Olen aina uskonut jonkinlaiseen "jumalaan" lähinnä siksi, etten oikein osaa selittää universumin syntymistä ilman tarkoitusta tai "suunnittelua". Ihmiskunnan uskontojen kirjoituksia ja oppeja pidän lähinnä politiikkana ja jumalan vaikuttamista ihmiskunnan tapahtumiin taikauskona. Olen myös ajatellut, että tosiuskovaiset ovat joko lapsesta asti uskoon kasvatettu tai pohjalla olleita alkkiksia, jotka deliriumharhoissaan kokemien näkyjen johdosta luulevat löytäneensä jumalan.
Itselläni on ollut elämässä viimeiset pari vuotta pahasti syvenevä suvantovaihe, elämäntilanne on tänä vuonna kriisiytynyt niin pahoin, että jopa kys on pyörinyt mielessä. Paha olo on vaivannut, kunnes viimein romahdin arkisten askareideni keskeltä itkien polvilleni ja pyysin Jumalalta apua. Ajattelin mielessäni, että olen aina luottanut vain itseeni ja muihin ihmisiin, elänyt niinkuin parhaaksi näen, mutta nyt pyydän apua yliluonnolliselta, kun kukaan ihminen ei voi auttaa enkä kestä enää omia ajatuksiani. Ajattelin, että en ole pitänyt sinua(jumalaa) koskaan todellisena, mutta nyt pidän, koska pyydän aidosti apua. Pyysin apua lähinnä kestämään koettelemukseni, mitä hyvänsä onkaan tulossa. Pyytäessäni ajattelin, että Jumala onkin kuin on se vanhan testamentin pikkumainen persoona, joka on kykenevä vaikuttamaan tähän todellisuuteen ja auttaa vain heitä, jotka Jumalaa palvovat. Ajattelin myös samalla, että Jumala rakastaa minua ja kaikkea muita.
Tämän romahduksen/rukouksen jälkeen kokosin itseni ja jatkoin askareitani. Koin oloni hieman huojentuneen ja sain suunnattua ajatuksia positiiviseempaa suuntaa, ehkä hieman hämmästellen, että mitähän hevonpaskaa tuo itkukohtaus nyt oli. No tämän jälkeen alkoi sitten tapahtumaan kummia. Asiat, joihin en itse voi mitenkään vaikuttaa, alkoivat saada täysin odottamattomia käänteitä parempaan. Eräs pienempi juttu heti puolen tunnin sisään ja toinen isompi seuraavana päivänä. Vielä on paljon pielessä ja epävarmaa, mutta jos elämä tästä palaa raiteilleen, en voi välttyä ajatukselta onko Jumala sittenkin olemassa? Menevätkö asiat uudelleen pieleen, jos en palvele(käy siis kirkossa) ja pyydä apua jatkossa?
Tämä kaikki on helppo tietysti kuitata sattumana, mutta oikestaan se miksi tänne kirjoitan, on kysyäkseni uskovaisilta, millaiset kokemukset ovat teidät saaneet tulemaan uskoon? Onko minusta tulossa hihhuli? Kuuntelen musiikkia, joka ammentaa lyriikat lähinnä jumalanpilkasta, suurin osa ystävistäni on ateisteja, pitääkö minun kieltää itseltäni kyseinen musiikki ja lifestyle, jos tulenkin uskoon?
EDIT:
Nyt, kun on lueskellut enemmän ja alusta tätä keskustelulankaa ja olokin on parempi, on tullut pohdiskeltua aikaisempia ajatuksia. Kaikilla taitaa olla oma yksilöllinen näkemys siitä mikä jumala tai elämän tarkoitus on, kovasti vaihtelee minkä opin mukaan eletään. Ei kukaan kristitty elä oikeasti Raamatun oppien mukaan, ainakaan Suomessa, sillä se johtaisi kovin nopeasti tiilenpäitä lukemaan. Ei ole syytä muuttaa omia hengellisiä näkemyksiä tai elämäntapaa. Se on selvää ettei mitään interaktiivista henkiolentoa ole, vaikka hetken näin jo kuvittelin. Ymmärrän kyllä nyt huomattavasti paremmin myöhemmin uskoon tulleita. Sen verran jännät aikaikkunat sattui omalla kohdalla, että kokemus oli aika voimakas vaikkei mitään yliluonnollista tapahtunutkaan.
Mielestäni pelkästään tuo jo todistaa koko raamatun täysin arvottomaksi kirjaksi sillä se perustuu pelkästään subjektiiviseen tulkintaan jolla ei käytännössä ole mitään painoarvoa totuuden edessä. 
