Elämääni aiheuttaa ahdistusta ja pettymystä tällä hetkellä suunnattomasti se, että vaimo on lihonut viimeisen parin vuoden aikana parikymmentä kiloa, eikä lihomiselle näy loppua. Olen hienovaraisesti yrittänyt viestittää, että hoikempana olisi helpompaa, mutta ilmeisesti olen ollut liian hienovarainen, koska asiantila vain pahenee.
Seurustellessa ja vielä naimisiin mennessäkin vaimo oli mallinmitoissa. Kyseessä oli todella kuuma pakkaus, ja yritin saada häntä toisinaan kiusallani lähettämään alastonkuviaan johonkin miestenlehteen tms. (Sen verran huonolla itsetunnolla olen varmaan varustettu, että olisin lähettänyt, jos hän olisi suostunut, sillä hiveleehän se itsetuntoa seurustella sellaisen kanssa, jonka perään kaikki kuolaavat.) Vielä ensimmäisen lapsen syntymänkin jälkeen hän piti itsestään huolta, ja tuntemattomien treffikutsuja sateli, mutta toisen lapsen jälkeen hän vain jotenkin lopetti vartalostaan huolehtimisen. Sen sijaan, että raskauskilot olisivat lähteneet, niitä tuli ja tulee vain lisää.
Tähän liittyy tietenkin puolestaan seksin määrän merkittävä väheneminen. Hän kyllä yhä antaa pillua, mutta se menee lähinnä sarjaan ”aviollisen velvollisuuden täyttäminen”. Nyt edellisestä kerrasta on kuukausi. Enää moneen vuoteen hän ei ole osoittanut himoitsevansa minua esim. tarttumalla munasta tai suutelemalla intohimoisesti, edes seksin aikana. Lisäksi, olen sanonut hänelle, että nuolen mielelläni pillua vaikka joka päivä, ja ehdotinkin sitä vielä viime vuoteen asti useamman kerran viikossa, mutta hän tarttui/tarttuu tarjoukseen ehkä noin kerran kuukaudessa.
Tästä kaikesta on seurannut se, että minäkään en enää halua häntä seksuaalisesti. Lähtötilanne oli niin kuuma, että ensimmäiset kymmenen liikakiloa eivät vielä latistaneet haluja, vaan lääpin häntä ja kehuin hänen ulkonäköään useita kertoja päivässä, kuten aiemminkin, mutta nykyisin tuntuu, että entinen seksiunelma on vain pelkkää mahaa ja reittä. No, kyllä se pillu puutteessa elävälle monogamistille silti maistuu silloin, kun sitä on tarjolla.
Tilanne tuntuu kuitenkin täydeltä vankilalta. Tunnen oloni petetyksi. Aloin seurustella ja menin naimisiin seksijumalattaren kanssa, mutta nyt samassa talossa lihoo möhkäle, jota lihominen ei tunnu lainkaan haittaavan, ja joka ei ole osoittanut haluavansa minua useaan vuoteen. Voiko toiselle vain sanoa päin naamaa, että laihduttaisit? Tai, että minua ahdistaa, kun olet päästänyt itsesi tuohon kuntoon? Miten se tehdään niin, että ei loukkaa toista ja saa samalla niskaansa syyllistystä siitä, että yrittää muokata toista mieleisekseen? Vai pitääkö tilanteesta vain kärsiä siihen saakka, että lapset ovat tarpeeksi isoja, ja voi lähteä itsekin etsimään onneaan jostain muualta (mikäli eturauhassyöpä ei ole vuosia puutteessa elänyttä miestä siihen mennessä korjannut)? Vaikka tunnen itseni petetyksi, niin pettäminen ei ole ratkaisu jo pelkästään siitä syystä, että en ole sellainen ihminen, joka pystyy pelkkään seksisuhteeseen kenenkään kanssa. Ei tässä toisaalta tekisi mieli elää suurta osaa elämästään runkkarinakaan. Vaimon lihominen ja seksinpuute aiheuttaa elämään kuitenkin ihan turhaa aggressiota ja kireyttä, joka heijastuu kaikkeen. Lapsillekaan ei osaa olla niin lempeä, kun parisuhde tekee tyytymättömäksi. Kateellisena katson joidenkin tuttujen vaimoja, jotka ovat säilyttäneet pantavuutensa, vaikka kantavat esim. perheidensä kotitöistä paljon suuremman vastuun kuin oma vaimoni. Siitä, että aika ei riittäisi muuhun kuin kodinhoitamiseen ei todellakaan ole meidän tapauksessa kyse.
Ei tunnu hyvältä elää elämäänsä muistellen mennyttä onnea ja haaveillen tulevasta, mutta mitä tässä voisi muuta tehdä? Onko siellä joku, joka olisi joskus ollut samassa tilanteessa, tai muuten osaisi antaa viisaita neuvoja tilanteeseen? Tiedän, että jos kirjoittaisin tämän naisvaltaiselle palstalle, saisin niskaani kliseillä kuorrutetun syyteryöpyn pinnallisuudesta jne. Pinnallinen tai ei, haluaisin ennen kaikkea olla onnellinen ja rehellinen.
Aika seksikeskeinen elämä saisi olla, että tuota mallia haluaisi toteuttaa.
Turha vetää sitä luonnollisuuskorttia omaa elämäntapaa tai arvomaailmaa tukeakseen, olkoot rehellisesti sellainen kuin on.
