Jaan tämän saman kokemuksen.
Isä oli lukiosta ylioppilaaksi valmistuttuaan ensimmäisenä marssinut, ei suinkaan työnvälitystoimistoon, vaan pankin kautta autokauppaan ja ottanut sieltä rivistä tuliterän Corollan. Sitten ennen kuin se oltiin edes maksettu, alettiin rakentamaan velaksi kivitaloa kahden opistotason toimistotyöntekijän palkoilla. Sitten kun tulikin huonommat ajat silmille, niin eipä saatu enää velaksi lapsille kolmea raitaa, piti tyytyä kahteen ja välillä parsia niitäkin. Kalapuikkoja saatiin kaksi per nuppi, ja Corolla ajettiin loppuun, näillä sentään vältettiin ettei talokin mennyt. (Vaikka näin jälkikäteen ihan sama, kun arvoton siitä lopulta tuli joka tapauksessa).
Nyt kun me seuraavana sukupolvena elämme tätä tismalleen samaa vaihetta, kannattaa ehkä vähän syvällisemmin miettiä mikä on itselle se realistinen elintaso, eikä syytellä ensin kaikkia muita pääministeristä lähtien jos maksukyky ei enää jonain päivänä riitäkään johonkin tiettyyn itse valittuun tasoon.
Duunarikin voi saada velkavivulla perheet, autot ja talot, mutta velkavipu sisältää myös riskin, ja jos ajoitus satuu osumaan huonosti ja riski lyö kasvoille, niin turha sitten huutaa pääministeriä apuun, että nyt tarttis enemmän kommunismia just mulle.