Näin entisenä (ja nykyisenä) miehenä uskallan väittää että kyllä kaikki tuntevat voimakkaasti, mutta kaikki me kasarilla kasvaneet tiedämme miten poikien ei tullut koskaan näyttää tunteita jotka tekevät haavoittuvaiseksi. Jos oli vihainen, innostunut, tai mitä muuta, niin se oli aivan ok, mutta jos on rakastunut, surullinen, tai jotain sellaista joka ns. avaa ihmisen syvempää sisintä, niin sehän oli aina no-go. Joku voi vaikka kiusata ja pilkata! Itse olen aika sinut tunteideni kanssa, enkä pelkää puhua niistä. Hauskaa sinänsä kun katselen kasvupaikkaani, niin välillä mietin mistä tämä tunteiden terveellinen käsittely on tullut, kun se ei todellakaan lapsuudenkodista ole lähtenyt.
Samaan syssyyn pakko mainita miten tässä viime aikoina on alkanut lähes vituttamaan miesten kyvyttömyys empatiaan ja tunteista puhumiseen. Itellä ollut vähän haasteellisempaa tilannetta elämässä, ja joko sieltä tulee "no voi paska, oivoi", tai sitten ei reagoida mitenkään vaan skipataan koko aihe. En ymmärrä. Juuh, sitten kun saadaan tenua sille suomalaisukolle niin kyllä sitten ollaan halaamassa ja kertomassa miten ollaan niin hienoa miestä. Toki juu siistiä että edes silloin kyetään empatiaan ja puhumaan tunteista, mutta mikä piru siinä on niin vaikeaa ilman että pää on täynnä viinaa. Onneksi on naispuolisiakin kavereita joiden kanssa voi fiksusti puhua vaikeistakin asioista.
Jos ei nyt täysin offtopicia jauhaisi, niin samaan aikaan jännittää ja pelottaa lähteä Tinderin maailmaan tässä joskus keväämmällä. Voi toki olla että ei ihan vähään aikaan kiinnosta aloittaakaan, mutta sitä on niin sosiaalinen ihminen ja tykkään tutustua uusiin tyyppeihin, että en varmaan aivan mahdottoman kauan jaksa nököttää kotona kissan kanssa kahdestaan.Katsotaan mitä elämä tuo tullessaan!
Varmasti osaltaan on kyse tuostakin, varsinkin vanhemmissa ikäluokissa. Toisaalta varmaan naisia on kasvatettu odottamaan pinkkejä unelmia, mikä myös osaltaan selittää eroja...
Mutta luulisin silti ettei kasvatus ole koko selitys eroille...
Ja:
