Ajatus absoluuttisuudesta on minulle niin outo. Täytyy vähän googlailla ja lukea noita tämänkin ketjun aiheeseen liittyviä kirjoituksia uudemman kerran.
edit: Tarkoitetaanko tuolla absoluuttisella universumilla/jumalalla samaa kuin Platonin ideaopissa jumalan/universumin idealla?
Silloin kun viimeksi olen Platonin ideaoppia miettinyt, ei minulla ollut vielä juurikaan ajatusta saati kokemusta tästä absoluuttisesta/relatiivisesta, mitä nyt pohdiskelen, joten en ole ajatellut yhtäläisyyksiä. Voi olla, että hän on viitannut johonkin samankaltaiseen, mutta itse en koe erityistä tarvetta lähestyä asiaa "ideamaailman" kautta, jonka helposti ajattelee jonkinlaiseksi erilliseksi objektiksi, olkoonkin kaikin tavoin erilainen kuin "arkitodellisuuden" objektit. Absoluuttinen kun ei ole objekti.
Vastauksena aiempaan kysymykseesi siitä, ovatko nämä jonkin valtauskonnon ajatuksia, näyttäisi ainakin
Buddhalaisuudessa olevan samankaltaista sisältöä, vaikkei siellä Jumalasta puhutakaan. Ottaen huomioon, kuinka samanlaisia asioita ympäri maailman on toisistaan erillään keksitty Jumalasta sanoa, vaikuttaa mielestäni kuitenkin ihan mahdolliselta, että alkuperäinen kokemus viittaa kaikkialla samaan.
Ajatus absoluuttisesta ei ole suotta outo, sillä sitä ei voi ajatella. Kaikki, mitä mieli kykenee ajattelemaan, on relatiivista. Ajatus ottaa väistämättä jonkin "muodon", eli ajatus tulee olemassa "jonkinlaisena". Ajatus on aina jonkinlainen rajaus sen välillä, mitä se on ja mitä se ei ole. Absoluuttisessa ei ole rajoja, joten sen rajaaminen tekee siitä relatiivista ja kadottaa sen, mikä siitä on totta. Tästä johtuu myös se, että uskonnot ovat järjestään valtavia tarinakokoelmia, jossa mahdollinen totuus on erittäin hyvin piilossa. Ja sen totuuden luonteeseen kuuluu se, että mieli ei sitä kykene edes havaitsemaan.
Sekä uskovaisten että ateistien suurin kompastuskivi on se, että he uskovat ajatuksiinsa. Mieli perustelee mitä vain, ja kriittisen ajattelun kehittyessä se perustelee mitä vain paljon entistä paremmin. Lähestulkoon jokainen lienee kokenut sen tilanteen, jossa huomaa, että "ai helkkari, tämä asia, joka tuntui todellisuudelta, olikin uskomus" - yleisesti ottaen motivaatio tuohon vain tulee ainoastaan silloin, kun tarjolla on entistä parempi perustelu korvaavalle uskomukselle, jolloin voi huomata, että "mutta
nyt minä tiedän, miten tämä asia
oikeasti on". Mitä tapahtuukaan, jos lakkaa uskomasta
kaikkiin asioihin, mitä siellä päänsä sisällä kuulee?