Haluaako joku nainen oikeesti tollasia miehiä, ketkä on valinnu naisensa vaan sen vuoksi kun ei muutakaan saanut? Miten jotenkin tuntuu, että ne miehet kenellä on jotain kriteereitä, pariutuu tai opt outtaa ja ne kenellä ei ole jää niihin tindereihin pyörimään.
Näiden ketjujen ja juttujen takia olen joutunut keskustelemaan asiasta kotona. Mulla ei ole mitään hajua, ollaanko "samalla tasolla" ulkonäöllisesti, ja molemmat tiedostetaan, että puolisolla ei ole mitään suurta menestystaustaa (tai -tulevaisuutta) naisrintamalla. Itse taas koen, että vaihtamalla ei kokonaisuus paranisi mitenkään. Hän kuitenkin erottuu joukosta monin tavoin, jotka tulevat ilmi vasta yhdessä eläessä. Ei toki ole mikään täydellinen ihminen, ei kukaan ole.
Mutta olen kysellyt, onko hän joutunut tyytymään minuun, kun "ei muitakaan saa". Vastaus on toki diplomaattisesti "ei voi tietää miten elämä olisi mennyt ja nythän olen kanssasi", mutta myös huvittuneisuutta paljastuu. TIETYSTI se on vaikuttanut, että toinen on tykännyt itsestä. Kenenpä sielua sellainen ei ruokkisi? Mutta miksi hitossa mä vuosikausien jälkeen miettisin, tai hän miettisi, että no tässä sitä nyt ollaan kun ei muutakaan ollut. Kyllä me molemmat ollaan tehty joka päivä se valinta, että tuon kanssa tahdon olla. Ja kumpikin näkee tämän jatkuvan tulevaisuudessa. Ja kriteereitä on ollut kummallakin, edelleen me usein puhutaankin, miten kiva on, kun ajatellaan asioista vieläkin yhdessä näin. Vaikka ollaankin ajan saatossa muututtu.
Mä olen hyvin varma tästä suhteesta. Ja silti täällä välillä tulee huono olo. Se vaan todistaa sitä, miten vahvasti nämä kaikki vaikuttavat jokaiseen, vaikka kuinka olisi vain tekstiä ruudulla. Joka kerta, kun miehet kirjoittavat, että naiset sitä ja en itse kelpaa, he tekevät siitä totta itselleen, vaikka todellisuudessa näin ei olisi.
(Myös tätä olen koettanut avata ja vastineeksi täällä on toki vihjattu minullekin suoraan, että mieheni on kanssani syistä x ja lähtisi samantien muualle jos voisi. Klassinen pahan olon siirto.)
Mutta siis. Kyllä se näkyisi sitten rakkaushuurujen hälvennettyä, että toinen on siinä, koska ei ollut muutakaan. Voishan se rakkaus sieltä sitten syttyä, mutta koen, että omalla kohdalla lähtisi kaikki perusta suhteesta ja ja jämät jäisivät vain isoksi kynnykseksi seuraavan etsimiseen.
"
Muttajuu, katsotaan kun tilanne tulee ajankohtaiseksi. Silti mielestäni minulla ei ole mitään ns. läskifetissiä (edelleenkin -- mihin vedetään mieltymyksen raja suhteessa fetissiin? Ruskeat silmät, leveämpi takamus, kylkiluut näkyy, jne?). Tykkään että nainen on ns. naisellisen muodokas eikä mikään tomboy. Ei nyt tarvitse yksityiskohtiin lähteä kun niillä ei ole merkitystä. Ehkä sitä Valoakin voisi kokeilla, mutta oliko se joku uskonnollinen juttu? Mä en käytä uskontoa.
