Toistettu on vaikka kuinka, mutta se ei siitä totta tee. Muistaakseni kaivoin jonkun vanhan hesarin jutun, jossa mainittiin että ei ne valuuttalainojen korot oikeasti ollut niin paljoa matalempia kuin annoit ymmärtää. Joten kuulostaa hevosmiesten tietotoimiston jutuilta, että valuuttalainoja olisi silloin ollut jotenkin "pakko" ottaa.
Jos luit viestin ja harjoitit luetun ymmärtämistä, sanoin ettei koskenut suoraan. Se tarkoittaa sitä, että kriisi tapahtui muualla, ja sieltä levisi Suomeen, joka taas tarkoittaa ettei pahin isku tullut tänne. Ysärin alun kriisissä oli käsittääkseni toisin, kun idänkauppa käytännössä loppui, muualle Eurooppaanhan ei silloin tullut kovinkaan isoa lamaa.
Ei ole HTT -juttuja.
Yrityksillä (ja yrittäjillä) tuli vastaan tilanne, missä pankit ohjasivat voimakkaasti valuuttalainoihin.
Ensinnäkin on hyvä muistaa, että siihen aikaan suomalainen talouselämä oli pankkien käsissä. Isoilla yrityksillä oli kaksi leiriä, KOP:n ja SYP:n leiri, ja oikeastaan pankit käytti surutta valtaansa niissä. Kaikkeen vähänkin isompaan bisnesliikkeeseen piti saada ”lupa” aina pankin edustajalta. OP Kallasvuo juuri ilmestyneessä kirjassaan (hänellä SYP-tausta) kertoi, miten poikkeuksellista oli, että Nokia oli molempien asiakas, toisaalta mitä hankaluuksia se aiheutti. Tilannetta kuvaa hyvin se, että Kallasvuo itse päätyi 80-luvun alussa Nokiaan SYPin edustajana, lainattuna juristina.
Pienillä ja keskisuurilla oli laajempi pohja erilaisia pankkeja, ja valitettavasti pari aivan surutta rahaa markkinoille puskevaa kuten SKOP ja Helsingin osakepankki. He käyttivät silti vähintään yhtä suurta valtaa lainoittamissaan yrityksissä, olihan pienemmät vielä enemmän riippuvaisia pankeista.
Pankeilla valuuttalainoihin ohjauskeinoja oli pääosin kaksi. Ensinnäkin tarjottiin valuuttalainana suurempaa määrää ja matalammalla korolla. Toiseksi, joillekin ilmoitettiin tylysti, että voimme teidän tilanteessa tarjota vain ja ainoastaan valuuttalainaa. Kolmas ja pehmein, hyville asiakkaille, oli ohjata korvaamaan jo vanhojakin lainapääomia edullisemmilla valuuttalainoilla.
Lisäksi jälkeenpäin analysoitaessa on huomattu, että moni yritys (yrittäjä) ei ymmärtänyt valuuttalainoihin liittyviä riskejä ja ihan halusikin mahdollisimman halpaa lainaa.
Yksityisille ei toki tupattu valuuttalainoja. Mutta siihen aikaan hullun kahdeksankymmentäluvun lopun jäljiltä yrityslainoilla oli paljon ristiintakauksia ja lopulta sitten yrittäjien ja heidän sukulaistensa omaisuutta ja henkilötakauksia.
Valuuttalainojen suurin ja pahin merkitys tuli sitten, kun tehtiin (poliittinen) päätös tavasta hoitaa pankkikriisi. Edellytettiin kaikilta vakuuksien uudelleenjärjestelyt. Vakuudet oli alunperinkin heikkoja tai joskus jopa olemattomia niiden hullujen vuosien jäljiltä. Kun samaan aikaan lainanlyhennykset kasvoivat suuriksi, vakuusarvot olivat romahtaneet niin moni yrittäjä hankki lisävaltuuksia puhumalla sukulaisten omaisuutta pantiksi tai henkilötakauksia.
Kaikki tiedämme seuraukset.
Valuuttalainojen volyymi ei siis ollut merkittävin tekijä. Merkittävin tekijä oli se vaihe, missä ne tuli muotiin ja se vaihe (lama, devalvaatio, kellutus), mikä niitä seurasi.
[Edit: lisäksi se, että niitä myytiin/antolainattiin kirjaimellisesti viimeisiin päiviin asti.]
Itselläni (kuten monella muullakin) on suvusta ja naapureista lähipiirin kokemusta niin yrittäjäpuolelta (selvinneitä ja ei sekvinneitä) kuin pankin puoleltakin (pankinjohtajana toiminutta että pankin isännöitsijöiden luottamustoimessa olleita) ja toimin myös itse heti lama-ajan jälkeen työssäni hyvin lähellä politiikkaa. Minulla on näistä hyvät, toki ajan ja elämänkokemuksen värittämätkin (kuuluu ihmisyyteen) muistikuvat ja lisäksi päiväkirjamerkintöjä.