Juhana Vartiainen kolumni: Kullankallis maataloutemme
Suomen julkistalous on jättiläismäisen ongelman edessä. Valtionvelka kasvaa jo nyt n. 5 miljardia joka vuosi, ja varsinainen väestön ikääntymisestä johtuva hoivakustannuspommi on vasta edessä 2020-luvulla. On herttaisen epävarmaa, kykenemmekö nostamaan työllisyysastetta ja työllisten määrää niin nopeasti, että saamme julkisen velkaantumisen hallintaan.
Siksi on käytävä läpi kaikki julkiset kuluerät ja arvioitava armottoman kriittisesti kaikkien menojen perusteluja.
Maatalouden tuki on ilman muuta yksi tällaisen kriittisen tarkastelun kohde (suosittelen Luonnonvarakeskuksen hienoa julkaisua Suomen maa- ja elintarviketalous 2016-2017). Maataloutta tuetaan Suomessa laskutavasta riippuen 2,1 – 2,6 miljardilla eurolla. Tuki tulee sekä EU:lta että kansallisesta budjetista. Kotimaisen tuen osuus on noin miljardi euroa.
Maataloutuottajat ovat siis virkamiehiä
Koska tiloja on noin 50 000, tuki tilaa kohti on peräti 40-50 tuhatta euroa, siis joka vuosi. Maatalouden työllisiä on noin 65 000 eli jokaista maatalouden työllistä tuetaan vuodessa noin 32-40 tuhannella eurolla.
Summat ovat todella suuria — julkiselle vallalle koituva maatalouden kustannus per työllinen ei jää kauas matalapalkkaisen julkisen sektorin työntekijän kustannuksesta. Maataloustuottajat ovat siis oikeastaan virkamiehiä.
Maataloussektorin kannattavuus on niinikään karua luettavaa. Maatalouden tuotot yltävät noin 4 miljardiin, ja se ei aivan riitä kattamaan edes niitä kuluja, jotka koituvat tuotantotarvikkeista, energiasta, koneista ja vuokrista ja vakuutuksista. Kokonaiskustannukset ovat 7 miljardin luokkaa.
Tuottajat siis elävät julkisella tuella ja harjoittavat tappiollista maataloutta. Vaikka luonnehdinta voi kuulostaa ilkeältä, olemme luoneet eräänlaisen arvoa tuhoavan — siis Suomea köyhdyttävän — sovhoosin. En tiedä toista maata, jossa maataloutta tuettaisiin yhtä avokätisesti.
Kun suorat tuet suhteutetaan maatalouden nettoarvonlisään, Suomi on niinikään aivan omassa sarjassaan 140 prosentin lukemallaan. Euroopan Unionin keskiarvo on 38 prosenttia ja miltei kaikki muut maat ovat reilusti 100 prosentin alapuolella.
Mitä pitäisi tehdä?
Viheliäisten keskimääräisten kannattavuuslukujen taakse kätkeytyy kuitenkin eroja eri sektorien ja tietysti eri tilojen välillä. Koska tukea on vuosien varrella nostettu avokätisesti, rakennemuutospaine on ollut liian vähäinen.
Olisikin viisasta supistaa tukia, antaa kannattavien toimintojen laajentua ja samalla ajaa alas pahimmin tappiollisia tiloja. Samalla olisi maatalouskin pakotettu hakemaan arvonlisää korkeasti jalostettujen, brändättyjen tuotteiden markkinoilta. Tätä suosittelee myös Luonnonvarakeskus yllä mainitussa julkaisussaan (s. 19). Ruotsi leikkasi maataloustukea reippaasti jo 1960- ja 1970-luvuilla, minkä tuloksena korkeasti jalostettujen tuotteiden osuus maan elintarvikeviennistä on 59% kun se meillä Suomessa on vain 39%. Omavaraisuusaste toki laskisi jonkin verran, mutta pärjäisimme ilman muuta esimerkiksi 50% omavaraisuusasteella nykyisen 80-90 prosentin sijasta. Olisi viisasta siirtää maataloustuotantoa Etelä-Suomeen.
Näin toimien saisimme vahvemman julkistalouden ja myös lisää talouskasvua ja hyvinvointia, koska osa nyt tappiolliseen tuotantoon sitoutuneesta työvoimasta olisi kannattavan elinkeinoelämän ja miksei työvoimapulaisen hoivasektorinkin käytettävissä. Kaikki voittaisivat. Täysi elintarvikeomavaraisuus ei ole arvo sinänsä.
Huoltovarmuus – kyllä!
Maataloustuen puolesta on esitetty monenlaisia perusteluja, ja erityisesti on vedottu huoltovarmuuteen. Sen ylläpitämisessä onkin järkeä. Turvallisuustilanne saattaa kärjistyä, ja minustakin on järkevää ylläpitää jonkinlaista ruoan tuotannon kapasiteettia ja osaamista.
En kuitenkaan ole missään nähnyt laskelmaa, jolla juuri nykyistä korkeaa omavaraisuuden tasoa kyettäisiin perustelemaan. Epäilen, että jos sellainen laskelma olisi mahdollista esittää, sen olisivat maatalouden edunvalvojat jo julkistaneet.
Ottaisin sata kertaa mieluummin vahvemman julkistalouden, yhdistettynä hyvään kriisiajan suunnitelmaan ja riittävään maatalouden tutkimukseen. Ei huoltovarmuus edellytä rauhan aikana ylituotantoa tai omavaraisuutta. Sen sijaan se edellyttää hyvää varautumista ja kykyä tarvittaessa nopeastikin nostaa tuotantoa. Tämä edellyttää ennen kaikkea suunnittelua, alan tutkimusta sekä varmuusvarastoja. Modernit metsäkoneet raivaavat merkittävänkin määrän uutta peltoa nopeasti.
Ota kiinni mistä saat – kaikki argumentit kelpaavat
Huoltovarmuudessa on siis periaatteessa järkeä, mutta senkin nojalla on vaikea perustella nykyistä tukitasoa. Maataloustukia perustellaan kuitenkin sarjalla muitakin argumentteja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Tässä muutamia suosittuja esimerkkejä:
”Maatalous vahvistaa vaihtotasetta koska ei tarvitse tuoda ruokaa ulkomailta”. Vaihtotase tuskin on kovin merkittävä talouspolitiikan rajoite ylipäänsä, mutta aivan vuorenvarmoja voimme olla siitä, ettei maataloustuki vahvista ulkoista tasapainoamme. Vaihtotasehan on koko kansantalouden kaikkien sektoreiden yhteenlasketun säästämisen summa. Maataloustuki aiheuttaa julkistaloudelle lähes miljardin euron lisäalijäämän eli pienentää säästämistä. Lisäksi se sitoo kannattamattomaan tuotantoon n. 65 000 ihmistä, joista iso osa voisi arvonlisän tuhoamisen sijasta olla tuottavassa työssä ja joista osa ilman muuta olisi omalta osaltaan lisäämässä vientiteollisuuden resurssipohjaa.
”Maatalous työllistää suoraan 65 000 ja välillisesti 350 000 ihmistä”. Tämäkin perustelu on nurinkurinen. Työllisyyshän on kansantaloudellinen kustannus, ei hyöty. Jos haluaisimme maksimoida maatalouden työllisyyden, kieltäisimme traktorit (ja olisimme vieläkin köyhempiä). Jos maataloutta harjoitettaisiin robotein, olisimme vauraampia, koska osa nyt tappiolliseen toimintaan sidotusta työvoimasta olisi hyödyllisessä työssä arvonlisää ja siten verotuloja tuottamassa. Mitä vähemmän tappiollinen toiminta sitoo niukkaa työvoimaamme, sen parempi.
”Tuet eivät ole avokätisiä koska viljelijöiden tulotaso on heikko”. Monet tuottajat ovat tunnetusti ahtaalla. Tämäkään ei ole perustelu nykyisen tukijärjestelmän puolesta. Päinvastoin, sehän osoittaa juuri tukijärjestelmän aiheuttamaa valtavaa kansantaloudellista tappiota! Verotamme siis ensin miljardi euroa ihmisiltä pois (eli aiheutamme heille yli miljardin hyvinvointitappion), ja käytämme sitten nämä rahat tavalla, joka ei tuota edes viljelijöille hyvinvointia. Hyvinvointia todella palaa ilmaan.
Miksi ihmeessä perheviljelmämuoto?
Maatalous on pääomaintensiivinen ala, jonka kannattavuudessa on suuria vaihteluita ja jonka tuotantoa voidaan suunnata monilla eri tavoilla. Siksi on lähes järjenvastaista, että maatalouspolitiikassa on jonkinlaisessa Akseli Koskela -hengessä haluttu jääräpäisesti pitää kiinni perheviljelmämuodosta.
Kun riskit ovat suuria, investointeja tarvitaan ja diversifiointi on olennaista, olisi tietysti järkevää, että maataloutta harjoittaisivat suuret yritykset. Ne voisivat monipuolistaa tuotantoaan, niin ettei oltaisi riippuvaisia vain maidosta, lihasta tai yhdestä kasvista. Monipuolinen tuotepaletti suojaisi yhden tuotteen hintaheilahteluja vastaan. Suurilla tuottajilla olisi myös paremmat mahdollisuudet investoida korkean arvonlisän tuotekehittelyyn.
Julkistaloudessa on priorisoitava
Maatalousmenojen kritiikki tulkitaan usein jonkinlaiseksi maatalouden vastaisuudeksi, mutta siitä ei ole kysymys. Maatalousmenot kilpailevat valtion budjetissa kaikkien muiden menojen kanssa. Olemmeko todella sitä mieltä, että leikkaamme mieluummin kouluista, yliopistoista, päivähoidosta, maanpuolustuksesta ja lastensuojelusta ennen kuin suostumme järkeistämään maataloutta? Tätä pitäisi kaikkien vastuullisten poliittisten puolueiden pohtia.
Ja tukipellot siis kyseessä (eli ei offtopic 
