Viimeksi pelaamasi peli ja mietteitä siitä

[arcane]

Slay the Spire

Alunperin taisin epäillä, ettei pelistä kamalan kauan hupia irtoa.

...mutta sitten iski innostus, avautui Act 4 ja tuli vielä neljäs hahmokin, Watcher. Nyt olen viimein pelannut jokaisella hahmolla läpi normaalisti + Act 4. Sellaiset kepeät 58h tätä kliksutellu, eli rahalle on varmasti saatu vastinetta. Kaikenlaisia achievementteja olisi vielä avattavana, josta ainakin osa vaatii rakentamaan sellaisia pakkoja, jota voisin vielä mieluusti lähteä yrittämään. Sopiva peli myös siinä, että ei tarvitse uhrata ajatuksia tarinalle eikä siten haittaa, vaikka peliin hetkeksi kyllästyisi ja palaisi takaisin sen pariin parin viikon tai kuukauden päästä uudestaan.

Pump It Up Prime 2

...tanssipeli-innostus lähti taas nousuun, ja kaveri ehdotteli että tavallisen 4-paneeli stepmania/itgn sijaan pelattaisiin 5-paneelista pumppia. Noh, tulipa sitten käytyä sitä kokeilemassa toisen ja kolmannenkin kerran. Näkemyksiä on monia mikä on paras, mutta jotenkin tykästyin askelkuvioihin ja padien tuntumaan. Tosin noh, en päässyt S7 vaikeampia kappaleita vielä läpi, joten tämä voi olla vielä uutuudenviehätystä kun ei tunnu erityisen raskaalta pelata. Ehkä tätä pitää silti jatkossakin yrittää, koska on arcade-koneista vähimmällä käytöllä. Musiikki on kauttaaltaan aika vahvaa Koreaa, mutta minunkin korvaani sopivia kappaleita löytyi kunhan jaksoi listaa rullata ja etsiä.

Vaikea sanoa tämän pohjalta, mikä muodostuu omaksi suosikikseni tanssipeleistä, mutta jos nyt saisi näistä rytmipeleistä rutiinin ja ainakin lähes viikottaisen liikuntaharrastuksen.

 

[Korppikuningas]

Pelasin Mafia 2 läpi pitkästä aikaa ja sen jälkeen alotin pelaa sitä Joe's Adventures DLC:tä.

Mafia 2 on hyvä... mutta toi dlc... voi jumalauta sitä poliisien määrää. Ei tota oo edes hauska pelata, kun oot etsintäkuulutettu ja oot menossa ostaa uusia vaatteita, niin poliisit onnistuu olemaan joka kerta siinä kaupan kulmalla, ettei voi mennä sinne kauppaan. Sit kun on pääsemässä poliiseja karkuun, niin aina tulee vastaan poliisi. Siis aina.

Siinä yhdessä alkutehtävssä kun ajettiin takaa sitä tyyppiä sieltä jäältä, ni sain sen monta kertaa blockattua niin ettei se pääse karkuun, mutta 100% joka kerta tuli poliisit siihen, ettei sille voinu tehä mitään ilman että ne poliisit alko ahdistelemaan... ja kun kaupungissa on noin kolme miljoonaa poliisia, niin aika hankalaa oli.

Seuraavaks kun pelaan sitä, niin etin kyllä jonkun modin mikä poistaa ne polisiit siitä, kun ei ne tuo siihen peliin yhtään mitään muuta ku vitutuskäyrää korkeemmaks.

Mafia 2 on 8.5/10 ja noi lisäosat on jotain 2/10 sen takia, että niissä on 34250982345089 poliisia ja jokaiseen fucking tehtävään on laitettu joku timeri.

Itse asiassa kun viimeks pelasin tätä lisäosaa, niin taisin kirjottaa muroon samanlaisen postauksen.

edit: ja siinä on vieläkin(!) sellanen bugi että kun ajaa sieltä DLC:n uudelta aluuelta vanhalle alueelle, niin siinä on joku white wall siinä alueiden reunalla keskellä tietä, että jos tuut siihen kovaa niin auto lentää volttia ja menee paskaks.

edit2: näköjään ne poliisit saa helposti pois, kun vaikka poistaa kansion police_char. Eipä tarvii sitäkään enää sitten kiroilla.

Mulla on kunnon kasettikekkerit tän lisäosan kanssa ja vielä kaks lisäriä jäljellä.

 

[Jumi]

Blasphemous (PC)

Metroidvania souls-liket ovat lempigenrejäni ja Steamin very positive -arvostelujen perusteella ostin pelin koska uskoin keskinkertaisenkin kokemuksen olevan tarpeeksi hyvä. Negatiivisissa arvosteluissa puhuttiin että kontrolleissa olisi jotain vikaa ja kritisoitiin joitain tasoloikkakohtia. Niin vain piru vie kävi, että juuri kontrollien tai pikemminkin pelattavuuden takia tämä peli jää kesken 6 tunnin kohdalle ja save file näyttää että 50% olisi pelattu.

Se mikä pelattavuudessa on vikana on vähän hankala selittää, mutta lyhyesti sanottuna ukkeli ei aina tee niin kuin sen odottaisi tekevän. Tärkeässä väistöliukuliikkeessä on näkymätön cool down joka vie tuntuman taistelusta vähän väliä kun ukkeli ei teekkään liikettä. Lisäksi liuvun jälkeen pitäisi aina lyödä vihollista selkään (taaksepäin) mutta mitä ihmettä, ukkeli lyökin eteenpäin! Nyt tässä kirjoittaessa tuli mieleen että ehkä peli tulkitsee suunnan siinä kohti kun ristiohjainta on painettu, eikä siinä kohtaa kun painaa lyöntinappia. Eli liukua tehtäessä ei voi ennakoida ja painaa valmiiksi taaksepäin (eteenpäin) kun vihollinen on vielä etupuolella. prkl! Lisäksi joskus vihollisten läpi ei voi liukua, erityisen hankalaksi homma meni yhdessä pomossa jonka tietyistä liikeistä ei voi liukua läpi. Siihen kun ottaa vielä mukaan liuvun cool downin niin pelaaja on erittäin ihmeissään miksi ukkeli ei tee mitään.

Myös pelkkä vihollisiin koskettaminen tekee vahinkoa ja heittää ukkelin taaksepäin. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta miksi yhdenkin vihollisen heiluttamaan ruukkuun on joskus turvallista koskea ja joskus ei? Tuonkin olisi voinut korjata sillä että ruukku olisi vaikka tulessa silloin kun siihen ei saa koskea. Nyt sillä ei ole mitään indikaattoria ja mitä vittua! -huudahduksia pääsee vähän väliä.

En pitänyt myöskään pikseligrafiikasta ja juonta en edes mainitse, uskonnollinen se taisi olla mutta muuten ei mitään hajua. Pistäisin refundin ellen olisi jo pelannut näin montaa tuntia.

2/5, hyvä esimerkki huonosta pelattavuudesta. Pelin pitäisi tehdä säännöt selväksi ja pitää niistä kiinni, eikä yhtäkkiä muuttaa niitä tiettyihin kohtiin.

Seuraavaksi vuorossa Code Vein, jossa ilmeisesti on joitain ihmeellisyyksiä mistä valittaa tänne mutta sentään se on ison pelitalon tekemä.

 

[gaattori]

Spyroa en PS1 aikoina pelannut lainaan, koska meidän ainoa konsoli oli N64 ja muutoin mentiin tietokoneilla. Nyt Reignate-versiona ensimmäinen Spyro oli herkkua ja jokainen kenttä tuli tahkottua 100% vaikkei aina ollut liian helppoa. Vaan Spyro 2 jotain mättää ja jää toistuvasti kesken.

Jo lähtokohtainen teema on vähemmän innostava: ei olla pelastamassa omaa kansaa vaan vieras kansa teki taikatemppuja ja Spyro joutui keskelle vierasta taistoa ja nyt vaan pitää kerätä esineitä jotta ehkä pääsisi kotiin.

Sitten on vastaantulevat sivutehtävät jotka voit suorittaa vasta myöhemmin kun olet oppinut tai ostanut uuden kyvyn, jonka tehtävän antaja tietää muttei voi sinulle opettaa. Ensimmäinen näistä on tikapuita pitkin kiipeäminen!

Kolmas paske on pomot jotka vaatii tiettyä taktiikkaa ja loogisin mahdollisimman nopeasti väistäminen ei toimi lainkaan. Jotta pomoa ei päihittäisi vahingossa, sillä on aivan liikaa osumapisteitä. Pomon päihittämiseen ei käytetä suoraan kykyjä, vaan kykyjä on käytettävä ilmaantuviin esineisiin. Valitttavasti vaan pomokin osaa hyödyntää ainakin osaa esineistä, mikä jää helposti huomaamatta kun epämääräisen kameran kera yrittää keskittyä Spyron ohjastamiseen.

Toivottavasti tämä 2 on kuin Mario-sarjan Sunshine ja seuraava osa saa kiinni alkuperäisen mielekkyydestä. Vielä vaan pitäisi ensin taistella viimeinen 1/3 tästä kiusankappaleesta.

 

[perato]

Kingdom Come: Deliverance (PC)

Tulipahan vihdoin tämäkin mammutti alotettua ja pelattua loppuun. Aluksi olin vähän penseä tämän suhteen, mutta hyvin pian tämä alkoi rapsuttaa sitä samaa kutinaa mitä esimerkiksi Skyrimkin. Pelikelloon tuli lopulta 106 tuntia, ja itse peli sano että aikajanaalla 95 tuntia. Kaikki questit pelin mukaan pelasin vaikka ainakin yksi meni tilaan "failed". Saavutuksia vaatimattomat <50%, joskin pari sieltä vähän saavutetuistakin. Toki ilman lisäreitä 100% olis mahdotonta.

Paljon tuli pelissä haahuiltua, levutettua hahmoa ja keräiltyä tavaraa. Vaikka peli ei sisällä mitään superharvinaisia itemejä joita lähtisi metsästämään tahi paljoakaan ostettavaa 20-30h jälkeen, nii silti jostain syystä jaksoin pyöriskellä bandit campeissa ja (sala)metsästää eläimiä metsässä ja nostaa taitotasoja jopa alchemystä lvl 13 asti.

Pelissä on ihan hemmetisti tunnelmaa. Valaistus, ympäristö ja luonto on ihan omiaan siihen, että tuolla oli kiva pyöriä ympäriinsä. Erityismaininnan voi antaa pelin kartasta joka ei ole sandbox-peliksi liian iso vaan tulee pelin kuluessa tutuksi, mutta tehtävissä ei silti päädytä koluamaan samoja paikkoja koko aikaa. Juonitehtävät oli paikoin ihan jees, mutta koska levutin hahmon niin korkealle, oli varsinki loppupään tehtävät välillä jopa koomisen helppoja. Alussa hahmo on täysmitätön sepänpoika, lopussa supersotilas joka tappaa puolet armeijasta yksin, kunhan nyt ei kaikkien kimppuun käy kerralla. Juoni nyt oli keskinkertainen, mitä voinee pitää positiivisena kommenttina minun suusta. Ei herättänyt itsessä tunteita suuntaan tai toiseen, ääninäyttely ja tekstit ihan jees.

Paljon kehuttu/parjattu taistelujärjestelmä minusta lopulta päätyi varsin yksioikoiseksi vastaiskun hakkaamiseksi, enkä oikeen noihin hienouksiin tuossa päässyt. Lähes kaikki viholliset kaatui sillä, että odotti heidän lyövän ja sitten löi "riposten". Jousiammunta pysyi tyydyttävänä loppuun asti, oli aina yhtä hauskaa jos osui(tai ei osunut edes metrin päästä). Se olikin ainoa asekyky joka tuli nostettua tasolle 20.

Aivan niin "realistinen" tämä peli ei ollut mitä olin ymmärtänyt, aika paljon kaikkea pelillistä ja pelattavuutta lisäävää tähä oli laitettu. Sen lisäksi peli oli toisinaan hyvinkin vaihtelevan laatuinen. Toisinaan tuntui että maailma reagoi, toisinaan tuntui että meno oli kuin murmelin päivänä, samat jutut toistuu ilman suurempaa tolkkua. Toisinaan taas tuli sitten fiilis, että peli oli edelleen paikoin kesken.

Spyro *snip*

Jossain määrin samanlaisia fiiliksiä herätti itellä tuo kakkonen. Kolmonen oli sit siihen verrattuna taas paluu lähemmäs ykköstä. Nuo pomot oli kyl muistaakseni lopulta kaikki helppoja, niissä oli joku yks asia jolla ne sit päihitti ihan satanolla.

 

[Jumi]

Nioh 2 (PS4, PC vuoden sisällä)

Nioh 1 oli ristiriitainen peli. Pidin monipuolisesta taistelusta ja hahmon kehityksestä erittäin paljon, mutta peli alkoi jossain välissä toistamaan ja tylsistyttämään niin pahasti että jätin sen kesken vaikka pidin sitä monilta osilta parempana kuin Soulsborneja. Nioh 2:sta on takana nyt reilut 20h ja tuntuu paremmalta mitä ensimmäinen osa. Peli näyttää ja tuntuu aluksi aivan samanlaiselta, mutta pistin nopeasti merkille paremman rytmityksen ja kenttäsuunnittelun. Pitkien parin tunnin päätehtävien lisäksi kartalta löytyy pieniä puolen tunnin sivutehtäviä ja pelkkiä pomojen uusinta taisteluita. Nuinhan se taisi olla Nioh 1:ssäkin mutta jostain syystä nyt eteneminen tuntuu paremmalta. Hyvää kenttäsuunnitelua on näkynyt parissa kohtaa, esim. kolmannessa päätehtävässä pääsee näkemään alueen jonne myöhemmin joutuu ja oikean reitin on voinut suunnitella etukäteen. Oikeat reitin valinnat ja oikotiet helpottavat vaikeaa peliä paljon, ja pomoille pääsee aina juoksemaan suoraan.

Olen keskiverto Soulsbornepelaaja eli tottunut kuolemaan & oppimaan virheistäni, silti tämä on aivan pirun vaikea (alussa) ja meinasin jättää pelin kesken heti ensimmäiseen tehtävään. Uusien demonikykyjen oppimisen jälkeen peli helpottuikin hieman ja imaisi mukaansa. Taistelu on vielä parempaa kuin ykösessä ja aselajeja on 9 joilla kaikilla on oma kykypuu ja omat liikkeet, joista voi muodostaa tehokkaita komboja.

Toimintapuoli on erityisen hyvässä kunnossa, hahmon kehitykseen on monia vaihtoehtoja ja eteneminen sujuvaa, mutta vaikeaa. Vahva ehdokas vuoden toimintapeliksi, ehkä jopa vuoden peliksi jos Cyberpunk2077 floppaa.
9/10.

 

[arcane]

Drakan: Order of the Flame (PC)

Nostalgiaviisari värisi, kun vahingossa huomasin että tähän olisi olemassa kaikenlaista patchia, että toimii myös moderneilla koneilla. Aikanaan tämä taisi tulla jonkun näytönohjaimen mukana (GeForce 2?), ja ensimmäisen kerran sitä yritin pelailla koneella, jonka suorituskyky ei enää riittänyt avautuvassa ulkomaailmassa.

Hieman Tomb Raider-tyylinen peli irunsasrintaisine sankarittarineen, mutta tässä pääsee lentelemään lohikäärmeellä ja huitelemaan miekoilla. Taistelu on aika kankeaa, lähinnä pyöritään vihollisen ympärillä ja huidellaan, koska erikoisliikkeet tapahtuvat melko satunnaisesti ja blocki on hidas eikä tunnu edes tekevän mitään. Lisäksi hyvän pelisuunnittelun mukaisesti puolessa välissä tulee kaikenlaista ansaluolastoa, joiden ansat tappavat yhdestä eivätkä hirveästi varota etukäteen olemassaolostaan. Quick save on paras ystävä, ja sitä saa käyttää myös koska patchienkin jälkeen pelin fysiikat saavat toisinaan lohikäärmeen jumiin kaikenlaisiin oviaukkoihin ja sinkoaa sankarittaren täysiä kattoon tai seinään.

Nostalgian vuoksihan minä tämän lähinnä pelasin, pelinä aika keskinkertainen tai melkein kehno. En ollut koskaan nähnyt pelin loppupäätä, mutta enpä voi sanoa missanneeni juuri mitään. Viimeiset luolastot ovat vihollisineen lähinnä perseestä, hyvät musiikit on käyty läpi ja niitä soitetaan jo toista kertaa, ja peli lopettaa todella antikliimaksisiin lopputaisteluihin ja cliffhangeriin.

Musiikit ovat erinomaiset. Muistan pitäneeni niistä jo pienenä, ja vakuutuin niistä jälleen.

 

[gaattori]

Sanitarium – Hullun hommaa

<p>Vankka seikkailupeli mielen pimeämmästä olemuksesta</p>

www.pelit.fi

Seikkailupelifanina tämä vähän synkempi peli on kiehtonut aina tuolta julkaisusta ja lehtijutuista asti. Ei vaan ollut silloin juuri mahdollisuutta ostella pelejä, joten kertakäyttöiset pelit oli vielä alempana sijalla hankinnoissa. Nyt digijulkaisuna pääsin vihdoin tähän käsiksi ja pitkä odotus ei loppunut pettymykseen.

Ulkoasu muistutti aikoinaan Diablosta ja kuulin valituksia murhanhimoisista linnuista, joten pelkäsin tämänkin olevan toimintaseikkailu. Mutta onneksi kyseessä oli vain yksittäinen ja täysin turha toimintapuzzle. Pari muutakin hieman hektisempää puzzlea tuli vastaan, mutta suurin osa pelistä on rentoa kävelyä, juttelua ja esineiden käyttöä. Vaihtelun vuoksi seassa on muutama yhdenruudun älytehtävä jossa yleensä joutuu päättelemään nappien tarkoituksen ja niiden painelu järjestyksen. Yksi sävelkorkeuksien tunnistus oli puukorvan kiusana mukana ja se olikin ainoa jonka ratkaisun jouduin lunttaamaan.

Pelin lähtökohta on että hahmo on mielisairaalassa muistinsa menettäneenä. Tätä hulluutta syötetään pelaajalle jaksoittain vaihtuvilla näennäisen irrallisilla teemoilla ja sivujuonina. Hahmon muisti ei ole vahva pelin edetessäkään, mutta pelaajan kannattaa kiinnittää huomiota yksityiskohtiin sillä kaikki nivoutuu pikkuhiljaa yhteen.

 

[perato]

Starcraft 2: Wings of Liberty ja Heart of the Swarm

Kolmisen vuotta takaperin oli ensipeluu näillä ja silloin tykkäsin ihan satasella, varsinkin Terranien ja Protossin kampanjat oli hyviä. Nyt ei varsinaisesti erillisemmin uutta ajatusta tullut kuin ihmetys, että miten tuo Heart of the Swarm tuntuu niin köykäseltä vaikka Zergeillä tykkäsin ykkösessäkin pelata. Monessa tehtävässä tuntuu olevan kiire enkä oikeen pysy mukana niissä, joten pakko spämmätä vaan yhtä tai kahta yksikköä kun ei ole aikaa hienostella ja makrota. Paljon olis kaikenlaista erikoisyksikköä, mut ei vaan ehi etes rakentaa niiden rakennusta saati et jaksais makrota erilliset groupit niille. Samalla sit taas Normal-tasolla tolla Kerriganilla voi pätkiä lähes joka basen paskaks. Ainoastaan yhessä tasossa meinas olla vaikeutta tuhota tukikohtaa, mutta siinäkin itseasiasa puuttui ko. hahmo ja herona toimi Stukov. Tarinan osalta tää on myös jotenki vähän köykänen "parannellaan armeijaa, jotta tapetaan pääpahis", puolen välin jälkeen aloin skippaileen aika huolella noita tekstejä ja videoita.

Jänskättää toisaalta kun muistan ettei viimeksikkään ollut hirveitä hinkuja protossin kampanjaa pelata ja sit ainakin omien arvioiden mukaan olen nauttinut siitä yhtä paljon kuin Terranin kampanjasta. Nyt taas samanlainen fiilis, pitänee ottaa jotain tähän väliin.

Mutta kyllähän nämä singleplayer strategiakutinaa rapsuttaa oikeen mukavasti.

 

[Hulikopteri]

Call Of Duty: Modern Warfare (2019)

Kampanjaa pelattu muutama tunti ja maistuu hyvältä. Kuten olenkin sanonut, vaikka onkin yksinkertaista räiskintää niin yllättävän piristävää kaikenmaailman 100h pelieeposten keskellä mitä ei kerkiä pelaamaan. Juoni on yllättävän hyvä myös ja pienet uudistukset on ihan hyviä.

Multiplayer ja Warzone on taas etenkin kavereiden kanssa tosi mukavaa. Vaikka onkin aika tuttua sarjan aijemmista peleistä, mutta mitä sitä hyvää kaavaa muuttamaan.

Positiivinen yllätys siis ja virkistävä paluu pelisarjan pariin.

 

[Maki-Taaki]

Ostin alennuksesta Ghost Recon Breakpointin kun huomasin siihen tulleen tuollaisen "Immersive mode" vaikeustason/pelimuodon. Muistan kun tämä peli aikoinaan tuli niin pettymys oli aikamoinen kun oli jotenkin niin helpon tuntuinen tai muuten vaan nopeasti kasaan sutaistu veto, että kiinnostus hiipui. Katselin videoita tuota immersive modista ja testasin viikonloppuna ilmaiseksi ja kyllä tuo sen verran vei mukanaan, että päätin sen 20€ tuohon perusversioon sijoittaa.

Immersive mode ei täydellinen ole mutta kun ruuvaa niitä vaikeustasoja ylöspäin niin kyllä tähän vaikeutta saa ja joutuu miettimään miten hyökkää eri paikkoihin ettei saa hälytyksiä aikaan ja sitä myöden puolta armeijaa kimppuun. Kyllä tätä varmasti tulee pelattua kun nyt tuntuu, että haastetta saa enemmän kuin tarpeeksi ja pelistä saa muokattua sellaisen ettei jokaisessa asiassa pidetä kädestä kiinni.

 

[Refloni]

Disco Elysium

Vanhanaikainen ylhäältä kuvattu roolipeli. Rappiolla oleva etsivä herää rähjäisestä hotellihuoneesta vailla muistikuvia. Jokin murha tässä pitäisi selvittää, mutta tärkeämpää tuntuu olevan itsensä etsiminen.

Taistelut on jätetty viisaasti kokonaan pois, ja lopputulos muistuttaa enemmän naksuseikkailua kuin RPG:tä. Pelissä kehitetään hahmoa, juoksennellaan ympäriinsä, keskustellaan, keskustellaan ja keskustellaan. Hyvää dialogia on aivan järjettömät määrät. Maailma on niin omaperäinen, että on vaikea sanoa mitä genreä se edustaa. Fantasiaa kai, johon on sekoitettu scifiä ja dieselpunkia? Uusia ideoita on sammiokaupalla.

Elysiumia on kehuttu parhaaksi roolipeliksi sitten Planescape Tormentin ja genrensä virstanpylvääksi. Voi olla. Toisin kuin monet, itse en rakastunut peliin, vaikka se onkin huikean hyvä. Loppumetreillä lässähtävä tarina jätti tunnetasolla vähän kylmäksi.

Pelin tehnyt ZA/UM on silti selvästi roolipelitaivaan uusi tähti. Firman tulevat teokset kiinnostavat kiljoona kertaa enemmän kuin jonkun Bethesdan tai Biowaren seuraava rahastus.

Last Day of June

En olisi edes vilkaissut peliä kahdesti, ellei se olisi sisältynyt Epicin ilmaisjakeluun. Assassin's Creed Syndicaten 98-prosenttinen läpäisy kuitenkin jätti sellaisen taisteluväsymyksen, että kaipasin jotain parin tunnin indie-taidepaukkua välipalaksi ja otin sitten tämän peluuseen.

Odotin tekotaiteellista kävelysimulaattoria nyyhkytarinalla, mutta paketista paljastuikin ehta seikkailupeli, ja vielä aika hyvä sellainen.

Spoileri: Pelin keskivaihetta

Päähenkilön June-vaimo kuoli kolarissa vuosia sitten. Hän onnistuu palaamaan maagisen maalauksen avulla vaimonsa kuolinpäivään ja saa mahdollisuuden muokata menneisyyttä. Pelaaja pääsee ohjaamaan vuorotellen useita hahmoja, joilla kaikilla on osansa onnettomassa ketjureaktiossa, joka aikanaan vei Junelta hengen.

Ja sitten ratkotaan pulmia! Kikka on, että kolari yritetään aina estää kulloisellakin hahmolla, katsotaan mitä käy (Mayu... eikun June kuolee) ja murmelinpäivä kelataan alkuun. Hahmojen tekemiset riippuvat toisistaan mielenkiintoisin tavoin. Esimerkki: kolari johtui pikkupojasta, joka säntäsi tielle jalkapallon perässä. Värkkäät hänelle leijan, jotta naskali lennättää sitä eikä leiki liikenteen seassa. Nyt naapurin täti ei saa kiinnitettyä muuttokuormaansa, koska siihen olisi tarvittu narua, joka käytettiin pojan leijaan. Huonosti kiinnitetyt tavarat putoavat tielle matkan aikana ja aiheuttavat alkuperäisen kolarin. Kolmas hahmo voisi ehkä auttaa, mutta silläkin voi olla arvaamattomia seurauksia...

Samaa päivää pyöritetään uudestaan ja uudestaan parametreja muutellen ja on aina jännää nähdä, mihin uusi yhdistelmä johtaa.

Tarina on hyvin rakennettu ja viihdyttää loppuun asti. Melankolisuudestaan huolimatta siinä on outoa hyväntuulisuutta ja loppu on oikein tyydyttävä.

Supraland

Supraland on... Pulmapeli? Metroidvania? "Toimintaseikkailu" lienee lähimpänä, mutta se on niin lavea sateenvarjotermi, ettei tarkoita oikein mitään. Supralandissa on pulmapeliksi liian intensiivinen taistelu ja taistelupeliksi liian vaikeat pulmat. Pelissä kuitenkin taistellaan, tasohypellään, tutkitaan paikkoja ja ratkaistaan pulmia.

Peli on vähän geneerinen mutta erinomaisesti suunniteltu. Kliseinen tarina unohtuu nopeasti, kun värikäs maailma, näppärät pulmat ja kovaa vauhtia kasvava kykypaletti varastavat show'n. Koko ajan eteen lyödään jotain uutta ja mielenkiintoista. Suurin osa viittauksista ja vitseistä on hauskoja. Peli on vieläpä lokalisoitu suomeksi ja käännös on laadukas.

Lopputeksteissä piti hieraista silmiä, kun täräytettiin että 95% Supralandista on yhden miehen käsialaa. Peli on niin laaja ja tasokas, etten ollut edes tajunnut sitä indietuotannoksi. (Ja lopputekstien aikana soiva rallatus jumittui päähäni päiväkausiksi.)

Afterparty

Erinomaisen Oxenfreen tehneen studion uusi tuotos on jälleen yliluonnollinen teiniseikkailu, mutta tällä kertaa autiosaaren ja kummitusjuttujen sijaan tarjolla on ryyppyreissu helvetissä.

Komediaseikkailupelissä kaverukset Milo ja Lola kuolevat ja päätyvät Hornaan. Paikka on mainettaan parempi, sillä sielujen kidutus kestää vain yhdeksästä viiteen ja vapaa-aika on tauotonta biletystä. Kovimmat hipat pitää tietysti itse Saatana, ja huhujen mukaan ihminen voisi palata elävien kirjoihin päihittämällä pääpirun juomapelissä. Kännäämisestä on tehty pelimekaniikka, sillä vetämällä paukun oikealla hetkellä saa ylimääräisiä dialogivaihtoehtoja. Eri juomat muuttavat päähahmojen luonnetta eri tavoin ja kokeilujen tekeminen on hauskaa.

Peli muistuttaa paljon Oxenfreetä. Kuvakulma, jossa hahmot näkyvät liian pieninä, on sama ja dialogisysteemi toimii samalla tavalla. Pulmat ovat jälleen kerran triviaaleja ja valinnat aitoja - ainakin siltä tuntuu. Monessa kohtaa jäi fiilis, että tarina aivan aidosti haarautui kahteen suuntaan ja pelaajana vain valitsin niistä toisen. Telltalen peleistä ja Life is Strange 2:sta tutusta pelaajan kusetuksesta ei ollut mitään merkkiä. Olen pelannut niin Oxenfreen kuin Afterpartyn vain kerran läpi, joten en tiedä, mutta olen lähes varma että valinnoilla on näissä oikeasti merkitystä.

Kuten Oxenfreessä, osa dialogista on myötähävettävää teineilyä mutta enemmistö nautinnollista kuultavaa. Vitsit toimivat yleensä ja hahmoilla on persoonaa. Varsinkin ääninäyttelijä Dave Fennoyn elämää suurempi Saatana jäi mieleen.

Pelissä on tietenkin useampi loppu. Aivan maaliviivalla onnistuin vahingossa painamaan väärää dialogivaihtoehtoa kriittisessä kohdassa, ja peli palkitsi möhläykseni välittömästi automaattitallennuksella. Huonostihan siinä sitten kävi. Peli on onneksi kevytmielinen ja väänsi vitsiä loppuun asti, joten hyvä fiilis jäi epäoptimaalisesta loppuratkaisusta huolimatta.

 

[Partis]

Olen pelannut niin Oxenfreen kuin Afterpartyn vain kerran läpi

Kannattaa se oxenfree pelata vielä toisen kerran sillä vasta toisella kierroksella voi saada pelin oikean lopun ja siinä on myös uutta dialogia ja muistaakseni ihan uusia tapahtumiakin, koska se päähahmo on kokenut kaiken jo kertaalleen.
Mielestäni peli ei mitenkään edes vihjaa, että uusi kierros eroaisi mitenkään ekasta läpäisystä ja tuo olisi mennyt mullakin täysin ohi ellen olisi mennyt läpäisyn jälkeen googlettamaan muiden mietteitä pelistä.

 

[arcane]

Resident Evil 3: Nemesis (GameCube)

Varhaisimmat muistot RE3 pelaamisesta minulla on tietokoneella ala-asteaikaan. Pelasin easyllä jonkinlaista ware-versiota, josta puuttuivat välivideot ja mahdollisesti myös hyytävä musiikki. Kun musiikin poistaa Re3:sta, peli ei ollut muuten nyhverölle lapselle juurikaan pelottava ainakaan easyn tarjoamalla asearsenaalilla. Tästä huolimatta peli hyytyi jo ennen kellotornia, koska olin yksinkertaisesti surkea, enkä pärjännyt sinne asti. En tiedä mitä pelistä nuorena ajattelin - se oli kuitenkin ensimmäinen kosketukseni sarjaan.

Toisen kerran pelasin GameCubella vuosia myöhemmin hardilla, väistäen lähes kaikki Nemesis-tappelut. Nyt pelasin tahallani nimenomaan ottaen vastaan kaikki Nemesis-taistelut... Tankkikontrolleilla Nemesiksen väistely on miltei mahdotonta muuten kuin jotain pöytää ympäri pyörien, väistöliike on arvaamaton ja lattialle/Nemesiksen käsittelyyn joutuessa saa ohjaimen nappeja raivorunnoa, ettei peli pääty siihen. Nimestään huolimatta Nemesis on pelin raivostuttavin ja huonoin puoli. Nemesistä vastaan joutuu joko juoksemaan tai taistelemaan ihan jatkuvasti. Jos kuitenkin taistelee, saa pelialuetta tutkia muuten sentään rauhassa. Tosin lopussa saa bonukset, jotka tekevät parista viimeisestä alueesta täysin triviaaleja.

Noin muuten peli on ristiriitainen, ja mielestäni Veronican jälkeen heti huonoin pääsarjan RE. Peli on kovin lineaarinen, käytävät ovat pitkiä putkia, tutkimista on kovin vähän eikä aiempien pelien itseensäkietoutuvaa tasosuunnittelua ole tarjolla juurikaan. Kaupungin jälkeen alueet ovat pikaisia pyrähdyksiä siellä täällä, ja jotenkin puuttuu sellainen koherentti kokonaisuus. Samalla kuitenkin kaupunkimaisemat, puisto ja kellotorni ovat alueina todella miellyttäviä katsella, ja kaikesta huolimatta peli tarjoaa ihan tyydyttävän lopetuksen. Minusta nyt kuitenkin tuntuu, ettei minun tarvitse tätä enää pelata... ellei sitten tuhlaa ~5h elämästään jonkun RE-maratoonin osana.

Resident Evil 3 (PC, remake)

Originaalista on siis hyvä lähteä parantamaan. Erinomaisen RE2 remaken jälkeen oli aika yllätys, että kolmonen tuli vain hieman yli vuoden jälkeen, osan asioiden uusiokäytöstä huolimatta.

Peli on jo kovasti saanut kritiikkiä kestosta. Aiemmista remakeista poiketen se juurikan laajenna aluetta, ja minulla peliajaksi tuli ~6,5h oikein hitaasti pelaten - ei siis kovin paljoa originaalia kauempaa. Pelin alku lupaa todella hyvää, kun pientä kaupunkialuetta käydään läpi. Pelasin alueen järjestyksessä, jossa en loppujen lopuksi törmännyt Nemesikseen kuin pari kertaa salamannopeasti peräkkäin, ja molemmilla kerroilla siitä pääsi eroon välittömästi. Yllätys sen sijaan oli melko ikävä, kun tajusin että tämä pieni kaupunkialue on laajentamisen sijaan tiivistetty mukaelma alkuperäisestä, heittäen romukoppaan lähes kaikki tunnistettavat maamerkit ja paikat. Uusi mukaelma on hyvä, mutta erittäin pieni ja puzzlet ovat pääosin poissa.

...ja tähän kaupunkialueeseen ja täysin olemattomaan Nemesikseen se sitten jäikin, mitä peliltä odotin. Resident Evilin remaket ovat tähän asti aina ottaneet alkuperäiset kartat ja laajentaneet niitä huolellisella kädellä. RE3 on sen sijaan käynyt vauhdikkaasti leikkauspöydällä. Useita alueita on poistettu, pari epämääräistä uutta on tuotu tilalle ja yhtä laajennettu. Valitettavasti nämä leikatut alueet olivat ehdottomasti ne mitä olisin alkuperäisestä halunnut pitää, ja laajennettu alue oli... noh, ihan miellyttävä mutta ei ehkä laajentamisen arvoinen. Puzzleja on koko pelin aikana... noh, ehkä 3, ja kaikkien kerättävien tavaroiden käyttökode on täysin ilmiselvä eikä valinnanvaraa edes ole.

Samalla on tuotu mukaan kaikkea melko käsittämätöntä uutta. Todella koreilevia välivideoita, takaa-ajokohtauksia (ei onneksi juurikaan pelattavia tai QT-elementtejä) ja uusia pomotaisteluita. Viimeisistä pidin, vaikka ne tuntuivat aika övereiltä. Melkein kaikista näistä lisäyksistä tulee valitettavasti mieleen Resident Evil 6 tai Revelationsin pahassa mielessä, mutta pysyvät sentään vielä jollain tapaa hyvän maun rajamailla. Uusia vihollistyyppejäkin tuli taas muutamia, ja ne ovat pääosin kaikki huonoja lisäyksiä, jotka eivät oikein istu originaalitrilogian tyyliin. Jollain on vaikeustasoa kuitenkin pitänyt yrittää tuoda ylöspäin, vaikka pelaamallani Standard-vaikeustasolla huvitti, miten paljon tallennuspisteitä, panoksia ja kaikenlaista tarjottiin joka hyllyssä. Kertoo paljon, etten pelin aikana käyttänyt kuin pari panoksien tekoon tarvittavaa ruutitölkkiä, ja niitä jäi yli sellaiset ~40 kappaletta, samalla kun muitakin panoksia jäi todella paljon.

Kuten originaali, jätti tämäkin siis aika ristiriitaiset tunteet pintaan ja ollaan jälleen päädytty sellaiseen identiteettikriisiin, ettei ole ihan selvää ketä on haluttu miellyttää... mutta itse pelaaminen kelpasi mainiosti. Kaikesta omituisesta ja usein ns. "vääristä" muutoksista huolimatta pidin tästä huomattavasti enemmän kuin originaalista RE3:sta... Voisin ottaa peliä toisenkin kierroksen. Alueita oli pääosin mukava tutkia, ammuskelu toimii, tunnelma on kohdillaan. Peli ei ole edes etäisesti pelottava, mutta eipä ollut alkuperäinenkään juuri musiikkia lukuunottamatta.

Sellainen vahvahko 3/5. Ei huono. Ei kehuttavan hyvä. Mutta AIVAN liian kallis.

Mukana tulee RE: Resistance -moninpeli. Testasin sitä yhden matsin... eikä se herättänyt oikein tunteita mihinkään suuntaan. Ihmeellistä sompailua pienissä tasoissa mekaniikoilla, jotka ovat suunniteltu pääosin yksinpeliä varten. Ja homma yritetään vakavalla naamalla sitoa RE-universumiin, vaikka toimii suurinpiirtein yhtä hyvin kuin elokuvat.

Minusta tässä olisi ollut kaksi mahdollisuutta, miten peli olisi saanut vähemmän kädenlämpöisen vastaanoton ja enemmän anteeksi. Joko...

a) Dumpata Resistance ja RE2 ilmaiset dlc-minipelit. Käyttää kehitysaikaa täysimittaiseen remakeen. Unohtaa prameilevat elokuvamaisuudet, ja pyrkiä ottamaan kaikki irti alkuperäisestä, eli helliä alkuperäisiä alueita kuten RE2 remake teki sitä sopivasti laajentaen. Laajentaa erityisesti kaupunkiosuutta, pitämällä alkuperäinen kartta mutta lisäämällä vierailtavia rakennuksia ja kujia, jotka liittävät alueen paremmin yhteen.

b) Dumpata Resistance ja RE2 ilmaiset dlc-minipelit. Erillisen pelin sijasta myydä RE3 dlc:nä, noin 20-30€ hintalapulla, karsimalla tuotantokustannuksista esim. pitämällä uusitun juonen yksinkertaisempana ja lähempänä alkuperäistä ja vähentämällä elokuvamaisia välivideoita.

 

[Jumi]

Nioh 2 (PS4, PC varmaan syksyllä)

Launch trailer:



Team Ninjan haastaja Dark Soulsseille mutta kaavaa on hämmennetty paljon omilla ideoilla. Taistelu on tarkkaa eikä peli ole helppo. Iso ero Soulsseihin on suuri varusteiden ja aseiden määrä, joita yhdistelemällä voi saada aikaan aikamoisia tappokoneita.

Pelasin sarjan ensimmäistä peliä puoleen väliin mutta kyllästyin, vaikka joiltain osin pidin sitä erittäin hyvänä pelinä ja esikuvaansa (Dark Souls) parempana. Tämä jatko-osa on varsin kummallinen tapaus, sillä se näyttää ensinäkemältä aivan samalta peliltä. Valikoita ja gameplayta myöten kaikki näyttää samalta, vihollisten lisäksi matkassa on jopa pari Nioh 1:n kenttää! Tämä on enemmänkin Nioh 1.5, eikä ensimmäistä osaa tarvitse olla pelattuna.

Täysin uutta ovat 2 asetyyppiä (9 yhteensä), yokai shift + soul coret jotka korvaavat living weaponin ja tekevät taistelusta vieläkin monipuolisempaa. Konepellin alla juttuja on säädetty huolella ja rytmitys & kenttäsuunnittelu on silloin tällöin oikein hyvää.

Gameplay-loop toimii siten että aluksi "tukikohdassa" tarkastaan edellisestä tehtävästä saatu Diablomainen random luutti ja oma varustus, päivitetään/myydään vehkeitä ja sitten valitaan avoinna oleva tehtävä. Sitten taas sama uudestaan, eikä edes kyllästytä! Vähän väliä peli lyö kouraan uuden taidon tai taian, ja sitten kymmenien tuntien jälkeen kun peli on vihdoin läpi ja "kaikki nähty" alkaa täydellisen buildin tekeminen maksimilevelin varusteita yhdistelemällä. Youtubesta löytyy jo ties minkälaista OP-buildia jolla 5 minuutin pomotaistelun saa menemään 5 sekuntiin. Tehtävien välissä tapahtuvaa valikkosurffausta on aika paljon, mutta jostain syystä en tällä kertaa kyllästynyt siihen.

Taistelu on toteutettu erittäin hyvin ja pidän sitä niukasti parhaimpana mitä Soulsborneissa on nähty. Asetyypit, stancen vaihdot, weapon skillit, ninjutsut, taiat ja uudet yokai skillit pitävät mielenkiinnon hyvin yllä ja tekevät taistelusta erittäin monipuolista. Huonoinpana puolena pidän sitä että vihut tekevät aivan hillittömästi damagea, ja light armoria käyttäessä ukkeli ei kestä kuin 1-3 osumaa. Toisaalta se kannustaa täydelliseen pelaamiseen ja osin se onnistuukin, mutta kyllä harmittaa kun kuolema korjaakin täysin yht'äkkiä. Kontrollit ovat onneksi nopeat & tarkat ja pelin edetessä tarjotaan vaikka minkälaisia työkaluja vihujen jallittamiseen, mutta alkupeli on hankala.

Tarina on lähes turha. Ihan hyvä idea ottaa oikeita henkilöitä & tapahtumia Japanin historiasta ja lisätä niihin fantasiaa, mutta ei vain innosta koska tarina pomppii eteenpäin irrallisissa välivideoissa eikä niistä saa minkäänlaista otetta.

Ostin pelin heti julkaisussa kuukausi sitten ja siitä lähtien olen pelannut vähintään pari tuntia päivässä. Nyt reilun 60h jälkeen olen loppusuoralla ja pystyn kertomaan että tässä on vahva ehdokas vuoden toimintapeliksi. Vertaukseksi sanottava että kokonaisuutena Sekiroa oli hauskempi pelata, mutta tämä peli on pitkäikäisempi ja monipuolisempi. En millään usko että Ghost of Tsushima pistää paremmaksi.

9/10, kerrassaan loistava AAA-luokan armoton toimintamättö.

Neuvoja aloittelijalle ja gameplayvideota:

 

[perato]

Starcraft 2: Wings of Liberty ja Heart of the Swarm

Kolmisen vuotta takaperin oli ensipeluu näillä ja silloin tykkäsin ihan satasella, varsinkin Terranien ja Protossin kampanjat oli hyviä. Nyt ei varsinaisesti erillisemmin uutta ajatusta tullut kuin ihmetys, että miten tuo Heart of the Swarm tuntuu niin köykäseltä vaikka Zergeillä tykkäsin ykkösessäkin pelata. Monessa tehtävässä tuntuu olevan kiire enkä oikeen pysy mukana niissä, joten pakko spämmätä vaan yhtä tai kahta yksikköä kun ei ole aikaa hienostella ja makrota. Paljon olis kaikenlaista erikoisyksikköä, mut ei vaan ehi etes rakentaa niiden rakennusta saati et jaksais makrota erilliset groupit niille. Samalla sit taas Normal-tasolla tolla Kerriganilla voi pätkiä lähes joka basen paskaks. Ainoastaan yhessä tasossa meinas olla vaikeutta tuhota tukikohtaa, mutta siinäkin itseasiasa puuttui ko. hahmo ja herona toimi Stukov. Tarinan osalta tää on myös jotenki vähän köykänen "parannellaan armeijaa, jotta tapetaan pääpahis", puolen välin jälkeen aloin skippaileen aika huolella noita tekstejä ja videoita.

Jänskättää toisaalta kun muistan ettei viimeksikkään ollut hirveitä hinkuja protossin kampanjaa pelata ja sit ainakin omien arvioiden mukaan olen nauttinut siitä yhtä paljon kuin Terranin kampanjasta. Nyt taas samanlainen fiilis, pitänee ottaa jotain tähän väliin.

Mutta kyllähän nämä singleplayer strategiakutinaa rapsuttaa oikeen mukavasti.

Pikavilkasulla omaan vanhaan arvioon Legacy of the Void kampanjasta, niin pitkälti samat mielikuvat, mutta jostain syystä olen silloin antanut tälle ruhtinaalliset 95 pojoa, vaikka ei kyl mitenkään päin viihdyttävyydessään Wings of Libertyn tasoa. Selkeä tasonnosto kyllä tuohon Heart of the Swarmiin, ja suurin osa tasoista oli oikeen miellyttäviä pelata. Edelleen pidän ongelmana, että perusvaikeustasolla oli aika paljolti kaks yksikköä käytössa(Stalker ja sit Carrier kun se tuli). Jokunen zealotti sekaan. Toisaalta nuo aluksen erikoiskyvyt teki tästä ihan kohtalaisen mielenkiintoisen kun Pylonin pysty taikomaan minne vaan ja sinne sekaan sit warp gatella lisää joukkoja. Tarinan kohalla aloin hyppimään videot jo puolen välin jälkeen. Turhan blizzard-"laatua" nämä pahikset ja superdramaattiset keskustelut.

Two Point Hospital (PC)
Haa, todellakin positiivinen yllätys. Ei aiempaa Theme Hospital taustaa itellä, niin ei mitään nostalgiafiboja tätä kohtaan. Wishlistillä toki ollut ja toiveissa että tästä vähän hupia piisaisi, mutta tämä yllättänyt ihan kunnolla. Vasta 9. sairaala menossa ja uutta tulee tarjolle koko ajan ja löytää samalla uutta ihan itsekin. Avovaimon kanssa(sillä oma kampanja) paukutettu jo yli 60h pariin viikkoon. Mukava ollut räplätä tätä. Aluksi vähän harmitti, että sairaalat on niin "vaikeita" malleiltaan, mutta nyt ehkä enemmänkin sitä mieltä, että tämä juuri tuo mielekkyyttä ku semmosta aivan täydellistä hiomista on vaikeampi harrastaa. Prison Architectissä nimenomaan ehkä kyllästyminen tuli siihen vapaan muodon hiomisen "tylsyyteen" kuin itse mekaniikan tylsyyteen. Tässä uusi sairaala tarjoaa aina uudet haasteensa. Verrattavissa hyvinkin Tropicoon jossa tehtäväkohtaiset haasteet pitää pelin freesinä pelkän sandboxin sijaan.


Q.U.B.E. 2 (PC) (Epicin ilmaistarjonta osa X)
Aikanaan hetken testasin ja totesin, ettei ohjaimella oikeen luonnistu, joten jäi tauolle. Nyt sit näppis-hiiri combolla aloitin uudestaan. Ekaa osaa en ole pelannut, joten siitä ei mitään tietoa. Tämä vähän tasapaksu kokemuksena tähän mennessä. 11 chapteria joista 7 pelattuna reiluun 100 minuuttiin. 30 minuuttia meni viimisen chapterin kanssa, että josko tämä alkais tässä vähän hidastumaan ennen kuin päättyy. Puzzlet hyvin helppoja ollut tähän mennessä ja strukturoitu hyvin voimakkaasti rajautumaan huoneisiin, joihin mennään yksi kerrallaan. Uusia asioita opitaan ennen kuin ne laitetaan käytäntöön, mutta uuden asian oppimiseen käytettiin ainakin edellisessä kolmessa chapterissa enemmän aikaa kuin niiden käyttämiseen. Juoni nyt vaikuttaa aika indiehötöltä, jotain mysteeriä tässä yritetään rakentaa, mut ei oikeen onnistu. Päähahmo ja joku juonta kulettava hahmo huutaa kauhuissaan enkä ymmärrä mistään mitään, liekkö siitä ensimmäisestä osasta olis jotain hyötyä asian suhteen. Ympäristö aika tylsä loppujen lopuksi, graafisesti tuntuu että alku oli ihan hieno mutta nopeasti muuttui melko tylsäksi sekin. Tahmea liikkuminen ei jotenki sovi siihen, että pitää katella tyhjiä käytäviä, hissikuiluja yms. puzzlejen välissä.

 

[Raxama]

Persona 5 Royal

Reilu satatuntinen JRPG vuodelta 2017 sai uusioversion kohtalaisella määrällä lisäyksiä. Tälleen karanteeniaikana vapaa-aikaa on kohtalaisen paljon enemmän käsillä, niin olihan siinä sopiva lovi tämänmittaselle pelille, vaikka alkuperäsen onkin pelannut jo kolme vuotta sitten.

Persona on malliesimerkki siitä kuinka spinoffista tulee suosituimpi kuin alkuperäisestä. Ainakin täällä lännessä Personat kantoi vielä lisänimeä Shin Megami Tensei siihen Persona 4 asti, sillä paljon pelimekaniikkoja ja lähestulkoon kaikki, ellei jopa kaikki viholliset olla otettu suoraan sieltä. Seurauksenahan tässä on sit käyny niin et Persona-pelejä, tai pikemminkin niistä vielä spinoffeja tulee aikalailla liukuhihnalta ja alkuperäinen SMT on jäänyt hieman vähemmälle huomiolle, ehkä se SMT5 joskus sieltä tulee, onhan siitä jo kohta kolme vuotta kun sen olemassaolo julkistettiin.

Noh jokatapauksessa, Personat 3-5 alkaa jokainen suurinpiirtein samoista lähtöasetelmista. Päähahmona on nimetön ja äänetön about lukioikänen jantteri joka lähetetään vieraalle paikkakunnalle vuodeksi. Syyt toki vaihtelee pelien välillä, tässä tapauksessa olet ehdonalaisessa rikoksesta jota et tehnyt. Tai no, tässä tapauksessa peli alkaa oikeestaan aika loppupuolelta tyrityn keikan jälkimainingeista lääkehuuruissa kuulusteluhuoneesta jossa sitten kerrataan et mitä onkaan tehty. Tästä sit kelataan takaspäin sinne ihan alkuun josta tapahtumaketju sit alkaa. Vaikeasti selitettävä, mut perusideana on se et päähahmoista jokanen yksitellen heräilee voimiinsa ja kännykkäapplikaation avulla sit voidaan sukeltaa erittäin vääristyneen maailmankuvan ja halujen omaavien ihmisten mieleen ja sieltä käsin saada aikaan ns. "change of heart". Ei kuulosta välttämättä hirveen mielenkiintoselta tälleen selitettynä, mutta oikeastaan ihan pätevä konsepti.

Uusissa Personoissahan peliaika on jaoteltu ns. kahtia, eli on pelattavaa dungeoneissa ja sit niiden ulkopuolella. Tää on oikeestaan se mikä jakaa eniten mielipiteitä koko sarjassa. Perus kouluelämän tärkein osuus on varmaankin Social Linkkien (tai tässä pelissä niitä sanotaan Confidanteiks, käytän nimitystä Social Link jokatapauksessa) nostaminen ylöspäin, sillä ne avaa hyödyllisiä skillejä sitten siihen pelin toiseen puoliskoon. Tän ohella on sit parit ns. Social Skillit joita nostetaan hitaasti, oikeastaan vaan sen takia et siinä vaiheessa kun Social Linkit sitä vaatii niin se ois tarpeeks korkealla. Social Linkit vaihtelee tässä pelissä koulukavereista lähikapakassa dokaavaan journalistiin, ja niitä onkin ihan kohtalainen määrä koko pelissä. Pelissähän on about yks kalenterivuosi käytettävissä, mikä tarkottaa et pelaajalla on rajattu aika suorittaa kaikki. Aikarajat on tosin löysiä, eikä pelin läpäsemiseen oikeastaan vaadita muuta kuin suorittaa noi dungeonit tiettyyn päivään mennessä, eli ton kouluelämän voi vaikka unohtaa kokonaan ja mennä suoraan himaan ja nukkumaan, mikäli niin haluaa tehdä. En toisaalta tiedä tekeekö se loppupelin puolella asioista kohtuuttoman vaikeita puuttuvien skillien takia, mut onpahan mahdollisuus.

Ja oikeastaan tossa se pelin suurin ongelma onkin. Rytmitys menee välillä vähän päin helvettiä ja vietät turhan monta tuntia pelaten vaan tota arkielämäpuoliskoa samalla kun venaat et juoni kulkis sen verran eteenpäin et seuraavaan dungeoniin pääsis. Toki noi kohdat pystyy vetämään skippinappi aikalailla pohjassa, mutta mikäli hahmot kiinnostaa yhtään niin tuskin ainakaan ekalla pelikerralla kannattaa. Ite sitä uskalsin käyttää suht vapaasti ainakin niissä kohdissa mitkä oli suoraan alkuperäsestä, mut jotenkin silti tuntu vähän siltä et tän ois voinu rytmittää vähän fiksummin. Toisaalta ei sinänsä mitään uutta sarjalle, Persona 3 ja 4 kärsi samoista ongelmista enempi vähempi. Toisaalta kaikki päähahmot on ainakin todella hyvin kirjotettuja, mut se on enemmänkin noi jotkut sivuhahmot jotka menee siihen kastiin et heidän ongelmat ei vois kyllä erityisemmin kiinnostaa, saatika sit lueskella kaikkia tekstejä. Taattuun japanilaistyyliin sinne väliin on saatu ujutettua dialogia ja asioita jotka saa aikaan lähinnä myötähäpeää.

Mitä sit siihen ite pääruokaan, eli dungeoneihin tulee niin se on aika jumalaista pelattavaa. Persona 5 on ainut sarjassansa jossa on täysin käsinrakennetut dungeonit, poislukien Mementos joka on tarkotettu lähinnä grindaamiseen ja sivuquesteihin. P3 ja P4 oli paikotellen aika jäätävää pelattavaa randomisti generoitujen mestojensa kanssa, eikä mua ainakaan Persona 3:n 250 randomisti generoidun kerroksen jälkeen kauheasti naurattanu enää. Itse pelimekaniikat on aika hyvin säilyny samana 3-5 välillä. Pähkinänkuoressa vihollisilla ja omalla tiimilläsi on heikkouksia, joihin osuessaan joko sinä tai vihollinen saa lisävuoron. Osu kaikkien vihollisten heikkouksiin ja voit joko käyttää tehokkaan All Out Attackin joka päättää n. 90% taisteluista siihen, tai ruveta neuvottelemaan demoneiden kanssa ja joko pyytää niitä liittymään joukkoosi tai pyytää rahaa tai esineitä. Pelin suola on oikeastaan tuo demoneiden kanssa neuvotteleminen ja niiden yhdistely Velvet Roomissa. Homma toimii käytännössä niin, että yhdistät kaksi demonia (tai no, tässä pelissä niitä kutsutaan Personoiksi) yhteen vahvempaan. Näiltä kahdelta voit sitten valita tietyn määrän skillejä mitkä tuo vahvempi perii. Tää sit mahdollistaa sen ettei pelissä oo oikeastaan missään vaiheessa pakko grindata varsinaisia leveleitä. Mainitsemisen arvosta on kuitenkin se, että ainoastaan päähahmo pystyy noita Personoita vaihtelemaan, eli tiimikaverit on sen yhden ainoan Personan varassa koko pelin ajan. Tavallaan yksinkertaistettu, sillä siinä missä SMT:ssä valitset kolme demonia omaan tiimiin niin tässä oikeastaan valitset vaan yhden. Demoneiden kanssa neuvotteleminen on myös SMT:ssä vanha mekaniikka joka on tähän otettu mukaan, jokseenkin yksinkertaistettuna ja helpompana. Lisäpisteet myös siitä et joku on vihdoin keksinyt et vuoropohjasessa taistelusysteemissä voi myös käyttää muitakin nappeja kuin kahta + d-padia. Atlusilta toisaalta tulee muutenkin pelimekaanisesti parhaimmat vuoropohjaiset JRPG:t, joten ei sinällänsä yllätyksiä tältä osin.

Lisäyksiä ja muutoksia perusversioon on tosiaan kohtalaisen paljon. Suurimpana yksi ylimääräinen kuukausi ja kokonaan uusi dungeon, mikä oli tarinallisesti kärkikastia sen ihan ensimmäisen kanssa. Pari uutta Social Linkkiä ja aluetta on myös lisätty, mutta myös vanhaan sisältöön on tehty muutoksia, lähinnä isoihin bosseihin ja dungeoneihin on tehty pieniä muutoksia jotka sai kokemuksen vaikuttamaan yllättävän tuoreelta, vaikkei muutokset nyt kovin suuria olleetkaan. Paljon quality of life-parannuksia ja muutama vähän isompikin, näistä ei voi sen kummosemmin kirjoitella ilman että spoilaa jotain, joten homma on helpoiten tiivistettävissä sillä, ettei itteä ainakaan kaduttanut tästä viittäkymppiä maksaa vaikka alkuperäsen onkin pelannut.

Erityismainintoja vielä pelin tyylistä, valikkoja myöten kaikki on tyylitelty vimosen päälle ja niitä jaksaa katsella vielä sen sadankin tunnin jälkeen. Animaatiot on sulavia ja kaikki skulaa riittävän ripeästi. Shoji Meguron duunaama soundtrack on valtaosin rautaa ja uudet träkitkin pääosin kovaa kamaa. Demonit näyttää myös paremmalta kuin koskaan, valtaosa koko SMT-sarjan 30v historian ajalta on pistetty HD-kuosiin, mikä on kova juttu varsinkin kun on hiljattain pelannut SMT4 3DS:llä läpi joka käsikonsolirajoitusten takia joutui karsimaan tästä osasta turhan rajustikkin.

Kestoa pelille tuli itellä 124h. Pelasin Hardilla ja puoliksi tuurilla sain kaikki Social Linkit täysille. Tekemistä jäi kuitenkin vielä parin superbossin verran, mutta ne saa kyllä jäädä. Tunti/€ suhde on ainakin kohdallaan, toki tän mittasessa pelissä väkisinkin jossain vaiheessa iskee sellanen fiilis et vois olla jo ohi, jolloin rupeaa sitä skippinappia käyttämään turhassa dialogissa ja teksteissä. Jokatapauksessa jos vuoropohjasista JRPG:eistä tykkää, niin tätä on aika helppo suositella, vaikkei toi arkielämähäsläys niin paljoa kiinnostaiskaan.

 

[gaattori]

Spyro 2 jäi aiemmin kesken:

Kolmas paske on pomot jotka vaatii tiettyä taktiikkaa ja loogisin mahdollisimman nopeasti väistäminen ei toimi lainkaan. Jotta pomoa ei päihittäisi vahingossa, sillä on aivan liikaa osumapisteitä. Pomon päihittämiseen ei käytetä suoraan kykyjä, vaan kykyjä on käytettävä ilmaantuviin esineisiin. Valitttavasti vaan pomokin osaa hyödyntää ainakin osaa esineistä, mikä jää helposti huomaamatta kun epämääräisen kameran kera yrittää keskittyä Spyron ohjastamiseen.

Pääsin tuosta yhdestä pelin pilaavasta pomosta ohi, mutta vaati liikaa yrityksiä ja strategiavihjeitä netistä.

Loppu menikin sitten yllättävän kepeästi ja jopa kolmivaiheinen loppupomo tippui kertayrittämällä. Tuli jopa sellainen "tässäkö tämä nyt oli" fiilis kun kaikki kerättävä oli kerätty. Aiemmin motkotin että osa näistä kerättävistä oli lukittu myöhemmin avattavien kykyjen taakse ja olin oikeassa, se oli täysin teennäistä ja turhaa. Niitä ei ollut montaa, mutta häiritsi vietävästi kaltaistani pelaajaa joka yrittää vetää tämmöiset kevyet pelit 100% järjestään eikä tarina ensin ja loput perästä.


Nyt työn alla Paper Mario Colour Splash WiiU. Näin jälkikäteen ainoa merkittävä WiiU peli Mario Makerin jälkeen ja itselle Switching Mario Maker 2 riittää sillekin. Paper Mario on Mario-sarjan kermaa tarinallisesti, mutta valitettavasti tämä menee Sticker Starin sivuhaarassa pelillisesti metsään. Taistelut siis tapahtuu pelikorttien/tarrojen kautta ja vain taskussa olevia kortteja voi käyttää. Usein helpoimmalla pääsee kun ostaa taskut puolitäyteen hyppyjä ja nuijia, koska rahaa tässä pelissä riittää liiaksi asti. Sen sijaan ongelmaksi tulee uniikit kortit joita vaaditaan pomotaistoissa joko ehdottomasti tai tiputtamaan taistelun kesto kymmenestä vuorosta kahteen. Sticker Starin loppupomo vaati uniikit kortit jotka oli kerättävä ympäri karttaa, tässä pelissä on mahdollista ostaa noita kortteja mikä lupaa hieman inhimillisempää kokemusta vaikka vastaava pomo tulisikin vastaan.

Väritettävien laikkujen etsimininen on ihan mielekästä puuhaa toistaiseksi, joskin kaikkien löytäminen ei näemmä palkitse muulla kuin ääninäytteiden vapaalla soittamisella musahuoneessa. Toki värittäminen tarjoaa lisäkortteja keskellä kenttää, mutta 100% kentän läpäisystä olisi voinut palkita jollain pelillisesti merkittävällä powerupillakin.

 

[perato]

SUPERHOT (Epicin ilmaistarjontaa osa XI)
Kaveri kehui, että VR:nä hyvä peli, mutta kerta tän sai ilmatteeksi ihan peruspelinä niin tulipahan testattua. En oikeastaan hirveästi tiennyt tästäkään pelistä mitään etukäteen, en muista etes nähneeni mitään videoita, ja vähän yllätti että tämä on jo 4v vanha peli.

Pelin keskiössä on erilainen toteutus bullet-timestä, peli liikkuu hyvin hyvin hitaasti eteenpäin, paitsi silloin kun liikut tai teet toimintoja jolloin peli liikkuu lähes normaalisti. Pelin ideana on siis tappaa kaikki eteen tulevat punaiset viholliset ja selvitä hengissä, koska jokainen lyönti/ammus/mikä vain joka osuu sinuun päättää pelin. Pelissä on muutamia aseita sekä heitettäviä esineitä. Peliä viedään eteenpäin ns. vanhan tietokoneen tekstinäytön tyypisessä dialogissa sekä muutamilla "välitasoilla". Peli on hauskaa niin kauan kun sitä kestää, eli vajaat 2h. Mitään haasteita en enää jaksanut pelissä alkaa tekemään saati endlessejä edes yrittämään, variaatiot kun tuli jo peruspelin ohella nähtyä ja kaikki olis ollut lähinnä siitä saman toistoa. VR:nä olis voinut varmasti jaksaakkin enemmän, mutta kyllä tämä tuli nyt tässä muodossa nähtyä. Mielenkiintoinen konsepti, ihan jees "tarina" ja jäi kyllä mieleen erilaisena kokemuksena.

Nämä on näitä pelejä, joiden takia erilaisia indietuotoksia pitää pelata, varsinkin niiden, jotka on kyllästynyt sen seittemänteen Ubisoftin sandbox-kerää-kaikki-laatikot-AAA -peleihin. Tämä on vähän samanlainen kokemus kun ensimmäinen Mirror's Edge oli jossain määrin, peli sisältää jonkinlaisen ominaisuuden jota toivoo käytettävän jatkossa myös muunlaisissa peleissä mutta vähemmän keskeisessä osassa.

Jos VR-laitteet tulee joskus laitettua niin eiköhän tämä tule siinä vaiheessa VR-versiona hankittua.

 

[Raxama]

Final Fantasy XII The Zodiac Age (PC)

Paljon oon kuullu öyhötystä et tää ois se viimenen hyvä Final Fantasy, yleensä säestettyinä sellasilla kehuilla et yks parhaista. Kädenlämpösen ja lopultaan puoliks vihaiseks jättäneen FF7 Remaken ja reilu satatuntisen Persona 5 Royalin jälkeen piti vähän makupalettia puhdistaa ennenkun lähtee noita PS2-ajan SMT-pelejä rymyymään läpi, ja tää oli Steamissa roikkunu jo tarpeeks kauan et tuntu sopivalta väliltä pistää testiin.

Peliä en vielä oo kerinny läpi asti pelata, kymmenisen tuntia vaan, eli välttämättä ihan kaikkea ei oo tiedossa, mutta en usko kokemuksen mullistavasti tästä muuttuvan. Ihan näin etukäteen ilmotettuna, niin joku voi sit ulista jos oonkin väärässä. Oikeestaan toivon että oon.

Mekaniikoiltansa tää peli on aikamoinen sekamelska. Tuntuu ettei suunnitteluvaiheessa tiedetty et tehäänkö tästä MMORPG vai yksinpeli, tai sitten aikasemman XI:n (joka oli tosiaan se MMORPG) mekaniikat jotenkin käsittämättömällä tavalla lipsahti tän joukkoon. Norminopeuksilla combat on ihan jäätävän hidasta ja muistuttaa tosi paljon jotain vanillawowin mobien pieksämistä. Ei hirveen hyvä juttu jos multa kysytään. Kehittäjät tosin tajus ongelman tässä uusioversiossa ja lisäs mahollisuuden nopeuttaa pelin joko 2x tai 4x nopeuteen, mikä tekee touhusta huomattavasti siedettävämpää. Toisaalta yks pelin keskeisimmistä mekaniikoista on Gambitit mitä voi asettaa jokaiselle hahmolle erikseen. Käytännössä tarkoittaa sitä et valikosta teet pari käskyä jokaiselle hahmolle mikä määrittää sen, että mitä ne tekee ja missä tilanteessa. Eli White Magen voi vaikka laittaa healaamaan ketä tahansa tiimissä olevaa hahmoa, joka on alle 50% HP:lla. Ja näähän tosiaan suoritetaan sit automaattisesti, ilman että pelaajan täytyy koskea ohjaimeen ollenkaan.

Moni varmaan hiffaa jo ongelman tässä vaiheessa. Combat on siis täysin automatisoitua mikäli omistat puolikkaan aivosolun ja osaat tehdä ne Gambitit edes sinnepäin fiksusti. Tohon yhdistät ton 4x nopeuden niin peli käytännössä pelaa ittensä, pelaajan vastuulle jää pelkästään liikkuminen sekä valikot.

Toki on tässä vähän syvällisempää kamaa siellä menun takana sitten. Jokaselle hahmolle valitaan yksi "classi" jonka talenttipuusta sitten avataan asioita sitä mukaa mitä saa leveleitä ja tappaa vihollisia. Useimmat talentit on just jotain sellasia et saat tiettyjä armoreita ja accessoryja päälle, mutta löytyy sieltä välillä jotain fiksuakin, kuten lisää HP:ta, skillejä tai attack damagea. Ei vaan tosin hirveästi siinä vaiheessa pelasta kun peli edelleenkin pelaa itteänsä. Usein huomaa viettäneensä viimeset 30min nelinkertainen nopeus päällä ja pelkästään vasempaan tattiin koskien, joskus harvoin täytyy jotain itemiä käyttää kun sitä ei oo kerinny vielä automatisoimaan.

Toki joku vois argumentoida et noita Gambitteja ei oo pakko käyttää, ja eihän niitä ookkaan. Asia ei vaan toisaalta miksikään muutu kun toistaseks ei oo ollu ongelmia vetää 99% tappeluista ja bosseista pelkkää attackia ja tarpeen mukaan healia takoen, tosta puuttuu oikeastaan kokonaan se strategiapuolisko mihin on muissa JRPG:eissä tottunu, ja nyt sen sijasta voi sit rullata kaiken yli aivot narikassa. Vaan jos meinaa käydä huonosti niin tarvii jotain manuaalisia tekoja tehdä, mikä käy nyt kohtalaisen harvoin kuitenkin.

Tarina on vähän niin ja näin. Päähahmona on joku käsittämättömän rasittava teinipoika joka onneks ottaa takapenkin paikan kohtalaisen nopeasti sen yhtä rasittavan naikkosensa kanssa. Yllättävän politiikkapainotteinen juoni ainakin näin ekan kymmenen tunnin perusteella, ja mikäli tällä pelillä on mitään toivoa sen suhteen et pelaisin loppuun asti, niin pikkuhiljaa pitäis alkaa tapahtumaan jotain vähän mielenkiintosempaakin. Parhaiten tuota voi kuvata nykyhetkellä sanomalla et se on ihan ok, muttei kuitenkaan sarjan parhaimmistoa, lähellekkään.

Jotenkin jää vaan sellanen fiilis et tää on just se peli mitä voi pelata samalla kun kakkosnäytöltä kattoo jotain striimiä tai Netflixiä, mikä ei pelin kannalta nyt mikään kovin kehuttava juttu ole. Katellaan vielä pari tuntia, ja jos sillonkin meno tuntuu samalta, niin ehkä se on ihan hyvä siinä vaiheessa niellä tappio ja myöntää ettei tää peli ollu mua varten.

 

[perato]

Company of Heroes 2 (PC) (yksinpeli)
Lueskelen tässä samalla sotahistoriaa itärintamalta niin pitihän se tästä ottaa uusinta sekä HoI4 laittaa jälleen tulille. Tämän pelannut kertaalleen 2016 jouluna ja muistikuvat eivät olleet kovin mairittelevat. Tykkäsin ykkösestä, edelleen yks lempipeleistä varsinkin tässä genressä ja sitä tuli pelattua helposti >400 tuntia netissä ja yksinpelinäkin mennyt varmaan 3-4 kertaa lisäreineen. Kakkonen ei aikanaan iskenyt eikä iskenyt nyttenkään. Toki nyt oli vähän vähemmän pettyneet fiilikset, mutta toisaalta melko laimea fiilis jäi tällä kertaa. Jokin tässä vaan ei toimi, vaikea tökätä sormella missä menee vikaan. Tehtäviä kun miettii, nii osan oikeasti ihan mukavia ja mielenkiintoisia ja semmosia aivan ärsyttävyyksiä ei ole oikeastaan ollenkaan. Toisaalta taas tuntuu että melko monessa tehtävässä on jatkuvasti jotenkin kiire, eikä oikeastaan ehdi makrota joukkoja ollenkaan kun vihuja puskee joka kolosta lisää, tämä erityisesti puolustustehtävissä, mutta myös joissain hyökkäystehtävissä vihuja vain ilmestyy selustaan. Välillä myös vihut eivät ole sieltä älykkäimmästä päästä vaan menevät ampumaan HQ:ta palasiksi pelkillä kivääreillä samalla kun liekinheittimillä varustetut pioneerit käristää ne siitä metrin päästä. Hyökätessä tehtävät on mielekkäimmillään, joskin kranaatinheittimen teho on niin hyvä, että kaikki katjushat ja offmapit jää pitkälti käyttämättä. Panssarivaunujen käyttö ei tunnu aina kovin mielekkäältä, joten pitkälti jalkaväellä sitä rymysi menemään siihen asti et tehokkaimmat tankit saapui käytettäväksi.

Ehkä yksi pelin heikkous on se, että yksiköiden "statsit" puuttuu kokonaan verrattuna ykköseen ja eri yksiköiden eroja on vaikea välillä hahmottaa, varsinkin jalkaväen osalta. On Conscriptia, penal batallionia, guardsia, frontovikia ja sit niillä on tai ei niitä erityiskykyjä riippuen tehtävästä. Sen lisäksi kaikki tukikohdan rakennukset muistuttaa toisiaan(realistisuus?) mutta tekee yhden yksikön löytämisestä välillä melkosta klikkailua kun pitää jokainen rakennus katsoa läpi, että mitä täällä nyt oli. Myöskään kovin selkeä ei ole tuo "kokemus" bar josta pitäisi näiden conscriptien kehittyä penal batallioneiksi kun en tainnut yhdessäkään tehtävässä saada sitä täyteen. Muutenki ns. commandereiden valinta ja niiden tuomat taktiikkamuutokset puuttuvat täysin, tehtävä sanelee mitä saat tehdä ja mitä et.

 

[itarumaa]

Uncharted, ensimmäinen osa ps4. Kyllähän tässäkin jo on rippeitä siitä, miksi näistä peleistä on tullut niin suosittuja, mutta kun tällä hetkellä on osa 2 työn alla, niin huomaa kyllä ison kehitysloikan ensimmäisen ja toisen osan välillä. Eka osa on suoraviivainen räiskintäpeli, jossa on jonkin verran kiipeilyä yms mukana, mutta se tuntuu aika usein olevan joko tai. Eli joko kiipeillään tai räiskitään. Lisäksi loppu oli turhauttavan vaikea ja ihan turhan takia nostettiin lopussa vaikeustasoa. Kokonaisuus on plussan puolella, mutta nipinnapin. Toinen osa on heti alusta lähtien jo kaikinpuolin parempi. En olisi ehkä ykköstä pelannut loppuun asti, ellei olisi tätä trilogiaa, mutta nyt on kyllä hieno juttu, että voi pelata osat 1-4 kiitos Playstation Plussan.

 

[Jumi]

COD: Warzone

En olisi edes koittanut tätä jos se ei olisi ilmainen. Call of Dutyjen kovasta suosiosta huolimatta en ole koskaan niitä kunnolla pelannut eivätkä ne ole edes kiinnostaneet, mutta nyt kun PUBG-into on 2500h tunnin jälkeen laantunut päätin vihdoin testata ja parin päivän pelaamisen jälkeen peli paljastui niin hyväksi että ostin 20€ season passin.

(Tulen vertaamaan Warzonea kokoajan PUBG:iin.)

Yksi PUBG:in parhaista asioista on hyvä, haastava ja palkitseva "gunplay". Siinä aseet ovat tehokkaita ja niillä pitää oikeasti ampua, kertalaukaukset ovat monesti parempi vaihtoehto kuin sarjan ampuminen. Warzonessa taas voi räiskiä sarjaa huoletta pitkälle eikä rekyyli ole kummoinen. Luulin etten pitäisi tälläisestä semi-kasuaalista meiningistä mutta yllätyksekseni pidin! Aseet ovat onneksi tehokkaita eikä yhteen ukkoon tarvitse ampua koko lipasta kuten Apex Legendsissä. Vaihtelua niissä on myös mukavasti. Aluksi suosikkejani olivat helposti ammuttavat SMG:t, mutta eilettäin siirryin tehokkaaseen hitaan tulinopeuden rynkkyyn, sillä tuntuu voittavan kaksintaistelut usein. Mukana on tietysti tehokkaita puoliautomaatteja ja pulttilukkoja joilla riittää yksi osuma päähän. Onneksi rynkyistä löytyy myös kovan rekyylin vehkeitä joita voi alkaa opettelemaan jossain vaiheessa. Aseiden levutus ja parempien lisäosien saaminen on myös koukuttavaa.

Battleroyale-genrestä huolimatta matsien aikana on paljon tekemistä. Karttaan merkittyjä tehtäviä on kolmea tyyppiä, avaa 3 kartalle merkittyä laatikkoa, puolusta jotain kohdetta 30 sekuntia tai tapa pelaaja joka merkitään karttaan parin minuutin kuluessa. Tehtävistä saa rahaa joilla ostetaan kuollut tiimikaveri henkiin, parempaa kampetta, ilmaiskuja, tutkaa, jne. Lisäksi tehdyt tehtävät näyttävät minne seuraava rinkula tulee, joten hyvin johdetulla tiimillä on aivan mahdollista saada ensimmäisen rinkulan aikana tehtyä 4 tehtävää joka näyttää jo aivan loppupelin rinkulan paikan ja lisäksi rahaa on sen verran rutkasti että saa käyttöön prikulleen sen oman suosikkisetin! Sitä PUBG:ista tuttua "turhan päiväistä" luuttausta jossa etsitään reppua, kompensaattoria tai tähtäintä jatkuvasti pettyen ei ole tässä pelissä ollenkaan.

Kaikenlaisia ostettavaa lisätarvikkeita on mukavasti. Self-revivekitillä voi pelastaa itsensä knockdownista, ilmaiskulla saa parissa sekunnissa hävittäjän pommittamaan tiettyä aluetta, itseohjattava drone lämpökameralla, kannettava pieni suojamuuri, UAV drone yläilmoissa näyttää viholliset jonkin aikaa kartassa, jne. Aseiden lämpökameroilta ja UAV:ltä voi sentään suojautua erilaisilla perkeillä. Kaikilla on myös laskuvarjo jota voi aukoa vapaasti ja kerrostalojen katoilta voi hyppiä turvallisesti ja pilvenpiirtäjistä voi liitää pitkän matkan.

Pieniä mutta merkittäviä parannuksia PUBG:iin on paljon. Pidän siitä että alue tappaa 10 sekunnissa eikä sinne voi jäädä hillumaan minuuteiksi, kaasunaamari antaa lisäaikaa jokusen sekunnin mutta jos on alueen reunalla voi olla varma ettei sieltä tule ketään 15 sekunnin jälkeen. Huippu homma on myös se että kuoleman jälkeen joutuu gulagiin jossa on lyhyt 10s pistoolitaistelu toisen kuolleen kanssa ja voittaja pääsee takaisin peliin. Vaikka gulagissa tulisi häviö niin tiimikaverit voivat ostaa pelaajan silti peliin suht halpaan hintaan. On normaalia että tiimistä kuolee alkutaisteluissa pari tyyppiä, mutta pian koko tiimi on taas kasassa. En voi korostaa tarpeeksi kuinka tärkeä asia tuo on.

Peli ei ole minulla kaatuillut ja kaikki on erittäin sulavaa, mutta valituksen aiheet ovat samat kuin PUBG:ssa. Huijareita tulee vastaan joskus muttei läheskään niin usein kuin foorumeilta voi lukea, viime aikoina alkumatsissa on ollut samanlaista nykimistä kuin PUBG:ssa. Valikot on suunniteltu konsolien ehdoilla ja niissä olisi paljon parantamisen varaa, loadouttien tekeminen on aikamoista tuskaa eivätkä valikot toimi kovin loogisesti ja säädettävät jutut on miljoonan lisävalikon takana.

Tämä on minulle se tämän hetken paras peli.

 

[Sadness]

Final Fantasy XII The Zodiac Age (PC)

Paljon oon kuullu öyhötystä et tää ois se viimenen hyvä Final Fantasy, yleensä säestettyinä sellasilla kehuilla et yks parhaista. Kädenlämpösen ja lopultaan puoliks vihaiseks jättäneen FF7 Remaken ja reilu satatuntisen Persona 5 Royalin jälkeen piti vähän makupalettia puhdistaa ennenkun lähtee noita PS2-ajan SMT-pelejä rymyymään läpi, ja tää oli Steamissa roikkunu jo tarpeeks kauan et tuntu sopivalta väliltä pistää testiin.

Peliä en vielä oo kerinny läpi asti pelata, kymmenisen tuntia vaan, eli välttämättä ihan kaikkea ei oo tiedossa, mutta en usko kokemuksen mullistavasti tästä muuttuvan. Ihan näin etukäteen ilmotettuna, niin joku voi sit ulista jos oonkin väärässä. Oikeestaan toivon että oon.

Mekaniikoiltansa tää peli on aikamoinen sekamelska. Tuntuu ettei suunnitteluvaiheessa tiedetty et tehäänkö tästä MMORPG vai yksinpeli, tai sitten aikasemman XI:n (joka oli tosiaan se MMORPG) mekaniikat jotenkin käsittämättömällä tavalla lipsahti tän joukkoon. Norminopeuksilla combat on ihan jäätävän hidasta ja muistuttaa tosi paljon jotain vanillawowin mobien pieksämistä. Ei hirveen hyvä juttu jos multa kysytään. Kehittäjät tosin tajus ongelman tässä uusioversiossa ja lisäs mahollisuuden nopeuttaa pelin joko 2x tai 4x nopeuteen, mikä tekee touhusta huomattavasti siedettävämpää. Toisaalta yks pelin keskeisimmistä mekaniikoista on Gambitit mitä voi asettaa jokaiselle hahmolle erikseen. Käytännössä tarkoittaa sitä et valikosta teet pari käskyä jokaiselle hahmolle mikä määrittää sen, että mitä ne tekee ja missä tilanteessa. Eli White Magen voi vaikka laittaa healaamaan ketä tahansa tiimissä olevaa hahmoa, joka on alle 50% HP:lla. Ja näähän tosiaan suoritetaan sit automaattisesti, ilman että pelaajan täytyy koskea ohjaimeen ollenkaan.

Moni varmaan hiffaa jo ongelman tässä vaiheessa. Combat on siis täysin automatisoitua mikäli omistat puolikkaan aivosolun ja osaat tehdä ne Gambitit edes sinnepäin fiksusti. Tohon yhdistät ton 4x nopeuden niin peli käytännössä pelaa ittensä, pelaajan vastuulle jää pelkästään liikkuminen sekä valikot.

Toki on tässä vähän syvällisempää kamaa siellä menun takana sitten. Jokaselle hahmolle valitaan yksi "classi" jonka talenttipuusta sitten avataan asioita sitä mukaa mitä saa leveleitä ja tappaa vihollisia. Useimmat talentit on just jotain sellasia et saat tiettyjä armoreita ja accessoryja päälle, mutta löytyy sieltä välillä jotain fiksuakin, kuten lisää HP:ta, skillejä tai attack damagea. Ei vaan tosin hirveästi siinä vaiheessa pelasta kun peli edelleenkin pelaa itteänsä. Usein huomaa viettäneensä viimeset 30min nelinkertainen nopeus päällä ja pelkästään vasempaan tattiin koskien, joskus harvoin täytyy jotain itemiä käyttää kun sitä ei oo kerinny vielä automatisoimaan.

Toki joku vois argumentoida et noita Gambitteja ei oo pakko käyttää, ja eihän niitä ookkaan. Asia ei vaan toisaalta miksikään muutu kun toistaseks ei oo ollu ongelmia vetää 99% tappeluista ja bosseista pelkkää attackia ja tarpeen mukaan healia takoen, tosta puuttuu oikeastaan kokonaan se strategiapuolisko mihin on muissa JRPG:eissä tottunu, ja nyt sen sijasta voi sit rullata kaiken yli aivot narikassa. Vaan jos meinaa käydä huonosti niin tarvii jotain manuaalisia tekoja tehdä, mikä käy nyt kohtalaisen harvoin kuitenkin.

Tarina on vähän niin ja näin. Päähahmona on joku käsittämättömän rasittava teinipoika joka onneks ottaa takapenkin paikan kohtalaisen nopeasti sen yhtä rasittavan naikkosensa kanssa. Yllättävän politiikkapainotteinen juoni ainakin näin ekan kymmenen tunnin perusteella, ja mikäli tällä pelillä on mitään toivoa sen suhteen et pelaisin loppuun asti, niin pikkuhiljaa pitäis alkaa tapahtumaan jotain vähän mielenkiintosempaakin. Parhaiten tuota voi kuvata nykyhetkellä sanomalla et se on ihan ok, muttei kuitenkaan sarjan parhaimmistoa, lähellekkään.

Jotenkin jää vaan sellanen fiilis et tää on just se peli mitä voi pelata samalla kun kakkosnäytöltä kattoo jotain striimiä tai Netflixiä, mikä ei pelin kannalta nyt mikään kovin kehuttava juttu ole. Katellaan vielä pari tuntia, ja jos sillonkin meno tuntuu samalta, niin ehkä se on ihan hyvä siinä vaiheessa niellä tappio ja myöntää ettei tää peli ollu mua varten.

Tämä on muuten ainoa FF peli jota olen pelanut ja joka on jäänyt kesken... kahdesti.
Eka PS2 versio noin 20h kohdalla ja nytten PC:llä.

En tiedä mikä tuossa pelissä oikein vialla kun se ei vain nappaa.
Ehkä joskus jatkan vielä tuota PC versiota ja jaksan punnertaa loppuun mutta ei ainakaan minulle ole missään nimessä parasta FF peliä sitten seiskan.

Peliarvostelijat kehuivat tuon pelin aikanaan maasta taivaaseen mutta itse en ainakaan kuulu tuon pelin fanikerhoon.

Paska kombat systeemi, tylsät hahmot vaiko sanoisinko että ainakin englaninkieliset näytteljiät ovat sieltä jostakin.

Muistaakseni tuo FF12 piti olla ihan eri peli mutta jossain välissä projetkia se vaihtui sitten Final Fantasyksi kun Square ei halunut hukkaan heittää jo tehtyä työtä.

 

[Jumi]

COD: Warzone

En olisi edes koittanut tätä jos se ei olisi ilmainen. Call of Dutyjen kovasta suosiosta huolimatta en ole koskaan niitä kunnolla pelannut eivätkä ne ole edes kiinnostaneet, mutta nyt kun PUBG-into on 2500h tunnin jälkeen laantunut päätin vihdoin testata ja parin päivän pelaamisen jälkeen peli paljastui niin hyväksi että ostin 20€ season passin.

(Tulen vertaamaan Warzonea kokoajan PUBG:iin.)

Yksi PUBG:in parhaista asioista on hyvä, haastava ja palkitseva "gunplay". Siinä aseet ovat tehokkaita ja niillä pitää oikeasti ampua, kertalaukaukset ovat monesti parempi vaihtoehto kuin sarjan ampuminen. Warzonessa taas voi räiskiä sarjaa huoletta pitkälle eikä rekyyli ole kummoinen. Luulin etten pitäisi tälläisestä semi-kasuaalista meiningistä mutta yllätyksekseni pidin! Aseet ovat onneksi tehokkaita eikä yhteen ukkoon tarvitse ampua koko lipasta kuten Apex Legendsissä. Vaihtelua niissä on myös mukavasti. Aluksi suosikkejani olivat helposti ammuttavat SMG:t, mutta eilettäin siirryin tehokkaaseen hitaan tulinopeuden rynkkyyn, sillä tuntuu voittavan kaksintaistelut usein. Mukana on tietysti tehokkaita puoliautomaatteja ja pulttilukkoja joilla riittää yksi osuma päähän. Onneksi rynkyistä löytyy myös kovan rekyylin vehkeitä joita voi alkaa opettelemaan jossain vaiheessa. Aseiden levutus ja parempien lisäosien saaminen on myös koukuttavaa.

Battleroyale-genrestä huolimatta matsien aikana on paljon tekemistä. Karttaan merkittyjä tehtäviä on kolmea tyyppiä, avaa 3 kartalle merkittyä laatikkoa, puolusta jotain kohdetta 30 sekuntia tai tapa pelaaja joka merkitään karttaan parin minuutin kuluessa. Tehtävistä saa rahaa joilla ostetaan kuollut tiimikaveri henkiin, parempaa kampetta, ilmaiskuja, tutkaa, jne. Lisäksi tehdyt tehtävät näyttävät minne seuraava rinkula tulee, joten hyvin johdetulla tiimillä on aivan mahdollista saada ensimmäisen rinkulan aikana tehtyä 4 tehtävää joka näyttää jo aivan loppupelin rinkulan paikan ja lisäksi rahaa on sen verran rutkasti että saa käyttöön prikulleen sen oman suosikkisetin! Sitä PUBG:ista tuttua "turhan päiväistä" luuttausta jossa etsitään reppua, kompensaattoria tai tähtäintä jatkuvasti pettyen ei ole tässä pelissä ollenkaan.

Kaikenlaisia ostettavaa lisätarvikkeita on mukavasti. Self-revivekitillä voi pelastaa itsensä knockdownista, ilmaiskulla saa parissa sekunnissa hävittäjän pommittamaan tiettyä aluetta, itseohjattava drone lämpökameralla, kannettava pieni suojamuuri, UAV drone yläilmoissa näyttää viholliset jonkin aikaa kartassa, jne. Aseiden lämpökameroilta ja UAV:ltä voi sentään suojautua erilaisilla perkeillä. Kaikilla on myös laskuvarjo jota voi aukoa vapaasti ja kerrostalojen katoilta voi hyppiä turvallisesti ja pilvenpiirtäjistä voi liitää pitkän matkan.

Pieniä mutta merkittäviä parannuksia PUBG:iin on paljon. Pidän siitä että alue tappaa 10 sekunnissa eikä sinne voi jäädä hillumaan minuuteiksi, kaasunaamari antaa lisäaikaa jokusen sekunnin mutta jos on alueen reunalla voi olla varma ettei sieltä tule ketään 15 sekunnin jälkeen. Huippu homma on myös se että kuoleman jälkeen joutuu gulagiin jossa on lyhyt 10s pistoolitaistelu toisen kuolleen kanssa ja voittaja pääsee takaisin peliin. Vaikka gulagissa tulisi häviö niin tiimikaverit voivat ostaa pelaajan silti peliin suht halpaan hintaan. On normaalia että tiimistä kuolee alkutaisteluissa pari tyyppiä, mutta pian koko tiimi on taas kasassa. En voi korostaa tarpeeksi kuinka tärkeä asia tuo on.

Peli ei ole minulla kaatuillut ja kaikki on erittäin sulavaa, mutta valituksen aiheet ovat samat kuin PUBG:ssa. Huijareita tulee vastaan joskus muttei läheskään niin usein kuin foorumeilta voi lukea, viime aikoina alkumatsissa on ollut samanlaista nykimistä kuin PUBG:ssa. Valikot on suunniteltu konsolien ehdoilla ja niissä olisi paljon parantamisen varaa, loadouttien tekeminen on aikamoista tuskaa eivätkä valikot toimi kovin loogisesti ja säädettävät jutut on miljoonan lisävalikon takana.

Tämä on minulle se tämän hetken paras peli.

Kävikö piru vie niin, että tuon kaiken hehkutuksen jälkeen PUBG vie silti voiton?

Olin innoisaan tulossa pelaamaan io-techin discordiin tänä iltana COD:ia ja VOIVVVV. Siellä on 3 squadia PUBG:ssa ja yksi Warzonessa... Menin idlailemaan niin sain sinne sentään yhden wanhan PUBG kaverin jonka kanssa vedetiin tunti plundreria, mutta sekin vain kahdestaan. Ei ole pelaajia.

...tai sitten jos Warzonessa on pelaajia niin siellä on joku karkkia mässyttävä teini.

Olen pettynyt.

EIDT: Pelattin pollujen lopuksi yksi ainut peli PUBG:ia ja oli pirun hauskaa vaikkei pääsytkään takaisin gulagin kautta.

 

[vetten äärelle istutettu]

Nier: Automata

Meni just läpi tämä noin 20 tunnin jauhamisen jälkeen. Combatti perusmötölaumoja vastaan hauskaa ja siihempä ne hyvät puolet jäikin. En kyllä voi tajuta tämän pelin hehkuttamista vaikka olenkin genren fani

Etenkin bossitaistelut melkosta ribaletta joissa ei ole oikeastaan mitään järkeä tai pelaamisen meininkiä. Tarina loppui kuin seinään. Maailma tyhjä ja ontto, millään ei ole mitään väliä mihinkään ja tutkimisella ei saa kuin turhautumista, kun missään ei ole mitään järkevää. Perusdialogi aivan täyttä höttöä, ainoa jonka dialogeissa oli jotain mielenkiintoista oli 2B/9S väliset sekä Pascal. Kaikki muu roskaa. Shoot em up kohtaukset oli kyllä pelin parasta antia, ne oli jopa ihan helvetin hyviä ja mukavaa vaihtelua perusmenolle.

Harvinaisen outo kokemus, kun luulin että tämä on hyväkin peli. Karkea 6/10, kerran pelasi ja ihan ton 10e hintalappunsa arvonen mutta ei enempää.

e: Musiikeista erityismaininta, ne oli kyllä keskivertoa selkeästi paremmat mutta ei mitään mestarillista mitkä jäis päähän soimaan edes päivän loppuun saakka.

 

[Jumi]

Nier: Automata

Meni just läpi tämä noin 20 tunnin jauhamisen jälkeen. <snip>

En ole pelannut mutta Nier: Automatassa on 26 erilaista loppua. Tarina alkaa kai aukeamaan vasta myöhemmillä pelikierroksilla.

 

[Refloni]

Epicin ilmaisia indiepelejä.

Figment

Keskinkertainen toimintaseikkailu. Kuten Psychonautsissa aikoinaan, Figmentissä seikkaillaan ihmisen mielen sisällä, jonne alitajunta on kasannut surrealistisia maisemia. Pelaaja on rohkeutta edustava pikku-ukko, joka lähtee selättämään isäntänsä traumoja ja painajaisia.

Pulmat ovat kohtalaisia, mutta niissä on liikaa edestakaisin ramppaamista. Taistelu on tympeää ja simppeliä eikä juonessakaan ole kehumista. Taustalla pyörivä nyyhkytarina on nähty sadassa eri indiepelissä ja jatkuva puujalkavitsin vääntäminen alkaa äkkiä ärsyttämään. Pelin valopilkkuina ovat omalaatuisen maailman lisäksi musikaalinumerot, joita tulee silloin tällöin vastaan. Varsinkin pomoviholliset tykkäävät laulamisesta.

Figmentistä irtoaa mukiinmenevää viihdettä muutamaksi tunniksi, mutta sitä kehtaa suositella lähinnä surrealististen lastenkirjojen suurfaneille. Muille jää käteen "ihan kiva" pikkupeli, joka unohtuu viikossa.


Mutazione

Post-postapokalyptinen seikkailupeli. Päähenkilö on teinityttö, joka joutuu matkustamaan syrjäisellä Mutazionen saarella sijaitsevaan tuppukylään hoitamaan perheasioitaan. Kylässä asustaa ihmisten lisäksi mitä lie turreja, mörrimöykkyjä ja metsänpeikkoja. Taustatarina pidetään hämäränä, mutta otukset ovat ilmeisesti seurausta mutaatioista, jotka sivilisaation tuhonnut meteoriitti aiheutti muutama sukupolvi sitten.

Pelin päätähti on hahmojen koostama yhteisö ja sen sisäinen draama. Tarjolla on klassista saippuaoopperaa: rakkautta, pettämistä, kolmiodraamaa, riitoja ja huutotappelua. Dialogi toimii tarpeeksi hyvin, jotta draama on uskottavaa. Suhdesotkuja katselee joko irvistellen tai hihitellen riippuen siitä, onko hahmoihin ehtinyt kiintyä.

Pelillisenä kikkana mukana on puutarhanhoitoa. Ympäri saarta pitää pystyttää pikkuviljelmiä, joilla kasvatetaan oudon näköisiä kasveja ja soitetaan niille musiikkia, jotta ne kasvaisivat paremmin. Kasvatus on epäpeliä, jossa pitää lähinnä löytää oikeanväriset rehut valikosta ja tökätä ne kasvamaan sopivaan paikkaan. Pulmanratkonnaksi tätä ei voi kutsua. Päävalikossa on hiekkalaatikkopuutarha niille, jotka jaksavat sen parissa näpertää.

Mutazione on periaatteessa aika tylsä, mutta siinä on jotain kumman vangitsevaa, joka sai kuuden tunnin peliajan tuntumaan lyhyemmältä. Mukaan hiipi jossain vaiheessa myös tervetulleita kauhuelementtejä.

 

[perato]

Shadow of the Tomb Raider (PC)
Kolmas osa ja kolmas Tomb Raider mitä pelaan. Toki joskus penskana pelannut ihan hetkiä Tomb Raidereista, mut en oikeen koskaan silloin innostunut enkä edes niistä uudemmista ennen kuin tämä uusi trilogia alkoi. Ykkösestä ja kakkosesta olen tainnut molemmista tänne jaaritella pitemmätkin pätkät. Ykkösen ongelma oli sen tempoileva tarinankerronta suhteessa toimintaan, kakkonen taas alkoi vähän liikaa mennä craftauksen pariin. Kolmosessa ykkösen pääasialliset ongelmat on korjattu, mutta kakkosen ongelmia on laajennettu entisestään. Nyt alueet ovat isompia tutkittavia ja roinaa on enemmän kerättäväksi. Tämä haittaa peliä ainakin omalla kohdalla kun olen varsinainen keräilijä, niin pelin juonenkuljetus sit kärsii kun pitää alueita ravata edes takaisin. Se on sinällään sääli, koska tässä pelissä on itselle jotain sellaista seikkailun tuntua. Kentät eivät varsinaisesti ole tähän mennessä olleet mitään erityisen muistettavia, mutta silti jotenkin mielenkiintoista mennä peliä eteenpäin kun vähän liikaa on joutunut kärsimään sandbox-pelien tylsistä kentistä ja epälineaarisesta juonenkuljetuksesta. Erityisesti voisi kuitenki antaa bonusta siitä, että olen pelannut alle puolet tarinasta ja vastustajia on tapettu varmasti vähemmän kuin TR2013 ensimmäisen parin tunnin aikana. Peli on enemmän nyt kiipeilyä, tutkintaa kuin loputtomien vihollislaumojen ammuskelua. Päähahmosta(tai siis minusta) on tullut entistä kusipäisempi, mutta minkäs teet. Kaikki vaan rikki ja omiin taskuihin, sit myydään ne alkuasukkaille jonka jälkeen ryöstetään niiltä vielä kaikki omaisuus ja myydään seki heille.

Epicin ilmaisia indiepelejä.

Figment

Keskinkertainen toimintaseikkailu. Kuten Psychonautsissa aikoinaan, Figmentissä seikkaillaan ihmisen mielen sisällä, jonne alitajunta on kasannut surrealistisia maisemia. Pelaaja on rohkeutta edustava pikku-ukko, joka lähtee selättämään isäntänsä traumoja ja painajaisia.

Pulmat ovat kohtalaisia, mutta niissä on liikaa edestakaisin ramppaamista. Taistelu on tympeää ja simppeliä eikä juonessakaan ole kehumista. Taustalla pyörivä nyyhkytarina on nähty sadassa eri indiepelissä ja jatkuva puujalkavitsin vääntäminen alkaa äkkiä ärsyttämään. Pelin valopilkkuina ovat omalaatuisen maailman lisäksi musikaalinumerot, joita tulee silloin tällöin vastaan. Varsinkin pomoviholliset tykkäävät laulamisesta.

Figmentistä irtoaa mukiinmenevää viihdettä muutamaksi tunniksi, mutta sitä kehtaa suositella lähinnä surrealististen lastenkirjojen suurfaneille. Muille jää käteen "ihan kiva" pikkupeli, joka unohtuu viikossa.

Jossain määrin itelläkin ollut samoja ajatuksia, ja tosiaan unohtui koko peli yhdessä vaiheessa ku ihmettelin omalta pelatut listalta, että mikäs se tämä nyt olikaan.

FIGMENT (PC)
En tiedä miks tämä on eksynyt omalle jonolistalle, mutta eipä ollut kyllä kaksinen kokemus. Ärsyttävä ja turhauttava pulmapeli, jossa kuitenkin juoksennellaan pulmasta toiseen. Hahmot ja äänimaailma on todella ärsyttävä, vastustajat rallattelee jotain lauluja ja kaks keskeistä hahmoa on todella huonosti ääninäyteltyjä. Myös käsikirjoitus näille hahmoille ihan aliarvoista. Tämän lisäksi peli on ihan hemmetin työläs pelattava. Useimmat puzzlet näkee jo heti miten ne pitää tehdä ja sit pitää tehdä paljon työläitä siirtoja TAI sitten ei ole mitään hajua miten puzzle pitää ratkaista, ja se yksinkertaisuudessaan selviää vain juoksemalla paikasta toiseen etsimässä puuttuvat palaset. Tämän lisäksi pelissä on aivan turha inventory, joka vaatii käyttämistä(vaikka kaikki renkulat menee renkuloihin ja tapit tappipaikkoihin eikä niitä voi sekoittaa) ja vielä päälleliimattu XP-systeemi jossa ei ole järjenhiventäkään, koska se XP:n määrä on vakio. Eli kaikki pelaajat on samalla tasolla loppuvastustajan aikaan, ja ainoa mitä se XP-tekee on antaa lisää HP:ta. Graafisestikkin tämä on tylsä, varsinkin hahmot on kuvottavia ja kokonaisuudessaan tässä on sellaisen halvan lauantaiaamun 3D-lastenohjelman maku.

 

[Hesemonni]

Outer Worlds.

Fetch quest galore. En tiedä mitä odotin.

 

[k334]

Nier: Automata

Meni just läpi tämä noin 20 tunnin jauhamisen jälkeen. Combatti perusmötölaumoja vastaan hauskaa ja siihempä ne hyvät puolet jäikin. En kyllä voi tajuta tämän pelin hehkuttamista vaikka olenkin genren fani

Etenkin bossitaistelut melkosta ribaletta joissa ei ole oikeastaan mitään järkeä tai pelaamisen meininkiä. Tarina loppui kuin seinään. Maailma tyhjä ja ontto, millään ei ole mitään väliä mihinkään ja tutkimisella ei saa kuin turhautumista, kun missään ei ole mitään järkevää. Perusdialogi aivan täyttä höttöä, ainoa jonka dialogeissa oli jotain mielenkiintoista oli 2B/9S väliset sekä Pascal. Kaikki muu roskaa. Shoot em up kohtaukset oli kyllä pelin parasta antia, ne oli jopa ihan helvetin hyviä ja mukavaa vaihtelua perusmenolle.

Harvinaisen outo kokemus, kun luulin että tämä on hyväkin peli. Karkea 6/10, kerran pelasi ja ihan ton 10e hintalappunsa arvonen mutta ei enempää.

e: Musiikeista erityismaininta, ne oli kyllä keskivertoa selkeästi paremmat mutta ei mitään mestarillista mitkä jäis päähän soimaan edes päivän loppuun saakka.

Aamen, lykännyt vuositolkulla pelin aloittamista, vasta viimein sai kalenteriin tilaa vääntää. En ole vielä läpi mennyt mut kuitenkin kohtuu paljon.

Musiikki ja maailma on omaperäinen tosin vähän kliininen, main questi jaksanut sentään viihdyttää, tästä plussat. Sivuquestit ovat jäätävää juoksupoika paskaa, niitä jaksanut tehdä kuin kourallisen sillä mieleen tulee mmo vuodelta 2004, todella pohjanoteeraus Witchereiden ja muiden jälkeen.

Vaikeustason säätö on päin honkia. Normal on liian helppo, vaihdoin hardille niin mosat/ammukset ja bossit alkoivat 1-2 shottailla??? mm erään bossin laatikko "panos" tekee normilla jonkun 20-30% hp palkista vahinkoa niin hardilla se 1 shottasi koko ukon ja sama pätee kaikkiin muihinkin vihollisiin sekä hyökkäyksiin.

 

[itarumaa]

Heavy Rain, kolmannen kerran pelasin läpi ps4 konsolilla ja taas löytyi uusia puolia pelistä. Tällä kertaa otin muutaman tehtävän uusiksi ja se muutti aika lailla pelin loppupuolta. Viimeksi sain neljä huonointa loppua ja nyt aika lailla ne parhaimmat. Hieno peli, hienot musiikit, toki välillä pelimekaniikka vähän vastustaa pelaajaa, mutta kokonaisuutena oikein hyvä. Erityiskiitokset voi antaa siitä, että peli oikeasti uskaltaa mennä sinne syvään päähän myös, mitä hahmojen kohtaloihin tulee.

 

[gaattori]

Paper Mario Color Splash nyt läpi ~30 tunnissa.

Sticker Starin loppupomo vaati uniikit kortit jotka oli kerättävä ympäri karttaa, tässä pelissä on mahdollista ostaa noita kortteja mikä lupaa hieman inhimillisempää kokemusta vaikka vastaava pomo tulisikin vastaan.

Väritettävien laikkujen etsimininen on ihan mielekästä puuhaa toistaiseksi, joskin kaikkien löytäminen ei näemmä palkitse muulla kuin ääninäytteiden vapaalla soittamisella musahuoneessa. Toki värittäminen tarjoaa lisäkortteja keskellä kenttää, mutta 100% kentän läpäisystä olisi voinut palkita jollain pelillisesti merkittävällä powerupillakin.

Ei suuria yllätyksiä alkuhavaintojen jälkeen. Jokaiseen pomoon oli yksi tai kaksi erikoiskorttia, mutta niihin yleensä annettiin joko etukäteen vihjeitä, tai itse havaitsi ensimmäisellä kerralla ja toisella pääsi jo läpi. Jos tutki kentistä kaikki sivupolut järjestään, niin erikoiskortit oli jo hallussa tai ostettavissa jos oli ehtinyt tuhlaamaan.

Noita väritettäviä laikkuja kannattaa lätkiä vain mitä kohdalle sattuu ja jättää niiden metsästys sitten kun tarina on läpäisty. Aikaisempien kenttien viholliset käy helpommaksi välttää tai tuhota ilman korttitaistoa, sillä ne käy vähemmän agressiivisiksi ja ennakkoiskot tehokkaammiksi jokaisen ison tähden jälkeen. Ja jos kartan polut ei ole täysin avattu, sinne voi ilmestyä maalivaras joka imee jo kerätyn kentän tyhjäksi jos sitä ei ehdi pysäyttämään. Vajaalla kartalla voi tulla tilanne ettei Mariolla ole tarpeeksi lyhyttä reittiä rosvon pysäyttämiseksi.

Sticker Starista on jo aikaa, mutta mielestäni tämä ei lopulta ollut merkittävästi erilainen peli. Tykkäsin kummastakin puutteineen, tämä toki jatko-osa ja isommalla konsolilla joten sen puolesta näyttävämpi ja ehkä laajempi. Pelaan näitä niiden huumorin takia, joten kankean pelimekaniikan sietää kerran, mutta ei ehkä uudelleenpeluuta.

 

[vetten äärelle istutettu]

Paper Mario Color Splash nyt läpi ~30 tunnissa.

Ei suuria yllätyksiä alkuhavaintojen jälkeen. Jokaiseen pomoon oli yksi tai kaksi erikoiskorttia, mutta niihin yleensä annettiin joko etukäteen vihjeitä, tai itse havaitsi ensimmäisellä kerralla ja toisella pääsi jo läpi. Jos tutki kentistä kaikki sivupolut järjestään, niin erikoiskortit oli jo hallussa tai ostettavissa jos oli ehtinyt tuhlaamaan.

Noita väritettäviä laikkuja kannattaa lätkiä vain mitä kohdalle sattuu ja jättää niiden metsästys sitten kun tarina on läpäisty. Aikaisempien kenttien viholliset käy helpommaksi välttää tai tuhota ilman korttitaistoa, sillä ne käy vähemmän agressiivisiksi ja ennakkoiskot tehokkaammiksi jokaisen ison tähden jälkeen. Ja jos kartan polut ei ole täysin avattu, sinne voi ilmestyä maalivaras joka imee jo kerätyn kentän tyhjäksi jos sitä ei ehdi pysäyttämään. Vajaalla kartalla voi tulla tilanne ettei Mariolla ole tarpeeksi lyhyttä reittiä rosvon pysäyttämiseksi.

Sticker Starista on jo aikaa, mutta mielestäni tämä ei lopulta ollut merkittävästi erilainen peli. Tykkäsin kummastakin puutteineen, tämä toki jatko-osa ja isommalla konsolilla joten sen puolesta näyttävämpi ja ehkä laajempi. Pelaan näitä niiden huumorin takia, joten kankean pelimekaniikan sietää kerran, mutta ei ehkä uudelleenpeluuta.

Pitääkin antaa tälle uusi mahdollisuus. Julkasussa noin 10h pelasin ja lopetin suurten pettymysten kyynelten myötä pelaamisen. En muista tarkalleen miksi petyin, mutta taisteluiden turhuus suututti, kun aiemmin sekä mario&luigipeleissä ne on hauskan lisäksi hyödyllisiä.

Tässä niistä saa resursseja, mitä pitää käyttää taisteluun että voit saada lisää, niitä aivan täsmälleen samoja resursseja(kortteja) joten hyöty taistella=nolla, moti pelata kun valtava osa pelimekaniikoista olemassa vain päälleliimattuna eikä kanna mitään oikeaa syytä olemassaololleen. Ehkä jos sivuuttas sen ja keskittyis tarinaan seuraavalla kerralla. Kiva pelihän se muuten varmasti on.

 

[vetten äärelle istutettu]

Mariosta puheenollen, Galaxy 1 menossa vuosikymmenen tauon jälkeen. Galaxy 2 pelattu ainakin kolmesti tuona aikana. Kyllähän se teoreettisesti parempi ja viimeistellympi on, mutta kyllä tää ykkönenki on todella kova peli edelleen.

Ei oikeastaan muuta valittamista kuin tuo "hubissa" navigointi vrt galaxyn world map systeemi joka on täydellinen ja tää hubisysteemi rasittava turhake.

99 tähteä kerätty ja nautintoa ollut joka hetki.

 

[gaattori]

Ehkä jos sivuuttas sen ja keskittyis tarinaan seuraavalla kerralla. Kiva pelihän se muuten varmasti on.

Päätarina tuossa on olematon ja maalipurkin intoilu maalitähtien hajun perään on turhaa. Ehkä se vähän muutenkin erottaa Mario&Luigi ja Paper Mario -sarjat toisistaan. Paper Mariot on kevyempää hupailua, mutta noissa M&L tulee välillä olo että eikö juonenkäänteet ikinä lopu.

Mutta itse pidin sienikansasta ja sen monipuolisuudesta. Heillä oli omia ammatteja ja persoonia jotka antoi elävyyttä erikokoisiin sivujuoniin ja tehtäviin. Juna oli erityisesti hyvä kokonaisuus ja sitoi osan kentistä hyvin yhteen. Myös eriväriset sienipartiot oli paljon parempi keino rajoittaa etenemistä kuin absurdit kortteilla taiottavat jättiesineet.

 

[DädiFinn]

Star Wars Battlefront 2 PC-versio. Ihan hauskaa, nopeatempoista ja audiovisuaalisesti hienoa tykitystä. Matsejakaan ei tarvitse kauaa etsiä. Pahimmat ongelmat ja sisällön puute lienee korjattu tässä vaiheessa.

 

[Refloni]

Danganronpa V3: Hauska Tappaa Vanha Tuttu

Murhakoulusarjan päätösosa alkaa tutusta ja turvallisesta lähtökohdasta: Kuusitoista teiniä on vangittu kouluun ja karkuun pääsee listimällä jonkun luokkakavereista. Jos murhaajaa ei saada kiinni tätä seuraavassa oikeudenkäynnissä, hänelle koittaa vapaus ja kaikille muille kuolema. Kiinnijäänyt tappaja taas teloitetaan näyttävästi ja muut voivat jatkaa eloaan rauhassa seuraavaan murhaan asti.

Hahmogalleria ei ole aivan yhtä yliammuttu kuin edellispelin konkkaronkka ja siinä on vanhan toistoa - eikös ultimaattinen etsivä ja sisäkkö ole jo nähty? Porukka on silti melkoisen höyrypäistä ja mukana on jos jonkinlaisia persoonallisuuksia. Mieleenpainuvimpia ovat astronautti Kaito Momota, jonka rajaton optimismi korvaa puuttuvan älyn, ja keksijä Miu Iruma, jonka jutut ovat härömpiä kuin Fingerporin Rivo-Riitalla. Näitten kanssa voi sitten hengailla ja nostaa ystävyystasoa lahjuksilla. Aika ei millään riitä kaikkien kanssa olemiseen, joten pelaaja joutuu valitsemaan suosikkinsa ja toivomaan ettei heiltä lähde henki ennen kaverimittarin täyttymistä. Itselläni kävi tällä kertaa tuuri, sillä onnistuin täyttämään kahden hahmon mittarin juuri ennen kuin tarinalliset syyt päästivät heidät päiviltä. Hyvän hahmon kuolema jäi toki harmittamaan.

Murhia luonnollisesti tapahtuu ja käräjillä pelaillaan minipelejä. Niiden taso on noussut vähän, mutta osa on edelleen todella rasittavia. Monet samoista minipeleistä löytyvät myös pelin alkupuolella aukeavalta kasinolta, jossa voi grindata valuuttaa erikoisesineiden ostamiseen - tärkeimpänä törkeän kalliit "lemmenavaimet", joista jokainen avaa pseudoseksikohtauksen satunnaisen hahmon kanssa. Alussa "nopein" tapa tahkota rahaa on grindata hedelmäpeliä, jota joutuu hakkaamaan lähes tunnin jotta saa rahat yhteen avaimeen! Vasta pelin puolivälin kieppeillä isot panokset aukeavat muissa pajatsoissa ja peli tuntuu tajuavan, että ehkä joku haluaakin mieluummin ratkaista kolmen minuutin aivopähkinän kuin naputtaa puoli tuntia yksikätistä rosvoa. Hedelmäpeli suosii pelaajaa, mutta grindaus ei ole hauskaa.

Mukana on valitettavasti sarjan toinen oikeudenkäynti, jossa hoksasin jo alussa tärkeän johtolangan, josta pelin hahmot pääsevät kärryille vasta paljon myöhemmin. On todella turhauttavaa joutua vastaamaan kysymyksiin tahallaan väärin, koska väärässä vastauksessa on sillä hetkellä eniten järkeä päähenkilölle, joka ei ole vielä tajunnut mistä on kyse. Itsestäänselvältä tuntuvaa asiaa jauhetaan ja jauhetaan ja odotellaan HITAASTI lampun syttymistä pelaajahahmon pään päälle.

Jo ensimmäinen murha räjäyttää pään juonenkäänteellään, mutta mysteereitä on paljon ja niitä selvitellään pitkään.

Spoileri: Loppupelin spoilereita

Yksi hahmoista kehuu olevansa jonkinlainen superpahis ja salaisen organisaation johtaja. Tuumasin tietysti, että taas yksi itsestään liikoja luuleva chuunipelle. Niitä on pelisarjassa riittänyt, eikä kukaan muista hahmoistakaan ota tyyppiä tosissaan. Olikin aikamoinen yllätys, kun kyseinen jamppa olikin juuri sitä mitä sanoi alusta asti olevansa. Hahmo nousee ihan kohtalaiseksi kakkospahikseksi, mutta edellispelin huikean Nagiton tasolle hän ei yllä.

Normaalisti kevytmielinen tarina menee yhdessä vaiheessa äärimmäisen synkäksi. Eloonjääneet seitsemän hahmoa onnistuvat lopulta avaamaan oven ulkomaailmaan... vain huomatakseen, että maapallo on tuhoutunut elinkelvottomaksi eikä edes ilmaa voi hengittää. He seitsemän ovat ihmiskunnan viimeiset, ja heidän kaverinsa kuolivat täysin turhaan yrittäessään päästä ulos. Seuraavalla aamiaistapaamisella ei neuvotella edes siitä, pitäisikö heidän tehdä joukkoitsemurha, vaan siitä miten homma kannattaisi suorittaa. Porukka löytää myöhemmin lisää tsemppiä ja vitsailu jatkuu, mutta tilanne on silti karmaiseva ja tunnelma pysyy hyvin synkkänä... lopun juonenkäänteeseen saakka.

Spoileri: ULTIMATE SPOILER WARNING

(Se "superpahis" oli sittenkin pelkkä pelle, vaikka pahistelikin välillä.)

Jos haluat joskus pelata tätä pelisarjaa, älä avaa seuraavaa spoileria. Se hyvin todennäköisesti tuhoaa pelinautintosi. Tämä on hyvä pelisarja ja suosittelen sitä vahvasti. Seuraava juonenkäänne on viimeisen pelin viimeinen käänne, joka heittää kaiken päälaelleen. Tähänastiset spoilerit ovat lieviä siihen verrattuna.

Ihan oikeasti: avaa seuraava tagi vain jos olet läpäissyt tämän pelin joskus, tai olet aivan varma ettet aio koskaan pelata sitä. Muussa tapauksessa mars pelaamaan.

Spoileri: Viimeinen varoitus

Pelin lopussa selviää... että kaikki oli vain tosi-tv:tä. Edelliset pelit olivat fiktiota, ja "Danganronpa V3" tarkoittaa Danganronpa 53. Tappoleikki oli tv-viihdettä, jota jatkettiin aina 53. kaudelle asti. Kaikki edellisten pelien hahmot olivat juuri sitä - kuvitteellisia hahmoja, eivätkä he oikeasti olleet olemassa pelin maailmassa. Kaikki tämän pelin juonenkäänteetkin olivat käsikirjoitettuja. Tappopelin viimeiset selviytyjät (joita on tällä kertaa vain kolme) rikkovat hahmonsa ja pakenevat tosimaailmaan, jossa he yrittävät löytää itselleen uuden elämän.

En ole ikinä nähnyt tällaista metaloppua enkä ole ihan varma, mitä siitä pitäisi ajatella. Tavallaan täytyy nostaa hattua kirjoittajille, joilla oli munaa laittaa suuren yleisön peliin jotain tällaista, mutta pelin loppu on silti aivan käsittämätöntä hevonpaskaa, joka lyö laudalta Darling in the Franxxin ja Mass Effect 3:n vastaavat rimanalitukset. Loppu tuhoaa pelisarjan koko juonen, maailman ja kaiken tähän asti rakennetun. Kyse ei ole edes tekijätiimin resurssien loppumisesta tai laiskuudesta, vaan katastrofi on selvästi kunnolla suunniteltu. Sarjan universumi tuhotaan huolellisesti, systemaattisesti ja pitkän kaavan kautta.

Se saattaa olla osa pelin sanomaa, sillä päähenkilöt halusivat tappopelien loppuvan hinnalla millä hyvänsä. Ratkaisu näköjään oli tehdä lopusta niin käsittämättömän kehno, että kukaan ei enää ikinä halua pelata uutta Danganronpaa.

Koko sarjan läpipeluu kesti minulla 130 tuntia, mutta minipeleihin ja ekstroihin saisi varmaan upotettua vielä puolet lisää. Tarina nojaa niin vahvasti mysteereihin, yllätyksiin ja käänteisiin, että uudelleenpeluussa ei olisi mitään järkeä. Ellei sitten onnistu tekemään samaa kuin näiden pelien sankarit ja pyyhkimään muistojaan jollain ilveellä.

Pelisarja on kaikesta huolimatta uniikki, hauska ja jätti lämpimät muistot. Heitän vahvan suosituksen, jos vähän räväkämpi murhamysteeri kiinnostaa etkä ole allerginen animehölmöilyille.

(Jos päätät tarttua sarjaan, spoilereiden välttäminen on äärimmäisen tärkeää. Niin kauan kuin pelaat näitä pelejä, älä googlaa mitään niihin liittyvää äläkä katso tuubista ainuttakaan pelejä sivuavaa videota. Käänny pois heti, jos näet internetissä sanan "Danganronpa".)

 

[vetten äärelle istutettu]

Mass Effect 2 nyt peluussa ja 3h takana.

Pelasin Mass Effect 1:n tammikuussa 2018 ja tykkäsin todella paljon. Siirryin siitä suoraan ME2 eikä maistunut tuo nopeatempoisempi covershooter toiminta ei sitten yhtään, joten lopetin heti alkuunsa. Nyt kun aikaa kulunut ja päätin antaa uuden mahdollisuuden niin kyllähän tuo kakkonenkin on aivan todella todella hyvä peli, kun siihen suhtautuu oikein eikä lähde vertaamaan sitä ykköseen. Tuo sulavampi toimintakin on jopa hyvää, vaikka tietyllä tapaa tykkäsin siitä ykkösen jäykemmästä ja taktisemmasta otteesta enemmän.

Alustana Xbox 360

PS: Etenkin tuon hengettömän Nierin jälkeen tämä tuntuu normaaliakin paremmalta. Suorastaan mestarilliselta

 

[Raxama]

Nier: Automata

Meni just läpi tämä noin 20 tunnin jauhamisen jälkeen. Combatti perusmötölaumoja vastaan hauskaa ja siihempä ne hyvät puolet jäikin. En kyllä voi tajuta tämän pelin hehkuttamista vaikka olenkin genren fani

Etenkin bossitaistelut melkosta ribaletta joissa ei ole oikeastaan mitään järkeä tai pelaamisen meininkiä. Tarina loppui kuin seinään. Maailma tyhjä ja ontto, millään ei ole mitään väliä mihinkään ja tutkimisella ei saa kuin turhautumista, kun missään ei ole mitään järkevää. Perusdialogi aivan täyttä höttöä, ainoa jonka dialogeissa oli jotain mielenkiintoista oli 2B/9S väliset sekä Pascal. Kaikki muu roskaa. Shoot em up kohtaukset oli kyllä pelin parasta antia, ne oli jopa ihan helvetin hyviä ja mukavaa vaihtelua perusmenolle.

Harvinaisen outo kokemus, kun luulin että tämä on hyväkin peli. Karkea 6/10, kerran pelasi ja ihan ton 10e hintalappunsa arvonen mutta ei enempää.

e: Musiikeista erityismaininta, ne oli kyllä keskivertoa selkeästi paremmat mutta ei mitään mestarillista mitkä jäis päähän soimaan edes päivän loppuun saakka.

Noo, nierin suurimmat ongelmat on tosiaan toi combatin huonous (varsinkin ottaen huomioon et kyseessä on Platinumin peli) ja sit kans se, että pitkälti A ja B routet saa pelata kokonaan ennenkuin tarina alkaa ottamaan minkäänlaisia kierroksia. C routella olikin sit jo menoa ja tarina alko nappaamaan ihan eri tavalla.

Toisaalta en voi sanoa et se kovin suuri pelastus pelille on, mikäli noin puolet tarinasta ja combatti on kokonaisuudessaan aikamoista höttöä. Sen verran tuo loppupuoliskon tarina ainakin omalla kohdalla pelasti, että pystyy sanoa kokemuksen olleen nautittava. Tai no, enemmänkin tykkäsin siitä tarinankerronnan tyylistä, oli kivan uniikki kokemus kerrankin.

Oon kyllä monta kertaa miettiny et kuinka monella toi peli on jäänyt kesken ihan vaan typerän suunnittelun takia. A routen jälkeenhän lopputekstit jo pyörii ja päävalikossa saat vaan nopean maininnan et lataa tallennus ja peli jatkuu. Miks niitten lopputekstien pitää pyöriä useampaan otteeseen kesken pelin?

PS. Mitkä loput sait mikäli mielestäsi tarina loppuu kuin seinään? Päätarinahan on A,B,C,D ja E endingit, eli kaikki noi pitäis olla tallennuksessa näkyvissä et voi sanoa pelanneensa tarinan loppuun.

 

[batigol]

Huutonaurua näille kerran Nierin läpipelanneille

 

[vetten äärelle istutettu]

Noo, nierin suurimmat ongelmat on tosiaan toi combatin huonous (varsinkin ottaen huomioon et kyseessä on Platinumin peli) ja sit kans se, että pitkälti A ja B routet saa pelata kokonaan ennenkuin tarina alkaa ottamaan minkäänlaisia kierroksia. C routella olikin sit jo menoa ja tarina alko nappaamaan ihan eri tavalla.

Toisaalta en voi sanoa et se kovin suuri pelastus pelille on, mikäli noin puolet tarinasta ja combatti on kokonaisuudessaan aikamoista höttöä. Sen verran tuo loppupuoliskon tarina ainakin omalla kohdalla pelasti, että pystyy sanoa kokemuksen olleen nautittava. Tai no, enemmänkin tykkäsin siitä tarinankerronnan tyylistä, oli kivan uniikki kokemus kerrankin.

Oon kyllä monta kertaa miettiny et kuinka monella toi peli on jäänyt kesken ihan vaan typerän suunnittelun takia. A routen jälkeenhän lopputekstit jo pyörii ja päävalikossa saat vaan nopean maininnan et lataa tallennus ja peli jatkuu. Miks niitten lopputekstien pitää pyöriä useampaan otteeseen kesken pelin?

PS. Mitkä loput sait mikäli mielestäsi tarina loppuu kuin seinään? Päätarinahan on A,B,C,D ja E endingit, eli kaikki noi pitäis olla tallennuksessa näkyvissä et voi sanoa pelanneensa tarinan loppuun.

Pelasin 2B ja 9S, eli A ja B? Eikä kyllä jaksa enempää kun ei peli tarjonnut siihen ainuttakaan syytä. Kuivakka kokemus kaikenkaikkiaan.

 

[arcane]

Huutonaurua näille kerran Nierin läpipelanneille

En ota kantaa varsinaisesti Nieriin, koska en ole pelannut...

...mutta miksi ihmeessä pitäisi jaksaa kuluttaa kymmeniä tai satoja tunteja elämästään peliin, joka "avautuu vasta toisella tai kolmannella läpipeluulla". Jos yksi läpipeluu on 20h ja itse pelaaminen ei kiinnosta, käytät vähintään 20 elokuvan verran aikaa todennäköisesti hyvin keskinkertaisen juonen vuoksi.

En rehellisesti pysty sietämään näitä tapauksia, jota tulee vastaan hyvinkin tavallisesti:
- "Itse peli alkaa vasta 10h jälkeen" -> Miksi haluaisin pelata ensin 10h roskaa?
- "Ei idea oo se huono pelimekaniikka ja grindaus, vaan juoni" -> Miksi "hyvä" (todennäköisesti jotain ala-arvoista teinimaailmanpelastushömppää) juoni vaatii paskaa pelaamista?
- "En tykkää tästä pelistä yhtään, mutta pakko pelata se loppuun kun alotin ja oon käyttänyt jo kymmeniä tunteja" -> Miksi haluat tuhlata aikaasi roskaan vielä vähän lisää?

 

[perato]

Omasta mielestä on lähinnä huono vitsi jos peli vaatii monta pelaamista ennen kuin se "aukeaa". Plussaa toki jos useammalla pelikerralla voi kokea "uuden pelin" kokemuksen, mut ei siitä, et ensin pitää pelata pari paskaa välisessiota ennen ku vasta "aukeaa".

 

[Kan Dee Dokata]

Witcher 3 työn alla - 56h tuntia takana.

Sitä en lähde kiistämään, etteikö kyseessä olisi aivan järjettömän hieno mestariteos, jos tätä osaa lähestyä oikein.

Oma virheeni nimittäin oli, että näin järjettömän kiinnostavan maailman ytimessä tuli seikkailtua alussa joka nurkka ja pikkutehtävä. Pääjuoni ei edennyt ollenkaan hetkeen.

Tämä aiheutti sen, että vähän niin kuin pilasin tämän kokemukseni itseltäni, sillä näinkin paljon peliä tahkonneena on käynyt nyt itselleni ensimmäistä kertaa klassikkopelin kohdalla niin, että koko homma maistuu puulta, vaikka tuo nysvääminen onkin jo jäänyt leikistä pois.

Yhtäkkiä jokainen tehtävä tuntuu vain jotenkin samalta ja toistavat pohjimmiltaan toisiaan (siis ne pikkutehtävät), hirviöt tuntuvat samalta ja ylipäätään yhtäkkiä vaihtelua ei tunnukaan olevan, kun tuo on tullut jo niin pirun tutuksi. Surullista.

Ehkä tämä johtuu toisaalta neljääkymppiä lähentyvästä iästäkin. Pelit eivät tunnu ollenkaan samalta enää kuin 10v. sitten.

Liika vapaus ei näköjään ole peleissä välttämättä hyvä asia. GTAV:ssä sentään tajusin tehdä sivutehtäviä vain satunnaisesti, joten se ei päässyt maistumaan puulta.

Tältä pohjalta on mentävä nyt vastakarvaan sanoen, että pelillisesti Witcher 2 oli minusta parempi kokemus, koska se hellästi pakotti etenemään eteenpäin. Pelissä oli koko ajan paremmin haastetta, kun sankaria ei kovin helposti saanut kohotettua liian vahvaksi jne. Se oli ylipäätään tasaisempi ja vauhdikkaampi kokemus allekirjoittaneelle.

Mutta kuten sanottua, oma vika tässä tapauksessa.

 

[BlueRey]

Kommentoin vielä tuohon Nier Automataan, että oikeastaan useammasta läpipeluusta puhuminen on hieman hämäävää. Vaikka routet A ja B ovat pitkälti samat eri hahmoilla pelattuna (vaikka minun makuuni näissäkin oli riittävästi eroavuuksia), on "kolmas läpipelaus" sitten ihan täyttä tarinallista jatkoa noille kahdelle aiemmalle ja koko pelin tarinan jälkimmäinen puolisko, eikä sikäli mikään uudelleen läpäisy.

 

[Raxama]

Pelasin 2B ja 9S, eli A ja B? Eikä kyllä jaksa enempää kun ei peli tarjonnut siihen ainuttakaan syytä. Kuivakka kokemus kaikenkaikkiaan.

Joo, eli just sen kuivan paskan yli. C eteenpäin on sit jo täysin uutta kamaa, ja melkeen suosittelisin antamaan sille vielä mahdollisuuden. Toki jos ei yksinkertaisesti kiinnosta niin mitäpä sitä sit enempää aikaa tuhlaamaan.

Tosiaan, kuten tossa jo sanoin niin ton pelin suurimpia syntejä on kohtalaisen kuivat A ja B routet ja turhankin pinnallinen combatti jokseenkin päälleliimatuilla RPG-elementeillä. Sinänsä sääli et tää on just näitä pelejä mistä pitää sanoa alkuunsa et eka puolisko on aika perseestä mut toka puolisko on sit tosi jees ja lähtökohtasesti hyvittää sen ekan puoliskon kehnouden.

Ja joo, tosiaan ei ykskään route tossa pelissä oo 1:1 kokemus, mitä saattais olettaa tän ketjun perusteella. En itekkään oikeen käsitä et mikä juttu toi on et tarina vedetään pätkiin ja välissä vedetään lopputekstit ruudulle ja heitetään päävalikkoon pikkutekstin saattelemana, missä mainitaan et peli muuten jatkuu vielä, kun vois ihan suoraan vaan yhdessä pötkössä sen vetää.

 

[perato]

Far Cry 5 (PC)

Pelisarjan kuudes osa numerostaan huolimatta, kaikki pelattuna, osat 1-3 pariinkin otteeseen .

Monet pelisarjat kehittyy kun ne ikääntyy, ja osa jää junnaamaan paikalleen toistaen samoja ongelmia osasta toiseen. Far Cry sarjana kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen. Viides osa saattoi jäädä omalta osalta viimeiseksi näitä Primal ja New Dawn tyyppisiä spin-offeja lukuunottamatta.

Vitonen sijoittuu jonnekki jenkkeihin, jossa on menossa punaniskat vs punaniskat sisällissota. Pelaaja heitetään sinne keskelle, ja 20min myöhemmin kaikki paikalliset tuntee pelaajan. Hyvikset on hahmoja, pahikset on monologeja tai juoksevia älykääpiöitä. Jatkuvan kotkan pelkäämisen sijaan pelaajan eteen heitetään jatkuvalla syötöllä karhua, biisonia, ahmaa, uskovaisia, enkeleitä ja millon mitäki. Hetken rauhaa ei ole nauttia ympäristöstä. Enää ei edes ammuskelu tunnu niin hauskalta mitä se oli kolmosessa. Yksi osasyy on se, että siinä missä maailma menee eteenpäin, tämä sarja junnaa. Graafisesti peli on keskinkertainen, ei yhtään "Vau" elämystä, yhden kerran tuli "ihan jees". Myös graafisesti outoja ratkaisuja sekä bugeja riitti jonkin verran. Piirtoetäisyys on suht matala ja pelin outo yö oli ehkä huonompia näkemiäni vähään aikaan. Teknisesti peli on edelleen jossain 15v takana, kuolinanimaatioita, mikään ei hajoa, kaikki on hyvin staattista. Ammuskelu tavallisilla aseilla on pääasiassa hyvin ponnetonta ja ilman mitään feedbackkia.

Vihollisen tekoäly on typerä, ei sillä tavalla typerä että se seisoisi paikallaan, vaan sillä tavalla typerä, että se juoksentelee ympäriinsä suojasta toiseen. Jostain kumman syystä omat AI-kaverit on parempia kuin nämä vastustajat. Tämä kuitenkin syö kaikkinsensa sen ilon siitä ammuskelusta mitä joskus ehkä tämän pelisarjan kohdalla koki. Sain jopa nelosessa enemmän fiilistä kun ostin kunnon aseet ja räimin menemään. Nyt ne 'kunnon' aseet saa ihan hetkessä haltuun ja minkäänlaista progressiota ei oikeastaan ole kymmenen tunnin jälkeen. Suurin osa perkeistä on lähes huomaamattomia tai hyödyttömiä ja aseista parhaat voi ostaa heti. Mitään syytä palata kertaalleen valloitetulle alueelle ei oikeastaan ole kuin saavutusten keräily.

Syntilistalle lisätään tarinan pakotus tasaisin väliajoin sekä aivan olematon tarinan kuljetus. Tarina etenee käytännössä niin, että alun jälkeen pitää vallata alueita ja alueiden valtauksen välissä pelaaja kaapataan välivideovetoiseen tarinaosuuteen, jossa yksi pahiksista pitää parin välivideon verran monologia. Totta puhuen aloin skippaamaan osan näistä monologeista toisen "alikapteenin" kohdalla. Mikään ei ole tympeämpää tarinavetoisessa pelissä kuin järjettömien paskasti kirjoitettujen monologien pakkotuputus mykälle pelihahmolle. Tunne on sama kun se Bondin pahis pitää monologia samalla ku Bondi keplottelee itsensä ulos, paitsi että tässä Bondi vain tyytyväisenä kuuntelee höpötystä, ja kohta onkin vapaana, jotta peli voi jatkua. Juoni on ihan umpisurkeasti kirjoitettu, tehtävät vielä geneerisempää huttua. Sivutehtävät koostuu ihan samasta hahmojen pitämästä monologista. Iso bonus kuitenkin siitä, että nämä monologit skipatessa tehtävänantaja antaa napakan lyhyen tehtävän annon. Nämä samat tehtävät on kuitenkin nähty tuhanteen kertaan eri open world peleissä, eikä tarjoa oikeastaan mitään edes hymähdyksen arvoista. Ai että ihan elokuvaohjaaja on tekemässä elokuvaa ja haluaa pelihahmon pääosaan, mikä yllätys, tätä en olekkaan vielä nähnyt. Ai että ihan punaniskan sahtia pitää etsiä. Ihan tosiko pitää ajaa joku auto tuonne ja tappaa kaikki. Huh mitä innovaatioita. Lennä ympyröiden läpi koska syyt... ei vittu.....

"Emme tavoittele kenenkään loukkaamista ja on täysin sattumaa jos...." teksti on pelintekijöiden osalta aivan turha, tuskin osaisivat satiiria kirjoittaa vaikka yrittäisivät.

Jos peli(sarja) yrittää olla kieliposkella ammuskelu, miksi ite tarina yrittää olla jokin vakava "valitse kohtalosi, tässä draamaa ja levinneitä meikkejä" tyyppinen. Tai jos peli yrittää olla vakavasti otettu, nii miksi itse pelattavuus ja sivutehtävät on huonosti tehtyä kieliposkella räimintää. Tekisivät nyt oikeasti sen valinnan että kumpaa tällä pelisarjalla yrittävät ja lähtisivät rohkeasti vetämään siihen suuntaan. Missä on Just Causen ja Borderlandsiin verrattava perseily? Hyvä jos aidan yli pystyy tässä hyppäämään ja aseet on pääasiassa tylsiä toisten kopioita lapiosinkoa ja mitälie outoa mikroaaltoasetta lukuunottamatta. Ajoneuvotkin on mallia "aja eteenpäin, ja voit myös ampua samalla".


Pelille tuli kestoa 22h ja hintaa oli onneksi Epicin kautta vaivaiset 5€.
Etes meikänkaltaiselle "kerää kaikki, kolua kaikki" tyyppiselle pelaajalle tekee nyt tiukkaa, että käynnistänkö tuota tarinan jälkeen enää uudestaan. Ei oikeastaan mitään syytä miksi haluaisin nyt enää tuohon palata.
Edit 25.6. en käynnistänyt.

Pelisarjan paras ja sisäisesti loogisin osa on Primal, jossa oli jotain fiilistä heitellä keihäitä ja kerätä kukkia ja tapella sapelihammastiikerin kanssa. Näytti jopa paremmalta kuin tämä.

 

[Refloni]

Epicin ilmaispelejä tulee nopeammin kuin niitä ehtii pelata.

Hob

Luulin vielä jonkin aikaa sitten pitäväni sanattomasta tarinankerronnasta. Sittemmin Rime ja Hob todistivat mielipiteeni vääräksi.

Hob on pitkä (10h) toimintaseikkailu, jonka aikana yksikään hahmo ei sano sanaakaan. Pelin ainoat tekstit ovat valikoissa. Hahmot, joita on muutama, kommunikoivat elehtimällä ja taustatarinaa voi yrittää tulkita ympäristöstä. Idea on hyvä ja arvostan sitä taiteelliselta kantilta, mutta käytännössä se rajoittaa tarinaa ja tekee pelistä tylsemmän. Hob alkaa suorastaan nukuttamaan vähänkin pidemmän session aikana, kun mitään mielenkiintoista ei tunnu tapahtuvan kaikesta toiminnasta huolimatta. Suunnilleen puolivälissä älysin laittaa podcastit pyörimään taustalle ja kokemus muuttui paljon mielekkäämmäksi.

Ja itse peli? Klassinen kombo tasohyppelyä, tappelua ja pulmanratkontaa. Kaikki toimii, mutta mitään uutta tai kovin mielenkiintoista ei ole. (Luulin muuten tätä alkuun lastenpeliksi, mutta päähenkilö räjähtää gibleteiksi kuin Team Fortressissa ottaessaan vastaan vähänkään kovemman tällin.)

Plussaa kivan näköisestä maailmasta, joka näyttää avaruusolioiden rakentamalta rauniokaupungilta täynnä steampunk-teknologiaa. Maailma muuttuu pelin edetessä, kun pelaajan aktivoimat laitteet muokkaavat maastoa isolla kädellä. Myllerrys on näyttävää ja sitä on hauska katsella.

Sherlock Holmes: Crimes & Punishments

Seikkailupeli, josta näkee että se on tehty aika halvalla. Public domain -päähenkilö, pökkelöt animaatiot, Kevin McLeodin musiikit. Näistä aineksista on kuitenkin keitetty ihan hyvä peli ja tekijöillä on selvästi ollut intohimoa.

Suuremman tarinakaaren sijaan Rötös ja rangaistus on jaettu kuuteen itsenäiseen pikkutarinaan. Jokaisessa tapahtuu jokin rikos, jonka jälkeen tutkitaan johtolankoja, haastatellaan epäiltyjä, tehdään päätelmiä ja ratkotaan minipelejä. Etsiväntyö on toteutettu ihan hyvin ja tuntuu uskottavalta, vaikka peli on aika helppo. Hauskasti päätelmissään voi myös mennä metsään ja toimittaa aivan väärän jampan linnaan tai hirsipuuhun. Kannattaa siis olla hereillä sen sijaan, että kävelee vain sokeasti minipelistä toiseen.

Hyvä peli. Isoin juttu, joka siitä jäi käteen, oli kuitenkin se että tajusin dekkarin olevan peligenre. Nautin kovasti rikosten ratkaisusta niin tässä kuin Danganronpa-sarjassa, ja huomasin että niillä on yhteinen Steam-tagi, "etsivä". Klikkasin tagia - ja eteen putkahti pitkä lista todella mielenkiintoisen näköisiä pelejä ja vanhoja suosikkejani. Saatoin juuri löytää uuden lempigenreni!

 

[vetten äärelle istutettu]

Tomb Raider DE (2013) PS4 Pro

n. 30% pelattuna ja on kyllä upea peli. Joka standardilla äärettömästi parempi kuin yksikään Uncharted peli. Tässä ei ole mitään huonoa, unchartedeissa ei taas ole audiovisuaalisen karkin lisäksi mitään hyvää. Upeeta saatana että on tämmösiä pelejä olemassa. Pitää rohmuta kyllä ne kaksi tuoreempaakin peluuseen asap

Peli, mikä on selkeästi pelaajien tekemä ja tietävät mitkä tekevät pelistä hauskan pelattavan. 5/5