Varmaan enemmän sitä, ettet jotenkin koe olevasi "kokonainen" ilman parisuhdetta. Vastaus onkin, kuten "manospheressä" paljon puhutaan, että alat tien tulemaan parhaaksi versioksi itsestäsi. Sen pohjalta alkaa sitten kehittyä kokonaiseksi ihmiseksi itsessään ilman apupyöriä.
Luulen, että kyse on oikeastaan enemmän tuosta, että nyt yksinäisyys taas pääsee konkretisoitumaan samalla kun on päässyt maistamaan sitä toista puolta, mikä nyt on hävinnyt.
Puolivuotta on lyhyt aika ja varmasti asiat pyörii mielessä vielä toinen mokoma saattaa mennä ennenkuin asia alkaa jäämään unohduksiin, tai vähenee huomattavastikin. Tietty riippuu siitäkin kauanko ehditte olla yhdessä.
Ps. Sori yksipuolinen yleistys polyamoriasta sillä yleistyksestä puuttuu romantiikan puoli kokonaan. 
Jotenkin saanu semmoisen kuvan että näissä kummallakin osapuolella odotukset parisuhteesta melko kevyet, eli nähdään välillä ja tehdään jotain mutta joku omakotitalon osto ei välttämättä ole listalla. Jos nyt osuisi joku yksisarvinen jonka kanssa haluaisi semmoisen suhteen että nähdään välillä ja muuten saa olla rauhassa niin en nyt mitään suurempaa estettä näe.Mitesx muuten ryhmän parisuhteilijat, tai toki sinkutkin! Mites toi polyamoria taittuu teille? Oon huomannut että moinen on etenkin naisten keskuudessa lisääntynyt viime parin vuoden sisällä (tai sit olen vaan törmännyt tällä mentaliteelilla eläviin enemmän). Mutta miten teidän mielestä, onko se omasta miehuudesta posi jos jonkun muun kettu käy kumppanin kolossa luvan kanssa?
Tästä olen täysin samaa mieltä. Kun laittaa omat tarpeensa ja mieltymyksensä etusijalle ja ymmärtää että parisuhteesta ei tule mitään jos ei itse ole henkisesti kunnossa, niin kummasti itsevarmuus nousee. Tämä taas johtaa siihen että tapailet enemmän naisia ja todennäköisyys sille että löydät oikeasti hyvän parin ittelles, nousee huomattavasti.
Käy kyllä kieltämättä mielessä että jos nainen tuommoista harrastaa niin ulospäin viestintä voi olla semmosta "En oo ikinä ollu näin onnellinen, tää homma toimii tosi hyvin! Ihqdaa jne." mut todellisuudessa sit homma on helvetin monimutkainen ja aiheuttaa kitkaa kaikkien osapuolien kanssa.
Pystytkö avaamaan tuota oletusta tarkemmin miksi näin nurinkurisesti olisi juuri polyamoristen naisten kohdalla? Tuo ei jotenkin lonkalta oikein käy järkeen.
Siis lähinnä meinasin että jokaisessa parisuhteessa on ongelmia ja polyamorisuus tuskin sitä poistaa. Se mitä oon ihmisten kanssa jutellut ja nimenomaisesta asiasta keskustellut taas antaa semmoisen kuvan että se on paljon helpompaa ja mutkattomampaa kuin perinteinen parisuhde.Pystytkö avaamaan tuota oletusta tarkemmin miksi näin nurinkurisesti olisi juuri polyamoristen naisten kohdalla? Tuo ei jotenkin lonkalta oikein käy järkeen.
Kiitos, nyt selvensi huomattavasti.
Eihän tuo tosiaan mitään autuaaksi tee ja jos jotain hypetystä suhdemallista kuulee niin markkinointijargoniahan moinen lähtökohtaisesti on. Ainut etu tosiaan tuossa mallissa on se jos _todella_ on itse polyamorinen ja kokee sen omimmaksi tavaksi olla suhteessa haluamallaan tavalla. Toki siinä varmasti on erilaisia haasteita suhdedynamiikan osalta kuin mitä tavallisessa suhteessa ylipäätään pääsee muodostumaan. Tuossa oli muutama kohta, mikä meni omalta osalta pieleen.
Kiitos kaikille jotka lukevat ja se riittää että saan purkaa vaan asioita ääneen, mistä en ole voinut edes halutessani kertoa kellekkään yli 8 vuoteen.
Kappalejakoa kiitos, ei tollaista pysty lukemaan.Jahans nyt tuli asiaa ekaa kertaa tähän ketjuun. Tosiaan hieman yli 8v tuli oltua avoliitoliitossa ja seurustelua henkilön kanssa jolla kaksisuuntainen mielialahäiriö ja diagnosoimaton epävakaa persoonallisuus (tätä ei diagnosoitu sen takia, koska psykiatrinen poli jolla kävimme raskausajan ja sen jälkeen kohonneen itsemurhariskin vuoksi kehotti tulemaan päiväosastolle ja avopuolisoni kieltäytyi) suomessa kun et ketään voi hoitoon pakottaa. Tosiaan exäni on tuntenut samalla tavalla itsestään jo tarhaikäisestä lähtien (suunnaton tyhjyyden tunne, tunne että ei kuulu joukkoon ja voi pahoin henkisesti suurimman osan ajasta). Ikinä en ole ennen uskonut tähän kliseeseen, että rakkautta ensisilmäyksellä voi olla. Tässä tapauksessa oli (valitettavasti). Näitä käytösoireita oli jo ihan ensimmäisen viikon aikana. Olin parasta ikinä ja seuraavana päivänä hän oli täysin tunnekylmä ja en ollut hänen silmissään mitään. Ajattelin vain, että kuuluu asiaan koska hän kertoi olevansa melko kokematon tälläisissä asioissa (säätöjä oli ollut). Noh hieman yli vuoden avoliiton jälkeen näihin saatiin selitys ja diagnoosi eli kaksisuuntainen ja tätä ennen oli korttitalo romahtanut ensimmäisen kerran. Hän teki toiminimellä yrittäjän hommia ja burnoutin vuoksi oli perunut kaikki varaukset itseltään ja sanoin minulle kotona, että varauksia ei ole tullut. Välillä saattoi myös lähteä hommiin vaikka niitä ei ole ja lopputulos tästä puolen vuoden sekasotkusta mikä seurasi vielä pari vuotta perään oli, että ulosottovelkaa melkein 20k. Itselleen tuo diagnoosi oli kuin taivaanlahja ja antoi selitykset henkilön käytökselle ja päätin, että tämä ei ole itselleen ongelma mutta sen eteen on tehtävä töitä. Henkilö itse vaikka kyllä tiedosti ongelmansa tavallaan masentui tästä lisää, koska tämähän kulkee mukana koko loppuelämän. Tästä oikeastaan alkoi se mihin itse liusuin mukaan. Sain kokoajan ohjeita miten minun tulee toimia, että voin elää asian kanssa ja että hänellä itsellään olisi parempi olla ja ennenkuin huomasinkaan olin tilanteessa jossa mukauduin itse kokoajan hänen elämässään ilman että hän itse edes yritti tehdä asioille mitään (tämän huomasin vasta viikko sitten kun itselleen tapahtuin henkinen romahdus). Jälkeenpäin huomasin että elämässäni oli vain 3 vaihetta. 1)ensin hän syytti itseään ihan mistä vain. Rumaksi, hän ei osaa mitään, hän on tyhmä ym siis oikeasti aivan kaikesta normiarkeen liittyvästä. ja tottakai tässä vaiheessa kun olet ns "koukussa" yrität vain tukea eteenpäin tsempata ym. 2) hän kääntää asian niin päin että minä syytän häntä, että hän on sellainen kun on. Aina kun hän teki jotain, niin syytin häntä vaikka en edes avannut suutani ja olin omasta mielestäni aivan normaalisti. 3) tässä vaiheessa hän alkoi syyttämään minua siitä millainen hän on. Huono ihminen, ei osaa mitään, jos olisin erilainen hänkin voisi olla. Myös tässä vaiheessa hänen kuvittelemistaan asioista eli "harhoista" voisin sanoa tuli totta. Hän esimerkiksi kuvitteli miten asiat menevät tulevaisuudessa ja menivät aina pieleen jo kuvitelmissa ja tässä vaiheessa asioita mitä ei edes tapahtunut oli tullut totta. Itselläni on aina ollut tapana, että menen selvittämään omaa päätä kävelyille ulos esim 1h ja tällä henkilöllä oli tapana ettei päästä minua koska silloin jätän hänet yksin. Hänellä oli jatkuvasti päällä yksinjäämisen pelko ja se näkyi myös todella monessa asiassa. Hän oli myös erittäin itsetuhoinen aika ajoin ja jouduin piilottamaan lukemattomat kerrat kaiken terävän, lääkkeet ym ja pari kertaa menemään läpi kylppärin ovesta kun siellä oltiin partaterät käsissä. Tämän jälkeen aina tilanne rauhoittui ja asioista puhuttiin niiden omilla nimillä ja hän nimenomaan itse puhui, että todella paha olla, hän ei koskaan tule olemaan normaali ja sitten se tiedostamaton manipulointi millä pysyin mukana että onneksi olen siinä, että minä parannan sitä oloa ja kiertoilmaisuin että en saa jättää häntä yksin asioiden kanssa. Olin mukana melkein aina noissa psykiatrin tapaamisissa, mutta itse aivan väärällä ajatuksella nyt jälkeenpäin mietittynä eli miten minä ymmärrän tätä asiaa paremmin ja mitä minä voin tehdä paremmin, että toisella on hyvä olla. Olin jatkuvasti siinä mielentilassa että huono olo johtuu siitä, että minä teen asioita väärin tai en tee tarpeeksi. Tottakai 8v suhteen aikana ihmiset tekevät virheitä ja riitojen yhteydessä sanoo väärin tai pahasti, että ei tässä siinä mielessä puhtaita pulmusia olla itsekään ja vikaa myös itsessä. Jossain vaiheessa tuli puhetta lapsesta ja päätimme yrittää vaikka tilanne oli mikä oli. Hänellä oli tapana asettaa tavoitteita ja näiden toteutuessa hänellä olisi itsellään parempi olla ja tästä asiasta olen tajunnut paljon vasta jälkikäteen. Eli kaiken muun pitää muuttua hänen ympärillään, että hänellä olisi hyvä olla ja hänen itsensä ei. Työpaikalla esim hänen piti saada erivapauksia että on hyvä olla (ei ollut silti). Lapsen jälkeen kaikki on paremmin (ei ollut) , saimme uuden asunnon ja sen jälkeen piti olla kaiken paremmin (ei todellakaan ollut) ja tässä vaiheessa aloin itse vasta 8v jälkeen heräämään todellisuuteen. ja viimeisenä kun ulosotto on maksettu niin sitten kaikki muuttu (ei muuttunut). ja ulosoton viimeisen erän maksamisen jälkeen hän purskahti hillittömään itkuun ja kun kysyin mikä on hän vastasi itse "en tule olemaan ikinä normaali" eli vihdoin hänelle itselleen tekosyyt loppuivat. Tosiaan jo pari vuotta sitten kun tämä viimeinen myllytys alkoi ja missä itse tein sen virheen, että en vienyt häntä itse suoraan osastolle koska hän pelkäsi mitä tapahtuu, kukaan muu kuin minä en voi ymmärtää ym ja hän kieltäytyi sieltä päiväosastolta mistä olisi päässyt illoiksi kotiin alkoi loppuliusu ja suorasanainen helvetti kun ajattelee jälkikäteen. Ennen kuin erotin selvästi manian, masennuksen ja ns normaalin jakson milloin hän oli oma itsensä, niin enää en ole erottanut 2vuoteen. Aamupäivällä saattoi ottaa puheeksi toisen lapsen ja 10min päästä hän puhui jo erosta tai oli itsetuhoinen ja ei jaksa enää. Alkoi ne että hän saattoi hakata vaan nyrkeillä päätään koska halusi oman sisäisen tuskansa pois. Olen miettinyt useasti tässä viikon mittaan mitä olen tehnyt väärin koska syyllistin itseäni ja ainut moka mitä tulee mieleen oli se, että tähän en reagoinut oikein. Hän oli oikeasti hoidon tarpeessa. Psykoterapia ei enää riittänyt ja lääkkeet maistuivat vaihtelevasti tai ei enää ollenkaan. ja kun aikoinaan hänelle annettiin PELKKÄ MASENNUSLÄÄKITYS kaksisuuntaiseen, niin ongelmat todella alkoivat ja tuo persoonallisuus alkoi nostaa päätään. Mielialat todella vaihtelivat 20-50x pvässä. Välillä olin parasta ikinä ja välillä alinta paskaa, mitään välimuotoa ei ollut ja aivan kaikista asioista ajateltiin mustavalkoisesti. Loppuviimein aloin itse kärsimään siitä tässä muutettuamme uuteen asuntoon noin 3kk sitten, että hän alkoi myös käyttäytyä lastamme kohtaan samalla tavalla. Aikaisemminkin oli valloilla ajattelutapa, että hän on huonoin äiti ikinä ym ja hän selvästi kärsi siitä ja minä tottakai tsemppasin ja loin uskoa. Jossain vaiheessa tilanne meni kuitenkin jo 2v sitten siihen lapsemme ollessa noin 6kk että hän alkoi viedä lapsen käsistä ja ei antanut hoitaa minun itse, koska tunsi olevansa huono äiti koska ei tehnyt itse. Noin viime syksystä kärsin kuitenkin jo siitä kuinka käytös muuttui myös lasta kohtaan samanlaiseksi kun minua ja tässä uudessa asunnossa läksi käsistä. Hän saattoi 5min leikkiä ja piirrellä lapsen kanssa iloisesti ja riitti kun kävi juomassa välissä niin hän käveli naama peruslukemilla sohvalle ja ei edes tiuskaissut vaan täysin kylmästi sanoi lapselle ettei äiti nyt jaksa leikkiä sinun kanssa, kun esim piirustusta tultiin esittelemään. Ja tämän exäni myös tiedosti itse. juhannuksena hän jätti minut ensimmäisen kerran ajatuksella ettei hän jaksa enää ja täysin ykskaks. Jäin lapsen kanssa kotiin ja mietin vain että minun syy ym vastaavaa ja kertaakaan hän ei edes kysynyt nopeasti että miten lapsi jakselee kun hän meni mökille. Juhannus lauantaina sain kuitenkin häneen yhteyden ja juttelimme noin 2h puhelimessa ja sain hänet tulemaan kotiin. Lapsi mummolaan ja noin 10h juttelua kaikesta ja hän itse myös tiedosti omat ongelmansa ja puhui niistä rehellisesti, mutta vähämpä tiesin kun vasta myöhemmin. Taas se meni siihen, että minun pitää tehdä asiat eritavalla että tästä tulee jotain ja silloin sanoin, että ainoa ehto minulle uusiksi yrittämiselle on, että otat hoitoa ja apua vastaan kun sinulle sitä lääkäristä tarjottimella tarjotaan. Huomasin tämän "uuden alun" aikana, noin toisen viikon kohdalla, että näyttää siltä että itse vain mukaudun jälleen tilanteeseen ja hän ei muutu. Välillä saattoi olla hyvä päivä ja tuli se tunne ettei ole tässä suhteessa yksin ja rakastettu, seuraavalla sekunnilla tilanne muuttui päälaelleen. Aloin myös itse oireilla todella vahvasti tähän tilanteeseen ja epätoivo ja itsetuhoisuus alkoi nostaa päätään. Puhuin tästä sitten exälle ja hän onnistui kääntämään asian niinpäin, että itse tarvitsen apua nyt että muuten ei tule mitään ja oireilin vaan enemmän ja enemmän (koska tämä juhannus oli herättänyt minut ja en vain tajunnu vielä silti missä mättää). Viikko sitten lauantaina muistan, kun exäni koirapuistossa pitkästä aikaa oikein kunnolla halasi minua, sanoi että nyt hänellä on hyvä olla ja kaikki on täydellistä ja että hän rakastaa minua todella paljon. Valtasi uskomaton hyvänoloton tunne mikä jatkui iltaan asti. Tuntui vihdoin itsestään vuosiin, että nyt asiat on niinkuin niiden kuuluu olla. Tuli seuraava aamu ja hän oli täysin kylmä ja tunteeton. Ei vastannut juuri mihinkään ja kun katsoi silmiin niin huomasin, että katse oli täysin tyhjä. Tästä alkoi oma lopullinen alamäki Mietin vain taasko tämä alkaa kun eilen kaikki oli täysin päälaellaan ja aloin hautomaan itsemurhaa. Kävin jo junaraiteilla ihmettelemässä ja tämä exä houkutteli minut kotiin kun kerroin ajatuksistani. Sanoin, että tarvitsen häntä tästä eteenpäin pääsemiseksi ja hän vain hoki minulle kuinka tarvitsen apua itselleni. Hän käytännössä kesken keskustelun myös kävi vain kasuaalisti nukkumaan. Menin sohvalle nukkumaan itse ja päätin yön aikana vielä tässäkin vaiheessa, että haen apua. Sanoin hänelle aamulla että olen päättänyt toimia kuten hän haluaa ja hän ei vastannut mitään. Lähti vain töihin. Vein sitten oman muksun tarhaan ja tulin itse kotiin etähommiin ja sain viestin missä hän kysyi soitanko minä tarhaan, että se pitää vaihtaa koska hän ei voi viedä lasta sinne omien työaikojen vuoksi. Ja nyt heräsin itse siihen missä mennään taas ja hän jätti minut. Syytti minua kaikesta mitä oli tapahtunut ja sitä rataa. Sain paniikkikohtauksia ja ravasin kämppää vain eestaas. Sitten kun soitin hänelle hän sanoin taikasanat, että en voi olla tälläinen ja itsetuhoinen koska jätän hänet yksin. Tässä vaiheessa tajusin, että en pääse tästä tilanteesta ikinä irti ja eroon koska meillä on yhteinen lapsi. Toimin tämän jälkeen kun robotti ja yritin viikko sitten hirttäytymällä itsemurhaa. Exä tuli ONNEKSI ajoissa kotiin ja pelasti minut (olin jo taju kankaalla). Pari minuuttia rohistuani ja silmiä kiinni vielä pidellessäni kuulin vain lapseni itkun ja sanat "isi" ja tästä hetkestä päätin, että ratkaisuni oli väärä ja nyt on aika hoitaa itseni kuntoon. Ymmärsin, että olen kokoajan tähänkin asti hoitanut itseäni väärin psykologeilla ym. En tehnyt sitä itseni vuoksi, en tehnyt sitä meidän vuoksi vaan exäni vuoksi. En ollut enää vuosiin elänyt omaa elämääni, en yhteistä, vaan täysin hänen. Hankin itselleni heti työterveyden kautta sairaslomaa ja hommasin ajat psykoterapeuteille ja psykologeille. Exäni teki minulle suuren palveluksen tietämättään kun jätti minut jo ensimmäisen kerran juhannuksena ja aloin itse heräämään tilanteeseen ja tämän viimeisen kuukauden aikana aloin ymmärtämään pikkuhiljaa mistä kiikastaa ja oireilin sen vuoksi. Suurin järkytys itselleni on ollut missä jamassa oikeasti itse olin tilanteen vuoksi ja mitä on tapahtunut. Nyt focus on täysin itseni kuntoon saattamisessa, että voin olla isä vuoroviikoin (tästä tulee varmasti vielä ongelmia jatkossa hänen puoleltaan kun mieleialat muuttuvat kuin tuuliviiri). Mutta olen kaiken saanut jo alulle mitä pitää tehdä jatkoa ajatellen. Romahdus tulee itselleenkin varmasti jossain vaiheessa, mutta siksi tämä kuukausi opetti paljon ja ymmärsin vihdoin mistä on kyse ja en syytä itseäni kuin tilanteen mahdollistamisesta. Pahoittelen tätä tajunnanvirtaa ilman kappalejakoja ja kirjoitusvirheiden kera. Tätä vaan nyt tällä hetkellä tulee koska se auttaa prosessoimaan asiaa läpi. Kysymyksiä saa esittää ja vastaan niihin mielelläni se helpottaa myös omaa oloa. Lupaan, että vastaukset ovat myös selvemmässä muodossa
Mä sanoisin tuon luettuani, että on hyvin oivallettu, että nyt pitää laittaa fokus täysin itseesi ja oman hyvinvointisi parantamiseen.Jees tiedostan tämän. Prosessointi niin kesken kaikkeen liittyen ja ahdistuksissa kirjoittaa, että aikamoista tajunnanvirtaa varmasti ja sitten painaa vaan entteriä jotta olo helpottaa. Tsekkaan kappalejaot kondikseen tohon myöhemmin nyt ei kerkeä, kun pääsee touhuumaan muksun kanssa
Jep näinhän se nyt on, että oma hyvinvointi vihdoin edelle. Lähinnä tässä on shokki se miten tajuaa vasta 8v päästä missä tilanteessa on itse ja missä myös se toinen. Olen sairastunut tilanteen kehittyessä myös itse mukana. En tässä syyttelekkään ketään ja syyllisiä ei tilanteessa mielestäni ole kummallakaan puolella. Tähän tilanteeseen jos näin voi sanoa vaan on ajauduttu osin hänen tiedostamattoman manipuloinnin vuoksi. Kuulostaa ehkä puolustelulta, mutta se tosiaan on tiedostamatonta ja tajuan nyt miten se on sieltä tarhaikäisestä kehittänyt itselleen suojelu ja puolustautumismekanismit tilanteeseen kun tilanteeseen. Näistä on vain vaikea päästä irti ellei tee itse sen eteen töitä ja tämä puuttuu hänen repertuaaristaan, varsinkin kun ihminen on täysin sairauden tunnoton ja ei näe omia ongelmiaan vasta kuin kriisien keskellä vaikka silti kokoajan on paha olla.
Tässä nyt jälkeenpäin kun miettii, niin siitä että masennuskausi saattoi kestää 4-6kk ja sen jälkeen oli se todella vaikea mania minkä jälkeen tilanne tasaantui, niin siitä normaalista jaksosta tuli kuin huumetta itselle. Vaikka se olisikin kestänyt vain 2-3viikkoa ja sitähän se oli jatkuvasti ja jatkuvaa varpailla oloa. Pahinta (parasta) oli nyt jälkikäteen käsittää miten en enää oikeasti erottanut sieltä viime syksystä milloin puhuu eksä itse ja milloin sairaus.
Tiätkö, noiden pershiöisten ja kaksisuuntaisten hoitajia tuntevana: Niistä hoitajista ihan jokainen, jos vain voisivat, olisivat sanoneet sinulle jo vuosia sitten että jätä se akka! Sairastut itse. Sallimalla rikkonaisen ja sairaasti käyttäytyvän ihmisen lapsesi lähelle, sairastuu luultavasti myös lapsi.Jees tiedostan tämän. Prosessointi niin kesken kaikkeen liittyen ja ahdistuksissa kirjoittaa, että aikamoista tajunnanvirtaa varmasti ja sitten painaa vaan entteriä jotta olo helpottaa. Tsekkaan kappalejaot kondikseen tohon myöhemmin nyt ei kerkeä, kun pääsee touhuumaan muksun kanssa
Jep, tuo lapsi ei todellakaan ole syntynyt terveeseen parisuhteeseen ja todennäköisesti tulee sairastumaan itsekkin yhtä pahasti kuin isänsä ja äitinsä. Hän siis näki jo isänsä yrittämässä itsemurhaa?!
Äläkä missään nimessä sorru siihen että lähdet uudestaan suhteeseen tän naisen kanssa. En näkisi mitenkään epätodennäköisenä että jossain vaiheessa alkaa tulemaan ensin anelua että tuu takas ja sit kun ei toimi niin uhkailua ja syyllistämistä ja sitten taas anelua.Jep näinhän se nyt on, että oma hyvinvointi vihdoin edelle. Lähinnä tässä on shokki se miten tajuaa vasta 8v päästä missä tilanteessa on itse ja missä myös se toinen. Olen sairastunut tilanteen kehittyessä myös itse mukana. En tässä syyttelekkään ketään ja syyllisiä ei tilanteessa mielestäni ole kummallakaan puolella. Tähän tilanteeseen jos näin voi sanoa vaan on ajauduttu osin hänen tiedostamattoman manipuloinnin vuoksi. Kuulostaa ehkä puolustelulta, mutta se tosiaan on tiedostamatonta ja tajuan nyt miten se on sieltä tarhaikäisestä kehittänyt itselleen suojelu ja puolustautumismekanismit tilanteeseen kun tilanteeseen. Näistä on vain vaikea päästä irti ellei tee itse sen eteen töitä ja tämä puuttuu hänen repertuaaristaan, varsinkin kun ihminen on täysin sairauden tunnoton ja ei näe omia ongelmiaan vasta kuin kriisien keskellä vaikka silti kokoajan on paha olla.
Vaikea tässä on tosiaan tämä irti päästäminen kun on tottunut huolehtimaan toisen hyvinvoinnista 8v, mutta toisaalta siitä ei ole ollut hyötyä tähänkään asti. Tilanne olisi huomattavasti helpompi jos tuntisin vihaa tai katkeruutta, mutta tosiaan ajattelen itse niin että hän on vain sairas, mutta tarvitsee todella paljon apua elämästä selviytymiseen. Sen takia myös omat valinnat mitkä ovat johtaneet tilanteen pitkittymiseen ja mahdollistamiseen harmittaa.
Tosiaan olen hankkinut itselleni jo samantien viime maanantaina ammattiapua koska tiedostan, että tästä ei yksin keski keppanan voimilla nousta ylös puolen vuoden päästä ja asian prosessoiminen vie varmasti vuosia. Silti en usko, että koskaan itse tästä täysin tokeentuu tai pääsen tässä 8v aikana täysin noista omistakaan asioiden käsittelytavoista eroon (olen huomannut että itselle muodostunut myös samanlaisia selvitysmiskeinoja kun mukauttanut oman elämän täysin toisen mukaan 8v.) Tarvitsee varmasti apua niiden kanssa selvitymiseen ja miten pääsee eroon ja niiden kanssa oppii elämään
Mutta asioilla on myös aina kääntöpuolet, olen saanut maailman ihanimman skidin, mulla on koira mikä on toiminut terapiana 6v. Näitä ei taas olisi ilman tätä 8v olisi tapahtunut. Tiedostan myös jo nyt sen, että näistä tulee myös tulevaisuudessa olemaan aika suuri huoli jos toinen ei itseään kondikseen saa ja miksi saisi kun vika ja syy on aina siinä ympärillä. Tottakai sitä miettii millaista se muksun elämä on aina sen viikon äidin luona, myös tähän liittyen tiedän jo että huoltajuus setit on joskus tiedossa. Vaikkakin henkilö itse jo sosiaalityöntekijöillekin ilmoitti että haluaa itse vuoroviikot (toivottavasti lastenvalvojalle saa ajan nopeasti koska tyypin mieliala tosiaan vaihtelee 10min välein). Kääntöpuolena tosin se, että huomasin miten raskasta äitinä olo on hänelle, niin jos on nyt itse tajunnut että ei pärjää kuin viikko viikko systeemillä itse. Siinäkin tosin se mieli sitten aina muuttuu tälläisellä henkilöllä kun iskee se huono äiti fiilis päälle ja maanisesti alkaa asiaa hoitamaan.
Pahottelen kun asiaa tulee niin maan pirusti tällä hetkellä, mutta kirjottaminen muiden nähtäväksi ees jotenkin jeesaa ahistusta ja auttaa käsittelemään asiaa
@AeonJahans nyt tuli asiaa ekaa kertaa tähän ketjuun.
Tosiaan hieman yli 8v tuli oltua avoliitoliitossa ja seurustelua henkilön kanssa jolla kaksisuuntainen mielialahäiriö ja diagnosoimaton epävakaa persoonallisuus (tätä ei diagnosoitu sen takia, koska psykiatrinen poli jolla kävimme raskausajan ja sen jälkeen kohonneen itsemurhariskin vuoksi kehotti tulemaan päiväosastolle ja avopuolisoni kieltäytyi) suomessa kun et ketään voi hoitoon pakottaa. Tosiaan exäni on tuntenut samalla tavalla itsestään jo tarhaikäisestä lähtien (suunnaton tyhjyyden tunne, tunne että ei kuulu joukkoon ja voi pahoin henkisesti suurimman osan ajasta). Ikinä en ole ennen uskonut tähän kliseeseen, että rakkautta ensisilmäyksellä voi olla. Tässä tapauksessa oli (valitettavasti). Näitä käytösoireita oli jo ihan ensimmäisen viikon aikana. Olin parasta ikinä ja seuraavana päivänä hän oli täysin tunnekylmä ja en ollut hänen silmissään mitään. Ajattelin vain, että kuuluu asiaan koska hän kertoi olevansa melko kokematon tälläisissä asioissa (säätöjä oli ollut).
Noh hieman yli vuoden avoliiton jälkeen näihin saatiin selitys ja diagnoosi eli kaksisuuntainen ja tätä ennen oli korttitalo romahtanut ensimmäisen kerran. Hän teki toiminimellä yrittäjän hommia ja burnoutin vuoksi oli perunut kaikki varaukset itseltään ja sanoin minulle kotona, että varauksia ei ole tullut. Välillä saattoi myös lähteä hommiin vaikka niitä ei ole ja lopputulos tästä puolen vuoden sekasotkusta mikä seurasi vielä pari vuotta perään oli, että ulosottovelkaa melkein 20k. Itselleen tuo diagnoosi oli kuin taivaanlahja ja antoi selitykset henkilön käytökselle ja päätin, että tämä ei ole itselleen ongelma mutta sen eteen on tehtävä töitä. Henkilö itse vaikka kyllä tiedosti ongelmansa tavallaan masentui tästä lisää, koska tämähän kulkee mukana koko loppuelämän. Tästä oikeastaan alkoi se mihin itse liusuin mukaan. Sain kokoajan ohjeita miten minun tulee toimia, että voin elää asian kanssa ja että hänellä itsellään olisi parempi olla ja ennenkuin huomasinkaan olin tilanteessa jossa mukauduin itse kokoajan hänen elämässään ilman että hän itse edes yritti tehdä asioille mitään (tämän huomasin vasta viikko sitten kun itselleen tapahtuin henkinen romahdus).
Jälkeenpäin huomasin että elämässäni oli vain 3 vaihetta. 1)ensin hän syytti itseään ihan mistä vain. Rumaksi, hän ei osaa mitään, hän on tyhmä ym siis oikeasti aivan kaikesta normiarkeen liittyvästä. ja tottakai tässä vaiheessa kun olet ns "koukussa" yrität vain tukea eteenpäin tsempata ym. 2) hän kääntää asian niin päin että minä syytän häntä, että hän on sellainen kun on. Aina kun hän teki jotain, niin syytin häntä vaikka en edes avannut suutani ja olin omasta mielestäni aivan normaalisti. 3) tässä vaiheessa hän alkoi syyttämään minua siitä millainen hän on. Huono ihminen, ei osaa mitään, jos olisin erilainen hänkin voisi olla. Myös tässä vaiheessa hänen kuvittelemistaan asioista eli "harhoista" voisin sanoa tuli totta. Hän esimerkiksi kuvitteli miten asiat menevät tulevaisuudessa ja menivät aina pieleen jo kuvitelmissa ja tässä vaiheessa asioita mitä ei edes tapahtunut oli tullut totta. Itselläni on aina ollut tapana, että menen selvittämään omaa päätä kävelyille ulos esim 1h ja tällä henkilöllä oli tapana ettei päästä minua koska silloin jätän hänet yksin. Hänellä oli jatkuvasti päällä yksinjäämisen pelko ja se näkyi myös todella monessa asiassa.
Hän oli myös erittäin itsetuhoinen aika ajoin ja jouduin piilottamaan lukemattomat kerrat kaiken terävän, lääkkeet ym ja pari kertaa menemään läpi kylppärin ovesta kun siellä oltiin partaterät käsissä. Tämän jälkeen aina tilanne rauhoittui ja asioista puhuttiin niiden omilla nimillä ja hän nimenomaan itse puhui, että todella paha olla, hän ei koskaan tule olemaan normaali ja sitten se tiedostamaton manipulointi millä pysyin mukana että onneksi olen siinä, että minä parannan sitä oloa ja kiertoilmaisuin että en saa jättää häntä yksin asioiden kanssa.
Olin mukana melkein aina noissa psykiatrin tapaamisissa, mutta itse aivan väärällä ajatuksella nyt jälkeenpäin mietittynä eli miten minä ymmärrän tätä asiaa paremmin ja mitä minä voin tehdä paremmin, että toisella on hyvä olla. Olin jatkuvasti siinä mielentilassa että huono olo johtuu siitä, että minä teen asioita väärin tai en tee tarpeeksi. Tottakai 8v suhteen aikana ihmiset tekevät virheitä ja riitojen yhteydessä sanoo väärin tai pahasti, että ei tässä siinä mielessä puhtaita pulmusia olla itsekään ja vikaa myös itsessä.
Jossain vaiheessa tuli puhetta lapsesta ja päätimme yrittää vaikka tilanne oli mikä oli. Hänellä oli tapana asettaa tavoitteita ja näiden toteutuessa hänellä olisi itsellään parempi olla ja tästä asiasta olen tajunnut paljon vasta jälkikäteen. Eli kaiken muun pitää muuttua hänen ympärillään, että hänellä olisi hyvä olla ja hänen itsensä ei. Työpaikalla esim hänen piti saada erivapauksia että on hyvä olla (ei ollut silti). Lapsen jälkeen kaikki on paremmin (ei ollut) , saimme uuden asunnon ja sen jälkeen piti olla kaiken paremmin (ei todellakaan ollut) ja tässä vaiheessa aloin itse vasta 8v jälkeen heräämään todellisuuteen. ja viimeisenä kun ulosotto on maksettu niin sitten kaikki muuttu (ei muuttunut). ja ulosoton viimeisen erän maksamisen jälkeen hän purskahti hillittömään itkuun ja kun kysyin mikä on hän vastasi itse "en tule olemaan ikinä normaali" eli vihdoin hänelle itselleen tekosyyt loppuivat.
Tosiaan jo pari vuotta sitten kun tämä viimeinen myllytys alkoi ja missä itse tein sen virheen, että en vienyt häntä itse suoraan osastolle koska hän pelkäsi mitä tapahtuu, kukaan muu kuin minä en voi ymmärtää ym ja hän kieltäytyi sieltä päiväosastolta mistä olisi päässyt illoiksi kotiin alkoi loppuliusu ja suorasanainen helvetti kun ajattelee jälkikäteen. Ennen kuin erotin selvästi manian, masennuksen ja ns normaalin jakson milloin hän oli oma itsensä, niin enää en ole erottanut 2vuoteen. Aamupäivällä saattoi ottaa puheeksi toisen lapsen ja 10min päästä hän puhui jo erosta tai oli itsetuhoinen ja ei jaksa enää. Alkoi ne että hän saattoi hakata vaan nyrkeillä päätään koska halusi oman sisäisen tuskansa pois. Olen miettinyt useasti tässä viikon mittaan mitä olen tehnyt väärin koska syyllistin itseäni ja ainut moka mitä tulee mieleen oli se, että tähän en reagoinut oikein. Hän oli oikeasti hoidon tarpeessa.
Psykoterapia ei enää riittänyt ja lääkkeet maistuivat vaihtelevasti tai ei enää ollenkaan. ja kun aikoinaan hänelle annettiin PELKKÄ MASENNUSLÄÄKITYS kaksisuuntaiseen, niin ongelmat todella alkoivat ja tuo persoonallisuus alkoi nostaa päätään. Mielialat todella vaihtelivat 20-50x pvässä. Välillä olin parasta ikinä ja välillä alinta paskaa, mitään välimuotoa ei ollut ja aivan kaikista asioista ajateltiin mustavalkoisesti. Loppuviimein aloin itse kärsimään siitä tässä muutettuamme uuteen asuntoon noin 3kk sitten, että hän alkoi myös käyttäytyä lastamme kohtaan samalla tavalla. Aikaisemminkin oli valloilla ajattelutapa, että hän on huonoin äiti ikinä ym ja hän selvästi kärsi siitä ja minä tottakai tsemppasin ja loin uskoa. Jossain vaiheessa tilanne meni kuitenkin jo 2v sitten siihen lapsemme ollessa noin 6kk että hän alkoi viedä lapsen käsistä ja ei antanut hoitaa minun itse, koska tunsi olevansa huono äiti koska ei tehnyt itse. Noin viime syksystä kärsin kuitenkin jo siitä kuinka käytös muuttui myös lasta kohtaan samanlaiseksi kun minua ja tässä uudessa asunnossa läksi käsistä. Hän saattoi 5min leikkiä ja piirrellä lapsen kanssa iloisesti ja riitti kun kävi juomassa välissä niin hän käveli naama peruslukemilla sohvalle ja ei edes tiuskaissut vaan täysin kylmästi sanoi lapselle ettei äiti nyt jaksa leikkiä sinun kanssa, kun esim piirustusta tultiin esittelemään. Ja tämän exäni myös tiedosti itse.
Juhannuksena hän jätti minut ensimmäisen kerran ajatuksella ettei hän jaksa enää ja täysin ykskaks. Jäin lapsen kanssa kotiin ja mietin vain että minun syy ym vastaavaa ja kertaakaan hän ei edes kysynyt nopeasti että miten lapsi jakselee kun hän meni mökille. Juhannus lauantaina sain kuitenkin häneen yhteyden ja juttelimme noin 2h puhelimessa ja sain hänet tulemaan kotiin. Lapsi mummolaan ja noin 10h juttelua kaikesta ja hän itse myös tiedosti omat ongelmansa ja puhui niistä rehellisesti, mutta vähämpä tiesin kun vasta myöhemmin. Taas se meni siihen, että minun pitää tehdä asiat eritavalla että tästä tulee jotain ja silloin sanoin, että ainoa ehto minulle uusiksi yrittämiselle on, että otat hoitoa ja apua vastaan kun sinulle sitä lääkäristä tarjottimella tarjotaan. Huomasin tämän "uuden alun" aikana, noin toisen viikon kohdalla, että näyttää siltä että itse vain mukaudun jälleen tilanteeseen ja hän ei muutu. Välillä saattoi olla hyvä päivä ja tuli se tunne ettei ole tässä suhteessa yksin ja rakastettu, seuraavalla sekunnilla tilanne muuttui päälaelleen.
Aloin myös itse oireilla todella vahvasti tähän tilanteeseen ja epätoivo ja itsetuhoisuus alkoi nostaa päätään. Puhuin tästä sitten exälle ja hän onnistui kääntämään asian niinpäin, että itse tarvitsen apua nyt että muuten ei tule mitään ja oireilin vaan enemmän ja enemmän (koska tämä juhannus oli herättänyt minut ja en vain tajunnu vielä silti missä mättää). Viikko sitten lauantaina muistan, kun exäni koirapuistossa pitkästä aikaa oikein kunnolla halasi minua, sanoi että nyt hänellä on hyvä olla ja kaikki on täydellistä ja että hän rakastaa minua todella paljon. Valtasi uskomaton hyvänoloton tunne mikä jatkui iltaan asti. Tuntui vihdoin itsestään vuosiin, että nyt asiat on niinkuin niiden kuuluu olla.
Tuli seuraava aamu ja hän oli täysin kylmä ja tunteeton. Ei vastannut juuri mihinkään ja kun katsoi silmiin niin huomasin, että katse oli täysin tyhjä. Tästä alkoi oma lopullinen alamäki Mietin vain taasko tämä alkaa kun eilen kaikki oli täysin päälaellaan ja aloin hautomaan itsemurhaa. Kävin jo junaraiteilla ihmettelemässä ja tämä exä houkutteli minut kotiin kun kerroin ajatuksistani. Sanoin, että tarvitsen häntä tästä eteenpäin pääsemiseksi ja hän vain hoki minulle kuinka tarvitsen apua itselleni. Hän käytännössä kesken keskustelun myös kävi vain kasuaalisti nukkumaan. Menin sohvalle nukkumaan itse ja päätin yön aikana vielä tässäkin vaiheessa, että haen apua.
Sanoin hänelle aamulla että olen päättänyt toimia kuten hän haluaa ja hän ei vastannut mitään. Lähti vain töihin. Vein sitten oman muksun tarhaan ja tulin itse kotiin etähommiin ja sain viestin missä hän kysyi soitanko minä tarhaan, että se pitää vaihtaa koska hän ei voi viedä lasta sinne omien työaikojen vuoksi. Ja nyt heräsin itse siihen missä mennään taas ja hän jätti minut. Syytti minua kaikesta mitä oli tapahtunut ja sitä rataa. Sain paniikkikohtauksia ja ravasin kämppää vain eestaas. Sitten kun soitin hänelle hän sanoin taikasanat, että en voi olla tälläinen ja itsetuhoinen koska jätän hänet yksin. Tässä vaiheessa tajusin, että en pääse tästä tilanteesta ikinä irti ja eroon koska meillä on yhteinen lapsi. Toimin tämän jälkeen kun robotti ja yritin viikko sitten hirttäytymällä itsemurhaa.
Exä tuli ONNEKSI ajoissa kotiin ja pelasti minut (olin jo taju kankaalla). Pari minuuttia rohistuani ja silmiä kiinni vielä pidellessäni kuulin vain lapseni itkun ja sanat "isi" ja tästä hetkestä päätin, että ratkaisuni oli väärä ja nyt on aika hoitaa itseni kuntoon. Ymmärsin, että olen kokoajan tähänkin asti hoitanut itseäni väärin psykologeilla ym. En tehnyt sitä itseni vuoksi, en tehnyt sitä meidän vuoksi vaan exäni vuoksi. En ollut enää vuosiin elänyt omaa elämääni, en yhteistä, vaan täysin hänen. Hankin itselleni heti työterveyden kautta sairaslomaa ja hommasin ajat psykoterapeuteille ja psykologeille. Exäni teki minulle suuren palveluksen tietämättään kun jätti minut jo ensimmäisen kerran juhannuksena ja aloin itse heräämään tilanteeseen ja tämän viimeisen kuukauden aikana aloin ymmärtämään pikkuhiljaa mistä kiikastaa ja oireilin sen vuoksi. Suurin järkytys itselleni on ollut missä jamassa oikeasti itse olin tilanteen vuoksi ja mitä on tapahtunut. Nyt focus on täysin itseni kuntoon saattamisessa, että voin olla isä vuoroviikoin (tästä tulee varmasti vielä ongelmia jatkossa hänen puoleltaan kun mieleialat muuttuvat kuin tuuliviiri).
Mutta olen kaiken saanut jo alulle mitä pitää tehdä jatkoa ajatellen. Romahdus tulee itselleenkin varmasti jossain vaiheessa, mutta siksi tämä kuukausi opetti paljon ja ymmärsin vihdoin mistä on kyse ja en syytä itseäni kuin tilanteen mahdollistamisesta. Pahoittelen tätä tajunnanvirtaa ilman kappalejakoja ja kirjoitusvirheiden kera. Tätä vaan nyt tällä hetkellä tulee koska se auttaa prosessoimaan asiaa läpi.
Kysymyksiä saa esittää ja vastaan niihin mielelläni se helpottaa myös omaa oloa. Lupaan, että vastaukset ovat myös selvemmässä muodossa
Noh, jokaisen exän kanssa tullut erottua enemmän tai vähemmän asiallisesti ja ehdottoman riidattomasti. Omaisuudet jaettu sopuistasti jos jaettavaa ja paljon yhteisiä kavereita ollut etenkin nuorempana. Uudet kumppanit eivät ole muodostaneet ristikkäin ihmeempiä ongelmia (mitä nyt yksi kun ei tykännyt että mun seuraava oli samasta kaveriporukasta) ja vähitellen piirit on muuttuneet eikä noita juuri enää tule vastaan. Mutta hymyillään ja vaihdetaan kuulumiset kun tavataan, myös se yksi parivalinnastani ärsyyntynyt nykyisin taas.
@Aeon
Kas tässä, vihdoin pääsin lukemaan kunnolla niin samalla vähän pilkoin osiin että muidenkin olisi helpompi lukea. Toivottavasti et pahastu ja kappalejakoni on suurinpiirtein hyvä.
Tässä on niin paljon "hyvää" asiaa että monen kannattaisi tämä lukea
En pahastu laisinkaan, vaan pikemminkin kiitän@Aeon
Kas tässä, vihdoin pääsin lukemaan kunnolla niin samalla vähän pilkoin osiin että muidenkin olisi helpompi lukea. Toivottavasti et pahastu ja kappalejakoni on suurinpiirtein hyvä.
Tässä on niin paljon "hyvää" asiaa että monen kannattaisi tämä lukea
! Tosiaan nyt vasta koneella takaisin, niin en jaksanut alkaa puhelimella säätämään aiemmin. Tosiaan onhan tässä monta virhettä tehty, mutta vaikka niin kovin kliseiseltä tuntuu niin sitä ehkä muiden on vaikea käsittää kun se kolahtaa ihan kunnolla. Tässä tapauksessa vaan ei sitten oma älli riittänyt huomaamaan ettei se tuetaan toista viimeiseen asti riittänyt. Noissa hänen hoitotapaamisissa (silloin kun ne vielä toimi) lupasin, että tämä sairaus ei tule olemaan eron syy omalta koskaan ainakaan se suora syy. Kieltämättä olisi pitänyt pistää peli poikki jo useasti aiemmin, mutta siinä vaiheessa oltiinkin jo liian syvällä "pelissä" ja nimenomaan ne hyvät hetket piti sitä yllä, mitä oli aiemmin useamminkin. ja nimenomaan tästä teki todella vaikeaa se, että vaikean jakson jälkeen tuli se hyvä vaikka ei olisikaan kauaa kestänyt. Ei ollut ihan niin yksinkertaista, koska niin muuten olisin toiminutkin 
Näinhän se varmaan on. Monilla kuitenkin on se tilanne että koskaan yksikään nainen ei ole millään tavoin kiinnostunut. Sitten on käytännön pakko ottaa se yksi ja ainoa joka nyt suostuu treffeille.(jos siis jonkinlaisen suhteen haluaa)
No käytännössä tuo tarkoittaa yleensä, ettei tartu tilanteeseen vaan etsii seuraavaa. Ei sitä, että olisi monta rinnan valittavana vaikka olisikin naistenmies koska tuskin kovin moni rinnakkain naisia "tosimielellä" pyörittelee parisuhteen rajalle saakka.
Itselläkin oli jo ennen tätä takana 2x yli 2v suhdetta. Toinen nyt tietenkin perus teiniseurustelu ja toinen, että asuimme myös yhdessä. Tästä jälkimäisestä läksin itse kun ei vaan jaksanut sitä jatkuvaa oikuttelua ja mustasukkaisuutta. olin 23 kun tämän viimeisimmän kanssa aloin seurustelemaan ja sitä ennen 1 1/2 yksin ja ihan vaan ajatuksella ettei mtn "pakkoseurustelua" ikinä vaan siinä pitää sitten kolista urakalla. Sehän se tässä varmaan kusaskin, kun periaatteessa tiedosti ongelmat ja toinen vielä alussa puhui niistä avoimesti ja että niistä selvitään yhdessä. Loppujen lopuksi ei sitten selvinnyt kumpikaan ja 2x rikkinäistä ihmistä, erolapsi ja koira. Mutta eihän näitä tosiaan etukäteen koskaan tiedä mitä tapahtuu, niihin vaan sitten pitää löytää keinot selvitä
Olisin ihan varmasti tehnyt samoja virheitä. Nyt älä sinä enää ainakaan jatka. Tuollaisen ihmisen kanssa olet jokatapauksessa "parisuhteessa" lapsesi kautta mahdollisesti loppuelämäsi. Varot tekemmisiä ja olet varpaillaan vaikka et enää edes ole sen kanssa.Kiitti kaikille vastauksista tasapuolisesti. Muutama aika erikoinen tulkinta tuli, mutta tämä onkin keskustelupalsta ja näin kirjoittamalla pääsee varmaan vaikeasti asiasta kärryille. On vähän sellainen tuo mun keissi ja tälläset yleensäkin, että siinä on vaikea käsittää mitä on tapahtunut ja helposti tulee vaan se "ite oisin lähteny jo aikoja sitten"
Jep kyllä se on jo tiedossa ettei siitä mitään tulisi ettei sen puoleen hätää. Varmasti sitä jatkossa jossittelee, mutta ei se silti muuksi muutu. Tuo oma viikon takainen ratkaisukin liittyi just siihen, että ei se ero sitä laukassut vaan ne sanat just sen hänen ratkaisun jälkeen, että "et voi jättää mua yksin tän kanssa" ja samantien tajusin että vaikka ero tulee niin tämä tulee jatkumaan väh siihen asti kun lapsi on 18v. Tottakai tajusin heti jälkeenpäin, että ratkaisu oli väärä ja sitä säikähdin todella itse. Ymmärsin heti koristuani siinä hetken, että muita keinoja varmasti tähän on ja nyt tarttee jeesiä itse myös todella kun tajusi oman tilanteen. Oli vaan sellanen tilanne, että kun oli tajunnut koko kuvion jo sitä ennen tai siis havahtunut siihen, niin sitten pimeni hetkeksi kun tajusin, että se sama asian pyöräyttäminen päälaelleen jatkuu tämän jälkeenkin. Mut niinkun sanoin, hän teki tietämättään mulle todella suuren palveluksen ja nyt olo on vaan lähinnä helpottunut, vaikka tietyt asiat ahdistaakin. Ei tosta varmaan olisi itse tajunnut lähteä ehkä ikinä ja ties mitä silloin olisi tapahtunut.
No omalta kohdaltani kyseessä ei ollut mikään suhteen korjaus toimenpide. Varsinkin kun tässä vaiheessa ei ollut vielä havahtunut näihin suhteen todellisiin ongelmiin mitkä vasta nyt tiedostaa. Silti voin sanoa jo nyt, että vaikka moni asia elämässä kaduttaa, niin sitten kun sen lapsen saa ja kävi miten kävi niin se on yksi niistä asioista mitkä ei tule ikinä kaduttamaan. Vaikka tässä tapauksessa varmasti huolta ja murhetta hänen kauttaan elämään tuleekin. Se ei ole silti lapsen syy ikinä. Näin jälkikäteen ajateltuna toisella puolella saattoi tälläiset ajatukset ollakin, että tilanne korjaantuu lapsen myötä. Oli todella vaikeaa, kun raskausaika oli todella vaikea (pahaa pahoinvointia ym ja henkinen siihen päälle). Synnytyksen jälkeiset masennukset ym ja selvästi toisella oli aivan erilainen kuva siitä arjesta mikä lapsen kanssa alkaa. Se myös varmasti sai entistä enemmän itsensä yrittämään kaikkensa, koska se lapsi olikin se tärkein juttu itselle. Toisella varsinkin tapana kun on paha olla (eli usein) paeta sosiaaliseen mediaan ja kateellisena katsella kuinka muilla menee niin hyvin ja tästä oli monta kertaa puhetta ja riitaakin kun sanoin, että nyt menee yli. Koitin selittää, että ei siellä kukaan anna muuta kuin pääasiassa sen kiillotetun kuvan itsestään ja hän myönsikin sen, että omaa pahaa oloa siellä niillä omilla kuvilla ja tarinoilla vaan koitetaan peittää ja hakea hyväksyntää.
Kuuleman mukaan ei ollut nähnyt, mutta tietty sen huudon kuuli mikä siinä oli ja tottakai säikähtänyt tilannetta. Tämä tässä kaduttaa ehkä eniten. Tosiaan olen rehellisesti jo puhunut myös päiväkodille meidän molempien ongelmista. Ihan vaan, koska siellä näitä tulee varmasti ilmi jos on tullakseen myös ja sitä kautta sitten osaa itsekin reagoida vaatimalla tavalla.Piti vaan kommentoida tuohon @Aeon settiin, että koita selvittää ammattilaisilta mitä apua lapsesi voisi tarvita ja saada. Jos hän on tosiaan nähnyt vanhemman yrittämässä itsaria, niin se mielikuva ei lähde päästä ikinä, mutta aivot tapaavat haudata asian syvälle alitajuntaan, josta se voi sitten vaikka aikuisena laukaista vakavia mielenterveydellisiä ongelmia.
Ammattilainen voisi mahdollisesti estää, ettei näin käy, vaan asia käsitellään nyt. Paljon helpompaa nyt, kuin 20v päästä. Sitä en tiedä, että heruuko yhteiskunnalta kyllä apua, ellei lapsi oireile
Ja tsemppiä... Paska kuvio mutta ei mahda mitään, näillä korteilla eteenpäin kuten on jo tapahtunutkin
Mihinkään nyt viitaten, mutta yleisellä tasolla, niin olen täysin samaa mieltä. Todella paljon aiheutuu lapsista ns. turhia riitoja ja jos ei parisuhde ole terveellä pohjalla, voin sydämeni pohjalta sanoa, että se lapsi ei ainakaan ole mikään parisuhteen pelastaja. Monesti omassakin suhteessani lapsi saa paljon riitoja aikaiseksi, mitä ei ennen ollut. Vaikka ne lapset ovatkin kuinka rakkaita ja ihania, niin kyllä ne laittaa välillä v*tuttamaankin hyvin.
Siis sehän tässä "pahinta" onkin, että tuo sen toiminta pysyy kyllä aisoissa lääkkeillä. Ei vie tietenkään kaikkea pahaa oloa ja juuri käytösoireita pois, mutta helpottaa niitä huomattavasti. Sitten tähän oli vielä Auroran aikoihin tosiaan pitkään se 1 tapaaminen hänellä viikossa ja siellä yleensä se herätys ja keskusteluapu tulikin kun henkilöllä itsellään ne ajatukset sinkoilee joka suuntaan ja ei oikein tiedä mihin suuntaan revetä. Siellä sitten keskustelulla yleensä sai edes sen ajatuksen siemenen kytemään, että miten asioita pitäisi tarkastella ettei ne haittaa elämää. Lääkkeitä yritettiin muutamia ja ne missä omasta mielestä oli paras vaste ei kelvannutkaan eksälle, sillä vei kuulemma liikaa tunnetiloja pois. Esimerkiksi masennuksen jälkeen mania mikä tuli lähestulkoon poikkeuksetta loisti poissaolollaan. Voin tosin kyllä kuvitella fiiliksen kun sen paskan olon jälkeen ei tullutkaan sitä voittamatonta oloa että kaikki sujuu ja se uupuu, niin se voi tuntua raskaalta itsestä ja tulee fiilis ettei mikään suju. Tähä tosin olisi pitänyt mielestäni puuttua painokkaammin nimenomaan terapiassa ja käsitellä sitä mitkä on normaalit tunnetilat ja mielialanvaihtelut, sillä eihän tällä henkilöllä itsellään ole ollut 2vuosikymmeneen hajua siitä mikä on "normaalia" ja tottunut selviämään kaikesta itse ja myös kehittänyt nuo omat toimintamallit asioista selviämiseen.
Ei tässä tilanteessa oikein voi muuta toivoa tosiaan kun toivoa parasta ja pistää omia asioita reilaan etunenässä. Tässä muksun kanssa kun nyt touhuaa kahdestaan, koira toki seurana. Sitä tajuaa miten helppoa tää on kun ei tartte ressata ja voi keskittyä ihan näihin kahteen ja toisinpäin. Kyllä se tästä sitten kun saa itse asiat käsiteltyä !
No jos et halua yhteiskyytiä hänen kanssa niin silloin varmaan parempi olla yhteiskyytejä harrastamatta. Tietty voit olla aikuinen mies ja elää normaalia elämää, jonkun naisen ihastuksesta välittämättä ja jatkaa niitä kimppakyytejä. Toimi niinkuin parhaaksi näet.
Anteeksi saivarteluni, mutta ihastuminen tai rakastuminen ja saman katon alla asuminen naisen kanssa ei automaattisesti tarkoita lapsia
Nainen hyväksymässä ettei saa haluaminsa lapsia, Juuh, onnea yritykseenJoo, tuo pisti omaankin silmään, että miten parisuhde tarkoittaa automaattisesti lapsen hankkimista? Toisaalta, jos toinen osapuoli on näillä treffeillä sanonut haluavansa lapsia asap, niin se voi olla sitten syy.
Voihan sitä silti koittaa edetä tehden selväksi, ettei lapsia ole mahdollisesti koskaan tulossa. Jos toinen osapuoli hyväksyy tämän, niin sittenhän homma on kaikkia osapuolia tyydyttävä ja saadaan jatkaa näitä kimppakyytejä.
Mutta jos nainen HALUAA lapsia ja mies ei niin sitten on eriasia. Ne hormoonit, ne hormoonit.
