Ette te totta puhuen kovin hyvin pärjänneet ilman Päivän Byrokraattia. Palsta on ollut suljettuna hädin tuskin paria kuukautta, ja jo nyt yhteiskunta on vajoamassa pahkasikaiseen dystopiaan, jossa kaduilla mellakoidaan, patsaita kaadetaan, ihmisiä tapetaan väkivallan vastustamiseksi ja perinteisiä tuotemerkkejä muokataan uusiksi ammattiloukkaantujien ensimmäisestä inahduksesta.
Huomio kiinnittyy siihen, että BLM-mellakoista näyttää innostuneen aikalailla sama porukka kuin joka iloitsi PB:n kiusaamisesta hiljaiseksi. Vanhat tutut, Antifan, vihreiden ja vasemmistoliiton liepeillä pyörivät nettitrollit näyttävät elävän toiveidensa täyttymystä, kun anarkia repii järjestäytynyttä yhteiskuntaa.
Erityisen tärkeää näille vihervasemmistolaisille aktivisteille näyttäisi olevan, että väärää mieltä olevat eivät enää pääsisi ääneen. ”Ajatelkaa, miten mukavaa täällä Twitterissäkin olisi, jos saisimme PS:n edustajat trolleineen, botteineen ja valeuutisineen ulos täältä somesta”, unelmoi eräs espoolainen vihreä kaupunginvaltuutettu.
Erikoista. Koulukiusaamisen vielä jotenkin ymmärtää (vaikka ei hyväksykään) keskenkasvuisten hölmöilynä ja ajattelemattomuutena, mutta sitä kuvittelisi, että normaalilla empatialla varustettu aikuinen ihminen sentään tuntisi syyllisyyttä ja mielipahaa huomattuaan, että on mennyt aivan liian pitkälle ja aiheuttanut muille niin paljon harmia, etteivät nämä uskalla enää edes ilmaista ajatuksiaan. Laitavasemmistolle tämä tuottaa kuitenkin pelkkää iloa. Sitä ei pidä vähimmässäkään määrin hyväksyä. Toive toisten hiljentämisestä on ääriajattelua, jossa haikaillaan yhden ideologian hallitsemaan totalitarismiin.
Tuossa ajattelussa on valtava ero meihin klassisiin liberaaleihin. Me haluamme, että sanan- ja mielipiteenvapaus koskee kaikkia, emmekä suvaitse vain niitä, jotka ovat kanssamme samaa mieltä. Punavihreiden ajama politiikka ja ideologia ovat ilman pienintäkään epäilystä vahingollisia, mutta puolustamme silti myös heidän oikeuttaan ilmaista mielipiteitään.
Ehkä liberaali dilemma tosiaan on siinä, että aitoina vapaustaistelijoina puolustamme myös niiden ajatusten ilmaisemista, jotka toteutuessaan ovat omiaan johtamaan vapauden tuhoon.
Sangen pelottavaa onkin, että myös Suomen nykyinen hallitus on antifalaisen ideologian läpäisemä ja sen ydinpuolueilla on pelottavan läheinen suhde poliittiseen väkivaltaan. Palkintokomitealta ei suinkaan jäänyt huomaamatta, että pääministeri ilmaisi kannatuksensa BLM-liikkeelle vasta sen jälkeen, kun isot mellakat olivat jo alkaneet.
Muistatte luultavasti kaikki vähintään YouTubessa kiertävien klippien myötä vajaan vuosikymmenen vuoden takaisen A2-teema -keskustelun, jossa
Li Andersson (vas) opasti, kuinka vasemmistolainen väkivalta on erilaista, koska se kohdistuu rakenteisiin. Se, mitä ette ehkä muista, on se, että hänen rinnallaan myös tuolloin vielä nuorisopoliitikkona pidetty
Sanna Marin (sdp) otti osaa keskusteluun ja suhtautui ymmärtävästi poliisiin kohdistuvaan väkivaltaan, koska ”siellä on myös poliittisia syitä takana” ja koska ”hyvinvointia ollaan murentamassa”. No, nyt sitä rakenteisiin ja poliisiin kohdistuvaa väkivaltaa sitten nähdään, eikä hyvältä näytä.
Tuntuisi turvallisemmalta, jos edes poliisin ylipäällikkönä olisi sisäministeri, jonka tietäisi huolehtivan oikeusvaltion ja järjestyksen säilyttämisestä.
Julkinen sana ei saa poliittista johtoa parempaa arvosanaa. On erikoista, että kriittisille faktoille ei näytä olevan sijaa julkisessa keskustelussa. Missä viipyy se valtalehdistön artikkeli, joka kävisi läpi tilastot ja havaitsisi esimerkiksi, että todellisuudessa valkoisia kuolee Yhdysvalloissa poliisin luoteihin useammin kuin mustia?
Esimerkiksi Harvardin yliopistossa tehty tutkimus tiivistää, ettei voimankäyttötilastoista löydy tukea väitteille rasismista: ”On the most extreme use of force –officer-involved shootings – we find no racial differences in either the raw data or when contextual factors are taken into account.”
Maryland and Michigan State -yliopiston tutkimus päätyi samoihin johtopäätöksiin: ”We didn’t find evidence for anti-Black or anti-Hispanic disparity in police use of force across all shootings, and, if anything, found anti-White disparities when controlling for race-specific crime.”
Ongelma on poliisiväkivalta yleisesti, ei pelkkä mustiin kohdistuva poliisiväkivalta.
Se, miksi Yhdysvaltojen poliisilla on ilmeisiä ongelmia asenteensa ja toimintatapojensa kanssa on monisyinen kysymys, johon ei ole niin helppoa ja yksinkertaista vastausta kuin ”rasismi”. Uupumaan jäänyt kunnollinen analyysi ottaisi huomioon muun muassa sikäläisten poliisien lyhyehkön koulutuksen ja poliisin työssään kohtaaman väkivallan. Yhdysvalloissa poliisilla on todellinen riski tulla surmatuksi työssään, ja heitä vastaan käytetään tuliaseita niin usein, että poliisit koulutetaan neutralisoimaan heihin kohdistuva uhka ennen kuin rikollinen ehtii avata tulen. Kyseessä on vihuliainen yhteiskunnan väkivaltaistumisen kierre, jossa poliisin voimankäyttö ei ole taudin syy, vaan oire.
Mutta tuo koskee Yhdysvaltoja, ei Eurooppaa, eikä todellakaan Ruotsia tai Suomea. Silti täälläkin vähempijärkinen osa väestöstä kopioi poliisin vastaisia iskulauseita Amerikasta ja yrittää saada aikaiseksi mellakoita.
Kun trollit vaativat lastenohjelma
Ryhmä Haun Vainu-poliisikoiraa lopetettavaksi siksi, että tämä ”aivopesee lapset ajattelemaan, että poliisit ovat jaloja ja oikeudenmukaisia”, ei voi kuin ihmetellä, mitä vasemmisto oikein toivoo. Sekö sitten olisi parempi, että lapset oppisivat pienestä pitäen tuntemaan epäluuloa ja antipatiaa tehtäviään hoitavia viranomaisia vastaan? Palestiinahuivi kaulaan ja heittelemään sinivuokkoja kivillä, niin vastakkainasettelun myötä maailma paranee?
Kovin helpolla suomalaiset päämediat eivät nouse siitä kuopasta, mihin ne ovat itsensä kaivaneet. Yleisradio on, jos mahdollista, vielä ummehtuneempi kuin reporadio-aikoinaan, ja nuorsuomalaista Edistyspuoluetta edustanut
Eljas Erkko olisi häpeissään, jos tietäisi millainen häirikköaatteiden suojelija hänen sanomalehdestään on tullut.
Stereotypioiden poistaminen ei näytä olevan myöskään BLM-liikkeen tavoitteena. Jos tarkoitus oli vastustaa rasistisia mielikuvia varastelevista ja väkivaltaisista, rikoksiin syyllistyvistä mustista, kokonaisten kaupunginosien muuttaminen sotatantereeksi, kauppojen ryöstäminen ja omaisuuttaan puolustavien kauppiaiden tappaminen ei liene paras tapa. Ei pidä ihmetellä, että kriittisten sananvääntäjien suussa liikkeen nimi on muuttunut muotoon Black Looting Matters.
BLM on kuitenkin ollut alusta asti vihaan perustuva liike, joten tapahtunut ei tule täytenä yllätyksenä. Yhden liikkeen perustajajäsenen, Yusra Khogalin valkoisia ihmisiä halveeravat twiitit vuodelta 2015 ovat tallessa muun muassa Toronto Sun -lehden artikkelissa. On erikoista, että suomalainen media ei ole halunnut siteerata niitä liikkeen taustoittamiseksi. Khogali muun muassa kutsui valkoisia väistyviksi geneettisiksi virheiksi (”recessive genetic defects”) ja pohti, kuinka koko valkoinen rotu voitaisiin tuhota (”wiped out”). Hän kertoi twiitissään rukoilevansa Allahilta voimaa, ettei heti tappaisi ympärillään olevia miehiä ja valkoisia ihmisiä. Valkoisuus ei Khogalin mielestä ole ihmisyyttä (”whiteness is not humxness”), vaan valkoihoiset ovat ali-ihmisiä (”infact, white skin is sub-humxn”).
Tämä ihminen on siis luonut liikkeen, joka kutsuu
valkoisia rasisteiksi.
Hankkeen Seattleen lanseeraama ”poliisivapaa alue” ei tietenkään päättynyt hyvin. Paitsi, että alueelta alkoivat paeta sekä valkoiset että yritykset, jo muutamassa päivässä joukko murhia, pahoinpitelyjä ja ryöstöjä (ilmeisesti osa BLM-liikkeen omien ”järjestyksenpitäjien” toimesta) opetti, miksi järjestäytynyt yhteiskunta tarvitsee suojelijansa. Ja tuon suojelijan ei tule koostua BLM:n järjestyksenpitäjistä tai Soldiers of Odinin katupartioista, vaan poliittisesti neutraalista ja luotettavasta poliisista, jonka kaikki kokevat omakseen ja johon kaikki voivat luottaa. Ne kaksi suomalaista poliisia, jotka hymyilevät uutiskuvissa pidellen mielenosoituksen Black Lives Matter -kylttiä, tekivät tuolle tavoitteelle karhunpalveluksen. Poliisin virkapuvussa ei kuulu tehdä politiikkaa.
Ehkä faktojen sivuuttaminen keskustelussa on myös seurausta suomalaisen koululaitoksen epäonnistumisesta ja PISA-tulosten valumisesta kohinalla viemäriin. Sosiaalisessa mediassa levisi hetki sitten naamapalmu-tunnelmia aiheuttava video iloisesti hymyilevästä somalitytöstä, joka tuomiokirkon sotanneessa Senaatintorin mielenosoituksessa kertoi, kuinka heillä mustilla on oikeus purkaa ympäröivät rakennukset, koska he ovat ne myös rakentaneet.
Ilmeisen tosissaan ollut tyttö lienee nukkunut historiantunneilla. Hänelle voi Senaatintorin rakennushistorian lisäksi tulla yllätyksenä se, että suomalaiset ovat yksi orjuudesta eniten kärsineistä kansoista viime vuosisatojen aikana. Isonvihan aikana 1700-luvun alussa suomalaiset kärsivät orjuudesta väkilukuun suhteutettuna jopa enemmän kuin mikään Afrikan maa. Tutkija
Teemu Keskisarjan arvion mukaan tuolloin 400 000 asukkaan Suomesta vietiin yli 30 000 naista ja lasta myytäviksi eteenpäin (miehet oli sitä ennen tapettu) muun muassa Osmanien valtakuntaan, Välimeren maihin tai Keski-Aasiaan. Ostajat olivat pääasiassa muslimeja, koska heidän oppeihinsa kuului, että vain vääräuskoisia sai orjuuttaa. Sama oppi on edelleen muun muassa ISIS:n käytössä tänäkin päivänä. Sinisilmäisillä ja vaaleatukkaisilla suomalaistytöillä oli erityistä arvoa seksimarkkinoilla, ja heitä kannatti kuljettaa kauempaakin.
Entäs sitten somalit? He ovat liki tuhannen vuoden ajan harjoittaneet orjakauppaa Afrikassa, ja toisin kuin uhrina olleet suomalaiset, somalit ovat sekä pitäneet orjia että kaupanneet heitä muun muassa arabeille. Sille, joka haluaa tutustua asiaan paremmin, löytyy internetistäkin paljon artikkeleita muun muassa bantujen kokemista kauhuuksista. Ehkä nämäkin faktat omasta kansastaan olivat menneet ohi Senaatintorilla palopuhettaan ladelleelta tytöltä.
Myöhemmin siitä sitten enemmän ihan omassa artikkelissaan, mutta jotain perin outoa on siinä, että aivan samat punavihreät, jotka ovat tarkkoja siitä, etteivät viranomaiset harrastaisi etnistä profilointia tai ettei islamistiterroristien tekojen perusteella tehtäisi yleistyksiä kaikista muslimeista, ovat kuitenkin valmiita syyllistämään kategorisesti kaikki valkoiset miehet näiden esi-isien teoista satoja vuosia sitten.
On myös erityisen outoa, kuinka mukamas rasisminvastainen liike haluaa korottaa ihonvärin aivan kaiken ajattelun keskiöön. Sen sijaan, että haluttaisiin valtiovallan olevan sokea ihmisten pigmentille, aatteen tavoitteena on sarja mielivaltaisia, etniseen taustaan perustuvia erivapauksia, oikeuksia, vastuita ja rajoituksia. Kohta näemme arvatenkin Suomessakin, kuinka yliopistojen pääsyvaatimuksiin lisätään Amerikan mallin mukaan etnisestä taustasta saatavat plus- tai miinuspisteet. Tuo muun muassa Harvardissa edelleen käytössä oleva järjestelmä on sivumennen todeten perua 1920-luvulta ja silloin koetusta ”juutalaisongelmasta”.
Hupaisinta on kuitenkin se into, millä tiedostava vasemmisto vahtii nyt tuote-etikettien etnisiä tai kulttuurillisia vivahteita. Boikotti tai somekampanja on valmiina heti, jos joku keksii pöyristyä logossa olevasta intiaanista, eskimosta tai mustaihoisesta, tai löytää siitä vaikkapa ei-eurooppalaisen perinneasun.
Useista upeista vasemmistokuplan puhkaisseista paljastuksistaan tunnetun
Anter Yasan jekutukset aiheella ovat olleet hulvatonta luettavaa. Hieman hävettäisi olla noiden firmojen markkinointi- ja viestintäosastolla, hyppimässä selkärangattomasti aina hyvesignaloijan puhaltaessa pilliin.
Suurin osa sosiaalisen median kuohunnasta on kuitenkin kaikkea muuta kuin hyväntahtoista jekutusta. Lukuisat tuotemerkit, kuten Geisha-suklaa, Valion jugurttien fetsipäinen turkkilainen ja Uncle Ben -riisi ovat ihan aidosti vaarassa. Tietämättömyyttään aktivistit ilmeisesti kuvittelevat jälkimmäisen esittävän plantaasiorjaa. Brändin inspiraationa on kuitenkin todellisuudessa teksasilainen,
Uncle Beninä, eli Ben-setänä tunnettu musta maanviljelijä, jonka viljelemää riisiä kehuttiin, ja jonka nimellä oli tuotteen laadun vuoksi niin hyvä kaiku, että se kannatti jopa vielä ihan aidosti rasistisella 40-luvulla nostaa markkinoinnin keulakuvaksi.
Kun aktivistit pitävät tuote-etikettien mustia hahmoja rasismina ja muunmaalaisia perinneasuja kulttuurisena omimisena, lopputulos on erikoinen. Punavihreän seulan läpäisevät sen jälkeen ainoastaan sellaiset kuvastot, jotka ovat edustavat puhtaan valkoista, standardieurooppalaista kulttuuria. Eräs niin ikään sosialistinen Adolf olisi syntyneestä linjasta hyvin ylpeä.
Huomaavatkohan vasemmistolaiset koskaan, että he itse ovat tarinan rasisteja ja fasisteja? Ehkäpä eivät.
Todellisen tasa-arvon kannattajan ei pitäisi yhtyä iskulauseeseen ”Black Lives Matter”. Ei siksi, etteikö mustien elämä merkitsisi, vaan siksi, että niin merkitsevät myös valkoisten, aasialaisten, inuiittien, hispanojen ja bilderbergiläisten reptiliaanien elämät. Oikea iskulause on ”All Lives Matter”, sillä ihmisarvo ei riipu melaniinin määrästä orvaskedessä.
Tämä kaikkien oikeuksien yhtäläinen ajaminen ei taida kuulua BLM-liikkeen takana olevan äärivasemmiston ihanteisiin, koska kaikkien oikeuksia korostava All Lives Matter -slogan on jo kiirehditty leimaamaan äärioikeiston ajatteluksi. Sitä se ei ole. Ääriajattelua on todellisuudessa se, kun BLM-mielenosoittaja ampuu kuoliaaksi 24-vuotiaan pienen lapsen äidin – vain siksi, että tämä erehtyy ilmaisemaan mielipiteenään, että kaikkien elämällä on merkitys.
Yksi laitavasemmiston ongelmista on se, että heille kaikki oman ahtaan ideologisen viitekehyksensä ulkopuolella oleva on ”äärioikeistolaista ajattelua”. Näin lienee kohtuullista sanoa myös vasemmistoliiton Komsomol-osaston puheenjohtaja
Liban Sheikhin twitterissä julkaiseman White Supremacy -pyramidin pohjalta, jossa suurin piirtein aivan kaikki on valkoista ylivaltaa. Piiloylivaltaa ovat All Lives Matter -fraasin lisäksi mm. värisokeus ja poliisin soittaminen mustien rikollisten perään. Huomionarvoista pyramidissa on myös se, että esim. kansanedustaja
Iiris Suomelan (vihr) vanhojen kuvien perusteella varmaankin harmittomana pitämä
blackface on pahimmassa syntikategoriassa lynkkausten, Ku Klux Klanin ja hakaristien kanssa.
Overtonin ikkuna kapenee koko ajan, ja sen ulkopuolelle alkaa jäädä jo vielä eilen aatteellisesti puhtaita nuoria kansanedustajia.
Ehkä kissan pitää itse nostaa häntänsä pystyyn. Huomannette, että asiat ovat kehittyneet ja eskaloituneet aivan Päivän Byrokraatin jo vuosia sitten varoittamalla tavalla. Pahkasikainen huumorimaailma on muuttunut todeksi, eikä vaarallisen moni anna enää ajattelussaan sijaa terveelle järjelle. Identiteettipolitiikka on myrkyttänyt maailman.
Yhteiskunnan tervehtyminen lähtee siitä oivalluksesta, että terveen arkijärjen hylänneitä nettipöyristyjiä ja laitavasemmistolaisia aktivisteja ei voi koskaan tyydyttää myöntymällä heidän vaatimuksiinsa. Jos yhteen pähkähulluun ideaan taipuu, fanaatikko esittää vain kymmenen vaatimusta lisää. Luuletteko muka, että hulluus loppuu ja rauha palaa, kunhan Eskimoiden nimi muutetaan, Mannerheimin patsas kaadetaan ja Simpsoneissa valkoiset eivät enää ääninäyttele värillisiä?
Ei se mihinkään lopu. Jos asioiden annetaan jatkua samaa rataa, nyt nähty on vasta alkua. Aktivistithan kertovat avoimesti mitä on luvassa. Kun he puhuvat ”yhteiskunnan rakenteiden purkamisesta”, ilmaisu ei ole millään muotoa symbolinen. Aktivistien uusi uljas yhteiskunta on tarkoitus rakentaa raunioille, eikä siinä yhteiskunnassa ole sijaa monille meistä.
Tuntuuko tutulta? Kuuluisi tuntua, sillä täsmälleen samaa ajatuskulkua noudatti kommunistinen vallankumous ja proletariaatin diktatuuri. Porvarien veren oli pakko virrata, jotta syntyisi tilaa uudelle sosialistiselle ihmiselle. Luonnollisesti lopullisena tavoitteena oli upea, tasa-arvoinen maailma. Utopia, jossa (jäljelle jääneet) neuvostoihmiset olisivat kouliintuneet aatteen tavoittelemiin kollektiivisiin päämääriin.
Syistä, joita Päivän Byrokraatti on usein käsitellyt, totalitaristien ajama utopia jää aina saavuttamatta. Ekstremistit saavat aikaiseksi vain ”välivaiheen” väkivaltaisen osuuden.
Ei pidä tuudittautua siihen, että uusi väkivaltainen totalitarismi ei muka olisi länsimaissa mahdollinen. Kehityskulku, jollaisia pitkin totalitarismit syntyvät, on käynnissä juuri nyt. Nuori polvi näyttää intoilevan radikaaleista punavihreistä ideologioista ymmärtämättä, että sama virhe on tehty ennenkin, tuhoisin tuloksin.
Patsaiden kaataminen käy hyvästä symbolista vasemmistoekstremismin vahingollisuudelle. Ketkäs muut ovat viime aikoina tuhonneet monumentteja? Ai niin, talebanit ja ISIS. Siinä on näille ekstremisteille juuri oikea viiteryhmä.
Patsaiden kaataminen on historian tuhoamista, ja se joka ei tunne historiaansa, on tuomittu toistamaan sen virheet.
On lopulta aivan yhdentekevää, mitä patsaiden esittämät henkilöt ovat ehkä tehneet tai jättäneet tekemättä. He ovat aikansa lapsia ja osa sitä historiallista kehityskulkua, joka on luonut meidät. Näillä ihmisillä on suuret saavutuksensa, mutta myös epätäydellisyytensä, kuten kellä tahansa meistä. Jos vain täydelliset ihmiset kelpaisivat monumentteihin, aukioita ei koristaisi kuin tuulessa värisevä haapa.
Esimerkin vuoksi, jos kysytään, mikä ihmiskunnan kehittämistä yhteiskuntamalleista on ihailtavin, aika moni meistä löytää vastaukseksi demokratian. Kuitenkin sen ja muut eurooppalaisen sivistyksen perusteet kehittäneet antiikin kreikkalaiset oppineet pitivät myös orjia ja heidän vaimonsa olivat vajaavaltaisia holhokkeja. Pitäisikö nämä himationeihin kääriytyneet parrakkaat miehet sen vuoksi pyyhkiä historiasta? Heidän ansiotaan on kuitenkin se, että nyt riehuvat vasemmistolaispolot ylipäätään saivat äänensä kuuluviin. Sääli, että mellastajien sivistys ei riitä käyttämään saamaansa oikeutta rakentavammin.
Yhteiskunnan rakenteiden purkaminen ei jää patsaisiin tai kirjarovioihin. Lopulta vuorossa ovat aina myös väärin ajattelevat ihmiset. Hassua, että Suomessa tämän vaarallisen aatteen aisaa kannattelee keskustapuolue. Punavihreille hyvin kelpaavien Ultra Bran sanoitusten perusteella kun on pidettävä todennäköisenä, että yksi purettavista rakenteista on keskustalainen setämies.
Onneksi vihervasemmiston fanatisoituminen näyttäisi lopulta johtavan myös aatteen marginalisoitumiseen. Ihme on, jos vihreät tai vasemmistoliitto enää pääsevät kaksinumeroisille kannatusluvuille. Fanaatikot ovat äänekäs, mutta kuitenkin pieni vähemmistö. Meidän tolkun ihmisten ei pitäisi antaa heille periksi.
Käännettä odotellessa, vasemmistohallitus ja riekkuvat punavihreät antavat oppia siitä, mitä ei pidä koskaan erehtyä itse tekemään. Viha ei kuulu politiikkaan, eikä valtaa kuulu käyttää inhoamiensa ryhmien aseman heikentämiseen. Valtiomiesmäisyyttä on se, että ymmärtää huolehtia myös vihamiestensä hyvästä.
Olkoon se seuraavan hallituksen ohjenuora. Ei enää lyhytnäköistä eturyhmien politiikkaa, vaan hallitus, joka on koko Suomen asialla. Aidosti, muutenkin kuin tyhjissä fraaseissa.