Stalinin alkuperäiset dokumentit lopettavat turhan arvuuttelun – nyt tiedetään luotettavasti, mitä Moskova suunnitteli Suomen varalle
Laaja dokumenttikirja tarjoaa runsaasti uutta raaka-ainetta historiantutkimukselle. Tavallisellekin lukijalle se on vaikeaselkoisenakin herkkua, kirjoittaa Unto Hämäläinen.
Tuoreen tietokirjan dokumenteista selviää, kuinka Stalin toimi. (KUVA: LEHTIKUVA)
Unto Hämäläinen
Julkaistu: 18.10.2017 12:59
Tietokirja
Timo Vihavainen, Ohto Manninen, Kimmo Rentola, Sergei Zuravljov: Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset dokumentit. Docendo. 506 s.
HETI ALKUUN on reilusti myönnettävä. Nyt on pakko nostaa kädet pystyyn.
Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset dokumentit on niin laaja ja niin yksityiskohtainen teos, että lehtikirjoituksessa pystyy vain hipaisemaan sen kantta.
Lähes jokaisesta dokumentista voisi kirjoittaa pitkän jutun. Ja kirjassa niitä julkaistaan kymmeniä.
Otan esimerkin.
Kirjan loppupuolella on dokumentti, jonka otsikko on
Nkp:n puhemiehistön päätös raha-avusta Skogille 26.6. 1957. Päätös kuului näin:
”1. Tyydytetään Suomen sosialidemokraattisen puolueen entisen johtajan Skogin pyyntö rahoituksesta poliittiseen taisteluun Leskisen taantumuksellista ryhmää vastaan sosialidemokraattisessa puolueessa.
2. Annetaan Valtion turvallisuuskomitealle tehtäväksi välittää käytettävissä olevin keinoin Skogille sata miljoonaa Suomen markkaa vuosien 1957–1958 kuluessa.”
Mitä tämä päätös tarkoittaa?
Sitä, että Neuvostoliiton kommunistinen puolue antoi rahaa käytettäväksi Sdp:n hajottamiseen. Summa on valtava, nykyrahassa 2,6 miljoonaa euroa.
Sosiaalidemokraatit Aarre Simonen (oik.), Emil Skog, Väinö Leskinen ja Aku Sumu kävivät pääministeri Urho Kekkosen luona 8. syyskuuta 1953. (KUVA: LEHTIKUVA)
Rahat sai käyttöönsä Sdp:n entinen puheenjohtaja kansanedustaja
Emil Skog, joka oli vasemmistodemari, Sdp:n puheenjohtajaksi valitun oikeistodemari
Väinö Tannerin vastustaja.
Pian tuon rahoituspäätöksen jälkeen Sdp:n eduskuntaryhmä hajosi ja myöhemmin Skog kumppaneineen perusti oman vasemmistodemarien puolueen. Riidan seurauksena Sdp, SAK ja TUL olivat hajalla kymmenkunta vuotta.
On todennäköistä, että Nkp:n johto pitkitti riitaa tekemällä myöhemmin samanlaisia rahoituspäätöksiä. Nkp:n muhkeissa varoissa nämä olivat murusia, mutta Suomen poliittisen elämän rahat sotkivat pitkäksi aikaa.
VARJO SUOMEN YLLÄ -kirjan merkitys suomalaiselle historiantutkimukselle avautuu vasta vuosien, ehkä vuosikymmenten päästä.
Moskovan arkistoista on tähän asti saatu niukasti aineistoa. On todellinen onnenpotku, että nyt julkaistaan satoja dokumentteja. Vanhimmat ovat vuodelta 1917 ja tuoreimmat vuodelta 1964.
Emme ole enää toisen käden tietojen varassa, vaan voimme omin silmin lukea, mitä Neuvostoliiton johto suunnitteli Suomen varalta esimerkiksi sodan aikana ja heti sodan jälkeen.
Historiantutkimus saa tästä kirjasta tuhdin annoksen uutta raaka-ainetta. Erityisesti tämä koskee Suomen ja Neuvostoliiton suhteita.
Nyt julkaistavat dokumentit eivät tuo kuitenkaan julki mitään mullistavaa uutta yksityiskohtaa.
Esimerkiksi tuo alussa mainittu raha-apu Sdp:n oppositiolle on tiedetty pitkään, mutta alkuperäisen dokumentin julkaisu lopettaa turhan arvuuttelun.
Nyt tiedetään luotettavasti, mistä oli kysymys ja miten tuohon aikaan toimittiin.
Tulevaisuudessa voidaan – jos niin halutaan tehdä – kirjoittaa vuodesta 1917 alkava ja 1960-luvulle asti ulottuva perusteellinen Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden historia, jossa voitaisiin vuorotellen käyttää suomalaisia ja neuvostoliittolaisia dokumentteja.
NÄIN PITÄISI tehdä. Paras joukkue tähän työhön muodostuisi uuden dokumenttikirjan tekijöistä.
Professorit
Timo Vihavainen,
Ohto Manninen ja
Kimmo Rentola ovat tehneet oivallisen pohjatyön, jonka ei soisi keskeytyvän.
Vihavainen ja Manninen ovat selittäneet niitä dokumentteja, jotka koskevat itsenäisyyden alkuvuosikymmeniä ja sota-aikaa.
Rentola on puolestaan käynyt läpi sodanjälkeistä aikaa mm. yöpakkasia, noottikriisiä, presidenttien valintoja ja keskeisten puolueiden ja poliitikkojen idänsuhteita.
Huimaa on esimerkiksi lukea, kuinka Suomen Moskovan-suurlähettiläs
Eero A. Wuori (sd) pyysi vuonna 1960 naapurilta tukea presidentti
Urho Kekkosen uudelleenvalinnalle.
”Neuvostoliiton on välttämätöntä tukea häntä kaikin puolin sekä hänen hankkeissaan että vaalikampanjassa, joka Suomessa on alkanut”, Wuori sanoi ja neuvoi vielä: ”Tuen on kuitenkin tapahduttava siten, etteivät oikeistopiirit voi käyttää sitä Kekkosta vastaan.”
Lähettiläs Wuorella oli myös omia pyrkimyksiä. Hän pohjusti aikeitaan päästä myös itse presidenttiehdokkaaksi. Haaveista ei tullut mitään, mutta Wuoren alkuperäinen pyyntö taisi sentään toteutua.
LUKIJAA täytyy varoittaa.
Nyt julkaistavat dokumentit eivät ole helppoa lukemista. Ne on aikanaan kirjoitettu
Stalinin ja muiden neuvostojohtajien käyttöön. Kielenkäyttö on kotoisin oudosta maailmasta, jossa räikeä propaganda ja viileä realismi vuorottelevat keskenään.
Silti rohkenen yllyttää kaikkia historianharrastajien sanan ääreen. Tällaista herkkua emme ole aikaisemmin saaneet.
On syytä pitää mielessä se, että Neuvostoliitto oli suurvalta ja diktatuuri, siis hirmuinen yhdistelmä rajanaapuriksi. Suurvallan ei tarvinnut piitata esimerkiksi siitä, että sen sanat ja teot olivat jatkuvassa ristiriidassa keskenään.
Toisaalta tulee sekin todistetuksi, kuinka kömpelö jättiläinen se oli ns. pehmeässä vaikuttamisessa. Suomeen suunnattiin kalliita ja raskaita propagandaiskuja, jotka eivät osuneet lainkaan maaliinsa.
Leniniä ja Stalinia esittävä kuva on väärennös vuodelta 1920. (KUVA: LEHTIKUVA)
:
Artikkeli tolla otsikolla löytyy erittäin arvostetusta brittimediasta nimeltään The Guardian.
Mutta nyt tiedän olevani 
