Väite ei muutu todeksi sillä että toistat sen väitteen. Maallinen laki oli keskiajallakin erillään ja se näkyy mm. siinä, että kirkon mielestä moni asia oli moraalisesti väärin mutta samaan aikaan ne eivät olleen maallisen lain edessä laittomia. Tämä tarkoittaa myös sitä, että Raamattu ei ollut missään vaiheessa Euroopan historiaa ensisijainen lakikirja.
Viime kädessä jokainen hallitsija oikeuttaa valtansa väkivalloin, myös meillä modernissa maailmassa. Se että kristinuskossa maallista esivaltaa pidettiin arvossa myös silloin, kun se ei toiminut kristinuskon periaatteiden mukaan (kuten esim. Rooman imperiumia ajalta ennen kun kristinuskosta tuli ylipäätään laillista imperiumin alueella) on se mikä erottaa kristinuskon aika olennaisesti esim. islamista. Sellaisen johtopäätöksen tekeminen että siinäkin tilanteessa kristinusko olisi ollut jotenkin johtava maallinen vallankäyttäjä on aikalailla posketon.
Olenko jossain vaiheessa väittänyt, että Raamattu olisi ollut "ensisijainen lakikirja"? Tai että kristinusko olisi ollut johtava maallinen vallankäyttäjä? En.
Väitän, että keskiaikaisessa Euroopassa maallinen valta ja kristinuskonto olivat integroituneet toisiinsa. Maallinen valta nojasi siihen kristinuskoon ja se kristinusko nojasi siihen maalliseen valtaan. Tuo ei tarkoita, että kristinusko olisi ollut sen maallisen vallan yläpuolella, vaan sitä, että se maallinen valta ja kristinusko olivat osa sitä samaa kokonaisuutta.
Koska se maalliset hallitsivat hallitsivat sillä Jumalalta saadulla mandaatilla, jonka myös ne kirkon edustajat vahvistivat, niin nuo maalliset kuninkaat olivat suoraan osa myös sitä uskonnollista valtaa. Joku kirkon edustaja on eri mieltä jostain asiasta? Ok, no se voi valittaa asiasta, mutta minä Jumalan valtuuttama kuningas nyt totean Jumalalta saadulla auktoriteetillani, että kyseinen kirkon edustaja on väärässä ja minä olen oikeassa.
Eli koska se uskonto ja maallinen valta ovat noin syvästi integroituja toisiinsa, kyse ei ole vain siitä, että uskonnollista valtaa edustaa vain se kirkko, vaan se maallinen valta on noiden kuninkaiden kautta osa sitä uskonnollista valtaa. Ne eivät ole kaksi erillistä asiaa, joista toinen olisi toisen ylä- tai alapuolella (tai oikealla tai vasemmalla), vaan ne ovat yksi ja sama tavallaan symbioottinen möhkäle.
Älä sitten esitä sellaisia heittoja, niin kuin teit tuolla toisessa ketjussa.
Siis missä tein tuollaisia heittoja? Laitappa nyt suora lainaus johonkin sellaiseen kohtaan, jossa olisin väittänyt, että kristinusko ja islam olisivat noilta osin jotenkin identtiset?
Tuo on nyt jotain sun ihan omaa olkiukkojen rakentelua.
Koron kerääminen on eri asia kuin
koron kiskonta. Pointti siinä oli se, että kirkko piti epäoikeudenmukaisena ja vääränä pyrkimystä hyötyä heikommassa asemassa olevan epäonnesta ja hädästä, mitä koronkiskurit silloin mitä suurimmassa määrin tekivät. En tiedä onko se ajatuksena nykyään sitten kovin vanhentunut ja kamala...
Koron kerääminen ja koron kiskonta ovat nykypäivän termeillä eri asiat, mutta kun puhutaan keskiaikaisesta Euroopasta ja kirkon kannoista, nuo ovat yksi ja sama asia:
en.wikipedia.org
The First Council of Nicaea, in 325, forbade clergy from engaging in usury.
At the time, usury was interest of any kind, and the canon forbade the clergy to lend money at interest rates even as low as 1 percent per year. Later ecumenical councils applied this regulation to the laity.
St. Thomas Aquinas, the leading scholastic theologian of the Catholic Church, argued charging of interest is wrong because it amounts to "double charging", charging for both the thing and the use of the thing.
Pope Benedict XIV's encyclical Vix Pervenit (1745), gives the reasons why usury is sinful:
The nature of the sin called usury has its proper place and origin in a loan contract... [which] demands, by its very nature, that one return to another only as much as he has received. The sin rests on the fact that sometimes the creditor desires more than he has given..., but any gain which exceeds the amount he gave is illicit and usurious.
One cannot condone the sin of usury by arguing that the gain is not great or excessive, but rather moderate or small; neither can it be condoned by arguing that the borrower is rich; nor even by arguing that the money borrowed is not left idle, but is spent usefully...
Martin Luther opposed several forms of usury, publishing and republishing multiple treatises on the subject. Christians, Luther argued, should not act in self-defense, should give when asked, and in the lowest degree should lend, expecting nothing in return. On those grounds, making a loan with anticipated profits (and with required repayment and hence little risk for the lender) is a form of self-service that goes against love of neighbor. Defining "lend" as lending without interest or fee, Luther encourages lending for the purpose of aiding the borrower.
Kyseisestä Wikipedia artikkelista löytyy lisää esimerkkejä, mutta tuossa nyt muutama, joista nähdään, että kun puhutaan asioista englanninkielisellä termillä "usury", niin keskiaikaisen kirkon (ja vielä myöhemminkin, tuolla on lainaus vuodelta 1745) mukaan koron kerääminen ylipäätänsä kuuluu tuon termin alle ja on syntiä.