Viimeksi pelaamasi peli ja mietteitä siitä

[Hulikopteri]

Outer Worlds

Modernit Falloutit (3, New Vegas ja Fallout 4) ovat kiistämättä lempipelejäni. Vaikka 4 oli enemmän tai vähemmän toimintapeli, pidin silti siitä. New Vegas on taas vuosikymmenen parhaita pelejä ehdottomasti, ja 3 oli aikanaan erittäin koukuttava peli mitä tuli hakattua paljon. Eli tottakai tämä Outer Worlds kiinnosti aika paljon.

Alkuun peli vaikutti erittäin hyvältä, peli pyöri pleikalla hyvin ja maisemat olivat mielenkiintoisia. Tarinankerronta vaikutti myös ihanan tutulta New Vegasista. Erilaisia valintoja ja toimintatapoja riittää kyllä myös tässä pelissä. Itse valitsin Stealth hahmon, joka oli aika paha virhe sillä peli muuttui liian helpoksi ja liian aikasin. Ei edes tarvinnut varastaa mitää, sillä resursseja ja ammuksia oli Supernova vaikeusasteella myös aivan liikaa. Sniikkailu teki taisteluista myös liian helppoa. Tämä on kiistämättä pelin heikoin osa-alue.

Myös hyvää ja heikkoa on myös pienet alueet. Homma pysyy kieltämättä hyvin kasassa, kun ei ole liian isot peli-alueet mutta alkoihan tietynlainen putkijuoksu ärsyttää. Myös pelialueet koostuivat enemmäkseen uudelleensyntyvistä samoista vihollisista

Loppujenlopuksi peli on keskinkertainen ikävä kyllä. Mutta kallistun kuitenkin arvosanaan 3/5 koska kuitenkin viihdyin pelatessa tätä.

 

[Refloni]

Shadow Tactics: Blades of the Shogun

2000-luvun alkuvuosina keksittiin peligenre, josta monilla nykypelaajilla on lämpimiä muistoja. Commandos, Desperados ja Robin Hood tarjosivat reaaliaikastrategiaa sivuavaa hiippailua, jossa vaihtelevia kykyjä omaavan joukkion pitää hiippailla valtavan vihollislauman ohi ja läpi tehtäviä suorittaessaan. Pelit olivat itse asiassa pulmanratkontaa, jossa pitää keksiä miten sen seuraavan jampan voisi nujertaa kenenkään huomaamatta. Sittemmin genren pelit kuihtuivat pois tai taantuivat toiminnaksi.

Shadow Tactics on nykyversio näistä peleistä. Kuvakulma, vihollisten vihreät näkökeilat, monipuoliset kentät ja eri kyvyillä varustetut hahmot tuovat välittömästi mieleen genren kulta-ajat, eivätkä suotta. Kyseessä on aivan aidosti edellämainittujen pelien arvoinen perillinen, joka saattaa jopa olla genrensä huippu. Hahmokaartiin kuuluu hieman kaikkea osaava ninja, vanha tarkka-ampuja, hidas mutta hirveää tuhoa tekevä samurai, ansoja virittelevä pikkutyttö ja valepukuja käyttävä kurtisaani. Kaikille löytyy heti suorat vastineet esimerkiksi Desperadosista. Jopa käyttöliittymä on nostalginen.

Toisaalta nykyaikaiset grafiikat hivelevät silmiä ja mukana on paljon pieniä quality of life -parannuksia. Pakko nostaa hattua esimerkiksi laskurille, joka näyttää kauanko edellisestä tallennuksesta on aikaa, ja useammalle pikatallennuspaikalle. Kehittäjät ovat tajunneet, että kaikki pelaavat näitä ahkeralla savescummaamisella. Sitä myös tarvitaan, koska pelissä riittää haastetta - varsinkin viimeinen kenttä pääsi oikein yllättämään vaikeudellaan.

Tarina on ollut näissä aina kliseistä hömppää eikä Shadow Tactics ole poikkeus. Maailman ennalta-arvattavimmalle selkäänpuukotukselle pyöräytin silmiä niin rajusti, että piilolinssit olivat pudota. Toisaalta hahmot ovat riittävän sympaattisia ja juoni onnistui yllättämään kunnolla tarinan synkimmässä kohdassa. Odotin lähinnä seurueen nuorimman pitävän tsemppipuheen ystävyyden merkityksestä, mutta tapahtuikin jotain ihan muuta. Eihän tässä näin pitänyt käydä!

Tämän tehneen lafkan seuraava tuotos on Desperados 3. Varma ostos, ja onhan länkkäri nyt aina jotain feodaali-Japania mielenkiintoisempaa.

VA-11 Hall-A: Cyberpunk Bartender Action

Ensivaikutelmani tästä pelistä oli se, että sen nimeä on mahdoton googlata. Siis "Vallhalla", joo, mutta osa kirjaimista on isoja, osa pieniä, osa korvattu numeroilla ja niiden välissä on välilyöntejä ja -viivoja satunnaisissa paikoissa. Haluavatko tämän tekijät, ettei pelin nimeä pysty hakemaan kukaan joka ei tiedä sen merkitystä ja siis osaa kirjoittaa sitä oikein?

Peli on käytännössä animetyylinen visual novel, jossa hoidetaan räkäistä nurkkabaaria synkässä ja sateisessa kyberpunk-tulevaisuudessa. Mukana on triviaalit minipelit drinkkien sekoitukselle ja taloudenhoidolle, mutta 99% "pelaamisesta" on seuraavan repliikin klikkaamista. Grafiikat ovat todella nättiä pikselitaidetta ja suurin osa musiikista hyvää. Musat saa valita itse kustomoimalla baarin jukeboksin soittolistan aina työpäivän alussa.

Isoin pettymys oli se, että varsinaista pääjuonta ei ole. Animetermein peli edustaa ns. slice of life -genreä, jossa vain seurataan hahmojen päivittäisiä kommelluksia ja vuorovaikutusta keskenään. Mitään merkityksellistä ei tunnu tapahtuvan. Ilman päätarinaa pelistä puuttuu jännitys ja se koukku, joka kannustaisi jatkamaan. Viimeisen kolmanneksen jouduin rutistamaan eteenpäin lähes väkisin, ja karkotin tylsyyttä järjestämällä soittolistan kappaleita paremmuusjärjestykseen ja sekoittamalla tahallaan vääriä juomia.

Käsikirjoitus ei ole loistava, mutta tekstiä luki kyllä ihan mielellään. Huumori ei naurata ääneen, mutta hymyilyttää kyllä, ja monet hahmot ovat mielenkiintoisia. On myös hauska bongailla sinne tänne viskeltyjä kyberpunk-viittauksia.

Spoileri: screenshot

Tämänkin kaverin vasen puoli on Adam Jensen, ja repliikki viittaa aika varmasti Cowboy Bebopiin.

VA-11 Hall-A on minusta yliarvostettu, mutta pelissä on selvästi yritystä, sielua ja omia ideoita. Jos pitäisi antaa arvosana niin siinä olisi aika monta sympatiapistettä.

 

[perato]

Kind Words (PC, Steam)
Jostain bundlesta tämä tuli ja heti pisti silmään, että tässäpä erikoinen idea. Kyseessä on siis käytännössä peli jossa joku kirjoittaa kirjeen omista huolistaan ja niihin vastaan. Tämä ei ole mikään roolipeli vaan kirjeiden kirjoittajat on muita pelaajia ja vastaajatkin on muita pelaajia. Hieman kyyninen oli, että niinköhän nuo vastaukset ja viestit on mitenkään järkeviä, mutta yllättävän vähän mitään ihan "memememe" tavaraa tullut vastaan noissa geneerisissä kannatusviesteissä. Kait tässä jotain pelillistäkin on, mutta pakko myöntää, että hetken koukuttaa psyk sh:ta tämmönen.

Musiikki ehkä vähän pettymys, alkaa piakkoin jo rasittamaan nuo taustakappaleet.

Aika pian tuli kaksikin vastausta kun oman viestin laittoi. Ehkä se jää tosiaan arveluttamaan, että montako kirjoittamaa vastausta jää lukematta, tähän mennessä yks "kiitos" tullut n. 20 vastaukseen.

 

[Jumi]

Sundered (PC, PS4)

Taas yksi indie metroidvania. Tvistinä tällä kertaa on osaksi proseduraaliset kentät ja randomisti spawnaavat viholliset. Tämä 20€ peli oli toivelistallani mutta sen saikin ilmaiseksi Epic Storesta joulun alla.

Kontrollit pelissä ovat loistavat ja taistelu on ihan jees. Pelaaminen on sujuvaa ja hauskaa, mutta... Vihollisia spawnailee usein ja 90% ajasta ruudulla on jotain vaarallista, aluksi tuntui ettei peli oikein anna hengähdystaukoja. Nopeasti huomasin ettei kaikkea kannata tappaa ja pikku sittiäisten pitää vain antaa pyöriä ympärillä.

Silloin tällöin vihuja spawnailee loputtomasti hillitön määrä ja koko ruutu on täynnä vilinää. Niitä on nautinnollista mättää koska hahmo pystyy lyömään ilmasta joka suuntaa ja kontrollit ovat tarkat, mutta häiritsee kun ei oikein tiedä kannattaako pysähtyä tappelemaan vai juosta vain karkuun. Jostain käsittämättömästä syystä kartan avaaminen pysäyttää ukkelin ja pidän sitä selkeänä virheenä pelintekijöiltä. Vihujen spawnailu ja kuoleman jälkeen (osaksi) uusiksi arvotut satunnaiset kentät jakavat varmaan mielipiteitä mutta ne ovat selkeitä ratkaisuja pelintekijöiltä.

Pelisuunnittelussa on onneksi otettu huomioon vihujen järkyttävä määrä ja hahmolla on healthin lisäksi latautuva kilpi joten parista random vihusta ei ole vaaraa. Pidän virheenä sitä ettei peli kerro selvästi milloin on vaarassa kuolla, sillä ukkeli ottaa damagea vähän väliä mutta kilven ansiosta se on harvoin vaarallista. Yhtäkkiä kun kilpi onkin kulunut pois kuolema tulee yllätyksenä. Alareunassa on kyllä hp ja kilpi -palkit, mutta ei niitä kerkeä seuraamaan taistelun tuoksinnassa. Tuo olisi ollut yksinkertaista korjata ääniefekteillä ja vaikka veren lentämisellä.

Kuoleminen on hoidettu hyvin, eikä sen koittaessa tapahdu muuta kuin että ukkeli palautuu keskushubiin jossa voi käyttää keräämänsä "rahat" päivityksiin. Mukavasti monet päivitykset ovat pieniä ja halpoja joten jokaisen kuoleman jälkeen ukkeli on edellistä parempi. Rasittavasti kuolema arpoo jotkin asiat kartassa uusiksi ja monesti matka on turhan pitkä. Olisin kaivannut oikoreittejä tai teleportteja, koska tutkitulta alueelta ei löydä enää mitään jännää vaikka se onkin arvottu uusiksi.

Peli jakaa mielipiteet jyrkästi, mutta minusta tämä on ihan hyvä. Pelisuunnittelusta kiinnostuneet saavat tästä varmaan paljon iloa.

+Loistavat kontrollit
+Pelaaminen on intensiivistä
+Isoja vihollislaumoja on hauska mättää
-Pitkät välimatkat

 

[Metsän Otus]

Onko tämä fantasiapeli vai ennustus koronaviruksen jälkeisestä maailmasta? Katsotaanpas: Globalisaatio on tuhonnut kaiken, järkyttävä virus on levinnyt kaikkialle sekä ruttonaamiot ovat palanneet muotiin…. Mutta hei!


Viimein ja vihdoin meillä on peli, joka tuo eurooppalaisen siirtokunta-ajan kunniaan! Ajat, jolloin eurooppalaiset valloittivat uusia mantereita ja nostivat alkukansojen elintasoa…. Greedfall on teille, jotka etsitte roolipeliä isolla ärrällä, ette väin maailmaa, jossa on löysä tekosyy tappaa kaikki elävä ja epäkuollut tieltänne. Peli on Spiders pelistudion kunnari joka nostaa yrityksen arvoa roolipelaajien keskuudessa. Olen viimeiset kaksivuotta hehkuttanut heidän pelejään: Bound by Flamea, Mars War Logs sekä Technomanceria. Kaikki hyviä pelejä, joiden mielenkiintoiset maailmat kärsivät vain suppeista hahmoista sekä vihollisten tekoälyn vaikeaselkoisuudesta. Voin ilokseni todeta, että viimein ja vihdoin - Spiders on onnistunut luomaan maailman, joka on asetelmaltaan sekä hahmoiltaan mielenkiintoinen. Teer Fradeenin saari ja sen monet ryhmät ovat omalaatuisia ja täynnä eläviä hahmoja, jotka tulet muistamaan jopa pelattuasi pelin läpi.

Mitä taas tulee pelattavuuteen. Spiders on siirtymässä pois Kuninkaanmurhaajasta suoraan Lohikäärmeajan Inkvisiittiin. Paras vertauskuva Spiderssin Greedfallin tilaan on todeta, että tämä on heidän Dragon Age Kakkonen……. käänteisessä järjestyksessä. Mitä tarkoitan väitteellä? Siinä missä Dragon Age Kakkonen oli merkki vanhan Biowaren kuolemasta, kun he ruiskuttivat itseensä Electronic Artsin myrkkyä - päätös, josta he eivät vieläkään toipuneet. Spiderssille Greedfall on askel ylös korkea arvoisempaan maineeseen! Tietenkin se on harmillista, että pelistä löytyy kierrätettyjä luolia, kyliä sekä kaupunkeja tai että vihollisten laajuus voidaan laskea yhden käden varaan, mutta näistä seikoista huolimatta Spiders on luonut kattavan roolipelikokemuksen.

Isoin haaste, jonka Spiderssin pitää korjata välittömästi seuraavaan peliinsä on vihollisten tekoäly. Eurojankkimäisyyttä on saatu hiottua pois, mutta Greedfall on aivan liian helppo peli taistelusysteemiltään. Vaikka joutuisitkin kinkkiseen tilanteeseen, niin ei sinulta muuta vaadita kuin pientä ympyrään juoksemista tai torjunta nappin hakkaamista kuin se olisi Tinderin sydän nappi! Kaikki materiaali, jotka näet ruudusta, on kuvattu pelatessani vaikeimmassa vaikeusasteessa ja kuten näette viholliset kaatuvat yhtä helposti niin velhon loitsuista kuin pistoolisankarin laukauksista. Roolipelit nykyään ottavat liikaa vaikutteita toimintaroolipeleistä kuten Bloodbornesta, jonka seurauksena saamme tällaisia lastenpelejä, jotka eivät tarjoa haasteita taktisille sotakenraaleille tai väijyville shinobeille. Vähemmän toimintapelattavuutta ja lisää roolipelattavuutta!

Asettakaa purjeenne siis kohti Teer Fradeenin saaristoa, tuota maanpäällistä taivasta ja muovatkaa oma polkunne ja historianne – Oli se sitten seikkailijana, pakanana, hulluna tiedemiehenä, rauhan miehenä tai lähetyssaarnaajana! Valinta on teidän!

 

[Awelonian]

Ongelmistaan huolimatta peli oli noin 10 kertaa parempi kuin Alan Wake ja sai todella kiinnostumaan Controlista. Remedy tekee kyllä hyvää kamaa.

Hail ja amen! Itsekin tykkäsin tuosta pelistä erittäin paljon ja varsinkin tuosta juonesta. Monta kertaa pelatessa tuli sellainen "ei... ei... eiiiii!" -fiilis, kun estettäväksi tarkoitetut hommat tapahtuivat juurikin sen vuoksi, koska niitä yritti itse estää. Juoneltaan ja hahmoiltaan tämä peli on mielestäni ihan siellä parhaimmiston top-10 peleissä, mitä on tullut kautta linjan pelattua. Tykkäsin pelistä älyttömän paljon siitä, miten siinä sekoitettiin live action ja itse peli keskenään -> tämä puolestaan sai hahmot henkiin ihan eri tavalla ja immersio kasvoi selkeästi perustönkköanimaatioihin nähden. Tosin Remedyhän on tämän osannut tehdä jo muutenkin aiemmissa peleissäänkin niiden videoiden avulla.

Itseä jäi vaan pikkaisen harmittamaan pelin lopputulema, koska en ikinä päässyt yli siitä fiiliksestä, että kaikki oli turhaa. Näin tapahtuu silti. Tuli surku.

 

[JouBqa]

Journey to the Savage Planet
Yksinpelinä pelasin, löytyy myös Co-op
Vähän ammuskellaan, exploraatiota metroid-hengessä ja pommpimista maailmassa jossa on paljon vertikaalisuutta. Huumoria löytyy
8/10

 

[arcane]

Yksinpelinä pelasin, löytyy myös Co-op

Minkäslainen co-op tästä löytyy? Saako koko pelin pelata yhdessä, kumman pelaajan mukaan menee progressio, vai onko toinen pelaaja vaan joku takapiru joka ei pysty interaktioon oikein minkään kanssa? Ja onko tässä jotain yhteistyöpelaamista tukevia elementtejä, vai onko se kaveri vaan heilumassa siellä mukana ja sama olis molempien pelata omaa peliä?

 

[Zardon]

Titanfall 2

Single playerin pelasin läpi PS4 ja alla muutamia mietteitä:

+++ Äänet, varsinkin aseiden jyhkeät jyräykset. Kyllä sai bassokaiutin kunnolla tekemistä kun lasautteli joillain aseilla. Parhaat äänet aseissa ever?
+ Pelin sulavuus(60fps), liikkuminen Destinystä tuttua ketterää tuplahyppimistä ryyditettynä seinäjuoksulla. Todella tyydyttävää kaikkinensa.
+ Hyvät grafiikat vaikka peli pyörii 60fps (pelissä vissiin resoluutiota pudotetaan hetkellisesti jos käy liian raskaaksi, en huomannut kuitenkaan mitään oireita, tasaisesti rullasi)
+ Todella hienoja kenttiä ja kokemuksia, puzzlet ei niin mairittelevia

+- Helpohko peli(itselläni vaikeustasona Hard joka oli 2. vaikein vaihtoehto neljästä), checkpointteja jaellaan todella avoimesti, saa usein jatkaa jos ei nyt kuolinsijoiltaan niin todella läheltä
+- Tarina, kait siinä jokin idea oli mutta osa meni ohi kun oli tilanne päällä ja useat pelisessiot itselläni syövät uppoutumista tarinaan

+ Pelin kesto aika lyhyt, helppo ottaa peluuseen ja pelata läpi jos maittaa, ei tuskaa useiden kymmenien tuntien eepoksesta
- Pelin kesto aika lyhyt, taisin 3:ssa illassa pelata läpi eikä mitään maratoonisessioita olleet, olisin itse kaivannut vielä vähän jotain?

- HDR puuttui, kuitenkin 2016 julkaistu jolloin tuo ei ollut vielä niin suuressa muodissa kuin nykyään, hyvältä näytti kyllä ilmankin
- Tekstitykset ylälaidassa

Tämä saatuna PS Plussan ilmaispelinä joskus ja vihdoin päätin kokeilla kun jostain oli jäänyt mieleen että tätä single playeriä oli kehuttu. Ja ai että nuo äänet, yksistään noiden takia pelaan takuulla joskus vielä uusiksi tykittäen menemään ja jätän turhan haahuilun kypärien perässä vähemmälle.

Multiplayeriä taidan kokeilla vielä.

 

[Jill Valentine]

Crash Bash (PS1)

Aijai, vähän retroilua välillä. Tuli ebaysta ostettua aito peli, paljon ollaan hakattu kaverin kanssa emulaattorilla mutta aito on aina aito. Yksinpeliä pelaillessa nuo pokaalit menee melkeinpä heittämällä ekalla yrityksellä, mutta joissain kentissä noissa gemeissä ja kristalleissa on kyllä haastetta. En muistaakseni ole koskaan tuota singleplayeria läpi pelannut, joten jo on korkea aikakin.. Tämä kyllä vaan paranee ajan myötä, jo 20v sitten oli erinomainen peli mutta ei tätä voi liikaa kehua. PS3:lla pelailen, PS2:lla pelatessa nuo PS1-pelit näyttävät ikävän karkeilta tähän verrattuna, miinuksena vaan että ei saa tallennettua oikealle muistikortille.

Kaksinpelinähän tämä tosiaankin vasta pääsee oikeuksiinsa.

Tekisivät myös tästä remaken kun Crash-trilogiasta ja CTR:stä on tehty.

 

[JouBqa]

40h Pathfinder Kingmakeria takana ja sanoisin että kyseessä on viime vuosien paras RPG mennen edelle Pillarista, Divinitystä, Tormentista, Wastelandista, Underrailista ym. mitä näitä on tullut.

Seikkailu, kirjoitus ja tappelut ovat loistavia. Tuosta kingdom managementista en välitä, mutta olen asettanut sen effortless tasolle niin ei tarvi siitä stressta. Sen saa myös autolle jos haluaa

Edit: Nyt Humble Bundlessa 14e

 

[BryciFani]

Borderlands GOTY Enhanced Edition. Todella ankea, hidastempoinen ja ärsyttävän vaikea peli.

Isoa Roid Rage vihollista yritin tappaa mutta todella vaikeeta vaikka ei se tainnut olla kuin yhden levelin isompi. Joka yrityksen jälkeen ammukset loppu ja lisää pitää etsiä ympäri tuota vihollisten tukikohtaa tai sitten palata tukikohdan alkuun ostamaan niitä. Niin ärsyttävä peli.

 

[Jill Valentine]

Spyro Reignited Trilogy PC:llä tuli vetästyä nyt kunnolla läpi. Pitäisi vielä achievementit kerätä.

 

[perato]

Voisko @Chloe postata mietteitä eikä vaan "pelasin, tiiätte kyl" tyyppisiä postauksia.

Assasin's Creed: Syndicate (PC)
Tuli vihdoin tämäkin aloitettua. Yllättävästi kyllä tykkään tästä ja paljon. Tässä jotenki yhdistyy melkeen kaikki parhaat puolet noista edellisistä peleistä, paitsi päähahmot. Pelattavuus on ehkä parhainta AC:ta sitten Brotherhoodin. Toki tämä sulavuus näkyy sitten siinä, että pelihahmo tuntuu välillä liikkuvan vähän raiteilla ja joidenkin valintojen tekeminen on vaan mahdotonta tai vaikeaa. Esim. en ole tainnut kuolla kertaakaan siihen, että olisin onnistunut hyppäämään katolta alas, koska hahmo ei vaan sitä tee kuin aivan tietyissä tilanteissa. Ei voi siis ottaa riskiä ja hypätä korkealta, vaan peli pakottaa laskeutumaan seinää pitkin tai hyppäämään heinäkärryyn. Myös Unityssä tullut "kiipeä alaspäin" funktio ei toimi oikein sulavasti välillä. Esim. jos haluaa parvekkeelta alas, joutuu ensin "kiivetä ylös" aidalle ja sitten "kiivetä alas" että se lähtee laskeutumaan. Ennen olis voinut vaan hypätä siitä reunalta maahan ja kärsiä vahinko.

Puuhaa pelissä kyl riittää, mutta nimenomaan puuhaa, ei välttämättä mielekästä tekemistä. Ite olen jaksanut keräillä noita esineitä ihan sen takia, että tämä peli on hemmetin hienon näkönen ja tuota kaupunkia oon tykännyt koluta paljon enemmän kuin vaikka jotain GTA5 kaupunkia. Edelleenhän tuo kaupunki on melko kulissimainen, mutta graafisesti upea ja jotenkin petollisen yksityiskohtainen vaikka katoilla usein kulkeekin.

Pelin ehdottomasti heikoin osa-alue on sen ärsyttävät päähahmot ja että niitä on kaksi. Kaksi päähahmoa vähentää sitoutumista kumpaankaan ja toisaalta ne eivät eroa tarpeeksi toisistaan, että olisi mitään mieltä pelata molemmilla. Eli lähtökohtaisesti jokaisessa välivideossa on se yks turha riippakivi irvistelemässä ja heittelemässä surkeaa läppää ja välillä on pakko tehdä missio jollain aivan toisella hahmolla. AC tyyliin uskollisesti sivuhahmokavalkadissa on kaikki maholliset tuon ajan tunnetut hahmot ja tietenkin kaikki "keksijät, kuuluisat kirjailijat yms." on hyviksiä, jotka on näiden massamurhaajien puolella.

Hirveästi ei bugeja ole tullut vastaan, oikeastaan vain yksi toistuva ja muutama hauska(esim. kiinniotettava taskuvaras ja sen uhri ovat pienessä 3x3m sisäpihalla jumissa). Jonkun verran typeryyksiä toki, esim. jos tappaa jonkun ja sit ryöstää siltä omaisuuden, nii kaikki (kaverit mukaanlukien) alkaa paheksumaan sitä ryöstämistä.

 

[Sadness]

Hirveästi ei bugeja ole tullut vastaan, oikeastaan vain yksi toistuva ja muutama hauska(esim. kiinniotettava taskuvaras ja sen uhri ovat pienessä 3x3m sisäpihalla jumissa). Jonkun verran typeryyksiä toki, esim. jos tappaa jonkun ja sit ryöstää siltä omaisuuden, nii kaikki (kaverit mukaanlukien) alkaa paheksumaan sitä ryöstämistä.

Joskus alkuaikoina murossa joku raportoi bugista mikä saattaa tulla kun menee junaan ja autosavettaa:
Peli autosavettaa väärässä kohtaan ja pelaajan hahmo kuolee, ladattuais tallenuksen sama looppi käy.

Bugista tekee harvinaisen ärsyttävän sen että pelissä on tosiaan vain yksi autosave slot joka korjattiin sitten Originissa ja Odysseyssa(manual savet ja useammat autossavet)
Tuon luettuani aloin ottamaan silloin varmuus kopiot omasta tallenuksista tietyn väliajoin ettei tarvitse peliä ihan alusta lähtee tekee.

--

Star Wars The Old Republic (PC)

Nytten voisi raapustaa ehkä nykyisestä pelistä ja voi sanoa että joulun ajoilta tullut tunteja liikaakin

Elikkä joulunaikoihin jostain youtube suosituksesta törmäsin videoon:

Spoileri: Star Wars: The Old Republic (All Cinematic Trailers)

Siinähän mietin että pelihän tuskin nytten noin hienolta näyttää lähellekkään koska pieni kutina minulla oli kuitenkin pelistä mutta en ole mikään mmorpg pelaaja koskaan ollut, wowia testanut 15min ja eikä ollut minun juttuni, tämä swtorikin tuntui vain wowilta star wars teemalla.

Koska kuitenkin noi trailerit herättivät mielenkiintoni(vaikuttivat paremilta kuin uudet star warsi leffat yhteensä) niin mietin paljohan peli nykyään maksaa koska jo oli iäkäs peli(8v) ja iloikseni huomasin että tämähän on peruskäyttäjille ilmainen.

Siitä tunnusta luomaan ja miettimään omaan hahmoani, koska itseäni harmittaa lähes kaikissa peleissä pakko olla hyvis niin tiesin kyllä että sithin luon mutta hahmoluokka oli hakusessa, päädyin ekalla sitten Sith Warrioriin.

Koska itselläni ei ole nytten muista mmorpg peleistä kokemusta mutta olettaisin että taistelusysteemi aika hyvin pitkälti samalainen, tässähän saa onneksi valittua vaikeusasteen ja näin kiva oli pienelläkin kokemuksella lähtee peliin mukaan, tosiaan se eka kumppani(vette) ja sen laittoi parantajaksi niin helpotti kummasti peliä.

Koska roolipelit sitten onkin vähän tutumpi genre itselleni niin tiesin että jos haluaa edetä tarinassa niin pitää tehdä muitakin tehtäviä kuin main classia ja jokaisella uudella plaanetella olikin tekemistä sitten riittäämiin ja expaa tuli vielä 25% bonarin kanssa ovista ja ikkunoista että yhtäkkiä oltiin tilanteessa jolloin oma hahmo olikin jo lähes 10lvl suosistusten yläpuolella ja eikä tuosta ole mitään hyötyä oikeastaan koska peli tiputtaa levelit aina sen planeetan mukaan*

Kuitenkin Sith Warriorin lähestyessä loppuuan (chapter 3) ja vähän alkoi tympäsemään pelityyli koska siinä vien kahdella sapelilla mätkittään vihuja niin ajattelin Techin käyttäjän suosituksesta kokeilla Sith Inquisitor luokkaa ja sieltä alaluokkana valitsin Sorcerer joka olikin sitten toistaiseksi se itselleni sopivin luokka kun ei tarvitse olla toiminan keskiössä vaan kauempana voi heitellä salamoita vihuen päälle.

Tästä sitten innostuin eniten ja tuli jo Class pelattua lävitse(tarkoittaa samaa kuin main quest) no, nälkä kasvoi syödessä ja tätä ennen en ollutkaan vielä subanut peliä ja expansionit olivat sen maksumuurin takana niin eihän se auttanut kuin lähtee kukkarolle koska Sith Warriorilla kerkesi pelitunteja tulla kahden päivän verran ja Sith Inquisitorilla taisi olla siihen aikaan 3-4pv ja nykyinen taitaa olla lähes 7pv

Siiten sitten Rise of the Hutt Cartel kimppuun ja viime viikolla sain suoritettua kotfe/kotet kompanaation ja tässä huomasin selvän muutoksen että peli muuttui paljon enemmän tarina painoitteiseksi ja mentiin enemmän "putkessa" kuin ennen mutta vaikka tuo muuttui niin kyllä tuossakin tekemistä riitti yhden tai peräti kahden pelin verran.

Nytten menossa Sith Inquisitori hahmolla Fractured Alliances jossa etsittään petturia omien joukosta.

Summarun:
Tiesin kyllä biowaren kovassa maineessa olevan Kotorin mutta omaan silmään ehkä liian vanhanaikaisen oloinen mutta onnekseni sattuma kautta törmäsin tähän Old Rebupliciin vaikka tämä tuskin mitään uutta on aikoinaan genressä luonnut mutta SW näemmä sittenkin lähellä sydäntä vaikka en tämän uuden trilogian johdosta uskonut mutta näemmä tuli innostuttua uudestaan SW universumista näin yli 20v jälkeen uudestaan.

Syy miksi kartoin peliä koska luulin jostain syystä että tää on vain porukassa pelattava monipeli mutta itse olen tehnyt 99% tehtävistä yksin ja hyvin pärjää ainakin tarina tehtävissä yksin, opseissa ja muissa vaativimissa sitten pitää olla bosse paikalla.

Jos katsoo seuraavia sarjoja tai elokuvia SW teemasta niin kyllä sieltä saadaan mielenkiintoista matskua ulos kuhan tekijät ovat jotenkin ajan tasalla ja vaikka swtorissa toki genrensä mukaisesti on noita grindaus tehtäviä mutta oli siellä ihan hauskojakin seassa.

Ehkä EA osaisi laittaa Respawn Entertainmentin ja Biowaren tuottamaan seuraava SW peli, molempien talojen parhaat puolet siihen niin

Sinänsä arvosanaa vaikea antaa tälle mutta kai tälle nytten suosituspeukun antaa.
Ainakaan kokeileminen ei maksa mitään ja jos ei halua subbaa niin on tuossa ihan peruskäyttäjällekin tekemistä koska Light ja Darksiden molempien puolella on neljä hahmo luokkaa jolla on omat main class tehtävät ja juonet mutta jos olen käsittänyt oikein niin Light puolella on samat sivutehtävät kaikilla neljällä luokalla kun ainakin Sith puolella Warriorilla ja Inquisitorilla on samat planaanetan sivutehtävät.

Ainoana selvänä miinuspuolena voisin nähdä että peli vaatii järjettömät pelitunnit mutta taitaa olla mmorpg genren akilleen kantapää(?)

Koska tuli ostettua originin kautta Standanrd Edition kuukausi sitten ja sitten toistamiseen niin tajusin vasta jälkeenpäin että SE koodin voi käyttää vain kerran per tili että jos joku innostunut swtorista ja haluaa 30pv sub ajan(tulee siinä paketissa muutakin) niin laita YV:tä niin voin luopua tuosta ilmaiseksi, menkööt nytten tyhmälle opetuksena.

Tulipa sitten pidempi jaarittelu mitä piti mutta onhan tuossa joulun jälkeen piruun mennytkin tunteja ettei parilla sanasella pärjää.

Edit: Niin eilen tuli aloitettua Light puoli, smugglerina tällä kertaa ja tämä taas toisen IO tehcin käyttäjän suosittelema.... Taitaa niin valitettavasti käydä että juhanuksena vieläkin pelailen tätä, ainakin pelattavaa kun kahdeksan luokkaa ja vielä expanionit päälle.

Spoileri: emojii

 

[Jill Valentine]

Voisko @Chloe postata mietteitä eikä vaan "pelasin, tiiätte kyl" tyyppisiä postauksia.

20 vuotta vanhojen pelien remaket jotka pelillisesti ovat täysin identtisiä esikuviinsa nähden; eipä noista mitään esseetä saa aikaiseksi, pointti lähinnä että vihdoin läpi pelattu kunnolla eikä vain sinnepäin kuten aikanaan PS1:llä.

Koitetaan enivei jatkossa muistaa.

 

[Hulikopteri]

HITMAN 2

Hyvin samanlainen 2016 Hitmanin kanssa. Toki pieniä uudistuksia löytyy ja ne ovat hyviä. Kentät on oikeasti laajoja ja pelattavaa on paljon. En ole siis kaikkia kenttiä läpikohtaisin pelannut läheskään ja lisäähän on tullut

Mutta se mikä tekee pelistä loistavan, on juurikin vanhojen Hitmanin tapainen vapaa pelattavuus. Kuten Blood Moneyssa (joka on mun yksi kaikkien aikojen lempipeleistä), kentät voi suorittaa monella eri tapaa. Ja tässä uusimmassa tuntuu olevan paljon enemmän tapoja, ja valtavia pelialueita. Eli voin sanoa että nämä uusimmat ovat parempia kuin vanhemmat Hitmanit, muutenkin kuin ulkoasun ja uusien kikkojen takia.

 

[Jumi]

Salt and Sanctuary (PC, Linux, macOS, PS4, X0, Switch)

Vuonna 2016 James Silva teki jälleen fakiiritempun ja julkaisi oman 2D Souls-klooninsa. Kokemusta 2D-toimintapeleistä yhden miehen studiolla oli jo ennestään, mutta S&S on erittäin vakuuttava suoritus. Isoimmat valituksen aiheet ovat kartan puuttuminen ja se että inventaariossa saa painella turhaan nappuloita, tavaroista tulee ensin näkyville turha tekstikuvaus ja vasta itse esineen avaamalla saa ominaisuudet näkyviin eli tavaroiden vertailu on työlästä. Soulssien ikävin puoli on minusta ollut aina se etteivät ne kerro tärkeistä asioista ja se on myös mukana, eli mitään ei kerrota ja peli oikein yrittää saada pelaajan tekemään pieniä virheitä alussa. Väärään "kiltaan" liittyminen (ja eroamisestä aiheutuva synti) ei ole kuoleman vakava asia mutta vituttaa silti. Myös poise-damage on mukana joten isosta aseesta on paljon enemmän apua pomoja vastaan, kuin pelkkiä statseja tuijottamalla luulisi.

Muuten tämä on erittäin lähellä esikuvaansa. Tutut statsit, dex, str, magic, faith, jne., asetyyppejä vähintään saman verran kuin Soulsseissa ja haarniskoja myös. Taitopuu on tosin mietitty uusiksi ja oli hauska suunnitella mihin suuntaan hahmoaan alkaa kehittämään. Perusvihut vetävät hahmon hetkessä kylmäksi jos innostuu luulemaan liikoja itsestään. Eteneminen on hauskaa tutkimusmatkailua, mutta kartan puuttuminen tuo turhaa stressiä kun ei tiedä mihin suuntaan tässä ollaan oikeastaan edes menossa ja reitti bonfirellekin kerkeää unohtumaan lukuisten "ovien" ja tikapuiden takia.

Alussa eteneminen on epätoivoista ja aivan pirun hankalaa kun peli on vielä outo. Aloitin tämän ensimmäisen kerran pari vuotta sitten mutta silloin jäi kesken tasolle 44 reilun kymmenen tunnin jälkeen. Nyt aloitin alusta ja pääsin samaan viidessä tunnissa eikä tullut edes hiki.

En taida olla vielä edes puolessa välissä, mutta vaikuttaa semmoselta 4/5. Tietyt jutut saisivat olla käyttäjäystävällisempiä, mutta muuten ei valittamista.

 

[Refloni]

Heaven's Vault

Omaperäinen seikkailupeli, joka sijoittuu kaikkia astrofysiikan lakeja uhmaavaan tähtisumuun. Parin kilometrin kokoiset "kuut" hilluvat tyhjyydessä, jota halkovat purjehdittavissa olevat joet. Päähenkilö on arkeologi Aliya, jonka homma olisi etsiä yksi kadoksissa oleva jannu ja selvittää siinä samalla koko tähtisumun historia.

Pelin pääpointti on tutkimusmatkailu. Suurin osa pelaamisesta on seikkailua muinaisraunioissa ja niistä löytyvien tekstien tulkkaamista. Koukeroiden kääntäminen on tärkeä pelimekaniikka, jossa pitää selvittää sanojen merkitystä arvailun, kontekstin ja loogisen päättelyn avulla. Muinaiskielen selvittäminen pala palalta on todella kiehtovaa puuhaa ja loppuvaiheessa tekstejä alkaa ymmärtämään jopa ilman pelin tarjoamia apuja. Sanavaraston karttuessa alueen historiakin alkaa pikkuhiljaa selvitä.

Kielipuzzlet melkein kantaisivat peliä yksinäänkin, mutta pelissä pääsee myös tekemään normaalia seikkailupelaamista (eli ratkomaan pulmia ja puhumaan ihmisille) ja seilaamaan avaruudessa. Purjehtiessa vastaan tulee parit hienot maisemat ja satunnaisia artifakteja kieliopintoja avittamaan, mutta suurin osa siitä tuntuu ajanhukalta. Onneksi mukana on pikamatkustus, joka kuulemma lisättiin vasta pelin julkaisun jälkeen.

Spoileri: Hieman tarinasta

Tarina on perushyvää haahuilua pisteestä toiseen. Juoni ja hahmot ajavat asiansa, mutta eivät ole kovin mieleenpainuvia.

Loppu oli kumman synkkä: piti valita kahdesta todella huonosta vaihtoehdosta. Saattaa olla että tarjolla olisi ollut kolmaskin vaihtoehto, mutta en älynnyt että peli hävittäisi tallennuksen läpäisyn jälkeen, joten en voinut tutkia asiaa kun valitsin vähemmän huonon ja lopputekstit rullasivat. New game+ löytyy, joten luultavasti palaan peliin vielä joskus kääntämään loput muinaiskielestä ja hoitamaan lopun paremmin.

Steins;Gate 0

Olen varmaan joskus maininnut, että rakastan aikamatkatarinoita?

Suhtauduin Steins;Gate Nollaan alunperin hyvin skeptisesti. Alkuperäinen Steins;Gate oli yksi viime pelivuoteni huippukohtia ja sen loppu aikalailla täydellinen. Ei tällaisille pitäisi tehdä jatkoa! Jos loppu on näin hyvä, miksi jatkaa mihinkään? Tarina on ohi ja jätti lämpimät muistot, aika siirtyä muihin tarinoihin.

Mutta SG0 onkin jonkinlainen jatko-osan ja prequelin sekasikiö, jonka koko juoni perustuu kysymykseen "mistä hemmetistä se yksi tekstiviesti tuli?" SG0:ssa viestiä ei tulekaan ja tarina lähtee aivan uusille laduille. Lopputaistelussa tuli takkiin, mutta elämä jatkuu.

Päähenkilö Okabe ei ole yhtä sietämätön pelle kuin aiemmin, mutta chuunisekoilu on korvautunut masennuksella. Ykkösosan nörttiporukka laajenee parilla uudella hahmolla ja uutena teemana tutkitaan tekoälyä. Aikamatkailulla on huomattavasti pienempi paino kuin aikaisemmin eikä se ole yhtä loogista kuin ennen. Aikalinjat ovat sotkuisia, mutta olen silti melko varma että bongasin pari juoniaukkoa. "Oikeaan loppuun" johtava prosessi ei sentään ole yhtä kamala viritys kuin viimeksi.

Pelit julkaistiin monen vuoden päässä toisistaan. Tämä näkyy parempana käyttöliittymänä, mutta myös muuttuneena taidetyylinä. Piirtäjä on kuulemma sama, mutta tutut hahmot näyttävät aika erilaisilta, eivätkä kaikki muutokset selity ikäerolla. Onneksi suurin osa hahmoista on ihan hyvän näköisiä ja niihin tottuu nopeasti... yhtä poikkeusta lukuunottamatta.

Spoileri: Poikkeus

Mitä olette menneet tekemään MINUN WAIFULLENI?!

Uusi tarina on hyvä, vaikka ei ylläkään ykköspelin tasolle. Teknohöpinää, toimintaa ja filosofiaa riittää entiseen malliin. Isoin heikkous on se, että päämäärä puuttuu. Ykkösosassa rakennettiin aikakonetta, tällä kertaa ollaan huomattavasti passiivisempia ja lähinnä reagoidaan ulkopuolisiin tapahtumiin ja kriiseihin. Lisäksi kaikkien prequeleiden kirous eli se, että loppu on tiedossa etukäteen, haittaa tarinaa. Heti on tiedossa että tuo suunnitelma ei tule toimimaan, tuo toimii mutta näillä muutoksilla, nyt olette oikeilla jäljillä, tuo taas ei toimi.

Huvittavaa kyllä aivan lopussa sanotaan suoraan, että menepä siitä pelaamaan ensimmäisen pelin loppu uudestaan. SG0 ei edes teeskentele, että sen tarina toimisi itsenäisesti.

Peli ei ole mitään pakkoluettavaa vaikka olisikin tykännyt ykkösestä, mutta viihdyttävä ja toimiva paketti silti. Läpäisyyn meni reilut 40 tuntia eli lähes saman verran kuin alkuperäispelissä.

 

[Jumi]

Salt and Sanctuary (PC, Linux, macOS, PS4, X0, Switch)

Vuonna 2016 James Silva teki jälleen fakiiritempun ja julkaisi oman 2D Souls-klooninsa. Kokemusta 2D-toimintapeleistä yhden miehen studiolla oli jo ennestään, mutta S&S on erittäin vakuuttava suoritus. Isoimmat valituksen aiheet ovat kartan puuttuminen ja se että inventaariossa saa painella turhaan nappuloita, tavaroista tulee ensin näkyville turha tekstikuvaus ja vasta itse esineen avaamalla saa ominaisuudet näkyviin eli tavaroiden vertailu on työlästä. Soulssien ikävin puoli on minusta ollut aina se etteivät ne kerro tärkeistä asioista ja se on myös mukana, eli mitään ei kerrota ja peli oikein yrittää saada pelaajan tekemään pieniä virheitä alussa. Väärään "kiltaan" liittyminen (ja eroamisestä aiheutuva synti) ei ole kuoleman vakava asia mutta vituttaa silti. Myös poise-damage on mukana joten isosta aseesta on paljon enemmän apua pomoja vastaan, kuin pelkkiä statseja tuijottamalla luulisi.

Muuten tämä on erittäin lähellä esikuvaansa. Tutut statsit, dex, str, magic, faith, jne., asetyyppejä vähintään saman verran kuin Soulsseissa ja haarniskoja myös. Taitopuu on tosin mietitty uusiksi ja oli hauska suunnitella mihin suuntaan hahmoaan alkaa kehittämään. Perusvihut vetävät hahmon hetkessä kylmäksi jos innostuu luulemaan liikoja itsestään. Eteneminen on hauskaa tutkimusmatkailua, mutta kartan puuttuminen tuo turhaa stressiä kun ei tiedä mihin suuntaan tässä ollaan oikeastaan edes menossa ja reitti bonfirellekin kerkeää unohtumaan lukuisten "ovien" ja tikapuiden takia.

Alussa eteneminen on epätoivoista ja aivan pirun hankalaa kun peli on vielä outo. Aloitin tämän ensimmäisen kerran pari vuotta sitten mutta silloin jäi kesken tasolle 44 reilun kymmenen tunnin jälkeen. Nyt aloitin alusta ja pääsin samaan viidessä tunnissa eikä tullut edes hiki.

En taida olla vielä edes puolessa välissä, mutta vaikuttaa semmoselta 4/5. Tietyt jutut saisivat olla käyttäjäystävällisempiä, mutta muuten ei valittamista.

Salt and Sanctuary meni läpi 19 tunnissa 80 tason hahmolla. Aloitin pelin Thiefillä ja halusin keskittyä vain nopeisiin tikareihin, myöhemmin aloin suosia myös isoja moukareita ja se olikin hyvä sillä sain käyttöön pelin kummatkin fyysiset vahinkotyypit (slash & strike). Panostin myös ihmeisiin ja varsinkin aseen siunaus tuntui olevan pomotaisteluissa suuri apu.

Peli oli hyvä, mutta valituksen aiheita on yllättävän monta. Kartan puuttuminen aiheutti turhaa stressiä, enkä jaksanut enää lopussa lähtiä edes etsimään paria tutkimatonta paikkaa metroidvaniamaisten sokkelotasojen takia. Myös tavaramäärä oli turhan iso ja niitä oli hankala vertailla inventaariossa. Kypärän, rintapanssarin, housujen ja kenkien sijaan olisi ollut helpompaa jos ne olisi supistettu vain housuihin ja rintapanssariin. Toisaalta aivan sama kun suojilla tuntui olevan yhtä paljon väliä kuin Soulsseissa, eli ei mitään väliä ja on parempi vain pitää niin vähän varusteita niskassa että saa equipment loadin alle 50%.

Hyvän pelin merkki kun haluttaisi aloittaa uusi kierros täysin erilaisella hahmolla, vaikka jonkinlaisella maagilla.
Arvosana 4/5.

 

[xarot]

Conarium tuli pelailtua läpi.

Kävelysimulaattori Cthulhu-hengessä. Käytännössä pelissä vaan tutkitaan ympäristöjä ja selvitellään simppeleitä puzzleja. Ainakin alkupuolella odotellaan alkaako tässä jossain välissä tapahtumaankin jotain. Yhdessä kohtaa tuli lopulta "vihollinen" vastaan ja piti vaan jallittaa jotta pääsi eteenpäin. Juoni jäi itselleni aika tyhjänpäiväiseksi, saati että olisin sen punaisesta langasta oikein saanut edes kiinni tai mitä tässä oikeastaan edes tapahtui. Puzzletkin olivat lähinnä hidasteita eivätkä yhtään kiinnostavia, joten aika suurena poikkeuksena omaan pelityyliin vilkaisin muutaman ratkaisun netistä kun ei vaan jaksanut kiinnostaa. Summa summarum: ei tästä jäänyt lapaseen oikein mitään, mutta toisaalta peli oli täysin ilmainen viiden tunnin suupala. Suosittelen ennemmin sitä toista Call of Cthulhu peliä vuodelta 2018 (ei Sinking City).

 

[TSIGA]

Final Fantasy XIV Online tuli ostettua, kun tutulta sai halvalla mukavan paketin.

Ensimmäinen, ihme kyllä, kosketus Final Fantasy -peleihin ja ei edes kaduta. Paljon tekemistä (varsinkin alussa) ja ihan sama minne suuntaan juoksee, löytyy questeja ja muuta tekemistä. Onneksi, luojan kiitos onneksi, on kokemusta mm. Black Desert Onlinestä, niin ei ole ihan niin pihalla kuin voisi olla. Onhan tässä vielä(kin) itse aika kujalla, mutta eiköhän levuttaessa ja FC:tä lueskellessa ala pikkuhiljaa tajuamaan paremmin.

 

[arcane]

Slay the Spire

Alunperin taisin epäillä, ettei pelistä kamalan kauan hupia irtoa.

...mutta sitten iski innostus, avautui Act 4 ja tuli vielä neljäs hahmokin, Watcher. Nyt olen viimein pelannut jokaisella hahmolla läpi normaalisti + Act 4. Sellaiset kepeät 58h tätä kliksutellu, eli rahalle on varmasti saatu vastinetta. Kaikenlaisia achievementteja olisi vielä avattavana, josta ainakin osa vaatii rakentamaan sellaisia pakkoja, jota voisin vielä mieluusti lähteä yrittämään. Sopiva peli myös siinä, että ei tarvitse uhrata ajatuksia tarinalle eikä siten haittaa, vaikka peliin hetkeksi kyllästyisi ja palaisi takaisin sen pariin parin viikon tai kuukauden päästä uudestaan.

Pump It Up Prime 2

...tanssipeli-innostus lähti taas nousuun, ja kaveri ehdotteli että tavallisen 4-paneeli stepmania/itgn sijaan pelattaisiin 5-paneelista pumppia. Noh, tulipa sitten käytyä sitä kokeilemassa toisen ja kolmannenkin kerran. Näkemyksiä on monia mikä on paras, mutta jotenkin tykästyin askelkuvioihin ja padien tuntumaan. Tosin noh, en päässyt S7 vaikeampia kappaleita vielä läpi, joten tämä voi olla vielä uutuudenviehätystä kun ei tunnu erityisen raskaalta pelata. Ehkä tätä pitää silti jatkossakin yrittää, koska on arcade-koneista vähimmällä käytöllä. Musiikki on kauttaaltaan aika vahvaa Koreaa, mutta minunkin korvaani sopivia kappaleita löytyi kunhan jaksoi listaa rullata ja etsiä.

Vaikea sanoa tämän pohjalta, mikä muodostuu omaksi suosikikseni tanssipeleistä, mutta jos nyt saisi näistä rytmipeleistä rutiinin ja ainakin lähes viikottaisen liikuntaharrastuksen.

 

[Korppikuningas]

Pelasin Mafia 2 läpi pitkästä aikaa ja sen jälkeen alotin pelaa sitä Joe's Adventures DLC:tä.

Mafia 2 on hyvä... mutta toi dlc... voi jumalauta sitä poliisien määrää. Ei tota oo edes hauska pelata, kun oot etsintäkuulutettu ja oot menossa ostaa uusia vaatteita, niin poliisit onnistuu olemaan joka kerta siinä kaupan kulmalla, ettei voi mennä sinne kauppaan. Sit kun on pääsemässä poliiseja karkuun, niin aina tulee vastaan poliisi. Siis aina.

Siinä yhdessä alkutehtävssä kun ajettiin takaa sitä tyyppiä sieltä jäältä, ni sain sen monta kertaa blockattua niin ettei se pääse karkuun, mutta 100% joka kerta tuli poliisit siihen, ettei sille voinu tehä mitään ilman että ne poliisit alko ahdistelemaan... ja kun kaupungissa on noin kolme miljoonaa poliisia, niin aika hankalaa oli.

Seuraavaks kun pelaan sitä, niin etin kyllä jonkun modin mikä poistaa ne polisiit siitä, kun ei ne tuo siihen peliin yhtään mitään muuta ku vitutuskäyrää korkeemmaks.

Mafia 2 on 8.5/10 ja noi lisäosat on jotain 2/10 sen takia, että niissä on 34250982345089 poliisia ja jokaiseen fucking tehtävään on laitettu joku timeri.

Itse asiassa kun viimeks pelasin tätä lisäosaa, niin taisin kirjottaa muroon samanlaisen postauksen.

edit: ja siinä on vieläkin(!) sellanen bugi että kun ajaa sieltä DLC:n uudelta aluuelta vanhalle alueelle, niin siinä on joku white wall siinä alueiden reunalla keskellä tietä, että jos tuut siihen kovaa niin auto lentää volttia ja menee paskaks.

edit2: näköjään ne poliisit saa helposti pois, kun vaikka poistaa kansion police_char. Eipä tarvii sitäkään enää sitten kiroilla.

Mulla on kunnon kasettikekkerit tän lisäosan kanssa ja vielä kaks lisäriä jäljellä.

 

[Jumi]

Blasphemous (PC)

Metroidvania souls-liket ovat lempigenrejäni ja Steamin very positive -arvostelujen perusteella ostin pelin koska uskoin keskinkertaisenkin kokemuksen olevan tarpeeksi hyvä. Negatiivisissa arvosteluissa puhuttiin että kontrolleissa olisi jotain vikaa ja kritisoitiin joitain tasoloikkakohtia. Niin vain piru vie kävi, että juuri kontrollien tai pikemminkin pelattavuuden takia tämä peli jää kesken 6 tunnin kohdalle ja save file näyttää että 50% olisi pelattu.

Se mikä pelattavuudessa on vikana on vähän hankala selittää, mutta lyhyesti sanottuna ukkeli ei aina tee niin kuin sen odottaisi tekevän. Tärkeässä väistöliukuliikkeessä on näkymätön cool down joka vie tuntuman taistelusta vähän väliä kun ukkeli ei teekkään liikettä. Lisäksi liuvun jälkeen pitäisi aina lyödä vihollista selkään (taaksepäin) mutta mitä ihmettä, ukkeli lyökin eteenpäin! Nyt tässä kirjoittaessa tuli mieleen että ehkä peli tulkitsee suunnan siinä kohti kun ristiohjainta on painettu, eikä siinä kohtaa kun painaa lyöntinappia. Eli liukua tehtäessä ei voi ennakoida ja painaa valmiiksi taaksepäin (eteenpäin) kun vihollinen on vielä etupuolella. prkl! Lisäksi joskus vihollisten läpi ei voi liukua, erityisen hankalaksi homma meni yhdessä pomossa jonka tietyistä liikeistä ei voi liukua läpi. Siihen kun ottaa vielä mukaan liuvun cool downin niin pelaaja on erittäin ihmeissään miksi ukkeli ei tee mitään.

Myös pelkkä vihollisiin koskettaminen tekee vahinkoa ja heittää ukkelin taaksepäin. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta miksi yhdenkin vihollisen heiluttamaan ruukkuun on joskus turvallista koskea ja joskus ei? Tuonkin olisi voinut korjata sillä että ruukku olisi vaikka tulessa silloin kun siihen ei saa koskea. Nyt sillä ei ole mitään indikaattoria ja mitä vittua! -huudahduksia pääsee vähän väliä.

En pitänyt myöskään pikseligrafiikasta ja juonta en edes mainitse, uskonnollinen se taisi olla mutta muuten ei mitään hajua. Pistäisin refundin ellen olisi jo pelannut näin montaa tuntia.

2/5, hyvä esimerkki huonosta pelattavuudesta. Pelin pitäisi tehdä säännöt selväksi ja pitää niistä kiinni, eikä yhtäkkiä muuttaa niitä tiettyihin kohtiin.

Seuraavaksi vuorossa Code Vein, jossa ilmeisesti on joitain ihmeellisyyksiä mistä valittaa tänne mutta sentään se on ison pelitalon tekemä.

 

[gaattori]

Spyroa en PS1 aikoina pelannut lainaan, koska meidän ainoa konsoli oli N64 ja muutoin mentiin tietokoneilla. Nyt Reignate-versiona ensimmäinen Spyro oli herkkua ja jokainen kenttä tuli tahkottua 100% vaikkei aina ollut liian helppoa. Vaan Spyro 2 jotain mättää ja jää toistuvasti kesken.

Jo lähtokohtainen teema on vähemmän innostava: ei olla pelastamassa omaa kansaa vaan vieras kansa teki taikatemppuja ja Spyro joutui keskelle vierasta taistoa ja nyt vaan pitää kerätä esineitä jotta ehkä pääsisi kotiin.

Sitten on vastaantulevat sivutehtävät jotka voit suorittaa vasta myöhemmin kun olet oppinut tai ostanut uuden kyvyn, jonka tehtävän antaja tietää muttei voi sinulle opettaa. Ensimmäinen näistä on tikapuita pitkin kiipeäminen!

Kolmas paske on pomot jotka vaatii tiettyä taktiikkaa ja loogisin mahdollisimman nopeasti väistäminen ei toimi lainkaan. Jotta pomoa ei päihittäisi vahingossa, sillä on aivan liikaa osumapisteitä. Pomon päihittämiseen ei käytetä suoraan kykyjä, vaan kykyjä on käytettävä ilmaantuviin esineisiin. Valitttavasti vaan pomokin osaa hyödyntää ainakin osaa esineistä, mikä jää helposti huomaamatta kun epämääräisen kameran kera yrittää keskittyä Spyron ohjastamiseen.

Toivottavasti tämä 2 on kuin Mario-sarjan Sunshine ja seuraava osa saa kiinni alkuperäisen mielekkyydestä. Vielä vaan pitäisi ensin taistella viimeinen 1/3 tästä kiusankappaleesta.

 

[perato]

Kingdom Come: Deliverance (PC)

Tulipahan vihdoin tämäkin mammutti alotettua ja pelattua loppuun. Aluksi olin vähän penseä tämän suhteen, mutta hyvin pian tämä alkoi rapsuttaa sitä samaa kutinaa mitä esimerkiksi Skyrimkin. Pelikelloon tuli lopulta 106 tuntia, ja itse peli sano että aikajanaalla 95 tuntia. Kaikki questit pelin mukaan pelasin vaikka ainakin yksi meni tilaan "failed". Saavutuksia vaatimattomat <50%, joskin pari sieltä vähän saavutetuistakin. Toki ilman lisäreitä 100% olis mahdotonta.

Paljon tuli pelissä haahuiltua, levutettua hahmoa ja keräiltyä tavaraa. Vaikka peli ei sisällä mitään superharvinaisia itemejä joita lähtisi metsästämään tahi paljoakaan ostettavaa 20-30h jälkeen, nii silti jostain syystä jaksoin pyöriskellä bandit campeissa ja (sala)metsästää eläimiä metsässä ja nostaa taitotasoja jopa alchemystä lvl 13 asti.

Pelissä on ihan hemmetisti tunnelmaa. Valaistus, ympäristö ja luonto on ihan omiaan siihen, että tuolla oli kiva pyöriä ympäriinsä. Erityismaininnan voi antaa pelin kartasta joka ei ole sandbox-peliksi liian iso vaan tulee pelin kuluessa tutuksi, mutta tehtävissä ei silti päädytä koluamaan samoja paikkoja koko aikaa. Juonitehtävät oli paikoin ihan jees, mutta koska levutin hahmon niin korkealle, oli varsinki loppupään tehtävät välillä jopa koomisen helppoja. Alussa hahmo on täysmitätön sepänpoika, lopussa supersotilas joka tappaa puolet armeijasta yksin, kunhan nyt ei kaikkien kimppuun käy kerralla. Juoni nyt oli keskinkertainen, mitä voinee pitää positiivisena kommenttina minun suusta. Ei herättänyt itsessä tunteita suuntaan tai toiseen, ääninäyttely ja tekstit ihan jees.

Paljon kehuttu/parjattu taistelujärjestelmä minusta lopulta päätyi varsin yksioikoiseksi vastaiskun hakkaamiseksi, enkä oikeen noihin hienouksiin tuossa päässyt. Lähes kaikki viholliset kaatui sillä, että odotti heidän lyövän ja sitten löi "riposten". Jousiammunta pysyi tyydyttävänä loppuun asti, oli aina yhtä hauskaa jos osui(tai ei osunut edes metrin päästä). Se olikin ainoa asekyky joka tuli nostettua tasolle 20.

Aivan niin "realistinen" tämä peli ei ollut mitä olin ymmärtänyt, aika paljon kaikkea pelillistä ja pelattavuutta lisäävää tähä oli laitettu. Sen lisäksi peli oli toisinaan hyvinkin vaihtelevan laatuinen. Toisinaan tuntui että maailma reagoi, toisinaan tuntui että meno oli kuin murmelin päivänä, samat jutut toistuu ilman suurempaa tolkkua. Toisinaan taas tuli sitten fiilis, että peli oli edelleen paikoin kesken.

Spyro *snip*

Jossain määrin samanlaisia fiiliksiä herätti itellä tuo kakkonen. Kolmonen oli sit siihen verrattuna taas paluu lähemmäs ykköstä. Nuo pomot oli kyl muistaakseni lopulta kaikki helppoja, niissä oli joku yks asia jolla ne sit päihitti ihan satanolla.

 

[Jumi]

Nioh 2 (PS4, PC vuoden sisällä)

Nioh 1 oli ristiriitainen peli. Pidin monipuolisesta taistelusta ja hahmon kehityksestä erittäin paljon, mutta peli alkoi jossain välissä toistamaan ja tylsistyttämään niin pahasti että jätin sen kesken vaikka pidin sitä monilta osilta parempana kuin Soulsborneja. Nioh 2:sta on takana nyt reilut 20h ja tuntuu paremmalta mitä ensimmäinen osa. Peli näyttää ja tuntuu aluksi aivan samanlaiselta, mutta pistin nopeasti merkille paremman rytmityksen ja kenttäsuunnittelun. Pitkien parin tunnin päätehtävien lisäksi kartalta löytyy pieniä puolen tunnin sivutehtäviä ja pelkkiä pomojen uusinta taisteluita. Nuinhan se taisi olla Nioh 1:ssäkin mutta jostain syystä nyt eteneminen tuntuu paremmalta. Hyvää kenttäsuunnitelua on näkynyt parissa kohtaa, esim. kolmannessa päätehtävässä pääsee näkemään alueen jonne myöhemmin joutuu ja oikean reitin on voinut suunnitella etukäteen. Oikeat reitin valinnat ja oikotiet helpottavat vaikeaa peliä paljon, ja pomoille pääsee aina juoksemaan suoraan.

Olen keskiverto Soulsbornepelaaja eli tottunut kuolemaan & oppimaan virheistäni, silti tämä on aivan pirun vaikea (alussa) ja meinasin jättää pelin kesken heti ensimmäiseen tehtävään. Uusien demonikykyjen oppimisen jälkeen peli helpottuikin hieman ja imaisi mukaansa. Taistelu on vielä parempaa kuin ykösessä ja aselajeja on 9 joilla kaikilla on oma kykypuu ja omat liikkeet, joista voi muodostaa tehokkaita komboja.

Toimintapuoli on erityisen hyvässä kunnossa, hahmon kehitykseen on monia vaihtoehtoja ja eteneminen sujuvaa, mutta vaikeaa. Vahva ehdokas vuoden toimintapeliksi, ehkä jopa vuoden peliksi jos Cyberpunk2077 floppaa.
9/10.

 

[arcane]

Drakan: Order of the Flame (PC)

Nostalgiaviisari värisi, kun vahingossa huomasin että tähän olisi olemassa kaikenlaista patchia, että toimii myös moderneilla koneilla. Aikanaan tämä taisi tulla jonkun näytönohjaimen mukana (GeForce 2?), ja ensimmäisen kerran sitä yritin pelailla koneella, jonka suorituskyky ei enää riittänyt avautuvassa ulkomaailmassa.

Hieman Tomb Raider-tyylinen peli irunsasrintaisine sankarittarineen, mutta tässä pääsee lentelemään lohikäärmeellä ja huitelemaan miekoilla. Taistelu on aika kankeaa, lähinnä pyöritään vihollisen ympärillä ja huidellaan, koska erikoisliikkeet tapahtuvat melko satunnaisesti ja blocki on hidas eikä tunnu edes tekevän mitään. Lisäksi hyvän pelisuunnittelun mukaisesti puolessa välissä tulee kaikenlaista ansaluolastoa, joiden ansat tappavat yhdestä eivätkä hirveästi varota etukäteen olemassaolostaan. Quick save on paras ystävä, ja sitä saa käyttää myös koska patchienkin jälkeen pelin fysiikat saavat toisinaan lohikäärmeen jumiin kaikenlaisiin oviaukkoihin ja sinkoaa sankarittaren täysiä kattoon tai seinään.

Nostalgian vuoksihan minä tämän lähinnä pelasin, pelinä aika keskinkertainen tai melkein kehno. En ollut koskaan nähnyt pelin loppupäätä, mutta enpä voi sanoa missanneeni juuri mitään. Viimeiset luolastot ovat vihollisineen lähinnä perseestä, hyvät musiikit on käyty läpi ja niitä soitetaan jo toista kertaa, ja peli lopettaa todella antikliimaksisiin lopputaisteluihin ja cliffhangeriin.

Musiikit ovat erinomaiset. Muistan pitäneeni niistä jo pienenä, ja vakuutuin niistä jälleen.

 

[gaattori]

Sanitarium – Hullun hommaa

<p>Vankka seikkailupeli mielen pimeämmästä olemuksesta</p>

www.pelit.fi

Seikkailupelifanina tämä vähän synkempi peli on kiehtonut aina tuolta julkaisusta ja lehtijutuista asti. Ei vaan ollut silloin juuri mahdollisuutta ostella pelejä, joten kertakäyttöiset pelit oli vielä alempana sijalla hankinnoissa. Nyt digijulkaisuna pääsin vihdoin tähän käsiksi ja pitkä odotus ei loppunut pettymykseen.

Ulkoasu muistutti aikoinaan Diablosta ja kuulin valituksia murhanhimoisista linnuista, joten pelkäsin tämänkin olevan toimintaseikkailu. Mutta onneksi kyseessä oli vain yksittäinen ja täysin turha toimintapuzzle. Pari muutakin hieman hektisempää puzzlea tuli vastaan, mutta suurin osa pelistä on rentoa kävelyä, juttelua ja esineiden käyttöä. Vaihtelun vuoksi seassa on muutama yhdenruudun älytehtävä jossa yleensä joutuu päättelemään nappien tarkoituksen ja niiden painelu järjestyksen. Yksi sävelkorkeuksien tunnistus oli puukorvan kiusana mukana ja se olikin ainoa jonka ratkaisun jouduin lunttaamaan.

Pelin lähtökohta on että hahmo on mielisairaalassa muistinsa menettäneenä. Tätä hulluutta syötetään pelaajalle jaksoittain vaihtuvilla näennäisen irrallisilla teemoilla ja sivujuonina. Hahmon muisti ei ole vahva pelin edetessäkään, mutta pelaajan kannattaa kiinnittää huomiota yksityiskohtiin sillä kaikki nivoutuu pikkuhiljaa yhteen.

 

[perato]

Starcraft 2: Wings of Liberty ja Heart of the Swarm

Kolmisen vuotta takaperin oli ensipeluu näillä ja silloin tykkäsin ihan satasella, varsinkin Terranien ja Protossin kampanjat oli hyviä. Nyt ei varsinaisesti erillisemmin uutta ajatusta tullut kuin ihmetys, että miten tuo Heart of the Swarm tuntuu niin köykäseltä vaikka Zergeillä tykkäsin ykkösessäkin pelata. Monessa tehtävässä tuntuu olevan kiire enkä oikeen pysy mukana niissä, joten pakko spämmätä vaan yhtä tai kahta yksikköä kun ei ole aikaa hienostella ja makrota. Paljon olis kaikenlaista erikoisyksikköä, mut ei vaan ehi etes rakentaa niiden rakennusta saati et jaksais makrota erilliset groupit niille. Samalla sit taas Normal-tasolla tolla Kerriganilla voi pätkiä lähes joka basen paskaks. Ainoastaan yhessä tasossa meinas olla vaikeutta tuhota tukikohtaa, mutta siinäkin itseasiasa puuttui ko. hahmo ja herona toimi Stukov. Tarinan osalta tää on myös jotenki vähän köykänen "parannellaan armeijaa, jotta tapetaan pääpahis", puolen välin jälkeen aloin skippaileen aika huolella noita tekstejä ja videoita.

Jänskättää toisaalta kun muistan ettei viimeksikkään ollut hirveitä hinkuja protossin kampanjaa pelata ja sit ainakin omien arvioiden mukaan olen nauttinut siitä yhtä paljon kuin Terranin kampanjasta. Nyt taas samanlainen fiilis, pitänee ottaa jotain tähän väliin.

Mutta kyllähän nämä singleplayer strategiakutinaa rapsuttaa oikeen mukavasti.

 

[Jill Valentine]

Mirror's Edge (PC)

Vaikea uskoa 11 vuotta vanhaksi peliksi, edelleen graafisesti varsin hieno ja ei juurikaan eroa ilmeeltään vuoden 2016 jatko-osastaan. Mielestäni erittäin aliarvostettu peli ja tällaisia saisi tulla lisääkin. Varsinkin VR:nä, pääsisi ehdottomasti Oculus arvoonsa. Kerran tullut pelattua tämä aiemmin läpi ja tykkäsin, nuo animetyyliset cutscenet hienoja ja harmi kun Catalystissä ei ollut vastaavia. Myös konsoleilla (PS3/X360) varsin pelattava vaikkakin hiiri + näppis parempi kun kuitenkin 1. persoonan peli.

 

[Hulikopteri]

Call Of Duty: Modern Warfare (2019)

Kampanjaa pelattu muutama tunti ja maistuu hyvältä. Kuten olenkin sanonut, vaikka onkin yksinkertaista räiskintää niin yllättävän piristävää kaikenmaailman 100h pelieeposten keskellä mitä ei kerkiä pelaamaan. Juoni on yllättävän hyvä myös ja pienet uudistukset on ihan hyviä.

Multiplayer ja Warzone on taas etenkin kavereiden kanssa tosi mukavaa. Vaikka onkin aika tuttua sarjan aijemmista peleistä, mutta mitä sitä hyvää kaavaa muuttamaan.

Positiivinen yllätys siis ja virkistävä paluu pelisarjan pariin.

 

[Maki-Taaki]

Ostin alennuksesta Ghost Recon Breakpointin kun huomasin siihen tulleen tuollaisen "Immersive mode" vaikeustason/pelimuodon. Muistan kun tämä peli aikoinaan tuli niin pettymys oli aikamoinen kun oli jotenkin niin helpon tuntuinen tai muuten vaan nopeasti kasaan sutaistu veto, että kiinnostus hiipui. Katselin videoita tuota immersive modista ja testasin viikonloppuna ilmaiseksi ja kyllä tuo sen verran vei mukanaan, että päätin sen 20€ tuohon perusversioon sijoittaa.

Immersive mode ei täydellinen ole mutta kun ruuvaa niitä vaikeustasoja ylöspäin niin kyllä tähän vaikeutta saa ja joutuu miettimään miten hyökkää eri paikkoihin ettei saa hälytyksiä aikaan ja sitä myöden puolta armeijaa kimppuun. Kyllä tätä varmasti tulee pelattua kun nyt tuntuu, että haastetta saa enemmän kuin tarpeeksi ja pelistä saa muokattua sellaisen ettei jokaisessa asiassa pidetä kädestä kiinni.

 

[Jill Valentine]

Final Fantasy IV (PC)

Kahdesti jo tämä steamversio tullut pelattua läpi, mutta tajusin tuossa että pelissä olisi vielä kaksi superbossia joita ei ole tullut voitettua, eli valmistautumista noihin parhaiden varusteiden hankinnalla. Eihän tässä muuten mitään, mutta nuo saadakseen ne pitää vaihtaa tiettyihin esineisiin joissa on aivan helvetin alhainen (0.4%) drop rate, eli tullut farmattua tunti jos toinenkin. Harmillisesti vielä onnistunut tyrimään joka paikan 100% tutkimisen (pariin paikkaan ei pääse kuin kerran) joten en voi saada yhtä skilliä joka tuplaisi tuon drop raten.

Itse pelistä, olin alkuun erittäin epäluuloinen kun tämä on 3d-versio kuten DS:llä, mutta tottumisen jälkeen melkeinpä tätä pelaa mielummin kuin alkuperäistä. Typerästi vaan PC-versiossa on poistettu sisältöä verrattuna GBA/PSP versioon, sama koskee The After Years -jatko-osaa. Musiikit hieman remasteroitu ja makuasia melkeinpä tykkääkö näistä enemmän vaiko alkuperäisistä, molemmat loistavia kuten X/X-2 remasterin tapauksessa.

Jos joku tykkää FF IV:stä ja ei ole tätä vielä kokeillut, niin suosittelen. Jatko-osasta eivät kaikki pidä, mutta täyttä timanttia sekin.

 

[Refloni]

Disco Elysium

Vanhanaikainen ylhäältä kuvattu roolipeli. Rappiolla oleva etsivä herää rähjäisestä hotellihuoneesta vailla muistikuvia. Jokin murha tässä pitäisi selvittää, mutta tärkeämpää tuntuu olevan itsensä etsiminen.

Taistelut on jätetty viisaasti kokonaan pois, ja lopputulos muistuttaa enemmän naksuseikkailua kuin RPG:tä. Pelissä kehitetään hahmoa, juoksennellaan ympäriinsä, keskustellaan, keskustellaan ja keskustellaan. Hyvää dialogia on aivan järjettömät määrät. Maailma on niin omaperäinen, että on vaikea sanoa mitä genreä se edustaa. Fantasiaa kai, johon on sekoitettu scifiä ja dieselpunkia? Uusia ideoita on sammiokaupalla.

Elysiumia on kehuttu parhaaksi roolipeliksi sitten Planescape Tormentin ja genrensä virstanpylvääksi. Voi olla. Toisin kuin monet, itse en rakastunut peliin, vaikka se onkin huikean hyvä. Loppumetreillä lässähtävä tarina jätti tunnetasolla vähän kylmäksi.

Pelin tehnyt ZA/UM on silti selvästi roolipelitaivaan uusi tähti. Firman tulevat teokset kiinnostavat kiljoona kertaa enemmän kuin jonkun Bethesdan tai Biowaren seuraava rahastus.

Last Day of June

En olisi edes vilkaissut peliä kahdesti, ellei se olisi sisältynyt Epicin ilmaisjakeluun. Assassin's Creed Syndicaten 98-prosenttinen läpäisy kuitenkin jätti sellaisen taisteluväsymyksen, että kaipasin jotain parin tunnin indie-taidepaukkua välipalaksi ja otin sitten tämän peluuseen.

Odotin tekotaiteellista kävelysimulaattoria nyyhkytarinalla, mutta paketista paljastuikin ehta seikkailupeli, ja vielä aika hyvä sellainen.

Spoileri: Pelin keskivaihetta

Päähenkilön June-vaimo kuoli kolarissa vuosia sitten. Hän onnistuu palaamaan maagisen maalauksen avulla vaimonsa kuolinpäivään ja saa mahdollisuuden muokata menneisyyttä. Pelaaja pääsee ohjaamaan vuorotellen useita hahmoja, joilla kaikilla on osansa onnettomassa ketjureaktiossa, joka aikanaan vei Junelta hengen.

Ja sitten ratkotaan pulmia! Kikka on, että kolari yritetään aina estää kulloisellakin hahmolla, katsotaan mitä käy (Mayu... eikun June kuolee) ja murmelinpäivä kelataan alkuun. Hahmojen tekemiset riippuvat toisistaan mielenkiintoisin tavoin. Esimerkki: kolari johtui pikkupojasta, joka säntäsi tielle jalkapallon perässä. Värkkäät hänelle leijan, jotta naskali lennättää sitä eikä leiki liikenteen seassa. Nyt naapurin täti ei saa kiinnitettyä muuttokuormaansa, koska siihen olisi tarvittu narua, joka käytettiin pojan leijaan. Huonosti kiinnitetyt tavarat putoavat tielle matkan aikana ja aiheuttavat alkuperäisen kolarin. Kolmas hahmo voisi ehkä auttaa, mutta silläkin voi olla arvaamattomia seurauksia...

Samaa päivää pyöritetään uudestaan ja uudestaan parametreja muutellen ja on aina jännää nähdä, mihin uusi yhdistelmä johtaa.

Tarina on hyvin rakennettu ja viihdyttää loppuun asti. Melankolisuudestaan huolimatta siinä on outoa hyväntuulisuutta ja loppu on oikein tyydyttävä.

Supraland

Supraland on... Pulmapeli? Metroidvania? "Toimintaseikkailu" lienee lähimpänä, mutta se on niin lavea sateenvarjotermi, ettei tarkoita oikein mitään. Supralandissa on pulmapeliksi liian intensiivinen taistelu ja taistelupeliksi liian vaikeat pulmat. Pelissä kuitenkin taistellaan, tasohypellään, tutkitaan paikkoja ja ratkaistaan pulmia.

Peli on vähän geneerinen mutta erinomaisesti suunniteltu. Kliseinen tarina unohtuu nopeasti, kun värikäs maailma, näppärät pulmat ja kovaa vauhtia kasvava kykypaletti varastavat show'n. Koko ajan eteen lyödään jotain uutta ja mielenkiintoista. Suurin osa viittauksista ja vitseistä on hauskoja. Peli on vieläpä lokalisoitu suomeksi ja käännös on laadukas.

Lopputeksteissä piti hieraista silmiä, kun täräytettiin että 95% Supralandista on yhden miehen käsialaa. Peli on niin laaja ja tasokas, etten ollut edes tajunnut sitä indietuotannoksi. (Ja lopputekstien aikana soiva rallatus jumittui päähäni päiväkausiksi.)

Afterparty

Erinomaisen Oxenfreen tehneen studion uusi tuotos on jälleen yliluonnollinen teiniseikkailu, mutta tällä kertaa autiosaaren ja kummitusjuttujen sijaan tarjolla on ryyppyreissu helvetissä.

Komediaseikkailupelissä kaverukset Milo ja Lola kuolevat ja päätyvät Hornaan. Paikka on mainettaan parempi, sillä sielujen kidutus kestää vain yhdeksästä viiteen ja vapaa-aika on tauotonta biletystä. Kovimmat hipat pitää tietysti itse Saatana, ja huhujen mukaan ihminen voisi palata elävien kirjoihin päihittämällä pääpirun juomapelissä. Kännäämisestä on tehty pelimekaniikka, sillä vetämällä paukun oikealla hetkellä saa ylimääräisiä dialogivaihtoehtoja. Eri juomat muuttavat päähahmojen luonnetta eri tavoin ja kokeilujen tekeminen on hauskaa.

Peli muistuttaa paljon Oxenfreetä. Kuvakulma, jossa hahmot näkyvät liian pieninä, on sama ja dialogisysteemi toimii samalla tavalla. Pulmat ovat jälleen kerran triviaaleja ja valinnat aitoja - ainakin siltä tuntuu. Monessa kohtaa jäi fiilis, että tarina aivan aidosti haarautui kahteen suuntaan ja pelaajana vain valitsin niistä toisen. Telltalen peleistä ja Life is Strange 2:sta tutusta pelaajan kusetuksesta ei ollut mitään merkkiä. Olen pelannut niin Oxenfreen kuin Afterpartyn vain kerran läpi, joten en tiedä, mutta olen lähes varma että valinnoilla on näissä oikeasti merkitystä.

Kuten Oxenfreessä, osa dialogista on myötähävettävää teineilyä mutta enemmistö nautinnollista kuultavaa. Vitsit toimivat yleensä ja hahmoilla on persoonaa. Varsinkin ääninäyttelijä Dave Fennoyn elämää suurempi Saatana jäi mieleen.

Pelissä on tietenkin useampi loppu. Aivan maaliviivalla onnistuin vahingossa painamaan väärää dialogivaihtoehtoa kriittisessä kohdassa, ja peli palkitsi möhläykseni välittömästi automaattitallennuksella. Huonostihan siinä sitten kävi. Peli on onneksi kevytmielinen ja väänsi vitsiä loppuun asti, joten hyvä fiilis jäi epäoptimaalisesta loppuratkaisusta huolimatta.

 

[Partis]

Olen pelannut niin Oxenfreen kuin Afterpartyn vain kerran läpi

Kannattaa se oxenfree pelata vielä toisen kerran sillä vasta toisella kierroksella voi saada pelin oikean lopun ja siinä on myös uutta dialogia ja muistaakseni ihan uusia tapahtumiakin, koska se päähahmo on kokenut kaiken jo kertaalleen.
Mielestäni peli ei mitenkään edes vihjaa, että uusi kierros eroaisi mitenkään ekasta läpäisystä ja tuo olisi mennyt mullakin täysin ohi ellen olisi mennyt läpäisyn jälkeen googlettamaan muiden mietteitä pelistä.

 

[arcane]

Resident Evil 3: Nemesis (GameCube)

Varhaisimmat muistot RE3 pelaamisesta minulla on tietokoneella ala-asteaikaan. Pelasin easyllä jonkinlaista ware-versiota, josta puuttuivat välivideot ja mahdollisesti myös hyytävä musiikki. Kun musiikin poistaa Re3:sta, peli ei ollut muuten nyhverölle lapselle juurikaan pelottava ainakaan easyn tarjoamalla asearsenaalilla. Tästä huolimatta peli hyytyi jo ennen kellotornia, koska olin yksinkertaisesti surkea, enkä pärjännyt sinne asti. En tiedä mitä pelistä nuorena ajattelin - se oli kuitenkin ensimmäinen kosketukseni sarjaan.

Toisen kerran pelasin GameCubella vuosia myöhemmin hardilla, väistäen lähes kaikki Nemesis-tappelut. Nyt pelasin tahallani nimenomaan ottaen vastaan kaikki Nemesis-taistelut... Tankkikontrolleilla Nemesiksen väistely on miltei mahdotonta muuten kuin jotain pöytää ympäri pyörien, väistöliike on arvaamaton ja lattialle/Nemesiksen käsittelyyn joutuessa saa ohjaimen nappeja raivorunnoa, ettei peli pääty siihen. Nimestään huolimatta Nemesis on pelin raivostuttavin ja huonoin puoli. Nemesistä vastaan joutuu joko juoksemaan tai taistelemaan ihan jatkuvasti. Jos kuitenkin taistelee, saa pelialuetta tutkia muuten sentään rauhassa. Tosin lopussa saa bonukset, jotka tekevät parista viimeisestä alueesta täysin triviaaleja.

Noin muuten peli on ristiriitainen, ja mielestäni Veronican jälkeen heti huonoin pääsarjan RE. Peli on kovin lineaarinen, käytävät ovat pitkiä putkia, tutkimista on kovin vähän eikä aiempien pelien itseensäkietoutuvaa tasosuunnittelua ole tarjolla juurikaan. Kaupungin jälkeen alueet ovat pikaisia pyrähdyksiä siellä täällä, ja jotenkin puuttuu sellainen koherentti kokonaisuus. Samalla kuitenkin kaupunkimaisemat, puisto ja kellotorni ovat alueina todella miellyttäviä katsella, ja kaikesta huolimatta peli tarjoaa ihan tyydyttävän lopetuksen. Minusta nyt kuitenkin tuntuu, ettei minun tarvitse tätä enää pelata... ellei sitten tuhlaa ~5h elämästään jonkun RE-maratoonin osana.

Resident Evil 3 (PC, remake)

Originaalista on siis hyvä lähteä parantamaan. Erinomaisen RE2 remaken jälkeen oli aika yllätys, että kolmonen tuli vain hieman yli vuoden jälkeen, osan asioiden uusiokäytöstä huolimatta.

Peli on jo kovasti saanut kritiikkiä kestosta. Aiemmista remakeista poiketen se juurikan laajenna aluetta, ja minulla peliajaksi tuli ~6,5h oikein hitaasti pelaten - ei siis kovin paljoa originaalia kauempaa. Pelin alku lupaa todella hyvää, kun pientä kaupunkialuetta käydään läpi. Pelasin alueen järjestyksessä, jossa en loppujen lopuksi törmännyt Nemesikseen kuin pari kertaa salamannopeasti peräkkäin, ja molemmilla kerroilla siitä pääsi eroon välittömästi. Yllätys sen sijaan oli melko ikävä, kun tajusin että tämä pieni kaupunkialue on laajentamisen sijaan tiivistetty mukaelma alkuperäisestä, heittäen romukoppaan lähes kaikki tunnistettavat maamerkit ja paikat. Uusi mukaelma on hyvä, mutta erittäin pieni ja puzzlet ovat pääosin poissa.

...ja tähän kaupunkialueeseen ja täysin olemattomaan Nemesikseen se sitten jäikin, mitä peliltä odotin. Resident Evilin remaket ovat tähän asti aina ottaneet alkuperäiset kartat ja laajentaneet niitä huolellisella kädellä. RE3 on sen sijaan käynyt vauhdikkaasti leikkauspöydällä. Useita alueita on poistettu, pari epämääräistä uutta on tuotu tilalle ja yhtä laajennettu. Valitettavasti nämä leikatut alueet olivat ehdottomasti ne mitä olisin alkuperäisestä halunnut pitää, ja laajennettu alue oli... noh, ihan miellyttävä mutta ei ehkä laajentamisen arvoinen. Puzzleja on koko pelin aikana... noh, ehkä 3, ja kaikkien kerättävien tavaroiden käyttökode on täysin ilmiselvä eikä valinnanvaraa edes ole.

Samalla on tuotu mukaan kaikkea melko käsittämätöntä uutta. Todella koreilevia välivideoita, takaa-ajokohtauksia (ei onneksi juurikaan pelattavia tai QT-elementtejä) ja uusia pomotaisteluita. Viimeisistä pidin, vaikka ne tuntuivat aika övereiltä. Melkein kaikista näistä lisäyksistä tulee valitettavasti mieleen Resident Evil 6 tai Revelationsin pahassa mielessä, mutta pysyvät sentään vielä jollain tapaa hyvän maun rajamailla. Uusia vihollistyyppejäkin tuli taas muutamia, ja ne ovat pääosin kaikki huonoja lisäyksiä, jotka eivät oikein istu originaalitrilogian tyyliin. Jollain on vaikeustasoa kuitenkin pitänyt yrittää tuoda ylöspäin, vaikka pelaamallani Standard-vaikeustasolla huvitti, miten paljon tallennuspisteitä, panoksia ja kaikenlaista tarjottiin joka hyllyssä. Kertoo paljon, etten pelin aikana käyttänyt kuin pari panoksien tekoon tarvittavaa ruutitölkkiä, ja niitä jäi yli sellaiset ~40 kappaletta, samalla kun muitakin panoksia jäi todella paljon.

Kuten originaali, jätti tämäkin siis aika ristiriitaiset tunteet pintaan ja ollaan jälleen päädytty sellaiseen identiteettikriisiin, ettei ole ihan selvää ketä on haluttu miellyttää... mutta itse pelaaminen kelpasi mainiosti. Kaikesta omituisesta ja usein ns. "vääristä" muutoksista huolimatta pidin tästä huomattavasti enemmän kuin originaalista RE3:sta... Voisin ottaa peliä toisenkin kierroksen. Alueita oli pääosin mukava tutkia, ammuskelu toimii, tunnelma on kohdillaan. Peli ei ole edes etäisesti pelottava, mutta eipä ollut alkuperäinenkään juuri musiikkia lukuunottamatta.

Sellainen vahvahko 3/5. Ei huono. Ei kehuttavan hyvä. Mutta AIVAN liian kallis.

Mukana tulee RE: Resistance -moninpeli. Testasin sitä yhden matsin... eikä se herättänyt oikein tunteita mihinkään suuntaan. Ihmeellistä sompailua pienissä tasoissa mekaniikoilla, jotka ovat suunniteltu pääosin yksinpeliä varten. Ja homma yritetään vakavalla naamalla sitoa RE-universumiin, vaikka toimii suurinpiirtein yhtä hyvin kuin elokuvat.

Minusta tässä olisi ollut kaksi mahdollisuutta, miten peli olisi saanut vähemmän kädenlämpöisen vastaanoton ja enemmän anteeksi. Joko...

a) Dumpata Resistance ja RE2 ilmaiset dlc-minipelit. Käyttää kehitysaikaa täysimittaiseen remakeen. Unohtaa prameilevat elokuvamaisuudet, ja pyrkiä ottamaan kaikki irti alkuperäisestä, eli helliä alkuperäisiä alueita kuten RE2 remake teki sitä sopivasti laajentaen. Laajentaa erityisesti kaupunkiosuutta, pitämällä alkuperäinen kartta mutta lisäämällä vierailtavia rakennuksia ja kujia, jotka liittävät alueen paremmin yhteen.

b) Dumpata Resistance ja RE2 ilmaiset dlc-minipelit. Erillisen pelin sijasta myydä RE3 dlc:nä, noin 20-30€ hintalapulla, karsimalla tuotantokustannuksista esim. pitämällä uusitun juonen yksinkertaisempana ja lähempänä alkuperäistä ja vähentämällä elokuvamaisia välivideoita.

 

[Jumi]

Nioh 2 (PS4, PC varmaan syksyllä)

Launch trailer:


Team Ninjan haastaja Dark Soulsseille mutta kaavaa on hämmennetty paljon omilla ideoilla. Taistelu on tarkkaa eikä peli ole helppo. Iso ero Soulsseihin on suuri varusteiden ja aseiden määrä, joita yhdistelemällä voi saada aikaan aikamoisia tappokoneita.

Pelasin sarjan ensimmäistä peliä puoleen väliin mutta kyllästyin, vaikka joiltain osin pidin sitä erittäin hyvänä pelinä ja esikuvaansa (Dark Souls) parempana. Tämä jatko-osa on varsin kummallinen tapaus, sillä se näyttää ensinäkemältä aivan samalta peliltä. Valikoita ja gameplayta myöten kaikki näyttää samalta, vihollisten lisäksi matkassa on jopa pari Nioh 1:n kenttää! Tämä on enemmänkin Nioh 1.5, eikä ensimmäistä osaa tarvitse olla pelattuna.

Täysin uutta ovat 2 asetyyppiä (9 yhteensä), yokai shift + soul coret jotka korvaavat living weaponin ja tekevät taistelusta vieläkin monipuolisempaa. Konepellin alla juttuja on säädetty huolella ja rytmitys & kenttäsuunnittelu on silloin tällöin oikein hyvää.

Gameplay-loop toimii siten että aluksi "tukikohdassa" tarkastaan edellisestä tehtävästä saatu Diablomainen random luutti ja oma varustus, päivitetään/myydään vehkeitä ja sitten valitaan avoinna oleva tehtävä. Sitten taas sama uudestaan, eikä edes kyllästytä! Vähän väliä peli lyö kouraan uuden taidon tai taian, ja sitten kymmenien tuntien jälkeen kun peli on vihdoin läpi ja "kaikki nähty" alkaa täydellisen buildin tekeminen maksimilevelin varusteita yhdistelemällä. Youtubesta löytyy jo ties minkälaista OP-buildia jolla 5 minuutin pomotaistelun saa menemään 5 sekuntiin. Tehtävien välissä tapahtuvaa valikkosurffausta on aika paljon, mutta jostain syystä en tällä kertaa kyllästynyt siihen.

Taistelu on toteutettu erittäin hyvin ja pidän sitä niukasti parhaimpana mitä Soulsborneissa on nähty. Asetyypit, stancen vaihdot, weapon skillit, ninjutsut, taiat ja uudet yokai skillit pitävät mielenkiinnon hyvin yllä ja tekevät taistelusta erittäin monipuolista. Huonoinpana puolena pidän sitä että vihut tekevät aivan hillittömästi damagea, ja light armoria käyttäessä ukkeli ei kestä kuin 1-3 osumaa. Toisaalta se kannustaa täydelliseen pelaamiseen ja osin se onnistuukin, mutta kyllä harmittaa kun kuolema korjaakin täysin yht'äkkiä. Kontrollit ovat onneksi nopeat & tarkat ja pelin edetessä tarjotaan vaikka minkälaisia työkaluja vihujen jallittamiseen, mutta alkupeli on hankala.

Tarina on lähes turha. Ihan hyvä idea ottaa oikeita henkilöitä & tapahtumia Japanin historiasta ja lisätä niihin fantasiaa, mutta ei vain innosta koska tarina pomppii eteenpäin irrallisissa välivideoissa eikä niistä saa minkäänlaista otetta.

Ostin pelin heti julkaisussa kuukausi sitten ja siitä lähtien olen pelannut vähintään pari tuntia päivässä. Nyt reilun 60h jälkeen olen loppusuoralla ja pystyn kertomaan että tässä on vahva ehdokas vuoden toimintapeliksi. Vertaukseksi sanottava että kokonaisuutena Sekiroa oli hauskempi pelata, mutta tämä peli on pitkäikäisempi ja monipuolisempi. En millään usko että Ghost of Tsushima pistää paremmaksi.

9/10, kerrassaan loistava AAA-luokan armoton toimintamättö.

Neuvoja aloittelijalle ja gameplayvideota:

 

[perato]

Starcraft 2: Wings of Liberty ja Heart of the Swarm

Kolmisen vuotta takaperin oli ensipeluu näillä ja silloin tykkäsin ihan satasella, varsinkin Terranien ja Protossin kampanjat oli hyviä. Nyt ei varsinaisesti erillisemmin uutta ajatusta tullut kuin ihmetys, että miten tuo Heart of the Swarm tuntuu niin köykäseltä vaikka Zergeillä tykkäsin ykkösessäkin pelata. Monessa tehtävässä tuntuu olevan kiire enkä oikeen pysy mukana niissä, joten pakko spämmätä vaan yhtä tai kahta yksikköä kun ei ole aikaa hienostella ja makrota. Paljon olis kaikenlaista erikoisyksikköä, mut ei vaan ehi etes rakentaa niiden rakennusta saati et jaksais makrota erilliset groupit niille. Samalla sit taas Normal-tasolla tolla Kerriganilla voi pätkiä lähes joka basen paskaks. Ainoastaan yhessä tasossa meinas olla vaikeutta tuhota tukikohtaa, mutta siinäkin itseasiasa puuttui ko. hahmo ja herona toimi Stukov. Tarinan osalta tää on myös jotenki vähän köykänen "parannellaan armeijaa, jotta tapetaan pääpahis", puolen välin jälkeen aloin skippaileen aika huolella noita tekstejä ja videoita.

Jänskättää toisaalta kun muistan ettei viimeksikkään ollut hirveitä hinkuja protossin kampanjaa pelata ja sit ainakin omien arvioiden mukaan olen nauttinut siitä yhtä paljon kuin Terranin kampanjasta. Nyt taas samanlainen fiilis, pitänee ottaa jotain tähän väliin.

Mutta kyllähän nämä singleplayer strategiakutinaa rapsuttaa oikeen mukavasti.

Pikavilkasulla omaan vanhaan arvioon Legacy of the Void kampanjasta, niin pitkälti samat mielikuvat, mutta jostain syystä olen silloin antanut tälle ruhtinaalliset 95 pojoa, vaikka ei kyl mitenkään päin viihdyttävyydessään Wings of Libertyn tasoa. Selkeä tasonnosto kyllä tuohon Heart of the Swarmiin, ja suurin osa tasoista oli oikeen miellyttäviä pelata. Edelleen pidän ongelmana, että perusvaikeustasolla oli aika paljolti kaks yksikköä käytössa(Stalker ja sit Carrier kun se tuli). Jokunen zealotti sekaan. Toisaalta nuo aluksen erikoiskyvyt teki tästä ihan kohtalaisen mielenkiintoisen kun Pylonin pysty taikomaan minne vaan ja sinne sekaan sit warp gatella lisää joukkoja. Tarinan kohalla aloin hyppimään videot jo puolen välin jälkeen. Turhan blizzard-"laatua" nämä pahikset ja superdramaattiset keskustelut.

Two Point Hospital (PC)
Haa, todellakin positiivinen yllätys. Ei aiempaa Theme Hospital taustaa itellä, niin ei mitään nostalgiafiboja tätä kohtaan. Wishlistillä toki ollut ja toiveissa että tästä vähän hupia piisaisi, mutta tämä yllättänyt ihan kunnolla. Vasta 9. sairaala menossa ja uutta tulee tarjolle koko ajan ja löytää samalla uutta ihan itsekin. Avovaimon kanssa(sillä oma kampanja) paukutettu jo yli 60h pariin viikkoon. Mukava ollut räplätä tätä. Aluksi vähän harmitti, että sairaalat on niin "vaikeita" malleiltaan, mutta nyt ehkä enemmänkin sitä mieltä, että tämä juuri tuo mielekkyyttä ku semmosta aivan täydellistä hiomista on vaikeampi harrastaa. Prison Architectissä nimenomaan ehkä kyllästyminen tuli siihen vapaan muodon hiomisen "tylsyyteen" kuin itse mekaniikan tylsyyteen. Tässä uusi sairaala tarjoaa aina uudet haasteensa. Verrattavissa hyvinkin Tropicoon jossa tehtäväkohtaiset haasteet pitää pelin freesinä pelkän sandboxin sijaan.


Q.U.B.E. 2 (PC) (Epicin ilmaistarjonta osa X)
Aikanaan hetken testasin ja totesin, ettei ohjaimella oikeen luonnistu, joten jäi tauolle. Nyt sit näppis-hiiri combolla aloitin uudestaan. Ekaa osaa en ole pelannut, joten siitä ei mitään tietoa. Tämä vähän tasapaksu kokemuksena tähän mennessä. 11 chapteria joista 7 pelattuna reiluun 100 minuuttiin. 30 minuuttia meni viimisen chapterin kanssa, että josko tämä alkais tässä vähän hidastumaan ennen kuin päättyy. Puzzlet hyvin helppoja ollut tähän mennessä ja strukturoitu hyvin voimakkaasti rajautumaan huoneisiin, joihin mennään yksi kerrallaan. Uusia asioita opitaan ennen kuin ne laitetaan käytäntöön, mutta uuden asian oppimiseen käytettiin ainakin edellisessä kolmessa chapterissa enemmän aikaa kuin niiden käyttämiseen. Juoni nyt vaikuttaa aika indiehötöltä, jotain mysteeriä tässä yritetään rakentaa, mut ei oikeen onnistu. Päähahmo ja joku juonta kulettava hahmo huutaa kauhuissaan enkä ymmärrä mistään mitään, liekkö siitä ensimmäisestä osasta olis jotain hyötyä asian suhteen. Ympäristö aika tylsä loppujen lopuksi, graafisesti tuntuu että alku oli ihan hieno mutta nopeasti muuttui melko tylsäksi sekin. Tahmea liikkuminen ei jotenki sovi siihen, että pitää katella tyhjiä käytäviä, hissikuiluja yms. puzzlejen välissä.

 

[Raxama]

Persona 5 Royal

Reilu satatuntinen JRPG vuodelta 2017 sai uusioversion kohtalaisella määrällä lisäyksiä. Tälleen karanteeniaikana vapaa-aikaa on kohtalaisen paljon enemmän käsillä, niin olihan siinä sopiva lovi tämänmittaselle pelille, vaikka alkuperäsen onkin pelannut jo kolme vuotta sitten.

Persona on malliesimerkki siitä kuinka spinoffista tulee suosituimpi kuin alkuperäisestä. Ainakin täällä lännessä Personat kantoi vielä lisänimeä Shin Megami Tensei siihen Persona 4 asti, sillä paljon pelimekaniikkoja ja lähestulkoon kaikki, ellei jopa kaikki viholliset olla otettu suoraan sieltä. Seurauksenahan tässä on sit käyny niin et Persona-pelejä, tai pikemminkin niistä vielä spinoffeja tulee aikalailla liukuhihnalta ja alkuperäinen SMT on jäänyt hieman vähemmälle huomiolle, ehkä se SMT5 joskus sieltä tulee, onhan siitä jo kohta kolme vuotta kun sen olemassaolo julkistettiin.

Noh jokatapauksessa, Personat 3-5 alkaa jokainen suurinpiirtein samoista lähtöasetelmista. Päähahmona on nimetön ja äänetön about lukioikänen jantteri joka lähetetään vieraalle paikkakunnalle vuodeksi. Syyt toki vaihtelee pelien välillä, tässä tapauksessa olet ehdonalaisessa rikoksesta jota et tehnyt. Tai no, tässä tapauksessa peli alkaa oikeestaan aika loppupuolelta tyrityn keikan jälkimainingeista lääkehuuruissa kuulusteluhuoneesta jossa sitten kerrataan et mitä onkaan tehty. Tästä sit kelataan takaspäin sinne ihan alkuun josta tapahtumaketju sit alkaa. Vaikeasti selitettävä, mut perusideana on se et päähahmoista jokanen yksitellen heräilee voimiinsa ja kännykkäapplikaation avulla sit voidaan sukeltaa erittäin vääristyneen maailmankuvan ja halujen omaavien ihmisten mieleen ja sieltä käsin saada aikaan ns. "change of heart". Ei kuulosta välttämättä hirveen mielenkiintoselta tälleen selitettynä, mutta oikeastaan ihan pätevä konsepti.

Uusissa Personoissahan peliaika on jaoteltu ns. kahtia, eli on pelattavaa dungeoneissa ja sit niiden ulkopuolella. Tää on oikeestaan se mikä jakaa eniten mielipiteitä koko sarjassa. Perus kouluelämän tärkein osuus on varmaankin Social Linkkien (tai tässä pelissä niitä sanotaan Confidanteiks, käytän nimitystä Social Link jokatapauksessa) nostaminen ylöspäin, sillä ne avaa hyödyllisiä skillejä sitten siihen pelin toiseen puoliskoon. Tän ohella on sit parit ns. Social Skillit joita nostetaan hitaasti, oikeastaan vaan sen takia et siinä vaiheessa kun Social Linkit sitä vaatii niin se ois tarpeeks korkealla. Social Linkit vaihtelee tässä pelissä koulukavereista lähikapakassa dokaavaan journalistiin, ja niitä onkin ihan kohtalainen määrä koko pelissä. Pelissähän on about yks kalenterivuosi käytettävissä, mikä tarkottaa et pelaajalla on rajattu aika suorittaa kaikki. Aikarajat on tosin löysiä, eikä pelin läpäsemiseen oikeastaan vaadita muuta kuin suorittaa noi dungeonit tiettyyn päivään mennessä, eli ton kouluelämän voi vaikka unohtaa kokonaan ja mennä suoraan himaan ja nukkumaan, mikäli niin haluaa tehdä. En toisaalta tiedä tekeekö se loppupelin puolella asioista kohtuuttoman vaikeita puuttuvien skillien takia, mut onpahan mahdollisuus.

Ja oikeastaan tossa se pelin suurin ongelma onkin. Rytmitys menee välillä vähän päin helvettiä ja vietät turhan monta tuntia pelaten vaan tota arkielämäpuoliskoa samalla kun venaat et juoni kulkis sen verran eteenpäin et seuraavaan dungeoniin pääsis. Toki noi kohdat pystyy vetämään skippinappi aikalailla pohjassa, mutta mikäli hahmot kiinnostaa yhtään niin tuskin ainakaan ekalla pelikerralla kannattaa. Ite sitä uskalsin käyttää suht vapaasti ainakin niissä kohdissa mitkä oli suoraan alkuperäsestä, mut jotenkin silti tuntu vähän siltä et tän ois voinu rytmittää vähän fiksummin. Toisaalta ei sinänsä mitään uutta sarjalle, Persona 3 ja 4 kärsi samoista ongelmista enempi vähempi. Toisaalta kaikki päähahmot on ainakin todella hyvin kirjotettuja, mut se on enemmänkin noi jotkut sivuhahmot jotka menee siihen kastiin et heidän ongelmat ei vois kyllä erityisemmin kiinnostaa, saatika sit lueskella kaikkia tekstejä. Taattuun japanilaistyyliin sinne väliin on saatu ujutettua dialogia ja asioita jotka saa aikaan lähinnä myötähäpeää.

Mitä sit siihen ite pääruokaan, eli dungeoneihin tulee niin se on aika jumalaista pelattavaa. Persona 5 on ainut sarjassansa jossa on täysin käsinrakennetut dungeonit, poislukien Mementos joka on tarkotettu lähinnä grindaamiseen ja sivuquesteihin. P3 ja P4 oli paikotellen aika jäätävää pelattavaa randomisti generoitujen mestojensa kanssa, eikä mua ainakaan Persona 3:n 250 randomisti generoidun kerroksen jälkeen kauheasti naurattanu enää. Itse pelimekaniikat on aika hyvin säilyny samana 3-5 välillä. Pähkinänkuoressa vihollisilla ja omalla tiimilläsi on heikkouksia, joihin osuessaan joko sinä tai vihollinen saa lisävuoron. Osu kaikkien vihollisten heikkouksiin ja voit joko käyttää tehokkaan All Out Attackin joka päättää n. 90% taisteluista siihen, tai ruveta neuvottelemaan demoneiden kanssa ja joko pyytää niitä liittymään joukkoosi tai pyytää rahaa tai esineitä. Pelin suola on oikeastaan tuo demoneiden kanssa neuvotteleminen ja niiden yhdistely Velvet Roomissa. Homma toimii käytännössä niin, että yhdistät kaksi demonia (tai no, tässä pelissä niitä kutsutaan Personoiksi) yhteen vahvempaan. Näiltä kahdelta voit sitten valita tietyn määrän skillejä mitkä tuo vahvempi perii. Tää sit mahdollistaa sen ettei pelissä oo oikeastaan missään vaiheessa pakko grindata varsinaisia leveleitä. Mainitsemisen arvosta on kuitenkin se, että ainoastaan päähahmo pystyy noita Personoita vaihtelemaan, eli tiimikaverit on sen yhden ainoan Personan varassa koko pelin ajan. Tavallaan yksinkertaistettu, sillä siinä missä SMT:ssä valitset kolme demonia omaan tiimiin niin tässä oikeastaan valitset vaan yhden. Demoneiden kanssa neuvotteleminen on myös SMT:ssä vanha mekaniikka joka on tähän otettu mukaan, jokseenkin yksinkertaistettuna ja helpompana. Lisäpisteet myös siitä et joku on vihdoin keksinyt et vuoropohjasessa taistelusysteemissä voi myös käyttää muitakin nappeja kuin kahta + d-padia. Atlusilta toisaalta tulee muutenkin pelimekaanisesti parhaimmat vuoropohjaiset JRPG:t, joten ei sinällänsä yllätyksiä tältä osin.

Lisäyksiä ja muutoksia perusversioon on tosiaan kohtalaisen paljon. Suurimpana yksi ylimääräinen kuukausi ja kokonaan uusi dungeon, mikä oli tarinallisesti kärkikastia sen ihan ensimmäisen kanssa. Pari uutta Social Linkkiä ja aluetta on myös lisätty, mutta myös vanhaan sisältöön on tehty muutoksia, lähinnä isoihin bosseihin ja dungeoneihin on tehty pieniä muutoksia jotka sai kokemuksen vaikuttamaan yllättävän tuoreelta, vaikkei muutokset nyt kovin suuria olleetkaan. Paljon quality of life-parannuksia ja muutama vähän isompikin, näistä ei voi sen kummosemmin kirjoitella ilman että spoilaa jotain, joten homma on helpoiten tiivistettävissä sillä, ettei itteä ainakaan kaduttanut tästä viittäkymppiä maksaa vaikka alkuperäsen onkin pelannut.

Erityismainintoja vielä pelin tyylistä, valikkoja myöten kaikki on tyylitelty vimosen päälle ja niitä jaksaa katsella vielä sen sadankin tunnin jälkeen. Animaatiot on sulavia ja kaikki skulaa riittävän ripeästi. Shoji Meguron duunaama soundtrack on valtaosin rautaa ja uudet träkitkin pääosin kovaa kamaa. Demonit näyttää myös paremmalta kuin koskaan, valtaosa koko SMT-sarjan 30v historian ajalta on pistetty HD-kuosiin, mikä on kova juttu varsinkin kun on hiljattain pelannut SMT4 3DS:llä läpi joka käsikonsolirajoitusten takia joutui karsimaan tästä osasta turhan rajustikkin.

Kestoa pelille tuli itellä 124h. Pelasin Hardilla ja puoliksi tuurilla sain kaikki Social Linkit täysille. Tekemistä jäi kuitenkin vielä parin superbossin verran, mutta ne saa kyllä jäädä. Tunti/€ suhde on ainakin kohdallaan, toki tän mittasessa pelissä väkisinkin jossain vaiheessa iskee sellanen fiilis et vois olla jo ohi, jolloin rupeaa sitä skippinappia käyttämään turhassa dialogissa ja teksteissä. Jokatapauksessa jos vuoropohjasista JRPG:eistä tykkää, niin tätä on aika helppo suositella, vaikkei toi arkielämähäsläys niin paljoa kiinnostaiskaan.

 

[gaattori]

Spyro 2 jäi aiemmin kesken:

Kolmas paske on pomot jotka vaatii tiettyä taktiikkaa ja loogisin mahdollisimman nopeasti väistäminen ei toimi lainkaan. Jotta pomoa ei päihittäisi vahingossa, sillä on aivan liikaa osumapisteitä. Pomon päihittämiseen ei käytetä suoraan kykyjä, vaan kykyjä on käytettävä ilmaantuviin esineisiin. Valitttavasti vaan pomokin osaa hyödyntää ainakin osaa esineistä, mikä jää helposti huomaamatta kun epämääräisen kameran kera yrittää keskittyä Spyron ohjastamiseen.

Pääsin tuosta yhdestä pelin pilaavasta pomosta ohi, mutta vaati liikaa yrityksiä ja strategiavihjeitä netistä.

Loppu menikin sitten yllättävän kepeästi ja jopa kolmivaiheinen loppupomo tippui kertayrittämällä. Tuli jopa sellainen "tässäkö tämä nyt oli" fiilis kun kaikki kerättävä oli kerätty. Aiemmin motkotin että osa näistä kerättävistä oli lukittu myöhemmin avattavien kykyjen taakse ja olin oikeassa, se oli täysin teennäistä ja turhaa. Niitä ei ollut montaa, mutta häiritsi vietävästi kaltaistani pelaajaa joka yrittää vetää tämmöiset kevyet pelit 100% järjestään eikä tarina ensin ja loput perästä.


Nyt työn alla Paper Mario Colour Splash WiiU. Näin jälkikäteen ainoa merkittävä WiiU peli Mario Makerin jälkeen ja itselle Switching Mario Maker 2 riittää sillekin. Paper Mario on Mario-sarjan kermaa tarinallisesti, mutta valitettavasti tämä menee Sticker Starin sivuhaarassa pelillisesti metsään. Taistelut siis tapahtuu pelikorttien/tarrojen kautta ja vain taskussa olevia kortteja voi käyttää. Usein helpoimmalla pääsee kun ostaa taskut puolitäyteen hyppyjä ja nuijia, koska rahaa tässä pelissä riittää liiaksi asti. Sen sijaan ongelmaksi tulee uniikit kortit joita vaaditaan pomotaistoissa joko ehdottomasti tai tiputtamaan taistelun kesto kymmenestä vuorosta kahteen. Sticker Starin loppupomo vaati uniikit kortit jotka oli kerättävä ympäri karttaa, tässä pelissä on mahdollista ostaa noita kortteja mikä lupaa hieman inhimillisempää kokemusta vaikka vastaava pomo tulisikin vastaan.

Väritettävien laikkujen etsimininen on ihan mielekästä puuhaa toistaiseksi, joskin kaikkien löytäminen ei näemmä palkitse muulla kuin ääninäytteiden vapaalla soittamisella musahuoneessa. Toki värittäminen tarjoaa lisäkortteja keskellä kenttää, mutta 100% kentän läpäisystä olisi voinut palkita jollain pelillisesti merkittävällä powerupillakin.

 

[perato]

SUPERHOT (Epicin ilmaistarjontaa osa XI)
Kaveri kehui, että VR:nä hyvä peli, mutta kerta tän sai ilmatteeksi ihan peruspelinä niin tulipahan testattua. En oikeastaan hirveästi tiennyt tästäkään pelistä mitään etukäteen, en muista etes nähneeni mitään videoita, ja vähän yllätti että tämä on jo 4v vanha peli.

Pelin keskiössä on erilainen toteutus bullet-timestä, peli liikkuu hyvin hyvin hitaasti eteenpäin, paitsi silloin kun liikut tai teet toimintoja jolloin peli liikkuu lähes normaalisti. Pelin ideana on siis tappaa kaikki eteen tulevat punaiset viholliset ja selvitä hengissä, koska jokainen lyönti/ammus/mikä vain joka osuu sinuun päättää pelin. Pelissä on muutamia aseita sekä heitettäviä esineitä. Peliä viedään eteenpäin ns. vanhan tietokoneen tekstinäytön tyypisessä dialogissa sekä muutamilla "välitasoilla". Peli on hauskaa niin kauan kun sitä kestää, eli vajaat 2h. Mitään haasteita en enää jaksanut pelissä alkaa tekemään saati endlessejä edes yrittämään, variaatiot kun tuli jo peruspelin ohella nähtyä ja kaikki olis ollut lähinnä siitä saman toistoa. VR:nä olis voinut varmasti jaksaakkin enemmän, mutta kyllä tämä tuli nyt tässä muodossa nähtyä. Mielenkiintoinen konsepti, ihan jees "tarina" ja jäi kyllä mieleen erilaisena kokemuksena.

Nämä on näitä pelejä, joiden takia erilaisia indietuotoksia pitää pelata, varsinkin niiden, jotka on kyllästynyt sen seittemänteen Ubisoftin sandbox-kerää-kaikki-laatikot-AAA -peleihin. Tämä on vähän samanlainen kokemus kun ensimmäinen Mirror's Edge oli jossain määrin, peli sisältää jonkinlaisen ominaisuuden jota toivoo käytettävän jatkossa myös muunlaisissa peleissä mutta vähemmän keskeisessä osassa.

Jos VR-laitteet tulee joskus laitettua niin eiköhän tämä tule siinä vaiheessa VR-versiona hankittua.

 

[Raxama]

Final Fantasy XII The Zodiac Age (PC)

Paljon oon kuullu öyhötystä et tää ois se viimenen hyvä Final Fantasy, yleensä säestettyinä sellasilla kehuilla et yks parhaista. Kädenlämpösen ja lopultaan puoliks vihaiseks jättäneen FF7 Remaken ja reilu satatuntisen Persona 5 Royalin jälkeen piti vähän makupalettia puhdistaa ennenkun lähtee noita PS2-ajan SMT-pelejä rymyymään läpi, ja tää oli Steamissa roikkunu jo tarpeeks kauan et tuntu sopivalta väliltä pistää testiin.

Peliä en vielä oo kerinny läpi asti pelata, kymmenisen tuntia vaan, eli välttämättä ihan kaikkea ei oo tiedossa, mutta en usko kokemuksen mullistavasti tästä muuttuvan. Ihan näin etukäteen ilmotettuna, niin joku voi sit ulista jos oonkin väärässä. Oikeestaan toivon että oon.

Mekaniikoiltansa tää peli on aikamoinen sekamelska. Tuntuu ettei suunnitteluvaiheessa tiedetty et tehäänkö tästä MMORPG vai yksinpeli, tai sitten aikasemman XI:n (joka oli tosiaan se MMORPG) mekaniikat jotenkin käsittämättömällä tavalla lipsahti tän joukkoon. Norminopeuksilla combat on ihan jäätävän hidasta ja muistuttaa tosi paljon jotain vanillawowin mobien pieksämistä. Ei hirveen hyvä juttu jos multa kysytään. Kehittäjät tosin tajus ongelman tässä uusioversiossa ja lisäs mahollisuuden nopeuttaa pelin joko 2x tai 4x nopeuteen, mikä tekee touhusta huomattavasti siedettävämpää. Toisaalta yks pelin keskeisimmistä mekaniikoista on Gambitit mitä voi asettaa jokaiselle hahmolle erikseen. Käytännössä tarkoittaa sitä et valikosta teet pari käskyä jokaiselle hahmolle mikä määrittää sen, että mitä ne tekee ja missä tilanteessa. Eli White Magen voi vaikka laittaa healaamaan ketä tahansa tiimissä olevaa hahmoa, joka on alle 50% HP:lla. Ja näähän tosiaan suoritetaan sit automaattisesti, ilman että pelaajan täytyy koskea ohjaimeen ollenkaan.

Moni varmaan hiffaa jo ongelman tässä vaiheessa. Combat on siis täysin automatisoitua mikäli omistat puolikkaan aivosolun ja osaat tehdä ne Gambitit edes sinnepäin fiksusti. Tohon yhdistät ton 4x nopeuden niin peli käytännössä pelaa ittensä, pelaajan vastuulle jää pelkästään liikkuminen sekä valikot.

Toki on tässä vähän syvällisempää kamaa siellä menun takana sitten. Jokaselle hahmolle valitaan yksi "classi" jonka talenttipuusta sitten avataan asioita sitä mukaa mitä saa leveleitä ja tappaa vihollisia. Useimmat talentit on just jotain sellasia et saat tiettyjä armoreita ja accessoryja päälle, mutta löytyy sieltä välillä jotain fiksuakin, kuten lisää HP:ta, skillejä tai attack damagea. Ei vaan tosin hirveästi siinä vaiheessa pelasta kun peli edelleenkin pelaa itteänsä. Usein huomaa viettäneensä viimeset 30min nelinkertainen nopeus päällä ja pelkästään vasempaan tattiin koskien, joskus harvoin täytyy jotain itemiä käyttää kun sitä ei oo kerinny vielä automatisoimaan.

Toki joku vois argumentoida et noita Gambitteja ei oo pakko käyttää, ja eihän niitä ookkaan. Asia ei vaan toisaalta miksikään muutu kun toistaseks ei oo ollu ongelmia vetää 99% tappeluista ja bosseista pelkkää attackia ja tarpeen mukaan healia takoen, tosta puuttuu oikeastaan kokonaan se strategiapuolisko mihin on muissa JRPG:eissä tottunu, ja nyt sen sijasta voi sit rullata kaiken yli aivot narikassa. Vaan jos meinaa käydä huonosti niin tarvii jotain manuaalisia tekoja tehdä, mikä käy nyt kohtalaisen harvoin kuitenkin.

Tarina on vähän niin ja näin. Päähahmona on joku käsittämättömän rasittava teinipoika joka onneks ottaa takapenkin paikan kohtalaisen nopeasti sen yhtä rasittavan naikkosensa kanssa. Yllättävän politiikkapainotteinen juoni ainakin näin ekan kymmenen tunnin perusteella, ja mikäli tällä pelillä on mitään toivoa sen suhteen et pelaisin loppuun asti, niin pikkuhiljaa pitäis alkaa tapahtumaan jotain vähän mielenkiintosempaakin. Parhaiten tuota voi kuvata nykyhetkellä sanomalla et se on ihan ok, muttei kuitenkaan sarjan parhaimmistoa, lähellekkään.

Jotenkin jää vaan sellanen fiilis et tää on just se peli mitä voi pelata samalla kun kakkosnäytöltä kattoo jotain striimiä tai Netflixiä, mikä ei pelin kannalta nyt mikään kovin kehuttava juttu ole. Katellaan vielä pari tuntia, ja jos sillonkin meno tuntuu samalta, niin ehkä se on ihan hyvä siinä vaiheessa niellä tappio ja myöntää ettei tää peli ollu mua varten.

 

[perato]

Company of Heroes 2 (PC) (yksinpeli)
Lueskelen tässä samalla sotahistoriaa itärintamalta niin pitihän se tästä ottaa uusinta sekä HoI4 laittaa jälleen tulille. Tämän pelannut kertaalleen 2016 jouluna ja muistikuvat eivät olleet kovin mairittelevat. Tykkäsin ykkösestä, edelleen yks lempipeleistä varsinkin tässä genressä ja sitä tuli pelattua helposti >400 tuntia netissä ja yksinpelinäkin mennyt varmaan 3-4 kertaa lisäreineen. Kakkonen ei aikanaan iskenyt eikä iskenyt nyttenkään. Toki nyt oli vähän vähemmän pettyneet fiilikset, mutta toisaalta melko laimea fiilis jäi tällä kertaa. Jokin tässä vaan ei toimi, vaikea tökätä sormella missä menee vikaan. Tehtäviä kun miettii, nii osan oikeasti ihan mukavia ja mielenkiintoisia ja semmosia aivan ärsyttävyyksiä ei ole oikeastaan ollenkaan. Toisaalta taas tuntuu että melko monessa tehtävässä on jatkuvasti jotenkin kiire, eikä oikeastaan ehdi makrota joukkoja ollenkaan kun vihuja puskee joka kolosta lisää, tämä erityisesti puolustustehtävissä, mutta myös joissain hyökkäystehtävissä vihuja vain ilmestyy selustaan. Välillä myös vihut eivät ole sieltä älykkäimmästä päästä vaan menevät ampumaan HQ:ta palasiksi pelkillä kivääreillä samalla kun liekinheittimillä varustetut pioneerit käristää ne siitä metrin päästä. Hyökätessä tehtävät on mielekkäimmillään, joskin kranaatinheittimen teho on niin hyvä, että kaikki katjushat ja offmapit jää pitkälti käyttämättä. Panssarivaunujen käyttö ei tunnu aina kovin mielekkäältä, joten pitkälti jalkaväellä sitä rymysi menemään siihen asti et tehokkaimmat tankit saapui käytettäväksi.

Ehkä yksi pelin heikkous on se, että yksiköiden "statsit" puuttuu kokonaan verrattuna ykköseen ja eri yksiköiden eroja on vaikea välillä hahmottaa, varsinkin jalkaväen osalta. On Conscriptia, penal batallionia, guardsia, frontovikia ja sit niillä on tai ei niitä erityiskykyjä riippuen tehtävästä. Sen lisäksi kaikki tukikohdan rakennukset muistuttaa toisiaan(realistisuus?) mutta tekee yhden yksikön löytämisestä välillä melkosta klikkailua kun pitää jokainen rakennus katsoa läpi, että mitä täällä nyt oli. Myöskään kovin selkeä ei ole tuo "kokemus" bar josta pitäisi näiden conscriptien kehittyä penal batallioneiksi kun en tainnut yhdessäkään tehtävässä saada sitä täyteen. Muutenki ns. commandereiden valinta ja niiden tuomat taktiikkamuutokset puuttuvat täysin, tehtävä sanelee mitä saat tehdä ja mitä et.

 

[itarumaa]

Uncharted, ensimmäinen osa ps4. Kyllähän tässäkin jo on rippeitä siitä, miksi näistä peleistä on tullut niin suosittuja, mutta kun tällä hetkellä on osa 2 työn alla, niin huomaa kyllä ison kehitysloikan ensimmäisen ja toisen osan välillä. Eka osa on suoraviivainen räiskintäpeli, jossa on jonkin verran kiipeilyä yms mukana, mutta se tuntuu aika usein olevan joko tai. Eli joko kiipeillään tai räiskitään. Lisäksi loppu oli turhauttavan vaikea ja ihan turhan takia nostettiin lopussa vaikeustasoa. Kokonaisuus on plussan puolella, mutta nipinnapin. Toinen osa on heti alusta lähtien jo kaikinpuolin parempi. En olisi ehkä ykköstä pelannut loppuun asti, ellei olisi tätä trilogiaa, mutta nyt on kyllä hieno juttu, että voi pelata osat 1-4 kiitos Playstation Plussan.

 

[Jumi]

COD: Warzone

En olisi edes koittanut tätä jos se ei olisi ilmainen. Call of Dutyjen kovasta suosiosta huolimatta en ole koskaan niitä kunnolla pelannut eivätkä ne ole edes kiinnostaneet, mutta nyt kun PUBG-into on 2500h tunnin jälkeen laantunut päätin vihdoin testata ja parin päivän pelaamisen jälkeen peli paljastui niin hyväksi että ostin 20€ season passin.

(Tulen vertaamaan Warzonea kokoajan PUBG:iin.)

Yksi PUBG:in parhaista asioista on hyvä, haastava ja palkitseva "gunplay". Siinä aseet ovat tehokkaita ja niillä pitää oikeasti ampua, kertalaukaukset ovat monesti parempi vaihtoehto kuin sarjan ampuminen. Warzonessa taas voi räiskiä sarjaa huoletta pitkälle eikä rekyyli ole kummoinen. Luulin etten pitäisi tälläisestä semi-kasuaalista meiningistä mutta yllätyksekseni pidin! Aseet ovat onneksi tehokkaita eikä yhteen ukkoon tarvitse ampua koko lipasta kuten Apex Legendsissä. Vaihtelua niissä on myös mukavasti. Aluksi suosikkejani olivat helposti ammuttavat SMG:t, mutta eilettäin siirryin tehokkaaseen hitaan tulinopeuden rynkkyyn, sillä tuntuu voittavan kaksintaistelut usein. Mukana on tietysti tehokkaita puoliautomaatteja ja pulttilukkoja joilla riittää yksi osuma päähän. Onneksi rynkyistä löytyy myös kovan rekyylin vehkeitä joita voi alkaa opettelemaan jossain vaiheessa. Aseiden levutus ja parempien lisäosien saaminen on myös koukuttavaa.

Battleroyale-genrestä huolimatta matsien aikana on paljon tekemistä. Karttaan merkittyjä tehtäviä on kolmea tyyppiä, avaa 3 kartalle merkittyä laatikkoa, puolusta jotain kohdetta 30 sekuntia tai tapa pelaaja joka merkitään karttaan parin minuutin kuluessa. Tehtävistä saa rahaa joilla ostetaan kuollut tiimikaveri henkiin, parempaa kampetta, ilmaiskuja, tutkaa, jne. Lisäksi tehdyt tehtävät näyttävät minne seuraava rinkula tulee, joten hyvin johdetulla tiimillä on aivan mahdollista saada ensimmäisen rinkulan aikana tehtyä 4 tehtävää joka näyttää jo aivan loppupelin rinkulan paikan ja lisäksi rahaa on sen verran rutkasti että saa käyttöön prikulleen sen oman suosikkisetin! Sitä PUBG:ista tuttua "turhan päiväistä" luuttausta jossa etsitään reppua, kompensaattoria tai tähtäintä jatkuvasti pettyen ei ole tässä pelissä ollenkaan.

Kaikenlaisia ostettavaa lisätarvikkeita on mukavasti. Self-revivekitillä voi pelastaa itsensä knockdownista, ilmaiskulla saa parissa sekunnissa hävittäjän pommittamaan tiettyä aluetta, itseohjattava drone lämpökameralla, kannettava pieni suojamuuri, UAV drone yläilmoissa näyttää viholliset jonkin aikaa kartassa, jne. Aseiden lämpökameroilta ja UAV:ltä voi sentään suojautua erilaisilla perkeillä. Kaikilla on myös laskuvarjo jota voi aukoa vapaasti ja kerrostalojen katoilta voi hyppiä turvallisesti ja pilvenpiirtäjistä voi liitää pitkän matkan.

Pieniä mutta merkittäviä parannuksia PUBG:iin on paljon. Pidän siitä että alue tappaa 10 sekunnissa eikä sinne voi jäädä hillumaan minuuteiksi, kaasunaamari antaa lisäaikaa jokusen sekunnin mutta jos on alueen reunalla voi olla varma ettei sieltä tule ketään 15 sekunnin jälkeen. Huippu homma on myös se että kuoleman jälkeen joutuu gulagiin jossa on lyhyt 10s pistoolitaistelu toisen kuolleen kanssa ja voittaja pääsee takaisin peliin. Vaikka gulagissa tulisi häviö niin tiimikaverit voivat ostaa pelaajan silti peliin suht halpaan hintaan. On normaalia että tiimistä kuolee alkutaisteluissa pari tyyppiä, mutta pian koko tiimi on taas kasassa. En voi korostaa tarpeeksi kuinka tärkeä asia tuo on.

Peli ei ole minulla kaatuillut ja kaikki on erittäin sulavaa, mutta valituksen aiheet ovat samat kuin PUBG:ssa. Huijareita tulee vastaan joskus muttei läheskään niin usein kuin foorumeilta voi lukea, viime aikoina alkumatsissa on ollut samanlaista nykimistä kuin PUBG:ssa. Valikot on suunniteltu konsolien ehdoilla ja niissä olisi paljon parantamisen varaa, loadouttien tekeminen on aikamoista tuskaa eivätkä valikot toimi kovin loogisesti ja säädettävät jutut on miljoonan lisävalikon takana.

Tämä on minulle se tämän hetken paras peli.

 

[Sadness]

Final Fantasy XII The Zodiac Age (PC)

Paljon oon kuullu öyhötystä et tää ois se viimenen hyvä Final Fantasy, yleensä säestettyinä sellasilla kehuilla et yks parhaista. Kädenlämpösen ja lopultaan puoliks vihaiseks jättäneen FF7 Remaken ja reilu satatuntisen Persona 5 Royalin jälkeen piti vähän makupalettia puhdistaa ennenkun lähtee noita PS2-ajan SMT-pelejä rymyymään läpi, ja tää oli Steamissa roikkunu jo tarpeeks kauan et tuntu sopivalta väliltä pistää testiin.

Peliä en vielä oo kerinny läpi asti pelata, kymmenisen tuntia vaan, eli välttämättä ihan kaikkea ei oo tiedossa, mutta en usko kokemuksen mullistavasti tästä muuttuvan. Ihan näin etukäteen ilmotettuna, niin joku voi sit ulista jos oonkin väärässä. Oikeestaan toivon että oon.

Mekaniikoiltansa tää peli on aikamoinen sekamelska. Tuntuu ettei suunnitteluvaiheessa tiedetty et tehäänkö tästä MMORPG vai yksinpeli, tai sitten aikasemman XI:n (joka oli tosiaan se MMORPG) mekaniikat jotenkin käsittämättömällä tavalla lipsahti tän joukkoon. Norminopeuksilla combat on ihan jäätävän hidasta ja muistuttaa tosi paljon jotain vanillawowin mobien pieksämistä. Ei hirveen hyvä juttu jos multa kysytään. Kehittäjät tosin tajus ongelman tässä uusioversiossa ja lisäs mahollisuuden nopeuttaa pelin joko 2x tai 4x nopeuteen, mikä tekee touhusta huomattavasti siedettävämpää. Toisaalta yks pelin keskeisimmistä mekaniikoista on Gambitit mitä voi asettaa jokaiselle hahmolle erikseen. Käytännössä tarkoittaa sitä et valikosta teet pari käskyä jokaiselle hahmolle mikä määrittää sen, että mitä ne tekee ja missä tilanteessa. Eli White Magen voi vaikka laittaa healaamaan ketä tahansa tiimissä olevaa hahmoa, joka on alle 50% HP:lla. Ja näähän tosiaan suoritetaan sit automaattisesti, ilman että pelaajan täytyy koskea ohjaimeen ollenkaan.

Moni varmaan hiffaa jo ongelman tässä vaiheessa. Combat on siis täysin automatisoitua mikäli omistat puolikkaan aivosolun ja osaat tehdä ne Gambitit edes sinnepäin fiksusti. Tohon yhdistät ton 4x nopeuden niin peli käytännössä pelaa ittensä, pelaajan vastuulle jää pelkästään liikkuminen sekä valikot.

Toki on tässä vähän syvällisempää kamaa siellä menun takana sitten. Jokaselle hahmolle valitaan yksi "classi" jonka talenttipuusta sitten avataan asioita sitä mukaa mitä saa leveleitä ja tappaa vihollisia. Useimmat talentit on just jotain sellasia et saat tiettyjä armoreita ja accessoryja päälle, mutta löytyy sieltä välillä jotain fiksuakin, kuten lisää HP:ta, skillejä tai attack damagea. Ei vaan tosin hirveästi siinä vaiheessa pelasta kun peli edelleenkin pelaa itteänsä. Usein huomaa viettäneensä viimeset 30min nelinkertainen nopeus päällä ja pelkästään vasempaan tattiin koskien, joskus harvoin täytyy jotain itemiä käyttää kun sitä ei oo kerinny vielä automatisoimaan.

Toki joku vois argumentoida et noita Gambitteja ei oo pakko käyttää, ja eihän niitä ookkaan. Asia ei vaan toisaalta miksikään muutu kun toistaseks ei oo ollu ongelmia vetää 99% tappeluista ja bosseista pelkkää attackia ja tarpeen mukaan healia takoen, tosta puuttuu oikeastaan kokonaan se strategiapuolisko mihin on muissa JRPG:eissä tottunu, ja nyt sen sijasta voi sit rullata kaiken yli aivot narikassa. Vaan jos meinaa käydä huonosti niin tarvii jotain manuaalisia tekoja tehdä, mikä käy nyt kohtalaisen harvoin kuitenkin.

Tarina on vähän niin ja näin. Päähahmona on joku käsittämättömän rasittava teinipoika joka onneks ottaa takapenkin paikan kohtalaisen nopeasti sen yhtä rasittavan naikkosensa kanssa. Yllättävän politiikkapainotteinen juoni ainakin näin ekan kymmenen tunnin perusteella, ja mikäli tällä pelillä on mitään toivoa sen suhteen et pelaisin loppuun asti, niin pikkuhiljaa pitäis alkaa tapahtumaan jotain vähän mielenkiintosempaakin. Parhaiten tuota voi kuvata nykyhetkellä sanomalla et se on ihan ok, muttei kuitenkaan sarjan parhaimmistoa, lähellekkään.

Jotenkin jää vaan sellanen fiilis et tää on just se peli mitä voi pelata samalla kun kakkosnäytöltä kattoo jotain striimiä tai Netflixiä, mikä ei pelin kannalta nyt mikään kovin kehuttava juttu ole. Katellaan vielä pari tuntia, ja jos sillonkin meno tuntuu samalta, niin ehkä se on ihan hyvä siinä vaiheessa niellä tappio ja myöntää ettei tää peli ollu mua varten.

Tämä on muuten ainoa FF peli jota olen pelanut ja joka on jäänyt kesken... kahdesti.
Eka PS2 versio noin 20h kohdalla ja nytten PC:llä.

En tiedä mikä tuossa pelissä oikein vialla kun se ei vain nappaa.
Ehkä joskus jatkan vielä tuota PC versiota ja jaksan punnertaa loppuun mutta ei ainakaan minulle ole missään nimessä parasta FF peliä sitten seiskan.

Peliarvostelijat kehuivat tuon pelin aikanaan maasta taivaaseen mutta itse en ainakaan kuulu tuon pelin fanikerhoon.

Paska kombat systeemi, tylsät hahmot vaiko sanoisinko että ainakin englaninkieliset näytteljiät ovat sieltä jostakin.

Muistaakseni tuo FF12 piti olla ihan eri peli mutta jossain välissä projetkia se vaihtui sitten Final Fantasyksi kun Square ei halunut hukkaan heittää jo tehtyä työtä.

 

[Jumi]

COD: Warzone

En olisi edes koittanut tätä jos se ei olisi ilmainen. Call of Dutyjen kovasta suosiosta huolimatta en ole koskaan niitä kunnolla pelannut eivätkä ne ole edes kiinnostaneet, mutta nyt kun PUBG-into on 2500h tunnin jälkeen laantunut päätin vihdoin testata ja parin päivän pelaamisen jälkeen peli paljastui niin hyväksi että ostin 20€ season passin.

(Tulen vertaamaan Warzonea kokoajan PUBG:iin.)

Yksi PUBG:in parhaista asioista on hyvä, haastava ja palkitseva "gunplay". Siinä aseet ovat tehokkaita ja niillä pitää oikeasti ampua, kertalaukaukset ovat monesti parempi vaihtoehto kuin sarjan ampuminen. Warzonessa taas voi räiskiä sarjaa huoletta pitkälle eikä rekyyli ole kummoinen. Luulin etten pitäisi tälläisestä semi-kasuaalista meiningistä mutta yllätyksekseni pidin! Aseet ovat onneksi tehokkaita eikä yhteen ukkoon tarvitse ampua koko lipasta kuten Apex Legendsissä. Vaihtelua niissä on myös mukavasti. Aluksi suosikkejani olivat helposti ammuttavat SMG:t, mutta eilettäin siirryin tehokkaaseen hitaan tulinopeuden rynkkyyn, sillä tuntuu voittavan kaksintaistelut usein. Mukana on tietysti tehokkaita puoliautomaatteja ja pulttilukkoja joilla riittää yksi osuma päähän. Onneksi rynkyistä löytyy myös kovan rekyylin vehkeitä joita voi alkaa opettelemaan jossain vaiheessa. Aseiden levutus ja parempien lisäosien saaminen on myös koukuttavaa.

Battleroyale-genrestä huolimatta matsien aikana on paljon tekemistä. Karttaan merkittyjä tehtäviä on kolmea tyyppiä, avaa 3 kartalle merkittyä laatikkoa, puolusta jotain kohdetta 30 sekuntia tai tapa pelaaja joka merkitään karttaan parin minuutin kuluessa. Tehtävistä saa rahaa joilla ostetaan kuollut tiimikaveri henkiin, parempaa kampetta, ilmaiskuja, tutkaa, jne. Lisäksi tehdyt tehtävät näyttävät minne seuraava rinkula tulee, joten hyvin johdetulla tiimillä on aivan mahdollista saada ensimmäisen rinkulan aikana tehtyä 4 tehtävää joka näyttää jo aivan loppupelin rinkulan paikan ja lisäksi rahaa on sen verran rutkasti että saa käyttöön prikulleen sen oman suosikkisetin! Sitä PUBG:ista tuttua "turhan päiväistä" luuttausta jossa etsitään reppua, kompensaattoria tai tähtäintä jatkuvasti pettyen ei ole tässä pelissä ollenkaan.

Kaikenlaisia ostettavaa lisätarvikkeita on mukavasti. Self-revivekitillä voi pelastaa itsensä knockdownista, ilmaiskulla saa parissa sekunnissa hävittäjän pommittamaan tiettyä aluetta, itseohjattava drone lämpökameralla, kannettava pieni suojamuuri, UAV drone yläilmoissa näyttää viholliset jonkin aikaa kartassa, jne. Aseiden lämpökameroilta ja UAV:ltä voi sentään suojautua erilaisilla perkeillä. Kaikilla on myös laskuvarjo jota voi aukoa vapaasti ja kerrostalojen katoilta voi hyppiä turvallisesti ja pilvenpiirtäjistä voi liitää pitkän matkan.

Pieniä mutta merkittäviä parannuksia PUBG:iin on paljon. Pidän siitä että alue tappaa 10 sekunnissa eikä sinne voi jäädä hillumaan minuuteiksi, kaasunaamari antaa lisäaikaa jokusen sekunnin mutta jos on alueen reunalla voi olla varma ettei sieltä tule ketään 15 sekunnin jälkeen. Huippu homma on myös se että kuoleman jälkeen joutuu gulagiin jossa on lyhyt 10s pistoolitaistelu toisen kuolleen kanssa ja voittaja pääsee takaisin peliin. Vaikka gulagissa tulisi häviö niin tiimikaverit voivat ostaa pelaajan silti peliin suht halpaan hintaan. On normaalia että tiimistä kuolee alkutaisteluissa pari tyyppiä, mutta pian koko tiimi on taas kasassa. En voi korostaa tarpeeksi kuinka tärkeä asia tuo on.

Peli ei ole minulla kaatuillut ja kaikki on erittäin sulavaa, mutta valituksen aiheet ovat samat kuin PUBG:ssa. Huijareita tulee vastaan joskus muttei läheskään niin usein kuin foorumeilta voi lukea, viime aikoina alkumatsissa on ollut samanlaista nykimistä kuin PUBG:ssa. Valikot on suunniteltu konsolien ehdoilla ja niissä olisi paljon parantamisen varaa, loadouttien tekeminen on aikamoista tuskaa eivätkä valikot toimi kovin loogisesti ja säädettävät jutut on miljoonan lisävalikon takana.

Tämä on minulle se tämän hetken paras peli.

Kävikö piru vie niin, että tuon kaiken hehkutuksen jälkeen PUBG vie silti voiton?

Olin innoisaan tulossa pelaamaan io-techin discordiin tänä iltana COD:ia ja VOIVVVV. Siellä on 3 squadia PUBG:ssa ja yksi Warzonessa... Menin idlailemaan niin sain sinne sentään yhden wanhan PUBG kaverin jonka kanssa vedetiin tunti plundreria, mutta sekin vain kahdestaan. Ei ole pelaajia.

...tai sitten jos Warzonessa on pelaajia niin siellä on joku karkkia mässyttävä teini.

Olen pettynyt.

EIDT: Pelattin pollujen lopuksi yksi ainut peli PUBG:ia ja oli pirun hauskaa vaikkei pääsytkään takaisin gulagin kautta.

 

[patteli]

Nier: Automata

Meni just läpi tämä noin 20 tunnin jauhamisen jälkeen. Combatti perusmötölaumoja vastaan hauskaa ja siihempä ne hyvät puolet jäikin. En kyllä voi tajuta tämän pelin hehkuttamista vaikka olenkin genren fani

Etenkin bossitaistelut melkosta ribaletta joissa ei ole oikeastaan mitään järkeä tai pelaamisen meininkiä. Tarina loppui kuin seinään. Maailma tyhjä ja ontto, millään ei ole mitään väliä mihinkään ja tutkimisella ei saa kuin turhautumista, kun missään ei ole mitään järkevää. Perusdialogi aivan täyttä höttöä, ainoa jonka dialogeissa oli jotain mielenkiintoista oli 2B/9S väliset sekä Pascal. Kaikki muu roskaa. Shoot em up kohtaukset oli kyllä pelin parasta antia, ne oli jopa ihan helvetin hyviä ja mukavaa vaihtelua perusmenolle.

Harvinaisen outo kokemus, kun luulin että tämä on hyväkin peli. Karkea 6/10, kerran pelasi ja ihan ton 10e hintalappunsa arvonen mutta ei enempää.

e: Musiikeista erityismaininta, ne oli kyllä keskivertoa selkeästi paremmat mutta ei mitään mestarillista mitkä jäis päähän soimaan edes päivän loppuun saakka.