Tiedän, että turpaan tulee, mutta pakko tämä on naputella. Miksi, koska uskon vakaasti, että joku voisi tästä hyötyä niin halutessaan.
Kuvaus miehestä, jonka elämänvaiheet löytyvät maailman luetuimmasta kirjasta ja joka oli Israelin hallitsija sen ollessa vauraimmillaan, antaa kattavan kuvauksen maallisesta onen etsimisestä.
Kuningas Salomo tunnettiin viisaimpana miehenä joka oli koskaan syntynyt ja hänen neuvojaan ja tuomarin toimeensa tultiin kuulemaan kauempaakin.
Salomon voiteli kuninkaaksi (näkyvänä tekona israelin Jumalan tahtona) pappi ja hän rakensi loppuun Jumalan temppelin, jonka isänsä Daavid oli aloittanut. Nuorempana Salomolla oli elävä suhde israelin Jumalaan (tätä en tähän ala avaamaan).
Salomo teki ja teetätti työtä ja rakensi israelin korkeimpaan materialistiseen loistoonsa.
Valta ja mahdollisuus tehdä mitä ikinä mielii sai Salomon kuitenkin lankeamaan. Hän itse muotoili asian niin, ettei hän kieltänyt sydämeltään mitään mitä ikinä se sitten himoitsikaan.
Naisten kanssa homma lähtikin ihan huolella käsistä ja hänen haaremiinsa kuului tuhatkunta vaimoa ja jalkavaimoa.
Myös viinin ilot sekä kaikki muutkin asiat mitä tavallisen miehen rajoitukset vallan,rahan,aseman ja viisauden suhteen eivät koskeneet, tulivat tutuiksi.
Kaikkea tätä kylliksi koettuaan hän päätyi tunnettuun johtopäätökseensä: Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta.
Oma uurastus ja onnellisuuden tavoittelu itseään toteuttamalla/hemmottelemalla toi ahdistuksen onnen sijaan. Vaikka hän teki ja toteutti kaiken tahtomansa ja koki myös tyydytystä teoistaan, niin mitään häntä itseään pysyvästi hyödyttävää tai tarkoitusta elämälleen hän ei siitä saanut.
Se sama "tässäkö tämä kaikki nyt sitten on" olotila oli siis tuttu jo 3000v ennen Sartrea, jonka eksistentialistinen ahdistus ja epätoivo elämän mielettömyyden suhteen kirjoitettiin myös vauraissa oloissa pariisin katukuppiloissa.
Saarnaajan kirja on aika raskasta luettavaa. Se piirtää kuvan miehestä, joka aiemmin kulki Jumalansa kanssa, mutta päätyi palvomaan itseään ja tavoittelemaan onnea omien halujensa täyttämisen kautta. Salomo tietää ja tuntee Jumalan lait edelleen ja jopa opettaa niitä ja kehottaa toisia niitä noudattamaan, mutta itse lipeää niistä pois.
Elämänsä lopulla Salomo kääntyi täysin Jumalaa vastaan ja rakensi epäjumalien uhripaikkoja ja kävi palvomassa niitä. Mies, joka elämänsä hyvän alkutaipaleen aikana "tehden sitä mikä on hyvää Herran silmissä" sai nähdä kuningaskuntansa kasvavan loistoonsa, päätyi lopulta edistämään epäjumalan palvomista koko kansakunnan osalta ja tekemään "sitä mikä oli pahaa Herran silmissä" ja lopulta johti sen hajaannukseen ja tuhon tielle.
Salomon vierasmaalaiset vaimot (joiden ottamisen Jumala oli selkeästi kieltänyt) houkuttelivat Salomon palvelemaan omia jumaliaan. Nautinnon lähteistä tuli tuhon välikappaleita ja Salomo kirjoittikin osuvasti: Minä havaitsin: Kuolemaakin katkerampi on nainen. Hän on pyydys, hänen sydämensä on ansa, hänen kätensä ovat kahleet. Jumalalle mieluinen hänet välttää, mutta synnintekijä takertuu hänen verkkoonsa.
Salomo tiesi syvintä olemustaan myöten miltä tuntuu kun herkulliselta näyttänyt ja hyväntuoksuinen oman onnen tavoittelun omena muuttuu tuhkaksi suussa pian se puraisemisen jälkeen. Kaiken vaivannäkönsä jälkeen hän huomaa, ettei saanut mitään pysyvää aikaan, ei mitään joka häntä kovin kauaa hyödyttäisi. Salomon neuvo "älä ole liian vanhurskas, äläkä liian paha vaan löydä kultainen keskitie" ei sekään auta kuin ääripäiden ansojen välttämiseen.
Se, että "maailman onnellisimmassa maassa" elämänsä työtä tehnyt kunnollinen perheenisä päätyy itsemurhaan ei oikein sovi "miehen elämän onni = upea nainen,talo, työ ja paljon rahaa" yhtälöön. Mutta onhan ajatus siitä, että olen mitätön hiukkanen loppumattomassa maailmankaikkeudessa miljardien ja taas miljardien toisen vastaavien hiukkasten kanssa ja elän hetkisen, jonka jälkeen muutun tomuksi ja katoan ikuisiksi ajoiksi täysin kestämätön ajatus. Mitä väliä millään on, jos kaikki on tässä, tämä lyhyt elämä ja sittenkaikki on osaltani ohi, riippumatta siitä miten sen elin. Toki, jos tämä olisi fakta niin olisin sen valmis hyväksymään ja moni tuntuu sitä faktana pitävänkin, mutta onko se?
Väitän, että ahdistus ja epätoivo hyvinvoinnin keskellä johtuu siitä, että ihminen on asettanut itsensä oman elämänsä herraksi Kaikkivaltiaan sijaan. Ihminen on luotu elämään Jumalan yhteydessä, toteuttamaan Hänen tahtoaan ja antamaan Hänelle kunnian, joka Jumalalle luonnostaan kuuluukin. Tämä alamaisuudessa eletty koko elämänkirjon läpäisevä yhteys Jumalaan tuo toteutuessaan myös ilon ja rauhan sekä kokemuksen elämän mielekkyydestä, vaikka elämä olisi (no tietenkin on) enemmän tai vähemmän kauheaa toisinaan.
Tarkoitus ei ole herättää tästä sen enempää keskustelua uskosta ja sitä voi halutessaan vaikka jatkaa alueen toisessa threadissa. Tahdon vain kutsua kyseenalaistamaan ja etsimään totuutta itse, koska mielestäni elämä valuu hukkaan, jos tarkoitus puuttuu, eikä sen tarvitse mennä niin.