Viimeksi pelaamasi peli ja mietteitä siitä

[Rokkijani]

Mutta, jos Witcher 1 taistelun saa jotenkin siedettyä niin voi perkele sen pelin tunnelma ja miljööt ovat suurinpiirtein parasta ikinä tai sinne päin ainakin. Witcher 3:sen taistelu on ihan ok minusta. Aina ärsyttää se huojuva ohjaus, mutta muutenhan se on mestariteos. Huikeita tarinoita.

 

[ojisama]

Mutta, jos Witcher 1 taistelun saa jotenkin siedettyä niin voi perkele sen pelin tunnelma ja miljööt ovat suurinpiirtein parasta ikinä tai sinne päin ainakin. Witcher 3:sen taistelu on ihan ok minusta. Aina ärsyttää se huojuva ohjaus, mutta muutenhan se on mestariteos. Huikeita tarinoita.

Olin juuri kirjoittamassa, että Witcher 1 > Witcher 2 onnistuneen tunnelman vuoksi. Järjetön haahuilu tuossa kävi työstä.

 

[CaseAce]

Mutta, jos Witcher 1 taistelun saa jotenkin siedettyä niin voi perkele sen pelin tunnelma ja miljööt ovat suurinpiirtein parasta ikinä tai sinne päin ainakin.

Todellakin. Rytmissä naputtelu poikkeaa peruspelien taisteluista eikä nappia pelkästään hakkaamalla saa mitään aikaiseksi. Jos rytmissä ei pysy niin taistelut on hirveää tervaa. Mutta kun tuon rytmityksen oppii niin on kerrassaan huikea peli tunnelmaltaan, kunhan vaan sietää vanhan pelin ikääntymisen graafisesti jne.

 

[madmantrue]

Graafisesti sehän witcher 3 on erinomaisen näköinen. Toki jokaisella mielipide. Minun oma näkökulma on tässä että ei olisi enää pitkään aikaan tarvinnut varsinaisesti grafiikoiden enää parantua. Meinaan grafiikka ei tee pelistä peliä. Kyllä se pitää olla sisällöltään timanttia jotta sitä jaksaa. Esim rdr 2 kelpaa varmasti kaikille vaikka jo vanha peli, itsellä jäi harmikseni kokematta tuo, mutta olen toiveikas sen kolmannen suhteen, jos ja kun se ikinään tulee. Remedyltä Control ainakin saa jatkoa ja on nyt tulossa jossain vaiheessa kuuluisat matti tuskat sieltä remake versiona. Ai jumalauta voi olla hyvä, kunhan vain sen liikkumisen mukauttavat tähän päivään, meinaan aika tönkkö liikkeiset pelit kyseessä. Pelailin pc originalit läpi 1kk sitten. Ne saa netistä ihan ladattua ilman torrenttia löysin sellaisen sivun mikä pyörii jollain rahoituksella siellä oli vaikka mitä vanhempia. 90-2010 luvuilta,

 

[Heseman]

Dredge (PC)

Dredgen idea on simppeli: Olet kalastaja, joka matkustaa paatillaan pieneen saaristokylään keräämään ja myymään kalaa. Matkan varrella parannellaan venettä kalojen myynnistä saaduilla rahoilla kun ne on ensin tutkimusosilla avattu ostettavaksi. Päivisin tunnelma on rentoa mutta öisin vastaan tulee äkkiä jotain epämiellyttävää. Samoin välillä onkeen tarttuu otuksia kuin Lovecraftin teosten sivuilta karanneena. Miekkonen onkin ollut yksi pelin tunnelman innoittajista. Ensimmäisen kerran yöllä kun törmäsin johonkin pelottavaan niin käänsinkin keulan hyvin äkkiä kohti kotisatamaa, mutta kun alkoi olla parempaa moottoria alla niin painoin niistä vaan ohi, "So long suckers!" Onkin lähinnä itsestä kiinni, kuinka pelottava peli on. Itse nyt en ole pelottaviin peleihin törmännyt pitkään aikaan. Kalastus taasen oli yllättävän koukuttavaa ja päädyinkin keräämään kaikki pääpelin haasteet, joista yksi oli kaikkien lajien ja mutaatioiden kalastus. Sekään ei ollut kauhean paha ellei purjekalojen mutaatioita lasketa, niitä perhanoita sain kalastella tunnin verran mikä alkoi vähän jo maistua puulta. Tykkäsin myös graafisesta tyylistä, mikä on myös simppeliä mutta toimivaa ja peli pyöriikin vaikka perunalla. Aikaa tähän meni mulla vajaat 19 tuntia mutta jos keskittyy pelkkään pääjuoneen niin päässee alle puolella siitä. Indiepeleistä en aina innostu mutta tämä onnistui siinä, kannattaa tsekata jos aihe yhtään kiinnostaa. Tästä on julkaistu pieni nettilisäri ja saatan senkin hankkia tässä joskus.

Dredge - PCGamingWiki PCGW - bugs, fixes, crashes, mods, guides and improvements for every PC game

www.pcgamingwiki.com

 

[DinocideFIN]

Phasmophobia

1-4 pelaajan coop missä tarkoituksena selvittää minkälainen kummitus talossa luuraa.

Pelissä on hienolla tavalla toteutettu voicechat missä puhe kuuluu vain tietyn matkan päähän ja jos kauemmas menee niin joutuu käyttämään radiopuhelinta.

Kummitus saattaa hyökätä, jolloin radiopuhelimet eivät toimi joten jäät yksin tilanteeseen mikäli et ole porukassa.

Ei loppujen lopuksi älyttömän pelottava, pikemminkin hauskaa hyvässä seurassa.

Pelin voi ladata steamista.

Tuli tämä ostettua tänään ja yhden kaverin kanssa tätä kokeiltiin jo. Onko tullut enää hakattua tätä?

 

[Ile_26]

Tuli tämä ostettua tänään ja yhden kaverin kanssa tätä kokeiltiin jo. Onko tullut enää hakattua tätä?

Ei, kaveri tosin pelannut 1000 tuntia, minulla jäi kymmeneen.

 

[terotin]

Doors Paradox (pc)

Epicin pieni ilmainen puzzlepeli. Tarkoitus puzzleissa avata alustalta, joka pyörii pystyakselinsa ympäri, ovi, jonka takana on kissa. Peli ei ole varsinaisesti monimutkaisuudella pilattu, eikä myöskään vaikeusaste ole kovin korkea. Joku kuutisenkymmentäkö puzzlea, ja ehkä kaksi tai kolme kertaa koko pelin aikana joutui vähän miettimään, että miten ratkaisua haetaan. Muutoin hyvin yksinkertaista: Tässä on lukko, jossain kaapissa tai laatikossa on varmasti avain, ja tiedät mitä tehdä. "Vaativimpien" puzzlejen ollessa tyyliä, käännä nuolet samaan suuntaan, niin jotain tapahtuu. Ja sitten vain klikkaillaan. Yksinkertaisuudesta huolimatta ainakin itse viihdyin pelin parissa todella hyvin. Sellaista, seuraava kenttä vielä, ja vielä seuraava, ja vielä kerta kiellon päälle yksi, kunnes peli alkaakin olla kohta pelattu. Ihan yhdeltä istumalta ei mennyt, mutta ei nyt mikään ihan valtavan pitkä. Tunteja kuitenkin ennenkuin kaikki ratkottu. Jos kevyt puzzleklikkailu, missä ei ihan valtavia aivojen vaivaamisia tarvita, niin suositeltava peli vielä kun nyt epicistä ilmaiseksi saa.

Tämä oli vähän pettymys, koska kyseessä olikin vain mobiilipelitrilogia. Ennakkoon oletin että ovesta aukeaisi sulavasti seuraava pulmahuone, mutta olivatkin täysin irrallisia 6 minuutin pulmia. Mobiilissa on varmaan ok palata jokaisen kentän jälkeen valikkoon, mutta tietokoneella olisi kaivannut sulavampia siirtymiä. Kentän loppuanimaatio näyttää siltä, että tämä olisi ollut jossain vaiheessa suunnittelmissa, mutta on vain jätetty toteuttamatta. 5,5 tuntia meni 100% läpäisyyn, siitäkin ehkä 33% täysin turhien animaatioiden yms. siirtymien odotteluun.

Alan Wake 1 Remastered ...

Pääpelistä jaksot 4 ja 5 olivat tosiaan ne parhaat ja monipuolisimmat. Viimeisessä jaksossa alkoi olla jo turhan paljon eeppistä taistelua toisensa perään. DLC:t sen sijaan olivat erinomaisia ja molemmista löytyi mielenkiintoista vaihtelua verrattuna pääpeliin. Erityisesti valotolppalaakso jäi mieleen, sillä vasta siinä oppi arvostamaan väistelymekaniikkaa. Pääpeliä tulee tuskin enää kolmatta kertaa tahkottua kun tarinan on viimein sisäistänyt, mutta nuo DLC:t ja American Nigtmare ovat ok pelattavuudeltaan.

 

[madmantrue]

Jep, itse aloitin suoraan tuosta alan wake 2, lähellä oli etten hommannut sitä uudistettua versiota alan wake:n ensimmäinen. Olen kyllä aikoinaan katsonut kun kaverini pelasi tuota vanhalla 360:llä. Hyvä pelihän se on se ensimmäinenkin. Oli edellä aikaansa omalla tavallaan. Muistan kun arvosteluja tuli että käyvät kuvaamassa sun muuta jenkeissä. Tuosta kakkosesta täytyy kyllä sanoa että PALJON siinä on opiskeltavaa se on mielestäni monipuolisesti tehty ei ole pelkkää eteenpäin menemistä, joutuu niissä eri valikoissa olemaan , kun kerää todistus aineistoa sun muuta tutkittavaa sinne seinälle. Itse kun sitä ekaa kertaa pelasin sen 2h putkeen niin oli tunne että ei tätä kyllä varmaan opi, jotenkin oli liikaa kaikkea säätämistä, itselläkin oli 2v tauko nuista peleistä, toki satunnaisesti pelailin gta 5 välissä.
Resident evil villagen ostin tosiaan gold editionina, sitä en ole vielä kokeillut ei kehtaa liian montaa peliä samaan aikaan rueta pelaamaan, meinaan itsellä vaikea keskittyä jos useampaa pelaa ensimmäistä kertaa. Far cry 6 on mielestäni aika mieto peli, jotenkin tökkii sen pelaaminen nyt kokonaan reilu 2h sitä pelannut. Tuossa pitää itsekkin hankkia tuohon uuteen boxiin isompi lisämuisti. Saa vain olla tarkkana minkä hommaa kun niissä on vissiin oikeasti eroa. Power ja gigantti kauppaa 1-2tb lisälevyä hintaan 100€+ Mutta mitä luin ihmisten kommentteja niin ei kuulemma pysy levy perässä mitä tulee nopeuteen. Joten skippaan ne halvat suosiolla. Vieläkun oli sekin yksi kirjoitus netissä siltä kuka näistä peleistä aina ennakkoon kertonutkin osuvasti, niin oli että gta vi veisi jopa 750gb tilaa.

 

[Heseman]

Halo 3 - The Master Chief Collection (PC)

Ja sitten trilogian päätös. Vähän alkaa tulla jo halot korvista kun näin lähekkäin näitä pelasi. Lisäksi tämä tuntui jotenkin heikommalta kuin edeltäjänsä. Toki Xbox 360 myötä saatiin nimellisesti parempaa rautaa, mutta silti esim. hahmot näyttivät jotenkin huonommilta, etenkin brutet. Rynkyn äänikin kuulosti ihan lussulta ja suosikkiani plasmakivääriä pihdattiin. Tarina tuntui venytetyltä, olisi voinut vaan leikata edellisen loppuun tämänkin. Loppupuoli sentään oli ihan ok mutta edelleen Bungien copy&paste vähän näkyy. Jos pitää trilogiasta paras osa valita niin kyllä se tuo kakkonen on.

Halo: The Master Chief Collection - PCGamingWiki PCGW - bugs, fixes, crashes, mods, guides and improvements for every PC game

www.pcgamingwiki.com

 

[Refloni]

Alan Wake 2

Suomalainen peli-ikoni on palannut. Bright Fallsin tuppukylässä kuohuu jälleen, kun FBI:n nuuskija Saga Anderson ja hänen aisaparinsa Max Payne saapuvat tutkimaan outoa rituaalimurhaa. Tutkimus muuttuu tuota pikaa oudommaksi kuin arvattiinkaan: kuolleet kävelevät ja maisemiin ilmaantuu kirjansivuja, jotka spoilaavat tosielämää. Liittyisivätkö tapahtumat vuosia sitten kadonneeseen kioskikirjailija Alan Wakeen?

Pelin suorituskykyvaatimuksilla peloteltiin etukäteen, mutta asetukset sai melko helposti käänneltyä asentoon, jossa peli näytti hyvältä ja pyöri kohtalaisesti. DLSS on totisesti mustaa magiaa. 20 FPS on vielä aivan pelattava lukema ja näyttärin tuulettimen ulvonta loi mukavaa taustatunnelmaa. Ei perunapelaamisen veteraani näin pienestä hätkähdä.

En pitänyt ensimmäisestä Alan Wakesta kovinkaan paljon ja se on mielestäni yksi Remedyn heikoimpia pelejä. Se yritti olla muun muassa kauhupeli, mutta Remedyn käsitys uskottavasta hirviöstä on hulluja horiseva metsuri ja kauhu tarkoittaa heidän mielestään hyppysäikkyjä. 13 vuodessa mikään ei ole muuttunut. Itse asiassa hyppysäikyt on korotettu toiseen potenssiin. Alan Wake 2 on täynnä screamereita, joissa pelikuva vaihtuu yllättäen kirkuvaan naamaan.

Alan Wake 2 on täynnä screamereita, joissa pelikuva vaihtuu yllättäen kirkuvaan naamaan.

Kuka idiootti päästi tämän läpi? Screamer ei ole "reilu" pelin maailmassa tapahtuva hyppysäikky (joita AW2:ssa siis myös on), vaan laiska kakkakepponen, joka parin ensimmäisen kerran jälkeen ei enää pelota vaan ainoastaan vituttaa. Kuka tahansa apina osaa tehdä screamerin. Rääkyjät olisi erittäin hyvä syy palauttaa peli kauppaan, mutta päätin purra hammasta ja painaa eteenpäin. Laitoin äänet minimille, valot päälle, peräännyin kauemmas monitorista ja pidin kielen visusti pois hampaiden välistä. Se siitä tunnelmasta.

Pelin toista isoa ongelmaa osasin odottaa.

KLONG-KLING!

On yötön yö, se järjen syö, kun saavutus sua päähän lyö. Epicin kovaa mekkalaa pitävä saavutusilmoitus on tuhonnut tunnelmaa muissakin peleissä, mutta Alan Wake 2 on ylivoimaisesti pahin tapaus. Peliä ei tietenkään myydä PC:llä muualla kuin Epicin alustalla, ja käyttöliittymän "älä häiritse" -asetus tietenkin nollautuu "häiritse ja kovaa" -asentoon aina kun pelin käynnistää uudelleen.

Mutta kaikki ongelmat voi ratkaista. Hyppäsin suurin piirtein riemusta ilmaan, kun sain selville, että screamerit voi modata pois! Ai että minä rakastan PC-pelaamista. Saavutuskysymykseen taas on olemassa lopullinen ratkaisu, jota harkitsin, mutta kehitin mieluummin rutiinin naksauttaa saavutukset pois joka pelikerran alussa. Ei ollut kovin iso vaiva.

Kun saavutuksista ja screamereista on päässyt eroon, alta paljastuu erinomainen peli. Tarina outoilee ja metailee tavalla, jota näkee AAA-peleissä hyvin harvoin. Ykkösosan kaavaan on lisätty pulmanratkontaa ja residentevilmäistä resurssienhallintaa. Taistelua on vähemmän kuin ennen ja se on parempaa. Ykköspelin metsien loputtomat puskajussilaumat ovat historiaa, nyt vihollisia on kerrallaan vain muutama ja ne ovat vaarallisempia. Taisteluissa täytyy taktikoida normaalillakin vaikeustasolla. Maailma on paljon ykköspelin ränniä avoimempi ja vanhoja alueita voi palata nuohoamaan salaisuuksien ja lootin toivossa.

Pelissä on kaksi päähenkilöä, Saga ja vanha kunnon Alan. Molemmilla on käytössä mielimaailma, jonne he voivat napinpainalluksella vetäytyä ratkomaan pulmia ja ihailemaan kerättyjen esineiden kokoelmaansa. Varsinkin Sagan pääkopassa on hauska tehdä päätelmiä ja lätkiä kerätyt johtolangat seinälle. Systeemi toimii hyvin, mutta ärsyttää vähän ettei mielimaailmaan hyppääminen laita muuta peliä paussille. Keskusteluja ja muuta menee helposti sivu suun, koska Saga ei rikoksia ratkoessaan kirjaimellisesti kuule eikä näe mitä ympärillä tapahtuu. Kaikki dialogi on täynnä parin sekunnin taidepausseja, joiden aikana ehtii jo luulla että esim. kartta on turvallista avata, vaikka hahmolla on vielä asiaa joka menee ohi jos sen tekee.

Tuli yllätyksenä, miten samanlainen peli Alan Wake 2 on kuin ykkösosa ja miten paljon enemmän siitä silti pidin. Ykkösen metatarina tuntui teennäiseltä ja sai minut lähinnä pyörittelemään silmiäni. Kakkosessa on periaatteessa ihan samat ideat, mutta ne on viety paljon pidemmälle ja mukana on enemmän ajatusta. Päähenkilö Alan itse oli aikoinaan ylimielinen ja ärsyttävä juppi, nyt miestä on riepoteltu sen verran, että kerää sympatiapisteet kotiin. Taistelu on samaa kamaa, mutta hiotumpana, ja tuttuihin maisemiin palaa kuin kotiinsa.

Alan Wake 2 on Remedyn paras peli - ainakin vähän modattuna. Siinä yhdistyvät firman aikaisempien pelien parhaat puolet, ja on pakko antaa plussaa myös suomalaisen kulttuurin viennistä maailmalle. Torilla pelataan.

 

[Heseman]

KLONG-KLING!

Noi saavutusilmoitukset jää muuten näkymättä jos on vaikkapa MSI Afterburner päällä. Mulla jäikin noista iso osa kokematta (onneksi) kun afterburneilin valtaosan pelistä. Sama juttu vaikkapa GOG Galaxyssä. Sinänsä tuo Epicin ääni on kyllä ärsyttävin näistä mitä vastaan tullut.

 

[xarot]

Pentiment (PC)

Vaikea lähteä kuvailemaan mikä tämä peli oikeastaan on. Se on vähän kuin 2D-kävelysimu, joka sijoittuu 1500-luvulle ja jonka grafiikka on toteutettu sen ajan taidettta mukaillen. Tavallaan kyse on piirrosmaisesta taiteesta. Pelin pääpointti on lähinnä kävely ja ihmisten kanssa keskustelu, sekä valintojen tekeminen. Koska kaikkea ei ehdi, pitää hieman valita mitä lähtee tekemään. Näennäisesti teot vaikuttavat ainakin johonkin, mutta en usko että kovin paljoa loppuratkaisuun. Minkäänlaisia umpikujia pelissä tuskin on, eikä mitään varsinaisia puzzlejakaan. Pelissä on kuitenkin muutamia minipelejä, kuten sokkelosta poispääsy ja pipareiden leikkaaminen taikinasta.

Peli alkoi kovin verkkaisesti ja en oikein päässyt tästä mitenkään kiinni ja meinasin jo luovuttaa, ennen kuin pelissä tapahtui ensimmäinen murha. Tämä ei liene kovin pahaa spoilaamista, kun pelin kauppasivullakin kuvauksessakin murhat mainitaan. Sitten alkaakin dekkarivaihe, jossa etsitään syyllistä kaupunkilaisten joukosta. Ajan hengen mukaisesti kirkko ja jumala on erittäin vahvasti ihmisten elämässä läsnä, halla korjaa vaimot ja lapset, ja elämä on kurjaa ja vaikeaa. Tässä vaiheessa peli muuttui kuin hyvän dekkarin lukemiseksi, ainoa vaan että kirja tapahtui vähän interaktiivisena kirjana.

Vaikka peli olikin varsinaisena pelinä kyseenalainen, oli varmaan pitkästä aikaa pelejä joissa henkilöt ja tapahtumat koskettivat aikuista miestä sen verran että välillä oli kyynel tirahtaa poskelle.

Spoileri

Etenkin erään pelin henkilön unelmoidessa ja käydessä vuoropuhelua kuolleen lapsensa kanssa kosketti syvästi.

Vaikea kuvitella, kuinka paljon taustatyötä ja historian tuntemista pelin tekeminen on vaatinut.

 

[Raxama]

Pentiment (PC)

Vaikea lähteä kuvailemaan mikä tämä peli oikeastaan on. Se on vähän kuin 2D-kävelysimu, joka sijoittuu 1500-luvulle ja jonka grafiikka on toteutettu sen ajan taidettta mukaillen. Tavallaan kyse on piirrosmaisesta taiteesta. Pelin pääpointti on lähinnä kävely ja ihmisten kanssa keskustelu, sekä valintojen tekeminen. Koska kaikkea ei ehdi, pitää hieman valita mitä lähtee tekemään. Näennäisesti teot vaikuttavat ainakin johonkin, mutta en usko että kovin paljoa loppuratkaisuun. Minkäänlaisia umpikujia pelissä tuskin on, eikä mitään varsinaisia puzzlejakaan. Pelissä on kuitenkin muutamia minipelejä, kuten sokkelosta poispääsy ja pipareiden leikkaaminen taikinasta.

Peli alkoi kovin verkkaisesti ja en oikein päässyt tästä mitenkään kiinni ja meinasin jo luovuttaa, ennen kuin pelissä tapahtui ensimmäinen murha. Tämä ei liene kovin pahaa spoilaamista, kun pelin kauppasivullakin kuvauksessakin murhat mainitaan. Sitten alkaakin dekkarivaihe, jossa etsitään syyllistä kaupunkilaisten joukosta. Ajan hengen mukaisesti kirkko ja jumala on erittäin vahvasti ihmisten elämässä läsnä, halla korjaa vaimot ja lapset, ja elämä on kurjaa ja vaikeaa. Tässä vaiheessa peli muuttui kuin hyvän dekkarin lukemiseksi, ainoa vaan että kirja tapahtui vähän interaktiivisena kirjana.

Vaikka peli olikin varsinaisena pelinä kyseenalainen, oli varmaan pitkästä aikaa pelejä joissa henkilöt ja tapahtumat koskettivat aikuista miestä sen verran että välillä oli kyynel tirahtaa poskelle.

Spoileri

Etenkin erään pelin henkilön unelmoidessa ja käydessä vuoropuhelua kuolleen lapsensa kanssa kosketti syvästi.

Vaikea kuvitella, kuinka paljon taustatyötä ja historian tuntemista pelin tekeminen on vaatinut.

Pentiment käy mullakin ajatuksissa sillontällöin vaikka ton läpipelaamisesta onkin jo suht pitkä aika. Ei se pelillisesti kovinkaan mullistava oo, eikä se tarinakaan varsinaisesti päätä huimaa, mut se on poikkeuksellisen fiksusti kirjotettu ja sisältää hyvin kirjotetut hahmot. Ehkä suurin kätsi koko pelissä on se et tossa dekkarivaiheessa kun selvittelet mitä on tapahtunu, sulla on rajallinen aika kerätä mahdollisimman paljon johtolankoja, eikä niitä kaikkia kerkeä yhdellä pelikerralla käymään lävitse. Käytännössä peli vähän pakottaa sut sellaseen tilanteeseen et sitä syyllistä pitää osoittaa sormella siinä vaiheessa kun sitä vaaditaan, vaikka et välttämättä olis sen fiksumpi mitä alottaessakaan. Eikä sitä muuten kerrota missään vaiheessa kuka teki ja mitä, vaan se jättää tarkotuksella vähän arvailemaan et menikö nyt oikein vai ei. Ei tota edes kehittäjätkään oo kertonu et mitkä on oikeat vastaukset.

Koin sinänsä kyllä vähän ite et se loppuratkasu kanssa vähän vesitti kokonaisuutta, mut ei se kokonaiskuvassa sit kovinkaan iso miinus ole. Tykkäsin itekin kovasti noista unimaailman segmenteistä, ja oikeastaan siitä tarinankerronnan tyylistä et jokaista asiaa ei tuoda suoraan nenän eteen, vaan annetaan pelaajan yhdistellä palaset ja tehdä omat johtopäätökset useammastakin asiasta. Peliä pelatessa ja dialogia lukiessa kuitenkin ymmärtää aika nopeasti et pitkälti jokaisella hahmolla on omat henkilökohtaiset ongelmansa.

Pelihän mun käsityksen mukaan tehtiin aika pienellä tiimillä ja oli muutenkin ymmärrykseni mukaan jonkinlainen intohimoprojekti, eikä niinkään sellanen et tarkoituskaan oli sinällänsä saada jymymenestystä tai tuoda isoja dollareita studiolle. Obsidianin peli jonka puikoissa oli Josh Sawyer (Icewind Dalet, Fallout New Vegas ja Pillars of Eternityt) jolla sattumoisin tais olla joku historian tutkintokin takataskussa. Selittänee ehkä ajankohdan ja sen et minkä takia toi historiallinen tarkkuus on jokseenkin pääpointtina tässäkin.

 

[perato]

Attila: Total War

Aika pitkään tätä tuli jemmailtua ostoslistoilla, mutta tuli joskus kesällä hankittua ja nyt vasta aloiteltua, vaikka välissä on kyl pelannut vissiin Parthialla Rome2 sekä Medieval2 ja Empire kampanjat.
Edellinen Barbarian Invasion oli itelle vähän semmonen, että ei oikeen ikinä tullut sitä kunnolla pelattua vaan monesti aloitettua ja moneen kertaan jäi kesken muutaman vuoron jälkeen. Ehkä aihealue ei ole niin kiinnostava. Ainoastaan Sassanideilla sen lopulta pelasin johonkin mielekkääseen lopetukseen asti. Ja siinäpä syy miksi tätäkään ei ole uskaltanut aiemmin ostaa.

Nyt kun tämän aloitteli niin kakistelin taas hetken aikaa jollain Frankeilla ja päädyin sit taas Sassanideihin ja kyllähän täältä sit aukesi ihan nautiskeltava peli. Joskin voi olla, että jotain pienmodeja lauon tähän tai sit kokonaan medieval modin. Montakin asiaa tässä on mielekkäämmin toteutettu kuin Rome2, ensinnäkin provinsseihin pitää ehkä vähän laittaa ajatusta, ei voi vain lätkiä parempaa ja parempaa rakennusta sillä osa vaatii ruokaa ja osa vetää public orderia alaspäin. Jopa rikkaalla valtiolla oli välillä hankaluuksia pitää yllä näitä kaupunkeja ja laajentumishaluja hiljensi todella paljon tuo kaupunkien rauhoittaminen valloitusten jälkeen. Usein saikin vasalli ottaa itselleen lisäprovinssin mieluummin kuin että itse olisi mennyt nappaamaan sen. Välillä taas härskisti käytin vasallin armeijaa hyökkäyksessä ja katselin itse sivusta kärhämää tai laitoin ratsukot jahtaamaan karkureita. Välillä olis tehnyt mieli antaa vasalleille provinsseja ihan vain sen vuoksi että olis päässyt niiden aiheuttamista rasitteista eroon. Diplomatia kuitenkin joten kuten tuntui toimivan, esim. Macedonian sain lopulta liittolaiseksi ja Hunnien kanssa puolustusliiton ja oli se laukaiseva tekijä mikä sit lopulta ajoi sotaan ERE:n kanssa, kun sitä oli ensin vältelty se 30 vuotta.

Hordeja ei hirveenä tarvinnut Sassanideilla katella, White Hunit kävin tuhoamassa parin ekan vuoron aikana uhraamalla pari armeijaa vasalliarmeijan kanssa ja ne sit tuhoutu sitä myöten. Itärajan rauhoituttua piti suunnata länteen ja pohjoiseen. Kaikki ERE:n kapinallisprovinssit nappasin itselleni ja laajennuin välillä myös ihan tarkoituksella hitaasti aiheuttaen uskonnollista hämmennystä ERE:n alueilla jonka jälkeen kävin sitten rauhoittamassa provinssin kapinan jälkeen omiin nimiini.

Tuo suvun kanssa räplääminen oli jotenki järkevämpää kuin Rome2 jossa se tuntu lähes aina vähän semmoselta "ainiin tämäkin on olemassa" ominaisuudelta. Varsinaista suurta ei sielläkään tapahtunut, mutta vaati silti toimia ettei kenraalit lähtenyt kapinoimaan tai valtio hajonnut kahtia. Kaiken kaikkiaan muistiin jäävä kampanja, joita ei enää Total Wareissa ole ollut itselle pitkään aikaan. Jonku ensimmäisen RTW kampanjan muistaa vieläkin, joitakin yksittäisiä taisteluita myöten.

Ainoa mikä jäi mysteeriksi että 5-10 vuotta ennen sotaa oli ERE:llä armeijoita tuolla Illyriassa ja Venetiassa joku 5-6 stäkkiä, neljä niistä ehdin nähdä sit lopulta ja pari tuhotakkin merillä. Traakiaan ne ei jostain syystä tulleet.

Lähikuvassa Sassanidien imperiumi Minor Victoryn jälkeen AD 425. Keltaiset omia alueita, siniset Macedoniaa lukuunottamatta vasallivaltioita. Punaiset pääasiassa Itä-Rooman alueita.

 

[shams]

HELLCARD (PC, Steam)

Slay the Spiren tyylinen roguelike-korttipeli. Spireä satoja tunteja pelanneelle tämä maistuu paremmin kuin hyvin. Lainaa paljon Slay the Spireltä, mutta sisältää myös riittävästi omaa. Spiren tyyliin tässä edetään kerroksesta toiseen, jokaisen kerroksen ollessa edellistä vaikeampi. Yhden hahmon sijaan pelaajalla voi olla niitä kerralla korkeintaan kolme, joista jokainen voi olla eri hahmoluokkaa eri korttipakalla, tyyliin warrior/rogue/mage. Pelilauta on isometrinen, jossa vihollisten sijainnilla on myös merkitystä, eli keskiympyrä on melee-etäisyys ja loput laudasta ranged. Itse pelikortit ovat hyvin samantapaisia kuin Slay the Spiressä, ja voivat sisältää samanlaisia komboja ja synergioita. Pelistä löytyy myös co-op mahdollisuus, korkeintaan kolmelle pelaajalle kerralla. Eiköhän tähänkin saa siis aivan liikaa aikaa kulumaan.

 

[atomi]

Assasin's Creed Valhalla tais mennä jotakuinkin reilu 100h kun tarinan sai loppuun, toki siinä sivussa tuli jokunen sivu tehtäväkin vetästyä. Miragen peluu taitaa jäädä välistä koska ei taida olla enää avoinmaailma siinä. Ni odotellaan sitten sitä uutta josta viikkotakaperin vuotivat tietoa, jonka tapahtumapaikka taitaa olla Japani ,tokio ja pitäis olla avoinmaailma.

 

[Nathorr]

Hyvä sattuma, sillä itsekin läpäisin Valhallan eilen.

Assassin's Creed Valhalla + DLC:t (PC)

Olipahan reissu. Olen kova pelisarjan fani ja olen nyt läpäissyt kaikki sitä ihan ensimmäistä ja Miragea lukuunottamatta. Tiesin Valhallan olevan vähän liiankin iso, mutta lähdin silti haasteeseen. Tein kuitenkin vähän esitöitä ja tutkin, että mitä oikeastaan kannattaa tehdä, ettei tule ähky. Suoritin päätehtävien lisäksi Asgard-osuudet, Hiddes Ones bureaut, Animus Anomalyt ja nistin kaikki Orderin jäsenet. Pienet sivutehtävät eli World Eventit jätin suosiolla tekemättä. Aikaa peli otti 82 tuntia DLC:ieen, joka on 10 vähemmän, mitä käytin esimerkiksi AC Odysseyhyn tai Witcher 3:een.

Peli noudattaa samaa tyyliä mitä Origins ja Odyssey, mutta tällä kertaa seikkaillaan norjalaisena viikinkinä Englannissa. Maailma on tylsempi ja tyhjempi kuin edeltävissä, kun ei tuo viikinkiajan Englanti vain ole yhtä kiinnostava kuin antiikinajan Kreikka tai Egypti. Peli on jaettu mielestäni ihan kivasti pienempiin saagoihin, jotta pelin massiivisuus ei kaatuisi heti päälle. Peliä on mukava pelailla ja se on semmosta rentoa tekemistä, eikä hampaat irvessä vääntämistä. Peli on kuitenkin liian venytetty. Saagoista olisi voinut ainakin kolmanneksen leikata pois menettämättä mitään. Lisäksi olisin jättänyt Asrgard-osuudet kokonaan Dawn of Ragnarök-lisäriin. En keksinyt, että mitä lisää ne toivat peliin, muuta kuin sitä pituutta. Kuten muutkin ovat sanoneet, niin viikinkipelinä tämä on ihan kiva, mutta aika kauas ollaan tultu assassineista. Hiippailua voi harrastaa, mutta liian usein joutuu tyytymään mätkintään. Eipä siinä, rentoa tekemistä tuokin.

DLC:t olivat mielestäni aika onnistuneita. Irlanti ja Pariisi olivat mukavaa vaihtelua maisemaltaan ja etenkin Irlannin hyvin kevyt kaupankäyntimekaniikka oli ihan hauska lisä. Dawn of Rangarök ei aluksi meinannut innostaa, kun sama teema ei pääpelissä ollut iskenyt, mutta siitä kuoriutui uusien mekaniikkojen myötä ihan käypä kokemus. Pariisi-lisäriä pelatessa mietin, että miksi helvetissä noista assassination eventeistä on pääpelissä luovuttu. Ne oli tosi jees.

Teknisesti peli oli keskinkertainen. Graafisesti se on nykystandardeilla ihan nätti, mutta ei missään nimessä millään tavalla päräyttävä. Peli kaatui tuon 80 tunnin aikana yli 10 kertaa, joka myös harmitti rutkasti. Noh, FPS-droppeja ei sentään ollut.

Pitää myöntää, että ähky tässä kuitenkin tuli enkä vastaavaan tai edes yli 50 tuntiseen peliin aio enää kevään aikana lähteä, vaan jotain kevyempää. Mirage on onneksi ilmeisesti vähän tiiviimpi pakkaus. Syksyllä ehkä sitten Cyberpunkkia, jos haluaa lähteä eepostelemaan.

Mukavaa tekemistä, mutta ei mitään liian syvällistä. Sarjan fanien kannattaa pelata, mutta kevyeen ropeiluun esimerkiksi Witcher 3 on parempi vaihtoehto. Tai sitten Origins tai Odyssey, kyllä tämä näistä oli varmaan heikoin, pitkälti tylsemmän maailmansa vuoksi. Vaikea antaa silti huonompaa arvosanaa kuin 4/5, kun tämän parissa kuitenkin viihtyi.

Palasin muuten parin tunnin ajaksi takaisin AC Odysseyhyn, johon oli julkaisu Valhallan crossover episode, joka sijoittui Korfun saarelle. Ihan kiva sekin ja taustotti vähän Kassandran lähtöä maailmalle.

 

[Cereal killah]

Dave the Diver (PC)
Yleensä en saa Steamin vuosiäänestyksistä mitään irti, mutta tämä voitti "sit back and relax" sarjan ja otin selvää että mikäs tämä on... en ehkä yleensä pelaa tämäntyyppisiä pelejä kun en ollut tietoinen. DtD on ihan nätillä pikseligrafiikalla toteutettu suhteellisen indie peli (mutta myynyt päälle 3 miljoonaa mikä on aika vaikuttavaa). Pelin pääasiallinen sisältö on sukeltaminen hienon näköisessä poukamassa ja sukeltamalla kalastettujen kalojen käyttö omassa sushi-ravintolassa. Tähän sitten on rakennettu alati laajentuva tarinasisältö joka liittyy muinaiseen sivilisaatioon joka asuu Shangri La - tyyppisessä vedenalaisessa maailmassa. Pelin edetessä sukellusympäristöt muuttuvat oikeastaan koko ajan kiinnostavammaksi, lisäksi boss-tappelut on erityisen jänniä.

Kalastukseen löytyy hillitön valikoima välineitä ja aseistusta. Melkein kaikkea voi lätkiä maksimoiduilla aseilla hengiltä, tai sitten harrastaa eettisempiä tai pelillisesti haastavampia metodeita. Itse hyödynsin pääasiassa harppuunaa ja sniper riflea jotka maksimoin kohtalaisen asap. Sukeltelu on juuri sopiva yhdistelmä chilliä tutkiskelua ja riskien hallitsemista; erityisesti pelin alkupuolella hapen loppuminen on jatkuva haaste, ja sitä hallitaan kohtalaisen satunnaisesti vastaantulevilla happitankeilla yms. Sushi-ravintolan pyörittämisellä saadut rahat menee ensisijaisesti päivityksiin, kuten isompaan happitankkiin, parempaan harppuunaan, syvemmälle pääsevään märkäpukuun jne.

Peli tykittää uusia pelimekaniikkoja tai ylipäänsä uusia asioita oikeastaan jatkuvalla syötöllä. Nauroin ääneen kun joku valitti Redditissä että vielä kolmen pelitunnin jälkeen tulee uusia mekaniikkoja ennen kuin on vanhojakaan oppinut. Nigga please, tätä tulee koko pelin ajan mikä itsellä kesti 45 tuntia (päätarinan läpipeluu). Se menee ihan tarkoituksellisen parodian puolelle miten niitä uusia asioita ja minipelejä ja pelinsisäisen kännykän sovelluksia pusketaan jatkuvalla syötöllä tyyliin satunnaisissa unikohtauksissa jne. Jopa end creditsit on oma minipelinsä jossa on omat opeteltavat asiansa (jos haluaa siitä achievementin). Osa näistä on vähän kökköjä mobiilipelin kaltaisia, mutta ei sillä niin väliä, kaikki on sopivan kasuaalia ja loppupeleissä hauskaa ja addiktiivista (tamagotchi- viritelmää lukuunottamatta). Kaikessa on mukana huumoria, joka ei suoranaisesti naurata mutta pitää mielen rentona.

Tämä on harvoja pelejä joista läpipeluun jälkeen pakkomielteisesti hankin 100% achievementit (noin 12 tuntia lisää). Ja vasta tuon jälkeen oikeastaan pääsin siinä ravintolabisneksessä vauhtiin, sitten vaan tule raja vastaan että ei oikein ole enää mitään mihin sitä rahaa käyttää (paitsi loppupäässä hillittömän kalliiseen henkilöstön kouluttamiseen, mutta se on kapitalistisessa mielessä jo hitusen erikoista jos pistää kaikki rahansa työntekijöihinsä). Aseita tuli maksimoitua paljonkin, mutta en sentään lähtenyt siihen että olisin hommannut 100% kaloista koska peli etenee sen verran vauhdikkaasti että luontevasti ei pääse kovin lähelle maksimia.

Tässä on todella paljon hyvää ja positiivista. Ainoa hieman vajaaksi minulle jäänyt osa-alue oli reseptiikan ja ylipäänsä sen ravintolan pyörittämisen monipuolisuus; rahaa saa loppua kohti niin helpolla, että paljon jää käyttämättä ja suurin osa kaloista ja menuista jää nopeasti "liian halvoiksi".
Kiinnostaa kaikki (tulevat) DLC:t, mutta erityisesti kiinnostaisi jatko-osa.

 

[DaimlerStool]

Dave the Diver (PC)

Tässä on todella paljon hyvää ja positiivista. Ainoa hieman vajaaksi minulle jäänyt osa-alue oli reseptiikan ja ylipäänsä sen ravintolan pyörittämisen monipuolisuus; rahaa saa loppua kohti niin helpolla, että paljon jää käyttämättä ja suurin osa kaloista ja menuista jää nopeasti "liian halvoiksi".
Kiinnostaa kaikki (tulevat) DLC:t, mutta erityisesti kiinnostaisi jatko-osa.

Mukava huomata muitakin, jotka löytäneet ja tykästyneet em. Peliin.

Pakko vielä hypettää peliin muutaman sävellyksen tehneen Japanin-Suomalaisen Jukio Kallion biisejä, erityisesti yöllä sukeltaessa tämä upotteessa kuultava kappale 6/5

Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.

Hyväksy kolmannen osapuolen evästeet

 

[Cereal killah]

Mukava huomata muitakin, jotka löytäneet ja tykästyneet em. Peliin.

Pakko vielä hypettää peliin muutaman sävellyksen tehneen Japanin-Suomalaisen Jukio Kallion biisejä, erityisesti yöllä sukeltaessa tämä upotteessa kuultava kappale 6/5

Joo musat on erittäin hyviä, niitä on usealta tekijältä ja tavoittaa usein tosi hyvin halutun tunnelman

 

[Turunen]

Rise of the tomb raider (PC).

Saatan olla liian vanha tämän pelin kohderyhmäksi, mutta ihan pelattavaa tusinaviihdettä. Päähahmo totteli ohjausta kiitettävästi ja peli ei vaadi kymmenyksen tarkkoja napinpainalluksia. Suurin osa akrobatiasta onnistuu, kunhan vain tekee sinnepäin.

Tarina ei ollut oikein mistään kotoisin. Jotain kuolemattomuudesta ja kadonneesta kaupungista jne.. Eli varsin tyypillistä kamaa. Hahmoissa ei myöskään ollut juuri syvyyttä vaikka sitä yritettiinkin luoda antamalla pahiksille mukamas hyvä syy tehdä pahojaan.

Arvosanaksi annan 7/10. Ei oikeastaan mitään suurta vikaa. Jos jo omistat pelin, niin kyllähän tämän paremman puutteessa pelaa läpi.

 

[masax]

Mutant Year Zero: Road to Eden (pc)

Vaihteeksi taas vuoropohjaista. Isometrinen kai niinkuin roolipeli, vuoropohjaisin lähes täysin xcom:ista peräisin olevin taisteluin. Oma porukan ollessa kovin persoonallista. On sika ja ankka ja kettu ja ihmistyyppejä joukossa. Sialla ja ankalla lähdetään ja muita tulee sitten matkan varrella. Tarina etenee hahmojen dialogilla ja hauskaa huumoria: "shut the duck up". Ja kun suomipeleissä suomiviittauksia, niin ei jää ruotsalaiset huonommaksi. Göteborgin ja Trollhättanin tiekylttejä maastossa ja musiikki on på svenska. Todella onnistunut niissä. Vähän vaikea vaan meinaa olla. Hardilla aloitin, eikä sitä näytä voivan muuttaa, vaikka asetuksissa kohta siihen onkin. Pomppaa aina takaisin hardille. Taisteluissa jos lähtee soitellen sotaan rynnäköimään, niin turpaan tulee. Mutta melkein se on jopa mielenkiintoisempaa ensin reaaliaikaliikkuessa etsiä paikkoja missä saa taisteluihin jallitettua yksittäisiä vihuja. Ne kun listii jäämättä kiinni, niin koko vihulauma ei hälyyty, ja pääsee jatkamaan hiippailua. Ei ihan xcomin veroinen, mutta ehdottomasti yksi parhaista saman tyylin peleistä.

Edit vähän jälkenpäin. Läpihän se meni, vaikka alkuperäistä kirjoittaessa n. 2/3 pelattuna näytti vahvasti siltä, että seinä tulee hardilla vastaan. Hienosti vaatii opettelemaan taktiikoita ja ryhmän jäsenten valintaa ja käyttöä. Huippupeli, tekisi melkein mieli ottaa toinen heti uudestaan.

 

[iipi]

Astro Aqua Kitty (Switch)

Hauska shmup-seikkailu yhdistelmä, joka näyttää ja kuulostaa kauniilta. Olen ammuskellut monena iltana tunnin tai kaksi ja pelaaminen on ollut yllättävän nautittavaa.

Peli etenee asteroidilta toiselle ja pelaajan tehtävänä on käydä läpi tuntematonta karttaa, avustaa asteroidilla työskenteleviä kissoja ja välillä taistella ihan kunnon haasteen tarjoavia vihollisia vastaan. Kristalleja etsitään laitteiden käynnistämistä varten, pulaan joutuneita insinöörikissoja pelastetaan, osastosta toiseen johtavia ovia availlaan ja muuten vain selvitetään, mitä nurkan takaa löytyy.

Dialogi on humoristista ja kissojen harmina pelissä ovat piraattijänikset ja oudot galaktiset ilmiöt, jotka sotkevat työntekoa.

Peli on viihdyttävä, mutta viimeisten tasojen kassa olin välillä hukassa, enkä aina tiennyt, mitä pitäisi yrittää. Myös isoimmat viholliset tuntuivat välillä aika hankalilta, ja nyt viimeisimmässä oli vain yksi ase, jolla vahinkoa syntyi.

Pari vuotta sitten tämä jäi kesken siksi, että en ollut ostanut kaikkia mahdollisia aseita, ja jossain kohtaa vastaan tuli vihollinen, jonka kanssa en päässyt järkevästi eteenpäin. Nyt uudessa pelissä kaikki on mennyt hyvin alusta asti. Kannattaa todella yrittää saada kaikenlaisia aseita ja lisälaitteita mukaan aina mahdollisuuden tullessa.

Lyhyesti:

+ Kaunis ja kiva taustamusiikki
+ Pelirytmi vaihtelee rennosta tosi hektiseen
+ Kissojen projektia haluaa aidosti auttaa
+ Hauska

-- Liian pitkät kentät
-- viimeiset levelit suunniteltu sekavasti, eikä kissojakaan juuri näy jutustelemassa
-- Isoja pomoja vastaan täytyy löytää juuri oikea ase, muut eivät välttämättä tee ollenkaan vahinkoa.

Onnistunut ja viihdyttävä peli.

 

[terotin]

Humblen pulmapaketista olen pelaillut paria uutta pulmapeliä. Taiji on kuin 2D esiversio saman paketin Witness. Tässä tosin ei ole vielä tullut vastaan mitään* typeriä metatasoja, vaan on saanut pitkälti keskittyä niihin pulmatehtäviin. Parilla alueella pitää vähän katsoa pelitaulun ympäristöstä vinkkiä. Jos joitain symboleja ei tajua, niin kannattaa etsiä niille yksinkertaisempi opastusosio. Itsehän suuntasin sokkona galleriaan joka kuuluisi tehdä vasta viimeiseksi.

Spoileri: *

Tosin nyt huomasin, että pelistä löytyy vaikeampia vapaaehtoisia pulmia.

Patrick's Parabox on petollisen yksinkertainen, rekursiivinen sokoban. Tässäkin jokainen pelialue sisältää jonkin uuden perusidean jota sovelletaan tusinaan pieniä pulmia. Pakolliset pulmat on äkkiä läpijuostu, mutta vaikeammat sivutehtävät tuntuvat toisinaan mahdottomalta, ennen kuin keksii uuden jipon.

Superliminal oli ennestään tuttu lyhyt, mutta hauska perspektiivillä temppuileva seikkailu. Pelasin aiemmin Epicin kautta, joten Steam-saavutukset ovat hyvä motivaattori pelata uudestaan.

 

[Jyg]

Bioshock: Infinite. Lopulta meni tämä jo aikaa sitten heti kahden ekan bioshockin jälkeen aloitettu sarjan kolmas osa läpi viimeistä DLC:tä lukuunottamatta. Pelin miljöö oli oikein mukava ja taidetyyli todella hieno kuten aiemmissakin ja peli muutenkin graafiselta ilmeeltään mukava. Pelattavuudessa näissä Bioshockeissa jokin tökkii, vaikka peli tuokin mukavasti mieleen 2000-luvun alkupuolen tarinavetoiset FPS pelit. Peli rullaa ikään kuin doom henkisesti "areenasta" toiseen jossa murhataan lauma erilaisia viholloisia mutta suurimpana erona on se että bioshockin pelattavuus ja asearsenaali ei tee hommasta millään muotoa kiinnostavaa tai ainakaan sellaista, että sitä odottaisi lisää. Taistelua vaivaa, edelleen sama kuin edellisiäkin osia eli supervoimat tuntuvat päälle liimatuilta gimmickeiltä joita tulee käytettyä silloin kun aseen käytötään muistaa. tähän lie vaikuttaa myös se että kanuunoihin on jatkuvasti riittävästi kuteja joita myös Elizabeth nakkelee kouraan jos sattuvat loppumaan. Lisäksi liikkuminen on jotenkin kankeaa ja varsinkin taistelun keskellä köysiradoilla liikkuminen on todella nihkeää.

Pelin parasta antia onkin tarinan kuljetus ja ne hetket taisteluineen kun peli ei yritä olla areena shootteri ja erilaisia maisemia ja paikkoja tutkii mielellään ja myös Elizabeth on kiinnostava hahmo ja tarinan pelasi mielellään loppuun.

DLC osastolta tuo clash in the clouds oli mielestäni täysin turha kokemus nimittäin areenoiden kyntäminen tämän kaltaisella gameplaylla ei ainakkaan itseäni kiinnosta lainkaan.

DLC osaston Burial at the sea part 1 sen sijaan oli hyvinkin mukava pieni tarinan pätkä jossa palattiin tuttuihin maisemiin rapturessa. Myös räiskintä tuntui emopeliä haasteellisemmalta ja jotenkin suunnittelua vaativammalta kun patruunoita rahaa ja automaatteja oli jaossa vähemmän jaossa jolloin supervoimillekkin tuli eri tavoin käyttöä. Kovin kauaa tämä ei pelattavaa tarjonnut mutta reilu parin tunnin välipala kuitenkin.

Kaiken kaikkiaan kolmas Bioshock kuitenkin nousee tarinavetoisten yksinpelien parempaan päähän omalla arvoasteikollani tosin kuin edellinen kakkososa mutta olematta kuitenkaan mikään Half-Life 2:n kaltainen klassikko. kouluarvosana lienee sellainen 7-7 1/2.

 

[terotin]

Epicin kovaa mekkalaa pitävä saavutusilmoitus on tuhonnut tunnelmaa muissakin peleissä, mutta Alan Wake 2 on ylivoimaisesti pahin tapaus. Peliä ei tietenkään myydä PC:llä muualla kuin Epicin alustalla, ja käyttöliittymän "älä häiritse" -asetus tietenkin nollautuu "häiritse ja kovaa" -asentoon aina kun pelin käynnistää uudelleen.

Noi saavutusilmoitukset jää muuten näkymättä jos on vaikkapa MSI Afterburner päällä. Mulla jäikin noista iso osa kokematta (onneksi) kun afterburneilin valtaosan pelistä. Sama juttu vaikkapa GOG Galaxyssä. Sinänsä tuo Epicin ääni on kyllä ärsyttävin näistä mitä vastaan tullut.

Tuon äänen saa vaimennettua pysyvästi Windowsin äänimikseristä. Siellä näkyy kaikki sillä hetkellä käynnissä olevat ääntä tekevät sovellukset ja niille saa oman volyymin tai mykistyksen.

Testattu juurikin AW2.

 

[Nathorr]

Star Wars: Squadrons, joulukuu 2022
Kun en VR-settiä omista, niin tämä on varmaan toistaiseksi kallein pelini. Ostin tätä varten 250 € maksaneen joystickin ja 150 € maksaneen kaasukahvan. Noh, eiköhän niille löydy käyttöä jatkossakin. Vähän demohan tämä on, mutta pidin silti. Vertailukohtia vastaaviin ei toki ole. Aluksi pelaaminen vaikutti tosi vaikealta, mutta muutaman epäonnistumisen jälkeen hoksasin, että miten tätä ainakin yksinpelissä voi pelata. Star Wars- ja HOTAS-pelien faneille suosittelut, mutta ei pelkästään tarinamoodia varten kannata isoja sijoituksia tehdä. 3/5.

Chorus (PC)

Syksyllä 2022 innostuin ajatuksesta hankkia joystickin ja kaasukahvan, VKB Gladiator NXT EVO:n ja Thrustmaster TWCS:n, ja silloin ensimmäiseksi lentelypeliksi valikoitu lainauksesta löytyvä SW: Squadrons. Muitakin yhteensopivia pelejä testailin ja huomasin, että avaruushommat kiinnostaa lentokoneita enemmän. Vuosi vierähti ilman lentelyä, mutta kun loppuvuodesta tuli päivitettyä kokoonpano, niin joulun alla oli tarkoitus valita seuraavaksi RTX-peliksi tämä Chorus. Valitettavasti huomasin, että paskalaatuinen kaasukahva oli mennyt itsestään rikki. Noh, himo oli kuitenkin kova ja helmikuun alussa tilasin VKB:ltä kaasukahvaksi vastaavan kuin varsinainen joystickkini, mutta vasurille sopivana omni-mallina.

Chorus on erinomainen esimerkki AA-pelistä. Ei niin massiivinen ja kokonaisvalatainen kuin isojen studioiden AAA-pelit, mutta ei mikää indie-mättökään. Pelissä ohjataan avaruuslentäjää nimeltä Nara ja hänen puhuvaa alustaan samalla vihollisia tappaen ja muistoja seuraten. Yksinkertainen, 90-luvun X-Wingiä ja muita vastaavia jäljittelevä peli. Lentäminen oli mielestäni miellettyvää ja aseiden vaihtaminen lennosta eri vihollistyypin mukaan piti kiireisenä. Siihen kun lisätään vielä rite-nimellä kulkevat erikoisvoimat, on kokemus valmis. Tosi kivaa, mutta pidemmissä sessioissa ehkä vähän puuduttavaa ja lopulta itseään toistavaa. Pää- ja sivutehtävissä mulla kesti 16,5 tuntia ja se oli ihan tarpeeksi.

AA-pelin leiman tämä saa juurikin siitä, että pelin tärkein elementti, eli lentäminen ja combat, on toteutettu hyvin, mutta muuten peli on vähä kapea. Tarina on ja se yrittää olla tosi eeppinen, mutta ottaa itsensä ehkä vähän liian vakavasti ja on lopulta aika "cringe". Grafiikka on ihan näyttävää, mutta maailma on tylsä ja tyhjä. Kaikki tehtävät on samanlaisia: voimia ja aluksen ominaisuuksia hyödyntäen tapetaan vihollisia ja katsellaan menneisyyden tragediasta kertovia muistoja. Vain muutama sivutehtävä poikkesi tästä kaavasta ja nekin oli ohi viidessä minuutissa. Kaikki hahmot ovat alusten sisällä ja ne näyttäytyvät vain ikoneina dialogin aikana. Pelin päähenkilö nähdään pari kertaa aluksen ulkopuolella, mutta vain välivideoissa.

Netin mukaan tämä jakaa kansaa sen suhteen, että millä ohjaimella tätä kannattaa pelata. Peli on ilmeisen hyvä perinteisellä konsoliohjaimella, mutta ainakin itse nautin HOTAS-systeemistä todella paljon. Onhan tuo 500 euron panostus ohjaimiin vain tämän pelin vuoksi täysin järjetöntä, mutta jos panostuksen on jo tehnyt, niin kyllä tämä kannattaa pelata läpi. Tosi kiva, 4/5.

Todettakoon tulevista HOTAS-peleistä, että kirjastosta löytyy X-Wing Alliance ja FreeSpace 2, joista molemmat tulee varmasti jossain vaiheessa pelattua, kun modernisoivia modeja näyttää löytyvän mielin määrin. Lisäksi Steamin wishlistillä on Everspace 2 odottamassa sopivaa alennusta.

 

[Refloni]

Alan Wake 2: The Final Draft

Allu kakkosen New Game+ -tila lupaili lisätarinaa ja jatkoa hieman cliffhangeriin päättyneelle peruspelille. Mikäs siinä, kyllähän hyvän pelin pelaa toisenkin kerran ja vaikka saman tien.

Nostin vaikeustason normaalilta Nightmarelle, joka aukesikin vasta pelin läpäisyn jälkeen. Viime kerran aseet, talismaanit ja kyvyt saa pitää ja hyvä niin, koska resursseja jaetaan hyvin kitsaasti. Lisäloottia antava amuletti on melko ehdoton. Muuten peli tuntui jopa helpommalta kuin viimeksi, nyt kun osasin pelata ja varautua vaikeimpiin tappeluihin.

Talismaani, joka merkkaa ympäristön esineet karttaan, on niin tehokas että se melkein rikkoo pelin. Esimerkiksi XP:tä antavat eväsrasiat kuuluisi löytää maastomerkkien perusteella, mutta amuletti lätkäisee rastin karttaan jos harhailee sataa metriä lähemmäs kätköä. Ei mikään ihme että normaaliläpäisyllä sen saa vasta ihan pelin lopussa.

Jos/kun omistaa valmiiksi talismaanin, jonka peli on antamassa puzzlesta, saakin killuttimen joka antaa kertakäyttöisen lisäelämän. Hyvä ratkaisu. Nightmarella monet viholliset tappavat kahdella osumalla, joten elvytykset tulevat tarpeeseen. Niitä voi käyttää myös hiilaamisen korvikkeena hektisimmissä taisteluissa.

Bugit pistivät enemmän silmään toisella kierroksella. Tietyt Sagan tehtäväesineet voi poimia mukaan ennenkuin niitä tarvitaan, jolloin niihin liittyvät johtolangat jäävät keräämättä eivätkä ne ilmesty fläppitaululle. Etenemiseen se ei vaikuta, mutta on tosi ärsyttävää kun päättelykartta jää vajaaksi. Kai Remedyllä tiedetään, että normipelaaja on imuri, joka kerää ympäristöstään kaiken irti lähtevän?

No, onko se uusi tarinakontsa toisen läpipeluun arvoista? Eeeehh... eipä oikeastaan. Uutta kamaa on ehkä kymmenen minuuttia. Loppu on parempi mutta ei millään tavalla yllättävä. Inceptionin hyrrä vain kaatuu. Se voi olla valtava pettymys jos pelasi koko pelin uudestaan vain sen takia - sama painua Youtubeen.

Mutta jotkut ihmiset mieluummin pelaavat 20 tunnin pelin uudestaan paremman lopun vuoksi kuin katsovat sen tuubista, koska loppu ei tunnu ansaitulta, ellei peliä pelaa itse. Kyllä, on olemassa hulluja, jotka oikeasti ajattelevat näin. Olen yksi heistä.

Bramble: The Mountain King

Vaahteramäen Eemelin tuorein metku uhkaa jäädä viimeiseksi. Poika lähtee siskonsa kanssa yöjuoksulle ja päätyy kaamealle seikkailulle läpi sadunomaisia hirviöitä vilisevän metsän. Sisarusten epäonneksi satu on lähempänä Grimmiä kuin Disneytä.

Bramble on aika tyypillinen "lapsi pahassa maailmassa"-genren edustaja. Sellaiset pelit kuin Limbo, Inside, Brothers: Tale of Two Sons ja Little Nightmares raivasivat polun jo vuosia sitten. Bramble erottuu joukosta pohjoismaisuudellaan. Minuakin peloteltiin lapsena Näkillä, mutta varsinkin ruotsiksi laulettu Suvivirsi onnistui yllättämään.

Peli on hyvin synkkä ja verinen. Aloin jossain vaiheessa toivoa, että poikaparka vain näkee elämänsä painajaista, koska kersa lienee muuten traumatisoitunut loppuiäkseen. Välillä synkistely menee komedian puolelle. Erääseen kylään iski ensin metsästä tullut noita, sitten noitavaino, sen jälkeen riehui rutto. Zombeja ei enää voinut ottaa vakavasti.

Loppubossen aikana soiva kappale ei voisi olla mikään muu. Sen voi arvata jo pelin nimestä.

 

[scented]

Dune 2 (1992)

Silloin tällöin tulee pelattua tämä peli läpi ja muisteltua samalla lapsuuden pelailua 90-luvulla. Ihmeen hyvät grafiikat ja tekoäly, kun ottaa huomioon, kuinka vanha peli kyseessä. Dosboxin avulla tuli pelattua ja alla olevien asetuksien kanssa pyöri sulavasti. Yksi koukuttavimmista peleistä koskaan!

Spoileri: Asetukset

core=full
cputype=auto
cycles=max
cycleup=500
cycledown=20

 

[masaf2]

Dune 2 (1992)

Silloin tällöin tulee pelattua tämä peli läpi ja muisteltua samalla lapsuuden pelailua 90-luvulla. Ihmeen hyvät grafiikat ja tekoäly, kun ottaa huomioon, kuinka vanha peli kyseessä. Dosboxin avulla tuli pelattua ja alla olevien asetuksien kanssa pyöri sulavasti. Yksi koukuttavimmista peleistä koskaan!

Spoileri: Asetukset

core=full
cputype=auto
cycles=max
cycleup=500
cycledown=20

Muistelin just tätä peliä, kun su kävin kattomassa Dune 2:n leffassa... On kyllä haastavakin peli, nykyjonnet ei varmaan jaksais kauaa.

 

[timppeli]

Dune 2 (1992)

Silloin tällöin tulee pelattua tämä peli läpi ja muisteltua samalla lapsuuden pelailua 90-luvulla. Ihmeen hyvät grafiikat ja tekoäly, kun ottaa huomioon, kuinka vanha peli kyseessä. Dosboxin avulla tuli pelattua ja alla olevien asetuksien kanssa pyöri sulavasti. Yksi koukuttavimmista peleistä koskaan!

Spoileri: Asetukset

core=full
cputype=auto
cycles=max
cycleup=500
cycledown=20

Sen käyttöliittymä on kyllä kauhea nykyisin tai jo joskus 20 vuotta sitten (koska uudemmissa RTS-peleissä oli paljon parempi käyttöliittymä), esim. ei voi käskeä ja liikuttaa yksiköitä ryhminä vaan pitää klikutella jokaista erikseen, eikä myöskään mitään hiirennappulaoikoteitä vaam pitää aina klikata "move"-nappulaa jos haluaa yksikön liikkuvan jonnekin... Sinänsä ymmärrettävää kun tuo oli suunnilleen eka tuon tapainen RTS-peli, ei silloin vielä osattu miettiä kaikkea optimaaliseksi.

Lisäksi siinä oli yksi erittäin ikävä ominaisuus että pelialueella voi olla vain tietty maksimimäärä objekteja. Jos sekä sinä että vihollinen ehditte tekemään ns. liikaa yksiköitä maksimiin asti, aiheutti tämä sen ettei peli voinut jatkua ko, tehtävässä koska kummankaan puolen yksiköt eivät voineet enää taistella, koska yksiköistä tulevat ammukset katsottiin objekteiksi joita ei siis voitu enää "luoda". Siinähän molempien yksiköt kiertelevät toisiaan kykenemättä ampumaan eli taistelemaan toistensa kanssa. Jäin pari kertaa tuolla tavalla joissakin missioissa lukkoon, piti aloittaa tehtävä alusta ja pyrkiä tuhoamaan vihollisia niin nopeasti ettei tuo raja tullut vastaan.

Tykkäsin siitä kyllä kovasti aikoinaan ja siinä on aivan upeat musiikit sekä Roland MT-32/CM-32L että Roland SCC-1 äänikorteilla/MIDI-moduuleilla (minulla oli aikoinaan tai on ne vieläkin kaapissa sekä Roland SCC-1 että CM-32L, mutta nykyisin en enää niitä tarvitse, Munt (MT-32 emulator) ja Sound Canvas soundfontit hoitavat homman kotiin.

 

[Jumi]

esim. ei voi käskeä ja liikuttaa yksiköitä ryhminä vaan pitää klikutella jokaista erikseen, eikä myöskään mitään hiirennappulaoikoteitä vaam pitää aina klikata "move"-nappulaa jos haluaa yksikön liikkuvan jonnekin...

Muistan 90-luvulla kun kliksuteltiin yksiköitä yksitellen Warcraft 1:ssä, sitten yksi päivä pari vuotta vanhempi naapuri kävi kylässä ja kertoi että pitämällä shift tai control pohjassa pystyi valitsemaan useamman! Siitä se sitten levisi koulussa muidenkin tietoon. Tiedonkulku ennen internettiä oli erittäin hidasta.

Dune 2 (1992) on jääny pelaamatta, vaikka se olikin ensimmäinen RTS-peli ja käsittääkseni todella käänteen tekevä. Kai sitä oli liian nuori, kun sitä ei edes kenelläkään kaverilla ollut ja kuulin koko pelistä vasta joskus 1995.

 

[rk84]

Dune 2 yksikköjen ohjaus oli kyllä aika naksuttelua, siksi suosittelisinkin kokeilemaan modernisoitua versiota (Muistaakseni Dune Legacy on hyvä).
Minun mielestä siistein ominaisuus Dune 2 oli Carryall alusten kyky vielä vahingoituneet yksiköt korjaukseen sekä tuoda ne takaisin samaan paikkaan mistä haettiin. Korjauspaja piti rakentaa tukikohdan sisälle, niin sai yksiköt käyttämään vain ilmalennätystä.

Pelin kopiointisuojaus oli "hyvä", näin pelaajan näkökulmasta. Kun muihin peleihin oli manuaaleihin tungettu numero taulukoita, niin Dune 2 kysyi tietoa yksiköista/rakennuksista jonka saattoi muistaa ulkoa. Esim. Mikä armor on Light Infantryllä?

Edit: Jaa niin musiikit oli kans hyvät. Frank Klepacki 18-v ollu säveltämässä.

 

[Refloni]

Epicin ilmaispelit, osa 38.

LOVE

Olen aina tykännyt pikselitaiteesta, tiettyyn rajaan saakka.

Raja:

LOVE on todella karu peli niin visuaalisesti kuin pelimekaniikoiltaan. Idea on selvästi vain esitellä tekijän säveltämää musiikkia, joka on... kuuntelukelpoista, muttei millään tavalla nerokasta. Ollaan kaukana VVVVVV:n ja Undertalen korvamadoista. Tilutukset ovat ihan menevää taustamusiikkia, mutta katoavat mielestä välittömästi pelin sulkemisen jälkeen.

Mekaanisesti tarjolla ei ole muuta kuin pomppimista. Perusmoodissa peli pitäisi päästä läpi 100 elämällä. Nakki on melko helppo ja checkpointit voi lätkiä minne haluaa. Hommaa vaikeuttaa lähinnä kamera, joka on pultattu tiukasti kiinni pelihahmoon. Välillä tulee vastaan epäreiluja hyppyjä tyhjyyteen, jossa pitää loikata sokkona alaspäin ja osua siihen yhteen tasoon piikki- tai laavameren keskellä, jota ei näe ylhäältä käsin. Yritykseen ja erehdykseen on pakko vain uhrata elämä tai pari.

LOVE ei kauaa viihdytä mutta ei kestäkään. Kontsa loppuu tunnissa, ellei kiinnosta kokeilla "vain yksi elämä" -tyylisiä masohaasteita.

20 Minutes Till Dawn

Vampire Survivors -tyylinen laumaselviytymispeli, joka vaatii pelaajalta esikuvaansa enemmän. Survivorsia voi pelata yhdellä sormella. 20 Minutes taas on tuplatattiräiskintä, jossa pitää tähdätä ja painaa liipaisintakin itse. Vihollisilla on monipuolisempia liikkeitä kuin "möngerrä hitaasti kohti pelaajaa", mutta laumat eivät kasva yhtä isoiksi kuin Survivorsissa. Ehkä on parempi niin, sillä peli on ulkonäköönsä nähden melko raskas. Steam Deck, jolla pelasin, alkoi jo vähän yskiä loppumähinöissä.

Pelin väripaletti on niin ruma että silmiä särkee. Omia kavereita on todella vaikea erottaa vihollisista myllerryksen keskellä, koska kaikki ovat samannäköisiä harmaanvihreitä möykkyjä. Voittavalla runilla jätin taistelutoverit ostamatta ja panostin täysillä aseeseen. Se kannatti.

RÄTÄTÄTÄ TÄTÄTÄTÄ

20 Minutes on aivan reilusti vaikeampi mutta myös pelillisesti mielenkiintoisempi kuin Survivors. Ensimmäiseen voittoon meni kymmeniä yrityksiä, mutta kun sain "ylisotajumala"-vaihteen viimein päälle, peli muuttui voimafantasiaksi. Haaste ja ennen kaikkea hektisyys kuitenkin säilyi. Vaikka omistaisi millaisen aseen, joku monni saattaa silti livahtaa kuolleesta kulmasta tappituntumalle. Voimaansa voi kasvattaa pelikertojen välissä ostelemalla passiivisia buffeja, mutta tärkeintä on oppia pelaamaan.

Dakar Desert Rally

Vähän rikkinäinen spektaakkeliralli Saudi-Arabiassa. Pelissä on joitain käsittämättömän alkeellisia ongelmia ja se pukattiin selvästi ulos keskeneräisenä.

Rallipeli tavoittelee selvästi jonkintasoista realismia, joten tuli vähän puskista miten teatraalisia hetkiä siihen on laitettu. Eräässä alkupään kisassa on ukkosmyrsky. Hetkenä, jona loikin autollani dyyniltä toiselle samalla kun salamat täyttivät horisontin ja sähkökitarat ulvoivat, olin myyty. Tämä on pahuksen siistiä. Maisemissa on jotain elämää suurempaa ja soundtrack nostaa fiiliksen toiseen potenssiin... no, itse asiassa säveltäjä voisi ottaa välillä rennommin. Joka hetken ei tarvitse olla eeppisyyden multihuipentuma, ei tämä ole mitään Star Warsia. Jatkuva kitaratulitus turruttaa tärykalvot.

Saudikuskien ajotapa on mallinnettu peliin realistisesti - tarkoitan, että pelissä on yksi tyhmimpiä tekoälyjä ajopelien historiassa. Idiootit AI-autot törmäilevät kiviin, puihin, pelaajaan ja toisiinsa. Monesti vastustajat kasautuvat ketjukolariksi. Kun sumpusta selvitään, pelaaja on kilometrien päässä.

Soitanko teille hinausauton?

Aivoton tekoäly tekee Dakar Rallysta todella helpon pelin. Perässähiihtäjiin on helppo repiä kymmenen kilometrin etumatka ja ajella loppukisa ylhäisessä yksinäisyydessään. Mieluummin kai tätä kuin kuminauhaa.

Varjot, tekstuurit ja 3D-mallit hyppivät ja repeilevät. Peli kaatuu usein, yleensä heti kisan jälkeen, mutta ymmärtää sentään tallentaa joten ongelma ei ole iso. Yksi kummallisimpia vikoja on, että välimatkat näytetään AIVAN väärin. Välietapille, jonka peli sanoo olevan puolen kilometrin päässä, on selvästi matkaa vain viitisenkymmentä metriä! Kaikissa välimatkoissa on pilkku väärässä paikassa! Ainoa selitys lienee, että jenkkifirma on töpännyt muuntaessaan maileja kilometreiksi.

Yökentissä ei näe mitään. Ajovalot yltävät noin viiden metrin päähän ja hajoavat herkästi kolareissa - eikä niitä voi korjata. Ruttuun menneen rungon, räjähtäneet renkaat ja muut pikkuviat voi muuten fiksata lennossa (vaikka kirjaimellisesti) pientä aikasakkoa vastaan. Mekaanikko vain unohtaa tarkastaa valot. Jos menee rikkomaan ajovalonsa kiitäessään yön halki epävarmassa maastossa, loppukisan saakin ajaa sitten lähes täydessä pimeydessä. Voitte arvata miten hauskaa se on. Pelastavia enkeleitä ovat taivaalla loimottavat waypoint-majakat, jotka näyttävät tien eteenpäin. Eteenpäin pääsee jotenkuten ajamalla niitä kohti ja väistelemällä puiden ja isoimpien kallioiden siluetteja, jotka erottuvat taivasta vasten. Pienemmät kivet ovat näkymättömiä, joten niitä saa kirota jatkuvasti.

Hankalammassa professional-moodissa joutuu suunnistamaan ja etsimään waypointit itse. Kuulostaa oikeastaan aika hauskalta, mutta olen lähes varma että yökentät ovat siinä pelikelvottomia. En uskaltanut kokeilla.

Free Roam -moodissa pääsee koluamaan valtavia, avoimia kenttiä vapaasti Ubisoft-aarrearkkujen perässä. Vasta vapaatutkimisessa tajuaa, miten suunnattoman isoja kentät oikeasti ovat. Pelin Saudi-Arabia saattaa olla luonnollisen kokoinen. Arkkujen etsintä on vielä tylsempää kuin miltä kuulostaa.

Kyllä minä Dakar Rallysta pidin, vaikka se onkin aika puolivillainen tekele. Maisemat ovat niin kauniita että valokuvatilaa tulee ikävä, ja aavikolla kaahaaminen yllättävän mukaansatempaavaa hommaa. Pelin aivottomuus tekee siitä hyvää podcast-tekemistä.

 

[k334]

Plaque Tale : Innocence

Tää peli on maannut ties kuinka pitkään Epic kirjastossa odottamassa ja nyt sen aloitin.
Mitä pitemmälle pelasin sitä mielenkiinnottomaksi ja puutavammaksi pelaaminen meni, viimeinen kolmannes oli yhtä tervan juontia.
Ihan hienon näköinen ja musiikit sopivat tunnelmaan mutta ai helvetti kun pelamekaniikat ovat lätäkön syvyiset ja tapahtumia ei ole. 5/10.

Callisto Protocol

Teoriassa hyvä vastapaino Dead Space sarjalla mutta tästä loppui ihan kaikki kesken ja välillä ennen kuin alkoikaan.

Vihollistyypit, meleetaistelu variaatio, kenttä variaatiot, hahmot, tapahtumat, vankilaplanettaa, muut vangit?!?? Ihmettelin koko läpipeluun ajan helvetissäkö nämä kaikki luuraavat ja ei, ei niitä löytynyt kourallista enempää koko reissulta.
Grafiikat ja äänet jees niin annan 6/10.

Cyberpunk 2077 + Phantom Liberty

Ai saakeli miten tämä peli lunasti itsensä, en halua edes muistaa 2020 julkaisussa pelaamaani murjaketta. Kun ~80 tunnin jälkeen sankari veti lasit silmille ja loppu krediitit rullasi olin myyty 10/10.

 

[masax]

Plaque Tale : Innocence

Tää peli on maannut ties kuinka pitkään Epic kirjastossa odottamassa ja nyt sen aloitin.
Mitä pitemmälle pelasin sitä mielenkiinnottomaksi ja puutavammaksi pelaaminen meni, viimeinen kolmannes oli yhtä tervan juontia.
Ihan hienon näköinen ja musiikit sopivat tunnelmaan mutta ai helvetti kun pelamekaniikat ovat lätäkön syvyiset ja tapahtumia ei ole. 5/10.

Mielenkiintoista, kun itsellä oli täysin päinvastainen kokemus. Alku oli tervanjuontia, eikä meinannut kolmannellakaan aloitusyrityksellä lähteä imemään, mutta sitten kun pääsi peliin vähän pidemmälle sisään, niin aivan huikean hyvä peli.

 

[tjkoo]

Mielenkiintoista, kun itsellä oli täysin päinvastainen kokemus. Alku oli tervanjuontia, eikä meinannut kolmannellakaan aloitusyrityksellä lähteä imemään, mutta sitten kun pääsi peliin vähän pidemmälle sisään, niin aivan huikean hyvä peli.

Riippuu varmaan vähän mielialasta ja ajatuksesta miten tuota aikoo pelata.. Itellä kanssa se alku oli hankalaa mutta vei kyllä tosi nopeasti mukanaan.. 9/10.

Kakkososa eli Requiem oli kanssa semmosta pakkopuurtamista alussa, ja välillä meinasi hermot mennä, mutta kun piti vähän taukoa ja jatkoi sitten niin ihan luksusta ja ei ollut new game+ kaukana.

Mutta tarinoiden takiahan näitä pelataan, eikä niinkään pelimekaniikkojen..

 

[perato]

Ite taas tuossa Plague Tale kelkassa että loppua kohten oli yhä surkeampi ja turhauttavampi peli. Varsinkin se lopputaistelu oli jo semmosta väkisinvääntöä, että toivo vaan että asiat onnistuu että voi sulkea pelin. Requiem ei oikeastaan kiinnosta yhtään vaikka olin todella kiinnostunut tosta ensimmäisestä alunperin.

 

[Rockbear]

Sonic Origins PLUS (PS5)

+ Tulee mieleen vuosi 1995 ja Sega
+ Kaikki hahmot oli edustettuna
+ Peliympäristöjä oli paljon
+ Mahdollisuus kaksin peliin

- Huono Grafiikka vuodelta 1995, PS5 pystyisi pyörittämään parempaakin grafiikkamoottoria
- Uudelle PS5 ohjaimelle ei ollut ollenkaan effect ominaisuuksia käytössä

Itse tykkäsin pelata. Muistuu mieleen 1995 Segan pelit, jota tuli pelattua pienestä kuvaputki telkkarista

 

[Gandalf]

Sherlock Holmes: Crimes and Punishments
+ Kivan näköinen
+ Uskollinen alkuperäisille hahmoille
+ Pari hienoa ajatusta, saa tuntemaan itsensä Sherlock Holmesiksi
- Vähän liian helppo
- Dialogi oli toisinaan äänitetty hutiloiden

Tämä on sellaista leppoisaa sohva kliksuttelua. Pelaa läpi noin kuudessa illassa.

 

[Anss1]

Supermarket Simulator (early access), Steam, 12,99€.

Olen katsonut viimepäivinä tämän pelaamista YouTubessa ja Twitchissä niin paljon, että olisi luullut tulevan mielenkiinto tukahdutettua.
Mutta eilen, lauantaina, innostuin ostamaan itsellekkin ja samantien pelasin noin 6 tuntia. Vielä piisaa intoa ja pelissä pelaamista, täytyy jatkaa kunhan kerkeän.
On mielenkiintoista suht yksinkirtaista hiiren naksuttelua, mutta jotenkin niin koukuttavaa.
Grafiikoiltaan toisaalta vähän kökköä, mutta ihan riittävä tämänkaltaiseen peliin. Värimaailmaltaan grafiikat ovat mukavan piristäviä, eikä mitään Gas Station Simulatorin kaltaista ankeutta.
Vaikka onkin early access, niin yhtään bugia ei ole tullut vastaan.
Kaikenlaisia päivityksiä on peliin lupailta, mutta tälläisenäänkin on ollut itselleni sijoitetun rahan väärti.

 

[masax]

Far Cry 5 (pc)

Omat far cryt alkoi tästä ja siten pitänyt ehkä jopa sarjan parhaana pelinä, niin ajattelin ottaa sellaisen retrospektiivisen erän, että oliko se oikeasti niin hyvä kun tuntui. Täytyy kyllä myöntää, että ei. On hyviäkin puolia, kuten perksysteemi ja musiikki on täyttä rautaa ja ehkä paras soundtracki koskaan. Kun radiosta alkaa soida Bachman-Turner Overdrive, niin kyllä siinä melkein tippa lirahtaa housuun. Mutta muuten tuntuu vaan vähän valjulta, tiet ja maisemat ihmeen autioita ja tehtävät ovat tyhmiä ja yksinkertaisia ja toistavat itseään. Ja tarinankerronta pakkokaappauksilla on vaan takapuolesta. Voi kun tämän ja kuutosen olisi saanut risteytettyä ottaen molemmista parhaat puolet.

Edit mikä unohtui. Niin ihmeen buginen nykyisellä kokoonpanolla 13500 ja 3060ti. Aikaisemmalla koneella ei ollut vastaavaa, että esim lähes joka kerta kun hyppää matalata kielekkeeltä ja ottaa laskuvarjolla vastaan, niin mennään pohjan läpi.

 

[Nathorr]

Metro Exodus Enhanced Edition + DLC:t (PC)

Lisää RTX-pelejä läpäisty. Pelin 2 aiempaa osaa tuli läpäistyä kesä-heinäkuussa 2021 ja pidin niistä paljon. Poikkeusta kaavaan ei tee sarjan viimeisinkään osa. Todella tunnelmallinen ja kaunis peli ydinkatastrofin jälkeisessä Venäjässä. Edellisosiin poiketen pelin kartat on pieniä avoimia maailmoja putkijuoksun sijaan. Tulee vähän sellainen fiilis, että tämä on tämmönen tarinavetoisempi STALKER. Eikä ihme, kun taitaa tekijäporukka olla vanhoja STALKER-devaajia.

Maailma on säteenseurannan kanssa mielettömän kaunis ja peli toimii hyvin. Samaan aikaan tarkemmin tutkailtuna tekstuurit ovat yllättävänkin nuhjuiset. Tarina on hauska, mutta vähän harmittaa päähahmon puhumattomuus. Maailmaa on kiva tutkia eikä se tunnu liian isolta. Parhaimmillaan Metron maailma toimii mielestäni talvimaisemissa. Aavikko- ja metsälevelit ovat huomattavasti normaalimpia ja tavallaan se Metron magia vähän katoaa. Myös craftaus ja aseiden modailu on toteutettu kevyen hallittavasti. Pelissä on myös piilotettu moraalimittari, eli hyvä tyyppi saa paremman lopun.

Peliä on tosi kiva pelata maailmaa samalla tutkien. Peruspeli on myös sopivan mittainen, vaikkakin sivuhahmot pölisevät ehkä vähän turhankin paljon. Hiippailusta palkitaan ja ensimmäisen parin tunnin jälkeen ainakaan normaalilla vaikeustasolla ei ollut pulaa resursseista.

DLC:t olivat erinomaiset. Ensimmäinen on lyhyt ja kivasti tehty aikajanajumppa, joka taustoittaa erästä pääpelin lopussa missattua juonikuviota. Toisen maailma on ehkä koko pelin paras, vaikkakaan sitä ei hyödynnetä ehkä ihan niin hyvin kuin olisin toivonut, sillä veneilyä on turhan paljon ja jotkut osat ovat aika suoraviivaisia. Miinusta myös aivan turhista pomotaisteluista. Pakko myöntää, että lopussa alkoi vähän ähkykin painamaan. Pelikellossa 24 tuntia, joka on tämmöselle aika intensiiviselle kokemukselle aika paljon.

Tunnelmaltaan ihan yksi kaikkien aikojen peleistä, joka herättää vaan lisää nälkää syksyn STALKER 2:ta ajatellen. Saa nähdä, palataanko joskus vielä Metronkin maailmaan. 5/5, tosi jees.

 

[Soundwave]

Zelda Tears of the Kingdom pelattu läpi lasten kanssa. Huikea peli ja varmaankin paras peli mitä olen koskaan pelannut. Eipä tule oikeastaan mitään negatiivista mieleen.

 

[Refloni]

Gacha eli japanilainen lootbox on yksi vihamielisimmistä mikromaksumekaniikoista. Loottilootista putoilee pelissä käytettäviä hahmoja (yleensä söpöjä animetyttöjä), jotka kannustavat availemaan lisää laatikoita emotionaalisen manipuloinnin ja ihan vaan paljaan pinnan avulla. Mahdollisuudet hyvään voittoon ovat joitakin prosentteja ja mikromaksut yhtä riistohintaisia kuin mobiilipeleissä aina. Pelit ovat ilmaisia, mutta yrittävät viedä käyttäjän rahat viekkaudella ja vääryydellä.

Weebukaverini kuitenkin jankuttivat, että näistä peleistä löytyy ihan oikeaa sisältöä, hyviä tarinoita ja kiinnostavia pelimekaniikkoja. Otin siis projektiksi kokeilla muutamaa kehutuinta gachaa eri maista - Fate on japanilainen, Nikke korealainen ja Star Rail kiinalainen. Kokeilu on nyt jatkunut reilun vuoden ja jokaiseen kolmeen peliin on upotettu satoja tunteja. Rahaa en laittanut yhteenkään.

Fate: Grand Order

Aikapoliisien päämajassa räjähtää. Jonkin sortin aikaterroristit ovat sabotoineet historiaa muuttamalla sen kulkua kriittisissä kohdissa, ja poliisien päämajan pommittaminen viimeistelee juonen. Pelaaja ja pari muuta eloonjäänyttä koettavat siivota sotkun. He matkustavat ajassa taaksepäin historian käännekohtiin ja tapaavat merkkimiehiä, jotka ovat monissa tapauksissa muuttuneet tytöiksi. Kullakin aikakaudella edessä on kaoottinen seikkailu, jossa tapellaan vastapuolen velhoja ja hirviöitä vastaan. Luulitko tätä scifiksi?

Pelaaminen on simppeliä toimintakorttien lätkimistä - jos joku on pelannut Steamworld Questia, perusidea on sama. Kortteja voi kombottaa ja erikoistaidoilla tehdä temppuja. Homma ei räjäytä tajuntaa, mutta toimii ihan tarpeeksi hyvin.

Tarinassa ei ole kehumista. Taikuuden kyllästämä aikamatkailu ja sadat hahmot (pitäähän sitä gachaa myydä) tekevät kokonaisuudesta todella sekavan ja kaoottisen. Juoni ja hahmot ovat animemittapuullakin ala-arvoisia. Pelaajalle tarjotaan välillä “valintoja”, jotka eivät usein vaikuta edes seuraavaan repliikkiin. Vaihtoehdot A ja B johtavat lopputulokseen A.

Peliä ei kiinnosta vähääkään, mitä dialogissa valitsit. Miksi minun pitäisi kiinnostua sen tarinasta?

Päätarina on pelkästään huono, mutta kausitapahtumien (joulu, pääsiäinen jne.) juonikuviot tuhoavat aivosoluja. Jos pelaatte niitä, skipatkaa välinäytökset oman mielenterveytenne vuoksi.

Kampanjassa nousee lopulta grindimuuri vastaan. Viides tai kuudes trippi historiaan lyö vastaan todella epäreilun bossen, joka on monta kertaluokkaa siihenastisia vihollisia kovempi. Vaikeuspiikistä ei pääse yli millään muulla kuin pitkällä, tuskallisella grindaamisella. Se on hyvä paikka lopettaa peli. FGO:n tarina päättyy siihen että Gawain tappaa koko seurueen ja maailma on tuhoon tuomittu.

En suosittele peliä. Sen parhaatkin osa-alueet eli taistelu ja musiikki ovat keskinkertaisia. Fate: Grand Orderissa ei yksinkertaisesti ole mitään, minkä vuoksi sitä kannattaisi pelata.

Nikke: Goddess of Victory

Avaruudesta tai mistä lie tulleet robottivalloittajat, Rapturet, ovat tuhonneet lähes koko ihmiskunnan ja hallitsevat raunioitunutta Maapalloa. Ihmisten viimeinen turvapaikka, maanalainen kaupunki Arkki, kehittää ensimmäisen konehirviöitä vastaan toimivan puolustuskeinon. Kyberneettiset Nikke-sotilaat pystyvät mekaanisine ruumiineen käsittelemään tarpeeksi järeitä aseita, jotta taistelu Raptureita vastaan on mahdollista. Näillä eväillä lähdetään sitten valloittamaan maanpintaa takaisin.

Ensimmäisenä Nikessä pistää silmään sen seksuaalisuus. Kaikki niket ovat naisia ja perusteellisesti animoituja. Pelkässä hengitysanimaatiossa molemmat tissit heiluvat erikseen uhmaten fysiikan ja hyvän maun lakeja. Suurin osa waifuboteista lähtee tetsaamaan todellisessa härövarustuksessa.

Spoileri: Lievästi NSFW

Punahilkka on vahvin ja asiallisimmin pukeutunut soturini.

Mistään pornopelistä ei ole kuitenkaan kyse. Niken ikäraja on 12+ kuten muillakin näistä peleistä. On vaikuttavaa - ja todella koomista - miten paljon peli ottaa ikärajastaan irti ja kokeilee sen rajoja. Normipelaajan odotukset putoavat tässä vaiheessa pohjamutiin…

…ja sitten ne ylittyvät reilusti. Niken tarina onkin hyvä, kunhan hahmojen ulkoasusta pääsee yli. Pelin dystooppisella tulevaisuudella on tarjota yllättävän riipaisevia ja pysäyttäviä hetkiä, jotka vetävät vertoja “oikeille” tarinapeleille. Päätarina on kiinnostava, raadollinen scifiseikkailu. Kausitapahtumien ja sivutehtävien taso heittelee laidasta laitaan, välillä tiedossa on animeperseilyä ja välillä erittäin laadukasta tarinaa, joka ylittää pääjuonenkin tason. Dialogivalinnat vaikuttavat sentään vähän keskusteluiden kulkuun, mutta pelaajaa railroadataan tekemään ilmiselvän typeriä asioita.

Pelillisesti Nikke on suojaräiskintää. Ryhmän jäsenet kökkivät poteroissaan, ampuvat ja heittelevät erikoistaitoja. Sihtaamisen ja taitojen käytön voi joko tehdä itse tai laittaa automaatille, jolloin peli pelaa itseään. Bottaaminen kuulostaa typerältä, mutta peli toistaa itseään ja siinä on paljon grindaamista. Jokaista rähinää ei todellakaan jaksa sotia itse. Manuaaliohjauksen voi säästää hankalampiin tappeluihin.

Lopulta Nikkekin vaikeutuu niin että se vaatii kohtuuttoman määrän grindaamista. Eteen ei nouse oikeastaan seinää, vaan jyrkkä ylämäki. Seuraavan taistelun pääsee nippanappa läpi, sitten pitää grindata vähän, sitten rahkeet taas riittävät juuri ja juuri seuraavan askeleen ottamiseen. Sitten pelaaja kyllästyy.

Nikkeä voi jo varovasti suositella, sen parhaat tarinat ovat oikeasti kokemisen arvoisia. Sillä varauksella että tätä ei kehtaa pelata samassa huoneessa muiden ihmisten kanssa.

Honkai: Star Rail

Pelaaja herää futuristisella avaruusasemalla vailla muistikuvia. Asema on sekasorron vallassa, koska sinne hyökkää jonkinlainen avaruusolioiden armeija. Pölyn laskeuduttua vastaan tulee ryhmä ihmisiä, jotka matkustavat avaruusjunalla kuolleen jumalan jalanjäljissä. Pelaajalla ei ole muutakaan paikkaa jonne mennä, joten hän hyppää pyhiinvaeltajien matkaan. Reissua hankaloittavat sivilisaatioita tuhoavat Stellaron-artefaktit, jotka tuntuvat kylvävän kaaosta jokaisella planeetalla jolle juna sattuu pysähtymään. Yksi tällainen tuhoväline on pelaajan mahassa.

Seikkailulla ei ole päämäärää. Tavoitteena on vain tutkia avaruutta ja tutustua erilaisiin sivilisaatioihin ja kulttuureihin. Junan väki kutsuu itseään “tienraivaajiksi”, mutta käytännössä kyse on turistimatkasta. Loputon junareissu on selvä tekosyy tehdä peliin aina vain lisää kontsaa ja esitellä tekijöiden luomaa universumia, joka on kieltämättä upea. FGO:n tapaan Star Rail on olevinaan scifiä mutta osoittautuu käytännössä fantasiaksi. Hyvän maailmanrakennuksen ansiosta se ei kuitenkaan haittaa. Teknologia on vain niin kehittynyttä, ettei sitä enää erota taikuudesta.

Tarina lienee samaa tasoa kuin Nikessä, mutta niitä on vaikea vertailla, koska pelien tyylit eivät voisi olla kauempana toisistaan. Star Railin universumi on optimistinen utopia täynnä seikkailuja, ja koomisia hetkiä on paljon enemmän kuin traagisia. Dialogivalintaa on kymmenen kertaa enemmän kuin edellisissä peleissä yhteensä, ja peli jopa kunnioittaa tehtyjä valintoja! Tämähän on roolipeli! Star Rail, missä sinä olit kaiken sen ajan kun kidutin itseäni FGO:lla?

Pelaaminen on puoliavoimen maailman tutkimista, pulmanratkontaa ja JRPG-taistelua. Minä vihaan JRPG-taistelua. Olen jättänyt monta hyvääkin peliä kesken, esim. Persona 4:n, koska en voi sietää loputonta rivissä pönöttämistä ja valikoiden pläräämistä.

Star Rail on ainoa koskaan pelaamani peli, joka on onnistunut tekemään JRPG-taistelusta hauskaa.

Ystävyyden voima kukistaa sinut!

Taistelun aikana ei tarvitse avata yhden yhtä valikkoa. Hahmoilla on vain kolme temppua joista valita ja niille pikanäppäimet. Tärkeimmät päätökset (oikeat soturit, mahdolliset esineet) tehdään ennen taistelun alkua. Tämä kaikki tekee tappelusta todella nopeatempoista ja sulavaa. Tylsää tulee vain jos vastapuolen hiparipalkki on kilometrien pituinen - sitäkin kyllä tapahtuu, mutta harvemmin.

Star Railissa on valtava määrä sivukontenttia ja ylimääräistä puuhaa. Pelkästään eri pulmatyyppejä on kymmeniä ja isommat minipelit esittelevät kokonaisia pelimekaniikkoja, joilla ei välttämättä ole taistelun kanssa mitään tekemistä. Suurin osa niistä on laatuviihdettä.

Pelkäsin grindimuuria, mutta sitä ei ollut. Pääsin tällä kertaa koko tarinan läpi - tai “läpi”, koska viimeisen tehtävän jälkeen ruudulle lävähti “jatkuu ensi päivityksessä” -ilmoitus. Ei tämä tarina tule koskaan loppumaan, mutta olen mielelläni mukana niin kauan kuin kyyti kestää. Grindiä riittää kyllä sitä kaipaaville ja hahmojen kehittäminen käy lopulta todella hitaaksi ja kalliiksi, mutta tappiin nostetut hahmot on pakollisia vain valinnaisissa lisähaasteissa. Kaikki tarinatehtävät saa läpi grindaamatta.

Star Rail on aidosti hyvä peli, eikä pelkästään verrattuna muihin gachoihin. Myrkylliset mikromaksut jäävät pelin isoimmaksi varjopuoleksi, mutta niitäkään ei ole tuunattu optimaalisen ahneiksi, ja ilmaisessa pelissä pieni ruinaus on ymmärrettävää. Aion jatkaa Star Railin pelaamista ainakin niin kauan kuin se on maksamatta hauskaa.

 

[Mane]

Gacha eli japanilainen lootbox on yksi vihamielisimmistä mikromaksumekaniikoista. Loottilootista putoilee pelissä käytettäviä hahmoja (yleensä söpöjä animetyttöjä), jotka kannustavat availemaan lisää laatikoita emotionaalisen manipuloinnin ja ihan vaan paljaan pinnan avulla. Mahdollisuudet hyvään voittoon ovat joitakin prosentteja ja mikromaksut yhtä riistohintaisia kuin mobiilipeleissä aina. Pelit ovat ilmaisia, mutta yrittävät viedä käyttäjän rahat viekkaudella ja vääryydellä.

Weebukaverini kuitenkin jankuttivat, että näistä peleistä löytyy ihan oikeaa sisältöä, hyviä tarinoita ja kiinnostavia pelimekaniikkoja. Otin siis projektiksi kokeilla muutamaa kehutuinta gachaa eri maista - Fate on japanilainen, Nikke korealainen ja Star Rail kiinalainen. Kokeilu on nyt jatkunut reilun vuoden ja jokaiseen kolmeen peliin on upotettu satoja tunteja. Rahaa en laittanut yhteenkään.

Fate: Grand Order

Aikapoliisien päämajassa räjähtää. Jonkin sortin aikaterroristit ovat sabotoineet historiaa muuttamalla sen kulkua kriittisissä kohdissa, ja poliisien päämajan pommittaminen viimeistelee juonen. Pelaaja ja pari muuta eloonjäänyttä koettavat siivota sotkun. He matkustavat ajassa taaksepäin historian käännekohtiin ja tapaavat merkkimiehiä, jotka ovat monissa tapauksissa muuttuneet tytöiksi. Kullakin aikakaudella edessä on kaoottinen seikkailu, jossa tapellaan vastapuolen velhoja ja hirviöitä vastaan. Luulitko tätä scifiksi?

Pelaaminen on simppeliä toimintakorttien lätkimistä - jos joku on pelannut Steamworld Questia, perusidea on sama. Kortteja voi kombottaa ja erikoistaidoilla tehdä temppuja. Homma ei räjäytä tajuntaa, mutta toimii ihan tarpeeksi hyvin.

Tarinassa ei ole kehumista. Taikuuden kyllästämä aikamatkailu ja sadat hahmot (pitäähän sitä gachaa myydä) tekevät kokonaisuudesta todella sekavan ja kaoottisen. Juoni ja hahmot ovat animemittapuullakin ala-arvoisia. Pelaajalle tarjotaan välillä “valintoja”, jotka eivät usein vaikuta edes seuraavaan repliikkiin. Vaihtoehdot A ja B johtavat lopputulokseen A.

Peliä ei kiinnosta vähääkään, mitä dialogissa valitsit. Miksi minun pitäisi kiinnostua sen tarinasta?

Päätarina on pelkästään huono, mutta kausitapahtumien (joulu, pääsiäinen jne.) juonikuviot tuhoavat aivosoluja. Jos pelaatte niitä, skipatkaa välinäytökset oman mielenterveytenne vuoksi.

Kampanjassa nousee lopulta grindimuuri vastaan. Viides tai kuudes trippi historiaan lyö vastaan todella epäreilun bossen, joka on monta kertaluokkaa siihenastisia vihollisia kovempi. Vaikeuspiikistä ei pääse yli millään muulla kuin pitkällä, tuskallisella grindaamisella. Se on hyvä paikka lopettaa peli. FGO:n tarina päättyy siihen että Gawain tappaa koko seurueen ja maailma on tuhoon tuomittu.

En suosittele peliä. Sen parhaatkin osa-alueet eli taistelu ja musiikki ovat keskinkertaisia. Fate: Grand Orderissa ei yksinkertaisesti ole mitään, minkä vuoksi sitä kannattaisi pelata.

Nikke: Goddess of Victory

Avaruudesta tai mistä lie tulleet robottivalloittajat, Rapturet, ovat tuhonneet lähes koko ihmiskunnan ja hallitsevat raunioitunutta Maapalloa. Ihmisten viimeinen turvapaikka, maanalainen kaupunki Arkki, kehittää ensimmäisen konehirviöitä vastaan toimivan puolustuskeinon. Kyberneettiset Nikke-sotilaat pystyvät mekaanisine ruumiineen käsittelemään tarpeeksi järeitä aseita, jotta taistelu Raptureita vastaan on mahdollista. Näillä eväillä lähdetään sitten valloittamaan maanpintaa takaisin.

Ensimmäisenä Nikessä pistää silmään sen seksuaalisuus. Kaikki niket ovat naisia ja perusteellisesti animoituja. Pelkässä hengitysanimaatiossa molemmat tissit heiluvat erikseen uhmaten fysiikan ja hyvän maun lakeja. Suurin osa waifuboteista lähtee tetsaamaan todellisessa härövarustuksessa.

Spoileri: Lievästi NSFW

Punahilkka on vahvin ja asiallisimmin pukeutunut soturini.

Mistään pornopelistä ei ole kuitenkaan kyse. Niken ikäraja on 12+ kuten muillakin näistä peleistä. On vaikuttavaa - ja todella koomista - miten paljon peli ottaa ikärajastaan irti ja kokeilee sen rajoja. Normipelaajan odotukset putoavat tässä vaiheessa pohjamutiin…

…ja sitten ne ylittyvät reilusti. Niken tarina onkin hyvä, kunhan hahmojen ulkoasusta pääsee yli. Pelin dystooppisella tulevaisuudella on tarjota yllättävän riipaisevia ja pysäyttäviä hetkiä, jotka vetävät vertoja “oikeille” tarinapeleille. Päätarina on kiinnostava, raadollinen scifiseikkailu. Kausitapahtumien ja sivutehtävien taso heittelee laidasta laitaan, välillä tiedossa on animeperseilyä ja välillä erittäin laadukasta tarinaa, joka ylittää pääjuonenkin tason. Dialogivalinnat vaikuttavat sentään vähän keskusteluiden kulkuun, mutta pelaajaa railroadataan tekemään ilmiselvän typeriä asioita.

Pelillisesti Nikke on suojaräiskintää. Ryhmän jäsenet kökkivät poteroissaan, ampuvat ja heittelevät erikoistaitoja. Sihtaamisen ja taitojen käytön voi joko tehdä itse tai laittaa automaatille, jolloin peli pelaa itseään. Bottaaminen kuulostaa typerältä, mutta peli toistaa itseään ja siinä on paljon grindaamista. Jokaista rähinää ei todellakaan jaksa sotia itse. Manuaaliohjauksen voi säästää hankalampiin tappeluihin.

Lopulta Nikkekin vaikeutuu niin että se vaatii kohtuuttoman määrän grindaamista. Eteen ei nouse oikeastaan seinää, vaan jyrkkä ylämäki. Seuraavan taistelun pääsee nippanappa läpi, sitten pitää grindata vähän, sitten rahkeet taas riittävät juuri ja juuri seuraavan askeleen ottamiseen. Sitten pelaaja kyllästyy.

Nikkeä voi jo varovasti suositella, sen parhaat tarinat ovat oikeasti kokemisen arvoisia. Sillä varauksella että tätä ei kehtaa pelata samassa huoneessa muiden ihmisten kanssa.

Honkai: Star Rail

Pelaaja herää futuristisella avaruusasemalla vailla muistikuvia. Asema on sekasorron vallassa, koska sinne hyökkää jonkinlainen avaruusolioiden armeija. Pölyn laskeuduttua vastaan tulee ryhmä ihmisiä, jotka matkustavat avaruusjunalla kuolleen jumalan jalanjäljissä. Pelaajalla ei ole muutakaan paikkaa jonne mennä, joten hän hyppää pyhiinvaeltajien matkaan. Reissua hankaloittavat sivilisaatioita tuhoavat Stellaron-artefaktit, jotka tuntuvat kylvävän kaaosta jokaisella planeetalla jolle juna sattuu pysähtymään. Yksi tällainen tuhoväline on pelaajan mahassa.

Seikkailulla ei ole päämäärää. Tavoitteena on vain tutkia avaruutta ja tutustua erilaisiin sivilisaatioihin ja kulttuureihin. Junan väki kutsuu itseään “tienraivaajiksi”, mutta käytännössä kyse on turistimatkasta. Loputon junareissu on selvä tekosyy tehdä peliin aina vain lisää kontsaa ja esitellä tekijöiden luomaa universumia, joka on kieltämättä upea. FGO:n tapaan Star Rail on olevinaan scifiä mutta osoittautuu käytännössä fantasiaksi. Hyvän maailmanrakennuksen ansiosta se ei kuitenkaan haittaa. Teknologia on vain niin kehittynyttä, ettei sitä enää erota taikuudesta.

Tarina lienee samaa tasoa kuin Nikessä, mutta niitä on vaikea vertailla, koska pelien tyylit eivät voisi olla kauempana toisistaan. Star Railin universumi on optimistinen utopia täynnä seikkailuja, ja koomisia hetkiä on paljon enemmän kuin traagisia. Dialogivalintaa on kymmenen kertaa enemmän kuin edellisissä peleissä yhteensä, ja peli jopa kunnioittaa tehtyjä valintoja! Tämähän on roolipeli! Star Rail, missä sinä olit kaiken sen ajan kun kidutin itseäni FGO:lla?

Pelaaminen on puoliavoimen maailman tutkimista, pulmanratkontaa ja JRPG-taistelua. Minä vihaan JRPG-taistelua. Olen jättänyt monta hyvääkin peliä kesken, esim. Persona 4:n, koska en voi sietää loputonta rivissä pönöttämistä ja valikoiden pläräämistä.

Star Rail on ainoa koskaan pelaamani peli, joka on onnistunut tekemään JRPG-taistelusta hauskaa.

katso liitettä 1286012
Ystävyyden voima kukistaa sinut!

Taistelun aikana ei tarvitse avata yhden yhtä valikkoa. Hahmoilla on vain kolme temppua joista valita ja niille pikanäppäimet. Tärkeimmät päätökset (oikeat soturit, mahdolliset esineet) tehdään ennen taistelun alkua. Tämä kaikki tekee tappelusta todella nopeatempoista ja sulavaa. Tylsää tulee vain jos vastapuolen hiparipalkki on kilometrien pituinen - sitäkin kyllä tapahtuu, mutta harvemmin.

Star Railissa on valtava määrä sivukontenttia ja ylimääräistä puuhaa. Pelkästään eri pulmatyyppejä on kymmeniä ja isommat minipelit esittelevät kokonaisia pelimekaniikkoja, joilla ei välttämättä ole taistelun kanssa mitään tekemistä. Suurin osa niistä on laatuviihdettä.

Pelkäsin grindimuuria, mutta sitä ei ollut. Pääsin tällä kertaa koko tarinan läpi - tai “läpi”, koska viimeisen tehtävän jälkeen ruudulle lävähti “jatkuu ensi päivityksessä” -ilmoitus. Ei tämä tarina tule koskaan loppumaan, mutta olen mielelläni mukana niin kauan kuin kyyti kestää. Grindiä riittää kyllä sitä kaipaaville ja hahmojen kehittäminen käy lopulta todella hitaaksi ja kalliiksi, mutta tappiin nostetut hahmot on pakollisia vain valinnaisissa lisähaasteissa. Kaikki tarinatehtävät saa läpi grindaamatta.

Star Rail on aidosti hyvä peli, eikä pelkästään verrattuna muihin gachoihin. Myrkylliset mikromaksut jäävät pelin isoimmaksi varjopuoleksi, mutta niitäkään ei ole tuunattu optimaalisen ahneiksi, ja ilmaisessa pelissä pieni ruinaus on ymmärrettävää. Aion jatkaa Star Railin pelaamista ainakin niin kauan kuin se on maksamatta hauskaa.

Hyvät jutut arviot. Lisäksi erittäin hyvä muistutus itselle, että miksi ei noita aasian pelejä juuri ole tullut jaksaneeksi edes yrittää ff7 ja ensimmäistä metal gear solidia (molemmat ps1 ja erittäin hyviä pelejä) lukuunottamatta.

edit: heti pitää korjata että lisätään myös resident evilit ja muutamat sen pelisarjan remaket siihen päälle.

 

[timppeli]

Tuleeko muillekin Youtubessa jatkuvalla syötöllä niitä mainoksia Hero Wars, Evony (vai mikä lienee) pelimainoksia? Tuntuu että yli puolet näkemistäni Youtube-mainoksista on noita häröpelejä, ja tätä on jatkunut varmaan toista vuotta.

Joskus päätin jotain noista kokeilla mutta kuten epäilin, ei se peli ollut lopulta yhtään sellainen kuin mainoksessa. Mainoksethan on yritetty tehdä koukuttaviksi, ikäänkuin pelissä pärjäämisessä olisi kyse vain siitä osaako vertailla onko oman hahmon voimaluku korkeampi kuin edessä olevan vihollisen (jos ei ole, älä hyökkää), ja osaako yksinkertaisia yhteenlaskuja yms. Menin sitten ansaan kun menin kokeilemaan kyseistä peliä, mutta jäi siihen kertaan; selaimen kautta sitä muistaakseni pystyi pelaamaan eli ei varsinaisesti tarvinnut asennella mitään malwarea tms.

Ehkä tuon kokeilun takia niitä edelleen tulee, vaikka IP-osoite on välissä varmasti vaihtunut ja kokeilin peliä toisessa koneessa firefox-selaimella jossa evästeet yms. puhdistetaan aina pois kun selaimen sulkee. Ehkä jotenkin kuitenkin edelleen haistavat minut sopivaksi uhriksi, ellei sitten niitä samoja mainoksia näy kaikille samalla intensiteetillä.

 

[Refloni]

Tuleeko muillekin Youtubessa jatkuvalla syötöllä niitä mainoksia Hero Wars, Evony (vai mikä lienee) pelimainoksia? Tuntuu että yli puolet näkemistäni Youtube-mainoksista on noita häröpelejä, ja tätä on jatkunut varmaan toista vuotta.

uBlock Origin - Free, open-source ad content blocker.

uBlock Origin is not just an “ad blocker“, it's a wide-spectrum content blocker with CPU and memory efficiency as a primary feature. Developed by Raymond Hill.

ublockorigin.com

Autossa tulee käyttää turvavyötä, pyöräillessä kypärää, ja netissä adblokkeria.

 

[Heseman]

The Witcher 3: Wild Hunt (PC)

Noniin, nyt on tämäkin mammutti viimein kaadettu toistamiseen. Edelleen roolipelien parhaimmistoa mutta näin vanhempana ja kyynisempänä ei enää pysty kaikkia ongelmia noin vaan ohittamaan.

Juonen keskiössä on Geraltin kasvattitytär Cirilla, jota jahtaa myös pelin nimen mukainen mystinen villijahti. Tarina etenee Valkeasta puutarhasta Velenin maaseudulle ja sieltä edelleen pohjoisen helmen, Novigradin kautta Skelligen saaristoon. Kolme viimeistä voi periaatteessa edetä missä järjestyksessä haluaa, mutta käytännössä vihollisten tasot on järjestelty siten, että kuolo korjaa äkkiä jos menee väärään paikkaan. Varsinkin jos pelaa vaikeimmalla Death March! -vaikeustasolla, jolla itsekin pelasin pelin läpi. Tosin ei se nyt ihan niin paha ole. Kuten netissä todettiin niin ensimmäiset seitsemän tasoa on haastavampaa ja saa tosissaan valita kohtaamiset tarkkaan mutta sitten alkaa olla Geraltilla terveyttä riittävästi, ettei heti kuole ja varusteetkin kohtuullista tasoa. Samalla oppii taistelumekaniikan, joka on edeltäjänsä tapaan tasoa lyö - väistä - lyö - lyö - väistä. Quen-suojataika oli myös kovassa käytössä. Lisäksi varsinkin alussa Geralt liikkuu todella oudon tuntuisesti. Siihen kyllä tottuu, mutta aina välillä se silti pistää silmään myöhemminkin. Loppupuolella en edes meinannut muistaa pelaavani vaikeimmalla, lopparikin meni toisella yrittämällä. Tosin eipä nämä Soulseja olekaan, vaikka vaikeus tuntuu hieman sieltä vaikutteita saaneenkin.

Graafisesti peli on todella upea, vaikka onkin kohta yhdeksän vuotta vanha. Velenin auringonlaskuja ei voi kuin ihailla. Hintana tälle on, että peli on edelleen myös raskas. Resoluutionani oli 1440p enkä voinut käyttää kuin high-asetuksia, ettei ruudunpäivitys olisi tippunut liikaa. Uuden next gen -päivityksen Ultra+ -asetukset sai unohtaa, onneksi sentään tekstuurit eivät ole kuin näyttömuistista riippuvaisia. En tiedä, tuliko next genin mukana lisäraskautta vai mistä johtuu.

Juoni alkaa vahvasti ja pysyy kiinnostavana siihen asti, kun pahikset alkavat tulla kuvioihin. Siinä missä Geralt ja kumppanit ovat erinomaisesti kirjoitettuja (josta osakiitos menee toki itse Sapkowskille), pääpahikset jäävät vähän latteiksi. Heihin keskitytään liian myöhään eikä silloinkaan tarpeeksi. Ensimmäisellä kerralla en tainnut kiinnittää tähän niin paljoa huomiota, toki silloin olin kahdeksan vuotta nuorempi. Hitto, että tuntee itsensä vanhaksi... Myöskin Skellige tuntui vähän lattealta paikalta Veleniin ja Novigradiin verrattuna. Sivutehtäviä tuntui olevan vähemmän ja saariston oma tehtäväketju oli luikauksella ohi. Vastineeksi saa sitten uiskennella salakuljettajien kätköjä kyllästymiseen asti. Ekalla kerralla taisin skipata ne suosista ja tällä kertaa OCD sai vallan. Tuntui vähän tutulta tarinalta, pelin alkuun panostettu ja sitten loppupäästä oiotaan mutkia. BTW Yenneferin ääninäyttelijä oli Dedra Andorista. Mind. Blown. Yennefer muutenkin taisi olla suosikkisivuhahmoni, erään kiivaahkon väittelyn lopputulos oli varsin hupaisa

Läpipeluuseen kului vajaat 140 tuntia, kun ekalla kerralla mulla meni noin sata. Toki tällä kertaa siis nuohosin Skelligen läpi ja etsin kaikki noiturivarusteet sekä pelasin Gwent-korttipeliä. Siihen en ekalla kerralla koskenut, pelasin kerran ja siihen jäi. Tällä kertaa ymmärsin miksi. Eka vastustaja jota vastaan silloin aikanaan pelasin oli alun palatsissa hengaava tyyppi, joka oli yllättävän kova vastus ja kun sellainen on ekana niin tuli "Pitäkää tunkkinne"-fiilis. Nyt aloitin tutoriaalialueen jampasta, joka olikin paljon helpompi. Korttipakka tuli kerättyä täyteen ja Passifloran turnauskin meni pienillä vinkeillä heittämällä, vaikka olin sen kohdalla henkisesti varautunut savescummaamiseen. Mulla oli toki muutama ekan lisärin korteistakin, niistä saattoi saada pientä apua. Sitten kun satunnaisesti saatavat kortit oli kerätty niin en enää jaksanut viskoa kortteja kauppiaitten ja seppien kanssa, vaikka se sinänsä ihan hauskaa olikin. Pelissä oli myös siellä täällä pikku bugeja kaikkien näiden vuosien jälkeenkin, esim. tehtäväketjun triggeri saattoi jäädä aktivoitumatta. Ne tosin pääsääntöisesti hoituivat lataamalla edellinen tallennus.

Summa summarum, peli on edelleen hyvä, varsinkin alkupuolella mutta taisi tekijöillä pelinteon realiteetit tulla hieman vastaan. Silti täytyy kumartaa heidän kunnianhimoaan, sillä myös tarinankeronta on tasolla, jolle ei monessa firmassa päästä puhumattakaan sen yli. Rockstar ja Yakuza 0:n tekijät tulevat lähinnä äkkiä mieleen. Jos pitää roolipeleistä eikä jostain syystä ole Witchereitä vielä kokenut niin nyt on syytä paikata aukko sivistyksessä. Ne ovat vieläpä nyt tarjouksessa GOG.comissa 4.4. asti, esimerkiksi tämän pelin Complete Edition, jossa mukana lisärit (jotka myös backlogissani muttei nyt heti perään jaksa) lähtee alle 13 €.

The Witcher 3: Wild Hunt - PCGamingWiki PCGW - bugs, fixes, crashes, mods, guides and improvements for every PC game

www.pcgamingwiki.com