Yrittäkää nyt naiset päättää, onko se hyvä, että mies on kiinnostunut teidän urastanne vai ei.
Arkkitehtinaisen kanssa olen tässä viestitellyt, ja hänelle on koko ajan ollut vaikeaa se, että haluan puhua arkkitehtuurista ja kysyä hänen mielipiteitään. Olen sanonut moneen kertaan, että arkkitehtuuri kiinnostaa minuakin ja haluan puhua alan ihmisen kanssa. Saattaisin jopa hemmetisti digata sitä että saan puhua ammattilaisen kanssa.
Ongelma ei ole siinä, että minä maallikkona haluan puhua, vaan siinä, että hän ei halua puhua ollenkaan. Hän kuulemma haluaa, että elämässä olisi muutakin. Ja se parisuhde olisi sitten kaikkea muuta kuin sitä arkkitehtuuria.
Mutta nää on näitä, kannattaahan näissä olla myös itse herkkänä. Monella nuorella tai nuorehkolla naisella tulee elämän mittaan eksistentiaalinen kriisi oman ammatin suhteen. Naiset on painanut ilman inttejä ja välivuosia siinä putkessa jonka he ovat asettaneet itselleen hyvin nuorena ja mahdollisesti ulkopuolisen paineen saattelemana. Haetaan lääkikseen kun isäkin on lääkäri, arkkitehdiksi kun äiti halusi aina olla arkkitehti, oikikseen kun ukilla oli lakiasiantoimisto. Missään kohtaan ehditä oikein miettimään mitä sitä itse haluaisi tehdä.
Elämän mittaan sitten huomataan, ettei homma olekaan niin kivaa kun mitä sitä lapsena klorifioi. Ajatellaan, että ei itse edes tehnyt valintaa vaan joku painosti eikä haluaisi omaa elämäänsä tuhlata tekemällä jotain mistä ei nauti. Nykyään vielä tuodaan isosti mediassa esille näitä ihania amlattitarinoita, mutta kuinka moni oikeasti nauttii omasta työstään? Lisäksi se klorifia karisee kun ei se lääkäri häärääkään Housena vaan setvii mummojen ripuleita, ei häärää Ally McBealina oikeussalissa vaan viisastelee sopimustekstin sanamuodoilla backofficessa, eikä edes pääse suunnittelemaan mitään elielsaarisia kaupungin parastipaikoille - vaan suunnittelee peltihalleja jonnekin Tyrnävälle ja tarkastelee amatöörien kantavuuslaskelmia metsämökkeihin.
Nyt kyllä lähti tämä viesti aika lentoon, enkä tarkoita nyt jokaista tapausta tähän kategoriaan laittaa. Näitä yksilöitä kuitenkin esiintyi varsin reilusti aikanaan omassa tindergamessa ja myös tuttavapiirissä. Näille oma ammatti olo varsin arka aihe, osa lähti uusille urille ja osa tyytyi kohtalonsa tai löysi pidempiaikaisen hyvän lyhyempiaikaisesta ahdistuksesta. Tämä riski ainakin oman kokemuksen mukaan korostui näissä yhteiskunnallisesti hienoimpina pidetyissä ammateissa.
Eiköhän tuokin ammatista puhuminen lopulta onnistu, kunhan vaan tilanne on sopiva.
taitaa naisenki oltava 180cm+ jotta korkkareilla ylettyy sun tasolle. Jos miettii naisen keskipituutta Suomessa. Oliko hitusen alle 170?
Kertooko se sit omasta mausta, omasta naamasta, vai algoritmista, en tosiaan tiedä.
