- Liittynyt
- 16.12.2020
- Viestejä
- 271
Aina kun puhutaan siitä mitä kristinusko "on", ollaan mielestäni jo pahasti hakoteillä. Parin tuhannen vuoden aikana (toki kertomustraditiota peräisin paljon kauempaakin) konsiileissa muotoon parsittu, globaalisiti levinnyt ja eri kulttuureihin sopeutunut - tai eri kulttuureita itsellensä soveliaaksi sopeuttanut - kristinusko omaa loputtomasti erilaisia olemuksia. Sekulaarina Erkkinä tapaan ajatella, että kristinuskon luonne on yhtä häilyvä kuin on myös ihmiseläimen luonne. Ihminen on paradoksi suhteessa asettamiinsa ihanteisiin. Niin on myös kristinusko.
Mielestäni filosofi Gianni Vattimo kirjoitti osuvasti, joskin länsikeskeisesti todetessaan, että maallistunut länsi ilmentää kristinuskon olemusta. Länsimainen kulttuuri on rakentunut kiinteästi kristillisen tradition päälle. Ajan saatossa usko tuonpuoleiseen (tai ainakin kirkon opetukseen) on liudentunut, eikä kristinuskon merkitys arjessa näy suuremmin edes "uskovaisille" kirkkoon kuuluville. Kuitenkin kirkot kurkottelevat edelleen taivaisiin ja niistä haetaan edelleen esimerkiksi lohtua musertavan surun ja elämän umpikujien keskellä - riippumatta siitä kuinka irrationaalisiksi Raamatun kertomukset kenties koettiin ennen kriisin kohtaamista. Tapaan ajatella vattimolaisesti, että pohjimmiltaan kristinuskon oma oppi johtaa ajan saatossa sekularisaatioon ja auktoriteetin katoamiseen. Kristinusko taipuu enemmänkin lohtu- ja anteeksiantoautomaatiksi ja esteettisen kokemuksen tuottajaksi.
Yksittäisten raamatunkertomusten fundamentalistinen tulkinta houkuttaa aina pientä marginaalia. Uskallanpa väittää, että ns. valtakirkoissa nykypäivän papisto suhtautuu lähes poikkeuksetta raamatun kertomuksiin (etenkin VT) faabeleina ja pyrkimyksinä selittää ympäröivää maailmaa tekstien syntyhetken ymmärryksen valossa. Myös Raamatun lähetyskäskyyn suhtaudutaan papiston ja kristittyjen keskuudessa mielestäni nykyään kovin vaihtelevasti - enää toisia uskontoja ja kulttuureja ei lähdetä mielellään käännyttämään ja kolonisoimaan kuten vielä läpi 1900-luvun avoimemmin tehtiin. Sen sijaan yllä olevissakin viesteissä mainittu ikiaikainen "pahan ongelma" lienee teema, jota kukaan sielunpaimen ei pääse pakoon. Teemasta puhuttaessa ainakin omat pappistuttavani ja -läheiseni, toteavat usein, että eivät itsekään ymmärrä miksi pahaa tapahtuu. Salatut ovat Jumalan tiet. Selvästikään nykypäivän papisto ei tahdo lähteä julmuuden apologeetoiksi. Se lienee paras ratkaisu.
Mielestäni filosofi Gianni Vattimo kirjoitti osuvasti, joskin länsikeskeisesti todetessaan, että maallistunut länsi ilmentää kristinuskon olemusta. Länsimainen kulttuuri on rakentunut kiinteästi kristillisen tradition päälle. Ajan saatossa usko tuonpuoleiseen (tai ainakin kirkon opetukseen) on liudentunut, eikä kristinuskon merkitys arjessa näy suuremmin edes "uskovaisille" kirkkoon kuuluville. Kuitenkin kirkot kurkottelevat edelleen taivaisiin ja niistä haetaan edelleen esimerkiksi lohtua musertavan surun ja elämän umpikujien keskellä - riippumatta siitä kuinka irrationaalisiksi Raamatun kertomukset kenties koettiin ennen kriisin kohtaamista. Tapaan ajatella vattimolaisesti, että pohjimmiltaan kristinuskon oma oppi johtaa ajan saatossa sekularisaatioon ja auktoriteetin katoamiseen. Kristinusko taipuu enemmänkin lohtu- ja anteeksiantoautomaatiksi ja esteettisen kokemuksen tuottajaksi.
Yksittäisten raamatunkertomusten fundamentalistinen tulkinta houkuttaa aina pientä marginaalia. Uskallanpa väittää, että ns. valtakirkoissa nykypäivän papisto suhtautuu lähes poikkeuksetta raamatun kertomuksiin (etenkin VT) faabeleina ja pyrkimyksinä selittää ympäröivää maailmaa tekstien syntyhetken ymmärryksen valossa. Myös Raamatun lähetyskäskyyn suhtaudutaan papiston ja kristittyjen keskuudessa mielestäni nykyään kovin vaihtelevasti - enää toisia uskontoja ja kulttuureja ei lähdetä mielellään käännyttämään ja kolonisoimaan kuten vielä läpi 1900-luvun avoimemmin tehtiin. Sen sijaan yllä olevissakin viesteissä mainittu ikiaikainen "pahan ongelma" lienee teema, jota kukaan sielunpaimen ei pääse pakoon. Teemasta puhuttaessa ainakin omat pappistuttavani ja -läheiseni, toteavat usein, että eivät itsekään ymmärrä miksi pahaa tapahtuu. Salatut ovat Jumalan tiet. Selvästikään nykypäivän papisto ei tahdo lähteä julmuuden apologeetoiksi. Se lienee paras ratkaisu.
Viimeksi muokattu:
). Tappaminen nyt ainakin on ns. absoluuttinen paha, right? No ei ainakaan äärimuslimiliikkeissä, eikä sinällään ollut kirkon ristiretkilläkään, noitavainoissa jamitänoitanytoli. Itsemurha nyt ainakin on väärin: Japanilaisessa samurai-kulttuurissa ei nyt niinkään (eikä tietty noissa äärimuslimi/terroristiliikkeissäkään).

