Sori kun kirjoitan tämmösen tylsän tekstin jolle oikeastaan tämmöinen foorumiympäristö ei ole paras mahdollinen. Kirjoitin tämän oikeastaan itseäni varten sillä uskosta luopuminen oli pitkä prosessi. Tahdon vähän jälkiviisaana ajatella että mitä minulle oikein tapahtui. Tulen uskovaisesta perheestä, ja puoli sukua on hihhuleita. Hurahdin uskovaiseksi jo joskus ala-asteella, mutta ajanjaksolla yläaste-lukio oli oikea elämä eniten hukassa. Tässä vähän maistiaisia siitä miten minä koin uskovaisen elämän:
Koulutus, siihen ei juuri uskovaisten piirissä kannusteta. Elämä pitää antaa kokonaan jumalan käyttöön, eikä esimerkiksi yliopisto-opiskelua katsota tietyissä piireissä kovin hyvällä. Toisaalta taas sitten joissakin kirkon herätysliikkeissä on aika paljonkin YO-opiskelijoita/valmistuneita, mutta vapaissa suunnissa yliopisto-opiskelu rajoittuu ehkä korkeintaan opettajakouluun jotta voi näyttää hyvää uskovaisen mallia lapsille. Kaikki tiede on lähtökohtaisesti vähän epäilyttävää, siis suoraan sanottuna suoraan saatanasta. Näinhän ei siis kaikki uskovaiset ajattele, mutta kyllä aika suuri joukko.
Maallisia kavereita ei katsota hyvällä ainakaan vapaissa suunnissa. Kavereita hankitaan vain ja ainoastaan käännytystarkoituksessa. Uskovaiset pitävät itseään paljon parempina ihmisinä kuin tavan tallaajat ovat. Vaikka he kuinka puhuvat rakkaudesta, niin se on pelkkää sanahelinää. Miettikää vaikka miten uskovaiset kohtelevat homoja.
Vähän niin kuin Todistajillakin, luopioita pidetään pahempina kuin tavallisia maailmallisia ihmisiä. Tällä pidetään uskovainen kiinni tiukasti yhteisössä.
Saarnaajilla on valta, sillä heille itse jumala on avannut raamatun merkitystä. Tavallisen seurakuntalaisen on syytä kuunnella paimentaan ja elää hänen ohjeiden mukaisesti.
Kielillä puhuminen! Jos joku on kuunnellut esimerkiksi sinätuubista kuinka uskovaiset puhuu kielillä, niin voin kertoa että just semmosta se on myös paikanpäällä koettuna. Minullekkin on rukoiltu kielilläpuhumisen armolahjaa, ja sainkin sen pyhän hengen lahjoittamana. Sen kun vaan aloitin puhumaan merkityksettömillä tavuilla enkelien kieltä, eli siansaksaa.
Olen nähnyt paikan päällä riivaajan karkoittamisen nuoresta pojasta. Osallistuin meininkiin ihan henkilökohtaisesti rukoilemalla muutaman metrin päästä tuota demonin hallitsemaa lasta. Jälkikäteen ajatellen hän olisi tarvinnut ehkä ennemmin psykiatrin apua eikä uskovaisten pelastavaa rukousta.
Sairauksien parantuminen onnistuu helposti. Kun Jeesukselta vaan tarpeeksi kovassa uskossa jotain pyytää, niin kyllä sen saa. Uskovaisten kokouksissa ryhmäpaineen luoma suggestio kyllä mahdollistaa vaikka kipeällä selällä hetken aikaa heilumisen, mutta seuraavana aamuna oireet ovat pahemmat. Yhtään ihmettä en ole omin silmin todistanut. ”Parantumiset” ovat lähinnä kovaa tsemppausta seurakunnan vanhimpien suusta: ”kyllä Jumala parantaa”. Jotkut uskovaiset ovat tajunneet ettei rukous paranna. He eivät kuitenkaan suostu myöntämään rukouksen voimattomuutta, vaan opettavat että vaikka parantuminen olis ihan kivaa, on kaikkein parasta rukoilla voimaa kestää sairaudet!
Rukouksessa annetut näyt. Tää on klassikko jota kaikki selvännäkijät ja meediot käyttää. Ero on siinä että yleensä nämä uskovaiset eivät edes itse tajua käyttävänsä suggestiota toisiin ihmisiin. Annetaan yleisiä kaikkiin ihmisiin sopivia faktoja, viesti on saatu suoraan Jumalalta, tottakai. Esimerkiksi isoissa 400 hengen tilaisuuksissa saatetaan sanoa, että täällä on joku joka on viimeaikoina epäillyt omaa uskoaan! Niitä Jumala tahtoo erityisesti tänään kohdata, tulkaa eteen rukoilemaan. Mikään ei ole sen vakuuttavampaa kuin että itse Jumala puhuu suoraan sinulle. Vähän välikäsien kautta tosin.
Todistaminen: vapaissa suunnissa nuoria uskovaisia kehotetaan seurakunnan edessä todistamaan omasta uskostaan, eli pitävät pienen puheen miten jumala on koskettanut omassa elämässään. Olenpas minäkin semmoisen pitänyt. Aikuiset ihmiset tulivat sitten kiittelemään ainutlaatuisesta Jumalan läsnäolosta kun minä todistin.
Itse koin masennuksen nuoruudessani, joka johtui jälkikäteen mietittynä ainoastaan siitä etten kokenut olevani hyvä kristitty. Alitajuisesti tiesin jo ettei tää uskovaisjuttu voi pitää paikkansa, mutta koitin rakentaa elämän aina uudestaan ja ”uudistua” uskossa. Yrittää uskoa lujempaa ja kovempaa. Tulevaisuuden suunnitelmia minulla ei juuri ollut, sillä kyllä Jumala pitää huolen omistaan. Sitä paitsi täydelliseen uskovaisen elämään kuului se ettei pyrkisi elämässä mitenkään eteenpäin (taivaassa viimeiset tulevat ensimmäiseksi jne…) vaan antaisi pyhän hengen johdattaa elämän tiellä eteenpäin. Sitten kun vähän tätä luopumisprosessia aloitin niin maailma tuntui todella synkältä ja tarkoituksemattomalta paikalta. Sen takia uskosta luopuminen viivästyi ainakin viisi vuotta.
Lopulta minut pelasti opiskelun aloittaminen ja muutto paikkakunnalle jossa oli irti uskovaisten meiningeistä. Aluksi koitin niihin uudella paikkakunnalla aktiivisesti pyrkiä. Onneksi ei enää tuntunut omalta jutulta. Nyt elämä hymyilee, ja hassua huomata kuinka oma arvomaailma on mennyt aivan päälaelleen. Rakastan elämää, olen liberaali ja iloinen ihminen. Uskovaisena olin onnellinen, kunhan muistin tehdä tiliä synneistä Jumalalle ja kunhan elin niin kuin seurakunnan vanhimmat opettavat ja kunhan luin raamattua ahkerasti ja kunhan annoin kymmenykset seurakunnalle ja kunhan kerroin Jessestä myös lähimmäisilleni (monta kaverisuhdetta tälläkin pilattu) yms…