En pysty näkemään, mitä hyötyä markkina-arvoista keskustelu aihepiiriin lopulta tuo. Ja vaikka sitä kävisi vain "tieteellisestä mielenkiinnosta", on kyseessä sellainen miinakenttä, jolla on suuri riski aiheuttaa aivan turhaa vastakkainasettelua, ja vinouttaa ajattelua.
Oma mielenkiinto kohdistuu ainoastaan tähän. Lähtien jo siitä biologisesta asiasta, että munasolu on arvokas ja niitä on rajallisesti. Siittiöt puolestaan ovat liki arvottomia ja inflaatio juoksee koko ajan, kun tuotantotahti on miljoonia päivässä. Ei ihminen voi olla niin erityinen laji, etteikö parinvalintaa tapahtuisi melko paljonkin. Näistä asioista johtuen on täysin loogista päätellä, että miesten välille muodostuu kilpailua ja naiset ovat valikoivampia. Miesten "ranking" on muodostettava jotenkin.
Miinakenttä siinä mielessä, että kaikki loogiset päättelyketjut päätyvät ennemmin tai myöhemmin jonkunlaiseen umpikujaan, koska ihmiset eivät ole koneita, joille voisi aina laskea tarkan luvun, että milloin natsaa ja milloin ei ole toivoakaan. Siltikin onko olemassa jotain vaihtoehtoista teoriaa, joka kuvaisi pariutumisen toimintaa paremmin, tai tarkemmin? On mielestäni vähän laiskaa ajatella siten, vaikka pitääkin paikkaansa, että kunhan vaan yrittää tarpeeksi kauan, niin pitäisi natsata. Volyymi kertaa tuuri.
Vaikka Tinderiä aina haukutaan, niin ilmentäähän se mielestäni tätä luonnonvalintaa oikein hyvin. Sukupuolijakauma on turhan isosti vinksallaan, mutta ei se oikeassa elämässäkään ole lähimainkaan 50-50. Kun Tinderissä vaihtoehtoja on käytännössä katsoen rajattomasti, niin intuitiivisesti naisten valikoituvuus myös ilmenee korostuneesti. Mikäli neuvona tähän on, että lähde parhaimmalta markkinapaikalta pois, niin sehän vain kertoo, että oma markkina-arvosi on sen verran alhainen, että kannattaa tarkastella vaihtoehtoisia tapoja ja paikkoja tavata ihmisiä, jossa tämä korostunut valikointi ei ole niin vahva.
Aivan erinomainen teksti modernin pariutumisen haasteista ilman markkina-arvohöttöä oli esim. tässä Derzulla:
Allekirjoitan minäkin tämän listan. Erityisesti tuon viimeisen kohdan, että yksinasuminen ja samalla eroaminen ei ole juuri laisinkaan sosiaalisesti kummeksuttavaa ja taloudellisesti monelle ihan mahdollista. Voisi jopa hieman äkkijyrkästi todeta, että miehiä ei oikein tarvita enää resurssien tuojiksi, ei turvaksi, ei oikein mihinkään. Ja/Tai vaatimustasot näille ovat kasvaneet.