Aika rientää, täyttyi 77. ikävuosi, enkä sitä edes huomannut hyvässä seurassa.
Aikaisemmista jutusteluista on luettavissa, millaisissa merkeissä viimeksi kulunut neljännes vuosisata on vietetty "pirun nokkimista" vältellen. Lähtökohdat ainakin olivat huonot. Melko varhaisessa iässä (51v.) esiin putkahtaneet metabolisen oireyhtymän (MetS) päätetapahtumat: kolmen suonen diffuusi sepelvaltimotauti lukuisine paikallisine ahtautumineen (ml "leskentekijöineen"), vähän myöhempi T2D (syntyyn myötävaikuttavina ajankohdan beta-salpaajat, verihiutaleiden kokkaroitumisen estäjä ja nyt jo myönnetty statiini). Vaikuttavin hoito oli sepelvaltimon pallolaajennus silloin vielä ilman laajennuskohdan stenttiä. Näin selvittiin yli 23 vuotta. Sitten tarvittiin yli vuosi sitten uusinta entiseen paikkaan lääkestentteineen. Jonkun verran on ihmetyttänyt, kun sepelvaltimotauti on edennyt "väärään suuntaan"; väljemmät suonet ja parempi virtaus kuin ensi kerralla.
Noin kahdeksan vuotta hoidon ensimmäisen hoidon jälkeistä aikaa arvioin psyko-fyysisellä tasolla menetetyiksi vuosiksi.
Muutos tapahtui siinä kuudennen vuosikymmenen täyttyessä ja niihin aikoihin vuosituhannenkin vaihtuessa. Silloin jo näkyi, että lääketiede ei hallinnut suureksi paisunutta metaboliasairauksien taakkaa monine siihen liittyvine ja vielä erillisiksi luokiteltuine tautimuotoineen (esim. rasvamaksa). Oli siinä ohessa työpaikkojaan varmistamassa myös uudehko ravitsemustutkimus, -tiede ja -neuvonta. Toisaalta riippumaton kansainvälinen tutkimus tiesi kertoa jo aivan muuta, mitä "tutkimukseen perustuva valistus" meille opetti oikeiksi elämäntavoiksi. En siis katsonut ottavani "askelta tuntemattomaan" muuttaessani elämäntapojani ja kaikkein voimakkaimmin henkilökohtaista ravitsemusta.
Mitä se (ravitsemus)muutos sitten oli?
Nyt näen sen hyvin yksinkertaisena muutoksena. Sokerin (missä muodossa se elimistöön tuleekaan, sokerit, tärkkelys jne) käsittely ei enää toiminut kehossani. Säätely ei enää onnistunut. Oli ylitetty sairastumiskynnys.
Nyt tietenkin tiedetään, että tilaan liittyy sokerin ohella myös rasva-aineenvaihdunnan häiriöitä, dyslipidemiaksi kutsuttuja ja propagandassa "korkeaksi kolesteroliksi". Mikä käsiteväärennys onkaan saatu aikaiseksi.
Alkumatkasta tietenkin arvelutti sokeria korvaavan energian, rasvan käyttö. Se taipui sittemmin kliseeksi: "hyvälaatuiset eläinrasvat ml maitorasvat ja pääpaino oliiviöljyssä". Tietenkin ihmetyttää, kun edelleen saa lukea asiantuntijalausuntoja (etuliite dos. tms), että rasva aiheuttaa tyypin 2 diabeteksen. Sekin kummastuttaa aivan professoritasolta kirjoitettuna, että hiilihydraattia (suomeksi sokeria) kuuluisi nauttia runsaat sata grammaa vuorokaudessa, ettei tule aivovaurioita. Tämä on sitten omaksuttu "kuraportaassa" ehdottomaksi elämänviisaudeksi ja vaaditaan sokeritautisilta noudatettavaksi.
Muistan hyvin, kun v. 2005 ensi kerran Alzheimerin aivorappeutumaa kutsuttiin nimellä tyypin 3 diabetes. Sen luin asiallisesta tiedejulkaisusta, ja nyt on jo testejä aivokudoksen insuliiniresistenssin havaitsemiseen.
"Kolesteroleja" hoidettaessa näyttää juuri nyt vallitsevan kaksi ajatussuuntaa:
1. Viime vuosikymmenellä korostettiin LDL-hiukkasten laatukysymystä. Pienet, tiiviit, helposti hapettuvat/sokeristuvat LDL-hiukkaset tuomittiin sepelvaltimovaaraksi. Tiede osaa kertoa, että sellaisia muodostuu maksassa sokerista. Niitäkin osataan mitata - vaan ei mitata.
2. LDL-kolesteroli pitää saada villikansojen tasolle (reilusti alle 2 mmol/l). Tässä tarkoituksessa ajetaan sisään modernia lääkitystä ns biologisilla lääkkeillä.
Nähtäväksi jää vaikutukset (vaikuttavuus) ja haitat, joita tunnetusti nihkeästi myönnetään.
Mitä tästä eteenpäin?
Kunhan katselen. Neuvoskelen diabeetikkoja, jos joku neuvoja kaipaa, joskus muissakin.
Oma T2D on täydessä remissiossa. Paastosokeri on tasaisesti tasolla 5.0 - 5.5 mmol/l. Tässä ehkä vähän auttaa pieni metformiini-annos (aamulla 425mg ja yöksi 850mg). Lääkkein tauti ei hoidu. Taannoisen kudossokerin mittailun jälkeen vähän säädin ruokailuaikoja.
Liikkuminen pyrkii olemaan koulupoikana opittua kävelyä mahdollisimman pitkinä matkoina.
Syömisissä painottuvat voimakkaat ja runsaat mutta harvat ateriat. Mitään kammoja ei ole. Maittavuus ratkaisee. Silmiinpistävää on leivän, pastan tai muun suositetun hiilihydraatin puuttuminen pöydästä. Vihanneksia kuluu paljon. Hedelmiä kuluu vähän "omena päivässä pitää lääkärin loitolla".
En olisi neljännes vuosisata sitten uskonut, että "etsivä löytää" harhautuksista huolimatta ja terveys voi myös palautua kohtuullisesti. Puuhaa on riittänyt.
Timo Kuusela, LKT, radiologi, eläk.
Aika rientää, täyttyi 77. ikävuosi, - VHH-terveysravinto