Olen melko uskovaisen perheen kasvatti. Kirkossa käytiin pari kertaa kuukaudessa. Joulussa ja pääsiäisessä oli vahvasti uskonto ja kirkossa käyminen läsnä. Vielä teini-iässäkin tuli puolipakotettuna käytyä kirkossa kerran kuukaudessa. Lapsena ja varhaisteininä kristinusko kulki mukana sen kummemmin kyseenalaistamatta, mutta en muista koskaan tunteneeni minkäänlaista yhteyttä mihinkään jumaluuteen. Sitä vain meni virran mukana ja kuvitteli olevansa samassa uskossa perheen kanssa. Myöhemmässä teinivaiheessa alkoi kriittisyys heräilemään enemmän, mutta ei niitä ajatuksia voinut kotona käsitellä. Oli ahdistava ajatus, että tuottaisin pettymyksen läheisille sillä, että en osaa uskoa jumalaan. Meni vuosia, etten uskaltanut nostaa asiaa esille, kunnes joskus vähän yli 20-vuotiaana päätin erota kirkosta ja siitä myös vanhemmille ja sisarille ilmoitin. Olo oli helpottunut, vaikka selvästi harmia aiheutinkin. Vanhemmille sukulaisille ei missään vaiheessa ole asiasta kerrottu.
Oman kokemukseni mukaan uskonnon "pakkosiirtäminen" omille lapsille on henkistä väkivaltaa. Jos joku vanhemmalla iällä haluaa alkaa harjoittamaan jotain uskontoa, niin ei siinä mitään. Tuntuu vain käsittämättömältä, miten fiksutkin ihmiset voivat lähes sokeasti seurata jotain tiettyä uskontoa kaikkine rituaaleineen ja ajatella juuri sen oman uskonsuuntauksen olevan se, miten uskontoa olisi parasta harjoittaa.
Ajatus jumalasta, joka vaatii itsensä palvomista vailla minkäänlaista todistetta (en laske raamattua todisteeksi) hänen itsensä olemassaolosta, ikuisen rangaistuksen uhalla, tuntuu vastenmieliseltä. Ajatus siitä, että jonkin maailman mittakaavassa mitättömän asian puolesta rukoilemalla ja anelemalla yritetään saada sen synnittömän Suuren Kaikkivaltiaan apua omiin pikku ongelmiin, samalla kun maailmassa on niin paljon oikeaa hätää ja kärsimystä, tuntuu groteskilta. Samoin se, että kiitetään jostain hyvin menneestä päivästä illalla samalla kun toisilla ei ollutkaan yhtä paljon siunausta ja suojelusenkeliä mukana vaikka oman lapsen kuollessa tai jonkun isompaa joukkoa koskevan katastrofin kohdatessa.
Lähtökohtaisesti yritän toimia kanssaeläjiäni kohtaan ystävällisesti ja humaanisti, enkä odota tai vaadi siitä mitään palkintoa kuoleman jälkeen keneltäkään, enkä miltään. Kuoleman yritän hyväksyä osana elämää ja toivottavasti osaan arvostaa elettyä elämää loppuun saakka ilman että kääntyisin kuolinvuoteella anelemaan ikuista jatkoaikaa joltain korkeammalta voimalta.
Oman kokemukseni mukaan uskonnon "pakkosiirtäminen" omille lapsille on henkistä väkivaltaa. Jos joku vanhemmalla iällä haluaa alkaa harjoittamaan jotain uskontoa, niin ei siinä mitään. Tuntuu vain käsittämättömältä, miten fiksutkin ihmiset voivat lähes sokeasti seurata jotain tiettyä uskontoa kaikkine rituaaleineen ja ajatella juuri sen oman uskonsuuntauksen olevan se, miten uskontoa olisi parasta harjoittaa.
Ajatus jumalasta, joka vaatii itsensä palvomista vailla minkäänlaista todistetta (en laske raamattua todisteeksi) hänen itsensä olemassaolosta, ikuisen rangaistuksen uhalla, tuntuu vastenmieliseltä. Ajatus siitä, että jonkin maailman mittakaavassa mitättömän asian puolesta rukoilemalla ja anelemalla yritetään saada sen synnittömän Suuren Kaikkivaltiaan apua omiin pikku ongelmiin, samalla kun maailmassa on niin paljon oikeaa hätää ja kärsimystä, tuntuu groteskilta. Samoin se, että kiitetään jostain hyvin menneestä päivästä illalla samalla kun toisilla ei ollutkaan yhtä paljon siunausta ja suojelusenkeliä mukana vaikka oman lapsen kuollessa tai jonkun isompaa joukkoa koskevan katastrofin kohdatessa.
Lähtökohtaisesti yritän toimia kanssaeläjiäni kohtaan ystävällisesti ja humaanisti, enkä odota tai vaadi siitä mitään palkintoa kuoleman jälkeen keneltäkään, enkä miltään. Kuoleman yritän hyväksyä osana elämää ja toivottavasti osaan arvostaa elettyä elämää loppuun saakka ilman että kääntyisin kuolinvuoteella anelemaan ikuista jatkoaikaa joltain korkeammalta voimalta.