Parisuhteen kiemurat

[maitopurkki]

@punaparoni

Ja sit suhteen jälkeen sitä omaa aikaa, tasan niin kauan kuin tarvitset. Laastarisuhteet ei ainakaan itseä auta vaan pitkittävät vaan palautumista

Tämä tässä näin

Huomiota muista hakeva, minua häpeävä itsetunto-ongelmainen naikkonen, joka ei edes miesporukoihinsa päästänyt, vaihtui täyshulluun narsistipiirteiseen, jota kesti joku kuukausi.

En suosittele kenellekkään, ei vaikka miten imuttaa hyvin ja huolehtii pienen hetken.

Spoilerissa hirvee tilitys, ajatus suoraa tekstiksi päräytettynä, ei kannata lukea

Spoileri

Edit: ensimmäisen kanssa varmaan osa ongelmista johtui osittain omasta mustasukkaisuudesta ja yleisestä erosta läheisyydenhaluissa. Mulla hyppi sydän rinnasta aina naiseni nähdessä ja möksähtelin jos en saanutkaan halata, mihin lisäsi päälle naisen lisääntyneen seurahakuisuuden niin homma oli jo läts. Olen järkeillyt että joko mä olin liian lälly, tai sitten oikeasti nainen meni niihin porukoihin, koska en enää parin vuoden jälkeen ollut se, mitä hän halusi. Vaihtoehtoisesti saattaa olla, että naikkonen vaan halusi miesten imartelevan häntä, koska itsetuntonsa ei ollut varsinaista rautaa. Lopputulokseen asiasta en ole vieläkään päässyt, enkä oikeastaan kyseiseen henkilöön ole uhrannut ajatusta erityisesti. Ikävä on vieläkin, joka vaikeuttaa rationaalista ajattelua liiaksi.
Tällä hetkellä suunnitelmissa nautiskella sinkkuudesta, vähän opetella taas puhumaan naisille viestitse, kun itse olen livemiehiä paremminkin, mutta korona.

 

[Gadus morhua]

Tämän viestin kirjoittamista olen jo miettinyt pitkään ja nyt lopulta rohkaistunut tämän tekemään. Tämä on iso juttu itselle avautua asiasta edes jonnekin. Toivottavasti edes joku jaksaa tämän lukea.

Jaksoin lukea kirjoittamasi, mutten ihan jokaista vastausta. Voi olla siis jo todettu, mutta kerrohan nämä samat asiat puolisollesi. Parisuhde on parisuhde eli nimensä mukaan lähtökohtaisesti kahdenkeskeinen dialogi. Hän on varmasti vähintään yhtä surkea lukemaan ajatuksia kuin sinä. Tsemppiä ja rohkeutta!

Yleisellä tasolla on pakko sanoa sekin, että nyt on tämä kulkutauti ja sen aiheuttamat muutokset yhteiskunnassa. Ei anneta niiden siirtyä mukamas toisen syyksi.

Ja vielä samaan hengenvetoon: löytyyköhän sitä täydellistä unelmien prinssi uljasta tai sitä märkien päiväunten DD-kuppibimboa? Vai kantsisko vaan yrittää ja sovitella? Makuja on monia.

 

[kibe]

Näin omasta vinkkelistä, muutaman kuukauden ikäisen muksun kanssa eroaminen olisi katastrofi kaiken suhteen jos sellainen tapahtuisi. Punaparonin tilassa en hirveästi epäröisi erota ennen lapsia. Pieniä ongelmia on jokaisessa suhteessa, ellei niitä padota pinnan alle. Mutta jatkuvaa pahaa oloa ei korjaa mitkään keskustelut tai terapiat. Näkisin onnistuneen parisuhteen niin, että on huonoja hetkiä joskus, loistavia joskus ja perus arki tasaisen miellyttävää.

 

[Jurppii]

@punaparoni

Kyllä tuo siltä kuulostaa, että homma alkaa olemaan taputeltu. Mutta toisaalta tuossa iässä ja tuolla taustalla teillä molemmilla on vielä elämä edessä. Nää saattaa tuntua pintapuolisilta asioilta mutta itekin raivoisana treenaajana tiedän, että se on elämänarvo ihan siinä missä moni muukin. Ja jos kotona oleva toinen sotii vahvasti omia arvoja vastaan, ärsyttää ja jopa hävettää (mikä nyt ei enää ehkä ole aiheellinen tunne) niin se tuhoaa suhteen. Salilla viihtyvä huomaa nopeasti löytävänsä sieltä salilta kotona olijan vastapainoksi ihmisiä, joiden kanssa oma "maailmankuva" osuu paljon paremmin yksiin jne.

Eikä sillä ole mitään tekemistä kulissien tai hifistelyn kanssa jos se oikeasti on sille toiselle tärkeä juttu. Se on sitten eri asia jos aletaan vaatimaan, että äijällä pitää olla palaa ja sixpackia vaikka ite lähinnä vedetään siideriä.

 

[Cereal killah]

Onhan tuossa @punaparoni selvästi kerennyt analysoimaan omaa tilannettaan ja tehnyt ihan oikeansuuntaisia päätelmiä. Ja kun tässä on paljon tullut tekstiä ylle, niin en itsekään pistä mitään pitkää jaarittelua, lähinnä se havainto minkä kirjoittaja itsekin laittoi rivien väliin: eli että otettu lukiossa suunnilleen se ensimmäinen toisesta sukupuolesta joka tulee vastaan (pätee varmaan molempiin). Ja sitten on pärjätty ihan hyvin niin kauan kuin arvot on luokkaa "opiskelupaikka, rahaa, materiaa" jne. Olisihan se voinut toki säkällä osua. Kuten kirjoittaja huomannut itsekin, niin taustalla päätösten puutteeseen on pitkälti muutoksen pelko, luopumisen pelko ja muut vastaavat.

Kyllä tekstistä paistaa, että nyt olisi aika ruveta elämään ihan omaa elämää, ja hankkia ihan ensi alkuun sen verran elämänkokemusta että lakkaa välittämästä siitä mitä muut voisi ajatella. Tai että antaa nalkutuksen mennä niin syvälle että pohtii tosissaan olevansa huonompi ihminen kun ei panosta treenaamiseen ja ruokavalioon samalla tavalla. Ihmisen on joka tapauksessa tarkoitus tehdä elämässään muutakin kuin töitä tai kulissisuhteen ylläpitoa. Ota se hyvänä asiana, että on pitkä suhde taustalla, ota taukoa naisasioiden ihmettelemisestä ja löydä maailmasta sellaisia asioita mitkä itseä oikeasti kiinnostaa. Toki pari pykälää helpompaa kunhan ns. pandemia hälvenee.

 

[Erkki_erikeepperi]

Tämän viestin kirjoittamista olen jo miettinyt pitkään ja nyt lopulta rohkaistunut tämän tekemään. Tämä on iso juttu itselle avautua asiasta edes jonnekin. Toivottavasti edes joku jaksaa tämän lukea.

Alkuun hieman taustaa. Suhde on ollut pitkä, reilu +10 vuotta ja itselle ja avovaimolle se ensimmäinen ja toistaiseksi ainut vakava parisuhde. Tyypillinen lukioikäisten "rakkaus"tarina siis. Ikää itsellä on karvan alle 30 vuotta, joten vielä jotenkin nuoreksi tässä voinee itsensä laskea. Kuitenkin tuo 30 vuotta kummittelee jo kulman takana ja se laittaa myös ajatuksia liikkeelle - mitä sitä isona haluaa tehdä?
Avovaimo on saman ikäinen. Yhdessä on siis koettu niin jatko-opintojen haut, aikuistumiset, valmistumiset kuin ensiasunnon ostot.

Lapsia ei onneksi ole, sillä ne tekisivät tilanteen vain hankalammaksi.

Paperilla ja ulkoisesti kaikki on hyvin. Taitaapa jotkut kaverit ja sukulaiset ihaillakin menoa, kun ollaan oltu niin pitkään yhdessä ja "hyvin menee". Kummallakin on arvostetut yliopistotutkinnot, hyvät vakityöpaikat ja rahaakin jää säästöön - yhteiset vuositulot +150ke. Kaikki hyvin? Ei. Voin henkisesti huonosti. Sen olen lähiaikoina joutunut myöntämään ja itsetutkiskelun kautta syy taitaa kulminoitua parisuhteeseen. En koe enää juuri ilon hetkiä, vaan ahdistusta ja todella suurta stressiä. Omat työtehtäväni vaativat jo osaltaan veronsa ja tähän yhdistettynä siihen, ettei kotona asiat ole hyvin, tekee elämästä helvetin raskasta. Usein kaikki asiat tuntuvat v*tuttavan ja koen, että olen epäonnistunut ja itseluottamukseni on ajettu melko alas.
Tuntuu ettei tulevaisuutta kannata / voi suunnitella, parisuhteen tilanteen vuoksi. Ei siis juuri mitään tulevaa, mitä odottaa, enemmänkin vain jotain, mitä pelätä. Rahaa säästän niin paljon kuin pystyn, jotta minulla on selviytymispuskuria jos ero tapahtuu. Töissä kuitenkin olen jaksanut toistaiseksi painaa kiitettävästi, mutta kevyemmin menisi sielläkin jos henkisesti en olisi näin rappiolla.

Mikä on siis parisuhteen tilanne? Ollaan tosiaan oltu jo pitkään yhdessä. Suhde on ollut kuitenkin aika oikukas jo alusta asti - tässä kun asioita mittailee jälkeenpäin. Erokortti on ollut jo aiemminkin esillä, avovaimon suunnalta jo 8 vuotta sitten, muistan hetken tarkasti. Yhdessä ollaan kuitenkin toistaiseksi toisissamme roikuttu, lähinnä siksi, etten itse ole uskaltanut ottaa eroa. Avovaimo olisi ollut tähän jo kauan sitten valmis. Tämä on ollut yksi tekijä, joka on laittanut oman ahdistuksen liikkeelle, sillä parisuhde on ollut tuon erokortin esille oton jälkeen epävarma. Olo on ollut, kuin kokoajan olisi hekoilla jäillä. Kuitenkin tuon jälkeen on asunnot ostettu ja asioita koettu ja hyviäkin hetkiä ollut.
Mutta silti tuo on mielessä kummitellut jatkuvasti.

Nyt viimeisen kahden vuoden aikana meno on ollut vielä kurjempaa ja erokorttia on viljelty usein - avovaimon suunnalta hyvinkin herkällä kädellä. Käytännössä kuukausittain , viime aikoina vähintään viikottain. Mutta miksi avovaimo haluaa erota tai kyseenalaistaa meidän suhteen? Hän on muuttunut kovin siitä, mitä oli lukioaikana. Itse olen pysynyt enemmän samanlaisena. Suurin muutos on siinä, että avovaimosta on tullut hyvin aktiivinen liikkuja ja ruokavalion suhteen erityisen tarkka. Tästä lisää myöhemmin.

Minussakin on vikaa, nämä siis itsetutkiskelun tuloksena. Viihdyn liikaa tietokoneella (yllätys kun tälläkin foorumilla kirjoitan) ja avovaimon mukaan olen liian pihi (laitan mielummin rahaa säästöön, kuin käytän tonnin kuussa luomuruokaan). Koneella olo tosin liittyy siihen, että tämä on itselleni henkireikä, joka on ollut vain kasvavissa määrin tarpeen.

Suurin suhteen ongelmatatekijä on se, että avovaimon mukaan liikun liian vähän, syön väärin ja olen ylipainoinen. En siis ole sen tyylinen ihminen, kuin hän haluaisi, vaan hän haluaisi minua muuttaa. No, kiloja voisi olla vähemmän (Olen 185cm / 93kg) mutta ei mielestäni tuo oikeuta silti avovaimon käytökseen. Hän itse on siis himoliikkuja, seuraa aktiivisesti kellosta aktiivisuustasoaan ja laskee päivän proteiinisaannit - tiedätte nämä henkilöt kyllä. Vapaa-aika on mennyt hänen mielestään hukkaan, jos sitä ei ole käyttänyt liikuntaan. Välillä meillä menee OK, eli nauretaan yhdessä, suunnitellaan matkoja jne. mutta asiat voivat avovaimon suunnalta kilahtaa hyvin nopeasti toiseen suuntaan. Tähän riittää esimerkiksi se, että olen ostanut liian rasvaisen juuston kaupasta.
Pahimillaan sättiminen on jatkuvaa arvostelua mitä syön, tai mitä jätin syömättä, mitä ostin kaupasta, miksi makasin sohvalla, miksi jätin treenaamatta jne. Hän myös inhoaa sitä, jos olen puhelimella, katson TV:tä tai olen tietokoneella. Tietokoneella istuminen on sanalla sanoen hänen mielestään "kuvottavaa". Tältä akselilta jotain arvostelua tapahtuu joka päivä, reilu tunti sitten hän kilahti siitä, kun makasin sohvalla ja luin uutisia puhelimesta. Tuossa hetkessä alkoi taas arvostelu siitä, ettei mahani pienene sohvalla ja että en tänään tehnyt lihastreeniä. Raskaan työpäivän, kotitöiden , ruuanlaiton jne. jälkeen tuota vain kaipasin.

Avovaimo seuraakin jatkuvasti liikkumistani ja syömistäni ja kuittailee, jos en esimerkiksi harjoituttanut riittävää lihaskuntotreeniä viikon aikana tai käynyt lenkillä.
Tämä on aiheuttanut sen, että alitajuisesti kokoajan mietin, mikäasia saattaa aiheuttaa kilahduksen avovaimossa ja pyrin tietyllä tavalla välttämään kyseisiä asioita - tai tekemään asioita hänen mielikseen. No, eihän lenkki koskaan pahaa tee, mutta ei tuo ole oikea sytyke lenkille lähtöön. Hän itse on kuitenkin helvetin itsekäs ja oikeuttaa tiettyjä asioita mitä ihmeellisimmästä syistä.
Jos otan jonkun hänen tekemän virheen tai vahingon esillä, hän heti puolustautuu syyttämällä minua. Mikään ei siis ole hänen vikansa, vaan kaikki minun.

Parisuhteessamme ei ole siis keskinäistä kunnioitusta, ainakaan avovaimon suunnalta minua kohtaan. Mikä lienee kyllä aika peruskivi terveessä parisuhteessa.

Henkisesti tämä kaikki on helvetin raskasta ja eihän asioiden näin pitäisi olla, etten siis saisi olla oma itseni. Eihän? Tässä kun asiat on saanut ruudulle niin... kyllä mietin, miksi olen vielä hänen kanssaan yhdessä, se on varmasti teidän ensimmäinen kysymys? Tähän tilanteeseen ei kuitenkaan ole helppo hypätä. Taustalla on tietty luopumisen pelko ja se, että käytännössä en ole koskaan asunut yksin enkä tiedä, miten pärjäisin yksin tai jäisinkö yksinäiseksi... En myöskään pidä suurista muutoksista, joka ero tietysti olisi. Pahin pelkoni on, että masentuisin vain lisää ja menettäisin toimintakykyni. Toisaalta, ero voisi olla myös piristysruiske - tähän vaikuttaa suuresti se, minkälaista seuraa saisin eron jälkeen. Olen sikäli onnekas, että taloudellinen tilanteeni ei romuttuisi eron myötä.
Myös se on hankalaa, kun ulospäin asiat näyttäytyvät olevan niin hyvin. Eromme tulisi siis lähipiirille täysin yllätyksenä. Pelkään siis myös tuttavien reaktioita tilanteeseen. Täysin itseluottamustani en onneksi ole menettänyt, vaikka avovaimon käytös on sitä vuosien varrella kovasti nakertanut. Tiedän että minä varmastikin löytäisin seuraa, lukioaikoina kun olin paremmissa mitoissa, sainkin useita treffipyyntöjä. Taisin vain valita lopulta ne väärät treffit.

Tässä kuitenkin nyt ollaan tienhaarassa, että jotain on tapahduttava, koska näin ei voi enää jatkua. Nykyinen tilanne on helvetin raskasta, kuten jo totesin.

Tulipa pitkä teksti, mutta tämä jo helpotti oloani kummalla tavallaa - kertoa tilanteesta edes jonnekin.

Onko minussa vikaa, kun en liiku välttämättä suositusten mukaisesti ja olen lievästi ylipainoinen 93 kilon painollani ja 27 painoindeksillä? Onko tuollainen käytös normaalia naisten suunnalta ja pitäisikö miehenä vaan kestää ja muuttua? Olenko vain läski, laiska paska, kuten avovaimo toisinaan toteaa?

Minusta vaikuttaa siltä, että avovaimollasi on harvinaisen pitkä pinna ja paljon kärsivällisyyttä (ja rakkautta) sua kohtaan kun jaksaa katsoa laiskanläskiä ulkomuotoasi vuodesta toiseen, vaikka tilanne ei selvästi häntä miellytä.

Ero on varmaan paikallaan, jos sua ei yhtään kiinnosta muuttaa elintapojasi, mutta jos nainen on pohjimmiltaan hyvä pakkaus, niin kannattaa puntaroida tarkkaan, että voisiko sitä elintapojen muuttamista kuitenkin kokeilla... Ei siis hänen vuoksi, vaan sinun ja teidän vuoksi.

Mutta jos mieluummin istuskelee tuolilla yksin, niin mikäs siinä sitten... Ja voihan se olla, ettei teidän parisuhde ole enää pelastettavissa kun vettä on jo liikaa virrannut.

 

[King_Diamond]

Paskin rölläys miesmuistiin.

 

[Pow_82]

Perinteinen suomalainen ratkaisuhan tuossa punaparonin tilanteessa on ruveta juomaan. Ei tartte räkäkännejä, mutta tissuttelee joka päivä ensin sen pari-kolme isoa olutta ja siitä sitten hiljakseen kasvattaa määrää. Maha kasvaa, energiat putoavat entisestään, mutta ilman alkoa ei enää sitten kohta pärjääkään. Mutta kyllähän elämässä jotain ilojakin pitää olla, alkoholi on ystäväsi. Sillä lailla sen elämän jaksaa kestää.

Tuo on niin hauskaa kun se on tasan tarkkaan totta tuhansille suomalaisille. Eli neuvoni Punaparonille on, että ratkaise ongelmasi jotenkin muuten. Eroa. Olet niin nuori, että elämä on liki kokonaan edessäpäin.

 

[jeppejehu]

@punaparoni

Kai sillä naisella on jotain tunteita kun uhoaa erolla ja ei ole kuitenkaan vielä lähtenyt salilta löydetyn fitnessmiehen mukaan.

Erolla uhkaaminen on vallankäyttöä. Ulkonäön arvostelu on epäkunnioittavaa.

Jotenkin itse tällaisena urheilijana ja suht siistillä elämäntavoilla elävä kokee kyllä parempaa oloa tästä ja markkinoin sitä mielelläni muille. Ehkä se nainen haluaa sinunkin kokevan ne edut jotka on itselleen saanut ja vittuuntuu (loukkaantuu, pettyy) siitä kun et ota viestiä halutun lailla vastaan. Ymmärrän hyvin tunteen kuinka pettynyt olisin jos puolisoni maata röhnöttää sohvalla lihoten ja itse teen paljon työtä hyvinvointini ja ulkonäköni suhteen. Edellä mainittu on kärjistys.

Vähän puhut siitä että töissä pärjäät vaikka ei ehkä ihan kovin mielekästä ole ja on stressaavaa? Silloinhan sitä kaipasi kotona sen hyvän olon ja tasapainon jota elämässä tarvitsee, ja nyt saat kotonakin stressiä. Kuinka paljon työ määrittelee sitä mikä sinulle on tärkeää, ja ajatteletko että työstressi helpottuu jos kotona ei olisi paineita?

Ehkä taas neuvo tässä tilanteessa on se että keskustelkaa. Kerro mikä nyt mättää sinun mielestä ja ota puheeksi että onko tässä nyt se ero ratkaisu. Vaikea se on antaa neuvoja ulkopuolisten jotka eivät tiedä kaikkia taustoja eivätkä pääse keskustelemaan molempien kanssa. Ehkä joku parisuhdeneuvoja voi olla tarpeen. Ei sillä että pelastaisi teidän suhteen, vaan että jos se ero tulee niin se käsitellään kunnolla ja elämä jatkuu sen jälkeen huomattavasti paremmin.

 

[smartti]

Lyhyesti ja ytimekkäästi perjantain mietelause: se mitä siedät, sitä kutsut lisää elämääsi.

 

[Pavosen Heska]

Lyhyesti ja ytimekkäästi perjantain mietelause: se mitä siedät, sitä kutsut lisää elämääsi.

Hyvä miete, tuon kun todella ymmärtää niin on todennäköisesti jo joutunut oppimaan monta kertaa elämää eri tavoin.

Oma kulmani asian lähestymiseen on heittää muutama kysymys pöydälle... Mitä jos mies alkaisikin huomautella vaimolle salilla käymisestä ja vaatisikin jäämään kotiin katsomaan elokuvia, pöydältä pois porkkanat ja dipattaisiin vain sipsejä? Onko niin että tässä pelissä vaimo kuvittelee "terveemmän elämäntavan" oikeuttavan toisen nollaamiseen vai onko kyseessä aito pettymys ja muutoksen halu?

Jos asiaa ei halua käsitellä ulkopuolisen auttajan kanssa niin ehkä olisi paras ratkaisu olla pitkittämättä väistämätöntä ja minimoida omat ja vaimon kärsimykset ja jatkaa kumpikin omilla poluillaan?

 

[Jurppii]

Oma kulmani asian lähestymiseen on heittää muutama kysymys pöydälle... Mitä jos mies alkaisikin huomautella vaimolle salilla käymisestä ja vaatisikin jäämään kotiin katsomaan elokuvia, pöydältä pois porkkanat ja dipattaisiin vain sipsejä? Onko niin että tässä pelissä vaimo kuvittelee "terveemmän elämäntavan" oikeuttavan toisen nollaamiseen vai onko kyseessä aito pettymys ja muutoksen halu?

Kuvittelisin, että liikkuminen ja treenaaminen on oikeasti enemmän elämäntapa ja arvoihin vertautuva asia kun taas se, että ei dipata vihanneksia koettaisiin lähinnä vittuiluna. Tai näin itse asian ottaisin.

Eli jos sulle olisi erittäin tärkeää a niin pitäisikö puolison painostamana välillä tehdä ihan päinvastaista asiaa b, joka ei edes puolisolle ole mikään juttu koska... syyt?

 

[Kan Dee Dokata]

Eihän tuossa yhtälössä taas ole mitään mysteeriä. Muija treenaa, syö terveellisesti ja sen seurauksena on ulkonäkökin varmasti muokkautunut sellaiseksi, että hän saa huomiota vähän laajemmalla rintamalla. Hän on siis ikään kuin kasvattanut itse omaa menekkiään ja on täten tajunnut, että tarjolla olisi sellaisiakin miehiä, joilla arvot ja elämäntavat vastaavat omaa.

Ihan luonnollista sinänsä. Mikäli arvomaailmat ja elämäntavat alkavat erkanemaan noinkin merkittävästi, eikä toista osapuolta kiinnosta lähteä siihen mukaan, on lopputuloksena ero.

Tokihan tuohon vaikuttaa yhtä paljon se, että sohvalla löhöilevä ja kaljaa sieppaileva laiskiainen ei kyllä varmasti herätä myöskään seksuaalista kiinnostusta.

Jos katsoo asiaa toisin päin niin, että itse olisin suhteessa, jossa muija on aluksi itsestään huolehtiva missi, mutta menettääkin lopulta kiinnostuksensa terveyteen ja alkaa paisua kuin pullataikina, ottaisin itsekin eron.

 

[Pavosen Heska]

Eihän tuossa yhtälössä taas ole mitään mysteeriä. Muija treenaa, syö terveellisesti ja sen seurauksena on ulkonäkökin varmasti muokkautunut sellaiseksi, että hän saa huomiota vähän laajemmalla rintamalla. Hän on siis ikään kuin kasvattanut itse omaa menekkiään ja on täten tajunnut, että tarjolla olisi sellaisiakin miehiä, joilla arvot ja elämäntavat vastaavat omaa.

Ihan luonnollista sinänsä. Mikäli arvomaailmat ja elämäntavat alkavat erkanemaan noinkin merkittävästi, eikä toista osapuolta kiinnosta lähteä siihen mukaan, on lopputuloksena ero.

Tokihan tuohon vaikuttaa yhtä paljon se, että sohvalla löhöilevä ja kaljaa sieppaileva laiskiainen ei kyllä varmasti herätä myöskään seksuaalista kiinnostusta.

Jos katsoo asiaa toisin päin niin, että itse olisin suhteessa, jossa muija on aluksi itsestään huolehtiva missi, mutta menettääkin lopulta kiinnostuksensa terveyteen ja alkaa paisua kuin pullataikina, ottaisin itsekin eron.

Laajemmasta kulmasta tarkasteltuna niin tässä on kasvettu, aikuistuttu ja vanhettu yhdessä. Kuljettu luonnollisesti hieman eri polkuja ja nyt vaimolla eri kiinnostukset ja mieliteot. Useasti toisinpäin jolloin vaimo ei miellytä kun unohdetaan ne matkan varrella tehdyt lapset ja niiden hoito.
Keskustelu voisi ehkä auttaa mutta kuullostaa siltä että pitäisi "fitness-salimörkö" miehestä kuoriutua että yhteinen taival jatkuisi. Aikanaan olisi ollut keskustelun paikka jos toinen osapuoli olisi halunnut toisen mukaan salille jne. mutta nyt jos sitä käytetään piikittelyn aseena niin heikoilla jäillä ollaan, pelastautukoon ken voi.

 

[jyppi]

Tämän viestin kirjoittamista olen jo miettinyt pitkään ja nyt lopulta rohkaistunut tämän tekemään. Tämä on iso juttu itselle avautua asiasta edes jonnekin. Toivottavasti edes joku jaksaa tämän lukea.

Alkuun hieman taustaa. Suhde on ollut pitkä, reilu +10 vuotta ja itselle ja avovaimolle se ensimmäinen ja toistaiseksi ainut vakava parisuhde. Tyypillinen lukioikäisten "rakkaus"tarina siis. Ikää itsellä on karvan alle 30 vuotta, joten vielä jotenkin nuoreksi tässä voinee itsensä laskea. Kuitenkin tuo 30 vuotta kummittelee jo kulman takana ja se laittaa myös ajatuksia liikkeelle - mitä sitä isona haluaa tehdä?
Avovaimo on saman ikäinen. Yhdessä on siis koettu niin jatko-opintojen haut, aikuistumiset, valmistumiset kuin ensiasunnon ostot.

Lapsia ei onneksi ole, sillä ne tekisivät tilanteen vain hankalammaksi.

Paperilla ja ulkoisesti kaikki on hyvin. Taitaapa jotkut kaverit ja sukulaiset ihaillakin menoa, kun ollaan oltu niin pitkään yhdessä ja "hyvin menee". Kummallakin on arvostetut yliopistotutkinnot, hyvät vakityöpaikat ja rahaakin jää säästöön - yhteiset vuositulot +150ke. Kaikki hyvin? Ei. Voin henkisesti huonosti. Sen olen lähiaikoina joutunut myöntämään ja itsetutkiskelun kautta syy taitaa kulminoitua parisuhteeseen. En koe enää juuri ilon hetkiä, vaan ahdistusta ja todella suurta stressiä. Omat työtehtäväni vaativat jo osaltaan veronsa ja tähän yhdistettynä siihen, ettei kotona asiat ole hyvin, tekee elämästä helvetin raskasta. Usein kaikki asiat tuntuvat v*tuttavan ja koen, että olen epäonnistunut ja itseluottamukseni on ajettu melko alas.
Tuntuu ettei tulevaisuutta kannata / voi suunnitella, parisuhteen tilanteen vuoksi. Ei siis juuri mitään tulevaa, mitä odottaa, enemmänkin vain jotain, mitä pelätä. Rahaa säästän niin paljon kuin pystyn, jotta minulla on selviytymispuskuria jos ero tapahtuu. Töissä kuitenkin olen jaksanut toistaiseksi painaa kiitettävästi, mutta kevyemmin menisi sielläkin jos henkisesti en olisi näin rappiolla.

Mikä on siis parisuhteen tilanne? Ollaan tosiaan oltu jo pitkään yhdessä. Suhde on ollut kuitenkin aika oikukas jo alusta asti - tässä kun asioita mittailee jälkeenpäin. Erokortti on ollut jo aiemminkin esillä, avovaimon suunnalta jo 8 vuotta sitten, muistan hetken tarkasti. Yhdessä ollaan kuitenkin toistaiseksi toisissamme roikuttu, lähinnä siksi, etten itse ole uskaltanut ottaa eroa. Avovaimo olisi ollut tähän jo kauan sitten valmis. Tämä on ollut yksi tekijä, joka on laittanut oman ahdistuksen liikkeelle, sillä parisuhde on ollut tuon erokortin esille oton jälkeen epävarma. Olo on ollut, kuin kokoajan olisi hekoilla jäillä. Kuitenkin tuon jälkeen on asunnot ostettu ja asioita koettu ja hyviäkin hetkiä ollut.
Mutta silti tuo on mielessä kummitellut jatkuvasti.

Nyt viimeisen kahden vuoden aikana meno on ollut vielä kurjempaa ja erokorttia on viljelty usein - avovaimon suunnalta hyvinkin herkällä kädellä. Käytännössä kuukausittain , viime aikoina vähintään viikottain. Mutta miksi avovaimo haluaa erota tai kyseenalaistaa meidän suhteen? Hän on muuttunut kovin siitä, mitä oli lukioaikana. Itse olen pysynyt enemmän samanlaisena. Suurin muutos on siinä, että avovaimosta on tullut hyvin aktiivinen liikkuja ja ruokavalion suhteen erityisen tarkka. Tästä lisää myöhemmin.

Minussakin on vikaa, nämä siis itsetutkiskelun tuloksena. Viihdyn liikaa tietokoneella (yllätys kun tälläkin foorumilla kirjoitan) ja avovaimon mukaan olen liian pihi (laitan mielummin rahaa säästöön, kuin käytän tonnin kuussa luomuruokaan). Koneella olo tosin liittyy siihen, että tämä on itselleni henkireikä, joka on ollut vain kasvavissa määrin tarpeen.

Suurin suhteen ongelmatatekijä on se, että avovaimon mukaan liikun liian vähän, syön väärin ja olen ylipainoinen. En siis ole sen tyylinen ihminen, kuin hän haluaisi, vaan hän haluaisi minua muuttaa. No, kiloja voisi olla vähemmän (Olen 185cm / 93kg) mutta ei mielestäni tuo oikeuta silti avovaimon käytökseen. Hän itse on siis himoliikkuja, seuraa aktiivisesti kellosta aktiivisuustasoaan ja laskee päivän proteiinisaannit - tiedätte nämä henkilöt kyllä. Vapaa-aika on mennyt hänen mielestään hukkaan, jos sitä ei ole käyttänyt liikuntaan. Välillä meillä menee OK, eli nauretaan yhdessä, suunnitellaan matkoja jne. mutta asiat voivat avovaimon suunnalta kilahtaa hyvin nopeasti toiseen suuntaan. Tähän riittää esimerkiksi se, että olen ostanut liian rasvaisen juuston kaupasta.
Pahimillaan sättiminen on jatkuvaa arvostelua mitä syön, tai mitä jätin syömättä, mitä ostin kaupasta, miksi makasin sohvalla, miksi jätin treenaamatta jne. Hän myös inhoaa sitä, jos olen puhelimella, katson TV:tä tai olen tietokoneella. Tietokoneella istuminen on sanalla sanoen hänen mielestään "kuvottavaa". Tältä akselilta jotain arvostelua tapahtuu joka päivä, reilu tunti sitten hän kilahti siitä, kun makasin sohvalla ja luin uutisia puhelimesta. Tuossa hetkessä alkoi taas arvostelu siitä, ettei mahani pienene sohvalla ja että en tänään tehnyt lihastreeniä. Raskaan työpäivän, kotitöiden , ruuanlaiton jne. jälkeen tuota vain kaipasin.

Avovaimo seuraakin jatkuvasti liikkumistani ja syömistäni ja kuittailee, jos en esimerkiksi harjoituttanut riittävää lihaskuntotreeniä viikon aikana tai käynyt lenkillä.
Tämä on aiheuttanut sen, että alitajuisesti kokoajan mietin, mikäasia saattaa aiheuttaa kilahduksen avovaimossa ja pyrin tietyllä tavalla välttämään kyseisiä asioita - tai tekemään asioita hänen mielikseen. No, eihän lenkki koskaan pahaa tee, mutta ei tuo ole oikea sytyke lenkille lähtöön. Hän itse on kuitenkin helvetin itsekäs ja oikeuttaa tiettyjä asioita mitä ihmeellisimmästä syistä.
Jos otan jonkun hänen tekemän virheen tai vahingon esillä, hän heti puolustautuu syyttämällä minua. Mikään ei siis ole hänen vikansa, vaan kaikki minun.

Parisuhteessamme ei ole siis keskinäistä kunnioitusta, ainakaan avovaimon suunnalta minua kohtaan. Mikä lienee kyllä aika peruskivi terveessä parisuhteessa.

Henkisesti tämä kaikki on helvetin raskasta ja eihän asioiden näin pitäisi olla, etten siis saisi olla oma itseni. Eihän? Tässä kun asiat on saanut ruudulle niin... kyllä mietin, miksi olen vielä hänen kanssaan yhdessä, se on varmasti teidän ensimmäinen kysymys? Tähän tilanteeseen ei kuitenkaan ole helppo hypätä. Taustalla on tietty luopumisen pelko ja se, että käytännössä en ole koskaan asunut yksin enkä tiedä, miten pärjäisin yksin tai jäisinkö yksinäiseksi... En myöskään pidä suurista muutoksista, joka ero tietysti olisi. Pahin pelkoni on, että masentuisin vain lisää ja menettäisin toimintakykyni. Toisaalta, ero voisi olla myös piristysruiske - tähän vaikuttaa suuresti se, minkälaista seuraa saisin eron jälkeen. Olen sikäli onnekas, että taloudellinen tilanteeni ei romuttuisi eron myötä.
Myös se on hankalaa, kun ulospäin asiat näyttäytyvät olevan niin hyvin. Eromme tulisi siis lähipiirille täysin yllätyksenä. Pelkään siis myös tuttavien reaktioita tilanteeseen. Täysin itseluottamustani en onneksi ole menettänyt, vaikka avovaimon käytös on sitä vuosien varrella kovasti nakertanut. Tiedän että minä varmastikin löytäisin seuraa, lukioaikoina kun olin paremmissa mitoissa, sainkin useita treffipyyntöjä. Taisin vain valita lopulta ne väärät treffit.

Tässä kuitenkin nyt ollaan tienhaarassa, että jotain on tapahduttava, koska näin ei voi enää jatkua. Nykyinen tilanne on helvetin raskasta, kuten jo totesin.

Tulipa pitkä teksti, mutta tämä jo helpotti oloani kummalla tavallaa - kertoa tilanteesta edes jonnekin.

Onko minussa vikaa, kun en liiku välttämättä suositusten mukaisesti ja olen lievästi ylipainoinen 93 kilon painollani ja 27 painoindeksillä? Onko tuollainen käytös normaalia naisten suunnalta ja pitäisikö miehenä vaan kestää ja muuttua? Olenko vain läski, laiska paska, kuten avovaimo toisinaan toteaa?

Mikä on sitten avovaimon mielestä liian vähän liikuntaa kohdallasi? Tuo BMI arvon kyttääminenkin siinä ja siinä, jos kuitenkin jollakin tasolla teet lihastreeniä ja kuntoilet/liikut. Ehkä se avovaimo sitten haaveilee jostakin sixpack miehestä? Ainakin näin voisi helposti tulkita.

Eihän tuossa kohtaa enää paljoa vaihtoehtoja ole kuin erota tai sitten yrittää keskustella mikä nyt oikeasti suhteessa mättää (vaikka sen psykologin kanssa).

Tulee kyllä mieleen, että avovaimo sitten jostakin syystä hurahtanut täysin trendikkääseen fitness buumiin ja koko touhu on lähinnä pakkomielteistä suorittamista. Tai sitten oikeasti löytänyt jonkun elämän kutsumuksen liikunnasta ja muuta elämässä ei kannata olla, voi sitten olla vaikeaa jatkossakin jos noin suuresti näkymykset asian suhteen eroavat. Ei tuo avovaimon touhu tuon perusteella kovin terveeltä kuullosta, jos kaiken muun lisäksi esimerkiksi pitää jotain juuston rasvaisuutta kytätä.

Jotenkin itse tällaisena urheilijana ja suht siistillä elämäntavoilla elävä kokee kyllä parempaa oloa tästä ja markkinoin sitä mielelläni muille. Ehkä se nainen haluaa sinunkin kokevan ne edut jotka on itselleen saanut ja vittuuntuu (loukkaantuu, pettyy) siitä kun et ota viestiä halutun lailla vastaan. Ymmärrän hyvin tunteen kuinka pettynyt olisin jos puolisoni maata röhnöttää sohvalla lihoten ja itse teen paljon työtä hyvinvointini ja ulkonäköni suhteen. Edellä mainittu on kärjistys.

Ihmiset tykkää eri asioista, toki jos ei muuta tee kuin makaa sohvalla katsoen TV:tä ja energiaa ei ole mihinkään niin voi toki olla hyvä neuvo suositella liikunnan lisäämistä ja muita asioita kohti terveempää elämää. Mutta tuo avovaimon touhu kuulostaa jo pakkomielteiseltä suorittamiselta. Jos pakko koko ajan tarkasti katsoa mitä syö ja mitä urheilukellon mukaan on milloinkin tehnyt tai jättänyt tekemättä. Saati, että vapaa-ajalla ei voi muuta tehdä kuin kuntoilla. Toki se pieni varaus, että sitten tämä nainen on löytänyt elämän kutsumuksensa ja se eroaa täysin punaparonin maailmasta.

 

[Ponsu]

Silloin ennen loukkaantumista kävin n. 6 krt/vko salilla ja elämäni pyöri sen ympärillä paljonkin. Pelasin myös tietokonetta vastapainoksi. Silloinen avovaimoni (nykyinen aviovaimo) ei innostunut salilla käymään. Eipä käynyt mielessäkään laiskaksi tai läskiksi haukkua. Hän jopa välissä lihoi stressaavan elämäntilanteen vuoksi (syömällä herkkuja purki stressiä). Ei tullut silloinkaan mieleen alkaa mainitsemaan asiasta. Sittemmin stressi hellitti ja tuosta laihduttiin. Miksi toinen pitää koittaa pakottaa tekemään tai kiinnostumaan samoista asioista? Mullakin sen verran erikoisia mielenkiinnon kohteita, että aika kaukaa saa hakea. Eihän kenenkään ulkonäköä ole soveliasta kommentoida, miksi puolison omaa olisi? Onhan se ok toki jos aletaan mennä reippaan ylipainon puolelle yms. niin sanoa kunnioittavasti asiasta. Siitä ei kuitenkaan ole tässä kyse. Ei reippaasta ylipainosta eikä kunnioittavasti mainitsemisesta.

 

[punaparoni]

Kiitos paljon tuesta, kommenteista ja vinkeistä. Vastaanotto oli täällä paljon aktiivisempaa, kun osasin kuvitella, mikä tietysti on vain hyvä juttu.

Luin tekstini uudelleen ja tuosta voinee välittyä kuva, että itse olisin tosiaan hyvin passiivinen sohvaperuna. Tämä ei ole totta, vaan liikun mielestäni normaalisti. Ulkoiltua tulee käytännössä päivittäin (tuosta pitää jo koira huolen), tämän lisäksi tennistä n. 1/krt / vko, laskettelua talvikaudella, maastopyöräilyä kesällä jne. Olomuotoni on enemmänkin roteva, kuin lihava. Lihaskuntoa ei tosin tule nyt säännöllisesti tehtyä. Mutta silti, arvostelua tulee avovaimon suunnalta - tämäkään kun ei ole riittävästi.
Unohtuipa mainita sekin, että hän itse on (tietysti) hyvin aktiivinen pyöräilijä. Arvostelee myös kovasti sitä, jos valitsen auton kulkuneuvoksi. Myös moottoripyöräni on huono juttu, koska päästöt. Niin - ja punaista lihaakin syön liikaa. Lista on siis todella pitkä asioista, jotka minussa on "pielessä". Päivittäin teen jotain väärin, josta on syytä huomauttaa. Mutta mikä on normaalitaso naisten suunnalta miehille kuittailuissa, esimerkiksi siitä, että astianpesukone oli väärin täytetty?

@jeppejehu mainitsit siitä, että kaipaisin kotiin hyvää oloa ja tasapainoa. Tuossa ne tärkeimmät asiat ovatkin. En kaipaa mitään ihmeellistä, vaan sitä, että kotona olisi henkilö joka arvostaisi, tukisi ja toisi turvaa.

Keskusteltu on paljon tässä vuosien varrella ja viime kuukausinakin. Ilmapiiri on kuitenkin vähän kokoajan jännitteinen. Luulen vähän, että avovaimokin epäröi hieman ottaa eroa, koska uusi tilanne hänellekin. Mutta kyllähän tämä teidän kommentteihin peilatenkin vaikuttaa siltä, että ei tässä liikaa pitäisi itseään syyllistää vaan maailmassa on ihmisiä, jotka varmasti minua tällaisenakin arvostaisivat.

 

[Mikkos]

Kiitos paljon tuesta, kommenteista ja vinkeistä. Vastaanotto oli täällä paljon aktiivisempaa, kun osasin kuvitella, mikä tietysti on vain hyvä juttu.

Luin tekstini uudelleen ja tuosta voinee välittyä kuva, että itse olisin tosiaan hyvin passiivinen sohvaperuna. Tämä ei ole totta, vaan liikun mielestäni normaalisti. Ulkoiltua tulee käytännössä päivittäin (tuosta pitää jo koira huolen), tämän lisäksi tennistä n. 1/krt / vko, laskettelua talvikaudella, maastopyöräilyä kesällä jne. Olomuotoni on enemmänkin roteva, kuin lihava. Lihaskuntoa ei tosin tule nyt säännöllisesti tehtyä. Mutta silti, arvostelua tulee avovaimon suunnalta - tämäkään kun ei ole riittävästi.
Unohtuipa mainita sekin, että hän itse on (tietysti) hyvin aktiivinen pyöräilijä. Arvostelee myös kovasti sitä, jos valitsen auton kulkuneuvoksi. Myös moottoripyöräni on huono juttu, koska päästöt. Niin - ja punaista lihaakin syön liikaa. Lista on siis todella pitkä asioista, jotka minussa on "pielessä". Päivittäin teen jotain väärin, josta on syytä huomauttaa. Mutta mikä on normaalitaso naisten suunnalta miehille kuittailuissa, esimerkiksi siitä, että astianpesukone oli väärin täytetty?

@jeppejehu mainitsit siitä, että kaipaisin kotiin hyvää oloa ja tasapainoa. Tuossa ne tärkeimmät asiat ovatkin. En kaipaa mitään ihmeellistä, vaan sitä, että kotona olisi henkilö joka arvostaisi, tukisi ja toisi turvaa.

Keskusteltu on paljon tässä vuosien varrella ja viime kuukausinakin. Ilmapiiri on kuitenkin vähän kokoajan jännitteinen. Luulen vähän, että avovaimokin epäröi hieman ottaa eroa, koska uusi tilanne hänellekin. Mutta kyllähän tämä teidän kommentteihin peilatenkin vaikuttaa siltä, että ei tässä liikaa pitäisi itseään syyllistää vaan maailmassa on ihmisiä, jotka varmasti minua tällaisenakin arvostaisivat.

Sori spoilata mutta ei teillä ole tulevaisuutta. Jos olette noin ääripäisä elämän perusasioissa, kuten autossa, niin suhde harkintaan. Ja jos liikunnasta huolimatta et kelpaa toiselle niin ei helvetti sentään, homma joku kuka tykkää susta sinuna, eikä pelkästään mikä olet fyysisesti.
Sielujen sympatia on se tärkein asia.

 

[zepi]

Kiitos paljon tuesta, kommenteista ja vinkeistä. Vastaanotto oli täällä paljon aktiivisempaa, kun osasin kuvitella, mikä tietysti on vain hyvä juttu.

Luin tekstini uudelleen ja tuosta voinee välittyä kuva, että itse olisin tosiaan hyvin passiivinen sohvaperuna. Tämä ei ole totta, vaan liikun mielestäni normaalisti. Ulkoiltua tulee käytännössä päivittäin (tuosta pitää jo koira huolen), tämän lisäksi tennistä n. 1/krt / vko, laskettelua talvikaudella, maastopyöräilyä kesällä jne. Olomuotoni on enemmänkin roteva, kuin lihava. Lihaskuntoa ei tosin tule nyt säännöllisesti tehtyä. Mutta silti, arvostelua tulee avovaimon suunnalta - tämäkään kun ei ole riittävästi.
Unohtuipa mainita sekin, että hän itse on (tietysti) hyvin aktiivinen pyöräilijä. Arvostelee myös kovasti sitä, jos valitsen auton kulkuneuvoksi. Myös moottoripyöräni on huono juttu, koska päästöt. Niin - ja punaista lihaakin syön liikaa. Lista on siis todella pitkä asioista, jotka minussa on "pielessä". Päivittäin teen jotain väärin, josta on syytä huomauttaa. Mutta mikä on normaalitaso naisten suunnalta miehille kuittailuissa, esimerkiksi siitä, että astianpesukone oli väärin täytetty?

@jeppejehu mainitsit siitä, että kaipaisin kotiin hyvää oloa ja tasapainoa. Tuossa ne tärkeimmät asiat ovatkin. En kaipaa mitään ihmeellistä, vaan sitä, että kotona olisi henkilö joka arvostaisi, tukisi ja toisi turvaa.

Keskusteltu on paljon tässä vuosien varrella ja viime kuukausinakin. Ilmapiiri on kuitenkin vähän kokoajan jännitteinen. Luulen vähän, että avovaimokin epäröi hieman ottaa eroa, koska uusi tilanne hänellekin. Mutta kyllähän tämä teidän kommentteihin peilatenkin vaikuttaa siltä, että ei tässä liikaa pitäisi itseään syyllistää vaan maailmassa on ihmisiä, jotka varmasti minua tällaisenakin arvostaisivat.

Miksi sä haluat pysyä yhdessä? Todennäköisesri vikana on joku muu juttu kuin se, että astianpesukone on täytetty väärin. Se on vaan yksi helposti esiin nostettava asia. Jossain muualla on se todellinen syy.

Kaivakaa se esiin ja sitten joko korjaatte sen tai eroatte kun tajuatte, että se on kummallekin parempi.

 

[Mr. Pink]

Mun mielestä on aika selvää, että jos parisuhteessa toinen osapuoli "uhkailee" jatkuvasti erokortilla, niin suhdetta ei oikeastaan edes kannata yrittää pelastaa. Varsinkin tilanteessa jossa lapsia ei ole, niin ei muuta kuin lusikat jakoon.

 

[Myrkky]

Mutta silti, arvostelua tulee avovaimon suunnalta - tämäkään kun ei ole riittävästi.
Unohtuipa mainita sekin, että hän itse on (tietysti) hyvin aktiivinen pyöräilijä. Arvostelee myös kovasti sitä, jos valitsen auton kulkuneuvoksi. Myös moottoripyöräni on huono juttu, koska päästöt. Niin - ja punaista lihaakin syön liikaa. Lista on siis todella pitkä asioista, jotka minussa on "pielessä". Päivittäin teen jotain väärin, josta on syytä huomauttaa. Mutta mikä on normaalitaso naisten suunnalta miehille kuittailuissa, esimerkiksi siitä, että astianpesukone oli väärin täytetty?

Täällä oli ongelma, että olin laittanut jonkun cittarista ostetun muumimukin tiskikoneeseen, kuulemma värit haalistuu. Puhumattakaan siitä että metsästin pestäviä astioita pitkin kämppää ja pihaa. Tuossa meni vuosi ennenkuin pääsin siitä yli ettei enää tarvi etsiä niitä astioita ties mistä. Pihan hoitokin oli yksi asia, toki saatoin vetää nurtsinleikkurilla jotain istutuksia yli... Pesin mikron, väärin pesty kun käytin pesuainetta. Koirien ruokakupit tiskikoneeseen, väärin, koska pesuaine on myrkkyä. Rupesi vegaaniksi, sitä kesti kolme viikkoa ja sitten oli sisäfileet pannulla. Mulle jotain valmisruokaa minkä nyt minuutissa tekee.

Keskusteltu on paljon tässä vuosien varrella ja viime kuukausinakin. Ilmapiiri on kuitenkin vähän kokoajan jännitteinen. Luulen vähän, että avovaimokin epäröi hieman ottaa eroa, koska uusi tilanne hänellekin.

Ei keskusteltu, koska mä olin jo liian väsynyt kysymään tyhmiä, kun vastaukset olisi jostain ulkoavaruudesta ja mä väärässä. Ei jaksanut ei. Välimatka oli kilometreja, vaikka oikeasti metrejä.
Olihan tuossa monta muutakin asiaa. Toivoin vaan lottovoittoa että olisin tilaisuuden tullut pakannut lemmikit ja omat kamat, sillä välin kun toinen töissä. Ja hankkinut itselle uuden kämpän hiljaisuudessa. Meni sitten toisin ja lopulta sanoin että nyt tää pelleily loppuu, pakkaa kamas ja poistu. Tässä kohtaa lopullinen ero oli jo voimassa, ja exällä oma kämppä hankittuna.

 

[Janijoonaz]

Kiitos paljon tuesta, kommenteista ja vinkeistä. Vastaanotto oli täällä paljon aktiivisempaa, kun osasin kuvitella, mikä tietysti on vain hyvä juttu.

Luin tekstini uudelleen ja tuosta voinee välittyä kuva, että itse olisin tosiaan hyvin passiivinen sohvaperuna. Tämä ei ole totta, vaan liikun mielestäni normaalisti. Ulkoiltua tulee käytännössä päivittäin (tuosta pitää jo koira huolen), tämän lisäksi tennistä n. 1/krt / vko, laskettelua talvikaudella, maastopyöräilyä kesällä jne. Olomuotoni on enemmänkin roteva, kuin lihava. Lihaskuntoa ei tosin tule nyt säännöllisesti tehtyä. Mutta silti, arvostelua tulee avovaimon suunnalta - tämäkään kun ei ole riittävästi.
Unohtuipa mainita sekin, että hän itse on (tietysti) hyvin aktiivinen pyöräilijä. Arvostelee myös kovasti sitä, jos valitsen auton kulkuneuvoksi. Myös moottoripyöräni on huono juttu, koska päästöt. Niin - ja punaista lihaakin syön liikaa. Lista on siis todella pitkä asioista, jotka minussa on "pielessä". Päivittäin teen jotain väärin, josta on syytä huomauttaa. Mutta mikä on normaalitaso naisten suunnalta miehille kuittailuissa, esimerkiksi siitä, että astianpesukone oli väärin täytetty?

@jeppejehu mainitsit siitä, että kaipaisin kotiin hyvää oloa ja tasapainoa. Tuossa ne tärkeimmät asiat ovatkin. En kaipaa mitään ihmeellistä, vaan sitä, että kotona olisi henkilö joka arvostaisi, tukisi ja toisi turvaa.

Keskusteltu on paljon tässä vuosien varrella ja viime kuukausinakin. Ilmapiiri on kuitenkin vähän kokoajan jännitteinen. Luulen vähän, että avovaimokin epäröi hieman ottaa eroa, koska uusi tilanne hänellekin. Mutta kyllähän tämä teidän kommentteihin peilatenkin vaikuttaa siltä, että ei tässä liikaa pitäisi itseään syyllistää vaan maailmassa on ihmisiä, jotka varmasti minua tällaisenakin arvostaisivat.

lusikat jakoon vaan, voin kokemuksella kertoa että helpottaa

 

[Markqq]

Kirjoittanut pari julkaisua aikasemmin, mutta jatketaan.. Tässä kevättalvella on tullut erimielisyyksiä, etääntymistä ja molemminpuolin toisen "ei niin kunnioittavaa" käytöstä. Ei mitään vakavaa, mutta kuitenkin näihin liittyy hyvinkin pitkälti se, että hyväksymmekö toisemme sellaisinaan kuin olemme. On tiettyjä asioita joita pyrin parantaa itsessäni, tulla vastaan monessakin asiassa. Olen kaiken kurjuuden ja tunteiden analysoinnin jälkeen päässyt siihen pisteeseen, että hyväksyn avopuolisoni kaikenpuolin ja haluan olla siinä, panostaa suhteen eteen oikeasti.

No sitten.. Itseäni kalvaa suunnattomasti oma käytös joissakin tilanteissa yleisesti tai häntä kohtaan. Ei mitään loukkaavaa, mutta kuitenkin sellaisia asioita jotka aiheuttaneet molemmilla etääntymistä. Yksi asia liittyy paasaamiseen esim ruokailun ja terveellisyyden suhteen sekä olen ollut jopa liiankin "pakkomielteinen" joidenkin asioiden suhteen kuten kuntosalitreenien. Omaan itsekkäitä piirteitä. Sen enempää paneutumatta noihin. Olen pyytänyt anteeksi. Hänkin on sanonut minulle anteeksi asioissa jotka ovat "loukanneet" minua. Luulisi, että näissä olemme päässeet sujuksi.

Puolisoni miettii, että voiko hän hyväksyä minut sellaisenaan vai eikö. Yksi liittyy sosiaalisiin tilanteisiin. Hän on ekstrovertti, minä introvertti. Yksinkertaisesti hän haluaa, jopa vaatii, että osallistun keskusteluun ja olen täysin läsnä niissä. Ihan aiheellista ja hyviin tapoihin kuuluvaa ainakin olla läsnä. Välillä onkin näin, mutta on niitä tilanteita kun ei vain saa sanoja suusta tai ei tule mitään mieleen, joten olen usein se hiljaisempi osapuoli. Sitten jos ei ole sellaisia aiheita joihin spontaanisti osallistun, huomioin kuitenkin läsnäoloani sillä että kuuntelen (välillä ei jaksaisi höpötella pintavia ja tekisi mieli poistua hetkeksi paikalta). Toinen asia on se, että en spontaanisti kysele ihmisiltä kuulumisia (kyllä usein kysyn kuulumiset, mutta ei siitä pitkiä keskusteluja saada) tai kysele kovinkaan paljon vastakkaiselta osapuolelta hänen kertomastaan aiheistaan, vaan keskustelen yleisellä tasolla aiheesta. Olen tätä kyllä parantanut ja kiinnittänyt enemmän huomiota toisiin kuin alkaisin kertomaan itsestäni. Kuitenkin, kuulostaa ehkä pahemmalta mitä on. Sosiaaliset taitoni eivät ole kuitenkaan huonot, vaan niihin liittyy hiomista, enkä sitä kiellä. Puolisoni on nyt vain siinä parempi ihan varmasti jo pelkästään siksi että hän on ekstrovertti. Sitten toinen asia liittyy joihinkin etiketteihin. Osaan käyttäytyä ja olla myös herrasmieskin. Jotkut asiat kuulemma hiertää, en ole täysin itsekään perillä vielä. Hän ehkä kokee että olen henkisesti häntä perässä (ylipäätään tietotaidossa ja kulttuurisesti) ja että tarvitsisi fiksumman joka myös koskettaa paremmin. Taisi hän mainita romantiikkaan sen, että katso elokuvista mitä miehet tekee. Seksiä ei vime aikana hirveästi ole ollut. Ristiriitaista kyllä, hän on sanojensa mukaan saanut parhaat orkut ja kokemukset minun kanssani. Eli kun meillä on seksiä, se on aivan järjettömän hyvää, ja piru vie kun sitä tällä hetkellä kaipaisi. Kosketän häntä ja lämmittelen häntä ja erityisesti hänen nautintonsa on yksi tärkeimmistä asioista minulle. Annan myös arjessa pieniä huomionosoituksia. Silti, pitäisi koskettaa vielä paremmin/erilailla ja ottaa vahvemmin.

Joskus hän mainitsi niin, että toista täytyy himota ja rakkaus olla palavaa. Ihan tottahan tuo sinänsä, mutta kun ei parisuhde ja rakkaus ole yhtä pilvessä liitämistä.

Aikaisemmin koin, että en ehkä olekaan hyvä isä hänen muksulleen, ja että minulta vaaditaan liikaa huolenpitoa häntä kohtaan, ja olisin jotenkin muksun kokenut taakkana itselleni. Tunnelukot ovat järjettömiä. Nämä ovat aiheuttaneet myös etääntymistä, koska ihan oikeasti olen ollut täysi idiootti siinä, että kun olen astunut heidän elämään, en ole pystynyt kovinkaan nopeasti hyväksymään asioita ympärilläni. Henkisen kasvun jälkeen olen hänen 8v muksunsa alkanut ottamaan omaksi ja hän on tärkeä minulle. Lapsi on melkein koko elämänsä ollut ilman isää. Koen juuri nyt sitä, että mä voisin olla se joka antaa hänelle isähuolenpitoa. Mulla ei itselläni ole vielä muksuja, joten tästä syystä toisen lapsen ottaminen omakseen on ollut aivan järkyttävän iso prosessi, jota puolisoni ei ole tuntunut ymmärtävän.

Koen, että minä olen suhteessa se osapuoli joka panostaa enemmän. Teen enemmän pieniä huomioita, hieron häntä epäsäännöllisen säännöllisesti ja teen myös kotitöitä. Olen myös antanut hänen muksullensa enemmän omasta ajasta.

Enivei, rakastan häntä ja aion tehdä asioita suhteemme eteen. Itselläni valitettavasti tulee niitä fiiliksiä, että mä en vaan riitä. Koen välillä huonoa omatuntoa asioista jotka minussa tai minun tavoissa on "huonosti" - joko sosiaalisissa taidoissa, tietotaidoissa tai henkisessä kypsyydessä. Vaikka nämä eivät ole retuperällä, vaan voisi olla paremmin. Tulee niitä hetkiä kun itsestä ei tunnu löytyvän kun niitä huonoja puolia, vaikka sitä hyvää onkin todennäköisesti paljon enemmän.

Itse pyrin miettimään meidän suhteessa hyviä asioita, seksiä, kaikkea niitä mitkä pitää pakkaa kasassa ja halu olla siinä. Pieniä tekoja. Musta nyt tuntuu, että puolisoni ei muista ollenkaan niitä hyviä asioita. En mä tiedä vaikuttaako nyt hänen lievä masennuksensa tässä kokonaisuuteen vai etsiikö hän sitä "oikeaa ja täydelistä" edelleen.

Lopuksi, en ole itsekään täydellinen vaan tiedän varsin hyvin mitkä asiat minussa on huonosti. Näitä vajavia piirteitä ei nyt vain tuosta noin vain muuteta paremmaksi.

Tulipa sekavaa tekstiä. Lisää ajatuksia myöhemmin.

 

[TSN]

Kirjoittanut pari julkaisua aikasemmin, mutta jatketaan..

Sinulle tuli jo 20.2. ainoa vastaus minkä tarvitset. Ei tuohon muutakaan voi vastata. Jos vuoden jälkeen on jo noin vaikeaa niin ei se siitä parane.

Tässä uudelleen:

@Markqq, neppaa helvettiin hänet. Kuulostaa pahalta mutta jos et aio itseäsi omaksi iloksesi kiduttaa niin nosta kytkintä. Nuo mimmit joilla tuntuu jokapäiväinen selviytyminen olevan suuren luokan haaste ovat lähes poikkeuksetta pohjimmiltaan liian sekaisin mihinkään kunnolliseen ja tasapainoiseen suhteeseen. Älä ainakaan hyvä mies lasta ala tusaamaan moisen kanssa!

Ja PS. En väheksy mielenterveysongelmia, en vaan yksinkertaisesti jaksa ainakaan itse katsella kumppania jolle kaikki on haaste. Ei perkeleessä sellaista.

 

[smartti]

Voihan vittu Markqq, kaikella hyvällä: tee itsellesi palvelus ja ota lukien tämä kirja: no-more-mr-nice-guy

TL; DR kivat ja kiltit miehet saavat harvinaisen vähän kunnioitusta ja sen myötä pillua. Kunnioita omaa elämääsi ja elä sitä itseäsi varten. Vaihtoehtoisesti voit kyllä jatkaa samoin menetelmin kuin tähänkin asti niin saat takuuvarmasti samat tulokset. Elämä on valintoja.

 

[Markqq]

^ Kyllä mä olen hyvinkin tutustunut aiheeseen mitä mainitsit. Ja olen myös ottanut monia asioita käytäntöön. Kaikki mitä nyt tuossa ylempänä kirjoitin oli lähinnä syvempää analyysia ja vuodatusta tänne, en ole alistuva tai kiltti (no pienissä määrin). Mutta kiitos nyt kuitenkin.

@TSN Niin, kakspuoleinen asia kuitenkin. Ja tänne kun jotain kirjoittaa niin ei sitä koko todellisuutta koskaan kukaan tiedä. Kyllä tää etenevä kevät näyttää mihin suuntaan tässä mennään. Enkä mä siitä nyt ota sen suurempaa stressiä, päivä kerrallaan.

Seuraava viesti sitten onkin, että asiat joko skulaa tai ero

E: Youtubessa tutustunut pitkälti tuohon "Nice Guy" syndroomaan.

 

[smartti]

Uskon itsekin siihen, että aina voi kehittää omaa toimintaa. Sen sijaan siihen en usko enkä kannusta, että ihmisistä tai ihmissuhteista otetaan projekteja, joita yritetään tilkitä kuntoon muuttamalla itseä tai toista osapuolta. Täytyy hyväksyä ne omat piirteet (=itsetuntemus ja -kunnioitus) ja täytyy hyväksyä myös sen toisen osapuolen piirteet (=kunnioitus tätä kohtaan). Jos näet toisessa tai ihmissuhteessasi enimmäkseen vain kehitettävää "potentiaalia", niin lähtökohdat ovat jo ihan väärät.

Etsi rinnallesi ihminen jonka kanssa jaatte suht samat arvot, tavoitteet ja tavat. Se itsessään tekee arjesta ja juhlasta pirun kivaa. 99,99% naisista ei ole sinulle sopivia elämänkumppaneita. Tapaile mahdollisimman monia ja pyri pitämään hauskaa; sieltä kyllä löytyy vielä se jonka kanssa hommat vain toimii hienosti yhteen. Ja jos ei löydy, niin ainakin sitä pildeä tulee silti enemmän kuin huonosti toimivassa parisuhteessa.

 

[Frankie]

kivat ja kiltit miehet saavat harvinaisen vähän kunnioitusta ja sen myötä pillua.

Toi nyt on harvinaisen epätosi. Kiltteydellä ja kivuudella ei ole mitään tekemistä flaksin kanssa, ainakaan flaksia heikentävässä mielessä. Toki jokainen voi kuvitella olevansa se kusipäinen alfauros ja luulla saavansa pillua sillä keinoin, mutta oikeassa maailmassa se ei vaan mene noin. Piparia voi saada siitä huolimatta.

 

[elmo]

Vähän tulee sellanen fiilis, että Markqq:lla on tällänen fiilis minkä takia roikutaan?:

Olet mitä olet. Jos et kelpaa toiselle sellasena niin onko se sun arvonen? En mä lähtis itseäni muuttamaan. Siis jokut terveelliset elämän tavat yms. toki on ihan tavoiteltavaa. Mutta luonteen muutokset... Jos oot intro ja sua yritetään pakottaa extovertiksi niin mitä helvettiä. Sulla on hetkenpäästä vaan vielä pahempi olo.

Mun mielestä on aika loukkaavaa edes vaatia tollasia. Ihan kun et varmaan itse tiedostaisi, että on jotain rajotteita. Kyllähän tollaset asiat nyt aika nopeasti toisesta tulee selville ja ne pitää sitten kelata onko tää I'm ok with it vai ei. Se, että sitten vuoden päästä aletaan kelaamaan, että voisit olla vähän sosiaalsiempi ja yleisesti ottaen muutenkin vähän fiksumpi kun mä oon niin next level. Hiuksista vittuun tollanen pirkko.

Toki meikäläinen ei ole mestari näissä neuvomaan. Itse lähetin juuri omalle naisystävälle tämän kuvan hs liiteestä kun sieltä tuli vuodatusta miksen mä kaipaa hänen seuraa niin usein.

Saate sanoin, että toivottavasti en ihan samaan pisteeseen päädy.

Vitsinähän tuo lähti, mutta totuuden siemenellä minkä kyllä varmaan tietäänkin. Viesti tuskin oli yhtään sellanen mitä hän odotti. Vaan olis pitänyt laittaa pusi pusi hali hali kyllä mä kaipaan joka hetki jne. jne.

En mä viitsi enää alkaa omassa elämässä menemään jonkun toisen pillin mukaan. Toki parisuhde on kahden kauppa, mutta jos tällänen sosiaalisesti rajoittunut eikä niin paljon ihmisten seuraa kaipaava kelpaa niin sitten olen ennemmin yksin. Monesti mietinkin ennen uutta parisuhdetta, että pitääkö sellasta nyt vielä hakea. Ja nytkin olen miettinyt, että mitä helvettiä mä tässä yritän tai mitä mä tästä saan...

 

[Jurppii]

Toi nyt on harvinaisen epätosi. Kiltteydellä ja kivuudella ei ole mitään tekemistä flaksin kanssa, ainakaan flaksia heikentävässä mielessä.

No kyllä on. Kiltteys on lähinnä lapsissa positiivinen ovimattomainen ja nöyrä piirre, jota voisi luonnehtia että tekee mitä käsketään, on nöyrä eikä asetu vastahankaan. Siihen vielä lisäksi se, että itse itseään kiltiksi luonnehtivat tapaa olla jotain veitsiä keräileviä fedora-hermanneja trenssitakeissaan jotka kuvittelevat, että perushyvän käytöksen palkkion pitäisi olla pillua.

 

[FireFly Renaissance]

Joopajoo taas. Kiltteys noin yleisesti ottaen tarkoittaa sitä, ettei ole itsekeskeinen kusipää vaan kykenee ajattelemaan muitakin.

Mutta tokihan kaikki on helpompaa, jos ei vähät välitä kuin itsestään. Ainakin tietyllä tavalla. Ei se asenne silti välttämättä kovin kaksista elämänlaatua ja henkistä hyvinvointia takaa...

 

[smartti]

Ehkä olisi parempi ajatella asiaa janana, jonka ääripäissä on äärimmäinen kiltteys ja äärimmäinen mulkkuus. Tulisi ymmärtää, että kumpikin on huono piirre täysin äärimmilleen vietynä noin yleisesti. Se mihin viittaan tässä yhteydessä "kiltteydellä" on sellaista ovimattomaisuutta eli joka suuntaan kumartelua ja omista rajoista kiinni pitämättömyyttä. Täytyy olla jämäkkyyttä ja selkärankaa: Marqqun tapauksessa minulle näyttäytyy, että hän yrittää kovin muuttaa esimerkiksi omaa pysyvää luonteenpiirreettään (introverttiyttä) toisen mieliksi ihan joksikin muuksi. Kovin kilttiä ja huomioivaa toimintaa, mutta onko se fiksua tai tuloksellista? Onko se rehellistä omana itsenä elämistä?

 

[jeppejehu]

@Markqq

Joskus hän mainitsi niin, että toista täytyy himota ja rakkaus olla palavaa. Ihan tottahan tuo sinänsä, mutta kun ei parisuhde ja rakkaus ole yhtä pilvessä liitämistä

Joo, rakastumisen alkuvaiheeseen kuuluu se isoin palo, jännitys ja himo jne rakastumisen tunteet. Johtuu aivoissa tapahtuvista hormonimuutoksista, jotka tasaantuvat ja se on luonnollista. Ei ole realistista odottaa että "rakastetaan täysillä" koko ajan. Toki kannattaa pitkin parisuhdetta herätellä sitä alkuhuuman tunnetta.

Mutta siis turha se on kuvitella että se alkuhuuma on jatkuvaa. Aika turhauttavalta vaikuttaa teidän parisuhde, itse pohdit aika hyvin tunteita yms, toinen taas vaikuttaa vähän sellaiselta että tunteet vie mutta niitä ei pahemmin pohdita, tai ei osata. En tiedä. En jaksaisi.

Mieleen tulee kuinkahan hirmu se nainen olisi jonkun toisen näkökulmasta, kun itse vaikutat niin kiltiltä ja huomaavaiselta. Sitä ei aina tajua miten huonosti toinen kohtelee jos "ymmärtää" ja hyväksyy toisen pieniä oikkuja, niihin pikkuhiljaa tottuu ja sokaistuu ja ne kasvaa isommiksi.

Esimerkkinä (en tarkoita että teidän tapaus olisi tällainen) vuosia alisteisessa suhteessa ollut ihminen tajuaa vasta vuosia suhteen päättymisen jälkeen miten kipeää meno on ollut eikä ymmärrä miten antoi sen tapahtua. Pikkuhiljaa vääryydet muuttuu normaaleiksi asioiksi. Pointti että ihminen osaa selitellä asioita itselleen ja sopeutua tilanteeseen vaikka se olisi itselle huono valinta.

 

[Jurppii]

Ehkä olisi parempi ajatella asiaa janana, jonka ääripäissä on äärimmäinen kiltteys ja äärimmäinen mulkkuus. Tulisi ymmärtää, että kumpikin on huono piirre täysin äärimmilleen vietynä noin yleisesti. Se mihin viittaan tässä yhteydessä "kiltteydellä" on sellaista ovimattomaisuutta eli joka suuntaan kumartelua ja omista rajoista kiinni pitämättömyyttä. Täytyy olla jämäkkyyttä ja selkärankaa: Marqqun tapauksessa minulle näyttäytyy, että hän yrittää kovin muuttaa esimerkiksi omaa pysyvää luonteenpiirreettään (introverttiyttä) toisen mieliksi ihan joksikin muuksi. Kovin kilttiä ja huomioivaa toimintaa, mutta onko se fiksua tai tuloksellista? Onko se rehellistä omana itsenä elämistä?

Sanoisin kyllä, että mulkun vastapää janalla on "hyvä tyyppi". Reilu, rehellinen ja oikeudenmukainen. Ei välttämättä yhtään nöyrä tai alistuva.

 

[DädiFinn]

Ja KUN dumppaat sen mimmin niin kenenkään läheisen, sukulaisen, appiukon tai muun mielipiteillä ei voisi olla vähempää väliä. Miksi olisi? Voit oikein makustella mielessäsi tuota kysymystä "Miksi olisi?". Jos he ovat ihmisinä miellyttäviä niin ymmärtävä tilanteen ja jos eivät ymmärrä, eivät ole edes huomiosi arvoisia. Jote tee tasan niin kuin koet parhaaksi.

Tämä. Tämä elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi muiden mielistelyyn ja muiden mielipiteiden mukaan elämiseen.

 

[taski]

^ Kyllä mä olen hyvinkin tutustunut aiheeseen mitä mainitsit. Ja olen myös ottanut monia asioita käytäntöön. Kaikki mitä nyt tuossa ylempänä kirjoitin oli lähinnä syvempää analyysia ja vuodatusta tänne, en ole alistuva tai kiltti (no pienissä määrin). Mutta kiitos nyt kuitenkin.

@TSN Niin, kakspuoleinen asia kuitenkin. Ja tänne kun jotain kirjoittaa niin ei sitä koko todellisuutta koskaan kukaan tiedä. Kyllä tää etenevä kevät näyttää mihin suuntaan tässä mennään. Enkä mä siitä nyt ota sen suurempaa stressiä, päivä kerrallaan.

Seuraava viesti sitten onkin, että asiat joko skulaa tai ero

E: Youtubessa tutustunut pitkälti tuohon "Nice Guy" syndroomaan.

Luin koko vuodatukset alusta loppuun ja ei tähän kyllä voi muuta sanoa kun että itse varmaan joko koittaisin hyötyä rahallisesti muijasta mahdollisimman paljon ja erota sitten (tyyliin kaikki irtoava raha itselle jollain kepulikonstilla) tai unohtaa rahahommat ja erota saman tien.

 

[jarp]

Lopuksi, en ole itsekään täydellinen vaan tiedän varsin hyvin mitkä asiat minussa on huonosti. Näitä vajavia piirteitä ei nyt vain tuosta noin vain muuteta paremmaksi.

Asiat huonosti vaiko asiat siten, etteivät ne miellytä muijjaasi? Jos annat hänen määritellä millainen sinun pitäisi olla tai ylipäätään millaiset asiat ovat hyvä ja huonoja, niin sama narauttaa korkki auki jo tässä vaiheessa - ehkä muutama vuosi vähemmän kurjuutta ja kerkeät raitistumaankin, ennen kuin maksa sanoo poks.

Kokeile itse määritellä mitkä asiat sinussa on hyvästi ja mitkä huonosti, mitä haluat muuttaa, mitkä hyväksyä ja mitä vaalia.

 

[alakääntö]

Kusipäinen alfauros on enemmäkin sellainen hollywoodin keksintö. Tosiasiasa nämä kusipäiset alfaurokset voivat olla muita miehiä kohtaan hyvinkin kusipäisiä, koska mieltävät itsensä heidän yläpuolelle. Mutta naisia kohtaan voivat olla hyvinkin miellyttäviä ja itsevarmoja. Kusipäinen alfauros on miesten keksintö toisistaan ja jonkinlainen hollywoodin luoma badguy-projektio. Ehkä myös eräänlainen kiusaaja-projektio. Eli että mies tai koulukiusaaja, joka kohtelee sinua, miestä, huonosti varmaankin sitten myös kohtelee naistaan huonosti - mutta näin ei välttämättä ole.

Samalla tavalla myös miellyttämisen halu väärin ymmärretään kiltteydeksi ja kivoudeksi. Joillakin ihmisillä on voimakas tarve miellyttää muita, eikä tässä ole kyse varsinaisesta perseennuolemisesta, koska se ei ole pitkällä jänteellä tavoitteellista toimintaa. Parisuhteessa tällainen käytös kannattaa itsestään tunnistaa, koska ihan käytännön tasolla se estää asioista keskustelemisen, koska ei osaa sanoa asioita jotka kokee epämiellyttäviksi. Tämä myös vääristää oman roolin siinä parisuhteessa, koska se muodostuu ikäänkuin tavaksi ja oletukseksi että toinen aina antaa periksi, ilman että hän saa siitä mitään. Tai että toinen edes tajuaa miten hän saa koko ajan jotain extraa.

Kiva ja kiltti on hyvä olla, mutta pitää osata vaatia asioita myös itselleen. Pitää miellyttää ensisijaisesti itseään ja jonkun verran on ihan hyvä olla myös toisen miellyttämisen haluinenkin, koska se extrahuomaavaisuuskin on välillä kivaa ja plussaa. Mutta pitää myös saada tätä samaa takaisinkin joskus.

 

[Jurppii]

Päivän Hesarissa enemmänkin tuosta kiltteydestä tilaajille:

Elämä | Airi on ylikiltti, ja se on kostautunut niin uralla, erotessa kuin kaupan kassallakin – Ylikiltit kertovat arjesta, jossa muut hyötyvät heistä jatkuvasti

Airi saattaa ostaa väärän tuotteen vain siksi, ettei kehtaa enää kassalla tunnustaa virhettään. Maijalle puolestaan tuupataan töissä muiden hommat. Tällaista on ylikiltin arki.

www.hs.fi

Jutussa korostetaan paljon sovinnollisuutta erona kiltteydestä ja se onkin mielestäni ihan hyvä piirre ihmisessä. Kiltteys on sitä, että asetetaan muiden edut omiensa edelle, nöyrrytään, ei haluta aiheuttaa ikäviä tunteita muissa jne. Ja edelleen kyllä muistuttaisin, että moni itseään "kiltiksi mieheksi" mainostava ei vaikuta kiltiltä alkuunkaan.

 

[FireFly Renaissance]

Kiltti = auttaa toista, koska haluaa auttaa toista.
Sovinnollinen = auttaa toista, koska ei halua tapella asiasta.
Nöyrä = auttaa toista, koska ei uskalla olla auttamatta.

Nämä ovat hyvin eri asioita vaikka lopputulos tavallaan näyttää samalta. Ja valitettavasti liian moni siksi myös kuvittelee, että ne ovat sama asia.

 

[Markqq]

Kiltti = auttaa toista, koska haluaa auttaa toista.
Sovinnollinen = auttaa toista, koska ei halua tapella asiasta.
Nöyrä = auttaa toista, koska ei uskalla olla auttamatta.

Nämä ovat hyvin eri asioita vaikka lopputulos tavallaan näyttää samalta. Ja valitettavasti liian moni siksi myös kuvittelee, että ne ovat sama asia.

Olen kuullut olevani nöyrä, vaikka asiahan ei ole niin. Jos noista mennään niin menen kiltin ja sovinnollisen väliin usein. Riippuu toki ihan asiasta. Mä itse tiedän sen hiuksenhienon eron jolloin mua "käytetään hyväksi", jolloin tietenkin on taistelun aihe. Useimmiten teen kyllä asioita ihan sen pohjalta, että haluan toisille hyvää, joka toiselle saattaa helposti näkyä sitten liian kilttinä tai nöyränä, joka on taas aivan bullshittii. Jos mä nyt piru vie haluan tuoda aamupalan sänkyyn, tuoda kukkia pöydälle tai hieroa toisen jalkoja. En tee sitä siksi, että alistun vaan hyväntahtoa toiselle. Mulla on energiaa auttaa muita sekä muistaa myös itseni. Joissakin asioissa menee omat asiat edelle, mutta olen oppinut auttamaan spontaanimmin. Puolisoni muuten on reilusti enemmän "auta muita, unohda itseni" tyyppiä, jolloin hän helposti näkee minut enemmän itsekkäänä.

Tällä hetkellä pyrin panostamaan aika paljon yhteiseen hyvään ja hänen muksuunsa (omia juttuja unohtamatta), asiat siinä mielessä hyvin ja arki rullaa, tullaan hyvin kyllä toimeen. Ainut mikä kalvaa on se, että puolisoni on etäinen. Varmasti osittain siksi, että hänellä ei hyvä olla itsensä kanssa, mutta yksinkertaisesti häntä ilmeisesti ärsyttää minä ympärillä. Ylläolevien asioiden lisäksi hän on välillä kokenut että joutuu "holhoamaan" minua. Mielestäni uskomatonta. Toki jos toinen tulee välillä varpaille asioissa niin hän sen kokee sillä tavalla. Helposti tulee joko mulla se fiilis "tee sit itse" tai "mee nyt sivuun siitä" tai sitten menen "olen hukassa" tilaan. Taitaa myös olla todella kovaa ylivirittyneisyyttä kun iltaisin koko kroppa kihelmöi ja ajatukset laukkaa. Ettei vaan sitten olisi masennusburnoutia tulossa (kaksi kertaa aikasemmin käynyt burnoutissa). Kaikkea kun en tiedä, vaikka asioita pyritään puhumaan läpi.

Itsekin otan etäisyyttä kun ei jaksa olla se "aloittava" osapuoli läheisyyteen liittyvissä asioissa.

Päivä kerrallaan eteenpäin. Jos tästä ei asiat parane niin otanpa ainakin asiat kokemuksina (lapsen kanssa olo sekä hänen komentaminen on itseasiassa hyvin viihdyttävää ja opin siitäkin lisää jatkuvasti) ja kehitän itseäni sekä omaa imagoa muun ohella. Nyt ei jostain syystä elämä tunnu raskaalta vaan asiat on ihan okei, läheisyyttä lukuunottamatta. Kaippa sitä vaan on sujut itseni asioiden kanssa. Okei, palataan maan pinnalle. Oma itsetunto -ja varmuus kyllä laukkaa ylä- ja alamäkiä, mutta hyviä päiviä on enemmän kuin huonoja.

 

[Jurppii]

Olen kuullut olevani nöyrä, vaikka asiahan ei ole niin. Jos noista mennään niin menen kiltin ja sovinnollisen väliin usein. Riippuu toki ihan asiasta. Mä itse tiedän sen hiuksenhienon eron jolloin mua "käytetään hyväksi", jolloin tietenkin on taistelun aihe. Useimmiten tee kyllä asioita ihan sen pohjalta, että haluan toisille hyvää, joka toiselle saattaa helposti näkyä sitten liian kilttinä tai nöyränä, joka on taas aivan bullshittii. Jos mä nyt piru vie haluan tuoda aamupalan sänkyyn, tuoda kukkia pöydälle tai hieroa toisen jalkoja. En tee sitä siksi, että alistun vaan hyväntahtoa toiselle. Mulla on energiaa auttaa muita sekä muistaa myös itseni.

No ei tuo nyt ole nöyristelevää kiltteyttä. Kokeile tätä: Tahdot olla pahoittamatta muiden mieltä tai olla aiheuttamatta ikäviä tunteita niin paljon, että et pidä puoliasi tai väistyt kun itselläsi olisi ns. paikka laukoa.

 

[Gadus morhua]

Itsekin otan etäisyyttä kun ei jaksa olla se "aloittava" osapuoli läheisyyteen liittyvissä asioissa.

Hyvä. Kannattaa tarkastella myös nuo muut "kiltit teot". Onko niiden perimmäisenä motiivina pillun saamiseen painostaminen vai ihan aidosti/oudosti joku ylitsepursuava kiltteys?

Jos tästä ei asiat parane niin otanpa ainakin asiat kokemuksina ja kehitän itseäni muun ohella.

Tähän tartun sen verran, että älä ala muuttamaan itseäsi. Itsensä kehittämisen motiivi pitäisi olla omien korvien välissä.

 

[Markqq]

Kokeile tätä: Tahdot olla pahoittamatta muiden mieltä tai olla aiheuttamatta ikäviä tunteita niin paljon, että et pidä puoliasi tai väistyt kun itselläsi olisi ns. paikka laukoa.

Hyvä neuvo. Aika osuvasti sanoit. Stand my ground niinsanotusti jos toinen tulee varpaille. Olen näin toiminutkin, mutta ollut se vähäisempi toimintamalli.

 

[FireFly Renaissance]

Olen kuullut olevani nöyrä, vaikka asiahan ei ole niin. Jos noista mennään niin menen kiltin ja sovinnollisen väliin usein. Riippuu toki ihan asiasta. Mä itse tiedän sen hiuksenhienon eron jolloin mua "käytetään hyväksi", jolloin tietenkin on taistelun aihe. Useimmiten teen kyllä asioita ihan sen pohjalta, että haluan toisille hyvää, joka toiselle saattaa helposti näkyä sitten liian kilttinä tai nöyränä, joka on taas aivan bullshittii. Jos mä nyt piru vie haluan tuoda aamupalan sänkyyn, tuoda kukkia pöydälle tai hieroa toisen jalkoja. En tee sitä siksi, että alistun vaan hyväntahtoa toiselle. Mulla on energiaa auttaa muita sekä muistaa myös itseni. Joissakin asioissa menee omat asiat edelle, mutta olen oppinut auttamaan spontaanimmin. Puolisoni muuten on reilusti enemmän "auta muita, unohda itseni" tyyppiä, jolloin hän helposti näkee minut enemmän itsekkäänä.

Tällä hetkellä pyrin panostamaan aika paljon yhteiseen hyvään ja hänen muksuunsa, asiat siinä mielessä hyvin ja arki rullaa, tullaan hyvin kyllä toimeen. Ainut mikä kalvaa on se, että puolisoni on etäinen,´. Varmasti osittain siksi, että hänellä ei hyvä olla itsensä kanssa, mutta yksinkertaisesti häntä ilmeisesti ärsyttää minä ympärillä. Ylläolevien asioiden lisäksi hän on välillä kokenut että joutuu "holhoamaan" minua. Mielestäni uskomatonta. Toki jos toinen tulee välillä varpaille asioissa niin hän sen kokee sillä tavalla. Helposti tulee joko mulla se fiilis "tee sit itse" tai "mee nyt sivuun siitä". Taitaa myös olla todella kovaa ylivirittyneisyyttä kun iltaisin koko kroppa kihelmöi ja ajatukset laukkaa. Ettei vaan sitten olisi masennusburnoutia tulossa (kaksi kertaa aikasemmin käynyt burnoutissa). Kaikkea kun en tiedä, vaikka asioita pyritään puhumaan läpi.

Itsekin otan etäisyyttä kun ei jaksa olla se "aloittava" osapuoli läheisyyteen liittyvissä asioissa.

Päivä kerrallaan eteenpäin. Jos tästä ei asiat parane niin otanpa ainakin asiat kokemuksina (lapsen kanssa olo sekä hänen komentaminen on itseasiassa hyvin viihdyttävää ja opin siitäkin lisää jatkuvasti) ja kehitän itseäni sekä omaa imagoa muun ohella. Nyt ei jostain syystä elämä tunnu raskaalta vaan asiat on ihan okei, läheisyyttä lukuunottamatta. Kaippa sitä vaan on sujut itseni asioiden kanssa. Okei, palataan maan pinnalle. Oma itsetunto -ja varmuus kyllä laukkaa ylä- ja alamäkiä, mutta hyviä päiviä on enemmän kuin huonoja.

Masentunut ihminen puhuu ihan mitä sattuu. Ne puheet pitää pystyä antamaan mennä ohi ja tuntea se ihminen siellä takana, muuten ei tule yhtään mitään. Eikä se siitä muutu niin kauan kuin se masennustila on päällä. Tuskin helpottaa, jos koittaa samalla pyörittää parisuhdetta.

"Puolisoni muuten on reilusti enemmän "auta muita, unohda itseni" tyyppiä": Tää on erinomainen tapa päätyä sinne masennukseen. Ei voi auttaa muita ellei ensin auta itseä. Kannattaa pitää mielessä

 

[Markqq]

Tähän tartun sen verran, että älä ala muuttamaan itseäsi. Itsensä kehittämisen motiivi pitäisi olla omien korvien välissä.

Mulla on ollut jo pitkään tavoitteena, että pyrin työstää itseäni, joka on toki vaikuttanut suhteeseen niin että puolisoni kokenut minun omien asioiden olevan tärkeämpiä. Olen tehnyt näihin hyvän balanssin. Sen enempää niistä kertomatta, tarkoitus on poistaa mahdollisimman paljon pois huonoja rutiineja sekä nopean dopamiinin tuottavia asioita ja pyrkiä kehittämään omia taitoja pitkällä tähtäimellä.

Puolisoani oikeasti täytyy kyllä kehua siinä, että hän on antanut (kovista mielipiteistään ja minun huonojen puolten kertomisesta huolimatta) minulle paljon työkaluja asioihin joita mielellään parannan itsessäni. Ei ole kuin tie ylöspäin.

 

[Markqq]

Masentunut ihminen puhuu ihan mitä sattuu. Ne puheet pitää pystyä antamaan mennä ohi ja tuntea se ihminen siellä takana, muuten ei tule yhtään mitään. Eikä se siitä muutu niin kauan kuin se masennustila on päällä. Tuskin helpottaa, jos koittaa samalla pyörittää parisuhdetta.

"Puolisoni muuten on reilusti enemmän "auta muita, unohda itseni" tyyppiä": Tää on erinomainen tapa päätyä sinne masennukseen. Ei voi auttaa muita ellei ensin auta itseä. Kannattaa pitää mielessä

Jep. Mä oon oikeasti yrittänyt ottaa sen moodin nyt tähä, että oon enemmänkin läsnä ja tukena. Ei helppoa. Ehkäpä vähennän hänen arkista kuormaa.

 

[alakääntö]

Kiltteys ja miellyttämisenhalu on mielestäni sellaisia että niissä ei ole sellaista motiivia tai vastikkeellisuusoletusta, että jotain pitää saada takaisin aina kun tekee hyvän työn. Lähinnä se on enemmänkin sellaista aitoa auttamista tai ihan vaan kaiken negatiivisen välttelyä. Kiltti voi olla kotona kasvatettu siten, että hän on aina se joka joustaa, hänet on tavallaa koulutettu siihen että muut ovat tärkeämpiä. Miellyttävänhaluisella voi olla kotona mt-ongelmainen äiti, joka henkisesti pahoinpitelee, jos ei aktiivisesti pyri välttämään kaikkea mikä voi aiheuttaa pientäkään epämukavuutta.

Mutta se, että tehdään jotain juttuja ja oletetaan että saadaan vastapalveluksia on jotain muuta, eikä se ole kivaa tai kilttiä. Osa miehistä mielestäni kuitenkin tekee asioita että saisivat seksiä ikäänkuin palkinnoksi. Osa naisista taas käyttää seksiä sellaisena juttuna, joka pitää erikseen ansaita. Mies voi olettaa että kynttiläillallinen ja sohvafilmi takaa saamisen, nainen taas voi pitää ehtoina että nuo asiat hänelle toteutetaan, jotta hän sitten "antaa" seksiä palkinnoksi. Toki palkitseminen itsessään on mielestäni ihan hyvä homma, koska siten voi myös suhdetta ohjata kestävämmälle pohjalle. Mutta jos teot ja tunteet ovat aina vastikkeellisia, voi kysyä että onko kyseessä parisuhde vai joku järjestely jossa vaihdetaan palveluksia ilman oikeaa henkistä sitoutumista.

 

[Gadus morhua]

Mutta jos teot ja tunteet ovat aina vastikkeellisia, voi kysyä että onko kyseessä parisuhde vai joku järjestely jossa vaihdetaan palveluksia ilman oikeaa henkistä sitoutumista.

Hyvin tiivistetty. Parisuhteitakin on toki monenlaisia.

 

[ttm]

No ei tuo nyt ole nöyristelevää kiltteyttä. Kokeile tätä: Tahdot olla pahoittamatta muiden mieltä tai olla aiheuttamatta ikäviä tunteita niin paljon, että et pidä puoliasi tai väistyt kun itselläsi olisi ns. paikka laukoa.

Mitä tässä tarkoitetaan tuolla "ns. paikka laukoa"? Ilmeisesti kuitenkin "laukominen" on tässä jotain arvostettavaa?