutta kaikelle on oma tarkoituksensa ja paketti niiden suhteen toimii, kohdattava viholliskaarti on myös toisiaan täydentävä luomaan painetta areenoille. Pelissä on käytössä tuplahyppy Doomin tavoin, dash-syöksy jota voi käyttää myös ilmassa (tosin vain 1kpl käytettävissä ennenkuin välissä laskeutuu), liukuminen sekä grappling hook joka tosin ei täysin vastaa Doom Eternalin meathookia. Sitä käytetään enemmänkin kentissä etenemiseen kenttiin merkattujen vihreiden renkaiden kautta joihin voi napata kiinni, näitä ripoteltu myös taisteluareenoille. Lisäksi kevyimpiin vihollisiin pystyy nappaamaan sillä kiinni ja vetämään itsensä niiden luokse. Se suuri ero meathookiin on että heilahdus on pitkälti "skriptattu" eikä pelaaja voi siihen vaikuttaa sen aikana.

Ammuksia ei ole asekohtaisesti eritelty vaan niitä saa kaikkiin aseisiin lisää keräämällä sinisellä merkatun esineen kentiltä, healthia saa lisää keräämällä punaisen vastaavan, nämä respawnaavat harvakseltaan takaisin. Vihollisia tappamalla ampumalla saa myös lisää healthia ja katana toimii tässä ikäänkuin moottorisaha Doomissa, sillä tappamalla pikkuvihuja saa lisää ammuksia myös - myöhemmin tämä voi päivittää sellaiseksi että yksi sivallus katanalla riittää ammuksia varten. Lisäksi tuon katanan sivallus on yksinkertaisesti oikeanpuoleisen hiiren napin alle sijoitettu vakiona. Aseille ei ole tähtäys tai vaihtoehtoisia ampumistiloja kuten Doomissa.

Aseille on lataamisoptio ja se tapahtuu automaattisesti jos lipas tyhjenee/nappia painamalla - aseita vaihtelemalla/katanaa käyttämällä lippaat täyttyvät automaattisesti. Tämän en usko olevan bugi vaan tarkoituksellista siinä suhteessa että pelaaja vaihteleisi aseita usein, itsellä DE veteraanina oli "quickswitch" (pikanäppäimillä aseiden vaihto tiuhaan) ahkerassa käytössä koska sillä pysty skippaamaan myös hitaissa aseissa laukausten väliset latausanimaatiot ja Doomissa tämä oli tarkoituksellista, siihen oli jopa pieni tutoriaali. Aseita/hahmoa on mahdollista päivittää Doom-tyylisesti pelin edetessä.

Pelissä ei voi kuolla yhdestä osumasta täysin koskaan, health tippuu korkeintaan 1:een ja "last stand" aktivoituu jolloin on mahdollista jostain kahmaista vähän lisää healthia ja jatkaa räimettä. Lisäksi areenan reunoilta ulostippuessaan palaat DE tyylisesti takaisin mäiskeen sekaan, areenojen välillä näihin tippumisiin kuolee mutta peli heittää pelaajan nopeasti edelliseen checkpointtiin ilman sen ihmeempiä kyselyitä.

Käytössä on myös "finisher" toiminto jolla voit tappaa kertalaakista minkä tahansa ei-boss vihollisen ja varastaa siltä käyttöösi sille ominaisen aseen. Tuo finisher ei ole Doom tyyppinen glory kill vaikka tapahtuukin samalla tyylillä - sellaisen tehdäkseen tarvitsee alanurkassa keltaista finisher palkkia ladata täyteen, yksi pykälä pikkuvihuille, kaksi vähän suuremmille ja kolme suurimmalle. Tuota palkkia pystyy täyttämään hitaasti tappamalla vihuja ja keräämällä keltaisella merkityt "hilut" talteen tai keräämällä keltaisella merkittyjä esineitä jotka tuota palkkia yhden pykälän täyttävät. Pelissä on oikeastaan ripoteltu noita latausesineitä sillä lailla että aina kun saavut areenalle jossa esitellään uusi vihollistyyppi voit tappaa sen kertalaakista suoraan.

Sitten moitteita.. Areenoiden välillä liikutaan milloin millaisessakin ympäristössä enemmän tai vähemmän tasoloikkaa harrastaen. Lo Wang pystyy kiipeämään vihreällä köynnöksellä merkattuja seinämiä käytännössä juoksuvauhtia mutta niihin kiinnipäässy ei aina ole niin yksiselitteistä, seinäjuoksua pystyy harrastamaan myös vastaavalla köynnöksellä merkattuja seiniä pitkin - niihinkin "kiinnipääsy" voi tuottaa haastetta varsinkin jos kyseiseen seinään pitää vielä grappling hookilla itsensä lennättää. Reunoilta pystyy kiipeämään ylös jos peli niin haluaa tehdä - niitä saa välillä yrittää useamman kerran ja toisinaan paikoista joista oletat pääsevän ei vain pääse, itse tyydyin kyllä yleensä taistelun tohinassa ennemmin etsimään reitin josta pääsee kiipeämättä ylemmille tasoille.

Siirtymävaiheissa jos yrität tehdä yhtään mitään muuta kuin miten peli haluaa sinun tekevän se ei luultavasti onnistu. Monesti myös grappling hook heilahduksista laskeutuessa tarvitsee heilahdusta pidentää tuplahypyllä sekä lopussa käyttää vielä dash että yletät kielekkeen reunalle jonne tarkoitus päästä. Näissä jos jää vähänkään lyhyeksi niin hyvin harvoin reunalta pystyy kapuamaan ylös. Lisäksi noissa siirtymävaiheissa on turhankin paljon sellaisia alueita sivuilla tai yläpuolellakin joihin päätymällä kuolee ja joutuu kokeilemaan uudestaan (ns. deathbox jonka tarkoituksena pitää pelaaja reitillä ja estää ei-tarkoitettujen reittien käyttö). Turhauttavinta noissa on se että pelaajan ei välttämättä tarvitse tehdä mitään suoranaisesti väärin. Lisäksi edelläpuhumani grappling hook-mekaniikka on aika tönkkö koska skriptattu.

tldr: Varsin nautittavaa nopeatempoista räiskintää, tökeröitä siirtymiä ja lyhyehkö kesto, pelin hinta 45eur Steam/GOG - Kaikesta huolimatta uskallan pienellä varauksella suositella jos genrestä tykkää.
 
Xcom 2 kun jäänyt aikanaan välistä, niin nyt kun sai steamista halvalla, niin työn alle. Mielipide on, että onko tämä peli ihan helkkarin vaikea? Pelaan toiseksi helpoimmalla tasolla ja alku meni ihan hyvin, kunhan vaan oppi olemaan lähtemättä tehtävissä ns. soitellen sotaan. Nyt sitten kuvittelen olevani pelissä edelleen enemmän alkuvaiheessa ja alkaa tulla todella pahasti turpiin. Yhdessä tehtävässä sectopodi parin kaverinsa kanssa pyyhki ensin tiimillä lattiaa, uusi yritys tallennuspisteestä, niin sai hakkeroinnit onnistumaan ja sammutettua, niin selvisi siitä. Nyt tulee sitten afrikassa tehtävä jossa varmaan kymmenen chryssalidia ja gatekeeper. Ei mitään toivoakaan päästä läpi, kun sotaväki saanut vasta ensimmäisiä parannuksia kalustoon ja tasot majuri, kapteeni, luutnantti. Ei tää ole enää kivaa.
 
masax sanoi:
Xcom 2 kun jäänyt aikanaan välistä, niin nyt kun sai steamista halvalla, niin työn alle. Mielipide on, että onko tämä peli ihan helkkarin vaikea?
Napsauta laajentaaksesi...
Lyhyt vastaus.. onnn.

Itse koin samanlaista tuskaa tuon kanssa taannoin. Ensimmäinen uusi XCOM meni aika heittäen läpi ja siinä pystyi saavuttamaan sellaisen pisteen aika aikaisinkin ettei periaatteessa tarvinnut enää kehitellä mitään vaan tehtävät pystyi menemään tietyillä varusteilla käytännössä loppuun asti. XCOM2 taas rankaisee pelaajaa kautta linjan rankalla kädellä ja käytännössä lähes vaatii pelaajaa olemaan askeleen pidemmällä "kaikessa" kuin missä oikeasti sillä hetkellä on. Eikä anna pelaajan hengähtää kuin sulkemalla pelin.
 
masax sanoi:
Xcom 2 kun jäänyt aikanaan välistä, niin nyt kun sai steamista halvalla, niin työn alle. Mielipide on, että onko tämä peli ihan helkkarin vaikea? Pelaan toiseksi helpoimmalla tasolla ja alku meni ihan hyvin, kunhan vaan oppi olemaan lähtemättä tehtävissä ns. soitellen sotaan. Nyt sitten kuvittelen olevani pelissä edelleen enemmän alkuvaiheessa ja alkaa tulla todella pahasti turpiin. Yhdessä tehtävässä sectopodi parin kaverinsa kanssa pyyhki ensin tiimillä lattiaa, uusi yritys tallennuspisteestä, niin sai hakkeroinnit onnistumaan ja sammutettua, niin selvisi siitä. Nyt tulee sitten afrikassa tehtävä jossa varmaan kymmenen chryssalidia ja gatekeeper. Ei mitään toivoakaan päästä läpi, kun sotaväki saanut vasta ensimmäisiä parannuksia kalustoon ja tasot majuri, kapteeni, luutnantti. Ei tää ole enää kivaa.
Napsauta laajentaaksesi...
Meitä on kaksi tai siis kolme jotka ei tajua. Älytön peli mitä en voittanut ilman hujaamista.
 
masax sanoi:
Xcom 2 kun jäänyt aikanaan välistä, niin nyt kun sai steamista halvalla, niin työn alle. Mielipide on, että onko tämä peli ihan helkkarin vaikea? Pelaan toiseksi helpoimmalla tasolla ja alku meni ihan hyvin, kunhan vaan oppi olemaan lähtemättä tehtävissä ns. soitellen sotaan. Nyt sitten kuvittelen olevani pelissä edelleen enemmän alkuvaiheessa ja alkaa tulla todella pahasti turpiin. Yhdessä tehtävässä sectopodi parin kaverinsa kanssa pyyhki ensin tiimillä lattiaa, uusi yritys tallennuspisteestä, niin sai hakkeroinnit onnistumaan ja sammutettua, niin selvisi siitä. Nyt tulee sitten afrikassa tehtävä jossa varmaan kymmenen chryssalidia ja gatekeeper. Ei mitään toivoakaan päästä läpi, kun sotaväki saanut vasta ensimmäisiä parannuksia kalustoon ja tasot majuri, kapteeni, luutnantti. Ei tää ole enää kivaa.
Napsauta laajentaaksesi...
Ei se kyl nyt ihan hirveen vaikee kuitenkaa pitäs olla jos tallentaa ja latailee. Ehkä vaikein piste on just tuossa jossain kun porukka ei oo vielä everstejä ja gearit ei oo ihan maks, tuosta se vaan "helpottuu" omasta mielestä ku omista äijistä tulee supermiehiä jotka ampuu loputtomasti yms. Itekki siis ihan perushelpolla pelaillut nuo ja ilman mitää ironmaneja. Muistelisin kovasti, että sen lisäks että äijät pärjää nii pittää valita ne omat taistelut missä on vahva. Toki kaikkea ei voi valita. Hunker down ja vartiointi on melko hyviä aina kun ei oo mihinkää kiire. Pikkuhiljaa edeten.
 
Sitten ainakin se hologrammikranaatti on hyvä pelastaja, jos tapahtuu jotain yllättävää, koska vihut ampuu aina sen ekana. Samoin muut kranaatit/räjähteet on aika olennaisia tiukoissa paikoissa, toki varmaan käytössä jo jengillä. Varmaan tuo strategiavideo käy näitä läpi, mutta alussa vissiin helpottaa kun tutkii asioita ns. optimijärjestyksessä. Squadin koko ja tietyt aseet olennaisia kai.
 
Mutta tosiasia on se että mikään helppo peli (XCOM2) ei ole kyseessä. Siis jos pelaa ilman mitään modeja sekä vähän vaikeammalla vaikeustasolla (XCOMissa en ihan tohdi vaikeimmalla pelata niinkuin yleensä) eikä harrasta save-scummia (tallentaa ennen tehtävää/tehtävän aikana säästääkseen joukkoja jos käy pahasti). Ja tässä suhteessa paljon vaikeampi pärjätä kuin ensimmäisessä uudessa XCOMissa.
 
Resident Evil 1 HD Remake (Xbox). Pelinähän tuo on hyvä, mutta ohjaus kieltämättä aika kömpelö nykymittapuulla. Alkais kaivata täyden remaken.
 
Joenssen sanoi:
Tuo hologrammikranu on loistava pahassa paikassa. Monta kertaa pelasti koko tehtävän. Flashbangilla saa rikottua mind controllin ja estämästä codexia monistumasta ennenkuin alkaa tekemään lämää.
Napsauta laajentaaksesi...

Eihän mulla vielä mitään hologrammikranuja vielä ole. Mutta pääsin tuon gatekeepertehtävän läpi, kun laittoi vaikeustason helpoimmalle. Yhtään äijää sieltä ei terveenä takaisin tullut.

Sen jälkeen tuli tosi helppo saattotehtävä. Ajattelin jo, että se oli gatekeeper oli joku poikkeusvaikea tehtävä, mutta sitten hyökkäsi ufo kimppuun ja äijää lakoaa taas kuin heinää...

Hyviä vinkkejä teillä. Ehkä tässä täytyy keskittyä seuraavaksi saamaan porukalle parempaa gearia.
 
masax sanoi:
Hyviä vinkkejä teillä. Ehkä tässä täytyy keskittyä seuraavaksi saamaan porukalle parempaa gearia.
Napsauta laajentaaksesi...
Ja kannattaa pitää huoli että kouluttelee väkeä tasaisesti, varsinki ku tulee lisää tiimikavereita, ettei aina oo ne everstit kentällä ja sit yks tehtävä ja joutuu sotamiehillä paikkaan.
 
Vagrus (PC)

Vagrus on viime syksynä julkaistu uniikki roolipeli, joka yhdistää elementtejä muutamasta genrestä tehden siitä varsin omanlaisensa kokonaisuuden. Pelaaja on "vagrus" eli tietynlaisen kaupankäynti- karavaanin johtaja maailmassa joka ei suoraan ole meidän maailma mutta ottaa vaikutteita esim. Rooman ja Lähi-Idän historiasta ja yhdistää siihen tummasävyisiä versioita joistakin tyypillisistä fantasia- kuvioista. Vaikutteina on ollut mm. Planescapen maailma ja joltain osin Dark Sun- pelit näyttävät kuvista päätellen samantyylisiltä (en ole pelannut) ja muuta old school- kamaa. Taustalla on unkarilainen pikkufirma ja kaikki perustuu siihen miten he ovat omassa kaveriporukassaan pelanneet itseluomaansa roolipelimaailmaa vuosikymmenten ajan.

Juonikuvio on suunnilleen että jumalat kyllästyivät ihmisten kusipäisyyteen ja pistivät kutakuinkin kaiken paskaksi ja nyt sitten tässä rankassa maailmassa pitää koittaa sopeutua ja selvitä hengissä. Tapahtuma kulkee nimellä "cataclysm" ja tämä nyt sitten on "post-cataclysm". Ei varmaan kuulosta kovin erikoiselta sellaisenaan, mutta setting toimii ja käsikirjoitus on erittäin laadukasta. Pelissä on ennen kaikkea luettavaa, sitä on muutaman kirjan verran (tai no, "yli miljoona sanaa") ja se on laadukasta ja sujuvaa ja sen lukeminen on suorastaan nautinto. Pelintekijät ovat itsekin sanoneet että loppupeleissä tämä on tietynlainen "choose your adventure" tyypillinen peli jossa vaan on ympärille rakennettu kaikenlaista muutakin. Paljon liikutaan pelin kartalla, jossa päivittäisten movement/march pointtien ja porukan moraalin, orjien tottelevaisuuden ja sapuskan mikromanagerointi on jatkuvasti haasteena.

Vagrusilla tuntuu olevan maine pirun vaikeana pelinä. Se, että saa ylipäänsä taloutensa toimimaan siten että tienaa enemmän rahaa kuin ylläpitokustannuksiin menee, on pelin alkupuolen isoin haaste. Toinen haaste on taistelut ja niistä selviäminen. Taisteluita on kahdenmallista, eli toisaalta sellaista "crew combat"- tyylistä jossa on pienen armeijan kaltaiset yksiköt vastakkain, ja toisaalta "companion combat" jossa nämä companion NPC:t pelaa vuoropohjaista taistelusysteemiä erinäisiä vihollisia vastaan. Crew combat on aika kökkö, kun taas companion combat on ihan riittävän immersiivinen ja perus RPG- elementtejä hyödyntävä. Pelissä on minusta erittäin hyvä hahmonkehitys (näitä kumppaneita on 9 kpl ja niiden omat questit ovat laadukkaita ja niille saa jännää tavaraa). Peli jakaa uusien asioiden kokemisesta "insight" nimistä pelikokemusta jota voi hyödyntää esim. siihen että nuo kumppanit saa lisää leveleitä tai sitten pariin muuhun pelin sisäiseen tasonnostoon ("authority" ja "resourcefulness"). Kaikki nämä toimii minusta oikein hyvin ja oikestaan aika addiktiivisesti. Omaan karavaaniin saa kerättyä harvinaisia ja merkittäviä esineitä parantamaan erilaisia asioita, tämäkin on hyvin toimiva RPG-mekaniikka.

Päällepäin pelin yhteydessä eniten ehkä tuodaan framille sen tietynlaista "trade simulation" aspektia eli pelaaja esim. kuskaa tavaroita paikasta A paikkaan B ja näissä on dynaamiset hinnat jne. ja paljon haastetta tehdä rahaa. Itse kyllästyin tähän puoleen aika nopeasti, ja onneksi sain pidettyä itseni riittävän hyvissä rahoissa ihan vaan tekemällä juonellisia questejä ja siinä sivussa faction taskeja. Pelissä ei ole suoranaisesti pääjuonta samaan tyyliin kuin roolipeleissä yleensä, vaan se on tietynlainen sandbox. Käytännössä kuitenkin on x määrä pitkiä ja merkittäviä questejä jotka ovat pelin suola ja joita ei loputtomiin ole. Pelin voi voittaa kahdella win conditionillä joista toinen on "renown" ja toinen on "wealth". Jos luet tätä ja olet kiinnostunut pelistä, niin älä nyt herrajumala vaan valitse sitä wealthiä ellet tiedä tarkalleen mitä haluat. Renown- tavoite on linjassa siihen mikä pelissä on hyvää (tarina, pelimaailma, questit, hahmonkehitys) ja wealth on aivan tolkutonta grindausta pelin tylsemmissä aspekteissa.

Tämä peli osui omaan tutkaan viime syksynä vähän ennen ilmestymistä. Pelimaailman/settingin tyyli ja "art direction" oli tarkalleen minun makuun, sen näki ihan vaan devaajien postauksista, screenshoteista ja inspiraationlähteistä. Odotin nelisen kuukautta ilmestymisestä, osittain siksi kun selkeästi kaipasi muutamaa patchiä, ja osittain siksi kun se pelin kartalla liikkuminen vaikutti videoissa tylsältä ja ei ole koskaan kiinnostanut mitkään "trade simulation" pelit. Mutta tälle on olemassa ilmainen demo/prologi jossa on 4-5 tuntia pelattavaa ja kertoo oikeastaan erittäin hyvin että tykkääkö vai ei. Itse pidin erittäin paljon myös pelin UI:sta, ja prologi kertoo senkin että miten uppoaa se.

Loppupeleissä pelasin 130+ tuntia viidessä viikossa ja pelin läpi ("renown ambition") ja yhtä lukuunottamatta kaikki companion questit loppuun. Jostain syystä harva tätä on pelannut tappiin asti, sen huomaa ihan siitä että pelin pitkien ja tärkeimpien questien läpäisyn achievementit on luokkaa "1%-1,5% pelaajista" ja ylipäänsä pelin on läpäissyt 0,8%. Itse ihan tietoisesti tein aivan tolkuttomasti save scummausta koska muuten niitä pelin tylsempiä elementtejä olisi ollut liikaa. Ehkä tässä on vähän ollut sitä indie-peleille tyypillistä että viettää liian pitkään aikaa early accessissä niin pelistä kiinnostuneet käyttävät kiinnostuksensa ennen kuin peli on valmis ja siirtyvät muualle.

Tällaisenaan ja pelikokemuksena itselle ehkä 2021 paras peli (vaikka itsellä menikin tämän vuoden puolelle), tai ainakin vahva ehdokas. Toivottavasti pelintekijät tienaavat ja tekevät kakkososan.
 
Viimeksi muokattu:
Songs of Conquest (PC)

Jos aikoinaan piti HoMM peleistä tämä peli vaikuttaa hyvinkin tutulta ja helposti lähestyttävältä. Grafiikka ei välttämättä ole huonoa mutta se tuo mieleen 90-luvun lopun pikseleineen. Tarina on ihan mielyttävää mutta kannattaa muistaa että kyseessä on vielä suljettu alpha versio joten tämä tulee toivottavasti parantumaan (tai huononemaan) vielä huomattavasti ennenkuin tulee viralliseen myyntiin.

Virallista arviota on siis vaikea sanoa mutta tällä hetkellä kyllä, pidän pelistä ja jos on nostalgiaa HoMM III suuntaan hyvin luultavasti pitää myös tästä pelistä. Se ei välttämättä tuo mitään uutta lajityyppiinsä mutta ei ole myöskään 100% klooni alkuperäisestä innoittajastaan. Pelistä löytyy hieman tietoa Steamista / GoG:sta mutta se ei ole vielä saatavilla (ostettavissa)

Tässä vielä youtube arvostelua pelistä mistä näkee myös grafiikoita paremmin:

Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.
 
Night Cascades (Hanako Games, 2022, PC)

Visual novelin aika jälleen, tällä kertaa Night Cascades. Tuin Kickstarterissa, koska aivan mahtavan näköinen taiteellinen tyyli. Lisäksi olin yllättynyt kun olin kehittäjältä vuosia sitten pelannutkin jotain (Long Live the Queen).

Tarina sijoittuu 80-luvun Ameriikkoihin ja päähenkilöinä ovat Diane ja Jackie. Diane on fantasiakirjailija (salanimellä) ja sijaisopettaja. Hänen erikoisalaansa ovat uskonnot ja kansantarut, jonka ansioista häntä pyydetään avustamaan rikoksessa, johon liittyy symboliikkaa. Työkaverikseen hän saa poliisi Jackien. Diane ja Jackie ovat olleet rakastavaisia menneisyydessä. Tarinassa sitten selvitellään rikosta ja päähahmojen menneisyyttä.

Aika lyhkänen visual novel, muutamassa tunnissa lukee läpi. Pelattavuutta löytyy hieman. Kun Diane on kertojana, hänen osuuksissa etsitään rikospaikalta kiinnostavia asioita rikokseen liittyen. Jackien osuuksissa etsitään "totuuden silmää" klikkailemalla ruutua, jolloin juoni etenee kuulustelemalla. Peli itsessään on kineettinen, jossa on "maku valintoja"

Ihan kepeää luettavaa. Musiikki aika tyypillistä dekkarimenoa. Hieman jätti auki pari asiaa ja potentiaalista jatko-osaa vihjaili. En kadu, että tuin rahallisesti kehitystä ja toivoisin jatkoa tarinalle. Mutta senpäs näkee sitten.
 
RaivokasMagma sanoi:
Night Cascades (Hanako Games, 2022, PC)

Visual novelin aika jälleen, tällä kertaa Night Cascades. Tuin Kickstarterissa, koska aivan mahtavan näköinen taiteellinen tyyli. Lisäksi olin yllättynyt kun olin kehittäjältä vuosia sitten pelannutkin jotain (Long Live the Queen).

Tarina sijoittuu 80-luvun Ameriikkoihin ja päähenkilöinä ovat Diane ja Jackie. Diane on fantasiakirjailija (salanimellä) ja sijaisopettaja. Hänen erikoisalaansa ovat uskonnot ja kansantarut, jonka ansioista häntä pyydetään avustamaan rikoksessa, johon liittyy symboliikkaa. Työkaverikseen hän saa poliisi Jackien. Diane ja Jackie ovat olleet rakastavaisia menneisyydessä. Tarinassa sitten selvitellään rikosta ja päähahmojen menneisyyttä.

Aika lyhkänen visual novel, muutamassa tunnissa lukee läpi. Pelattavuutta löytyy hieman. Kun Diane on kertojana, hänen osuuksissa etsitään rikospaikalta kiinnostavia asioita rikokseen liittyen. Jackien osuuksissa etsitään "totuuden silmää" klikkailemalla ruutua, jolloin juoni etenee kuulustelemalla. Peli itsessään on kineettinen, jossa on "maku valintoja"

Ihan kepeää luettavaa. Musiikki aika tyypillistä dekkarimenoa. Hieman jätti auki pari asiaa ja potentiaalista jatko-osaa vihjaili. En kadu, että tuin rahallisesti kehitystä ja toivoisin jatkoa tarinalle. Mutta senpäs näkee sitten.
Napsauta laajentaaksesi...
Kiitti vinkistä, taitaa mennä seuraavaks listalle mitä pelaa.
Täl hetkellä itellä menossa Methods: The Detective Competition Steamissä (steampowered.com)
Mielenkiintoset hahmot vaikka piirrostyyli ei todellakaan ole mun makuun mutta niihinkin tottuu kun jotenkin toi juoni vaan nappas menemään.
 
Bloons Monkey City löytyi Steamista. Aikanaan tuli tahkottua Flash-pelinä ja hyvin kestää uudelleenpelaamista. Settlers Onlinen ohella paras strategiapeli mun makuun, kevyttä pelaamista silloin tällöin. Ainoa puute on ohut sosiaalinen puoli, mutta ehkä tämäntyyppiseen peliin on vaikeampi ympätä.
 
Epicin ilmaispelit, osa 23.

Totally Accurate Battle Simulator

Hassunhauska meemipeli, jossa mulkosilmäiset ragdollit koheltavat ja törmäilevät toisiinsa. Hehheh. Pelataan nyt viisi minuuttia ja poistetaan. Mitä, tässähän on oikea kampanja? Ja kampanjan tehtävissä on jopa jotain ideaa?

Tarkemmin katsottuna TABS paljastuikin taktiseksi pulmapeliksi. Kampanjan tehtävissä annetaan vastustajaksi vaihtelevista yksiköistä koostuva sotilasjoukko. Pelaajalla on kasa valuuttaa ja muutama yksikkötyyppi ostettavana. Haasteena on valita ja sijoittaa ukkelit oikein, jotta ne pieksevät vastapuolen porukan. Taistelun aikana sotilaita voi ohjata itsekin, mutta totesin tekoälyn ihan riittävän hyväksi.

Myöhemmät tehtävät leviävät käsiin, koska valinnanvaraa alkaa olla liikaa. Pelissä on satoja erilaisia yksiköitä ja pahimmillaan ne kaikki ovat käytettävissä. Pidin enemmän alkupuolen rajatummista ja hallittavammista kentistä.

Black Widow & Centipede Recharged

Ötökkäteemaisia arcade-pelejä, alkujaan kai jostain kasarilta. "Remasteroidut" vektorigrafiikat ovat ihan mukiinmenevän näköisiä. Idea on tapella loputonta vihollislaumaa vastaan ja kerätä high scorea.

Kumpaakin peliä jaksoi noin kolme minuuttia.

Horizon Chase Turbo

Hyvin simppeli mutta koukuttava retroautopeli. Pelinäkymä on tehty ensimmäisten 3D-autopelien mallin mukaan, eli horisontti liikkuu aivan eri tavalla kuin olettaisi ja piirtoetäisyys on rajallinen. Muinainen ratkaisu aiheutti aluksi jopa vähän pahoinvointia. Ympäristöt ovat low-poly-tyyppisiä laatikoita, jotka eivät paljoa silmää miellytä.

Korvia hemmotellaan kyllä senkin edestä. Musiikit ovat todella hienoja ja vauhdikkaita tilutuksia. Horizon Chasea pelaa pelkästään niiden takia.

Vaikka ajopelit eivät voisi vähempää kiinnostaa, tämä kannattaa silti asentaa ja käydä ajamassa pari rataa. Siinä ei mene kauan ja saatat yllättyä. Pidemmän päälle peli toki toistaa itseään.
 
Tulipa tuo XCOM 2 poimittua itse myös IndieGalan puolelta, kun oli siellä 2 eurolla. Toki aiemmin oli Steamissa 3 eurolla, joten eipä tässä voittanut kuin euron aikaisempaan alennukseen.

Ensimmäinen toimi oli tehdä shortcut joka estää 2k launcherin (voi vitun launcherit), ja avaa pelin suoraan. Tämän kun lisäsi Steamin ulkopuolisena "pelinä" Steamiin, niin hyvin toimii. Steam yhä huomaa, mikä peli avataan oikeasti. Ihan hyvältä tuntuu, ei ole ärsyttävän tiukkoja aikarajojakaan tullut vastaan vielä lainkaan muutaman tunnin pelaamisella. Tosin yhden missionin hävisin jo, kun joku napin painaminen ei onnistunutkaan enää juoksen jälkeen.

Yleisesti tuntuu hyvin samalta kuin XCOM: Enemy Unknown, enkä ole huomannut erityisiä eroja. Tosin pelaamisesta on pitkä aika. Samat jutut tosin ärsyttävät edelleen. Minusta tuota taistelua on yksinkertaistettu vähän liiankin pitkälle. Kun vuorossa on useimmiten vain kaksi toimintoa, on todella hankala korjata virheitä kun peli sitten päättääkin, että tästä 5 metrin päästä viholliseen on heikompi osumatarkkuus kuin aiempaa 20 metrin päästä. Lisäksi en erityisesti pidä, että ampuminen on pakko olla vuoron viimeinen asia. Ja toisaalta vihaan tuota mekaniikkaa, että viholliset saavat heti liikkumisvuoron kun he osuvat näkökenttään. Jos vahingossa (tai aikarajojen vuoksi) viimeisellä sotilaallaan spottaa uusia vihollisia, viholliset saavat käytännössä ensin jokainen ilmaisen liikkumisen, ja tämän jälkeen vielä oman vuoronsa... Jotain parannuksia näihin olisi toivonut jatko-osassa tulleen, eikä taistelujen alussa oleva "concealment" mielestäni ole riittävä.

Ihan hyvä taktiikkaräiskyttely silti. Vaikea sanoa jaksanko loppuun asti, kun Enemy Unknowissa alkoi jo loppua kohti vähän maistumaan toisto.
 
Halo: Anniversary

Tämä on ollut ties kuinka kauan backlogilla ja eilen yöllä sain tämän vihdoin pelattua läpi.
Edelleen täytyy sanoa, että tämä on parhaita räiskintöjä mitä on. Uusi ulkoasu myös sopii hyvin tähän. Näyttää semmoiselta, mitä muistan tämän näyttäneet 20vuotta sitten :D Eli on onnistunut remasteri.

Ainoa mikä ei ole vanhentunut hyvin, on kenttäsuunnittelu. Monesti samanlaiset alueet toistuu varsinkin pelin loppupuolella. Ja välillä on vähän epäselvää, että minne suuntaan pitäisi mennä. Mutta siinä olikin pelin isoin miinus.

Pelattavuus on tietenkin rautaa edelleen, ja räiskiminen on hyvin tehty. Viholliset ovat myös yllättävän fiksuja ja normal-vaikeusasteella oli hyvin haastetta.

Lyhyesti sanottuna, suosittelen ehdottomasti. Oli todella nostalginen kokemus itselle ja innolla odotan seuraavan osan peluuta.

4.5/5
 
Broken Sword 1 & 2

Naksuseikkailujen klassikoita ysäriltä. GOGista ostetut versiot pyörivät kiltisti modernilla raudalla, mutta pelit itse ovat kyllä kärsineet ajan hampaasta. Grafiikka on todella matalan resoluution suttuprötöä, jopa taustat ovat rumia eivätkä hahmot sulaudu niihin kunnolla. (Animaatiot tosin erinomaisia.) Ykköspelissä UI ei skaalaudu kunnolla ja tekstit ovat mikroskooppisia, jos sitä pelaa 1440p-ruudulla. Toisessa pelissä äänien miksaus tökkii ja repliikit kaikuvat välillä vain toisesta korvasta. Pelasin remasteroituja versioita, mutta nekin ovat 10-15 vuotta vanhoja.

Puzzlet ovat hämmästyttävän järkeviä tämän aikakauden seikkailupeliksi, varsinkin alkupuolella. Ei käsittämättömiä kumiankka-pilkkionki-esineyhdistelmiä saati pikselinmetsästystä. Hyviä minipelejä sen sijaan löytyy. Loppua kohden mukaan tosin tulee esimerkiksi ajoitukseen pohjautuvia pulmia ja "tämä asia, joka ei toiminut äsken, toimii nyt selittämättömästä syystä" -tyyppistä perseilyä. Sierramaisia äkkikuolemia oli sentään vain yksi. Läpipeluuohje löysi tiensä kakkosnäytölleni varsin nopeasti, mutta ei sitä koko ajan tarvinnut.

Ensimmäisen pelin tarina on Indiana Jones / Da Vinci -koodi -tyylistä pallontallausta, jossa selvitetään salaliittoja, tutkitaan temppeliherrojen hautoja ja niin edelleen. Toisessa pelissä hortoillaan viidakossa ja mayojen vanhoissa temppeleissä täysin eri juonen kimpussa. Kumpikin tuntuu vanhan hyvän ajan arkeologiselta seikkailulta, ei mitään valittamista tällä rintamalla. Rytmityksessä tosin on jotain pielessä. Monet leikkaukset ja kohtauksen vaihdot ovat todella äkkinäisiä, aivan kuin olisi vahingossa skipannut välinäytöksen. Myös loput ovat töksähtäviä.

Parhaiten vanhentunut osa-alue on huumori. Läpänheitto on oikeasti hauskaa ja nauratti monesti ääneen.

Max Payne 3

Jotkut pelifirmat, kuten Remedy ja Rockstar, haluaisivat mieluummin tehdä elokuvia.

Max Payne -trilogian finaali antaa paskan ensivaikutelman. Ensin Rockstar pakkosyöttää Social Club -kasvaimensa, joka on asennettava ja tili luotava. Sitten peli käynnistyy suoraan välinäytökseen, jossa on väärä resoluutio ja tekstitykset puuttuvat, asetuksiin ei voi koskea videon aikana, eikä videota voi katsoa myöhemmin uudestaan. Ubisoft myhäilee arvostavasti. Taistelin tieni päävalikkoon ja menin katsomaan intron uudestaan Youtubesta, jossa joku sankari oli onnistunut lisäämään siihen tekstitykset. Immersion, baby!

"Elokuvamaisuus" potkii pelaajaa polveen pitkin peliä. Välinäytökset triggeröityvät yli-innokkaasti ja usein vahingossa, vaikka kenttiä olisi halunnut tutkia tarkemminkin. Välivideo-Max käyttäytyy typerästi ja tekee pahoja munauksia, jotta pelaaja joutuisi tiukempaan tilanteeseen. Kun on ensin itse varovasti ja taktisesti taistellut tiensä vihollislauman läpi, kerännyt ammuksia ja tilanne alkaa näyttää paremmalta, Välivideo-Max päättää heittää isoimman pyssyn ojaan, saapastelee keskelle ristitulta ja antaa sitten ohjat pelaajalle. Ole hyvä, selvitäpä tämä sotku :cool:

Peli myös tykkää välkyttää ruutua monivärisinä "häiriöinä" noin kahden sekunnin välein. Efekti on päällä lähes kaikkialla - taisteluja lukuunottamatta - ja alkoi lievästi kyrpimään parin tunnin kohdalla. Bongasin modin, joka poistaa välkkymiset, aivan liian myöhään enkä enää jaksanut asentaa sitä. Kaipa tämäkin on sitä kinemaattisuutta. Eniten silmiä särkevät esirenderöidyt välinäytökset, joissa pahimman välkkymisen lisäksi on selvästi muuta peliä matalampi resoluutio ja FPS.

Kaikesta huolimatta... Kyllä tämän Max Payneksi tunnistaa. Räiskintä on hauskaa ja toimivaa. Max itse on sama rakastettava, syvällisiä mietelauseita laukova mököttäjä kuin ennenkin. Tarina on vielä edellisosiakin synkempi surkeiden sattumusten sarja, jossa Max kompastelee katastrofista toiseen. Metatasojakin nostetaan esiin. Tekevätkö Maxin kaltaiset toimintarambot oikeasti enemmän hyvää vai pahaa? Ehkä olisi kannattanut vain jäädä kotiin? Perinteisiä pelisankareita kyseenalaistetaan tavalla, joka tuo mieleen samana vuonna julkaistun Spec Ops: The Linen, joka on käytännössä räiskintöjen vastainen manifesti ja metapelien merkkipaalu.

Kuten trilogian aiemmat osat, Max Payne 3 on aika suoraviivainen eikä uudelleenpeluuarvoa juuri ole. Porkkanaksi siihen annetaan korkeampia vaikeustasoja ja keräilyesineitä. Kaikista pyssyistä voi löytää kultaiset versiot, jotka näyttävät synkistelyn keskellä melkein yhtä naurettavilta kuin Maxin kalju ja havaijipaita.
 
vervex sanoi:
Assassins Creed Valhalla

Puuh. Olipa väsähtänyt kokemus, mutta jaksoin kuitenkin. Taisipa tulla vihdoin oma mitta asscreedia täyteen tämän myötä, kun näin negatiiviset fiilikset. Mitenköhän ne muutama edellinen vielä tuntui ihan pelattavilta peleiltä... Ehkä nämä Origins, Odyssey ja Valhalla on olleet niin samasta puusta veistettyjä tms., ettei enää jaksa (liika on liikaa tai ehkä vaan on tullut muilta pelistudioilta mielekkäämpiä pelejä, että nämä AC:t tuntuvat niin nähdyiltä ja vanhanaikaisilta). Oli todella puuduttavaa pelata loppuun ainakin Odyssey ja Valhalla, kun tulee liikaa toistoa (Ubisoft-synti) ja käytännössä puolivälin jälkeen kaikki vastustajat voi mätkiä tonttiin alta aikayksikön (ainakin very hardilla näin). Pelattavuus on väsynyttä, kun taistelut hoituu pääasiassa väistelyllä ja kankeat kiipeilymekaniikat saavat kiertämään vuoret kaukaa (hyppy-toiminto olisi kiva lisä). Puzzlet osoittautuivat myös hyvin köyhiksi, kun lähinnä loppua kohden vain luukkujen ja räjähteiden löytäminen tehty hankalammaksi (todella laiskaa). Onneksi välillä hiippailusta saa sentään jotain iloa irti. Juonestakin joskus ajoittain, mutta ei kokonaisuutena. Graafisesti ihan ok, vaikka jäi paljon toivomisen varaa (esim. lumi on tehty muualla todella paljon paremmin jo kauan sitten). Paljon pitää muuttua, jotta pelisarjan pariin vielä jaksaa palata. Ei tulisi mieleenkään hankkia mitään DLC:tä jatkoksi. Ehkä sitä Far Cry 6:lle antaa vielä mahdollisuuden, mutta muuten ilman merkittäviä muutoksia näillä viimeaikaisilla näytöillä ei paljon Ubisoftia tarvitse jatkossa tukea.
Napsauta laajentaaksesi...

En voi kyllä missään nimessä suositella FC6:sta. Ihan hemmetin huono 5:n ja New Dawniin verrattuna. Ubin sarjojen taso on laskenut vuodesta 2016-17 eteenpäin selvästi. AC Odyssey oli vielä ihan hyvä, joskin ylipitkä. Kaikki sen jälkeen on kuraa.
 
Lisää mietteitä xcom 2:sta. Pelasin sen nyt kahteen kertaan loppusotaan huomaten olevani molemmilla kerroilla liian alitehoinen sotilasjoukon kanssa liikkeellä. Pitäisi malttaa vain kehittää joukkoja ja gearia, eikä kiirehtiä kampanjan kanssa. Ei se sitten ole niin vaikeaakaan.

Aloitin sitten kolmannen yrityksen, ja kun ei ihan samaa jaksa, niin long war 2 modin kanssa. Onpa helppoa modit tuon kanssa, sen kun steamista klikkaa.

Voi herranjumala tätä long waria. Tuntuu ihan nimensä mukaiselta. Pari iltaa pelannut ja peli ei ole edennyt oikeastaan yhtään mihinkään. Kummin se nyt on, että tehtävää pukkaa kuin konekiväärin piipusta, vai kampanja vaan etenee kuin täi tervassa? Tahdillahan kampanjaa pelataan yli sata tuntia, ja reaaliajassa varmaan kuukausi. Vaikeustason ollessa vielä paljon suurempi. Suosiolla helpoin taso vain, mutta tulee sitten jonkun verran kyllä flawless arvostelua tehtävistä. Joka ihan tarpeen, muuten loppuu sotilaat kesken.

Ihan kaikki muutoksen ei kyllä casualpelaajalle täysin mieleen, ihan selvästi modi tehty hc xcom faneille, mutta parasta on näin vaniljan uudelleen pellun näkökulmasta, että pelin lautapelimäisyys on huomattavasti vähentynyt. Oikeasti miettii, mitä kannattaisi tutkia ja rakentaa, kun niitä paljon enemmän ja ne etenevät tosi hitaasti. Ei ole vain, että klik modular weapons, klik alien biotech, ja klik seuraava, jne.

Tehtävät ja ai:n muutokset myös vähän ristiriitaisia tunteita herättää. Ai on selvästi parempi, mutta onko suunta kuitenkaan ihan oikea? Vihut menee suojien taakse piiloon ampumaan ja ainakin alkuun tehtävät on yksiä ohi ampumisen maailmanmestaruuskilpailuja, joissa ukkoa mukana kuin pipoa, ja joihin menee pahimmillaan tuntitolkulla aikaa. Flankkaus on opeteltava tekniikka, ja perkit, jotka antavat ns kolmannen toiminnan on ihan ehdottomia. Ever vigilanta overwatch ja run and gun melkein tärkeimmät. Positiisena sectoidit on ainakin alussa ilkeitä, vaniljassa kun ne voi hyvin jättää viimeiseksi kun ensin kannattaa ampua päälle tulevat trooperit, niin tässä toisinpäin. Trooperit voi jäättää piiloihinsa ohiampumaan, mutta sectoidit jos jättää, niin ne pilaavat tehtävän.

Kaikkineen kuitenkin sanon, että parhaat steamiin käytetyt kolme euroa. War of chosen kun alennuksessa, niin varmasti tulee vielä napattua sekin.
 
Doom 2016

Yleissivistyksessäni on aukko: en ole koskaan pelannut alkuperäistä Doomia. Vähän aikaa sitten huomasin kuitenkin, että aivottomat räiskinnät on aika viihdyttävä pelien lajityyppi. Laitoin siis sarjan kehutun rebootin testiin.

Doom 2016 on vertailukelpoinen Serious Samien kanssa. Kummassakin taistellaan isoja hirviölaumoja vastaan maailmassa, joka ei ota itseään turhan vakavasti, ja tarina on täysin älyvapaa voimafantasia. Mustanaamio on kova koville, Doomtyyppi demoni demoneille. Doomissa on monipuolisemmat mekaniikat kuin SS:ssä ja erilainen kenttäsuunnittelu. Areenoilla on vähemmän vihollisia ja ne ovat kolmiulotteisempia - ja paljon ahtaampia. Serious Samissa oli kunnolla tilaa väistellä ja suorittaa taktisia perääntymisiä, Doomin taistelukammiot ovat suorastaan klaustrofobisia. Kummankin hektisissä taisteluissa on samaa fiilistä, mutta Doomissa on enemmän vaihtoehtoja. Normaalien aseiden lisäksi käytössä on kranaatteja, lopetusliikkeitä, poweruppeja, viholliset ammusryöpyksi muuttava moottorisaha ja superpyssy BFG (suomeksi VIP), joka tyhjentää huoneen kuin huoneen isoistakin möröistä. Temppujen jonglööraaminen paniikissa on stressaavaa mutta hauskaa puuhaa.

Kentissä on salaisuuksia ja vaihtoehtoisia reittejä - ainakin suurimmassa osassa. Loppupuolella maastot muuttuvat putkimaisemmiksi ja yksisuuntaisiksi. Monessa ärsyttävässä kohdassa takaisin ei enää päässytkään, vaikka sinne olisi jäänyt tutkittavaa, ja viimeisessä kentässä on jo vähän väsytystaistelun tuntua. Areenaa areenan perään.

The Saboteur

Toiseen maailmansotaan sijoittuva Assassin's Creed. Natsien valloittamassa Pariisissa majaileva rallikuski Sean saa tarpeekseen herrakansan öykkäröinnistä ja liittyy juuri perustettuun Ranskan vastarintaliikkeeseen. Tarina ja taidetyyli ovat parempia kuin Asscreedeissä. Tiukemmin vihollisen hallussa olevat seudut ovat mustavalkoisia ja muuttuvat värillisiksi, kun vastarintaa nostatetaan sivutehtävillä. Arvelin että monokromaattisuus alkaisi särkeä silmiä, mutta se tekeekin alueista helpommin luettavia. Tärkeät jutut, kuten viholliset ja hyvät kiipeilyreitit, näkyvät harmauden keskellä hehkuvina väriläiskinä. Tunnelma on koko ajan kohdallaan.

Liikkuminen on nykystandardeilla aika kömpelöä. Varsinkin kiipeily ei ole tarpeeksi kivaa ottaen huomioon, että sitä joutuu tekemään koko ajan. Ylöspäin kapuaminen on yksitoikkoista hyppynapin hakkausta, alas taas ei juuri koskaan löydy nopeaa ja turvallista tietä. Katutasoon on joko kömmittävä hitaasti ja varovasti tai nieltävä putoamisvahingot - eikä Sean tietenkään kestä kovin monen kerroksen pudotusta. Assassin's Creedin heinäkasoja pilkataan, mutta ne ovat mukana hyvästä syystä. Terveys sentään palautuu pikavauhtia. Ohjaimella pelaaminen onnistuu muuten hyvin, mutta tarkat laukaukset on melkein pakko tehdä hiirellä. Ohjaimen senssit ovat aivan liian löperöt sniputukseen, vaikka pelissä on tähtäysavustuskin.

Avoimessa maailmassa on suunnilleen miljoona natsien sotakonetta tuhottavaksi ja kenraalia tapettavaksi. Asioiden räjäyttely on hauskempaa kuin kuin tällaisten Ubisoft-markkerien keräily yleensä, eikä niissä yleensä mene kauaa. Ei silminnäkijöitä? Tulilanka palamaan ja hippulat vinkumaan. Infran tuhoaminen auttaa pelissä myös konkreettisesti, koska esimerkiksi takaa-ajoissa pääsee paljon helpommin livohkaan, jos joka korttelissa ei päivystä sniperia. Koko karttaa en kyllä jaksanut tyhjentää, koska tekemistä on oikeasti liikaa.

The Saboteur on hieno peli. Ikävä kyllä EA vei sen kehittäneen Pandemicin saunan taakse jo vähän ennen pelin julkaisua.
 
FFX ja FFX-2 molemmat hd-versiona Xbox onella.

FFX on edelleen aivan upea peli minulle. Ensimmäinen roolipeli mitä ikinä pelannut ja vaikka viides vai kuudes läpipeluu niin hauskaa oli silti. Ensimmäinen kerta kun sain kaikki Dark Aeonit ja Penancen voitettua.

X-2 ihan ok. Kolmas kerta kun yritin, ensimmäinen kerta kun sain pelattua loppuun asti. Suht paljon aivan turhaa höttöä, suorastaan ärsyttävää täytettä ja hahmot osa kyllä aikalailla vedetty random generaattorin läpi. Oli pelissä myös ihan hyvää mutta kyllä jäi hämmentävä fiilis kokonaisuudesta. Silti kiva että sain tämänkin tarinan vihdoin läpi. Olin näköjään PS3:lla päässyt aivan loppuun mutta en vaan päässyt lopun bossirykelmää läpi.

Seuraavaksi varmaan Dragon Age 2 ja RDR 2 työn alle.
 
Dying light 2:n jälkeen löytyi sattumalta youtube video tämän pelin arvostelusta Save 15% on Nightmare Reaper on Steam ja olihan se pakko hankki kun demoa tuli hakattua pari kertaa. Voi pojat, eipä ole ollut naama näin hymyssä pitkään aikaan pelatessa. Tulee vahvat fiilikset duke 3d, blood, shadow warrior yhdistettynä looter shooteriin ja rogueliteen. Ei helpoimmasta päästä, mutta hemmetin viihdyttävä.
 
Outer Wilds. huikea kokemus/peli ja loppuun saakka mietitty mestariteos. Tätä ei ikävä kyllä voi spoilata yhtään. Jos luette netistä niin etsikää spoiler free arvosteluja. kyseessä seikkailu/tutkimis peli missä otetaan alus ja tutkitaan minikoon aurinkokuntaa. eli vähäkun maasta lentäisi mars iin 30 sekkaa :D
 
God of War (ps5), just sellainen peli, miltä ei odota yhtään mitään ja yllättää positiivisesti. Pelaan tosin helpoimmalla vaikeustasolla, niin ei liikaa rasita, mutta vaikka olen nyt aika alussa, niin jo on tullut huomattua hieno tarina, hahmot, upea grafiikka ja tyrmäävä toiminta.
 
itarumaa sanoi:
God of War (ps5), just sellainen peli, miltä ei odota yhtään mitään ja yllättää positiivisesti. Pelaan tosin helpoimmalla vaikeustasolla, niin ei liikaa rasita, mutta vaikka olen nyt aika alussa, niin jo on tullut huomattua hieno tarina, hahmot, upea grafiikka ja tyrmäävä toiminta.
Napsauta laajentaaksesi...

Ite ostin BF:stä 4,90 €:lla PS4:lle. Ei mitään odotuksia mut oliki yks kaikkien aikojen parhaista peleistä vaikka itselläkin kesken mutta lienen aika pitkällä. Ite pelaan ekaa rundia vaikeammalla ja se tunne, kun laavamaan valkyriaa yrität joku 700 kertaa ja vihdoin nitistät sen :D Koitin varmaan 2 viikkoa joka ilta joku 3 tuntia päihittää ihan täpinöissä mut kuolin aina kun jäi sillä puolet-1 milli energiaa...

Nyt grindaan Nilfeimissä parhaillaan, olipa ahdistava paikka aluksi! Nyt menee jo täys rundi Nornir chesteineen ja kaikki alueet samoilla henkäyksillä helposti ja vielä se 20000 mist of echoesin läiskä aukomatta ja haarniskoja parantamatta... Menee ilta jos toinenkin.
 
Viimeksi muokattu:
Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.



Elden Ring

Odotin tätä peliä paljon eikä tarvinnut pettyä, koska vikoineenkin kyseessä on selvästi vuoden peli. From Software on tehnyt näitä totuttuja länsimaisia peliensääntöjä rikkovia souls-pelejä 13 vuotta ja kaikki ovat olleet hyviä, mutta erittäin hankalasti lähestyttäviä ellei joku neuvo miten peli oikein toimii. Esim. minullakin jäi Dark Souls 1 kesken ensimmäisellä yrityksellä, mutta vuoden päästä kun yritin kaverin neuvoilla uudestaan pelata pelkästään lähitaistelijalla huomasin pelin erinomaisuuden!

Tämä viimeisin ei ole läheskään yhtä hankala kun edelliset, mutta ylitsepääsemättömiä seiniä nousee kyllä vastaan. Silloin pitää vain lähteä tutkimaan avointa maailmaa ja sopivan lyhyitä dungeoneita. Siellä nousee leveleitä itsestään ja saa parempaa tavaraa. Ensimmäinen pomo jolle tuli välivideo oli minusta koko pelin vaikein, edes loppuvastusta ei tarvinnut yrittää niin montaa kertaa!

"Tarina" soulseissa on myös erityinen ja aina niin mystisesti & erikoisesti kerrottu, ettei siitä ota selvää vasta kun on pelannut useamman kerran läpi ja lukenut kaikkien esineiden kuvaukset ja tehnyt niistä mind mapin miten mikäkin vaikuttaa mihinkin. Mitään quest lokeja ei ole ja hahmo sanoo asiansa vain kerran, jos et kuullut niin voivoi. :D Päivityksen myötä tuli silti uudistus joka lisää NPC:t karttaan, nimien kera! Suorittajalle (minä) tämä peli on kyllä painajainen jos ei asennoidu niin että tulee virheitä ja osa questlineistä menee vituksi..

Silti pidän tarinankerrontaa yhtenä sarjan tavaramerkeistä ja hienoimmista asioista. Aina uuden soulsin jälkeen suuntaan youtubeen jossa joku autisti on koonnut kaiken ja selittää "mikä sen yhden NPC:n tarkoitus oli", ja "mikä niiden ruukku otusten juttu oikein on". Ja kyllä, kaikelle on vastaus. Pelissä ei ole mitään millä ei olisi tarinaa tai se ei liittyisi johonkin toiseen tarinaan. Hauskasti pari heppua on saanu tehtyä itselleen päivätyön souls-loren selvityksestä. :D

Vielä jossain 100 tunnin paikkeilla tätä yksinpeliä mietin että "selvästi 11/10, miten tämä voi olla näin hyvin tehty?", mutta loppua kohti vähän lässähti. Olen pelaaja joka tutkii joka paikan ja tutkimusmatkallessa olin ylilevelannut hahmon. Kaikesta tuli liian helppoa moneksi tunniksi. Lopussa alkoi tulla taas vastusta mutta se ei enää riittänyt.
Siksi vain 9/10 ja vuoden peli.
 
Yakuza 0 (PC)
"If you're going to play only one Yakuza game, play Yakuza 0". Muun maailman hakatessa Elden Ringiä mä puran backlogiani muutamaa sen pätsiä odotellessa. Aloitin tätä alunperin viime vuoden lopulla Xbox gamepassissa mutta sitten tuli ilmoitus, että se lähtee sieltä vuodenvaihteessa ja piti hommata oma kopio. Pelisarja ei ole tuttu kuin nimeltä, mutta kun kyseessä on sarjan esiosa, niin mukaan menoon pääsee hyvin. Ja voi pojat, en uskonut pitäväni tästä niin paljon kuin pidin.

Tarina on kaksiosainen ja kertoo kahden päähenkilön, Kazuma Kiryun ja Goro Majiman tarinan. Kumpikin on vissiin isossa osassa pelisarjaa, Kiryu ainakin näyttäisi olevan monen pelin kannessa. Kiryu on nuori yakuzan jäsen, joka lavastetaan murhasta ja joutuu eroamaan yakuzasta säästääkseen perheensä kunnian. Majima taas on kabareen pitäjä yakuzan pystyttämässä kultaisessa häkissään. Päätarina lähtee liikkeelle vähän hitaasti mutta saa vauhtia edetessään. Tarina on hyvä mutta kulkee välillä jopa melko synkissä vesissä. Erityismaininta pahiksista, joissa on tyyliä ja charmia mutta tuntuvat kuitenkin selkeiltä uhilta päähenkilöille. Ja kun otetaan matsia niin niiden voittaminen tuntuu hyvältä, eikä pelkältä "jaahas, mitäs sitten on luvassa". Itse pääjuoni on hyvin pitkälti kaavaa "mene tuonne, katso välivideo, mene tänne, mätki kasa ukkoja, mene taas tuonne..." Nyrkkitappelut ovat muutenkin iso osa peliä ja juonen edetessä aukeaa uusia tappelutyylejä ja -kykyjä, joita päivitetään rahalla. Tappelemaan joutuu myös kovin usein katuja talsiessa, kun vähän väliä joku yakuzajengi tai muuten vaan urposakki alkaa haastaa riitaa. Aina ei jaksaisi, mutta onneksi näitä voi myös juosta pakoon. Taistelu on alussa vähän kankeaa, varsinkin kaltaiselleni kombovammaiselle, mutta uusien kykyjen myötä alkaa maistua paremmin. Osa dialogista on puhuttua mutta osa taas lyhyitä örähdyksiä, mikä alkuun oli vähän hassua:
Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.


Pääjuonen vastapainoksi pelissä on paljon sivuaktiviteetteja. Siis paljon. On lyhyitä sivutarinoita, kiinteistö- ja kabareeklubimanageerausta, diskotanssia, karaokea, mahjongia, keilausta, shōgia (japanilainen shakki), naistenkuvilla varustettujen puhelinkorttien keräilyä, blackjackiä ja muita uhkapelejä, kalastusta, arcadepelejä, puhelindeittailua, pikkuautokilparataa,... Tekemistä riittää reilusti, enkä kaikkia jaksanut kuin kokeilla lyhyesti ja joitakin jäi kokonaan välistä. Siinä missä pääjuoni on paikoitellen jopa ryppyotsaista menoa, ovat sivuaktiviteetit täysin päinvastaista. En muista koska viimeksi olisin pelatessani nauraa räkättänyt yhtä paljon kuin joissakin sivutehtävissä tai puhelindeittailussa :D Varsinkin managerisivupeleihin meni lukuisia tunteja, mutta se kannatti, kun niillä aukeaa kummallekin hahmolle neljäs taistelutyyli, joka on hyvin OP. Jodenkin mielestä se voi olla liiankin OP, mutta mä tykkään muutenkin ylileveloida aina kun siihen on mahdollisuus.

En keksi pelistä kauheasti moitittavaa, mutta joitakin juttuja täytyy mainita. Ensinnäkin savetus ei aina toimi, syytä en tiedä. Kannattaa siis odottaa aina sekunti pari ennen tallennusta, kun minikartta on tullut näkyviin. Muutenkin on hyvä huomioida, että mitään autosavea ei tunneta. Sitten Majimalla kalastellessa peli kaatui mulla aina välillä. Kiryun kohdalla näin ei mulla käynyt, mutta nopean nettitutkimuksen mukaan kalastus on hyvin kaatumatautista puuhaa PC:llä, eli kannattaa tallentaa usein. Peli ei pahemmin onneksi muuten kaatuillut mutta pari kertaa jäi johonkin loading-tilaan jumittaen totaalisesti, kerran vieden mennessään puolituntisen manageripelin loppumatsin ja -videon. Mutta kuten teletapit sanovat, "uudestaan". Ja sitten se diskominipeli... Muutama sivutarina vaatii tanssitaistelua diskossa mutta niissä edes hyvä tulos ei auta (mikä on tällaiselle rytmitajuttomalle muutenkin haastavaa), vastustajan pitää epäonnistua samalla kun itse saa huipputuloksen ja se on puhtaasta tuurista kiinni. I smell BS ja ne jäikin kesken. Jumaliste, Sekirossakin oli paremmat tsäänssit voittaa bossit kuin Yakuzan diskossa!

Mutta vaikka tuossa tulikin pitkähkö osuus negatiivisia juttuja, jää kokonaisuus selvästi plussan puolelle. Tätä pidetään sarjan yhtenä parhaista ellei jopa parhaana osana ja kuten jo alkuun mainitsin, jos et ole pelannut sarjaa yhtään niin tätä voi suositella. Tätä näkee usein Steamissa alessa vitosella ja jos saa siitä läheskään yhtä paljon viihdettä kuin minä (vajaat 130h ja sivuaktiviteeteista suoritettu noin 80%) niin luulisi saavan rahoilleen vastinetta :) Pelkkä pääjuoni vienee ehkä 30h mutta vähän Yahtzee'a mukaillen, Yakuzan pelaaminen pelkän pääjuonen vuoksi on sama kuin menisi intialaiseen ravintolaan ja söisi pelkkää raitaa.
 
Heseman sanoi:
Yakuza 0 (PC)
"If you're going to play only one Yakuza game, play Yakuza 0".
Napsauta laajentaaksesi...
Kyllä! Yakuzat on kovia mutta piru vie se taistelu on huonosti tehty ja niin tunnotonta että jäi tämä Yakuza 0 kesken, niinku jäi RDR2. Ei ole ollenkaan responsiivinen! Haluttaisi nähdä pelkästään juoni näistä peleistä kun tiedän että Japani on tutkimaton kultakaivos lähes kaikkeen. Uusinhan on vuoropohjainen ja sitä voisin alkaa pelaamaan.

Esimerkki Japanin parhaudesta: Matrix esiteli hidastukset sun muut vuonna 1999. Sen jälkeen Devil May Cry on tehnyt kaiken paremmin. Pidemmittä puheitta vitsihahmot vastakkain: Deadpool vs. Dante, Marvel vs. Capcom 3:sta.

Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.
 
Viimeksi muokattu:
Outlast: Whistleblower (PC)
Tuli tämä kamera"kauhu"pelin lisäri tässä nopeasti vedettyä läpi, pari kolme tuntia siihen meni. Ihan jees, joskaan en tätä ihan kauhuna pitäisi, tunnelmallisena kylläkin paikoitellen kun pelaa pimeässä kuulokkeet päässä. Tai ehkä gorekauhuna, välillä niin groteskia menoa, etten tiennyt, olisiko sitä pitänyt pitää jo äärimustana komediana.
 
Broken Sword 3

Klassinen naksuseikkailusarja hyppää 3D-maailmaan ja tulos on mitä on. PS2-tasoiset grafiikat ovat minusta oikeastaan aika hurmaavia, mutta pökkelöt animaatiot eivät pääse edes lähelle 2D-edeltäjiensä tasoa. Mukana on taistelukohtauksia, joissa on alkeellisia quick time eventtejä, ja hiippailua. Kamera ei ole pelaajan hallussa ja se vaihtaa paikkaa äkisti ja varoittamatta, mikä tekee jo normaalista liikkumisesta aika tuskallista, hiippailusta nyt puhumattakaan. Vihollisia vaanii usein juuri kameran ulkopuolella game over kourassa. Onneksi peli checkpointtaa koko ajan.

Peli julkaistiin konsoleille ja sen huomaa. Ohjaintuki on hyvä, mutta kässärin taso on laskenut. Useimmat repliikit on typistetty lyhyiksi tokaisuiksi, varmaan siksi että tekstitykset pystyisi lukemaan sohvalta asti. Muistikirjasta on nerffattu erittäin lyhyt ja suoraviivainen tehtävälista eikä siitä näe enää päähahmojen pään sisään. Se on menetys. Huumoriltakin on taittunut paras terä.

Tarina on lähinnä ykköspelin uudelleenlämmittely, jossa seikkailevat samat temppeliherrat, salaliitto ja ley-linjat kuin aikoinaan. Kierrätyksen mausta huolimatta juoni toimii ihan kohtalaisesti. Lopussa ei ollut kyllä mitään järkeä.

Broken Sword 4

Nelospelin ansioksi voidaan laskea, että se saa kolmosen näyttämään hyvältä.

Grafiikka ainakin on ihan hyvän näköistä, sarjan parasta tähän asti - rima on tosin matala. Suttuisten 2D-pelien ja kulmikkaan kolmososan jälkeen nelonen näyttää edes perushyvältä. Hahmoista tosin tulee aika raju uncanny valley -efekti ja huulisynkka on niin hirveää, että se pisti jopa minun silmääni. 5:4-kuvasuhteelle tehty peli vilauttaa välillä vahingossa maailman reunaa, kun sitä pelaa 16:9:llä. Ohjaintuki on poistettu ja nyt maailmassa joutuu juoksentelemaan nuolinäppäimillä, mikä tekee liikkumisesta kömpelömpää. Pieniä juoniaukkoja ja klaffareita on älytön määrä. Kirjoitusvirheitäkin vilisee, osa niistä kriittisissä paikoissa. Peli sanoi Filip VI:tä IV:ksi ja menin ihmettelemään väärää Wikipedia-sivua.

Puzzlet ovat järjenvastaisia, huonoimmat koko sarjassa. Ei hävettänyt yhtään luntata koko ajan läpipeluuohjeesta, joka sekin kuittailee pulmien typeryydestä ja epäloogisuudesta. Selvitä mitä putkiston venttiileitä pitää vääntää, jotta vesi virtaa oikeaan osoitteeseen, mutta puzzle menee läpi vain jos juuri tietyn namikan säästää viimeiseksi. Teurastamon liukuhihnaa vierittämällä esiin putkahtaa mafioson ruumis, mutta vain jos tiedät sen olevan siellä, muuten hihnalta tulee pelkkiä sikoja. Jossain on menty pahasti pieleen, kun läpäisyohje neuvoo nostamaan näytön kirkkautta ja sammuttamaan huoneen valot oikeassa elämässä, koska muuten pelialue on liian pimeä navigoitavaksi.

Hiippailu on vielä syvemmältä hanurista kuin edellisessä pelissä, koska huonon kameran lisäksi kontrollit ovat mitä sattuu, eikä mukana ole vieläkään minkäänlaista pelimekaniikkaa hiiviskelyn avuksi. Luojan kiitos checkpointteja on edelleen parin metrin välein. Ilman niitä tilanne olisi kestämätön.

Tarina? Eääh. Pääjuonessa oli jotain ideaa, mutta dialogin taso on romahtanut entisestään ja vitsit järjestään huonoja. Hyviä hetkiä on muutama, mutta ne eivät riitä pelastamaan 12-tuntista peliä.

BS3 oli lopulta ihan jees ärsyttävyyksineenkin, mutta BS4 on oikeasti paska. Sen jyystäminen läpi ei ollut hauskaa, ja olisin varmasti jättänyt pelin kesken ellei se olisi osa isompaa sarjaa. Lähdin pelaamaan näitä lähinnä viitospeliä silmällä pitäen, enkä halunnut jättää aallonpohjiakaan väliin.

XIII

Minäpä olen lukenut alkuperäisen sarjakuvan. XIII on agenttitrilleri, jossa mies etsii kadonnutta muistiaan ja yrittää torpata Yhdysvaltoja uhkaavan salaliiton juonet. Sarjis on tarinana reilusti fiksumpi ja viihdyttävämpi, mutta ainakaan pelisovituksen tyylitajua ei voi kiistää. Se on kuin pelattava sarjakuva täynnä visuaalisia ääniefektejä ja ruutuihin pohjaavaa kerrontaa. Omaperäinen taidetyyli tekee vuonna 2003 julkaistusta pelistä vielä tänäänkin hyvännäköisen. Jos tekstuurit vaihtaisi tarkempiin, XIII olisi kuin juuri tehtaalta tullut. (Pelistä on tehty myös remake, jonka kaikki lyttäsivät. En vaivautunut vilkaisemaan.)

Ensimmäisen persoonan räiskyttely on nykypelaajalle vähän tunnotonta. Joka sortin sarjatuli tuntuu roiskuvan aivan minne sattuu. Hiippailemaan pääsee myös ja sitä on yllättävän paljon, ehkä kolmannes koko pelistä. Ei tämä mikään Splinter Cell ole, mutta ainakin hiiviskelyä on tuettu pelimekaniikoilla: viholliset voi paikantaa askeläänten perusteella, ruumiit voi piilottaa ja niin edelleen. XIII on oikea hiippailupeli eikä mikään naksuseikkailu, johon joku psykopaatti pelintekijä on liimannut hiippailuosuuksia. Katso yllä.

Tarina on jännittävä agenttiseikkailu, kuten alkuteoksessa, vaikka mutkia onkin vedetty suoriksi. Sarjakuvaan verrattuna juoni on pahasti teurastettu, mutta pelimittapuulla edelleen ihan hyvä. Eniten harmittaa parin hahmon kohtalo. Päähahmo XIII itse ei ole enää juuri muuta kuin mykkä pyssymies, ja yksi lempihahmoistani, Majuri Jones, on täysin tunnistamaton. Afro on saanut kyytiä ja naista on vanhennettu ainakin 20 vuotta.

majorjones.png

Kuka tuo muka on?

Alun jälkeen peli vaikeutuu niin, että checkpointteja on harvemmassa. Huono ratkaisu. Varsinainen gameplay ei ole sen vaikeampaa kuin ennen, mutta kuolemasta rangaistaan enemmän.

Ongelmaa pahentavat pomotaistelut, jotka ovat sanalla sanoen hevonpaskaa. Hitscan-aseilla varustetut panossienet eivät paljon naurata, kun bossin ja edellisen latauspisteen välillä on monta minuuttia peliaikaa ja välinäytöksiä. Kehitin pomoja vastaan ovelan strategian: tiputin vaikeustason alimmalle portaalle matsin ajaksi. Jos peliä ei kiinnosta tapella reilusti, miksi minun pitäisi? Realistic-vaikeustaso on muuhun peliin oikein passeli, mutta pomotaistoista se tekee pelikelvottomia. Voitin huijaamatta muistaakseni kaksi.

Peli on aikansa tuotokseksi mainio, mutta menkää hyvät ihmiset lukemaan se sarjakuva. Suomenkielinen versio löytyy useimmista kirjastoista.
 
Viimeksi muokattu:
Hitman III

Hitmanin reboot-trilogia on yksi parhaita koskaan pelaamiani hiippailupelejä. Hiottu, tyylikäs ja hauska salamurhasimulaattori pohjaa valepukujen käyttöön ja luoviin tappotapoihin. Sarja on tunnettu valtavista, hiekkalaatikkomaisista kentistään, joissa on paljon uudelleenpeluuarvoa ja tutkittavaa. Luonnollisesti uusi AAA-peli on myöskin tautisen nätti.

_dubai.jpg

Maailman korkein pilvenpiirtäjä on täynnä kullanhohtoista ylellisyyttä. Vaan lieneekö palatsi rakennettu veren päälle?

Trilogian kolme peliä eroavat toisistaan mekaanisesti hyvin vähän, mitä nyt kakkosesta lähtien voi piiloutua pusikkoihin ja kolmosessa saa käyttöön kameran, jolla voi hakkeroida ja tehdä pikkupuuhia. Jatko-osat ovat lähinnä sisältöpaketteja, mutta mitäpä sitä toimivaa kaavaa muuttamaan. Ai niin, kolmosessa on myös jonkinlainen VR-moodi, mutta sitä en vielä ehtinyt testaamaan. Odotukset ovat kuitenkin korkealla.

_dartmoor.jpg

Englantilaisen kartanon sivujuonessa päästään selvittämään murhamysteeriä.

Tarina meni edellisissä peleissä vähän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta trilogian finaali parantaa suoritusta. Juonessa on käänteitä ja vähän koskettaviakin kohtia. Kolmas peli antaa uutta kontekstia aiemmin nähdyille tapahtumille ja tekee niistä kiinnostavampia.

_hongkong.jpg

Hongkongin sateiset kadut neonvaloineen ovat sykähdyttävän tunnelmallinen paikka, joka huokuu kyberpunk-henkistä tunnelmaa.

Peli on myös hyvin optimoitu ulkonäköönsä nähden. Eräs huikeimmista saavutuksista on levytilan käyttö - tai oikeastaan sen puute. Hitman 2 vei tilaa 110 gigaa, Hitman 3 taas vain 64, vaikka siinä on mukana myös koko Hitman 2:n (ja 1:n) sisältö! En edes yritä ymmärtää, millä taikatempulla peli on puserrettu näin pieneen tilaan. Kaikkia ostamiaan trilogian pelejä voi pelata pelkän kolmosen kautta, joten vanhat pelit voi poistaa tilaa viemästä. Loistavaa.

_scifi.jpg

Hitmanissa on aina ollut myös scifi-elementtejä. Tässä laitoksessa ihmisten käyttäytymistä ennustetaan algoritmien avulla - aivan kuten oikean elämän somepalvelut tekevät. Sarjalta onnistuu siis hienovarainen yhteiskuntakritiikkikin.

Huonoja puolia joutuu hakemaan. Viimeinen kenttä ei ole hiekkalaatikko, vaan tylsä putki, jossa kaikki vapaus viedään ja eteenpäin on vain yksi reitti. Ränni tuo mieleen pelisarjan mustan lampaan, Hitman Absolutionin. Kentän pelillisiä puutteita paikkaillaan tarinan draamalla ja tunnelmalla sen verran, että ihan mielellään sen läpi pelaa, mutta kenttä on todella kertakäyttöinen avoimiin lajitovereihinsa verrattuna.

Pelissä oli muistaakseni joku toinenkin iso ongelma, mutta en saa nyt päähäni mikä.

_cinema.jpg

Suurimpiin kenttiin kuuluu eteläamerikkalainen viinitila. Kaikki kartat on pakattu täyteen yksityiskohtia, ja tämänkin talon kellarista löytyi elokuvateatteri, jolla ei taida olla mitään pelillistä virkaa. Mutta tottahan tällaisen tilan omistavalla porholla kuuluu oma kino olla.

Hitman 3 on pakollista pelattavaa jokaiselle hiippailufanille, ja voin jo nyt sanoa että se on yksi vuoden lempipeleistäni. Vahva suositus.

Arvosana: 0/10
(Arvosanan lataaminen epäonnistui. Yritä myöhemmin uudelleen.)
 
Viimeksi muokattu:
Onko Hitman III:ssa joku moninpelimoodi, vai miksi ihmeessä tuo yrittää yhdistää jonnekin serverille?
 
En tiedä mutta epäilen että kyseessä on käyttäjän itsensä valitsema alusta, esim:
"
Arvosana: 0/10
(Arvosanan lataaminen epäonnistui. Yritä myöhemmin uudelleen.)
"
Viittaa aika vahvasti siihen ettei itse ole noita vaan tällä foorumin omalla alustalla kirjoitellut.
 
PCB sanoi:
Onko Hitman III:ssa joku moninpelimoodi, vai miksi ihmeessä tuo yrittää yhdistää jonnekin serverille?
Napsauta laajentaaksesi...
Ei mitään. Puhdas yksinpeli, johon on lyöty yksi ärsyttävimmistä DRM-systeemeistä mitä olen nähnyt.
Taneli- sanoi:
En tiedä mutta epäilen että kyseessä on käyttäjän itsensä valitsema alusta, esim:
"
Arvosana: 0/10
(Arvosanan lataaminen epäonnistui. Yritä myöhemmin uudelleen.)
"
Viittaa aika vahvasti siihen ettei itse ole noita vaan tällä foorumin omalla alustalla kirjoitellut.
Napsauta laajentaaksesi...
Sarkasmi on vaikea taiteenlaji. Tuo oli tarkoitettu vitsiksi pelin yhteysongelmista. Naputtelin viestin ihan samaan laatikkoon kuin kaikki muutkin täällä.
 
Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi tänne.

Uutiset

Uutisia lyhyesti

Uusimmat viestit

Statistiikka

Viestiketjuista
297 330
Viestejä
5 072 375
Jäsenet
81 284
Uusin jäsen
Valtteri Törmälehto

Hinta.fi

Back
Ylös Bottom