Jahans nyt tuli asiaa ekaa kertaa tähän ketjuun.
Tosiaan hieman yli 8v tuli oltua avoliitoliitossa ja seurustelua henkilön kanssa jolla kaksisuuntainen mielialahäiriö ja diagnosoimaton epävakaa persoonallisuus (tätä ei diagnosoitu sen takia, koska psykiatrinen poli jolla kävimme raskausajan ja sen jälkeen kohonneen itsemurhariskin vuoksi kehotti tulemaan päiväosastolle ja avopuolisoni kieltäytyi) suomessa kun et ketään voi hoitoon pakottaa. Tosiaan exäni on tuntenut samalla tavalla itsestään jo tarhaikäisestä lähtien (suunnaton tyhjyyden tunne, tunne että ei kuulu joukkoon ja voi pahoin henkisesti suurimman osan ajasta). Ikinä en ole ennen uskonut tähän kliseeseen, että rakkautta ensisilmäyksellä voi olla. Tässä tapauksessa oli (valitettavasti). Näitä käytösoireita oli jo ihan ensimmäisen viikon aikana. Olin parasta ikinä ja seuraavana päivänä hän oli täysin tunnekylmä ja en ollut hänen silmissään mitään. Ajattelin vain, että kuuluu asiaan koska hän kertoi olevansa melko kokematon tälläisissä asioissa (säätöjä oli ollut).
Noh hieman yli vuoden avoliiton jälkeen näihin saatiin selitys ja diagnoosi eli kaksisuuntainen ja tätä ennen oli korttitalo romahtanut ensimmäisen kerran. Hän teki toiminimellä yrittäjän hommia ja burnoutin vuoksi oli perunut kaikki varaukset itseltään ja sanoin minulle kotona, että varauksia ei ole tullut. Välillä saattoi myös lähteä hommiin vaikka niitä ei ole ja lopputulos tästä puolen vuoden sekasotkusta mikä seurasi vielä pari vuotta perään oli, että ulosottovelkaa melkein 20k. Itselleen tuo diagnoosi oli kuin taivaanlahja ja antoi selitykset henkilön käytökselle ja päätin, että tämä ei ole itselleen ongelma mutta sen eteen on tehtävä töitä. Henkilö itse vaikka kyllä tiedosti ongelmansa tavallaan masentui tästä lisää, koska tämähän kulkee mukana koko loppuelämän. Tästä oikeastaan alkoi se mihin itse liusuin mukaan. Sain kokoajan ohjeita miten minun tulee toimia, että voin elää asian kanssa ja että hänellä itsellään olisi parempi olla ja ennenkuin huomasinkaan olin tilanteessa jossa mukauduin itse kokoajan hänen elämässään ilman että hän itse edes yritti tehdä asioille mitään (tämän huomasin vasta viikko sitten kun itselleen tapahtuin henkinen romahdus).
Jälkeenpäin huomasin että elämässäni oli vain 3 vaihetta. 1)ensin hän syytti itseään ihan mistä vain. Rumaksi, hän ei osaa mitään, hän on tyhmä ym siis oikeasti aivan kaikesta normiarkeen liittyvästä. ja tottakai tässä vaiheessa kun olet ns "koukussa" yrität vain tukea eteenpäin tsempata ym. 2) hän kääntää asian niin päin että minä syytän häntä, että hän on sellainen kun on. Aina kun hän teki jotain, niin syytin häntä vaikka en edes avannut suutani ja olin omasta mielestäni aivan normaalisti. 3) tässä vaiheessa hän alkoi syyttämään minua siitä millainen hän on. Huono ihminen, ei osaa mitään, jos olisin erilainen hänkin voisi olla. Myös tässä vaiheessa hänen kuvittelemistaan asioista eli "harhoista" voisin sanoa tuli totta. Hän esimerkiksi kuvitteli miten asiat menevät tulevaisuudessa ja menivät aina pieleen jo kuvitelmissa ja tässä vaiheessa asioita mitä ei edes tapahtunut oli tullut totta. Itselläni on aina ollut tapana, että menen selvittämään omaa päätä kävelyille ulos esim 1h ja tällä henkilöllä oli tapana ettei päästä minua koska silloin jätän hänet yksin. Hänellä oli jatkuvasti päällä yksinjäämisen pelko ja se näkyi myös todella monessa asiassa.
Hän oli myös erittäin itsetuhoinen aika ajoin ja jouduin piilottamaan lukemattomat kerrat kaiken terävän, lääkkeet ym ja pari kertaa menemään läpi kylppärin ovesta kun siellä oltiin partaterät käsissä. Tämän jälkeen aina tilanne rauhoittui ja asioista puhuttiin niiden omilla nimillä ja hän nimenomaan itse puhui, että todella paha olla, hän ei koskaan tule olemaan normaali ja sitten se tiedostamaton manipulointi millä pysyin mukana että onneksi olen siinä, että minä parannan sitä oloa ja kiertoilmaisuin että en saa jättää häntä yksin asioiden kanssa.
Olin mukana melkein aina noissa psykiatrin tapaamisissa, mutta itse aivan väärällä ajatuksella nyt jälkeenpäin mietittynä eli miten minä ymmärrän tätä asiaa paremmin ja mitä minä voin tehdä paremmin, että toisella on hyvä olla. Olin jatkuvasti siinä mielentilassa että huono olo johtuu siitä, että minä teen asioita väärin tai en tee tarpeeksi. Tottakai 8v suhteen aikana ihmiset tekevät virheitä ja riitojen yhteydessä sanoo väärin tai pahasti, että ei tässä siinä mielessä puhtaita pulmusia olla itsekään ja vikaa myös itsessä.
Jossain vaiheessa tuli puhetta lapsesta ja päätimme yrittää vaikka tilanne oli mikä oli. Hänellä oli tapana asettaa tavoitteita ja näiden toteutuessa hänellä olisi itsellään parempi olla ja tästä asiasta olen tajunnut paljon vasta jälkikäteen. Eli kaiken muun pitää muuttua hänen ympärillään, että hänellä olisi hyvä olla ja hänen itsensä ei. Työpaikalla esim hänen piti saada erivapauksia että on hyvä olla (ei ollut silti). Lapsen jälkeen kaikki on paremmin (ei ollut) , saimme uuden asunnon ja sen jälkeen piti olla kaiken paremmin (ei todellakaan ollut) ja tässä vaiheessa aloin itse vasta 8v jälkeen heräämään todellisuuteen. ja viimeisenä kun ulosotto on maksettu niin sitten kaikki muuttu (ei muuttunut). ja ulosoton viimeisen erän maksamisen jälkeen hän purskahti hillittömään itkuun ja kun kysyin mikä on hän vastasi itse "en tule olemaan ikinä normaali" eli vihdoin hänelle itselleen tekosyyt loppuivat.
Tosiaan jo pari vuotta sitten kun tämä viimeinen myllytys alkoi ja missä itse tein sen virheen, että en vienyt häntä itse suoraan osastolle koska hän pelkäsi mitä tapahtuu, kukaan muu kuin minä en voi ymmärtää ym ja hän kieltäytyi sieltä päiväosastolta mistä olisi päässyt illoiksi kotiin alkoi loppuliusu ja suorasanainen helvetti kun ajattelee jälkikäteen. Ennen kuin erotin selvästi manian, masennuksen ja ns normaalin jakson milloin hän oli oma itsensä, niin enää en ole erottanut 2vuoteen. Aamupäivällä saattoi ottaa puheeksi toisen lapsen ja 10min päästä hän puhui jo erosta tai oli itsetuhoinen ja ei jaksa enää. Alkoi ne että hän saattoi hakata vaan nyrkeillä päätään koska halusi oman sisäisen tuskansa pois. Olen miettinyt useasti tässä viikon mittaan mitä olen tehnyt väärin koska syyllistin itseäni ja ainut moka mitä tulee mieleen oli se, että tähän en reagoinut oikein. Hän oli oikeasti hoidon tarpeessa.
Psykoterapia ei enää riittänyt ja lääkkeet maistuivat vaihtelevasti tai ei enää ollenkaan. ja kun aikoinaan hänelle annettiin PELKKÄ MASENNUSLÄÄKITYS kaksisuuntaiseen, niin ongelmat todella alkoivat ja tuo persoonallisuus alkoi nostaa päätään. Mielialat todella vaihtelivat 20-50x pvässä. Välillä olin parasta ikinä ja välillä alinta paskaa, mitään välimuotoa ei ollut ja aivan kaikista asioista ajateltiin mustavalkoisesti. Loppuviimein aloin itse kärsimään siitä tässä muutettuamme uuteen asuntoon noin 3kk sitten, että hän alkoi myös käyttäytyä lastamme kohtaan samalla tavalla. Aikaisemminkin oli valloilla ajattelutapa, että hän on huonoin äiti ikinä ym ja hän selvästi kärsi siitä ja minä tottakai tsemppasin ja loin uskoa. Jossain vaiheessa tilanne meni kuitenkin jo 2v sitten siihen lapsemme ollessa noin 6kk että hän alkoi viedä lapsen käsistä ja ei antanut hoitaa minun itse, koska tunsi olevansa huono äiti koska ei tehnyt itse. Noin viime syksystä kärsin kuitenkin jo siitä kuinka käytös muuttui myös lasta kohtaan samanlaiseksi kun minua ja tässä uudessa asunnossa läksi käsistä. Hän saattoi 5min leikkiä ja piirrellä lapsen kanssa iloisesti ja riitti kun kävi juomassa välissä niin hän käveli naama peruslukemilla sohvalle ja ei edes tiuskaissut vaan täysin kylmästi sanoi lapselle ettei äiti nyt jaksa leikkiä sinun kanssa, kun esim piirustusta tultiin esittelemään. Ja tämän exäni myös tiedosti itse.
Juhannuksena hän jätti minut ensimmäisen kerran ajatuksella ettei hän jaksa enää ja täysin ykskaks. Jäin lapsen kanssa kotiin ja mietin vain että minun syy ym vastaavaa ja kertaakaan hän ei edes kysynyt nopeasti että miten lapsi jakselee kun hän meni mökille. Juhannus lauantaina sain kuitenkin häneen yhteyden ja juttelimme noin 2h puhelimessa ja sain hänet tulemaan kotiin. Lapsi mummolaan ja noin 10h juttelua kaikesta ja hän itse myös tiedosti omat ongelmansa ja puhui niistä rehellisesti, mutta vähämpä tiesin kun vasta myöhemmin. Taas se meni siihen, että minun pitää tehdä asiat eritavalla että tästä tulee jotain ja silloin sanoin, että ainoa ehto minulle uusiksi yrittämiselle on, että otat hoitoa ja apua vastaan kun sinulle sitä lääkäristä tarjottimella tarjotaan. Huomasin tämän "uuden alun" aikana, noin toisen viikon kohdalla, että näyttää siltä että itse vain mukaudun jälleen tilanteeseen ja hän ei muutu. Välillä saattoi olla hyvä päivä ja tuli se tunne ettei ole tässä suhteessa yksin ja rakastettu, seuraavalla sekunnilla tilanne muuttui päälaelleen.
Aloin myös itse oireilla todella vahvasti tähän tilanteeseen ja epätoivo ja itsetuhoisuus alkoi nostaa päätään. Puhuin tästä sitten exälle ja hän onnistui kääntämään asian niinpäin, että itse tarvitsen apua nyt että muuten ei tule mitään ja oireilin vaan enemmän ja enemmän (koska tämä juhannus oli herättänyt minut ja en vain tajunnu vielä silti missä mättää). Viikko sitten lauantaina muistan, kun exäni koirapuistossa pitkästä aikaa oikein kunnolla halasi minua, sanoi että nyt hänellä on hyvä olla ja kaikki on täydellistä ja että hän rakastaa minua todella paljon. Valtasi uskomaton hyvänoloton tunne mikä jatkui iltaan asti. Tuntui vihdoin itsestään vuosiin, että nyt asiat on niinkuin niiden kuuluu olla.
Tuli seuraava aamu ja hän oli täysin kylmä ja tunteeton. Ei vastannut juuri mihinkään ja kun katsoi silmiin niin huomasin, että katse oli täysin tyhjä. Tästä alkoi oma lopullinen alamäki Mietin vain taasko tämä alkaa kun eilen kaikki oli täysin päälaellaan ja aloin hautomaan itsemurhaa. Kävin jo junaraiteilla ihmettelemässä ja tämä exä houkutteli minut kotiin kun kerroin ajatuksistani. Sanoin, että tarvitsen häntä tästä eteenpäin pääsemiseksi ja hän vain hoki minulle kuinka tarvitsen apua itselleni. Hän käytännössä kesken keskustelun myös kävi vain kasuaalisti nukkumaan. Menin sohvalle nukkumaan itse ja päätin yön aikana vielä tässäkin vaiheessa, että haen apua.
Sanoin hänelle aamulla että olen päättänyt toimia kuten hän haluaa ja hän ei vastannut mitään. Lähti vain töihin. Vein sitten oman muksun tarhaan ja tulin itse kotiin etähommiin ja sain viestin missä hän kysyi soitanko minä tarhaan, että se pitää vaihtaa koska hän ei voi viedä lasta sinne omien työaikojen vuoksi. Ja nyt heräsin itse siihen missä mennään taas ja hän jätti minut. Syytti minua kaikesta mitä oli tapahtunut ja sitä rataa. Sain paniikkikohtauksia ja ravasin kämppää vain eestaas. Sitten kun soitin hänelle hän sanoin taikasanat, että en voi olla tälläinen ja itsetuhoinen koska jätän hänet yksin. Tässä vaiheessa tajusin, että en pääse tästä tilanteesta ikinä irti ja eroon koska meillä on yhteinen lapsi. Toimin tämän jälkeen kun robotti ja yritin viikko sitten hirttäytymällä itsemurhaa.
Exä tuli ONNEKSI ajoissa kotiin ja pelasti minut (olin jo taju kankaalla). Pari minuuttia rohistuani ja silmiä kiinni vielä pidellessäni kuulin vain lapseni itkun ja sanat "isi" ja tästä hetkestä päätin, että ratkaisuni oli väärä ja nyt on aika hoitaa itseni kuntoon. Ymmärsin, että olen kokoajan tähänkin asti hoitanut itseäni väärin psykologeilla ym. En tehnyt sitä itseni vuoksi, en tehnyt sitä meidän vuoksi vaan exäni vuoksi. En ollut enää vuosiin elänyt omaa elämääni, en yhteistä, vaan täysin hänen. Hankin itselleni heti työterveyden kautta sairaslomaa ja hommasin ajat psykoterapeuteille ja psykologeille. Exäni teki minulle suuren palveluksen tietämättään kun jätti minut jo ensimmäisen kerran juhannuksena ja aloin itse heräämään tilanteeseen ja tämän viimeisen kuukauden aikana aloin ymmärtämään pikkuhiljaa mistä kiikastaa ja oireilin sen vuoksi. Suurin järkytys itselleni on ollut missä jamassa oikeasti itse olin tilanteen vuoksi ja mitä on tapahtunut. Nyt focus on täysin itseni kuntoon saattamisessa, että voin olla isä vuoroviikoin (tästä tulee varmasti vielä ongelmia jatkossa hänen puoleltaan kun mieleialat muuttuvat kuin tuuliviiri).
Mutta olen kaiken saanut jo alulle mitä pitää tehdä jatkoa ajatellen. Romahdus tulee itselleenkin varmasti jossain vaiheessa, mutta siksi tämä kuukausi opetti paljon ja ymmärsin vihdoin mistä on kyse ja en syytä itseäni kuin tilanteen mahdollistamisesta. Pahoittelen tätä tajunnanvirtaa ilman kappalejakoja ja kirjoitusvirheiden kera. Tätä vaan nyt tällä hetkellä tulee koska se auttaa prosessoimaan asiaa läpi.
Kysymyksiä saa esittää ja vastaan niihin mielelläni se helpottaa myös omaa oloa. Lupaan, että vastaukset ovat myös selvemmässä muodossa
Kiitos kaikille jotka lukevat ja se riittää että saan purkaa vaan asioita ääneen, mistä en ole voinut edes halutessani kertoa kellekkään yli 8 vuoteen.