Enemmänkin vaan niin, että joidenkin yksilölliset ominaisuudet sopii paremmin johonkin juttuun kuin joidenkin toisten. On ammattiurheilijoita tai ammattiurheilijoiksi tähtääviä, jotka pystyy treenaamaan täysipäiväisesti ja silti siellä on joukko urheilijoita, jotka on muiden yläpuolella. Samaten on ammattimuusikoita, jotka treenaa täysipäiväisesti, mutta aina sieltä osa joutuu nöyrtymään, kun joku parempi nappaa sinfoniaorkesteripaikan.
Voit reenauttaa jotain junioria shakissa niin paljon kuin sielu sietää, mutta todennäköisyys sille, että se kengittää Magnus Carlssenin on jotain nollan ja häviävän pienen välillä. Samaten voit reenauttaa jotain seiväshyppääjää maailman parhaissa olosuhteissa, mutta voit olla melko varma, että se ei tule hyppäämään kuin Duplantis. Ja mikä tuon edellisen selittää, niin jotkut on vaan jossain hommassa parempia kuin toiset (ja nämät mainitut vielä hyvin poikkeuksellisia yksilöitä). En tiedä, mikä tuossa on niin vaikeaa ymmärtää tai hyväksyä
Saahan sitä tietty saivarrella, että kaikki ois kaikessa yhtä hyviä, kun ois vaan riittävästi aikaa reenata, mutta kyllä siinä käy vaan niin, että loppuu päivästä tunnit ja viikosta päivät, ennen kuin joku vähän heikompi pääsee samalle tasolle jonkun riittävän lahjakkaan kanssa.
Ja noista nuoruuden mokista, niin jos vuosikausien tai -kymmenten soittamisen jälkeen lähtee repimään jotain aivan perusjuttuja auki ja uusiksi, niin ei siitä välttämättä oikein tiedä, tuleeko lopputuloksesta parempaa. Ainakin noi pitäs tehdä sit kunnon ohjauksessa. Eikä noi tietyn pisteen jälkeen jaksa vaan suurinta osaa kiinnostaa, jos soitto on muuten antoisaa. Mistä syystä monet sit kehittää mieluummin vahvuuksiaan (tai jatkaa soittelua omaksi huvikseen) kuin lähtee käyttämään aikaa koko paketin auki repimiseen.
