Pbyrokraatilta ihan hyvä kirjoitus YLE:n vihapuheuutisoinnista.
Ei tuo tosiaan tunnu oikein mielekkäältä että valtiomedia julkaisee listoja väärinajattelijoista vähän ennen vaaleja ja perusteetta leimaa näitä jollain vihapuhe-mielikuvilla.
PB: Vasemmistohallituksen arvostelu on vihapuhetta? | Päivän Byrokraatti (paivanbyrokraatti.com)
PB: Vasemmistohallituksen arvostelu on vihapuhetta? | Päivän Byrokraatti (paivanbyrokraatti.com)
PB: Vasemmistohallituksen arvostelu on vihapuhetta?
Jyväskylän yliopisto,
sananvapaus,
vihapuhe,
Yle,
Yleisradio
/
Päivän Byrokraatti
/
1
/
Sananvapaus
Päivän Byrokraatti -palkinnon saavat
eräs yliopisto ja
valtionmedia, joiden piiristä neljä kuukautta ennen vaaleja kehotetaan vihapuhetta koskevan nollatutkimuksen varjolla lopettamaan hallituksen ”häiriköinti”. Tutkimuksesta nostetaan esiin listaus some-toimijoista ja annetaan ymmärtää näiden menettelevän jollain tapaa moitittavasti.
Toisin kuin voisi kuvitella, asiassa ei ole kyse Istanbulin yliopistosta ja
Erdoganin vainosta Turkin oppositiota kohtaan, vaan Jyväskylän yliopistosta ja Suomen Yleisradiosta.
– – –
Yleisradion julkaisemasta uutisesta jää kuva, että kyse olisi jonkinlaisesta objektiivisesta tutkimuksesta, jonka mukaan perussuomalaisten kannattajat olisivat erityisen aktiivisia vihapuheen harjoittajia. Ingressiin asti Yle on nostanut tekstin: ”Useimmiten asialla on perussuomalaisten kannattaja. Puolueen johtohahmot voisivat tutkijan mukaan kitkeä vihapuhetta arvojohtamisella”.
Sosiaalisessa mediassa taas on vasemmistolaisten toimesta ilakoitu, että ”katsokaa nyt, vihapuhujien joukossa ei ole vasemmistolaisia”.
Todellisuus on kuitenkin aivan päinvastainen. Tutkimuksen tekijä on rajannut tutkimuskohteekseen ainoastaan istuvan vasemmistohallituksen ministereihin kohdistuvan vihapuheen, eikä tutkimuksessa millään tapaa selvitetä sitä, millaista ja missä määrin vihapuhetta kohdistuu esimerkiksi oppositiopuolueiden poliitikkoihin. Niin ikään tutkimuksessa ei oteta vertailukohdaksi sitä, millaista vihapuhetta edeltävä Sipilän hallitus sai osakseen ja miltä suunnalta.
Valittu tutkimusasetelma vastaakin ala-arvoisesti tutkijan itsensä ilmoittamiin tavoitteisiin: ”Tutkimuksen tavoite oli selvittää, kuinka yleistä ministereihin kohdistuva vihapuhe on, ja miten vihapuhe jakautuu sukupuolen, iän ja puoluekannan mukaan”.
Ei voi pitää kovin suurena yllätyksenä, että vasemmistolaisen kansanrintamahallituksen kohtaama arvostelu tulee poliittisen kentän oikealta laidalta. Vasemmistolaiset tuskin itse haukkuvat omaa unelmahallitustaan. Tällaisena tutkimus ei kerro yhtään mitään siitä, miten vihapuhe jakautuu puoluekannan mukaan.
– – –
”Vihapuhe” on tutkimuksessa myös määritelty omintakeisesti ja suorastaan absurdin laveasti. Vihapuheeksi on laskettu mm. poliitikkojen vähättely ja korruptio- ja valehtelusyytökset.
Määritelmän mukaista vihapuhetta olisivat siten ilmeisesti esimerkiksi väitteet siitä, että pääministeri
Marin olisi nauttinut oikeudetonta aamiaisetua tai että ministeri
Tuppurainen olisi puhunut muunneltua totuutta Marinin roolista Uniper-neuvotteluissa, tai että nämä kummatkin ovat olleet Uniper-skandaalin hoidossa aivan pihalla.
Ollaan kuitenkin jossain aivan muussa järjestelmässä kuin demokratiassa, jos hallintoalamaisilla ei ole oikeutta arvostella poliittisten päättäjien suoriutumista tai korruptiota, tai tuoda esiin näiden laukomia epätotuuksia. Hyvä käytös on tietenkin aina suotavaa, mutta oikeus maan ylimmän poliittisen johdon arvosteluun ei voi olla kiinni siitä, osaako kansalainen muotoilla tuohtumuksensa kaunopuheiseen asuun.
Tutkimuksessa vihapuheeksi luettuihin twiitteihin ei voi tutustua missään. Siksi lukijoiden on mahdotonta tarkistaa, millaisia mahdollisesti tavanomaisen poliittisen kritiikin piiriin kuuluvia kommentteja on luokiteltu vihapuheeksi.
– – –
Se, että tutkimuksessa on päätetty tutkia vain vasemmistoon kohdistuvaa osaa vihapuheesta, on ehkä ollut tarkoituksenakin. Samoin näyttää olevan täysin tarkoituksellista se, että tutkimuksesta on propagandistisesti nostettu mediassa esiin listaus tileistä, joiden twiiteistä tutkimuksessa ”vihapuhujiksi” määritellyt tilit ovat eniten tykänneet. Tätä listausta on levitetty
”guilt by association” -tekniikalla koettaen luoda kuvaa, että listalla olevat tilit olisivat jollain tapaa syyllisiä vihapuheeseen.
Eivät tietenkään ole. Kyseessä on vain lista tunnetuimmista ja seuratuimmista ei-vasemmistolaisista sometileistä – eli erilaisista johtavista poliitikoista, tunnetuista mediapersoonista ja poliittisista blogeista ja sivustoista. Lähinnä listalla olo kertoo vain siitä, että kyseisellä taholla on paljon seuraajia. Sen sijaan listalla olevilla tahoilla ei ole yhtään mitään tekemistä vihapuheen kanssa – ainakaan niillä perusteilla, millä heidät on otettu listalle. Mutta listaa käyttämällä punavihreiden toimijoiden on helppo mustamaalata näitä vasemmistolle epämieluisia poliittisia tahoja.
Niin on tapahtunutkin. Useampikin vasemmistoaktiivi on revitellyt Twitterissä listalta löytyvillä nimillä, pyrkien assosioimaan nämä vihapuheeseen. Sen he toki ovat sivuuttaneet, että samaisella listalla on myös pääministeri Sanna Marin.
Toimintamalli on hyvin voitu kopioida Yhdysvalloista, jossa demokraattipuolue on ottanut käyttöönsä käsitteen #StochasticTerrorism. Sillä poliittiset vastustajat leimataan vastuullisiksi heidän kantojensa muka aiheuttamasta vihapuheesta ja -rikoksista.
Jos tutkimus olisi akateemisesti oikeaoppisella tavalla kohdistettu myös oppositioon kohdistuvaan vihapuheeseen, vastaava lista muodostuisi epäilemättä esimerkiksi vihreiden, vasemmistoliiton ja sdp:n johtavista poliitikoista ja erilaisten punavihreiden kansanliikkeiden ja somepersoonien tileistä.
Luonnollisesti asiassa herää myös kysymys, miten tosiasiallisesti ”hallituksen arvostelijoista” kootun listan julkaisu suhtautuu muun muassa EU:n tietosuoja-asetukseen (GDPR) ja kotimaiseen tietosuojalakiin, saati sitten eräisiin kunniaa ja yksityisyyttä suojaaviin lain säännöksiin. Paitsi että kyse lienee oikeudellisesti arveluttavasta henkilörekisteristä, listalla myös mielivaltaisella tavalla luodaan mielikuvia lueteltujen tahojen poliittisesta suuntauksesta ja loukkaavalla tavalla kytketään listalla olevat henkilöt vähintään mielikuvatasolla vihapuheeseen, johon heillä ei kuitenkaan ole mitään todellista yhteyttä.
On ylipäätään ilmiönä enemmän totalitarismiin kuin demokratiaan kallistuvaa, että laaditaan ja julkaistaan yhtään minkäänlaisia listoja hallitusta vastustavista tai sellaiseksi arvelluista tahoista. Saati sitten valtiollisten toimijoiden taholta.
Johtuen kyseisen listauksen levittämiseen liittyvistä oikeudellisista epävarmuustekijöistä, Päivän Byrokraatti ei julkaise listaa eikä jaa linkkiä ko. tutkimukseen.
– – –
Todellisuudessahan vihapuhe on ennemminkin vasemmiston harrastus. Kun valtioneuvoston kanslia teetti 2019 laajemman tutkimuksen vihapuheesta, ilmeni, että kaikkein eniten vihapuhetta kohdistui – yllätys yllätys – Päivän Byrokraatin suosittelemiin eduskuntavaaliehdokkaisiin, jotka alla olevassa taulukossa on korostettu punaisella.
https://tietokayttoon.fi/julkaisut/raportti?pubid=URN:ISBN:978-952-287-786-4
On joka tapauksessa ilmeistä, että alati laajeneva ”vihapuheen” käsite on hiljalleen muodostumassa uhaksi demokratialle ja vapaalle yhteiskunnalle, sillä sen alle kootaan yhä laajenevaa listaa vääristä ja kielletyistä mielipiteistä. Esimerkiksi esitellessään EU:n komission aloitetta vihapuheen lisäämisestä EU-rikosten luetteloon, asiassa aloitteellinen eurokansanedustaja Sirpa Pietikäinen linjasi, että vihapuhetta olisi myös esimerkiksi (naisten) ”asiantuntijuuden vähättely”.
Varmaa on vain se, että mielipiteidensä esittämisen kanssa saa jatkossa olla tarkkana.
– – –
Joku on aikanaan todennut, että sivistyneessä yhteiskunnassa sallitun ilmaisun eli sananvapauden alan tulisi olla mieluummin laajenemaan kuin supistumaan päin. Historiallisesti väärät ja kielletyt mielipiteet ovat lähtökohtaisesti olleet suljettujen ja totalitarististen yhteiskuntien ominaispiirre.
Siksi kaikkien onkin hyvä tietää, että koko vihapuheen käsite on Neuvostoliiton luomus, jota se koko olemassaolonsa ajan pyrki tuomaan osaksi kansainvälisiä sopimuksia. Neuvostoliiton motiivi oli helposti havaittavissa. Sen omaan perustuslakiin sisällytettyä vihapuheartiklaa käytettiin toisinajattelijoiden vaientamiseen, ja kansainvälisten sopimusten kautta Neuvostoliitto pyrki hakemaan menettelylleen kansainvälistä hyväksyntää tai ainakin keinon torjua itseensä kohdistuvaa arvostelua.
Yhdysvallat ja eurooppalaiset maat vastustivat vuosikausia Neuvostoliiton pyrkimyksiä sanan- ja mielipiteenvapauden nakertamiseksi. Kielletyn ilmaisun piiriin hyväksyttiin kyllä konkreettiset kehotukset väkivallan tekoihin eri vähemmistöjä kohtaan, mutta esimerkiksi vuonna 1948 hyväksytystä yleismaailmallisesta ihmisoikeuksien julistuksesta torjuttiin Neuvostoliiton moninaiset ehdotukset ”suvaitsemattoman” puheen kieltämiseksi, mukaan lukien esimerkiksi ehdotus fasismin kriminalisoimisesta.
Asian taustoittamiseksi on hyvä ymmärtää, että Neuvostoliitossa kapitalismi rinnastettiin fasismiin ja sosialistisen järjestelmän kriitikko sai viimeistään tuomarin edessä kuulla olevansa fasisti ja istuvansa sen vuoksi seuraavat kaksikymmentä vuotta kaltereiden takana.
Vuoden 1948 äänestystappion jälkeen Neuvostoliitto jatkoi myyräntyötään hankkimalla tuekseen lukuisia marxilaisuuteen kääntyneitä Afrikan maita, ja vuonna 1966 se sai vihdoin näiden äänillä läpi haluamansa – vihapuheen kiellon pitkälti sellaisena kuin me sen nyt tunnemme. Vihapuheeksi katsotaan mihin tahansa kansalliseen, rodulliseen tai uskonnolliseen vihamielisyyteen ja syrjintään ja väkivaltaan yllyttäminen.
YK:ssa vähemmistöön jääneet demokraattiset maat äänestivät lähes poikkeuksetta 1966 Neuvostoliiton ehdotusta vastaan, ja esimerkiksi Norjan edustaja kokouksessa varoitti, että artiklaa tultaisiin käyttämään väärin, ja että ne, joiden suojaksi se oli tarkoitettu, tulisivat vielä päätymään artiklan uhreiksi.
Niin kävikin. Neuvostoliitto ja sen satelliittivaltiot vetosivat kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin vainotessaan maidensa toisinajattelijoita. Näiden tulkittiin yllyttävän vihaan, kun he kritisoivat vallitsevaa sosialistista järjestelmää ja sen räikeitä epäkohtia. Samalla tapaa myös Suomessa leimattiin oikeistolaisia ”neuvostovastaisista” mielipiteistä.
Moni Lähi-Idän diktatuuri toimii tällä hetkellä samoin leimaamalla niiden uskonnolliseen hallintoon kohdistuvaa arvostelua ”islamofobiaksi”, joka on ”ihmisoikeussopimuksessa kiellettyä rasistista vihaan yllyttämistä”. Samoin perustein on perusteltu hiljattain puukotetun
Salman Rushdien Iranin pappisjohdolta saamaa kuolemantuomio-fatwaa.
– – –
Kornia on, että Neuvostoliitto on kuollut ja kuopattu, mutta sen kylvämä siemen vapaata yhteiskuntaa vastaan on itänyt länsimaissa ja kasvattaa nyt lehtiä kansainvälisten sopimusten ja ihmisoikeusjärjestöjen tuella. Ilmiö on vasemmistopuolueille ilmeisen mieleinen, sillä mielipidekontrolli on niiden ideologian ytimessä.
Nyt kun vihapuheen määritelmä laajenee ja lavenee, nähdään sama ilmiö kuin aikanaan Neuvostoliiton toimesta. Hyvien tarkoitusten varjolla luodaan työkalu kilpailevien poliittisten mielipiteiden estämiseksi.
Porvaripuolueilla on asiassa pikaisen herätyksen paikka. Kerran edes osinkaan menetettyä mielipiteen- ja sananvapautta on tuskallisen vaikeaa hankkia takaisin. Kun oikeudelliseen järjestelmään annetaan työkalut mielipiteiden suitsemiseen, löytyy takuuvarmasti myös halua niiden käyttämiseen.
Jopa vaikka kyse ei olisi muusta kuin ex-sisäministerin siteeraamista Raamatun lauseista.
