Viimeksi pelaamasi peli ja mietteitä siitä
- Keskustelun aloittaja Saatana
- Aloitettu
- Liittynyt
- 31.07.2019
- Viestejä
- 2 392
Stardew Valley.
Olin laittanut Steamin toivelistalle muistiin aikoinaan sitä varten, että joskus sitten tutustuisin tarkemmin tähän ihan älyttömästi kehuttuun peliin. Oli koko peli päässyt jo unohtumaan, mutta kun kaipasin flunssapäivien ajanvietteeksi rentoa näppäilyä, tuli SV vastaan kun selailin mitä olinkaan laittanut Steamin listalle talteen ja olisiko jotain käyttökelpoista.
Otin testiin. Ei ollut ennakko-odotuksia muuta kuin että ei voi ihan huono olla kun on niitä harvoja "ylivoimaisen myönteiseksi" vuodesta toiseen Steamissa arvosteltuja pelejä. Hieman kyllä epäilytti miten todella retroa ysärigrafiikkaa kestää katsella 2020-luvulla, ja että innostunko tällaisesta maanviljelyssimulaatiosta (joka on toki paljon muutakin). No täähän onkin ihan maaginen. Todella rentouttava ja koukuttava puuhastelupeli. Ja melko simppelin oloisen ja varsin kiltin hyväntuulisen pinnan alla on yllättävän paljon syvyyttäkin. Pelaamisen rentoutta tuo se, että pelissä voi aika vapaasti valita, mitä millonkin tekee ja mitä juttuja haluaa painottaa. Voi vaikka keskittyä mainiosti toteutettuun kalastamiseen pari päivää vaikka voisi mennä kaivokseenkin tonkimaan. Pikkutehtäviä voi ottaa tehdäkseen tai jättää tekemättä, ihmissuhteita voi kehittää tai olla kehittämättä jne. Ja vaikka pelissä haluaisikin edetä taustajuonen mukaisesti ja pelin tarjoamia tehtäviä ratkoen, sitäkään ei voi tehdä putkinäköisesti ja pelkästään vahvan tavoitehakuisesti, vaan on syytäkin käyttää aikaa vaan kaikenlaisten arkisten juttujen tekemiseen kuten oman farmin ylläpitoon. Mitään ei voi munata totaalisen katastrofaalisesti, mutta asioiden tekeminen kohtalaisen loogisesti ja järkevästi helpottaa pelissä etenemistä ja edistää tavoitteiden saavuttamista.
Alkeellinen grafiikka ei häirinnyt yhtään vaan alkoi viehättää ja tuo peliin oman tunnelmansa. Pelimekaniikka on toimiva, bugeja löytynyt pyöreä nolla niin kuin näin vanhassa ja koko ajan kehitetyssä pelissä kuuluukin. Ekojen 30 tunnin aikana ei tullut vastaan yhtään raivostuttavaa ominaisuutta toisin kuin koukuttavuudeltaan lähes saman tasoisessa mutta yhtä aikaa ärsytyskynnyksen jatkuvasti ylittävässä Rimworldissa. Ja tosiaan 30 pelituntia on nyt mittarissa eikä ole kyllästyttänyt hetkeäkään. Illalla varmaan taas useamman tunnin sessio tulee pelattua yöunien kustannuksella.
30 tunnin peliajalla pelin kalenteri on edennyt yhden vuoden ajan ja pelin on saanut pyörimään hyvin mutta eteneminen pelissä on vielä melko varhaisessa vaiheessa, eli pelattavaa riittää 14 euron hintansa edestä hyvin.
Ja peliä on säntillisesti kehitetty mitälie 8 vuotta ensin yhden hengen ja sitten 2 tai 3 hengen tiimin voimin rakkaudesta lajiin. Kaikki päivitykset ja kehitys ilmaisia pelaajille, ei ainoatkaan maksullista dlc:tä jne. vaikka jopa ihan mielelläni ostaisinkin jonkun maksullisen dlc:n kehittäjien tukemiseksi kun pelin ostohintakin oli noin halpa. Modejakin vissiin on tehty, mutta ne eivät ole tarpeellisia pelin muokkaamiseksi siedettävään muotoon.
Tälle annan täyden kympin. Koukuttava, bugiton, pelimekaanisesti toimiva, (liiankin) halpa mutta pitkäksi aikaa tekemistä tarjoava leppoisa hyvän mielen peli jossa kuitenkin myös syvyyttä ja jota on rakenneltu ja kehitetty iän kaiken selvästi aidosta halusta tehdä kiva peli ennemmin kuin vain tehdä bisnestä. Pieni miinus siitä että Pelican Cityn puuseppä/talonrakentaja Robin on siviilisäädyltään rouva ja siten pelaajan romanssiyritysten tavoittamattomissa. Rakennusalan ammattilainen olisi omalla farmilla hyödyllinen nikkaroimaan.
Olin laittanut Steamin toivelistalle muistiin aikoinaan sitä varten, että joskus sitten tutustuisin tarkemmin tähän ihan älyttömästi kehuttuun peliin. Oli koko peli päässyt jo unohtumaan, mutta kun kaipasin flunssapäivien ajanvietteeksi rentoa näppäilyä, tuli SV vastaan kun selailin mitä olinkaan laittanut Steamin listalle talteen ja olisiko jotain käyttökelpoista.
Otin testiin. Ei ollut ennakko-odotuksia muuta kuin että ei voi ihan huono olla kun on niitä harvoja "ylivoimaisen myönteiseksi" vuodesta toiseen Steamissa arvosteltuja pelejä. Hieman kyllä epäilytti miten todella retroa ysärigrafiikkaa kestää katsella 2020-luvulla, ja että innostunko tällaisesta maanviljelyssimulaatiosta (joka on toki paljon muutakin). No täähän onkin ihan maaginen. Todella rentouttava ja koukuttava puuhastelupeli. Ja melko simppelin oloisen ja varsin kiltin hyväntuulisen pinnan alla on yllättävän paljon syvyyttäkin. Pelaamisen rentoutta tuo se, että pelissä voi aika vapaasti valita, mitä millonkin tekee ja mitä juttuja haluaa painottaa. Voi vaikka keskittyä mainiosti toteutettuun kalastamiseen pari päivää vaikka voisi mennä kaivokseenkin tonkimaan. Pikkutehtäviä voi ottaa tehdäkseen tai jättää tekemättä, ihmissuhteita voi kehittää tai olla kehittämättä jne. Ja vaikka pelissä haluaisikin edetä taustajuonen mukaisesti ja pelin tarjoamia tehtäviä ratkoen, sitäkään ei voi tehdä putkinäköisesti ja pelkästään vahvan tavoitehakuisesti, vaan on syytäkin käyttää aikaa vaan kaikenlaisten arkisten juttujen tekemiseen kuten oman farmin ylläpitoon. Mitään ei voi munata totaalisen katastrofaalisesti, mutta asioiden tekeminen kohtalaisen loogisesti ja järkevästi helpottaa pelissä etenemistä ja edistää tavoitteiden saavuttamista.
Alkeellinen grafiikka ei häirinnyt yhtään vaan alkoi viehättää ja tuo peliin oman tunnelmansa. Pelimekaniikka on toimiva, bugeja löytynyt pyöreä nolla niin kuin näin vanhassa ja koko ajan kehitetyssä pelissä kuuluukin. Ekojen 30 tunnin aikana ei tullut vastaan yhtään raivostuttavaa ominaisuutta toisin kuin koukuttavuudeltaan lähes saman tasoisessa mutta yhtä aikaa ärsytyskynnyksen jatkuvasti ylittävässä Rimworldissa. Ja tosiaan 30 pelituntia on nyt mittarissa eikä ole kyllästyttänyt hetkeäkään. Illalla varmaan taas useamman tunnin sessio tulee pelattua yöunien kustannuksella.
30 tunnin peliajalla pelin kalenteri on edennyt yhden vuoden ajan ja pelin on saanut pyörimään hyvin mutta eteneminen pelissä on vielä melko varhaisessa vaiheessa, eli pelattavaa riittää 14 euron hintansa edestä hyvin.
Ja peliä on säntillisesti kehitetty mitälie 8 vuotta ensin yhden hengen ja sitten 2 tai 3 hengen tiimin voimin rakkaudesta lajiin. Kaikki päivitykset ja kehitys ilmaisia pelaajille, ei ainoatkaan maksullista dlc:tä jne. vaikka jopa ihan mielelläni ostaisinkin jonkun maksullisen dlc:n kehittäjien tukemiseksi kun pelin ostohintakin oli noin halpa. Modejakin vissiin on tehty, mutta ne eivät ole tarpeellisia pelin muokkaamiseksi siedettävään muotoon.
Tälle annan täyden kympin. Koukuttava, bugiton, pelimekaanisesti toimiva, (liiankin) halpa mutta pitkäksi aikaa tekemistä tarjoava leppoisa hyvän mielen peli jossa kuitenkin myös syvyyttä ja jota on rakenneltu ja kehitetty iän kaiken selvästi aidosta halusta tehdä kiva peli ennemmin kuin vain tehdä bisnestä. Pieni miinus siitä että Pelican Cityn puuseppä/talonrakentaja Robin on siviilisäädyltään rouva ja siten pelaajan romanssiyritysten tavoittamattomissa. Rakennusalan ammattilainen olisi omalla farmilla hyödyllinen nikkaroimaan.
- Liittynyt
- 07.02.2018
- Viestejä
- 365
Sain eilen päätökseen mahtavan Zelda Oracle of Ages (GBC) pelin, jonka latasin aikanaan eShopista Nintendo 3DS:lle. Aikaa meni 62h, koska yritin viimeiseen asti keksiä itse tavan edetä. Onneksi on netti, kun muutamassa kohdassa en ratkaisua keksinyt millään.
Aikaa voi vaihtaa nykyhetken ja menneisyyden välillä ja myös vedenalainen maailma aukeaa pelattavaksi. Oracle of Ages on mielestäni ihan uskomattoman mahtava!
Olen hämmästynyt siitä, miten paljon pelattavaa ja kiinnostavaa grafiikkaa on pystytty mahduttamaan 8MB kortille.
Pelissä on tutkittavaa ja ratkottavaa sekä graafisesti kekseliäitä yksityiskohtia hämmentävän paljon.
Pelin teki Capcom Gameboy Colorille 2001 ja sen painopiste on pulmien ratkomisessa. Tälle tehtiin myös rinnakkaispeli "Oracle of Seasons", jossa painopiste on enemmän taisteluissa. Ne ovat tarinaltaan erilaiset, mutta myös linkittyvät toisiinsa. Seasons onkin seuraavana pelivuorossa.
Aikaa voi vaihtaa nykyhetken ja menneisyyden välillä ja myös vedenalainen maailma aukeaa pelattavaksi. Oracle of Ages on mielestäni ihan uskomattoman mahtava!
Olen hämmästynyt siitä, miten paljon pelattavaa ja kiinnostavaa grafiikkaa on pystytty mahduttamaan 8MB kortille.
Pelissä on tutkittavaa ja ratkottavaa sekä graafisesti kekseliäitä yksityiskohtia hämmentävän paljon.
Pelin teki Capcom Gameboy Colorille 2001 ja sen painopiste on pulmien ratkomisessa. Tälle tehtiin myös rinnakkaispeli "Oracle of Seasons", jossa painopiste on enemmän taisteluissa. Ne ovat tarinaltaan erilaiset, mutta myös linkittyvät toisiinsa. Seasons onkin seuraavana pelivuorossa.
Viimeksi muokattu:
- Liittynyt
- 07.02.2018
- Viestejä
- 365
Mahtavaa, että arvioit Epicin ilmaispelejä, kiitos
Steamiin voi lisätä muiden kauppojen pelejä, niin että ne ovat ihan tavalliseen tapaan Steamin kirjastossa. Ainoa ero taitaa olla, että pelin päivitykset eivät tule automaattisesti Steamin kautta.
Go to Games > Add a Non-Steam Game to My Library and choose the game you want to add.
Itse pelaan juuri tällä tavalla Epicin antamia pelejä, koska Steamilla on niin hyvä tuki ohjainten suhteen.
Viimeksi muokattu:
- Liittynyt
- 18.10.2016
- Viestejä
- 1 506
Blair Witch (pc)
Epicin pelaamattomia ilmaispelejä vanhemmasta päästä.
Peter on kadonnut metsään ja päähahmo lähtee virassa olevien poliisien lisäksi Peteriä etsimään. Meni vähän ohi, että miksi, mutta lähtee kuitenkin, mukanansa saksankoira Bullet.
Sitten mennään metsään ja harhaillaan suunnilleen eksyksissä siellä koiran kanssa Peteriä etsimässä. Koiran käyttö pelimekaniikkojen oleellisena osana on ihan mielenkiintoinen asia. Toteutuksessa vaan jossain kohtaa olisi vähän hiomista. Kulkumekaniikka siten, että jos menee väärään suuntaan, niin jos ei maasto rajoita, palaa aina takaisin lähtöpisteeseen, mutta vähän sellainen eksyksissä olon tunne koko ajan. Sitten tulee pimeää, jossa taskulampun valossa ei tahdo nähdä mitään ja todella ärsyttäviä taskulamppu meinaa hajota eikä näe sitäkään vähää ja jumpscareja. Ei onneksi ihan överiksi vedettyjä, mutta kuitenkin. Aika pusikossa harhailtua peli eteneekin pienen poikkeamavivahteen kautta psykedeelisiin loppuskeneihin. Joka vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Että voisko peli jo niinko pikkuhiljaa loppua, vaikka pelattu vasta joku kolme tuntia? No loppuihan se sitten viimeinkin, joka pelin ehkä paras puoli. Että loppui. Ja se Peter jäi löytymättä. 5/10
Epicin pelaamattomia ilmaispelejä vanhemmasta päästä.
Peter on kadonnut metsään ja päähahmo lähtee virassa olevien poliisien lisäksi Peteriä etsimään. Meni vähän ohi, että miksi, mutta lähtee kuitenkin, mukanansa saksankoira Bullet.
Sitten mennään metsään ja harhaillaan suunnilleen eksyksissä siellä koiran kanssa Peteriä etsimässä. Koiran käyttö pelimekaniikkojen oleellisena osana on ihan mielenkiintoinen asia. Toteutuksessa vaan jossain kohtaa olisi vähän hiomista. Kulkumekaniikka siten, että jos menee väärään suuntaan, niin jos ei maasto rajoita, palaa aina takaisin lähtöpisteeseen, mutta vähän sellainen eksyksissä olon tunne koko ajan. Sitten tulee pimeää, jossa taskulampun valossa ei tahdo nähdä mitään ja todella ärsyttäviä taskulamppu meinaa hajota eikä näe sitäkään vähää ja jumpscareja. Ei onneksi ihan överiksi vedettyjä, mutta kuitenkin. Aika pusikossa harhailtua peli eteneekin pienen poikkeamavivahteen kautta psykedeelisiin loppuskeneihin. Joka vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Että voisko peli jo niinko pikkuhiljaa loppua, vaikka pelattu vasta joku kolme tuntia? No loppuihan se sitten viimeinkin, joka pelin ehkä paras puoli. Että loppui. Ja se Peter jäi löytymättä. 5/10
- Liittynyt
- 29.10.2016
- Viestejä
- 1 714
Blue Prince
Ehditty jo julistaa vuoden parhaaksi peliksi, mutta ei ole genrensä puolesta todellakaan koko kansan peli. Äkkiseltään peli vaikuttaa lautapelin ja kävelysimulaattorin yhdistelmältä, jossa tarkoituksena on löytää muuttuvan labyrinttitalon läpi salaiseen huoneeseen numero 46.
Mutta kuten pelin hinnasta ja 8 vuoden kehitystyöstä voi arvata, se on vain pelin pintakerros. Tuota labyrinttirumbaa siis kyllä pelataan jokaisella pelikerralla, mutta sen päälle on kehitetty uskomaton määrä jippoja ja salaisuuksia pitämään motivaatiota yllä.
Blue Prince on Steam
Welcome to Mt. Holly, where every dawn unveils a new mystery. Navigate through shifting corridors and ever-changing chambers in this genre-defying strategy puzzle adventure. But will your unpredictable path lead you to the rumored Room 46?store.steampowered.com
Tämä on kyllä upea peli. Tavallaan supersimppeli mutta samalla älyttömän monimutkainen. Jatkuva eteneminen pala kerrallansa pakottaa moodiin: "Vielä yks runi" ja tunteja menee huomaamatta. En yleensä edes tykkää puzzlepeleissä mutta tässä on täydellinen balanssi etenemisen ja juuttumisen välillä. Tunnelma pelissä on unenomainen ja upea. Taustalorea ja tarinaakin on yllättävän paljon mutta sitä joutuu kaivelemalla kaivelemaan mikä on myöskin hieno ratkaisu.
Tuotatuota... Itse tuhlasin tähän perinteisenä nurkkien (ja sivutehtävien) koluajana 26h. Tekemistä on ja kävelyä eestaas tulee omaan makuun ihan liikaa ja siinä tuo fast travelin puuttuminen kyrsii. Sitten tuo tiettyjen vihujen spawnaaminen... aivan saatanan rasittavaa. Tapa kaikki ja seuraavalla kerralla ne tasan samat henkilöt on tasan samassa paikassa uudestaan ja tämä sitten toistuu pelin aikana x-kertaa. Kuinkakohan helvetin monta kertaa tapoin yhden ja saman Interchangen oven edessä päivystäneen Protocolin äijän. Edellisen lahtaamisen jäljiltä uhrilta tippunut asekin vielä siinä samoilla sijoillaan ja taas sama uudestaan ja sama ase samaan läjään.
Inventaario/reppu oli rasittavan pieni eikä sitä pystynyt päivittämään edes isompaan. Perusjamppa tunkee jo (reisitasku)housujensa taskuun ison osan siitä mitä tässä pelissä ei mahdu edes reppuun kannettavaksi. Toisaalta sitten taas millään tavaralla ei hirveästi tehnytkään yhtään mitään.
Ainut positiivinen (tai jonkun mielestä iso miinus) oli aseet ja ammukset. Niitä ammuksia ei ihan joka nurkalla ole kerättäväksi, eli sellaisella perinteisellä aseet tanassa räiskien tyylillä ei pitkälle mennä, koska panokset loppuu. Toki kun keräsi mukaan erilaisia aseita, niin aina jossain oli panoksia reilusti, tai panokset jopa tapissa.
Kaikenlaista muuta craftaus-sälää, joka ei vaikuttanut inventaarioon/reppuun tilaa vievästi, oli kerättäväksi niin paljon, että ne oli jatkuvasti tapissa.
Tää olis voinut olla paljon parempikin peli mitä oli, mutta kyllä tuon silti pelasi loppuun asti, vaikka välillä vähän kyrsikin. Kolme eri loppua vedin ja sitten loppui into, kun maistuu samalle ku viis tuntia jauhettu purkka suussa.
- Liittynyt
- 18.10.2016
- Viestejä
- 1 506
Transistor (pc)
Operaatio epicin ilmaispelien backlogin purku, vuorossa toiseksi ensimmäinen peli kirjastosta. Ensimmäinen oli the witness.
Tätä peliä vaivaa vähän ikääntyminen. Grafiikka vähän ikääntynyttä, 60fps lukko, jonka tämän tyyppisissä peleissä kyllä kestää, ja maksimi resoluutio 1080p. Jää vähän maku, että saattaisi olla vieläkin vanhempi peli kuin mitä on, mutta ei anneta sen häiritä.
Tarina alkaa kun pelin päähahmo Red, vetää puhuvan miekan kuolleen miehen rinnasta. Paljastuu sitten melkein heti, että se kuollut mies, on Redin puoliso tai kumppani tai jotain, joka kuollessaan siirtynyt siihen miekkaan jonkinlaisen hengen muodossa. Se miekka sitten puhuu koko pelin ajan ja kertoo ja ohjaa pelin tarinaa, josta ei oikein spoilaamatta sen enempää. Peli kulkee muuten lineaarisesti eteenpäin vihuja tullen vastaan tasaiseen tahtiin. Niiden listimisessä, sitten apuna se miekka, josta mieleen, että onkohan se jonkinlaista v:tuilua kaikille japsien Cloud Strifeille, kun sellaista puolen ukon kokoista miekkaa vedetään perässä niin, että kipinät sinkoilee kun laahaa maata. Miekassa piilee myös taisteluiden juju. Pelin ja hahamon levelin kehityksen myötä siihen saa ominaisuuksia ja buffeja, joista rakennetaan neljä erilaista komboa käytettäviksi. Mutta siihen peli oikeastaan myös kompastuukin. Taisteluissa kun tulee damagea, niin mieken ominaisuudet lähtee sen myötä yksi kerrallaan pois käytöstä ja joutuvat jäähylle. Sen jälkeen ne pitää valikoista rakentaa uudestaa, joka alkaa toistolla ottamaan niin paljon päähän, että ei paljon edes kiinnosta mitä siihen laittaa, roiskitaan vaan jotain ja kokeillaan sitten käytännössä mitä tapahtuu. Vihujen valikoima ei myöskään ole mikään ylitse laaja, niin peli alkaa kyllä vähän toistamaan itseään. Siihen pelastuksena, että ei ole mikään varsin pitkä peli tämäkään, reilusti alle kymmenen tuntia, menee silleen muutamalla rykäisyllä, jonka jälkeen pelissä vähän surullinen loppu. Tarina ei niin selkeä, vaan pikkuisen jäi, että sen voisi melkein heti pelata vaikka uudestaan.
Ign scoreja mukaillen vahva 6 tai heikko 7 /10. Vähän että miten puutteet ottaa.
Operaatio epicin ilmaispelien backlogin purku, vuorossa toiseksi ensimmäinen peli kirjastosta. Ensimmäinen oli the witness.
Tätä peliä vaivaa vähän ikääntyminen. Grafiikka vähän ikääntynyttä, 60fps lukko, jonka tämän tyyppisissä peleissä kyllä kestää, ja maksimi resoluutio 1080p. Jää vähän maku, että saattaisi olla vieläkin vanhempi peli kuin mitä on, mutta ei anneta sen häiritä.
Tarina alkaa kun pelin päähahmo Red, vetää puhuvan miekan kuolleen miehen rinnasta. Paljastuu sitten melkein heti, että se kuollut mies, on Redin puoliso tai kumppani tai jotain, joka kuollessaan siirtynyt siihen miekkaan jonkinlaisen hengen muodossa. Se miekka sitten puhuu koko pelin ajan ja kertoo ja ohjaa pelin tarinaa, josta ei oikein spoilaamatta sen enempää. Peli kulkee muuten lineaarisesti eteenpäin vihuja tullen vastaan tasaiseen tahtiin. Niiden listimisessä, sitten apuna se miekka, josta mieleen, että onkohan se jonkinlaista v:tuilua kaikille japsien Cloud Strifeille, kun sellaista puolen ukon kokoista miekkaa vedetään perässä niin, että kipinät sinkoilee kun laahaa maata. Miekassa piilee myös taisteluiden juju. Pelin ja hahamon levelin kehityksen myötä siihen saa ominaisuuksia ja buffeja, joista rakennetaan neljä erilaista komboa käytettäviksi. Mutta siihen peli oikeastaan myös kompastuukin. Taisteluissa kun tulee damagea, niin mieken ominaisuudet lähtee sen myötä yksi kerrallaan pois käytöstä ja joutuvat jäähylle. Sen jälkeen ne pitää valikoista rakentaa uudestaa, joka alkaa toistolla ottamaan niin paljon päähän, että ei paljon edes kiinnosta mitä siihen laittaa, roiskitaan vaan jotain ja kokeillaan sitten käytännössä mitä tapahtuu. Vihujen valikoima ei myöskään ole mikään ylitse laaja, niin peli alkaa kyllä vähän toistamaan itseään. Siihen pelastuksena, että ei ole mikään varsin pitkä peli tämäkään, reilusti alle kymmenen tuntia, menee silleen muutamalla rykäisyllä, jonka jälkeen pelissä vähän surullinen loppu. Tarina ei niin selkeä, vaan pikkuisen jäi, että sen voisi melkein heti pelata vaikka uudestaan.
Ign scoreja mukaillen vahva 6 tai heikko 7 /10. Vähän että miten puutteet ottaa.
- Liittynyt
- 17.10.2016
- Viestejä
- 4 718
Lost Records: Bloom and Rage (2025)
Alkuperäisen Life is Strange sarjan tekijöiden (Don't Nod) tuorein tuotos. Tarina on kiva sekoitus eräänlaista coming of age tyyppiä, nuorten ystävyydestä ja vanhojen ystävien uudelleen löytämistä, nostalgiaa, 90-luvun trendejä, höystettynä ripauksella yliluonnollista ja mystiikkaa.
Kuten Don't Nod:in aikaisemmissäkin peleissä myös tässä tarina on vahvassa asemassa ja omasta mielestä se vaikuttaa aikaisempia pelejä hiotummalta ja huolitellummalta. "Choices matter" on tietenkin vähän mielipidekysymys mikä on paljon ja mikä vähän mutta ainakin itselle tuli sellainen vaikutelma että omilla valinnolilla oli merkitystä ja pelin läpipelaamisen jälkeen parin striimerin pelaamiset plärättynä olen sitä mieltä että valinnat vaikuttivat tarpeeksi.
Lisäksi pelin vuorovaikutusmekanismi saa omasta mielestä erityisen positiivisen maininnnan vaikka sen sisäistäminen vaati vahän oppimista. Pelissä on selvästi tavoiteltu realiaikaista luonollista keskustelua joka oli omasta mielestä mukavan villi valinta perinteiseen formaattiin verrattuna. Vastaamistyyppejä on useampia erilaisia. Perinteisiä joissa peli ei etene ennen valintaa ja aikaa pohtia on loputtomiin. Aikarajoitettuja valintoja joissa kaikki tai osa valinnoista voidaan sanoa vain tietyn aikaan (aivan kuten tosielämässäkin kun keskustelu soljuu kokoajan eteenpäin ja keskustelu voi siirtyä jo toiseen aiheeseen). Toisaalta taas vastausvaihtoehtoja voi tulla lisääkin keskustelun edetessä joka taas kannustaa kuuntelemaan loppuun vastapuolta ennen valintaa. Lisäksi joissain kohtaa lisää vastauksia voi löytää myös tarkkailemalla ympäristöä tai sinun on täytynyt löytää/saada jotain selville aikaisemmin saadaksesi valinta. Hienona vaihtoehtona on välillä myös turpansa kiinni pitäminen eli ei valita mitään, joka joskus on myös se viisain valinta. "Oikeiden" valintojen tekeminen ei aina myöskään ole helppoa tai itsestään selvää joten välillä ainakin itse jouduin miettimään tarkkaan tai tuli "paniikissa" sanottua jotain mitä katui myöhemmin. Esimerkiksi ystävän lempivärin tai juoman muistaminen myöhemmin voi kannattaa mutta tätä tietoa ei mitenkään erityisesti tuota esiin kun se kerrotaan tarinassa. Kyseiset jututhan voi rinnastaa täysin "ystäviensä tuntemiseen"
Suurin pointti kuitenkin on että pelaajan kannattaa syventyä keskusteluihin kunnolla jos pelin juonessa haluaa pysyä kunnolla mukana. Tarinaa ei sinäänsä kaadeta suppilolla suoraan korvaan vaan paljon asioita ja yksityiskohtia kerrotaan pelin hahmojen keskusteluissa ja toistaalta kuten tosielämässäkin kaikkea ei kerrota suoraan vaan välillä on osattava lukea rivien välistä. Mitä tuossa parin striimaajaan videota katsoin niin ainakin joillain tarina menee täysin ohi keskittymiskyvyn puutteen takia ja sitten valittelevat että ovat hukassa ja eivät ymmärrä.
Mutta mitä valinnat sitten tekevät. Osa valinnoista vaikuttaa suoraan tarinaan siinä hetkessä, osa sitten taas vaikuttaa henkilöiden väliseen kemiaan joko nostavasti tai laskevasti joka sitten taas vaikuttaa myöhemmin tarinaa. Joillain vaan sitten saa jotain nippelitietoa tai vastaavaa lisää hahmoista tai muista. Peli myös kannustaa tutkimaan ympäristöä rauhassa ja monesti sieltä löytyykin kaikenlaista kivaa joka antaa lisämaustetta tarinaan ja maailmaan. Eli pelkästään suoraan tehtävästä toiseen ei kannata sokeasti mennä. Fiilistely onkin monessa kohtaa yksi pelin hienoja puolia marinoituna hyvällä soundtrack:illä (musiikkimaku on tietenkin yksilöllistä). Muutenkin suosittelen pelaamaan tätä sellaisen maks 1-2h kerrallaan jonka jälkeen voi tarinan antaa hieman upota ennen seuraavaa kertaa. Tämä on vähän niinkuin hyvä jäätelö. Parhaimmillaan syötynä pienellä lusikalla.
Aivan kaikki ei ole kuitenkaan auringonpaistetta ja sateenkaaria. Pelissä on joitain asioita jotka olisi voineet olla vähän silitellympiä. Omalla koneella peli ei lagannut, mutta tätä näytti osalla ihmisistä olleen kuten myös tekstuurien hidasta lataamista. Itse pelasin Linuxilla ja peli suostui pyörimään vain pakotettuna Proton hotfixille. Peli kyllä käynnistyi normaali versiolla, mutta ei näkynyt näytössä. Tästä johtuen en ole myöskään ihan varma kuinka paljon bugeista jotka huomasin johtui linuxilla pelaamisesta ja kuinka paljon niitä oikeasti pelissä oli. Itsellä esiin tuli joitain graafisia bugeja, virheitä NPC hahmojen idle animaatioissa, esim levitointia ilmassa kuin hahmon olisi luultavasti pitänyt kävellä. Myöskin pari kertaa sain pelin soft locked tilaan kun aloitin vuorovaikutuksen objektin kanssa samaan aikaan kun NPC oli alkamassa esittämään kysymystä johon minun olisi pitänyt valita vastaus joka taas lukitsi kaikki interaktiot loputtomiin. Onneksi pelin autosave on aika ahkera joten kaukaa ei tarvinnut aloittaa uudestaan.
Toinen pieni kritisoinnin kohde on hahmojen animointi/mocap. Se on omasta mielestäni osassa kohtaa jotenkin luonnoton tai outo. Tätä olisi mielestäni voitu hieman lisää hioa. Varmaan tässä on hieman tehty kustannusoptimointia käyttäen jotain stock motion dataa oikean mocapin sijaan ja se ei sitten ihan ole sopinut joka kohtaa sujuvasti.
Ja vielä yksi maininta pelin jälkipuoliskolta. Tähän oli yritetty tehdä hiiviskelykohtaus joka kyllä sinäänsä sopi tarinaan mutta jonka tekninen toteutus oli mielestäni vähintäänkin jäykkä koska mitään varsinaista hiiviskelymekaniikkaa ei oltu sen kummemmin pelialustaan viitsitty koodata. Jäykkyyttää lisäsi myös se että yhdessä kohtaa olisi pitänyt painautua täysin vasten puskaa jotta sen takana olisi piilossa mutta kameran fixed anglesta johtuen tämä ei ollut mielestäni itsestään selvä mahdollisuus ollenkaan.
Kaikenkaikkiaan Lost Records: Bloom and Rage on mielestäni varsin hieno peli varsinkin tarinan kannalta. Tämä peli ei todellakaan ole kaikille mutta mikäli vahva tarina nuoruudesta ja nostalgisointi kiinnostaan eikä Don't Nod:ille tyypilliset aiheteemat haittaa niin mielestäni tätä voi suositelle. Näin anonyymillä foorumilla kehtaa vielä tunnustaa että hemmetin hemmetti, loppu sai vielä aikuisen immeisenkin kyyneliin.
- Liittynyt
- 30.03.2017
- Viestejä
- 1 234
Game Pass, osa 3.
Indiana Jones and the Great Circle
George Lucasin kahdesta suurteoksesta olen aina pitänyt enemmän Indiana Jonesista. Uusin Kohtalon Kiekko -leffakin oli mielestäni hyvä, siinä missä Star Wars tuottaa harvoin mitään kelvollista. Uuden Indy-pelin on tehnyt tuoreilla Wolfensteineilla ansioitunut MachineGames. Sarjoille on yhteistä lähinnä natsit.
Länsinaapurien Wolfenstein-historia itse asiassa vähän huoletti minua. Uusnatsismin nousu tosielämässä on aiheuttanut joillekin käsityksen, että natsien tappaminen olisi peleissä jonkinlainen itseisarvo. Indiana Jones -pelissä pitää olla muutakin. Huoli oli onneksi turha, sillä tutkiminen ja pulmanratkonta ovat taistelua isommassa osassa. Kansallissosialistit eivät ole päämäärä vaan este päämäärän tiellä.
Muinaisten egyptiläisten suunnittelemat lukot olivat näyttäviä, mutta eivät pystyneet pysäyttämään hautarosvoa, jolla on silmät päässä.
Tekijät ovat ennen kaikkea tajunneet kriittisen tärkeän asian: Indy ei ole B. J. Blaskowicz. Hän ei ole edes sotilas, vaan onnekas ja välkky siviili. Pelissä ensisijaisesti hiippaillaan, ja taistelun alkaessa se on kaoottista kohellusta jossa napataan ympäristöstä mitä tahansa kättä pitempää turvaksi. Astalot hajoavat ja pyssyjen ammukset loppuvat äkkiä, joten koko ajan pitää improvisoida ja hommassa on baaritappelun tuntua. Ammuskelemaan kannattaa ruveta vain harvoin, sillä laukaukset houkuttelevat vihollisia pitkien matkojen päästä ja saavat heidätkin tarttumaan reikärautoihinsa. Räiskimistä hankaloittavat myös ammusten vähyys, aseiden epätarkkuus ja kiduttavan hidas lataaminen. Kaikki tämä on hyväksi, sillä se monipuolistaa tappelua ja erottaa pelin räiskintöjen merestä.
Sivutehtävät on mielekkäitä, keräilyesineet eivät. Muinainen sivilisaatio piilotti ympäri maailmaa avaimia, jotka yhdessä avaavat lukitun lippaan, josta paljastuu... muinainen ovenkahva. Samanlainen joita repussa kolisee jo kolmekymmentä. Maailma on melko pelimäinen eikä kestä kovin kriittistä tarkastelua, mutta tuskin peli on sen pöljempi kuin leffatkaan. Tarina ei keksi pyörää uudestaan ja on lähinnä pastissi leffoista, mutta hyvä sellainen. Se tuntuu ihan siltä kuin katsoisi Kadonneen aarteen metsästäjät uudestaan. Sijoittaisin pelin kolmanneksi parhaaksi Indy-tarinaksi Ristiretken ja Metsästäjien jälkeen. Varsinkin pahis on loistava.
Finaali ja loppubossi on aika kehnoja, mutta niinhän hyvissä peleissä yleensäkin.
Citizen Sleeper 2
Olin ensimmäiselle Citizen Sleeperille liian tyly. Haukuin sen kalpeaksi Disco Elysium -klooniksi, mutta pelillä oli kyllä oma identiteettinsä ja se oli sinänsä mainio kokemus. Jatko-osa on lisää samaa. Pelaaja on jälleen avaruuszaibatsulta karannut orja-androidi, tällä kertaa takana on vain pidempi pakomatka. Kintereillä on muitakin pahiksia kuin blade runnereita ja kropassa on jotain outoja muokkauksia.
Maailma on suurempi, avaruudessa matkustellaan ja kyydissä roikkuu masseffectmäisiä kumppaneita, mutta noppatalous on yhä kaiken ytimessä ja sitä on varsin hauska pyörittää. Tuurin vaikutusta voi lieventää taktikoimalla, kun käyttää huonot heitot vähemmän kriittisiin tehtäviin. Edellispelin heikkouksia on paikattu: kyky joka kertoo tehtävän lopputuloksen etukäteen on poistettu ja hahmoluokkia järkevöitetty. Ykköspelin lopussa osasit kaikkea. Nyt joka hahmoluokka on jossain asiassa surkea ja jää sellaiseksi. Kunnon roolipelissä se, mitä hahmo ei osaa, on yhtä tärkeää kuin se missä hän on hyvä.
Normaali vaikeustaso tuntuu oikealta. Pelissä on varsinkin alussa samanlainen "juuri ja juuri sinnitellään" tunnelma kuin ykkösessä, samoin kiireettömän kiireen tuntu. Vuoropohjaisuuden vuoksi touhujaan saa miettiä kaikessa rauhassa, mutta kuuden kierroksen päästä kyborgi tulee tappamaan. Hauskin uusi juttu on erikoistehtävät, jotka voivat helposti epäonnistua, jotka vaikuttavat tarinaan ja joita ei voi yrittää uudestaan. Niissä joutuu taktikoimaan tosissaan, mutta joskus homma menee puihin pelkästään huonon mäihän vuoksi. Toisaalta tyriminen on tarinaa. Katastrofiin päättyneen keikan jälkeen nuollaan haavat ja jatketaan matkaa. En päässyt varsinaisesti hengestäni kertaakaan, mutta pelin uhkailu että kuolemasta on rangaistuksena "pysyvä ja vakava haitta" piti jännityksen yllä.
Ei auta kuin nilkuttaa nolona kotiin.
Pelin rähjäinen scifimaailma, jossa ihmiset selviytyvät romahtaneen avaruusimperiumin raunioissa miten parhaiten pystyvät, on kiehtova, mutta sitä katsellaan edelleen vain korkeuksista ja se on liian staattinen. On tylsää kun tekstilaatikko kertoo vaikkapa valtavasta räjähdyksestä mutta ruudulla ei näy mitään.
Commandos: Origins
Vuosituhannen vaihteessa, isometrisen hiippailun kulta-ajalla, Commandos erottui edukseen genren muista peleistä. Pelisarja panosti sisätiloihin aivan eri tavalla kuin kilpailijansa, siinä oli kunnollinen esinesysteemi ja paljon vaihtelevia varusteita. Nyt Commandos on palannut - ja unohtanut itsensä.
Uusi Commandos on Mimimin kopiointia. Inventaariosysteemi on heitetty romukoppaan: vihollisia ei voi lootata, kranaatteja ja ammuksia ei voi siirrellä omalta ukolta toiselle. Niitatulta natsilta ei voi ottaa kivääriä ja alkaa ammuskella, vaan pitää tyytyä omaan hernepyssyyn, joka on niin tehoton ettei siitä ole mitään hyötyä. Kovimmalla vaikeustasolla varusteita on niin vähän että peli on lähes pelkkää puukkohippaa. Mimimin matkiminen kutsuu vertailemaan Originsia suoraan sen peleihin, jolloin pelin heikkoudet paistavat eikä siinä ole tarpeeksi omaa.
Kehittäjä Claymore on katsonut Mimimin tuotantoa ja yrittänyt samaa, mutta Mimimin kokemusta heillä ei ole. Tallennuksen lataamisessa menee monta sekuntia, joka on tälle genrelle liikaa. Hahmot eivät ole yhtä akrobaattisia kuin Mimimillä, joten liikkumavaraa on vähemmän. Heikko kenttäsuunnittelu tekee pelistä liian helpon. Ääniefektit ovat aivan liian hiljaisia ja munattomia. Ei ole kivaa kaataa kumoon radiomastoa, joka humpsahtaa nurin lähes äänettömästi. Suoraan sanoen peli tuntuu halvalta rahastukselta.
Commandos: Origins on sarjan paras peli kakkosen jälkeen, mutta se kertoo enemmän siitä millaiseen syöksylaskuun sarja lähti kolmosen myötä. Peli on sieluton ja tylsä. Päätin jättää sen kesken kolmen kentän jälkeen.
Indiana Jones and the Great Circle
George Lucasin kahdesta suurteoksesta olen aina pitänyt enemmän Indiana Jonesista. Uusin Kohtalon Kiekko -leffakin oli mielestäni hyvä, siinä missä Star Wars tuottaa harvoin mitään kelvollista. Uuden Indy-pelin on tehnyt tuoreilla Wolfensteineilla ansioitunut MachineGames. Sarjoille on yhteistä lähinnä natsit.
Länsinaapurien Wolfenstein-historia itse asiassa vähän huoletti minua. Uusnatsismin nousu tosielämässä on aiheuttanut joillekin käsityksen, että natsien tappaminen olisi peleissä jonkinlainen itseisarvo. Indiana Jones -pelissä pitää olla muutakin. Huoli oli onneksi turha, sillä tutkiminen ja pulmanratkonta ovat taistelua isommassa osassa. Kansallissosialistit eivät ole päämäärä vaan este päämäärän tiellä.
Muinaisten egyptiläisten suunnittelemat lukot olivat näyttäviä, mutta eivät pystyneet pysäyttämään hautarosvoa, jolla on silmät päässä.
Tekijät ovat ennen kaikkea tajunneet kriittisen tärkeän asian: Indy ei ole B. J. Blaskowicz. Hän ei ole edes sotilas, vaan onnekas ja välkky siviili. Pelissä ensisijaisesti hiippaillaan, ja taistelun alkaessa se on kaoottista kohellusta jossa napataan ympäristöstä mitä tahansa kättä pitempää turvaksi. Astalot hajoavat ja pyssyjen ammukset loppuvat äkkiä, joten koko ajan pitää improvisoida ja hommassa on baaritappelun tuntua. Ammuskelemaan kannattaa ruveta vain harvoin, sillä laukaukset houkuttelevat vihollisia pitkien matkojen päästä ja saavat heidätkin tarttumaan reikärautoihinsa. Räiskimistä hankaloittavat myös ammusten vähyys, aseiden epätarkkuus ja kiduttavan hidas lataaminen. Kaikki tämä on hyväksi, sillä se monipuolistaa tappelua ja erottaa pelin räiskintöjen merestä.
Sivutehtävät on mielekkäitä, keräilyesineet eivät. Muinainen sivilisaatio piilotti ympäri maailmaa avaimia, jotka yhdessä avaavat lukitun lippaan, josta paljastuu... muinainen ovenkahva. Samanlainen joita repussa kolisee jo kolmekymmentä. Maailma on melko pelimäinen eikä kestä kovin kriittistä tarkastelua, mutta tuskin peli on sen pöljempi kuin leffatkaan. Tarina ei keksi pyörää uudestaan ja on lähinnä pastissi leffoista, mutta hyvä sellainen. Se tuntuu ihan siltä kuin katsoisi Kadonneen aarteen metsästäjät uudestaan. Sijoittaisin pelin kolmanneksi parhaaksi Indy-tarinaksi Ristiretken ja Metsästäjien jälkeen. Varsinkin pahis on loistava.
Finaali ja loppubossi on aika kehnoja, mutta niinhän hyvissä peleissä yleensäkin.
Citizen Sleeper 2
Olin ensimmäiselle Citizen Sleeperille liian tyly. Haukuin sen kalpeaksi Disco Elysium -klooniksi, mutta pelillä oli kyllä oma identiteettinsä ja se oli sinänsä mainio kokemus. Jatko-osa on lisää samaa. Pelaaja on jälleen avaruuszaibatsulta karannut orja-androidi, tällä kertaa takana on vain pidempi pakomatka. Kintereillä on muitakin pahiksia kuin blade runnereita ja kropassa on jotain outoja muokkauksia.
Maailma on suurempi, avaruudessa matkustellaan ja kyydissä roikkuu masseffectmäisiä kumppaneita, mutta noppatalous on yhä kaiken ytimessä ja sitä on varsin hauska pyörittää. Tuurin vaikutusta voi lieventää taktikoimalla, kun käyttää huonot heitot vähemmän kriittisiin tehtäviin. Edellispelin heikkouksia on paikattu: kyky joka kertoo tehtävän lopputuloksen etukäteen on poistettu ja hahmoluokkia järkevöitetty. Ykköspelin lopussa osasit kaikkea. Nyt joka hahmoluokka on jossain asiassa surkea ja jää sellaiseksi. Kunnon roolipelissä se, mitä hahmo ei osaa, on yhtä tärkeää kuin se missä hän on hyvä.
Normaali vaikeustaso tuntuu oikealta. Pelissä on varsinkin alussa samanlainen "juuri ja juuri sinnitellään" tunnelma kuin ykkösessä, samoin kiireettömän kiireen tuntu. Vuoropohjaisuuden vuoksi touhujaan saa miettiä kaikessa rauhassa, mutta kuuden kierroksen päästä kyborgi tulee tappamaan. Hauskin uusi juttu on erikoistehtävät, jotka voivat helposti epäonnistua, jotka vaikuttavat tarinaan ja joita ei voi yrittää uudestaan. Niissä joutuu taktikoimaan tosissaan, mutta joskus homma menee puihin pelkästään huonon mäihän vuoksi. Toisaalta tyriminen on tarinaa. Katastrofiin päättyneen keikan jälkeen nuollaan haavat ja jatketaan matkaa. En päässyt varsinaisesti hengestäni kertaakaan, mutta pelin uhkailu että kuolemasta on rangaistuksena "pysyvä ja vakava haitta" piti jännityksen yllä.
Ei auta kuin nilkuttaa nolona kotiin.
Pelin rähjäinen scifimaailma, jossa ihmiset selviytyvät romahtaneen avaruusimperiumin raunioissa miten parhaiten pystyvät, on kiehtova, mutta sitä katsellaan edelleen vain korkeuksista ja se on liian staattinen. On tylsää kun tekstilaatikko kertoo vaikkapa valtavasta räjähdyksestä mutta ruudulla ei näy mitään.
Commandos: Origins
Vuosituhannen vaihteessa, isometrisen hiippailun kulta-ajalla, Commandos erottui edukseen genren muista peleistä. Pelisarja panosti sisätiloihin aivan eri tavalla kuin kilpailijansa, siinä oli kunnollinen esinesysteemi ja paljon vaihtelevia varusteita. Nyt Commandos on palannut - ja unohtanut itsensä.
Uusi Commandos on Mimimin kopiointia. Inventaariosysteemi on heitetty romukoppaan: vihollisia ei voi lootata, kranaatteja ja ammuksia ei voi siirrellä omalta ukolta toiselle. Niitatulta natsilta ei voi ottaa kivääriä ja alkaa ammuskella, vaan pitää tyytyä omaan hernepyssyyn, joka on niin tehoton ettei siitä ole mitään hyötyä. Kovimmalla vaikeustasolla varusteita on niin vähän että peli on lähes pelkkää puukkohippaa. Mimimin matkiminen kutsuu vertailemaan Originsia suoraan sen peleihin, jolloin pelin heikkoudet paistavat eikä siinä ole tarpeeksi omaa.
Kehittäjä Claymore on katsonut Mimimin tuotantoa ja yrittänyt samaa, mutta Mimimin kokemusta heillä ei ole. Tallennuksen lataamisessa menee monta sekuntia, joka on tälle genrelle liikaa. Hahmot eivät ole yhtä akrobaattisia kuin Mimimillä, joten liikkumavaraa on vähemmän. Heikko kenttäsuunnittelu tekee pelistä liian helpon. Ääniefektit ovat aivan liian hiljaisia ja munattomia. Ei ole kivaa kaataa kumoon radiomastoa, joka humpsahtaa nurin lähes äänettömästi. Suoraan sanoen peli tuntuu halvalta rahastukselta.
Commandos: Origins on sarjan paras peli kakkosen jälkeen, mutta se kertoo enemmän siitä millaiseen syöksylaskuun sarja lähti kolmosen myötä. Peli on sieluton ja tylsä. Päätin jättää sen kesken kolmen kentän jälkeen.
- Liittynyt
- 10.09.2024
- Viestejä
- 627
Command & Conquer Remastered Collection (Persoonallinen tietokone)
Kaksi sarjan ensimmäistä osaa ja kaikki näiden lisälevyt ja bonustehtävät ovat laitettu yksiin kuoriin, ja ehostettu audiovisuaalisesti 2020 luvulle. Toteutus on erittäin hyvä ja uskollinen alkuperäisille 90 luvun puolenvälin peleille, ja alkuperäiset grafiikat saa päälle yhtä nappia painamalla. Valikot ovat sopivan helppokäyttöiset, ja tehtäviä pääsee pelaamaan myös kolmella eri vaikeustasoilla. Käyttöliittymää on parannettu hienovaraisesti mm. jakamalla yksiköiden ja rakennusten tuotanto omiin näkymiin. Kokemattomalle pelaajalle reaaliaikastrategioiden taholta, molemmat pelit ovat erittäin vaikeita, ja tehtävien välitallennus on suositeltavaa. Erityisesti alkuperäinen Command & Conquer ei anna edes pieniä kliksuttelu virheitä anteeksi. Heikko tekoäly on pelin pahin ongelma, jota ei ole korjattu uudisversioon, koska puritaanisimmat fanipojat nousivat barrikadeille. Näin ollen yksikköjen reitinhaku vaatii jatkuvaa paimentamista, välillä komennot eivät tahdo mennä perille, ja sotilaat kuin tankitkin kaivavat nenää, jos vastustaja hyökkää aivan vieressä oleviin rakennuksiin. Myös vastustajan tekoälyä on helppo vetää nenästä mm. vastustaja ei osaa tuhota tai kiertää hiekkasäkkejä, hyökkäämällä trukkien kimppuun saa houkuteltua vastustajan koko armeijan ansaan, ja kaikenkarvaiset Hit & Run taktiikat toimivat liian hyvin, erityisesti merivoimilla ja helikoptereilla. Vastustajan puijaaminen ei kuitenkaan onnistu kaikissa tehtävissä, erityisesti niissä joissa ei pääse rakentamaan tukikohtaa. Muuta purnaamista voisi antaa pelin käynnistymisen kestäessä useita minuutteja (latausajat ovat kuitenkin maltillisia tehtävien välillä) ja huonolaatuisista välivideoista, jotka johtuvat tarinan mukaan siitä, että alkuperäiset negatiivit päätyivät kaatopaikalle Westwoodin konkurssin yhteydessä.
Kaksi sarjan ensimmäistä osaa ja kaikki näiden lisälevyt ja bonustehtävät ovat laitettu yksiin kuoriin, ja ehostettu audiovisuaalisesti 2020 luvulle. Toteutus on erittäin hyvä ja uskollinen alkuperäisille 90 luvun puolenvälin peleille, ja alkuperäiset grafiikat saa päälle yhtä nappia painamalla. Valikot ovat sopivan helppokäyttöiset, ja tehtäviä pääsee pelaamaan myös kolmella eri vaikeustasoilla. Käyttöliittymää on parannettu hienovaraisesti mm. jakamalla yksiköiden ja rakennusten tuotanto omiin näkymiin. Kokemattomalle pelaajalle reaaliaikastrategioiden taholta, molemmat pelit ovat erittäin vaikeita, ja tehtävien välitallennus on suositeltavaa. Erityisesti alkuperäinen Command & Conquer ei anna edes pieniä kliksuttelu virheitä anteeksi. Heikko tekoäly on pelin pahin ongelma, jota ei ole korjattu uudisversioon, koska puritaanisimmat fanipojat nousivat barrikadeille. Näin ollen yksikköjen reitinhaku vaatii jatkuvaa paimentamista, välillä komennot eivät tahdo mennä perille, ja sotilaat kuin tankitkin kaivavat nenää, jos vastustaja hyökkää aivan vieressä oleviin rakennuksiin. Myös vastustajan tekoälyä on helppo vetää nenästä mm. vastustaja ei osaa tuhota tai kiertää hiekkasäkkejä, hyökkäämällä trukkien kimppuun saa houkuteltua vastustajan koko armeijan ansaan, ja kaikenkarvaiset Hit & Run taktiikat toimivat liian hyvin, erityisesti merivoimilla ja helikoptereilla. Vastustajan puijaaminen ei kuitenkaan onnistu kaikissa tehtävissä, erityisesti niissä joissa ei pääse rakentamaan tukikohtaa. Muuta purnaamista voisi antaa pelin käynnistymisen kestäessä useita minuutteja (latausajat ovat kuitenkin maltillisia tehtävien välillä) ja huonolaatuisista välivideoista, jotka johtuvat tarinan mukaan siitä, että alkuperäiset negatiivit päätyivät kaatopaikalle Westwoodin konkurssin yhteydessä.
- Liittynyt
- 16.10.2019
- Viestejä
- 1 451
The Talos Principle - Gold Edition (PC)
Tämän pulmapelin ideana on kerätä kentistä symboileita, joilla avataan reittiä eteenpäin sekä uusia varusteita, joilla ratkaista lisää pulmia. Matkan varrella filosofoidaan mm. tietoisuudesta ja ihmisen persoonasta. Koska nämä pelit perustuvat omaan hoksaamiseen, niin en kerro siitä sen enempää. Aiemmin Serious Sam -räiskintäpelejä tehnyt Croteam taisi yllättää kaikki, kun julkaisi vaihteeksi pulmapelin. Varsinkin, kun se on (ainakin omasta mielestäni) varsin hyvä. Pulmien vaikeus on peruspelissä aika lailla täydellinen, isommin ei tarvinnut jäädä miettimään. Kenttiin piilotettuihin salapulmiin sen sijaan tarvi käyttää jonkin verran apuja, kun osa ei meinanut edes löytyä. Tokihan niitä ei ollut pakko hakea, mutta eihän se nyt kävisi päinsä. Lisäri Road to Gehenna on periaatteessa lisää sitä samaa hieman haasteellisemmilla pulmilla, joskin kässäri ei ole yhtä kiinnostava. Myöskin sen lopussa alkoi olla vähän liikaa pulmatyyppiä, josta pidin pelissä vähiten.
Vedin peruspelin itse asiassa kaksi kertaa läpi, kun yhtä loppua varten en löytänyt aiempaa tallennusta (pelissä on sisäänrakenenttu paluumahdollisuus tietyn verran taaksepäin). Vaihdoin tällä toisella kerralla myös taustaääneksi itsensä Serious Samin, jonka tyyli on, sanotaanko hieman erilainen
Jo tästäkin syystä pari läpipeluuta kannattaa. Ekalla pelikerralla meni sellaiset 26,5 h kaiken kahlaamiseen, toisella kerralla kun pulmat muisti aika hyvin ulkoa niin kului vaan 5,5 h. Lisäriin taasen sellaiset 14,5 h. Ihan hyvä investointi viiden ja puolen euron ostoksella.
Tämän pulmapelin ideana on kerätä kentistä symboileita, joilla avataan reittiä eteenpäin sekä uusia varusteita, joilla ratkaista lisää pulmia. Matkan varrella filosofoidaan mm. tietoisuudesta ja ihmisen persoonasta. Koska nämä pelit perustuvat omaan hoksaamiseen, niin en kerro siitä sen enempää. Aiemmin Serious Sam -räiskintäpelejä tehnyt Croteam taisi yllättää kaikki, kun julkaisi vaihteeksi pulmapelin. Varsinkin, kun se on (ainakin omasta mielestäni) varsin hyvä. Pulmien vaikeus on peruspelissä aika lailla täydellinen, isommin ei tarvinnut jäädä miettimään. Kenttiin piilotettuihin salapulmiin sen sijaan tarvi käyttää jonkin verran apuja, kun osa ei meinanut edes löytyä. Tokihan niitä ei ollut pakko hakea, mutta eihän se nyt kävisi päinsä. Lisäri Road to Gehenna on periaatteessa lisää sitä samaa hieman haasteellisemmilla pulmilla, joskin kässäri ei ole yhtä kiinnostava. Myöskin sen lopussa alkoi olla vähän liikaa pulmatyyppiä, josta pidin pelissä vähiten.
Vedin peruspelin itse asiassa kaksi kertaa läpi, kun yhtä loppua varten en löytänyt aiempaa tallennusta (pelissä on sisäänrakenenttu paluumahdollisuus tietyn verran taaksepäin). Vaihdoin tällä toisella kerralla myös taustaääneksi itsensä Serious Samin, jonka tyyli on, sanotaanko hieman erilainen
Jo tästäkin syystä pari läpipeluuta kannattaa. Ekalla pelikerralla meni sellaiset 26,5 h kaiken kahlaamiseen, toisella kerralla kun pulmat muisti aika hyvin ulkoa niin kului vaan 5,5 h. Lisäriin taasen sellaiset 14,5 h. Ihan hyvä investointi viiden ja puolen euron ostoksella.
- Liittynyt
- 27.03.2017
- Viestejä
- 3 181
Iratus
Epicin ilmaispeli. Darkest Dungeon kopio, eli vuoropohjainen taktiikkapeli. Darkest Dungeonia tuli pelattua aikoinaan reilut 50h, mutta se jäi lopulta kesken raivostuttavan "alaspäin etenemisen" takia. Meinaan tuolla sitä, että alussa ukkelit on täydessä terässä, mutta sen jälkeen ne vain heikkenevät kokoajan. Kyllä harmittaa levuttaa ukkoja ja odottaa, että pääsee tekemään jonku siistin liikkeen, mutta eipä voikaan, kun just se ukkeli vain sekosi syistä joihin ei voi vaikuttaa. Tämä peli ei kuulemma ole yhtä epähauska niin otin kokeiluun.
Monia hyviä juttuja tästä löytyy. Neljän ukkelin tiimin lisäksi ohjataan Iratusta, joka voi heitellä taikoja kesken taistelun. Kaikkia ukkoja ja Iratusta voi varustaa, ja samalla rakennetaan minimaalisesti tukikohtaa.
Taistelukin on ihan hauskaa, mutta voi herranen aika kun se on vielä näin 5 tunnin kkohdalla helppoa! Ainoa taktiikka mitä olen käyttänyt on, että se yks takarivin tyyppi taikoo vihuille -8 damageen ja sitten kaikki muut vain lyö niitä. Mitään muita ukkeleiden 5 taidosta ei tarvitse ja 100% taisteluista on selvitty helposti tuolla taktiikalla. Sais kyllä vaikeutua nopeammin tämä. Valikoista näkee että omia hahmoluokkia on auki vasta 8 ja lukittuna n. 30 kpl, eli pelattavaa varmaankin olisi, mutta voi kun on tylsää.
Tukikohdan rakennusruudusta tulee mieleen Heroes of Might & Magic ja oispa mahtava peli kun tässä olisikin HOMM-tyylinen kartalla eteneminen ja tutkiminen!
Haluttais antaa parempi arvosana, mutta jää vain keskiverroksi 3/5. Pelaamisen arvoinen varsinkin jos Darkest Dungeon ei ole tuttu.
- Liittynyt
- 27.03.2017
- Viestejä
- 3 181
Luck be Landlord (PC, Nintendo, mobiili...)
Roguelite deckbuilder. Tämä peli oli kuulemma Balantron esikuva. Pelin sisälle pääseminen oli vaikeaa ja olisin taatusti jättänyt pelin kesken jos en olisi nähnyt ylistäviä arvosteluita.
Eli pelataan hedelmäpeliä ja valitaan siihen uusia ikoneita. 5 sekunnin pyöräytys, sitten uusi ikoni ja sama uudelleen. Yllättävän hauskaa, mutta tästä saisi tehtyä paljon paremman. UI on uskomattoman huono ja inventory-nappia tulee painettua melkein yhtä usein mitä pyöräytystä. Siksi onkin käsittämätöntä miten kuvassa olevassa mobiiliversiossa (jota en ole pelannut) se on hankalasti ylälaidassa. Ikoneiden ohjetekstitkin ovat vaillinaiset ja menee monta tuntia, että alkaa tajuamaan mitkä vaikuttavat mihinkin. Lisäksi inventaariossa ikonit ovat siinä järjestyksessä missä ne on saatu joten ne pitää aina kaikki silmäillä läpi! Esimerkiksi tärkeän baarimikon (tekee viiniä, drinkkejä ja kaljaa) olisi hyvä olla ylhäällä, ja kaljaa juovan kääpiön ja viiniä juovan miljonäärin tulisi olla myös siinä lähellä.
Jotenki tähän jäi koukkuun ja on yllättävän hauskaa yrittää saada hyviä komboja. Oikeiden ikonien ja sitä myötä kombojen saaminen on yllättävän harvinaista.
4/5, ja kiinnostusta riittää vielä näin 10 tunnin paikkeilla.
CloverPit (PC)
Demo löytyy Steamista ja peli julkaistaan tänä vuonna. Taas hedelmäpelipeli, mutta tämä ei taida olla kovinkaan deckbuilder ja muutenkin jäi reilun tunnin pelaamisella kovin ohueksi ja randomiksi. 3 pyöräytystä ei tule mitään ja sitten tulee joku voitto. Ainoasta painettavasta napista voi käyttää harvinaisia tuuribonuksia ja siinä se. Tai no välissä voi tallettaa rahaa ja valita tuuribonuksia, mutta sitten tuleekin ruutuun 666 ja kaikki rahat menee. Sen jälkeen tuleekin jackpotti, mutta kuolema koittaa kun ei saanutkaan tarpeeksi.
Ilman tuota 666 ois voinu säilyä jonkinlainen tunne siitä että peliin voi vaikuttaa, mutta nyt peli sanoi suoraan, että ei tätä peliä "pelata", vaan kaikki on ennaltapäätetty.
1/5, ennemmin heittelisin vaikka painotettua noppaa.
Viimeksi muokattu:
- Liittynyt
- 10.09.2024
- Viestejä
- 627
President Evil 4 HD (Bill Laatikko Ykkönen)
Tämä ei ole uudempi remake vaan alkuperäisen 2005 ilmestyneen pelin porttaus. Mistään oikeasta HD päivityksestä ei voida puhua, hahmomallit ja valikot näyttävät siistimmiltä mutta muilta osin ulkoasu on tismalleen sama kuin 20 vuotta sitten, ja erityisesti maasto ja tekstuurit ovat todella suttuisia nykyajan mittapuulla. Latausajat ovat luonnollisesti nopeampia mutta parannellut hahmomallit bugittavat, välillä hitbox on eri paikassa kuin ruudulla näkyy, ja hirviöiden raajat tulevat osittain seinistä läpi, erityisesti kuollessaan. Bonussisältö on sama kuin muinaisessa Playstation 2 versiossa, joten mitään ylimääräistä ei ole tarjolla.
Tällä kertaa Leon lähtee pelastamaan Presidentin tytärtä jostain meksikon syrjäseuduilta, joten Presidentti ei todennäköisesti ole paha tällä kertaa? Tarina kaikkine juonenkäänteineen on kuin mistä tahansa B luokan elokuvasta. Musiikki on varsin mukaansatempaavaa silloin harvoin, kun se lähtee rullaamaan. Muuten edetään hiljaisuudessa tai Ambient ääniraidas pauhatessa taustalla.
Ohjaus on melko kankea verrattuna Ressa kakkosen uudisversioon. Sankari liikkuu kuin tankki ja ampuminen, granaatin heittäminen tai puukon heiluttelu onnistuu ainoastaan pysähtyessä. Tähtäys kannattaa vaihtaa samaan analogitattiin kuin liikkuminen, muuten lasertähtäin heiluu hallitsemattomasti pitkin ruutua. Kankean ohjauksen vastapainona viholliset antavat paljon tasoitusta, joko ne liikkuvat hitaasti tai sitten jäävät odottamaan ennen ryntäämistä. Perinteiset Zombit ovat korjattu riivatuilla kyläläisillä, lisäksi vastaan tulee kaikenlaista mutanttia ja jättimäisiä pomohirviöitä. Selviytyminen ja kauhu on jätetty sivuosaan, ja tällä kertaa pelaaminen on enemmän toimintapainotteista, ja harvat pulmakohdat ovat tyhmennettyjä. Pelattavaa ja kerättävää on yllättävän paljon, ja rahalla saa ostettua uusia pyssyjä tai viriteltyä nykyisiä. Vaikeustaso on ruuvattu melko alas, kun on päässyt sisällä pelin mekaniikkoihin, mutta muutama pomotaistelu ja pari selviytymiskohtaa ovat äärimmäisen vaikeita (ellei osta kertakäyttösinkoa). Pääasiassa pelissä edetään varovaisesti mutta muutama vauhdikkaampi kohtaus löytyy ja aivan liikaa halpoja äkkikuolemia, joissa pitää painaa näppäimiä oikeassa kohtaa tai kuolema korjaa.
Tänä päivänä pelikokemus oli melko keskinkertainen ja mitäänsanomaton, ja olisin mieluummin kokeillut parin vuoden takaista remakea, johon ei valitettavasti löydy sopivaa rautaa. Mukana tullut Mercenaries tila jäi kokeilematta, mutta kuvauksen mukaan se tarjoaa tyhmennettyä pelikokemusta tutuissa maisemissa ja suuremmalla määrällä vihollisia. Aika on ajanut alkuperäisestä ohitse. Puolustuksena voisin vielä mainita, että tämä kokemus päihittää myöhemmin julkaistut oikeasti HD grafiikalla varustetut PResident Evil vitosen ja kutosen, joiden kenttäsuunnittelu ja pelimekaniikka on aivan uskomattoman surkeaa.
Tämä ei ole uudempi remake vaan alkuperäisen 2005 ilmestyneen pelin porttaus. Mistään oikeasta HD päivityksestä ei voida puhua, hahmomallit ja valikot näyttävät siistimmiltä mutta muilta osin ulkoasu on tismalleen sama kuin 20 vuotta sitten, ja erityisesti maasto ja tekstuurit ovat todella suttuisia nykyajan mittapuulla. Latausajat ovat luonnollisesti nopeampia mutta parannellut hahmomallit bugittavat, välillä hitbox on eri paikassa kuin ruudulla näkyy, ja hirviöiden raajat tulevat osittain seinistä läpi, erityisesti kuollessaan. Bonussisältö on sama kuin muinaisessa Playstation 2 versiossa, joten mitään ylimääräistä ei ole tarjolla.
Tällä kertaa Leon lähtee pelastamaan Presidentin tytärtä jostain meksikon syrjäseuduilta, joten Presidentti ei todennäköisesti ole paha tällä kertaa? Tarina kaikkine juonenkäänteineen on kuin mistä tahansa B luokan elokuvasta. Musiikki on varsin mukaansatempaavaa silloin harvoin, kun se lähtee rullaamaan. Muuten edetään hiljaisuudessa tai Ambient ääniraidas pauhatessa taustalla.
Ohjaus on melko kankea verrattuna Ressa kakkosen uudisversioon. Sankari liikkuu kuin tankki ja ampuminen, granaatin heittäminen tai puukon heiluttelu onnistuu ainoastaan pysähtyessä. Tähtäys kannattaa vaihtaa samaan analogitattiin kuin liikkuminen, muuten lasertähtäin heiluu hallitsemattomasti pitkin ruutua. Kankean ohjauksen vastapainona viholliset antavat paljon tasoitusta, joko ne liikkuvat hitaasti tai sitten jäävät odottamaan ennen ryntäämistä. Perinteiset Zombit ovat korjattu riivatuilla kyläläisillä, lisäksi vastaan tulee kaikenlaista mutanttia ja jättimäisiä pomohirviöitä. Selviytyminen ja kauhu on jätetty sivuosaan, ja tällä kertaa pelaaminen on enemmän toimintapainotteista, ja harvat pulmakohdat ovat tyhmennettyjä. Pelattavaa ja kerättävää on yllättävän paljon, ja rahalla saa ostettua uusia pyssyjä tai viriteltyä nykyisiä. Vaikeustaso on ruuvattu melko alas, kun on päässyt sisällä pelin mekaniikkoihin, mutta muutama pomotaistelu ja pari selviytymiskohtaa ovat äärimmäisen vaikeita (ellei osta kertakäyttösinkoa). Pääasiassa pelissä edetään varovaisesti mutta muutama vauhdikkaampi kohtaus löytyy ja aivan liikaa halpoja äkkikuolemia, joissa pitää painaa näppäimiä oikeassa kohtaa tai kuolema korjaa.
Tänä päivänä pelikokemus oli melko keskinkertainen ja mitäänsanomaton, ja olisin mieluummin kokeillut parin vuoden takaista remakea, johon ei valitettavasti löydy sopivaa rautaa. Mukana tullut Mercenaries tila jäi kokeilematta, mutta kuvauksen mukaan se tarjoaa tyhmennettyä pelikokemusta tutuissa maisemissa ja suuremmalla määrällä vihollisia. Aika on ajanut alkuperäisestä ohitse. Puolustuksena voisin vielä mainita, että tämä kokemus päihittää myöhemmin julkaistut oikeasti HD grafiikalla varustetut PResident Evil vitosen ja kutosen, joiden kenttäsuunnittelu ja pelimekaniikka on aivan uskomattoman surkeaa.
Viimeksi muokattu:
- Liittynyt
- 10.09.2024
- Viestejä
- 627
Mega Man X Legacy Collection 1 (Nintendon Vitsi)
Viimeinen neljästä virallisesta kokoelmasta, jos spinoffeja ei lueta, ja valitettavasti kaikista huonoin. Mukana on kolme 16 bittiselle Super Nintendolle julkaistua peliä, joiden toteutus on surkea. Kuvittele maailman huonoin Super Nintendo emulaattori, ilman välitallennuksia, pikselöityneillä grafiikoilla, joka pätkii 0 - 30 FPS vauhdilla, jatkuvasti myös animaatiota ja inputteja skipataan, joka tekee pelaamisesta tuskaa ja nostaa vaikeustason aivan uudelle tasolla. Playstationille julkaistu Mega man X4 pyörii huomattavasti paremmin, mutta kärsii satunnaisesta input lagista ja kummallisista bugeista. Pelit pyörivät telakasta irrotettuna eli käsikonsolitilassa huomattavasti paremmin, joka on hyvin poikkeuksellista.
Mega Man X1 on ylivoimaisesti sarjan paras peli, jossa kaikki asiat osuvat kohtalaisen hyvin kohdalleen, ainoat miinukset muutaman Power upin sijoituksesta, ja äärimmäisen vaikeasta loppuhirviöstä. Jatko-osa tarjoaa monipuolisia tasoja ja edelleen hyvän musiikkiraidan mutta pelisuunnittelu on paikoin huonoa, myös muutaman pomotaistelun osalta ja vaikeustaso poukkoilee ääripäästä toiseen. Kolmonen on tasaisempi paketti, vaikeustaso on jatkuvasti äärimmäinen, tasot ovat pidempiä mutta kovin samanlaisia, kerättävää on paljon mutta kaiken roinan haaliminen johtaa samojen tasojen kiertämiseen kahteen tai kolmeen kertaan, ja loppuhirviö on (lähes) mahdoton. Mega Man X4 nosti pelisarjan 32 bittiseen maailmaan, tasoihin tuli turhia gimmickejä ja visuaalinen tyyli alkoi lähestyä (huonoa) animesarjaa varsinkin ääninäyttelyn osalta, positiivisena puolena vaikeustaso on saatu jälleen tasapainoon ja pelaamaan pääsee myös valomiekkaa heiluttavan Zeron kanssa.
Viimeinen neljästä virallisesta kokoelmasta, jos spinoffeja ei lueta, ja valitettavasti kaikista huonoin. Mukana on kolme 16 bittiselle Super Nintendolle julkaistua peliä, joiden toteutus on surkea. Kuvittele maailman huonoin Super Nintendo emulaattori, ilman välitallennuksia, pikselöityneillä grafiikoilla, joka pätkii 0 - 30 FPS vauhdilla, jatkuvasti myös animaatiota ja inputteja skipataan, joka tekee pelaamisesta tuskaa ja nostaa vaikeustason aivan uudelle tasolla. Playstationille julkaistu Mega man X4 pyörii huomattavasti paremmin, mutta kärsii satunnaisesta input lagista ja kummallisista bugeista. Pelit pyörivät telakasta irrotettuna eli käsikonsolitilassa huomattavasti paremmin, joka on hyvin poikkeuksellista.
Mega Man X1 on ylivoimaisesti sarjan paras peli, jossa kaikki asiat osuvat kohtalaisen hyvin kohdalleen, ainoat miinukset muutaman Power upin sijoituksesta, ja äärimmäisen vaikeasta loppuhirviöstä. Jatko-osa tarjoaa monipuolisia tasoja ja edelleen hyvän musiikkiraidan mutta pelisuunnittelu on paikoin huonoa, myös muutaman pomotaistelun osalta ja vaikeustaso poukkoilee ääripäästä toiseen. Kolmonen on tasaisempi paketti, vaikeustaso on jatkuvasti äärimmäinen, tasot ovat pidempiä mutta kovin samanlaisia, kerättävää on paljon mutta kaiken roinan haaliminen johtaa samojen tasojen kiertämiseen kahteen tai kolmeen kertaan, ja loppuhirviö on (lähes) mahdoton. Mega Man X4 nosti pelisarjan 32 bittiseen maailmaan, tasoihin tuli turhia gimmickejä ja visuaalinen tyyli alkoi lähestyä (huonoa) animesarjaa varsinkin ääninäyttelyn osalta, positiivisena puolena vaikeustaso on saatu jälleen tasapainoon ja pelaamaan pääsee myös valomiekkaa heiluttavan Zeron kanssa.
- Liittynyt
- 27.03.2017
- Viestejä
- 3 181
Gnomes (Steam 9.99€)
Pitkästä aikaa tower defenceä. Kiinnostuin kun tekijä mainosti peliään foorumilla "Nowadays tower defence games don't let you modify the route, but in Gnomes you must." Tuo on juuri ollut oma kiinnostuksen tappaja tässä genressä joten latasin demon, ja tuntia myöhemmin ostin.
Tower defencen lisäksi kasvatetaan kasveja jotta saadaan rahaa, ja rahalla rakennetaan taloja jotta voi ostaa lisää tonttuja. Aivan ensimmäiseksi pistin merkille juuri sopivan vaikeustason. Pysyy mielenkiinto yllä kun ekaa kentää ei pääse parilla ekalla pelillä, vaan peliä pitää oikeasti pelata ja pohtia mikä meni pieleen.
Aloituskokoonpanoja löytyy 16 erilaista, esim. jouskaritonttu+auringonkukka joka kasvaa vain mullassa, tai kirvestonttu+rikkaruoho joka kasvaa missä vain, muttei välttämättä anna rahaa joka vuoro. Maastoja löytyy 8 erilaista ja avasin kaiken n. 10 tunnissa mikä on pienoinen pettymys. Tämä on tälläinen uudelleen pelattava, mutta vähän ikävää ettei etenemisen tunnetta enää ole.
Suorastaan vihaan nykypäivän pikseligrafiikkaa ja eri shadereita joilla pelejä rumennetaan, mutta tämän pelin CRT-shaderi miellyttää silmää! Se tekee myös 8-bittisen Nintendon fontista paremman mitä muissa peleissä jotka sitä kopioivat. Hauskasti tämä 44MB kokoinen peli latautuu samalla sekunnilla kun painaa Download, eli se on ammattilaisten tekemä eikä lataustaukoja käynnistyksen jälkeen ole.
4/5, suositukset.
Snowrunneria on tullut ihan liikaa pelattua ps5:sella, mutta pääsin nyt siirtymään siitä muihinkin peleihin. Star Wars Jedi: Fallen Order yllätti positiivisesti, tosin nyt olen jumissa sellaisessa kattotehtävässä, missä on vähän liikaa vastusta. Pitää ehkä laskea vaikeustasoa, niin pääsis pelin läpi. Tämä on plussapelinä tullut ja vain 2 vuotta myöhemmin olen jopa pelannut sitä Ei kannata paljoa ostaa mitään pelejä, kun on katalogi odottamassa muutenkin. Toinen plussapeli samalta vuodelta eli 2023 on Mass Efffect Legendary Edition, joka on minulle kyllä tuttu jo Xbox 360 ajalta ja yksi sen konsolin hienoimmista pelikokemuksista. Eihän se nykyään ehkä niin ihmeellistä ole, mutta silloin sama pelihahmo kolmessa pelissä oli jotain todella hienoa. No nyt olen menossa kolmannen pelin loppupuolella ja ykkönen ja erityisesti osa 2 toimivat ihan hyvin, vaikka ikä jossain asioissa jo näkyy. Kakkososa oli melkein täydellinen peli omasta mielestäni ja sen jälkeen kolmososa on tuntunut jotenkin valjulta. Ei vaan samalla lailla jaksa innostaa, esim. kakkososassa kävin juttelemassa kaikkien aluksella olevien hahmojen kanssa ja nyt ei ihan samaa fiilistä ole saanut aikaiseksi.
Ei kannata paljoa ostaa mitään pelejä, kun on katalogi odottamassa muutenkin. Toinen plussapeli samalta vuodelta eli 2023 on Mass Efffect Legendary Edition, joka on minulle kyllä tuttu jo Xbox 360 ajalta ja yksi sen konsolin hienoimmista pelikokemuksista. Eihän se nykyään ehkä niin ihmeellistä ole, mutta silloin sama pelihahmo kolmessa pelissä oli jotain todella hienoa. No nyt olen menossa kolmannen pelin loppupuolella ja ykkönen ja erityisesti osa 2 toimivat ihan hyvin, vaikka ikä jossain asioissa jo näkyy. Kakkososa oli melkein täydellinen peli omasta mielestäni ja sen jälkeen kolmososa on tuntunut jotenkin valjulta. Ei vaan samalla lailla jaksa innostaa, esim. kakkososassa kävin juttelemassa kaikkien aluksella olevien hahmojen kanssa ja nyt ei ihan samaa fiilistä ole saanut aikaiseksi.
- Liittynyt
- 16.10.2019
- Viestejä
- 1 451
Unknown 9: Awakening (PC)
Mietit varmaan, että mikä hitto tämä oikein on. Sitä minäkin mietin, kun tämän AMD:n pelibundlessa näin (ja sitä kautta tämän siis sain). Tämä sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle ja kertoo intialaisnaisesta nimeltä Haroona, joka on kvestori. He ovat ihmisiä, jotka voivat liikkua varjomaailmaan ja suojelevat yhdeksän mahtiolennon suurvoimia joutumasta vääriin käsiin. Tätä edustaa salaperäisestä Karkausvuosiseurasta irronneet Nousukkaat. Tarina on vähän geneerinen eikä sisällä hätkähdytäviä yllätyksiä, mutta yllätyksekseni pidin siitä. Oikeastaan eniten koko pelissä, koska itse pelaaminen on varsin tönkköä.
Tutoriaali oli melkoista tervanjuontia kiitos kankean ohjauksen ja meinasin lopettaa jo siihen. Taistelu on todella tönkköä, joskin aikaa myöten siihen tottuu sen verran, että pystyin pelaamaan peliä siitä huolimatta. Enemmän koitin kyllä hiippailla, kun se toimii hiukan paremmin ja muutenkin olen jo Deus Exeistä lähtien enemmän hiippari. Viholliset ovat tyhmiä kuin saappaat, kerrankin räjäytin tynnyrin ja vihollisia siinä mukana ja parin metrin päässä ollut näiden kaveri totesi vaan "Höh?" Muutenkin peli aiheutti spontaania repeilyä, kuten vaikkapa kiipeilyanimaatio. Intiassa on kyllä jos jonkinlaista faunaa, muttei tietääkseni radioaktiivisia hämähäkkejä, jotka olisivat Haroonaa purreet. Kerran vihollinen jumitti suojan takana maan sisässä eikä päässyt hiippailemaan vaan se piti mätkiä hengiltä. Kerran taas Haroona upposi välivideossa puoliksi maan sisään. Vastustajat on myös kovin helppo jallittaa ensin hiipimällä ja listimällä yksi vihollinen ja sitten yksitellen listiä loput kun menevät raatoa ihmetelemään. Lopputaistelu ei varsinaisesti ollut vaikea, pääsin sen ekalla yrittämällä mutta se tuntui kestävän ikuisuuden.
Pelissä oli siis oma viehätyksensä, mutta yleisen tönkköyden vuoksi tätä ei kyllä kehtaa suositella. Toisaalta vähän harmi, kun kyllä tässä jonkinlainen visio tuntui olevan taustalla. Rahaakin on edes kohtuullisesti käytetty niin ihmetyttää, eikö oikeasti pelattavuutta saatu paremmaksi. Tästä vissiin kaavailtiin jotain isompaa mediamaailmaa mutta kun suosio jäi Concordea huonommaksi niin eipä taida tulla. Ehkä kannattaisi aluksi vaan julkaista kunnon tuote ja antaa sen lähteä rauhassa lentoon eikä sännätä suoraan vahasiivillä kohti Aurinkoa...
Four Last Things (PC)
Renessanssiajan maalauksiin pohjautuva point & click -seikkailupeli, jossa mies pelästyy syntistä elämäänsä ja rientää paikalliseen seurakuntaan hakemaan ripitystä. Porsaanrei'än ansiosta se onnistuu, jos tekee kaikki seitsemän kuolemansyntiä tämän seurakunnan alueella, joten mars syntiä tekemään siis. Tämä oli hauska, joskin varsin lyhyt seikkailu ja tästä kolmikosta nipin napin se paras. Plussaa myös klassisesta taiteesta kuten Boschin teoksista. (Ei se sähkölaitefirma vaan Hieronymus.)
Killer Frequency (PC)
80-luvun lopulle sijoittuvassa pelissä pelataan DJ Forrest Nashia, joka on joutunut isosta kaupungista pikkukaupungin radioon. Yöllinen juontokeikka saa hyytävän käänteen, kun vuosia sitten kaupunkia piinannut sarjamurhaaja tekee paluun ja tiskijukka joutuu auttamaan uhreja suorassa lähetyksessä pois murhaajan ikeestä. Idea on mielenkiintoinen ja pelikin varsin hyvä. Juonikin toimi yllättävän hyvin. Se vähän kyllä ihmetytti, että vaikka periaatteessa on kiire niin tämä Forrest ei juokse mihinkään. Siltikin tälle myöskin suositus, voisi jopa joskus myöhemmin koittaa uudelleen vähän paremmin.
Mietit varmaan, että mikä hitto tämä oikein on. Sitä minäkin mietin, kun tämän AMD:n pelibundlessa näin (ja sitä kautta tämän siis sain). Tämä sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle ja kertoo intialaisnaisesta nimeltä Haroona, joka on kvestori. He ovat ihmisiä, jotka voivat liikkua varjomaailmaan ja suojelevat yhdeksän mahtiolennon suurvoimia joutumasta vääriin käsiin. Tätä edustaa salaperäisestä Karkausvuosiseurasta irronneet Nousukkaat. Tarina on vähän geneerinen eikä sisällä hätkähdytäviä yllätyksiä, mutta yllätyksekseni pidin siitä. Oikeastaan eniten koko pelissä, koska itse pelaaminen on varsin tönkköä.
Tutoriaali oli melkoista tervanjuontia kiitos kankean ohjauksen ja meinasin lopettaa jo siihen. Taistelu on todella tönkköä, joskin aikaa myöten siihen tottuu sen verran, että pystyin pelaamaan peliä siitä huolimatta. Enemmän koitin kyllä hiippailla, kun se toimii hiukan paremmin ja muutenkin olen jo Deus Exeistä lähtien enemmän hiippari. Viholliset ovat tyhmiä kuin saappaat, kerrankin räjäytin tynnyrin ja vihollisia siinä mukana ja parin metrin päässä ollut näiden kaveri totesi vaan "Höh?" Muutenkin peli aiheutti spontaania repeilyä, kuten vaikkapa kiipeilyanimaatio. Intiassa on kyllä jos jonkinlaista faunaa, muttei tietääkseni radioaktiivisia hämähäkkejä, jotka olisivat Haroonaa purreet. Kerran vihollinen jumitti suojan takana maan sisässä eikä päässyt hiippailemaan vaan se piti mätkiä hengiltä. Kerran taas Haroona upposi välivideossa puoliksi maan sisään. Vastustajat on myös kovin helppo jallittaa ensin hiipimällä ja listimällä yksi vihollinen ja sitten yksitellen listiä loput kun menevät raatoa ihmetelemään. Lopputaistelu ei varsinaisesti ollut vaikea, pääsin sen ekalla yrittämällä mutta se tuntui kestävän ikuisuuden.
Pelissä oli siis oma viehätyksensä, mutta yleisen tönkköyden vuoksi tätä ei kyllä kehtaa suositella. Toisaalta vähän harmi, kun kyllä tässä jonkinlainen visio tuntui olevan taustalla. Rahaakin on edes kohtuullisesti käytetty niin ihmetyttää, eikö oikeasti pelattavuutta saatu paremmaksi. Tästä vissiin kaavailtiin jotain isompaa mediamaailmaa mutta kun suosio jäi Concordea huonommaksi niin eipä taida tulla. Ehkä kannattaisi aluksi vaan julkaista kunnon tuote ja antaa sen lähteä rauhassa lentoon eikä sännätä suoraan vahasiivillä kohti Aurinkoa...
Four Last Things (PC)
Renessanssiajan maalauksiin pohjautuva point & click -seikkailupeli, jossa mies pelästyy syntistä elämäänsä ja rientää paikalliseen seurakuntaan hakemaan ripitystä. Porsaanrei'än ansiosta se onnistuu, jos tekee kaikki seitsemän kuolemansyntiä tämän seurakunnan alueella, joten mars syntiä tekemään siis. Tämä oli hauska, joskin varsin lyhyt seikkailu ja tästä kolmikosta nipin napin se paras. Plussaa myös klassisesta taiteesta kuten Boschin teoksista. (Ei se sähkölaitefirma vaan Hieronymus.)
Killer Frequency (PC)
80-luvun lopulle sijoittuvassa pelissä pelataan DJ Forrest Nashia, joka on joutunut isosta kaupungista pikkukaupungin radioon. Yöllinen juontokeikka saa hyytävän käänteen, kun vuosia sitten kaupunkia piinannut sarjamurhaaja tekee paluun ja tiskijukka joutuu auttamaan uhreja suorassa lähetyksessä pois murhaajan ikeestä. Idea on mielenkiintoinen ja pelikin varsin hyvä. Juonikin toimi yllättävän hyvin. Se vähän kyllä ihmetytti, että vaikka periaatteessa on kiire niin tämä Forrest ei juokse mihinkään. Siltikin tälle myöskin suositus, voisi jopa joskus myöhemmin koittaa uudelleen vähän paremmin.
- Liittynyt
- 02.02.2017
- Viestejä
- 505
Jos jäi nälkä, samaa sarjaa löytyy pari peliä lisää. The Procession to Calvary ja viimeisimpänä Death of the Reprobate.....
Four Last Things (PC)
Renessanssiajan maalauksiin pohjautuva point & click -seikkailupeli, jossa mies pelästyy syntistä elämäänsä ja rientää paikalliseen seurakuntaan hakemaan ripitystä. Porsaanrei'än ansiosta se onnistuu, jos tekee kaikki seitsemän kuolemansyntiä tämän seurakunnan alueella, joten mars syntiä tekemään siis. Tämä oli hauska, joskin varsin lyhyt seikkailu ja tästä kolmikosta nipin napin se paras. Plussaa myös klassisesta taiteesta kuten Boschin teoksista. (Ei se sähkölaitefirma vaan Hieronymus.)
.....
- Liittynyt
- 16.10.2019
- Viestejä
- 1 451
Tänks, noi oli kyllä mulla jo tiedossa. Toistaiseksi tämä eka riitti, mutta katsotaan jos myöhemmin herää kiinnostus enempään.
- Liittynyt
- 27.03.2017
- Viestejä
- 3 181
Tiny Rogues (PC)
Action rogue-like, top-down shooter, bullet hell. Ei kiinnostanut alunperin ollenkaan mutta kun näin pikkuveljen pelaavan tätä joka päivä, päätin vihdoin Steam-kirjaston jakamisen ansiosta koittaa. En innostu bullet hell -peleistä ja top-down shooteritkaan ei herätä mielenkiintoa, mutta tässä onkin mukana yksi kikka...
Automaattitähtäys! Väistely ja samaan aikaan tähtääminen ei ole kovin hauskaa nopea tempoisessa pelissä. Ensin pitää keskittyä väistelyyn ja tähtäys tulee vasta toisena, se johtaa siihen että silloin tällöin osuu tuurilla eikä oikeanlaista onnistumisen tunnetta pääse syntymään. Nyt kun pitää vain keskittyä väistelyyn on pelaaminen paljon sujuvampaa. Pakko mainita, että aluksi en pitänyt siitä sillä peli on erittäin helppo alussa, eikä bullet hellistä ole tietoakaan. Onneksi ekan läpi peluun jälkeen peli vaikeutuu.
Pelaaminen on seuraavanlaista: Mennään huoneeseen, ammutaan vihut, saadaan palkkio. Koko hommaan menee 5-10 sekuntia. Varusteita on ties minkälaista ja erilaisia buildeja myös. Ensimmäisellä läpipeluulla sain jouskarin joka ampui myös myrkkyä joka neljännellä laukauksella, siihen sitten vielä sormuksen joka lisäsi +200% damage when enemy is close, ja lopulta vielä nuolikotelon joka "Every enemy is considered close". Eipä siinä kerennyt enää loppupelistä nähdä millaisia vihuja huoneessa on kun kaikki oli ohi sekunnissa. Myös pääpomo meni 10 sekunnissa. Mietin että peli on pahasti epätasapainossa, mutta sitten peli vaikeutui seuraaville kierroksille ja nyt on hauskaa.
Gamepadilla pelaaminen on sujuvaa. Inventaarion säätäminen on kömpelöä, mutta eitä ei tarvi säätää usein.
4/5, indie-pelit on nykyään aivan pirun hyviä.
- Liittynyt
- 30.03.2017
- Viestejä
- 1 234
Crysis-trilogia nupit kaakossa mutta alkuperäisinä versioina. Ykkönen ja kolmonen on hyvinkin nättejä pelejä, mutta screenshottien ottaminen oli niin työlästä etten jaksanut vaivautua. Windows-nappi on peleissä poistettu käytöstä, mikä rikkoo sekä Game Passin kuvaustoiminnon että vanhan kunnon Win+PrtSc -kombon, jolla olen näpsinyt otokset Steamin ja GOGin ulkopuolisista peleistä. Frapsko tässä olisi pitänyt asentaa?
Crysis
Klassinen koneidenkyykyttäjä. Scifiräiskyttely sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, vuoteen 2020, ja pyöriikin vain sen aikaisella raudalla. Onneksi elämme tulevaisuudessa ja koneeni pyöritti peliä kaikki asetukset täysillä, poislukien motion blurin tyyliset kuvanrumentimet. Crysis on kieltämättä ollut 15 vuotta aikaansa edellä. Peli näyttää kohtuullisen modernilta muttei ihan räjäytä tajuntaa, ilman taustatietoja veikkaisin sen tulleen edellisen viiden vuoden aikana. Oikean julkaisuvuoden erottaa välillä ja vaivoin. Jotkut tekstuurit on paljon muita suttuisempia, polygoneissa on paikoin säästelty ja peli on "rapean" näköinen halflife2maisella tavalla.
Se mikä on vaikuttavaa nykystandardeillakin on maaston tuhoutuminen. Harvemmin näkee että puu katkeaa juuri siitä kohdasta johon sitä ampuu. Tuhlasin kranaatteja vain katsellakseni niiden tekemää tuhoa.
Pelinä Crysis ei ole kovin kummoinen. Räiskintä menettelee ja pelaajan käyttämän nanopuvun kalibrointi tuo pientä taktista ulottuvuutta. Tilanteen mukaan pitää tehdä päätöksiä, tarvitaanko lisää nopeutta, voimaa, panssaria vai... panssaria. Panssari on käytännössä aina paras valinta, ilman sitä kuolee hetkessä. Muut voimat ovat erikoistyökaluja joita tarvitaan harvoin. Peli toistaa itseään liikaa ja mukana on pari epäreilua taistelua. Pelin edetessä viholliset kestävät yhä enemmän luoteja, joskin kaikista pahimmat panossienet ovat pelin puolivälin korealaiset nanosoturit. Myöhemmin ilmaantuvia marsilaisiakin vastaan taistelee mieluummin.
Crysis 2
Pikemminkin identiteettikryysi. Crysis 2 on konsolijonneja varten tyhmennetty putkiräiskintä. Kentät on ahtaita rännejä, peli on ihan reilusti rumempi, paikkojen hajoaminen on paljon rajoittuneempaa... Miksi edes pelata tätä? Ensimmäisen pelin myyntivaltit on poistettu. Enää ei voi tallentaa vapaasti vaan pitää luottaa harvalukuisiin checkpointteihin, ja "taktinen visiiri" hoitaa jopa ajattelun pelaajan puolesta. Skriptattu spektaakkeli on sentään näyttävää ja sen katselee mielellään kerran läpi.
Ensimmäisen pelin avaruusoliot oli... valinta, mutta lentävät mustekalat ainakin monipuolisti tappelua ja tarjosi mielenkiintoista katseltavaa. Kakkosen alienit on maata pitkin juoksevia humanoideja, jotka suojautuvat esteiden taakse ja ampuvat pelaajaa pyssyllä. Ainoa ero ihmisiin on että otukset on kokonsa vuoksi vähän helpompia maaleja.
Crysis 3
Askel taaksepäin eli oikeaan suuntaan. Crysis 3 on mekaanisesti samanlainen kakkosen kanssa, mutta grafiikka ja maastotuho on taas sillä tasolla kuin Crysiksen pitäisi meemien mukaan olla. Peli ei ole parhaimman näköinen ikinä, mutta kaunis kyllä, varsinkin vuoden 2013 mittapuulla. Olin jo Tomb Raider 2013:n jälkeen sitä mieltä, että peligrafiikka saavutti niihin aikoihin tason, jota parempaa ei oikeastaan tarvita.
Tarina on roskaa läpi koko sarjan, mutta kolmospelin finaali on mukavan yliammuttu. Jos hölmöillään, niin hölmöillään sitten kunnolla. Kakkosen kaavaan on tehty pieniä toimivia uudistuksia ja tykkäsin kolmosesta itse asiassa enemmän kuin ykkösestä.
Karsean hakkerointiminipelin olisi kyllä voinut jättää pois.
Crysis
Klassinen koneidenkyykyttäjä. Scifiräiskyttely sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, vuoteen 2020, ja pyöriikin vain sen aikaisella raudalla. Onneksi elämme tulevaisuudessa ja koneeni pyöritti peliä kaikki asetukset täysillä, poislukien motion blurin tyyliset kuvanrumentimet. Crysis on kieltämättä ollut 15 vuotta aikaansa edellä. Peli näyttää kohtuullisen modernilta muttei ihan räjäytä tajuntaa, ilman taustatietoja veikkaisin sen tulleen edellisen viiden vuoden aikana. Oikean julkaisuvuoden erottaa välillä ja vaivoin. Jotkut tekstuurit on paljon muita suttuisempia, polygoneissa on paikoin säästelty ja peli on "rapean" näköinen halflife2maisella tavalla.
Se mikä on vaikuttavaa nykystandardeillakin on maaston tuhoutuminen. Harvemmin näkee että puu katkeaa juuri siitä kohdasta johon sitä ampuu. Tuhlasin kranaatteja vain katsellakseni niiden tekemää tuhoa.
Pelinä Crysis ei ole kovin kummoinen. Räiskintä menettelee ja pelaajan käyttämän nanopuvun kalibrointi tuo pientä taktista ulottuvuutta. Tilanteen mukaan pitää tehdä päätöksiä, tarvitaanko lisää nopeutta, voimaa, panssaria vai... panssaria. Panssari on käytännössä aina paras valinta, ilman sitä kuolee hetkessä. Muut voimat ovat erikoistyökaluja joita tarvitaan harvoin. Peli toistaa itseään liikaa ja mukana on pari epäreilua taistelua. Pelin edetessä viholliset kestävät yhä enemmän luoteja, joskin kaikista pahimmat panossienet ovat pelin puolivälin korealaiset nanosoturit. Myöhemmin ilmaantuvia marsilaisiakin vastaan taistelee mieluummin.
Crysis 2
Pikemminkin identiteettikryysi. Crysis 2 on konsolijonneja varten tyhmennetty putkiräiskintä. Kentät on ahtaita rännejä, peli on ihan reilusti rumempi, paikkojen hajoaminen on paljon rajoittuneempaa... Miksi edes pelata tätä? Ensimmäisen pelin myyntivaltit on poistettu. Enää ei voi tallentaa vapaasti vaan pitää luottaa harvalukuisiin checkpointteihin, ja "taktinen visiiri" hoitaa jopa ajattelun pelaajan puolesta. Skriptattu spektaakkeli on sentään näyttävää ja sen katselee mielellään kerran läpi.
Ensimmäisen pelin avaruusoliot oli... valinta, mutta lentävät mustekalat ainakin monipuolisti tappelua ja tarjosi mielenkiintoista katseltavaa. Kakkosen alienit on maata pitkin juoksevia humanoideja, jotka suojautuvat esteiden taakse ja ampuvat pelaajaa pyssyllä. Ainoa ero ihmisiin on että otukset on kokonsa vuoksi vähän helpompia maaleja.
Crysis 3
Askel taaksepäin eli oikeaan suuntaan. Crysis 3 on mekaanisesti samanlainen kakkosen kanssa, mutta grafiikka ja maastotuho on taas sillä tasolla kuin Crysiksen pitäisi meemien mukaan olla. Peli ei ole parhaimman näköinen ikinä, mutta kaunis kyllä, varsinkin vuoden 2013 mittapuulla. Olin jo Tomb Raider 2013:n jälkeen sitä mieltä, että peligrafiikka saavutti niihin aikoihin tason, jota parempaa ei oikeastaan tarvita.
Tarina on roskaa läpi koko sarjan, mutta kolmospelin finaali on mukavan yliammuttu. Jos hölmöillään, niin hölmöillään sitten kunnolla. Kakkosen kaavaan on tehty pieniä toimivia uudistuksia ja tykkäsin kolmosesta itse asiassa enemmän kuin ykkösestä.
Karsean hakkerointiminipelin olisi kyllä voinut jättää pois.
- Liittynyt
- 17.03.2017
- Viestejä
- 474
Dragon Age: Veilguard (PS5)
Tämä peli oli tutkan alla julkaisusta lähtien (silloin toki nimenä oli Dragon Age: Dreadwolf), mutta täyttä hintaa tästä ei raaskinut maksaa. Eikä kannattanutkaan, kun ps plussaan tämä tuli ihan ilmaiseksi tarjolla.
Voi sanoa, että olen DA-noviisi. Originsin omistan, mutta en ole sitä pelannut kuin ehkä maks. 10h. Syynä se, että tuossa kohtaa peli alkoi kaatuilla PC:llä ihan koko ajan. Nähtävästi tähän on nexusmodsissa tarjolla patchi, joka korjaa ongelman. Pitää joskus laittaa testiin.
Toinen minkä omistan on DA:Inquisition PS4:lle, mutta sitäkään ei tullut hirveästi pelattua. Muistaakseni tuli joku muu peli mitä piti ennemmin pelata, ja toisekseen yritin koluta sivutehtäviä turhan hanakasti. Kuulemma varsinkin alussa pitäisi painottaa päätehtäviä. No, pitää joskus kokeilla uudestaan.
No, Veilguard yksinkertaisti taistelua enemmän omaan makuun sopivaksi. Pelasin sellaisella nais-qunari soturilla, mikä oli oikea amazoni. Tykkäsin tosi paljon mättää vihollisia kirjaimellisesti lekalla päähän.
Mutta valitettavasti siihen isolta osin posit jääkin. Todella HMV peli, etenkin kun mielessäni vertailen edellä mainittuihin tai Mass Effecteihin. Siis nimenomaan tiimiläisten suhteen. Emmrich oli näistä ehkä se paras tyyppi.
Grafiikat itsessään ihan jees, mutta ei tämä piirrosmainen tyyli oikein istunut peliin. Woke-henkisyys otti pattiin, ja erään tiimiläisen ”non-binary” pohdiskelu aiheutti itsessä vain syvää huokailua. Lähinnä siis siksi, että koko homma tuntui vaan väkisin mukaan laitetulta pakkopullalta.
Tarina kanssa oli vähän outo. Tuntui kuin Inquisition ja Veilguardin välissä olisi pitänyt olla peli, ja nyt pelattiin tuon puuttuvan pelin jatko-osaa. Suorempi jatkumo Inquisitioniin olisi maistunut itselle paremmin kuin tämä mitä saatiin.
Kyllä tämä kerran pelasi läpi, mutta tuskin tulee enää uudestaan pelattua. Jos tämä olisi jonkun tuoreen studion eka rykäisy, niin ihan jees. Mutta kun kyseessä on Bioware, niin väkisin tätä vertaa heidän aiempiin peleihin. Ja kyllä minusta Mass Effect: Andromedakin tekee joka suhteessa asiat paremmin kuin tämä… Mikä on hieman huolestuttavaa seuraavaa Mass Effectiä ajatellen. 5-/10.
Tämä peli oli tutkan alla julkaisusta lähtien (silloin toki nimenä oli Dragon Age: Dreadwolf), mutta täyttä hintaa tästä ei raaskinut maksaa. Eikä kannattanutkaan, kun ps plussaan tämä tuli ihan ilmaiseksi tarjolla.
Voi sanoa, että olen DA-noviisi. Originsin omistan, mutta en ole sitä pelannut kuin ehkä maks. 10h. Syynä se, että tuossa kohtaa peli alkoi kaatuilla PC:llä ihan koko ajan. Nähtävästi tähän on nexusmodsissa tarjolla patchi, joka korjaa ongelman. Pitää joskus laittaa testiin.
Toinen minkä omistan on DA:Inquisition PS4:lle, mutta sitäkään ei tullut hirveästi pelattua. Muistaakseni tuli joku muu peli mitä piti ennemmin pelata, ja toisekseen yritin koluta sivutehtäviä turhan hanakasti. Kuulemma varsinkin alussa pitäisi painottaa päätehtäviä. No, pitää joskus kokeilla uudestaan.
No, Veilguard yksinkertaisti taistelua enemmän omaan makuun sopivaksi. Pelasin sellaisella nais-qunari soturilla, mikä oli oikea amazoni. Tykkäsin tosi paljon mättää vihollisia kirjaimellisesti lekalla päähän.
Mutta valitettavasti siihen isolta osin posit jääkin. Todella HMV peli, etenkin kun mielessäni vertailen edellä mainittuihin tai Mass Effecteihin. Siis nimenomaan tiimiläisten suhteen. Emmrich oli näistä ehkä se paras tyyppi.
Grafiikat itsessään ihan jees, mutta ei tämä piirrosmainen tyyli oikein istunut peliin. Woke-henkisyys otti pattiin, ja erään tiimiläisen ”non-binary” pohdiskelu aiheutti itsessä vain syvää huokailua. Lähinnä siis siksi, että koko homma tuntui vaan väkisin mukaan laitetulta pakkopullalta.
Tarina kanssa oli vähän outo. Tuntui kuin Inquisition ja Veilguardin välissä olisi pitänyt olla peli, ja nyt pelattiin tuon puuttuvan pelin jatko-osaa. Suorempi jatkumo Inquisitioniin olisi maistunut itselle paremmin kuin tämä mitä saatiin.
Kyllä tämä kerran pelasi läpi, mutta tuskin tulee enää uudestaan pelattua. Jos tämä olisi jonkun tuoreen studion eka rykäisy, niin ihan jees. Mutta kun kyseessä on Bioware, niin väkisin tätä vertaa heidän aiempiin peleihin. Ja kyllä minusta Mass Effect: Andromedakin tekee joka suhteessa asiat paremmin kuin tämä… Mikä on hieman huolestuttavaa seuraavaa Mass Effectiä ajatellen. 5-/10.
- Liittynyt
- 21.10.2016
- Viestejä
- 1 005
Horizon Forbidden West Complete Edition (PC)
Horizon-pelisarjan toisen osan ostin tyylistäni poiketen melko ajoissa, alle vuosi PC-julkaisusta, kun sattui jostain halvalla saamaan. Ensimmäisen osan, Horizon Zero Dawnin, olen läpäissyt uuden vuoden aattona 2021, ja kuten lainatusta viestistä näkee, peli jäi ensimmäisellä yrityksellä kesken, mutta toisella kolahti. Aloitin Forbidden Westin pienellä riskillä näin aurinkoisilla keleillä, tarkoituksena pelailla sitä "tunti siellä, toinen täällä". Vaikka peli ottikin melkein kuukauden, sitä oli silti kiva pelailla juuri tuohon tyyliin.
Peli on siis tarinavetoista 3. persoonan avointa maailmaa kuten edeltäjänsä. Ubisoftin tekeleet tulee vahvasti mieleen, mutta nopeasti kuitenkin keksii, mitä pelissä kannattaa suorittaa, ettei tule ähky. Pelasin siis päätehtävän lisäksi sivutehtävät, errandit, tallneckit ja cauldronit.
Pelattavuus on todella jouhevaa. Jousipyssyillä ja sen muunnelmilla metsästetään eläinten näköisiä vihollislaitteita, ja välillä ihmisiäkin. Vihollisissa on tiettyjä osia, joihin osumalla tekee ylimääräistä damagea ja samalla kyseinen osa voi irrota koneesta, heikentäen sen hyökkäyksiä tai armoria. Näiden osumien metsäsys on miellyttävää puuhaa. Elemental-lämääkin tässä voi tehdä, mutta ainakin mulle jousipyssyllä ns. kipupisteisiin tähtäily oli kaikista parasta. Joissain tehtävissä annetaan mahdollisuus hiiviskellä, mutta tosi usein hippaset ratkaistaan taistelumekaniikoilla.
Pelin yksi heikkouksista on mielestäni tehtävien, erityisesti sivutehtävien, toistuvuus. Etsi X, tuhoa vihollisia, seuraa jälkiä, tuhoa lisää vihollisia. Väleihin mahtuu rutkasti välivideoita, joista jotkut ovat hyviä, toiset vähän tylsiä. Onneksi keskustelua voi vauhdittaa lukemalla nopeasti tekstityksiä ja klikkaamalla seuraavaan replaan.
Pelin juoni ei ole niin hyvä kuin edeltäjänsä ja se ottaa taas oman aikansa, kunnes siitä innostuu. Ekan osan suuri paljastus innosti rutkasti, mutta tässä ei kokenut vastaavaa. Päämäärä oli selvä ja siinä sivussa autettiin eri heimoja edustavia ihmiskohtaloita. Tukikohta-elementti toi etäisesti mieleen Mass Effectit, joissa tehtävien välissä pääsi keskustelemaan kamujen kanssa, mutta valitettavasti tässä pelissä heidän turinat eivät jostain syystä kiinnostaneet esikuvansa lailla. Tästä päästään toiseen suureen heikkouteen: jostain syystä mua ei oikein kiinnostanut pelin juoni. Maailmaan on rakennettu niin paljon kaikenlaista, että sen sisäistäminen kävi ehkä vähän raskaaksi. Se parani keskivaiheilla, kunnes lopussa taas vähän lässähti. Lisäosa onneksi tuo peliin sen ansaitseman lopun. Harmi, jos tämä on joltain julkaisussa pelanneelta jäänyt kokematta.
Teknisessä mielessä peli on erinomainen. Grafiikat ovat näyttävät, peli ei nyi ollenkaan ja pelin käynnistys työpöydältä viimeiseen tallennukseen on hämmästyttävän nopeaa. Bravo! Maailma on kuvankaunis ja yksityiskohtia täynnä, joten tutkittavaa riittäisi kyllä loputtomasti, mutta mä jatkan tarinan taputtelun jälkeen kohti seuraavaa peliä.
Lisäosasta on pakko sanoa, että se on ehkä perin parasta antia. Tiivis pakkaus mielenkiintoisella juonella, kauniilla uudella alueella, uusilla vihollistyypeillä ja hyvällä pomotaistelulla. Jos se on jäänyt pelaamatta, niin suosittelen lämpimästi palaamaan pelin ääreen. Mielestäni voidaan puhua BioShock- ja Mass Effect -pelisarjojen tasoisesta DLC:stä. Jätetään ne CD Projektin DLC:t vielä yksin kärkipaikalle.
Arvosana helppo 4/5. Viihdyin ja aion viihtyä jatkossakin, mikäli pelisarja saa jatkoa. Peli yhdistelee hauskasti scifi- ja fantasiaelementtejä, mutta mulle henkilökohtaisesti tässä on vähemmän tarttumapintaa kuin vahvasti historiaan nojaavassa esikuvassaan, Assassin's Creedissä.
Viimeksi muokattu:
Ja melee combot. Älkää unohtako käyttää melee comboja ihmisiä vastaan. Ne jää helposti pimentoon mutta siellä on harjoitusareena jossa niitä voi treenata.
- Liittynyt
- 18.10.2016
- Viestejä
- 2 223
Dragon's Dogma 2 (PC)
Pitkästä aikaa innostuin PC-pelistä niin, ettei sen pelaaminen alkanut tuntua toiselta työltä, vaikka kestoa tuli lähemmäs sata tuntia.
Alkuperäinen Dragon's Dogma: Dark Arisen on tullut pelattua läpi joskus 2016-2017, enkä muistanut juonesta oikeastaan enää mitään. Kyseessä on Capcomin RPG-mätkintä, jossa vahvassa roolissa on oma party, eikä niinkään aina pelaaja. Myös sen muistin, että peli oli todellinen sleeper hit ja pelissä oli todella hyvin toteutettu taistelu. Omassa partyssa muut ovat tietokoneen ohjaamia pawneja joista voi oman partyn kasata. Eeppisiä pomotaisteluita tuli tuon tuosta. Yöhön ei kannattanut alkupuolella mennä ollenkaan, sen verran paljon tuli aina turpaan. Näistä lähtökohdista aloitinkin Dragon's Dogma 2:n.
Alkumetrit lähtivät vähän nihkeästi liikkeelle, ja hädin tuskin pääsin ensimmäiseen isompaan kaupunkiin kun parikin bossia kerralla halusi ottaa matsia reppanan pelihahmoni kanssa. Parin tunnin jälkeen homma kuitenkin alkoi kääntyä mielekkäämmäksi. Pelaamisesta tuli vähän Gothic(3)- ja Morrowind-viboja (Morrowindista erityisesti hiekka-alueen sekä rakennusten että kissaihmisten vuoksi).
Questit ovat aika peruskauraa mutta osa vaatii vähän nokkeluutta ja joitain voi ratkaista monella eri tavalla. Osa questeistä on myös aikarajoitteisia eli jos samoilet ja teet pääquestia pidemmälle niin osa questeista katoaa. Valitettavasti edes takaisin reissaamista on turhan paljon kartan muodon vuoksi, ja tämä alkaa jossain vaiheessa hieman kismittämään, kun samoja reittejä joutuu nuohoamaan vihollisista uudelleen ja uudelleen. Pikamatkustuskin löytyy, mutta keskellä yötä keskimäärin aina jokin mobi tuli ja pisti härkäkärryt tuhannen päreiksi ja loppumatka kuluikin jalan. Keskellä yötä liikkuminen vaatii käytännössä lyhdyn käyttöä ja vihollisten silmät kiiluvat keskellä pimeyttä.
Grafiikka on pahimmillaan PS3-tasoa luolastoissa ja parhaimmillaan häkellyttävän yksityiskohtaista. Piirtoetäisyys jatkuu pitkälle, ja peli pyöriikin aika kehnosti yhtään vanhemmalla ja ehkä uudemmallakin prosessorilla, mikäli ei kytke DLSS:ää päälle, joka taas tuntuu tekevän kuvasta melko utuisen. 7 vuotta vanhalla prosessorilla ja RTX4090:llä oli pakko kytkeä DLSS päälle. Kuvakaappauksia oli pakko ottaa kesken pomomatsienkin.
Itse tappelu on siis suuri osa koko peliä. Omaan partyyn voi ottaa pawneiksi esimerkiksi maagin, juosimiehen ja miekkamiehen oman moukarimiehen rinnalle. Maagi parantaa kesken taisteluiden oman ja pawnien terveyttä, muut pawnit keskittyvät hakkaamaan vihollista. Vihollisten selkään voi kiivetä, niitä voi isommilla moukareilla horjuttaa ja kaataa maahan, miekan voi upottaa trollin niskaan ja jopa tappaa yhdellä iskulla. Griffineiltä voi polttaa siivet alta ja hippa lohikäärmeiden kanssa oli pelin parasta antia. Isommatkin mobit menevät hetkeksi tainnuksiin kun tarpeeksi moukaroi. Tässä pelissä bosseihin törmääminen on hauskaa, toisin kuin toisen firman peleissä, joissa lähinnä tulee fiilis, onko taas pakko hakata pari tuntia ohjainta päähän että pääsee pomotappelusta eteenpäin.
Isoin ongelma matkustuksen lisäksi on se, että vihollistyyppejä on aika vähän ja pääjuoni on melko lyhyt. Peli myös helpottuu loppua kohden enemmän ja enemmän mitä enemmän pelaa. Loppupuolella en jaksanut enää edes päivittää kamoja. Toisaalta pääjuonen nopeasti unohtaa taustalle, kun käy samoilemassa kartan läpi. Jostain syystä äänet olivat pelissä turhan hiljaisella, enkä juurikaan saanut keskityttyä musiikkeihin. Ilmeisesti yleinen ongelma.
Peli oli kokonaisuutena hyvä, mutta ei aivan yhtä hyvä kuin Dragon's Dogma: Dark Arisen. Silti iski kuin miljoona volttia ja tätä tuli suorastaan ahmittua. Nyt on tyhjä olo. Laitetaan nyt muutama kuvakaappaus jos se sallitaan.
Jylhää on.
Täältäkö se grillin tuoksi tulikin?
Jos metsään haluat mennä nyt...
Taistelu on välillä melkoista sekametelisoppaa.
Yöllä ei paljoa nokkaansa pidemmälle näe.
Kohta mennään, moukarini on valmis.
Pitkästä aikaa innostuin PC-pelistä niin, ettei sen pelaaminen alkanut tuntua toiselta työltä, vaikka kestoa tuli lähemmäs sata tuntia.
Alkuperäinen Dragon's Dogma: Dark Arisen on tullut pelattua läpi joskus 2016-2017, enkä muistanut juonesta oikeastaan enää mitään. Kyseessä on Capcomin RPG-mätkintä, jossa vahvassa roolissa on oma party, eikä niinkään aina pelaaja. Myös sen muistin, että peli oli todellinen sleeper hit ja pelissä oli todella hyvin toteutettu taistelu. Omassa partyssa muut ovat tietokoneen ohjaamia pawneja joista voi oman partyn kasata. Eeppisiä pomotaisteluita tuli tuon tuosta. Yöhön ei kannattanut alkupuolella mennä ollenkaan, sen verran paljon tuli aina turpaan. Näistä lähtökohdista aloitinkin Dragon's Dogma 2:n.
Alkumetrit lähtivät vähän nihkeästi liikkeelle, ja hädin tuskin pääsin ensimmäiseen isompaan kaupunkiin kun parikin bossia kerralla halusi ottaa matsia reppanan pelihahmoni kanssa. Parin tunnin jälkeen homma kuitenkin alkoi kääntyä mielekkäämmäksi. Pelaamisesta tuli vähän Gothic(3)- ja Morrowind-viboja (Morrowindista erityisesti hiekka-alueen sekä rakennusten että kissaihmisten vuoksi).
Questit ovat aika peruskauraa mutta osa vaatii vähän nokkeluutta ja joitain voi ratkaista monella eri tavalla. Osa questeistä on myös aikarajoitteisia eli jos samoilet ja teet pääquestia pidemmälle niin osa questeista katoaa. Valitettavasti edes takaisin reissaamista on turhan paljon kartan muodon vuoksi, ja tämä alkaa jossain vaiheessa hieman kismittämään, kun samoja reittejä joutuu nuohoamaan vihollisista uudelleen ja uudelleen. Pikamatkustuskin löytyy, mutta keskellä yötä keskimäärin aina jokin mobi tuli ja pisti härkäkärryt tuhannen päreiksi ja loppumatka kuluikin jalan. Keskellä yötä liikkuminen vaatii käytännössä lyhdyn käyttöä ja vihollisten silmät kiiluvat keskellä pimeyttä.
Grafiikka on pahimmillaan PS3-tasoa luolastoissa ja parhaimmillaan häkellyttävän yksityiskohtaista. Piirtoetäisyys jatkuu pitkälle, ja peli pyöriikin aika kehnosti yhtään vanhemmalla ja ehkä uudemmallakin prosessorilla, mikäli ei kytke DLSS:ää päälle, joka taas tuntuu tekevän kuvasta melko utuisen. 7 vuotta vanhalla prosessorilla ja RTX4090:llä oli pakko kytkeä DLSS päälle. Kuvakaappauksia oli pakko ottaa kesken pomomatsienkin.
Itse tappelu on siis suuri osa koko peliä. Omaan partyyn voi ottaa pawneiksi esimerkiksi maagin, juosimiehen ja miekkamiehen oman moukarimiehen rinnalle. Maagi parantaa kesken taisteluiden oman ja pawnien terveyttä, muut pawnit keskittyvät hakkaamaan vihollista. Vihollisten selkään voi kiivetä, niitä voi isommilla moukareilla horjuttaa ja kaataa maahan, miekan voi upottaa trollin niskaan ja jopa tappaa yhdellä iskulla. Griffineiltä voi polttaa siivet alta ja hippa lohikäärmeiden kanssa oli pelin parasta antia. Isommatkin mobit menevät hetkeksi tainnuksiin kun tarpeeksi moukaroi. Tässä pelissä bosseihin törmääminen on hauskaa, toisin kuin toisen firman peleissä, joissa lähinnä tulee fiilis, onko taas pakko hakata pari tuntia ohjainta päähän että pääsee pomotappelusta eteenpäin.
Isoin ongelma matkustuksen lisäksi on se, että vihollistyyppejä on aika vähän ja pääjuoni on melko lyhyt. Peli myös helpottuu loppua kohden enemmän ja enemmän mitä enemmän pelaa. Loppupuolella en jaksanut enää edes päivittää kamoja. Toisaalta pääjuonen nopeasti unohtaa taustalle, kun käy samoilemassa kartan läpi. Jostain syystä äänet olivat pelissä turhan hiljaisella, enkä juurikaan saanut keskityttyä musiikkeihin. Ilmeisesti yleinen ongelma.
Peli oli kokonaisuutena hyvä, mutta ei aivan yhtä hyvä kuin Dragon's Dogma: Dark Arisen. Silti iski kuin miljoona volttia ja tätä tuli suorastaan ahmittua. Nyt on tyhjä olo. Laitetaan nyt muutama kuvakaappaus jos se sallitaan.
Jylhää on.
Täältäkö se grillin tuoksi tulikin?
Jos metsään haluat mennä nyt...
Taistelu on välillä melkoista sekametelisoppaa.
Yöllä ei paljoa nokkaansa pidemmälle näe.
Kohta mennään, moukarini on valmis.
- Liittynyt
- 27.03.2017
- Viestejä
- 3 181
Monster Train 2
Slay the Spire kopio, eli taas yksi deckbuilder. Pidin pitkään Monster Train 1:sestä enemmän mitä Slay the Spirestä, mutta lopulta kummankin läpipelattuani piti myöntää, että StS oli hitusen parempi. Tämä peli on erittäin lähellä edellistä osaa, mutta vaihtoehtoja on enemmän ja sitä myötä tuntuu myös paremmalta. Omalla deckbuilder-listalla tämä on nyt ykkösenä.
Rentoa jalat pöydällä yksi käsi hiirellä taktista vuoropohjaista pelailua.
4/5
EDIT: Viikon pelaamisen jälkeen päivitystä Monster Train 2 arvosteluun. Peli on vain parantunut, mutta on löytynyt pari valituksen aihettakin.
Peliä on mahdoton läpäistä parilla ekalla pelillä, koska avatut kortit ovat surkeita. Eka tunti pitää vaan lätkiä kortteja ja yrittää päästä mahdollisimman pitkälle, jotta saisi pisteitä, ja sitä myötä pakollisia kortteja auki. Ensitunnit olivat ne kaikista heikoimmat ja voin hyvin kuvitella, että peli on jäänyt kesken alkutunneille kun ei ole oikein ymmärtänyt edes mitä tapahtuu. Vaikka peli näyttää mukavasti mitä tulee tapahtumaan, niin onhan tämä silti kovin epäselvä peli!
UI/UX, tarkemmin sanottuna ikonit ja korttien selitykset ovat vain välttävä. Kaikkia avainsanoja ei jostain syystä aina selitetä, edes silloin kun kortin avaa hiiren kakkos napilla tarkasteltavaksi. Vihollisten resolve ja muut ikonit on ikävä katsella läpi, ja vaarallisimmat debuffit voivat mennä helposti ohi. Onneksi pelissä on undo-toiminto joka vie vuoron alkuun, tulee käytettyä usein, kun vihulla olikin "piilossa" joku ominaisuus: "add corruction +3 to your units when spell is played".
Pomotappeluihin peli on seonnut kaksi kertaa ja pitänyt tehdä alt+f4. Onneksi peli jatkui samasta tappelusta, ja toisella kerralla tuli suorilta voittoteksti. Muistelen että MT1:ssä vihujen hp:t nousivat liian nopeasti omaan makuun, ja rivivihutkin olivat loppupelistä todella vaikeita. Tässä ei kai nouse yhtä paljoa? Ainakaan se tai vihujen vaikeutuminen ei ole häirinnyt paljoa.
9/10
Viimeksi muokattu:
- Liittynyt
- 16.10.2019
- Viestejä
- 1 451
Indiana Jones and the Great Circle (PC, Xbox Game Pass)
Uusista Wolfensteineista tuttu länsinaapurin Machinegames poistui hetkeksi mukavuusalueeltaan, mikä on Youngbloodia muistellen varmaan ihan hyvä liike. Liikaa ei sentään, sillä tässäkin saavat natsit kyytiä. Eivät tosin B.J. Blazkowiczin rynkyn toimesta vaan ehkäpä maailman kuuluisimman seikkailija-arkeologin, tohtori Henry "Indiana" Jones nuoremman nyrkkien toimesta. Tämä on ehta lisenssipeli, mutta toisin kuin yleensä, tällä kertaa syytä huoleen ei ole. Ainakaan isommin.
Pelin tempo on Wolfensteineja hitaampaa, Indy liikkuu kuin normaali ihminen ja kiipeilykin on hidasta. Paikoitellen mennään jopa kävelysimulaattoriasteelle, suhteellisen helppoja pulmia ratkoen. Parasta pelissä on kuitenkin semi-isojen alueiden vapaa tutkiminen pääjuonen ohessa. Nurkista löytyy kaikenlaista löydettävää sivutehtäviä myöten. Näistä palkitaan seikkailupisteillä, joilla voi ostaa päivityksiä, kunhan sopivat opaskirjat on löydetty. Vaikka kentät ovat yleensä täynnä natseja (tai fasisteja), ei aina tarvitse olla nyrkit pystyssä. Elokuvien tyyliin Indy pukeutuu erilaisiin valeasuihin, joilla voi liikkua lähes kaikkialla huomaamatta. Upseerin perhanat vaan näkevät niiden läpi, joten niitä tulee vältellä tai vetää turpaan nurkan takana. Paljain nyrkein ei tarvitse huitoa, erilaista tilpehööriä ovat kentät täynnä kättä pidemmäksi. Löytyy esimerkiksi pamppua, lapiota, luutaa tai vaikkapa kärpäslätkää. Monesti vetelin kuitenkin ilman, sillä nyrkeistä lähtee niin messevä ääni. Klassikkoruoskalla voi vaikka riisua vihollisen aseista. Normaalilla vaikeustasolla ei puolen tusinaakaan natsia tuota yleensä vaikeuksia, varsinkin jos pitää kyvyt ajan tasalla. Parjattu lopputappelukin käydään nyrkein ja vaikka se ei pelillisesti erityisen tyydyttävää ollut, pääsin sen kuitenkin kerralla läpi.
Machinegames on useimmin loistanut hahmoissa, eikä tämä tuota pettymystä. Pääpahis, SS-arkeologi Emmerich Voss on erinomaisen vaarallinen liero. Harmi vaan, että hahmoa nähdään vain muutamissa välivideoissa. Muitakin hyvin kirjoitettuja hahmoja löytyy. Tarina on perushyvä ja hyvin indymäinen. Aloitus on oikein vahva ja jos on nähnyt leffat niin on kuin kotonaan. Myös ensimmäisellä isolla alueella, Vatikaanissa on into vielä korkealla. Siitä sitten hiukan laskee ja viimeisellä isolla alueella alkoi olla jo fiilis, että nyt alkaa riittää. Loppu on sentään ihan jees, jos nyrkkimatsia ei huomioida.
En ole varmaan muita Indy-pelejä pelannut kuin Fate of the Atlantiksen, mikä onkin itselläni top kympissä. Tästä tuli sille ihan kelpo kaveri, muiden Indy-pelien laatua en siis pysty arvioimaan. Mutta kaksi hyvää peliä on ihan jees, sillä elokuviakin on vain kaksi hyvää.
Uusista Wolfensteineista tuttu länsinaapurin Machinegames poistui hetkeksi mukavuusalueeltaan, mikä on Youngbloodia muistellen varmaan ihan hyvä liike. Liikaa ei sentään, sillä tässäkin saavat natsit kyytiä. Eivät tosin B.J. Blazkowiczin rynkyn toimesta vaan ehkäpä maailman kuuluisimman seikkailija-arkeologin, tohtori Henry "Indiana" Jones nuoremman nyrkkien toimesta. Tämä on ehta lisenssipeli, mutta toisin kuin yleensä, tällä kertaa syytä huoleen ei ole. Ainakaan isommin.
Pelin tempo on Wolfensteineja hitaampaa, Indy liikkuu kuin normaali ihminen ja kiipeilykin on hidasta. Paikoitellen mennään jopa kävelysimulaattoriasteelle, suhteellisen helppoja pulmia ratkoen. Parasta pelissä on kuitenkin semi-isojen alueiden vapaa tutkiminen pääjuonen ohessa. Nurkista löytyy kaikenlaista löydettävää sivutehtäviä myöten. Näistä palkitaan seikkailupisteillä, joilla voi ostaa päivityksiä, kunhan sopivat opaskirjat on löydetty. Vaikka kentät ovat yleensä täynnä natseja (tai fasisteja), ei aina tarvitse olla nyrkit pystyssä. Elokuvien tyyliin Indy pukeutuu erilaisiin valeasuihin, joilla voi liikkua lähes kaikkialla huomaamatta. Upseerin perhanat vaan näkevät niiden läpi, joten niitä tulee vältellä tai vetää turpaan nurkan takana. Paljain nyrkein ei tarvitse huitoa, erilaista tilpehööriä ovat kentät täynnä kättä pidemmäksi. Löytyy esimerkiksi pamppua, lapiota, luutaa tai vaikkapa kärpäslätkää. Monesti vetelin kuitenkin ilman, sillä nyrkeistä lähtee niin messevä ääni. Klassikkoruoskalla voi vaikka riisua vihollisen aseista. Normaalilla vaikeustasolla ei puolen tusinaakaan natsia tuota yleensä vaikeuksia, varsinkin jos pitää kyvyt ajan tasalla. Parjattu lopputappelukin käydään nyrkein ja vaikka se ei pelillisesti erityisen tyydyttävää ollut, pääsin sen kuitenkin kerralla läpi.
Machinegames on useimmin loistanut hahmoissa, eikä tämä tuota pettymystä. Pääpahis, SS-arkeologi Emmerich Voss on erinomaisen vaarallinen liero. Harmi vaan, että hahmoa nähdään vain muutamissa välivideoissa. Muitakin hyvin kirjoitettuja hahmoja löytyy. Tarina on perushyvä ja hyvin indymäinen. Aloitus on oikein vahva ja jos on nähnyt leffat niin on kuin kotonaan. Myös ensimmäisellä isolla alueella, Vatikaanissa on into vielä korkealla. Siitä sitten hiukan laskee ja viimeisellä isolla alueella alkoi olla jo fiilis, että nyt alkaa riittää. Loppu on sentään ihan jees, jos nyrkkimatsia ei huomioida.
En ole varmaan muita Indy-pelejä pelannut kuin Fate of the Atlantiksen, mikä onkin itselläni top kympissä. Tästä tuli sille ihan kelpo kaveri, muiden Indy-pelien laatua en siis pysty arvioimaan. Mutta kaksi hyvää peliä on ihan jees, sillä elokuviakin on vain kaksi hyvää.
- Liittynyt
- 28.10.2016
- Viestejä
- 6 184
Parikin peliä tullut paukuteltua hiljaisissa yövuoroissa. Cyberpunkki kotona kesken, mutta vähäinen vapaa-aika arjessa hidastaa sen etenemistä.
Baldur's Gate 2: Throne of Bhaal Enhanced Edition (PC)
Syksyllä tuli pelattua tuo kakkonen Fighter/Cleric multilla, mutta nyt palasin Sorcererilla jatkamaan Thronen. Tämän joskus aikanaan kerran pelannut lähes läpi ja toisen kerran vähän matkaa, siinä missä peruspelin olen pelannut läpi alta kymmenen kertaa ja johonkin asti kymmenisen kertaa. Throne ei oikeen koskaan aikanaan napostelut, liian lineaarinen ja kaikki taistelut oli lopulta sitä time stop ja lichin veroinen vastustaja tyyppistä mättöä. Nyt ihan samat fiilikset, ja jäänee jatkossa pelaamatta, vaikka tota peruspeliä vois vielä elämän aikana muutamat pelit vetää.
Xcom: Enemy Within (PC)
Tätä tullut pelattua viimeksi 11 vuotta sitten, kakkosen jälkeen ei ole tullut koskettua, vaikkakin monesti mietityttänyt, että olisko tähän syytä palata, koska ovat kuitenkin hieman erilaisia pelejä. Noh nyt tuli todettua, että ehkä se tosiaan oli hyvä kertaalleen vielä pelata, mutta eipä ole enää kummempaa syytä tälle. Tunnelma tässä kakkosta parempi, mutta pelattavuus jotenkin yksinkertaisempi ja lineaarisemman tuntuinen. Ihan hyvä pelihän tämä edelleen on, mutta Xcom2 ja War of the Chosen lisäri kyl ovat ihan riittävä upgrade, ettei tälle enää koe tarvetta. Sanotaanko näin, että jos tämä löytyy jo tililtä ja haluaa uusia Xcomeja testata, niin kyllä tämä ajaa sen testin verran, jos tästä ei tykkää niin tuskin tykkää kakkosestakaan, pois lukien xcom puristit joita on sit joka lähtöön ja junaan.
Baldur's Gate 2: Throne of Bhaal Enhanced Edition (PC)
Syksyllä tuli pelattua tuo kakkonen Fighter/Cleric multilla, mutta nyt palasin Sorcererilla jatkamaan Thronen. Tämän joskus aikanaan kerran pelannut lähes läpi ja toisen kerran vähän matkaa, siinä missä peruspelin olen pelannut läpi alta kymmenen kertaa ja johonkin asti kymmenisen kertaa. Throne ei oikeen koskaan aikanaan napostelut, liian lineaarinen ja kaikki taistelut oli lopulta sitä time stop ja lichin veroinen vastustaja tyyppistä mättöä. Nyt ihan samat fiilikset, ja jäänee jatkossa pelaamatta, vaikka tota peruspeliä vois vielä elämän aikana muutamat pelit vetää.
Xcom: Enemy Within (PC)
Tätä tullut pelattua viimeksi 11 vuotta sitten, kakkosen jälkeen ei ole tullut koskettua, vaikkakin monesti mietityttänyt, että olisko tähän syytä palata, koska ovat kuitenkin hieman erilaisia pelejä. Noh nyt tuli todettua, että ehkä se tosiaan oli hyvä kertaalleen vielä pelata, mutta eipä ole enää kummempaa syytä tälle. Tunnelma tässä kakkosta parempi, mutta pelattavuus jotenkin yksinkertaisempi ja lineaarisemman tuntuinen. Ihan hyvä pelihän tämä edelleen on, mutta Xcom2 ja War of the Chosen lisäri kyl ovat ihan riittävä upgrade, ettei tälle enää koe tarvetta. Sanotaanko näin, että jos tämä löytyy jo tililtä ja haluaa uusia Xcomeja testata, niin kyllä tämä ajaa sen testin verran, jos tästä ei tykkää niin tuskin tykkää kakkosestakaan, pois lukien xcom puristit joita on sit joka lähtöön ja junaan.
EA Wrc, on mahtava peli, jos kaipaa Dirt 2.0 pelille jatkoa. Ps5 ja ohjain käytössä ja kivaa on ajella. Nimenomaan tässä on hyvä uramoodi ja monipuolisesti erilaisia autoja. Enpä ihan viime aikoina ole Pösö 309 GTI:tä peleissä nähnyt, mutta tästä se löytyy.
- Liittynyt
- 16.10.2019
- Viestejä
- 1 451
DOOM: The Dark Ages (PC, Xbox Game Pass)
Jos pidit Eternalista, pidät todennäköisesti tästäkin.
Doom 2016 oli varmasti monelle yllätys, myös minulle. Pidin siitä paljon, se oli vanhanaikaisuudessaan virkistävää. Sitten tuli Eternal, joka toi kikkailun haulikkohippaan. Sille oli faninsa, joihin minä en kuulunut. Tämä jatkaa samaa rataa. Jälleen kerran peli aloitetaan pitkillä välivideoilla. Ei uskoisi, että sama firma teki 2016:n alun, jossa tapettiin eka örkki alle minuutissa. Sitten kun päästään viimein pelaamaan niin joka välissä keskeytetään isolla opastusruudulla. Toiminnassa uusi kikka on kilvellä tehtävät torjunnat, mutta se ei vaan innosta. Lisäksi heitellään kilpeä ja mäiskitään nyrkillä. Ongelma vaan on, että mulla ei ollut tätä pelatessa pätkääkään hauskaa. Tai no, oli yhden ohikiitävän hetken kun olin hieman isommalla aukealla ja pääsin siellä lyhyen aikaa ampumaan miettimättä parryjä. Se oli hauskaa. Musiikkikin oli kaukana Mick Gordonin oikeasti vetävästä metallimusiikista, tämä oli jotain halpaa haaleaa kopiota. Kolmannessa kentässä totesin, että eiköhän tää ollut tässä. #notmydoom
Yhden kehun voisin sentään antaa: Demonien liha lähtee ampuessa siististi irti ja jäljelle jää vaan luuta. Harmi vaan, että se nähtiin jo Dead Spacen remakessa.
Jos pidit Eternalista, pidät todennäköisesti tästäkin.
Doom 2016 oli varmasti monelle yllätys, myös minulle. Pidin siitä paljon, se oli vanhanaikaisuudessaan virkistävää. Sitten tuli Eternal, joka toi kikkailun haulikkohippaan. Sille oli faninsa, joihin minä en kuulunut. Tämä jatkaa samaa rataa. Jälleen kerran peli aloitetaan pitkillä välivideoilla. Ei uskoisi, että sama firma teki 2016:n alun, jossa tapettiin eka örkki alle minuutissa. Sitten kun päästään viimein pelaamaan niin joka välissä keskeytetään isolla opastusruudulla. Toiminnassa uusi kikka on kilvellä tehtävät torjunnat, mutta se ei vaan innosta. Lisäksi heitellään kilpeä ja mäiskitään nyrkillä. Ongelma vaan on, että mulla ei ollut tätä pelatessa pätkääkään hauskaa. Tai no, oli yhden ohikiitävän hetken kun olin hieman isommalla aukealla ja pääsin siellä lyhyen aikaa ampumaan miettimättä parryjä. Se oli hauskaa. Musiikkikin oli kaukana Mick Gordonin oikeasti vetävästä metallimusiikista, tämä oli jotain halpaa haaleaa kopiota. Kolmannessa kentässä totesin, että eiköhän tää ollut tässä. #notmydoom
Yhden kehun voisin sentään antaa: Demonien liha lähtee ampuessa siististi irti ja jäljelle jää vaan luuta. Harmi vaan, että se nähtiin jo Dead Spacen remakessa.
- Liittynyt
- 28.10.2016
- Viestejä
- 6 184
Onko tämä kuitenkaan enää sitä ihme kikkailua niiden ammojen, armorien ja healthien suhteen mitä Eternal oli. Se oli asia mikä eniten tökki itellä Eternalissa verrattuna 2016 Doomiin.
PÌÎUW®[ªøËrhl¾ÇÌ°1¿¼
MurottajaSince2004
- Liittynyt
- 19.10.2016
- Viestejä
- 6 452
Reventure (Steam)
Oikein alkeellisella pikseligrafiikalla höystetty pulmapeli jossa koitetaan saavuttaa eri endingejä tekemällä kaikenlaisia asioita jotka johtaa pelin loppumiseen ja uuteen rundiin. Pelin juoni on "pelasta prinsessa" mutta käytännössä se on vain yksi ending muiden joukossa. Pelissä maastosta löytyy paljon erilaisia työkaluja ja aseita, mutta jännä mekaniikka niillä on että hyppykorkeus pienenee jos nostat sellaisen. Eli löytääksesi jokaisen endingin pitää tarkkaan miettiä mikä tavara on kannossa (jos ollenkaan) niin pääset tiettyihin paikkoihin tekemään tiettyjä asioita.
Yhden endingin suoritus kestää muutamasta sekunnista joihinkin minuutteihin. Itse olen vasta 50% endingeistä löytänyt niin en tiedä kuinka kompleksisia vaikeimmat on. Ehkä pitää sitten jossain kohtaa wiki ottaa käyttöön että löytää kaikki.
Kirjoitushetkellä peli on 0,99e steamissa.
store.steampowered.com
Oikein alkeellisella pikseligrafiikalla höystetty pulmapeli jossa koitetaan saavuttaa eri endingejä tekemällä kaikenlaisia asioita jotka johtaa pelin loppumiseen ja uuteen rundiin. Pelin juoni on "pelasta prinsessa" mutta käytännössä se on vain yksi ending muiden joukossa. Pelissä maastosta löytyy paljon erilaisia työkaluja ja aseita, mutta jännä mekaniikka niillä on että hyppykorkeus pienenee jos nostat sellaisen. Eli löytääksesi jokaisen endingin pitää tarkkaan miettiä mikä tavara on kannossa (jos ollenkaan) niin pääset tiettyihin paikkoihin tekemään tiettyjä asioita.
Yhden endingin suoritus kestää muutamasta sekunnista joihinkin minuutteihin. Itse olen vasta 50% endingeistä löytänyt niin en tiedä kuinka kompleksisia vaikeimmat on. Ehkä pitää sitten jossain kohtaa wiki ottaa käyttöön että löytää kaikki.
Kirjoitushetkellä peli on 0,99e steamissa.
Reventure on Steam
The one and only non-linear adventure with 100 different endings. Don't just wishlist me. I'm not that expensive... also, look at those reviews!
- Liittynyt
- 16.10.2019
- Viestejä
- 1 451
Tarpeeksi erikoishyökkäyksiä ja torjuntoja tekemällä örkki horjuu, jolloin pääsee tekemään lopetusliikkeen. Tästä putoaa enemmän ainakin terveyttä. Ammuksiin en kiinnittänyt huomiota kun ne eivät yleensä olleet vähissä. Syvällisempää analyysiä löytynee pelin omasta ketjusta käyttäjiltä, jotka ovat pelissä parempia kuin minä.
- Liittynyt
- 16.10.2019
- Viestejä
- 1 451
It Takes Two (PC)
Yh-teis-työ-tä!
Mayn ja Codyn avioliitto on hajoamispisteessä. Perheen tytär Rose on tästä suruissaan ja onnistuu tietämättään taikomaan vanhempansa nukeiksi ja heidän tulee oppia yhteistyötä päästäkseen takaisin ihmismuotoon. Samalla he tulevat korjanneeksi parisuhdettaan. Yleensä coop- eli yhteistyöpelit ovat sellaisia hyvin löyhästi, toinen voi vaikka kaivaa nenää samalla kun toinen tekee varsinaiset työt. Tässä se ei ole mahdollista. Ensinnäkin pitää olla kaksi ohjausta valittuna että pelin saa edes käyntiin. Lisäksi koko peli on rakennettu siten, että yhteistyö on pakollista. Yksin ei siis pysty pelaamaan, ellei satu olemaan MissMikkaa tai Tohtori Mustekala.
Itse peli on tasohyppelyä erilaisilla pulmilla ja pomomatseilla varustettuna. Vaikeustaso on sinänsä kohdallaan, jos on edes kohtuullisesti pelikokemusta. Jos taas ei, niin haastetta löytyy vähän enemmän. Olisikin hyvä, jos tässä olisi saanut säätää vaikeutta juuri tätä tasapainottamaan. Juoni on perus jees, joskin tuntui vähän pitkitetyltä. Joka välissä on "ja sitten tuleekin tällaista..." mikä alkaa käydä vähän vanhaksi. Mutta cooppina sitä kärkipäätä ja kannattaa tsekata, jos pelikumppani löytyy.
Yh-teis-työ-tä!
Mayn ja Codyn avioliitto on hajoamispisteessä. Perheen tytär Rose on tästä suruissaan ja onnistuu tietämättään taikomaan vanhempansa nukeiksi ja heidän tulee oppia yhteistyötä päästäkseen takaisin ihmismuotoon. Samalla he tulevat korjanneeksi parisuhdettaan. Yleensä coop- eli yhteistyöpelit ovat sellaisia hyvin löyhästi, toinen voi vaikka kaivaa nenää samalla kun toinen tekee varsinaiset työt. Tässä se ei ole mahdollista. Ensinnäkin pitää olla kaksi ohjausta valittuna että pelin saa edes käyntiin. Lisäksi koko peli on rakennettu siten, että yhteistyö on pakollista. Yksin ei siis pysty pelaamaan, ellei satu olemaan MissMikkaa tai Tohtori Mustekala.
Itse peli on tasohyppelyä erilaisilla pulmilla ja pomomatseilla varustettuna. Vaikeustaso on sinänsä kohdallaan, jos on edes kohtuullisesti pelikokemusta. Jos taas ei, niin haastetta löytyy vähän enemmän. Olisikin hyvä, jos tässä olisi saanut säätää vaikeutta juuri tätä tasapainottamaan. Juoni on perus jees, joskin tuntui vähän pitkitetyltä. Joka välissä on "ja sitten tuleekin tällaista..." mikä alkaa käydä vähän vanhaksi. Mutta cooppina sitä kärkipäätä ja kannattaa tsekata, jos pelikumppani löytyy.
- Liittynyt
- 17.10.2016
- Viestejä
- 24 342
CLAIR OBSCUR EXPEDITION 33
Tämä on kyllä GOTY 2025. Hieno peli, ranskalainen Final Fantasy on paras kuvaus.
Siinä on kyllä semmoinen parry/dodge, että se nostaa pelin vaikeustasoa vanhemmilla ihmisillä, joiden reaktionopeus ei ole sama kuin teininä. Ei ole vuoropohjainen peli oikeasti. Mutta Story-vaikeustasolla kuolee vieläkin aina välillä ja se on kasuaalille sopiva vaikeustaso.
Juoni on mahtava, enkä lähde sitä spoilaamaan traileria enempää. Siis maalajatar taivaanrannassa piirtelee uuden numeron vuosittain ja kaikki siitä vanhemmat muuttuvat tuhkaksi ja terälehdiksi, tms.. Aina välillä sitten lähtee Expedition tappamaan taivaanrannan maalaajaa, tämä on Expedition 33:n tarina.
Musiikki sai jonkun palkinnon jo , mutta mielestäni semmoista ranskalaista laulua ja olen tunnistavani jonkun FF:n pianokuvion alun, jota ei kuitenkaan viedä loppuun, olisiko FF10.. Kuitenkin hienoa settiä.
Ääninäyttelijöinä on julkkiksia ja FFXVI:n Ben Starr. Hienoa työtä tekevät.
Ei tässä ole huonoja puolia, kun taistelusysteemin hallitsee jollain lailla. Nuoremmat selvästi paremmin.
10/10
- Liittynyt
- 18.10.2016
- Viestejä
- 1 506
Ei se nyt ihan kympin arvoinen. Liikaa outoja epäjohdonmukaisuuksia. Kuten se, että ensin lähdetään kovin mahtipontisesti liikkeelle ja sitten kun kartta aukeaa, niin näkee että nehän veti sen paattinsa sadan metrin päässä rantaan.
kaarlos
Virallinen JimmZ-boikotoija
- Liittynyt
- 13.11.2016
- Viestejä
- 2 334
Kiitti vinkistä, tuli ekaa pelattua paljon mutta meni tää toisen version julkaisu ohi. Heti ostoon.
Monster Train 2
Slay the Spire kopio, eli taas yksi deckbuilder. Pidin pitkään Monster Train 1:sestä enemmän mitä Slay the Spirestä, mutta lopulta kummankin läpipelattuani piti myöntää, että StS oli hitusen parempi. Tämä peli on erittäin lähellä edellistä osaa, mutta vaihtoehtoja on enemmän ja sitä myötä tuntuu myös paremmalta. Omalla deckbuilder-listalla tämä on nyt ykkösenä.
Rentoa jalat pöydällä yksi käsi hiirellä taktista vuoropohjaista pelailua.
4/5
- Liittynyt
- 01.03.2021
- Viestejä
- 173
Forever Skies tuli läpäistyä eilen, joka oli kuin Subnautica taivaalla. Tässähän rakennetaan oma ilmalaiva, ja sitä pääsee parantamaan/päivittämään pelin edetessä. Esineiden skannaaminen kans suuressa roolissa, et voi rakennella kaikkea kivaa. Ehkä tää on sellanen kevyempi selviytymispeli, ei oo niin kuumottava ku Green Hell. Pitää syödä ja juoda, mutta ei ihan jatkuvasti.
Tää on sellanen, joka ite pitää kokea. En spoilaa enempää. Vahva suositus 9/10.
Tää on sellanen, joka ite pitää kokea. En spoilaa enempää. Vahva suositus 9/10.
- Liittynyt
- 30.03.2017
- Viestejä
- 1 234
Game Pass, osa 5.
Atomfall
Brittiläinen Stalker. Sellafieldin ydinvoimala on poksahtanut ja sen ympärille on pystytetty karanteenialue pitämään alueella riehuvat voimat aisoissa. Inspiraatiota on otettu isolla kauhalla niin Falloutista kuin Stalkerista, mutta nimestään huolimatta pelillä ei ole juurikaan tekemistä ydinpommien tai -voiman kanssa. Melko nopeasti selviää että ydinvoimala oli vain kulissi jollekin oudommalle. Pelissä on monenlaisia ympäristövaaroja, mutta säteily on niistä selvästi harvinaisin. Muistaakseni löysin vain yhden huoneen jossa joditabletteja tarvittiin.
Pelin mittakaava on pienempi kuin esikuvissaan ja se on ihan hyvä juttu. Avoin maailma koostuu muutamasta linkitetystä alueesta, jotka pystyy tutkimaan kokonaan melko pienellä vaivalla. Muitakin oikeita ratkaisuja on. Tutkimista ei ole pilattu tehtävänuolilla, jokainen rosvo ei käy suoraan päälle ja pelissä on muutama ryhmittymä joita jonglöörata. Kenttäsuunnittelu on keskivertoa parempaa, tykkäsin varsinkin pala palalta aukeavasta keskusbunkkerista. Vihollistyyppejä on kyllä liian vähän ja peli on liian helppo, vaikka otin suositellun toiseksi ylimmän vaikeustason. Vain lopussa oli haastetta, mutta se johtui ylikestävien vihollisten aiheuttamasta ammuspulasta.
En oikein pidä junttibrittiläisestä estetiikasta, mutta sitä ei peleissä pahemmin näe ja Fallout-tyylisen 50-luvun atomimanian sekoittaminen mukaan tekee sopasta ihan virkistävän. Peli pysyy mielenkiintoisena sen aikaa kuin kestää eli noin 12 tuntia.
Crime Scene Cleaner
Testasin kehuttua Powerwash Simulatoria, mutta se tuntui tylsältä työltä. Crime Scene Cleaner on käytännössä sama peli mutta paljon mielenkiintoisemmalla teemalla. Pelaajahahmo on mafian siivooja, joka kutsutaan kerta toisensa jälkeen tuhoamaan todisteet jonkun gangsterin törttöilystä. Roskat ja ruumiit on hävitettävä, huonekalut järjestettävä paikalleen ja tahrat luututtava. Peli tarjoaa samaa tyydytystä hyvin tehdystä työstä kuin Powerwash, mutta teema tekee siitä jännemmän. Jokaista tahraa ei tarvitse siivota, vain ne joita ei halua jättää poliisin ihmeteltäväksi. Suljetun oven takaa voi paljastua jotain paljon karmeampaa kuin lattialle kaatunut maitopurkki.
Kalsarikännit päättyivät kehnosti.
Siivoamisen lisäksi pelissä on kevyitä pulmia ja salaisuuksia, mutta enin osa ajasta menee mopin heiluttamiseen. Podcastin soittaminen taustalla ei ole huono idea, mutta tarinaakin kannattaa ehkä pitää silmällä. Siinä on synkkiä teemoja mutta myös Hitman-tyylistä mustaa huumoria. Rikospaikoilla on sanatonta tarinankerrontaa, koska sotkusta pystyy yleensä päättelemään tapahtumien tarkan kulun. Se on tosi hauskaa vaikkei sillä olekaan mitään pelillistä merkitystä. Huonekalujen alkuperäiset paikat voi myös usein päätellä, joten etsivänäköä joka näyttää minne kukin mööpeli on siirrettävä ei ole pakko käyttää.
Indiepelit tehdään pienellä budjetilla ja suurella rakkaudella. Rajoitukset ruokkivat mielikuvitusta, ja oli aina hauska nähdä mitä luovia kiertoteitä peliin oli keksitty jotta esimerkiksi ihmisiä ei tarvitsisi animoida. Sanalla sanoen Powerwash Simulatorista on tehty oikea peli.
Burnout Paradise (Remastered)
Erään lapsena pelaamani Ratchet & Clankin ralliminipelissä lausuttiin sanat, jotka ovat syöpyneet ikuisesti mieleeni: "Kun kiilaat kovimmin ja taklaat törkeimmin, voitat väistämättä." Olen soveltanut tätä filosofiaa jokaisessa sittemmin pelaamassani autopelissä. Burnout Paradise on niitä kaahailuja joihin se parhaiten sopii.
Peli on romurallia, jossa pellin ryttääminen tuntuu olevan tärkeämpää kuin kisan voittaminen. Vastustajan auton romuttaminen palkitaan hienolla kolarihidastuksella, joka pilaa avoimen maailman aikahaasteet koska kello käy hidastuksen aikana normaalisti. Toisaalta se myös teleporttaa oman kaaran takaisin ajoradalle, joten on ihan kelpo taktiikka kiilata kaverin auto niin että ajatte molemmat seinää päin, kunhan toinen räjähtää puoli sekuntia ennen sinua. Realismilla tässä ei tosiaan juhlita. Peli on niin arcade että nopeusmittari puuttuu.
Kisoja on lähemmäs kai sata mutta maaleja jostain ihmeen syystä vain kuusi, joten ne toistavat itseään pahasti. Tarinaa ei ole ja peli on käytännössä pelkkää grindaamista. Podcast tai äänikirja on aika pakollinen. Autopeliksi Paradisessa on mukavan paljon tutkimusmatkailua, sillä karttaan merkitsemättömiä sivupolkuja ja oikoteitä riittää. Yleensä niillä pedataan stunttihyppyjä.
Guns'n'Rosesin kappale "Paradise City" kestää 6 minuuttia ja 48 sekuntia. Laulun aikana kertosäe soi 13 kertaa. Burnout Paradisen läpäisy kestää 10 tuntia. Arvatkaa, miten nämä luvut liittyvät pelikokemukseen.
Sniper Elite: Resistance
Tismalleen sama peli kuin Sniper Elite 5. Samat mekaniikat, samantyyliset maisemat, jopa tarinan ja hahmotkin tunnistaa samoiksi kuin vitosessa (nimet ja naamat vaihdettu). Peli on käytännössä vain kenttäpaketti, mutta vitonen oli ihan hyvä peli, joten mielellään tämänkin räiskytteli läpi.
Atomfall
Brittiläinen Stalker. Sellafieldin ydinvoimala on poksahtanut ja sen ympärille on pystytetty karanteenialue pitämään alueella riehuvat voimat aisoissa. Inspiraatiota on otettu isolla kauhalla niin Falloutista kuin Stalkerista, mutta nimestään huolimatta pelillä ei ole juurikaan tekemistä ydinpommien tai -voiman kanssa. Melko nopeasti selviää että ydinvoimala oli vain kulissi jollekin oudommalle. Pelissä on monenlaisia ympäristövaaroja, mutta säteily on niistä selvästi harvinaisin. Muistaakseni löysin vain yhden huoneen jossa joditabletteja tarvittiin.
Pelin mittakaava on pienempi kuin esikuvissaan ja se on ihan hyvä juttu. Avoin maailma koostuu muutamasta linkitetystä alueesta, jotka pystyy tutkimaan kokonaan melko pienellä vaivalla. Muitakin oikeita ratkaisuja on. Tutkimista ei ole pilattu tehtävänuolilla, jokainen rosvo ei käy suoraan päälle ja pelissä on muutama ryhmittymä joita jonglöörata. Kenttäsuunnittelu on keskivertoa parempaa, tykkäsin varsinkin pala palalta aukeavasta keskusbunkkerista. Vihollistyyppejä on kyllä liian vähän ja peli on liian helppo, vaikka otin suositellun toiseksi ylimmän vaikeustason. Vain lopussa oli haastetta, mutta se johtui ylikestävien vihollisten aiheuttamasta ammuspulasta.
En oikein pidä junttibrittiläisestä estetiikasta, mutta sitä ei peleissä pahemmin näe ja Fallout-tyylisen 50-luvun atomimanian sekoittaminen mukaan tekee sopasta ihan virkistävän. Peli pysyy mielenkiintoisena sen aikaa kuin kestää eli noin 12 tuntia.
Crime Scene Cleaner
Testasin kehuttua Powerwash Simulatoria, mutta se tuntui tylsältä työltä. Crime Scene Cleaner on käytännössä sama peli mutta paljon mielenkiintoisemmalla teemalla. Pelaajahahmo on mafian siivooja, joka kutsutaan kerta toisensa jälkeen tuhoamaan todisteet jonkun gangsterin törttöilystä. Roskat ja ruumiit on hävitettävä, huonekalut järjestettävä paikalleen ja tahrat luututtava. Peli tarjoaa samaa tyydytystä hyvin tehdystä työstä kuin Powerwash, mutta teema tekee siitä jännemmän. Jokaista tahraa ei tarvitse siivota, vain ne joita ei halua jättää poliisin ihmeteltäväksi. Suljetun oven takaa voi paljastua jotain paljon karmeampaa kuin lattialle kaatunut maitopurkki.
Kalsarikännit päättyivät kehnosti.
Siivoamisen lisäksi pelissä on kevyitä pulmia ja salaisuuksia, mutta enin osa ajasta menee mopin heiluttamiseen. Podcastin soittaminen taustalla ei ole huono idea, mutta tarinaakin kannattaa ehkä pitää silmällä. Siinä on synkkiä teemoja mutta myös Hitman-tyylistä mustaa huumoria. Rikospaikoilla on sanatonta tarinankerrontaa, koska sotkusta pystyy yleensä päättelemään tapahtumien tarkan kulun. Se on tosi hauskaa vaikkei sillä olekaan mitään pelillistä merkitystä. Huonekalujen alkuperäiset paikat voi myös usein päätellä, joten etsivänäköä joka näyttää minne kukin mööpeli on siirrettävä ei ole pakko käyttää.
Indiepelit tehdään pienellä budjetilla ja suurella rakkaudella. Rajoitukset ruokkivat mielikuvitusta, ja oli aina hauska nähdä mitä luovia kiertoteitä peliin oli keksitty jotta esimerkiksi ihmisiä ei tarvitsisi animoida. Sanalla sanoen Powerwash Simulatorista on tehty oikea peli.
Burnout Paradise (Remastered)
Erään lapsena pelaamani Ratchet & Clankin ralliminipelissä lausuttiin sanat, jotka ovat syöpyneet ikuisesti mieleeni: "Kun kiilaat kovimmin ja taklaat törkeimmin, voitat väistämättä." Olen soveltanut tätä filosofiaa jokaisessa sittemmin pelaamassani autopelissä. Burnout Paradise on niitä kaahailuja joihin se parhaiten sopii.
Peli on romurallia, jossa pellin ryttääminen tuntuu olevan tärkeämpää kuin kisan voittaminen. Vastustajan auton romuttaminen palkitaan hienolla kolarihidastuksella, joka pilaa avoimen maailman aikahaasteet koska kello käy hidastuksen aikana normaalisti. Toisaalta se myös teleporttaa oman kaaran takaisin ajoradalle, joten on ihan kelpo taktiikka kiilata kaverin auto niin että ajatte molemmat seinää päin, kunhan toinen räjähtää puoli sekuntia ennen sinua. Realismilla tässä ei tosiaan juhlita. Peli on niin arcade että nopeusmittari puuttuu.
Kisoja on lähemmäs kai sata mutta maaleja jostain ihmeen syystä vain kuusi, joten ne toistavat itseään pahasti. Tarinaa ei ole ja peli on käytännössä pelkkää grindaamista. Podcast tai äänikirja on aika pakollinen. Autopeliksi Paradisessa on mukavan paljon tutkimusmatkailua, sillä karttaan merkitsemättömiä sivupolkuja ja oikoteitä riittää. Yleensä niillä pedataan stunttihyppyjä.
Guns'n'Rosesin kappale "Paradise City" kestää 6 minuuttia ja 48 sekuntia. Laulun aikana kertosäe soi 13 kertaa. Burnout Paradisen läpäisy kestää 10 tuntia. Arvatkaa, miten nämä luvut liittyvät pelikokemukseen.
Sniper Elite: Resistance
Tismalleen sama peli kuin Sniper Elite 5. Samat mekaniikat, samantyyliset maisemat, jopa tarinan ja hahmotkin tunnistaa samoiksi kuin vitosessa (nimet ja naamat vaihdettu). Peli on käytännössä vain kenttäpaketti, mutta vitonen oli ihan hyvä peli, joten mielellään tämänkin räiskytteli läpi.
Viimeksi muokattu:
- Liittynyt
- 18.10.2016
- Viestejä
- 2 223
Emio the Smiling Man (Switch)
"Visual Novel" joka kertoo paperipussia päässään pitävästä sarjamurhaajasta. Kutkuttava lähtökohta seikkailupelille siis.
Mutta minulla oli ihan eri käsitys, mikä on visual novel. Ajattelin sen olevan lähinnä kävelysimulaattorin tai seikkailupelin kevyempi versio. No ei ollut. Lähinnä tulee jokin 90-luvun välivideoista koostuva "peli" mieleen josta peli puuttuu kokonaan.
Itse pelaaminen on lähinnä yhdessä valikossa kliksuttelua ja keskustelua henkilöiden kanssa. Samoja asioita saa kysellä uudestaan ja uudestaan, ja päähenkilö on varsinainen uuno joka vastailee tuon tuosta luokkaa ähh...öhh...ööhm...jne. Taustalla soi kummallinen hissimusiikki, joka ei oikeastaan sovi peliin lainkaan, koska pelissä ei ole sitäkään vähää jännitystä. Kun kliksuttelua on ollut riittävästi, päästään siirtymään johonkin toiseen paikkaan, jossa kliksuttelu aloitetaan uudelleen. Vähän kuin kevyempi versio jostain yksinkertaisesta mobiilipelistä. Missään kohtaa ei voi päästä jumiin, koska vähäisissä kohdissa joissa pitää valita jotain, tietokone kertoo että vastasit väärin ja peli jatkuu.
Itse juoni on alun ja lopun varassa, itse keskivaiheilla junnataan niin tylsissä aiheissa ja alueilla, että meinasi loppua into kesken moneen otteeseen. Peli on jaettu 12 chapteriin, ja viimeisessä tuntuu että kaikki tähän asti oli vähän turhaa, kun suurin osa infosta, mikä ei ollut edes pelaajan saatavilla, selitetään perinpohjin. Aikamoinen pannukakku siis.
Ei voi oikein millään muotoa suositella, kannattaa ennemmin katsoa vaikka YouTubesta, jos pinna siihen riittää. Jos Visual Novelit ovat tätä luokkaa pysyn jatkossakin indie-puolen seikkailupeleissä joissa on moninkerroin pelattavaa ja pähkäiltävää.
"Visual Novel" joka kertoo paperipussia päässään pitävästä sarjamurhaajasta. Kutkuttava lähtökohta seikkailupelille siis.
Mutta minulla oli ihan eri käsitys, mikä on visual novel. Ajattelin sen olevan lähinnä kävelysimulaattorin tai seikkailupelin kevyempi versio. No ei ollut. Lähinnä tulee jokin 90-luvun välivideoista koostuva "peli" mieleen josta peli puuttuu kokonaan.
Itse pelaaminen on lähinnä yhdessä valikossa kliksuttelua ja keskustelua henkilöiden kanssa. Samoja asioita saa kysellä uudestaan ja uudestaan, ja päähenkilö on varsinainen uuno joka vastailee tuon tuosta luokkaa ähh...öhh...ööhm...jne. Taustalla soi kummallinen hissimusiikki, joka ei oikeastaan sovi peliin lainkaan, koska pelissä ei ole sitäkään vähää jännitystä. Kun kliksuttelua on ollut riittävästi, päästään siirtymään johonkin toiseen paikkaan, jossa kliksuttelu aloitetaan uudelleen. Vähän kuin kevyempi versio jostain yksinkertaisesta mobiilipelistä. Missään kohtaa ei voi päästä jumiin, koska vähäisissä kohdissa joissa pitää valita jotain, tietokone kertoo että vastasit väärin ja peli jatkuu.
Itse juoni on alun ja lopun varassa, itse keskivaiheilla junnataan niin tylsissä aiheissa ja alueilla, että meinasi loppua into kesken moneen otteeseen. Peli on jaettu 12 chapteriin, ja viimeisessä tuntuu että kaikki tähän asti oli vähän turhaa, kun suurin osa infosta, mikä ei ollut edes pelaajan saatavilla, selitetään perinpohjin. Aikamoinen pannukakku siis.
Ei voi oikein millään muotoa suositella, kannattaa ennemmin katsoa vaikka YouTubesta, jos pinna siihen riittää. Jos Visual Novelit ovat tätä luokkaa pysyn jatkossakin indie-puolen seikkailupeleissä joissa on moninkerroin pelattavaa ja pähkäiltävää.
- Liittynyt
- 30.03.2017
- Viestejä
- 1 234
Siitähän se visual novelin nimi tulee: se on kuvakirja eikä peli. Jotkut niistä on ihan hyviäkin, mutta kannattaa tosiaan asennoitua että ryhtyy lukemaan kirjaa eikä pelaamaan peliä.
- Liittynyt
- 27.03.2017
- Viestejä
- 3 181
Viikon pelaamisen jälkeen päivitystä Monster Train 2 arvosteluun. Peli on vain parantunut, mutta on löytynyt pari valituksen aihettakin.
Monster Train 2
Slay the Spire kopio, eli taas yksi deckbuilder. Pidin pitkään Monster Train 1:sestä enemmän mitä Slay the Spirestä, mutta lopulta kummankin läpipelattuani piti myöntää, että StS oli hitusen parempi. Tämä peli on erittäin lähellä edellistä osaa, mutta vaihtoehtoja on enemmän ja sitä myötä tuntuu myös paremmalta. Omalla deckbuilder-listalla tämä on nyt ykkösenä.
Rentoa jalat pöydällä yksi käsi hiirellä taktista vuoropohjaista pelailua.
4/5
Peliä on mahdoton läpäistä parilla ekalla pelillä, koska avatut kortit ovat surkeita. Eka tunti pitää vaan lätkiä kortteja ja yrittää päästä mahdollisimman pitkälle, jotta saisi pisteitä, ja sitä myötä pakollisia kortteja auki. Ensitunnit olivat ne kaikista heikoimmat ja voin hyvin kuvitella, että peli on jäänyt vasta-alkajilta kesken alkutunneille kun ei ole ymmärtänyt miten pelin edes voisi voittaa. Luulee että vika on itsessä, kun oikea syy onkin, ettei niitä hyviä kortteja ei ole vielä olemassa!
UI/UX, tarkemmin sanottuna ikonit ja korttien selitykset ovat vain välttävä. Kaikkia avainsanoja ei jostain syystä aina selitetä, edes silloin kun kortin avaa hiiren kakkos napilla tarkasteltavaksi. Vihollisten resolve ja muut ikonit on ikävä katsella läpi, ja vaarallisimmat debuffit voivat mennä helposti ohi. Onneksi pelissä on undo-toiminto joka vie vuoron alkuun, tulee käytettyä usein, kun vihulla olikin "piilossa" joku ominaisuus: "add corruction +3 to your units when spell is played".
Pomotappeluihin peli on seonnut kaksi kertaa ja pitänyt tehdä alt+f4. Onneksi peli jatkui samasta tappelusta, ja toisella kerralla tuli suorilta voittoteksti. Muistelen että MT1:ssä vihujen hp:t nousivat liian nopeasti omaan makuun, ja rivivihutkin olivat loppupelistä todella vaikeita. Tässä ei kai nouse yhtä paljoa? Ainakaan se tai vihujen vaikeutuminen ei ole häirinnyt paljoa.
9/10
Viimeksi muokattu:
Aloinpa pelaamaan Metal Gear Solid V: Phantom painia pitkästä aikaa. Viimeksi pelannut läpi muistaakseni julkaisuvuonna 2015 ja muistin, että oli loistava teos mikä jäi pitkäksi aikaa mieleen. Muutenkin kasvanut Metal gear solid pelien parissa alkaen ps1, kun siinä vaiheessa alkoi peleistä jotain tajuamaan.
Aikaa on kulunut paljon, mikä näkyy grafiikoissa ja pelattavuudessa ja Bossilla hiippailu ei luonnollisestikaan vedä vertoja esim. Last of usin pelimekaniikoille. Pelattavuus on kuitenkin sillä tasolla, että siihen pystyy palaamaan, koska on ennenkin toiminut.
Se missä Kojima mielestäni loistaa on tarinankerronta ja tunnelman luonti. Yliampuvat välianimaatiot ja suurieleiset mielenkiintoiset hahmot ovat sitä parasta Kojimaa. Tunnelma ja tahditus pelissä on loistavaa ja hommaan oikeasti uppoutuu, mikä on harvinaista nykyään. Mielestäni nykypäivän AAA pelit eivät pääse lähellekään sitä tarinankerrontaa ja käsikirjoitusta, mikä peleissä oli yli kymmenen vuotta sitten. Monet pelit nykyään vielä häviävät pelattavuudessaan, kun yksityiskohtiin ei kiinnitetä huomiota ja pelit ovat vain aivotonta loottishoottia ja käsikirjoitus alakouluikäisen tasolla.
Onneksi poikkeuksia on (bgs3, rockstarin pelit, cd projekt red) mutta yleisesti peliala on kyllä mennyt niin paljon huonompaan suuntaan. Toivottavasti nykyinen meno ois muuttumassa ja tehtäisiin enemmän juurille paluuta.
Kojima sais kyllä tehdä paluun espionageen ja tehdä sitä mitä haluaa eikä kuunnella muita. Death Strandingia yritin, mutta ei vaan lähtenyt itsellä millään, vaikka kuinka yritin.
Tämmönen räntti tähän.
Aikaa on kulunut paljon, mikä näkyy grafiikoissa ja pelattavuudessa ja Bossilla hiippailu ei luonnollisestikaan vedä vertoja esim. Last of usin pelimekaniikoille. Pelattavuus on kuitenkin sillä tasolla, että siihen pystyy palaamaan, koska on ennenkin toiminut.
Se missä Kojima mielestäni loistaa on tarinankerronta ja tunnelman luonti. Yliampuvat välianimaatiot ja suurieleiset mielenkiintoiset hahmot ovat sitä parasta Kojimaa. Tunnelma ja tahditus pelissä on loistavaa ja hommaan oikeasti uppoutuu, mikä on harvinaista nykyään. Mielestäni nykypäivän AAA pelit eivät pääse lähellekään sitä tarinankerrontaa ja käsikirjoitusta, mikä peleissä oli yli kymmenen vuotta sitten. Monet pelit nykyään vielä häviävät pelattavuudessaan, kun yksityiskohtiin ei kiinnitetä huomiota ja pelit ovat vain aivotonta loottishoottia ja käsikirjoitus alakouluikäisen tasolla.
Onneksi poikkeuksia on (bgs3, rockstarin pelit, cd projekt red) mutta yleisesti peliala on kyllä mennyt niin paljon huonompaan suuntaan. Toivottavasti nykyinen meno ois muuttumassa ja tehtäisiin enemmän juurille paluuta.
Kojima sais kyllä tehdä paluun espionageen ja tehdä sitä mitä haluaa eikä kuunnella muita. Death Strandingia yritin, mutta ei vaan lähtenyt itsellä millään, vaikka kuinka yritin.
Tämmönen räntti tähän.
- Liittynyt
- 27.03.2017
- Viestejä
- 3 181
Minä säästyin koko Kojimalta kun olin PC-ukkoja Soul Calibur 4:n (2008) julkaisuun asti, sitä varten piti ostaa X360. Vasta nyt aikuisiällä nähnyt kun joku striimaaja pelaa sen pelejä, tai muuten vain tulee vastaan joku video. Vaikuttaa että Kojima on ollut todella omistautunut tarinoilleen ja kiinnostunut yhteiskunnasta. Metal Gear Solideissa on aivan uskomatonta juttua! Monet on naureskellu, että nyky-yhteiskunta ottaa mallia Orwellista, mutta ehkä se ottaakin mallia Kojimasta.
Tämäki MGS2:n AI:n kanssa keskustelu kolmen minuutin kohdalla... Ja tuo on todellakin julkaistu vuonna 2001! Oliko tuolloin jo tämä nykyisen tapainen individualismi ([foliohattu]joka hajoittaa yhteiskuntaa?[/foliohattu]) valloillaan, ei kai.Tuo lore on Metal Gearissa niin monimutkainen, etten tajunnut puoliakaan pentuna, kun niitä pelaili. Hyvin on kestänyt aikaa kuitenkin. Sama perusidea ja samat ongelmat mitä nykyään itä vs. länsi. Ihan pienellä ripauksella suolaa vaanMinä säästyin koko Kojimalta kun olin PC-ukkoja Soul Calibur 4:n (2008) julkaisuun asti, sitä varten piti ostaa X360. Vasta nyt aikuisiällä nähnyt kun joku striimaaja pelaa sen pelejä, tai muuten vain tulee vastaan joku video. Vaikuttaa että Kojima on ollut todella omistautunut tarinoilleen ja kiinnostunut yhteiskunnasta. Metal Gear Solideissa on aivan uskomatonta juttua! Monet on naureskellu, että nyky-yhteiskunta ottaa mallia Orwellista, mutta ehkä se ottaakin mallia Kojimasta.
Kaikki tuli silti pelattua läpi.
Dunkey pistää nippuun koko homman aika näppärästi tässä videossa:
@Jones Tosta sit hyvä siirtyä aasinsiltana MGS4: Guns of the Patriotsiin... Onhan Kojima siinäkin ollut aikansa nero (ja saattaahan maailmanjärjestys olla jollain tavalla ennustettukin oikein). Siinä on kyl fiilis ja kerronta kohillaan + ehkäpä alltime paras lopputaisto ja loppu jne. Tulispa remake siitä Snake Eaterin perään... Muutama välivideo toki siinä elokuv... pelissä on myös
Uutiset
-
Live: io-techin Tekniikkapodcast (37/2025)
12.9.2025 11:07
-
Thermal Grizzly julkaisi ensimmäisen GPU-blokkinsa
11.9.2025 22:15
-
Katsaus Applen uusiin A19- ja A19 Pro -järjestelmäpiireihin
11.9.2025 21:54
-
Uusi artikkeli: Testissä Motorola Razr 60 Ultra
11.9.2025 17:47
-
Arm julkaisi C1-prosessori- ja G1-grafiikkaytimet sekä ensimmäisen Lumex CSS -alustan mobiililaitteille
10.9.2025 23:43
