Nyky-yhteiskunta varmaan "hankaloittaa" sitä yhdessä pysymistä. Uusia kumppanivaihtoehtoja on tarjolla entistä helpommin ja sosiaalinen media tyrkyttää sitä täydellistä maailmaa, jolloin se oma hyvä ei olekaan enää riittävä. Illuusio/haave siitä paremmasta elämästä elää jatkuvasti ja sitä jopa tyrkytetään jatkuvasti. Ei käy kateeksi nuorisolle, joka on kasvanut tähän jatkuvan paremman ja täydellisyyden hakemisen aikaan. En yhtään ihmettele kasvavia mielenterveysongelmia nuorten keskuudessa.
Mistäköhän on lähtöisin ne kaikki vuosisatojen biisit, leffat, kirjat, jopa sodat? Aivan.Taitaa olla että suurin osa miehistä ei vaan tunne ja koe läheskään niin voimakkaasti kuin naiset, eikä he siten samalla tavalla myöskään koe Suurta Rakkautta eivätkä edes osaa odottaa sitä.
Kyllämä näillä kilsoilla uskallan väittää, että ihan yhtä lailla tunteellisia ollaan, ei siinä mitään eroa ole.
Tuo yksilö ei hirveästi nauti tällaisesta spekuloinnista, mutta jokuhan tykkäisi kyllä keskustella tästäkin. Mun kysymys-sanasta huolimatta kyseessä ei ollut mikään tenttaustilanne, vaan ihan normaali keskustelu. Kun on viettänyt muutamia tuhansia päiviä toisen seurassa, niin tulee keskusteltua muustakin kuin säästä.
Vauvoissa ja pikkulapsissa tää ei ainakaan oo selvää, onko sulla joku teoria, missä vaiheessa eroavaisuudet sitten kasvavat? Ehkä armeijassa koulitaan miehistä tunteettomia tottelijoita, joilla ei saa olla omaa sanaa mihinkään? Pitäähän kansa jotenkin pitää aisoissa, ja naisilla nyt ei muutenkaan ole mitään mahkuja vallankumoukseen.Mutta eiköhän sen pitäisi olla selvää, että miehet ei keskimäärin pääse läheskään niin helposti tunnehattaroihin kuin naiset. Tosin kieltämättä täytyy sanoa että pariutumisessa turhan yleinen "mies ansaitsee, nainen valitsee" -meno on selvästi vähentänyt omaakin kiinnostusta "grindsettiin" mukaan lähtemisen sijaan, eli en ehkä ole ihan niin kaukana naisista tässä kuin keskimääräinen mies.
Vauvoissa ja pikkulapsissa tää ei ainakaan oo selvää, onko sulla joku teoria, missä vaiheessa eroavaisuudet sitten kasvavat? Ehkä armeijassa koulitaan miehistä tunteettomia tottelijoita, joilla ei saa olla omaa sanaa mihinkään? Pitäähän kansa jotenkin pitää aisoissa, ja naisilla nyt ei muutenkaan ole mitään mahkuja vallankumoukseen.
Kuten sanottiin, on muitakin tunteita kuin rakkaus ja onnellisuus. Tässä ketjussa on aika paljon katkeruuden tunnetta, esimerkiksi.
Yksinäisyyttä, pettymystä. Meneekö miehet helpommin tähän suuntaan tunneskaalaa? Ei hattaraa vaan piikkilankaa. Samalla tavalla kasaan kerien.
Katsotaan mitä elämä tuo tullessaan!
Samalla tavoin? Tuskin nyt sentään.
No nyt lähti taas niin laukalle että morjens. Eli onko tästä opetuksena että naiset eivät koskaan ajattele mitään rivoa (koska naiset aina näyttävät tunteensa, mutta tuollaista ei kadulla näe), vai että miehet eivät muuta mieti kun toosaa? Nyt ois kiva jotain rakentavaa keskustelua eikä tällaista höpönlöpöä. Siis niin typerää settiä että oon vieläkin suu auki.
Ja en millään muotoa tässä nyt halua henkilöä vastaan hyökätä, mutta oivoi.
Huh, ikävä kuulla että sulle on käynyt siellä kylmästi. Toivottavasti et ole katkeroitunut aivan peruuttamattomasti, vaikka siltä vähän kuulostaa.
Tämä kaikki kasarin poikalapsista on varmasti totta. Mulla on aina ollut myös miehiä ystävinä ja kavereina ja usein kuullut tuota, että "ei näistä oikein muille voi puhua". Mun kanssa voi mieskin näyttää herkkyytensä ja haavoittuvuutensa, mä kuuntelen ja tarvittaessa koitan auttaa sanoittamaan jos se on vähän uutta tai muuten hankalaa. Jotenkin niin tosi typerää, ettei tämä ikäluokka vielä keski-ikäisinäkään ole päässyt toksisista stereotypioista eroon.Näin entisenä (ja nykyisenä) miehenä uskallan väittää että kyllä kaikki tuntevat voimakkaasti, mutta kaikki me kasarilla kasvaneet tiedämme miten poikien ei tullut koskaan näyttää tunteita jotka tekevät haavoittuvaiseksi. Jos oli vihainen, innostunut, tai mitä muuta, niin se oli aivan ok, mutta jos on rakastunut, surullinen, tai jotain sellaista joka ns. avaa ihmisen syvempää sisintä, niin sehän oli aina no-go. Joku voi vaikka kiusata ja pilkata! Itse olen aika sinut tunteideni kanssa, enkä pelkää puhua niistä. Hauskaa sinänsä kun katselen kasvupaikkaani, niin välillä mietin mistä tämä tunteiden terveellinen käsittely on tullut, kun se ei todellakaan lapsuudenkodista ole lähtenyt.
Samaan syssyyn pakko mainita miten tässä viime aikoina on alkanut lähes vituttamaan miesten kyvyttömyys empatiaan ja tunteista puhumiseen. Itellä ollut vähän haasteellisempaa tilannetta elämässä, ja joko sieltä tulee "no voi paska, oivoi", tai sitten ei reagoida mitenkään vaan skipataan koko aihe. En ymmärrä. Juuh, sitten kun saadaan tenua sille suomalaisukolle niin kyllä sitten ollaan halaamassa ja kertomassa miten ollaan niin hienoa miestä. Toki juu siistiä että edes silloin kyetään empatiaan ja puhumaan tunteista, mutta mikä piru siinä on niin vaikeaa ilman että pää on täynnä viinaa. Onneksi on naispuolisiakin kavereita joiden kanssa voi fiksusti puhua vaikeistakin asioista.
Jos ei nyt täysin offtopicia jauhaisi, niin samaan aikaan jännittää ja pelottaa lähteä Tinderin maailmaan tässä joskus keväämmällä. Voi toki olla että ei ihan vähään aikaan kiinnosta aloittaakaan, mutta sitä on niin sosiaalinen ihminen ja tykkään tutustua uusiin tyyppeihin, että en varmaan aivan mahdottoman kauan jaksa nököttää kotona kissan kanssa kahdestaan.
Kyllä väitän, että miehillä on huomattavasti rivommat ajatukset (satunnaisiin lähimmäisiin liittyen) kuin naisilla.No nyt lähti taas niin laukalle että morjens. Eli onko tästä opetuksena että naiset eivät koskaan ajattele mitään rivoa (koska naiset aina näyttävät tunteensa, mutta tuollaista ei kadulla näe), vai että miehet eivät muuta mieti kun toosaa? Nyt ois kiva jotain rakentavaa keskustelua eikä tällaista höpönlöpöä. Siis niin typerää settiä että oon vieläkin suu auki.
Nyt mä kaipaan lähinnä facepalm-reaktionappia
Niinpä. Tässä hiljattain juttelin yhden vanhan naispuolisen kaverin kanssa, ja se sanoi miten on aina ihaillut sitä miten mä osaan puhua tunteista ja vaikeistakin asioista (koska keskustelu oli juurikin kliseisen vaikeasta asiasta). Ja tuntuihan se mukavalta kuulla että se on positiivinen ominaisuus joidenkin mielestä. Eihän sitä kaikki arvosta, ja varmasti olen nynny ja lammas jonkun mielestä kun en patoa kaikkea sisälleni ja tukahduta sitä viinaan ja nyrkkitappeluun. Toki en nyt jossain snagarilla ala kaikille erkeille höpöttämään syvimpiä tuntojani, mutta kaikelle keskustelulle on aikansa ja paikkansa.
Eiköhän tuo ole positiivinen ominaisuus 99,9 %:lle naisista. Tietysti tunnepuhe ja vatvominen voi mennä joskus ylikin, mutten muista koskaan tavanneeni miesoletettua jolla menisi.
Ei saakeli, et ole tosissasi. Me puhumme nyt tunteista, emme rivojen ajattelemisesta. Surullista sekin, jos et itse tunne muita tunteita kuin panetuksen. Silloin olisi ehkä viisainta olla tunnekeskusteluissa ihan vaan hiljaaKyllä väitän, että miehillä on huomattavasti rivommat ajatukset (satunnaisiin lähimmäisiin liittyen) kuin naisilla.
Kunnon suuri rakettitieteellinen mysteerikysymys taas tämäkin, vaikka jokaiselle älyllisesti rehelliselle olennolle tämä on ollut itsestäänselvää noin 300.000 vuotta, vai miten pitkään nyt ollaan täällä oltukaan...
No, jos nainen kuitenkin ajattelee rivoa jostain miehestä, niin siitä vaan ottamaan asia puheeksi, todennäköisesti ei seuraa mitään ikävää ainakaan.
Onko panemisen tarve yksi näistä tunteista, joista edellä keskusteltiin? Hauska, miten joillekin tunne=paneminen/kiima. No selittäähän se paljon toki
Ei saakeli, et ole tosissasi. Me puhumme nyt tunteista, emme rivojen ajattelemisesta. Surullista sekin, jos et itse tunne muita tunteita kuin panetuksen. Silloin olisi ehkä viisainta olla tunnekeskusteluissa ihan vaan hiljaa
Tunne kuin tunne, ja miehelle nämä on tyypillisesti niitä voimakkaimpia tunteita. Ne on kuulkaas niin kovia tunteita, että niiden takia soditaan sotia ja tapetaan ihmisiä. Ja kaikenlaista.Onko panemisen tarve yksi näistä tunteista, joista edellä keskusteltiin? Hauska, miten joillekin tunne=paneminen/kiima. No selittäähän se paljon toki
Joo-o. Nälkäkin on tunne. Ja kakkahätä.
Tässä kyllä tunnistan itseni, kun ei ole ollut mallia, kuinka näyttää tunteensa, niin ei vaan ole osannut. Kun sitten on yrittänyt, eihän se ulosanti ole ollut mitään muuta kuin töksähtelevää kömpelyyttä - kasvattaen sitä henkistä kynnystä avautua toistekin…
Noi tunteet eivät kuitenkaan liity muihin ihmisiin, eli ovat sikäli epäoleellisia tässä asiayhteydessä.
ainakaan itse en jaksa mitään tylsää tunnejaaritusta hirveemmin kuunnella vaan siirryn miettimään asiaan ratkaisua kuulemani perusteella. Osa miehistä haluaa jauhaa noita elämän valttikortteja ikuisuuksiin ja odottaa jotain selkääntaputtelua, mikä mun mielestäni on ollut käsittämätön lähestymistapa ongelmaan. Kännissä sietokyky on korkeammalla, myös siedän itseäni silloin paremmin.
Sinulta meni pointti ohi. Se toki sinulle on jo tässä kerrottu, eli fyysiset tuntemukset ja tarpeet ovat eri asia kuin psykologiset tunteet ja tarpeet.
Miehellä panetus voi olla fyysinen tarve itsessään, mutta sen lisäksi panetuksella voi olla jokin käytännön kohde, joka vetää puoleensa ja suorastaan herättää sen panetuksen. Se on tunne, joka liittyy toiseen ihmiseen.
Aika äkkiä muutun poissaolevaksi jos huomaan ettei asia etene mihinkään ja tässä ei edes haluta edetä mihinkään. Samaten jos jotain hirmupultteja vedetään tarkentavista kysymyksistä, millä yrittää saada parempaa tilannekuvaa ja päästä lähemmäs totuutta niin hohhoijjaa.
Ymmärrän, koska olen itsekin ratkaisukeskeinen. Vaikka olen aika tunteellinen ja empaattinen tapaus, niin silti mieleni askartelee aina myös ratkaisuja. Itsekin turhaudun, jos joku kerta toisensa jälkeen vatvoo samoja asioita ilman pyrkimystä ratkoa ongelmia, jos ne ovat sellaisia joihin voisi itsekin vaikuttaa. Välillä meinaa unohtua kuunteleminen, mutta tätä taitoa voi onneksi harjoitella. Tämä vinkkinä tuloksekkaampaan deittailuun ja parisuhde-elämään.
Toisilla ihmisillä puuttuu tai on todella rajallinen kyky tuntea empatiaa ja se hankaloittaa tuon taidon harjoittelua..
Läheisenkin menetyksessä voi miettiä, mikä elämässä nyt muuttuu, mikä ei muutu. Hyvin moni "maailmanloppu" saadaan lopulta redusoitua melko pieneksi asiaksi kun ei oikeastaan vaikuttanut mihinkään yhtään mitenkään, elämä jatkuu ja sitä rataa. Lopulta saattaa löytyä jopa positiivisiakin puolia. Ei päde tietysti kaikkeen, esimerkiksi täysin yllättävään kuolemaan jossain onnettomuudessa.
Tämä on kyllä jo tooooodella kylmä ja tunteeton ajattelutapa
Kyllähän läheisen menetys muuttaa moniakin asioita ja ihan pysyvästi, eikä siihen vaikuta menehtyneen läheisen ikä tai menetyksen yllätyksellisyys (se toki lisää shokkireaktiota). Läheistä ei ole enää, ja menetys voi olla pakahduttavan suuri ja etenkin kuoleman lopullisuus on tuskallista hyväksyä.
Aika jännä näkemys. Jos tapaat ystäväsi, ja hän kertoo että nyt on paska olo koska juttu X päällä, niin miten toimit? Onko seurauksena siis että kerrot asiaan mielestäsi selkeän ratkaisun, tai haukottelet kun ei kiinnosta? On ihan hyvä taito osata huomioida ihmisten tunteet. Moni arvostaa sitä. Tunteista puhuminen ei tarkoita pelkästään jostain asiasta itkemistä tai mitään muutakaan äärimmäistä (toki se joskus on sitäkin), vaan jokapäiväisiä asioita. Miehillä on harmittavan usein tapana kohdata asiat niin että aina pitää joku ratkaisu heittää, koska muuten se on ihan turhaa vatvomista. Että ihan kun kaikki olis jotain matemaattisia yhtälöitä. Joskus ihmiset tarvitsee vain sen selkääntaputtelun. Ei kaikki vatvo juttujaan tuntikausia. Joskus läheinen voi sanoa jotain mihin kaipaa lähinnä kuuntelijaa, eikä kaikkeen ole aina kliinistä ratkaisua.
tätäkään ei tiedä kuin tuo henkilö itse. ihmiset kehittävät monenlaisia säätelymekanismeja tunnemaailmalleen.
On olemassa ihmisiä, ketkä ovat olleet "kuolleita" elämänsä loppupuolella jo vuosikausia vaikka elintoiminnot vielä jotenkin toimisivat. Joten miten jonkun ihmisen elintoimintojen pysähtyminen tälläisessä tilanteessa muutti mitään kun yhteys on menetetty jo vaikka 10 vuotta sitten muistisairauden seurauksena? Se, että ne elintoiminnot loppuvat tarkoittaa myös asian loppuunkäsittelyä. 10 vuotta sitten "menetetty" ihminen ei ole enää mielessä ja murheissa koko aikaa kaikenlaisen päivittäisen asiainhoidon vuoksi kun tuli joku paperi ja lasku ja sitä ja tätä postilaatikkoon ja pitäisi mennä katsomaankin sitä (koska koen hylkääväni hänet ellen mene), mutta eihän se minua tunne ja on ihan vieras ja tällästä.Tämä on kyllä jo tooooodella kylmä ja tunteeton ajattelutapa
Toivottavasti kukaan ei ikinä, koskaan eikä milloinkaan vähättele kenenkään menetystä noin.
Kuuntelen mikä tämä juttu X on, kysyn tarkentavia kysymyksiä tarpeen mukaan ja lopulta kerron mielipiteeni, miten tämä juttu X voisi ratketa ts. miten päästään eroon siitä ikävyyttä tuovasta asiasta.
Kerrotko, vaikka ei kysyttäisikään?
Kyllä. Tämä on juttu ainakin Japanissa. Käsitän tämän vähän samanlaiseksi pinnalliseksi taikauskoksi kuin Suomessakin joidenkin elämänkoululaisten naisten käsitys, että horoskooppimerkki vaikuttaa kumppanin sopivuuteen.
olen lapsena ollut lähes joka vuosi hautajaisissa, parhaimpana kaksi. Läheisiä meni koko ajan kaikenlaisiin syöpiin ja dementioihin, jolloin näihin menetyksiin pystyi turtumaan ja miettimään niidenkin tarkoitusta. Sen hyväksyminen, että kuolema, yllättäväkin sellainen, on yksi yhtä luonnollinen osa tätä elämän kiertokulkua kuin syntymä, pariutuminen, vanheneminen, nuoruus, lapsuus jne. auttaa yleisesti noiden asioiden käsittelyn kanssa.
Et ole tainnut kovinkaan läheisiä ihmisiä menettää. Äläkä hemmetti tosiaan mene ikinä selittämään tuollaista kellekään joka on kokenut sen oikeasti, ja läheltä.
kerron
Yhtään menetyksiäsi väheksymättä, ei ne lapsuudessa haudatut vanhat sedät ja tädit, isovanhemmatkaan elleivät poikkeuksellisen läheisiä olleet, ole ihan sama kuin perheenjäsenen tai muun oikeasti läheisen ja rakkaan menetys hiukan vanhempana.
Minusta tuntuu, että ne ketkä eivät ole joutuneet mitään menetyksiä kokemaan lapsena, sekoavat sitten aikuisena kun ensimmäinen menetys tulee eteen ja asiaa ei osata käsitellä yhtään. Minäkään en väheksy kenenkään menetyksiä, mutta esitän sen mallin, miten itse olen pystynyt nuo asiat käsittelemään ja toivon että joku muukin saisi niistä jotain apua.
