Parisuhteen kiemurat

[Jurppii]

No lähtisin kuitenkin siitä, että ihminen joka haluaa purkaa tuntojaan ja tehdä työtä suhteen eteen ei hyödy "jätä se" neuvoista. Samaan malliin varmaan naiset toki ryhmissään ohjeistaa toisiaan että "hanki pikku seikkailu, kyllä se siitä lähtee" kun toinen kertoo että harmittaa kun suhde on hyvä ja haluis säilyttää mutta mies sitä sun tätä.

Vakava masennus on aika vakava diagnoosi, joka tarvitsee oikeasti lääkehoitoa. Ei nyt välittynyt ihan sellainen tila tuosta viestistä.

ps. Itekin "tukenut" masentunutta ja tilanne lopulta parani terapialla ja lääkkeillä. En ole kyllä jälkikäteen ihan varma tuinko oikeasti koska tilanne ei ollut itellekään helppo enkä luultavasti osannut tukea/kuunnella jne. Suhde loppui myöhemmin musita syistä.

 

[Kan Dee Dokata]

No lähtisin kuitenkin siitä, että ihminen joka haluaa purkaa tuntojaan ja tehdä työtä suhteen eteen ei hyödy "jätä se" neuvoista. Samaan malliin varmaan naiset toki ryhmissään ohjeistaa toisiaan että "hanki pikku seikkailu, kyllä se siitä lähtee" kun toinen kertoo että harmittaa kun suhde on hyvä ja haluis säilyttää mutta mies sitä sun tätä.

Vakava masennus on aika vakava diagnoosi, joka tarvitsee oikeasti lääkehoitoa. Ei nyt välittynyt ihan sellainen tila tuosta viestistä.

Mutta katsos kun mielenterveysongelmien ollessa vastapuolella se suhteen ongelma, siihen ei auta millään tavoin se, että mieleltään terve yksilö "haluaa tehdä työtä suhteen eteen". Siinä kun ei silloin olla suhteessa sen henkilön kanssa vaan hänen mielenterveysongelmansa.

Se tuntuu pahalta, eikä tämä kysyjä tule sitä itselleen myöntämään ennen kuin vasta hyvin myöhään. Heidän suhteensa pysyy kuitenkin pystyssä tasan niin kauan kuin hän on valmis ottamaan paskaa niskaansa. Ja sitä paskaa on luvassa paljon. Lopulta homma kääntyy siihen, että hänestä tulee "syyllinen" pahaan oloon.

Rakkaus toki laittaa laput silmille, mutta ei se täysin järkiperäistä pohdintaa estä. Kun suhde on mt-ongelmien sävyttämää paskaa, ei se yksinkertaisesti ole sen arvoista.

Mutta jokainen toki käy nämä asiat läpi omien kantapäidensä kautta. Rakkauden sokaisemana ei todellisuudella ja realismilla ole mitään väliä.

Ja mitä vakavaan (keskivaikeaan) masennukseen tulee, sen taudinkuva on todella moninainen. Olen sen nähnyt hyvin läheltä. Ja kyllä, lääkehoito on tarpeen. Se lääkehoito sitten vain luo ihan omat ongelmansa. Suhdetta se ei paranna niin kauan kuin henkilö sitä tarvitsee.

 

[Jurppii]

No kuten sanottu (saattoi mennä ninjaedittinä), diagnosoidusta keskivaikeasta masennuksesta (toinen puoli) päässeenä aikoinaan yli ja suhteen jatkuessa normaalisti sen jälkeen ei voi kuin todeta että YMMV.

edit: Lääkehoito toimii joissain tapauksessa ihan hyvin. Toisissa sivuoireet on aika perseestä. Kyseisessä tapauksessa niillä (SSRI) päästiin eroon käytännössä kaikesta siitä akuutista ahdistuksesta ja muusta, joka aiheutti elämän veemäisyyttä päivittäisellä tasolla ilman havaittavia sivuoireita.

 

[erihyva]

Montakohan kuukautta nämä kenkää antavat herrat toivovat ja odottavat saavansa naiseltaan siimaa ja ymmärrystä, jos masentuvat itse?

 

[Kan Dee Dokata]

No kuten sanottu (saattoi mennä ninjaedittinä), diagnosoidusta keskivaikeasta masennuksesta (toinen puoli) päässeenä aikoinaan yli ja suhteen jatkuessa normaalisti sen jälkeen ei voi kuin todeta että YMMV.

En väitä, etteikö ihmeitä tapahdu. Your mileage may vary. Toisilla se menee helpommin ohi kuin toisilla. Sitä onkin sitten mahdoton sanoa, kellä se ei kestä vuosia. Itse en ole päässyt siitä vieläkään kokonaan eroon, ja tuo mainitsemani tapaus on kierteessä jo viidettä vuotta.

Mutta jos suhteen alkuvaiheessa on jo tuollainen meno, kannattaa henkisesti varautua siihen, että se kestää vuosia. Todennäköisintä on, ettei asiaan nopeaa ratkaisua ole.

Onkin syytä miettiä, onko se toinen osapuoli niin ihmeellisen ihana, että haluaa sen eteen kärsiä vuosikausia jo alusta lähtien. Vastaus tietenkin on jo valmiiksi, että ei ole, koska kyseinen henkilö saa omalla käytöksellään aikaan pahaa oloa. Tuosta tulee sellainen masokistinen jatkumo. Mitä enemmän toisella on paha olla ja käytös huononee, sen kovemmin toinen yrittää rakastaa ja "parantaa".

Vastaukseni lähestyisi asiaa toisin, jos aloittajalla hyvää suhdetta olisi takana jo kymmenen vuotta.

 

[Kan Dee Dokata]

Montakohan kuukautta nämä kenkää antavat herrat toivovat ja odottavat saavansa naiseltaan siimaa ja ymmärrystä, jos masentuvat itse?

Suhteen alkuvaiheessa en odottaisi saavani siimaa yhtään, vaan laittaisin pelin poikki itse. Toisen ei tarvitse astua heti suoriltaan paskaan.

Jos kyseessä olisi vuosia kestänyt suhde, toivoisin siimaa ehkä vuoden tai pari. Mutta kaikki on toki suhteellista ja riippuisi ongelmien suuruudesta.

On mielestäni väärin odottaa, että toinen jäisi kärsimään suhteeseen, josta muodostuu käytännössä yksipuolinen.

 

[Carmake]

Itsekin suosittelen suhteen katkaisemista, koska kyseessä on vielä niin tuore tapaus. Kokemuksesta sanon, että säätöä voi olla luvassa vuosikausiksi. Peli poikki, ainakaan ei lapsia lisää.

 

[erihyva]

Jos nyt ensimmäiseksi koittaisi auttaa ja tukea itselleen rakasta ihmistä avun pariin. Tämä ei maksa mitään, ja sen voi tehdä riippumatta siitä, jatkuuko suhde vai eikö jatku tulevaisuudessa.

Omahoitajaksi ei kannata ryhtyä, eikä maallikolla luultavasti ole siihen tarvittavia tietoja ja taitoja. Jos joku koodari yrittää terapoida, niin saa luultavasti enemmän tuhoa kuin hyötyä aikaan.

 

[jeppejehu]

No en nyt ymmärrä miksi pitäisi samantien erota, jos kerran on rakkauden tunteita toista kohtaan. Joskus se pieni tuki ja turvallisuus tuo sitä tarvittavaa valoa tulevaisuuteen ja asiat voivat nopeastikin kääntyä parempaan. Parhaimmillaan syventää toisen aitoa tuntemista ja näin vahvistaa rakkautta/parisuhdetta. Ja tosiaan kuten mainittu niin itse ei kannata ottaa mitään vastuuta varsinaisesta hoitamisesta, vaan olla tukena ja ymmärtää.

Mutta.

Kannattaa kuitenkin tehdä selväksi että tuki ja ymmärtäminen ei ole sitä että olet paskaämpärinä ottamassa pahan olon oksentamista ja muuta paskaa vastaan. Kaikista tunteista kannattaa nyt avoimesti keskustella. Lasta en tekisi jos masennusta koska raskausajan hormonisekoilut voivat vaan pahentaa asiaa.

Kauan sitä prosessia sitten pitäisi jaksaa katsella riippuu siitä saatko itse siitä parisuhteesta mitään positiivista. Jos olet vain tukena ja toinen taakkana ei se ole edes parisuhde. Olisihan se mahtava tunne jos voisi toisen pelastaa, mutta kuinka realistista se on? Kuvailet jo nyt ahdistusta. Jos sitten päädyt eroon niin käsittele se tyttöystävän kanssa kunnolla äläkä turhaan tunne syyllisyyttä. Et ole vastuussa toisen mielenterveysongelmista ja pahimmillaan sinäkin masennut.

Apu voi pahimmillaan julkiselta olla vain pillerit kouraan ja eteenpäin. Jos olet mukana hommissa niin auta saamaan enemmän tukea, jos toinen on masentunut niin ei välttämättä ole kykyä pitää puoliaan ja vaatia parempaa.

 

[NiFa]

Tätä ketjua toisinaan lukiessa ja ihmetellessä, mieleen nousee aina kysymys että minkälainen yksisarvinen tuo oma vaimo mahtaa olla?

Yhdessä on nyt oltu 8 vuotta ja yhtään varsinaista tappelua tai suurempia erimielisyyksiä ei ole ollut.

 

[Frankie]

Tätä ketjua toisinaan lukiessa ja ihmetellessä, mieleen nousee aina kysymys että minkälainen yksisarvinen tuo oma vaimo mahtaa olla?

Yhdessä on nyt oltu 8 vuotta ja yhtään varsinaista tappelua tai suurempia erimielisyyksiä ei ole ollut.

Sama homma, toistakymmentä vuotta kimpassa. Yhteinen arvomaailma ja kiinnostuksen kohteet. Kumpikin valmis kompromisseihin sopivassa määrin. Jos olisin kysynyt täällä vinkkiä, varmaan eka vastaus olisi ollut "jätä se". En tosin tiedä, mitä vinkkejä olisin tarvinnut, mutta kyllä siihen jotain olisi keksitty.

Mitä tulee noihin mt-hommiin, en lähtisi kenenkään random-foorumistin kanssa minkäänlaiseen vuorovaikutukseen, ellei tällä ole omakohtaista kokemusta asiasta. Ja silloinkin samalle kartalle päätyminen on ihan tuurikauppaa. Ammatti-ihmisen pakeille lähtisin itse tuossa tapauksessa, jos olisi halua pitää liitto kasassa. Mielestäni se on sen arvoista. "Jätä se" on ihan luuserihommaa.

 

[Jurppii]

Tätä ketjua toisinaan lukiessa ja ihmetellessä, mieleen nousee aina kysymys että minkälainen yksisarvinen tuo oma vaimo mahtaa olla?

Yhdessä on nyt oltu 8 vuotta ja yhtään varsinaista tappelua tai suurempia erimielisyyksiä ei ole ollut.

Tikittävä pommi.

 

[taski]

Kyllä tuli itsellekin välittömästi se reaktio että mitä sellaista ko. nainen voi tarjota jota 100000 muuta naista ei voisi? Rakkauden tunteet on pelkkää kemiaa joten ihan turha ajatella että se MT potilas olisi muutoin joku yksisarvinen. En jaksaisi vaikka olisin kuinka rakastunut koska pystyn ajattelemaan rationaalisesti.

 

[?..]

Tätä ketjua toisinaan lukiessa ja ihmetellessä, mieleen nousee aina kysymys että minkälainen yksisarvinen tuo oma vaimo mahtaa olla?

Yhdessä on nyt oltu 8 vuotta ja yhtään varsinaista tappelua tai suurempia erimielisyyksiä ei ole ollut.

Joku pahasti pielessä. Erimielisyydet ja "tappelu" kuuluu normaaliin kahden rakastavan ihmisen elämään.

Kulissiliitto vai sinä tossuna suu aina kiinni?

 

[ttm]

Joku pahasti pielessä. Erimielisyydet ja "tappelu" kuuluu normaaliin kahden rakastavan ihmisen elämään.

Jos ei joka päivä vituta, ei voi olla onnellinen!

 

[NiFa]

Joku pahasti pielessä. Erimielisyydet ja "tappelu" kuuluu normaaliin kahden rakastavan ihmisen elämään.

Kulissiliitto vai sinä tossuna suu aina kiinni?

Ehkä sarkasmitutkani on ruosteessa, mutta omasta mielestäni aikuisten ihmisten pitäisi osata ratkoa erimielisyytensä ihan normaalilla puhumisella eikä ruveta huutaamaan saati tappelemaan.
Kulissiliitto tuskin kun naimisiin mentiiin vasta viime syksynä jolloin yhteistä taivalta takana reilu 7v, tossun allakaan en ole, mutta ei ole myöskään vaimo vaikka välillä tuntuu siltä, että vaimo toisinaan haluaisi, että pitäisin enemmänkin komentoa meillä.

Murosta löytynee nettitreffit ketjusta enemmänkin juttua meikäläisen treffiseuran hausta, kriteereistä ja muusta ja mitä niillä lopulta löytyi.

 

[Jurppii]

Jos ei joka päivä vituta, ei voi olla onnellinen!

Jos jatkuvasti ei olkiukkoile tai ymmärrä tahallaan väärin, ei voi pärjätä keskustelussa?

Kahdeksan vuotta ilman että on edes yhtään suurempaa erimielisyyttä kuulostaa vaan siltä, että ihmiset ei ole kovin intohimoisia minkään suhteen. Tai sitten on tosiaan käynyt yksisarviset ja on löytänyt vastakkaista sukupuolta edustavan identtisen kaksosensa, jolle ei ole sukua.

Ehkä sarkasmitutkani on ruosteessa, mutta omasta mielestäni aikuisten ihmisten pitäisi osata ratkoa erimielisyytensä ihan normaalilla puhumisella eikä ruveta huutaamaan saati tappelemaan.
Kulissiliitto tuskin kun naimisiin mentiiin vasta viime syksynä jolloin yhteistä taivalta takana reilu 7v, tossun allakaan en ole, mutta ei ole myöskään vaimo vaikka välillä tuntuu siltä, että vaimo toisinaan haluaisi, että pitäisin enemmänkin komentoa meillä.

Murosta löytynee nettitreffit ketjusta enemmänkin juttua meikäläisen treffiseuran hausta, kriteereistä ja muusta ja mitä niillä lopulta löytyi.

Kun puhutaan omin sanoin, tulee väärinkäsityksiä eikä edes tahallisia. Tavallisen puhumisen ja "tappelun" välillä on aika monta sävyä. Miellän tappelun sellaiseksi, jossa lentää esineet (toista kohti) tai tehdään fyysistä väkivaltaa enkä ole sellaiseen itsekään koskaan naisten kanssa päätynyt. Mutta sitten taas "tavallinen riitely", jossa yksi haluaa yhtä ja toinen toista ja kumpikin sen verran voimakkaasti, ettei halua antaa heti alkuun periksi on ihan normaalia. Ihmettelisin siis lähinnä jos kummallakaan tai toisella ei ikinä ole mistään niin vahvoja mielipiteitä ettei ne joskus osuisi kohdakkain ja vastakkain.

 

[Frankie]

Kahdeksan vuotta ilman että on edes yhtään suurempaa erimielisyyttä kuulostaa vaan siltä, että ihmiset ei ole kovin intohimoisia minkään suhteen. Tai sitten on tosiaan käynyt yksisarviset ja on löytänyt vastakkaista sukupuolta edustavan identtisen kaksosensa, jolle ei ole sukua.

Mikä on suurempi erimielisyys? Tuskin tämä nyt on ihan määrittelykysymyskään, mutta kyllä kaksi aikuista ihmistä voi olla eri mieltä jostain tappelematta. Tai sitten tapella ihan mitättömistä jutuista.

 

[Jurppii]

Mikä on suurempi erimielisyys? Tuskin tämä nyt on ihan määrittelykysymyskään, mutta kyllä kaksi aikuista ihmistä voi olla eri mieltä jostain tappelematta. Tai sitten tapella ihan mitättömistä jutuista.

Tarkensin viestiäni sanan tappelu osalta ninjaeditillä, tappelu on ihan perseestä eikä siihen pidä joutua.

Mutta ettei koskaan tule riitaa rahan tai ajan käytöstä tai hommista, joita on pakko tehdä jotta arki kulkee? Kuulostaa erikoiselta. Tai siis kuulostaa tutulta koska olen ollut itse suhteessa, jossa nainen viihtyi täydellisen hyvin itsekseen ja kirjan kanssa ja minä sain tehdä ja mennä miten halusin. Homma vaikutti todella hyvältä pitkään mutta jossain vaiheessa tuli se tilanne, että kun kysyi itseltä että miksi ollaan yhdessä, ei hyvää vastausta enää ollut. Toisella ei tuntunut olevan yhtään mitään intohimoa tai draivia tehdä ja kokea uusia asioita ja itse tunsin kohtaavani paljon mielenkiintoisempia ihmisiä tehdessäni.

 

[ttm]

Jos jatkuvasti ei olkiukkoile tai ymmärrä tahallaan väärin, ei voi pärjätä keskustelussa?

Nähtävästi ei.

Mutta avataans vähän tahallaan väärin ymmärtäjille lisää: tämä on näitä samoja kuin "valehtelu kuuluu elämään" jne. Ikävä kyllä useimmille todellisuutta, mutta ei siinä ole mitään syytä, miksi sen pitäisi olla niin.

Kuten itsekin huomaat, se, että itse ajattelet, että ihmisten pitäisi tapella tai suhde/elämä on kuolleeksi väljähtänyt, pohjautuu puhtaasti siihen, että "kuulostaa", "ihmettelen", "olen itse ollut suhteessa".

 

[Frankie]

Tarkensin viestiäni sanan tappelu osalta ninjaeditillä, tappelu on ihan perseestä eikä siihen pidä joutua.

Mutta ettei koskaan tule riitaa rahan tai ajan käytöstä tai hommista, joita on pakko tehdä jotta arki kulkee? Kuulostaa erikoiselta. Tai siis kuulostaa tutulta koska olen ollut itse suhteessa, jossa nainen viihtyi täydellisen hyvin itsekseen ja kirjan kanssa ja minä sain tehdä ja mennä miten halusin. Homma vaikutti todella hyvältä pitkään mutta jossain vaiheessa tuli se tilanne, että kun kysyi itseltä että miksi ollaan yhdessä, ei hyvää vastausta enää ollut. Toisella ei tuntunut olevan yhtään mitään intohimoa tai draivia tehdä ja kokea uusia asioita ja itse tunsin kohtaavani paljon mielenkiintoisempia ihmisiä tehdessäni.

No jos toi riittää yksisarviseen, niin mä olen löytänyt sellaisen. Toki se helpottaa, että tienataan about saman verran eikä penniä ole tarvinnut venyttää. Sekin helpottaa, että tässä iässä ei juuri huvita enää mennä missä huvittaa. Omaa aikaa saa halutessaan ja varmaan kumpikin on sitä mieltä, että enempäänkin on varaa. Yhteinen aika kuluu meillä molempien mielenkiinnonkohteiden ympärillä. Niitä on juuri sopivasti.

Toki niitä pieniä mökötyksiä ilmaantuu syystä tai toisesta molemmin puolin. Ei nyt päivittäin, mutta joskus. Olisin hyvin huolissani, jos niitä ei olisi.

 

[Jurppii]

Nähtävästi ei.

Mutta avataans vähän tahallaan väärin ymmärtäjille lisää: tämä on näitä samoja kuin "valehtelu kuuluu elämään" jne. Ikävä kyllä useimmille todellisuutta, mutta ei siinä ole mitään syytä, miksi sen pitäisi olla niin.

Kuten itsekin huomaat, se, että itse ajattelet, että ihmisten pitäisi tapella tai suhde/elämä on kuolleeksi väljähtänyt, pohjautuu puhtaasti siihen, että "kuulostaa", "ihmettelen", "olen itse ollut suhteessa".

Voitko nyt kerrankin tän lässyttämisen sijasta lainata sen kohdan, jossa sanon että pitää tapella? Sulla on nyt tässä pari ketjua tulilla, joissa jatkuvasti ymmärrät väärin ja tulet väärin ymmärretyksi. Olisko kerrankin aika vilkaista peiliin?

 

[ttm]

Voitko nyt kerrankin tän lässyttämisen sijasta lainata sen kohdan, jossa sanon että pitää tapella?

Tapella siis merkityksessä, joka poikkeaa tästä kontekstin asettajasta:

Yhdessä on nyt oltu 8 vuotta ja yhtään varsinaista tappelua tai suurempia erimielisyyksiä ei ole ollut.

Eli "suurempi erimielisyys" tässä:

Kahdeksan vuotta ilman että on edes yhtään suurempaa erimielisyyttä kuulostaa vaan siltä, että ihmiset ei ole kovin intohimoisia minkään suhteen.

ja "riita" tässä

Mutta ettei koskaan tule riitaa rahan tai ajan käytöstä tai hommista, joita on pakko tehdä jotta arki kulkee? Kuulostaa erikoiselta.

ja niin edelleen.

Sulla on nyt tässä pari ketjua tulilla, joissa jatkuvasti ymmärrät väärin ja tulet väärin ymmärretyksi. Olisko kerrankin aika vilkaista peiliin?

Mm-m. Hyvä neuvo.

 

[ttm]

Toki niitä pieniä mökötyksiä ilmaantuu syystä tai toisesta molemmin puolin. Ei nyt päivittäin, mutta joskus. Olisin hyvin huolissani, jos niitä ei olisi.

Kannattaa joskus syventyä siihen ja miettiä, että mitä sillä mököttämisellä oikeasti nyt saavutettiin, ja olisiko voinut olla mahdollista päästä samaan lopputulokseen ilman mökötystä. Omia näitä vastaavia kun olen kelaillut, niin en ole keksinyt yhtään hyvää syytä sille, miksi ne olisivat ehdottoman tärkeitä. Tämän myötä ovat myös vähentyneet huomattavasti, koskahan kannattaa aloittaa huolestuminen?

 

[Frankie]

Tämän myötä ovat myös vähentyneet huomattavasti, koskahan kannattaa aloittaa huolestuminen?

Toi mökötyskin on määrittelykysymys. Mä huolestun siinä vaiheessa, jos tunteita ei enää näytetä, oli sitten positiivisia tai negatiivisia. Jos ette koskaan näytä tunteitanne, niin teillä on joku muu telepatia kertomaan keskinäisestä välittämisestä. Mökötyskin on siis välittämistä. Se tulee pyytämättä ja yllätyksenä, ja kyllä sen toisesta huomaa. Sitten pitää vain selvittää asia. Ei sillä haeta mitään, se vain tulee jos on tullakseen.

 

[ttm]

Toi mökötyskin on määrittelykysymys. Mä huolestun siinä vaiheessa, jos tunteita ei enää näytetä, oli sitten positiivisia tai negatiivisia. Jos ette koskaan näytä tunteitanne, niin teillä on joku muu telepatia kertomaan keskinäisestä välittämisestä.

Tunteet ovat toki sellaisia, että niidenkin luomista voi vähentää - kenties lopettaakin, eli sitäkin työtä voi etenkin negatiivisten tunteiden kohdalla tehdä. Silti niidenkään välittäminen toiselle ei sinänsä vaadi telepatiaa, puhumallakin voi kommunikoida.

Mökötyskin on siis välittämistä. Se tulee pyytämättä ja yllätyksenä, ja kyllä sen toisesta huomaa. Sitten pitää vain selvittää asia. Ei sillä haeta mitään, se vain tulee jos on tullakseen.

Mökötys on itsestä välittämistä ja sillä todellakin haetaan jotain. Ihminen luo kaikki tunteensa jostain syystä. Tunteet eivät "tule jos on tullakseen", vaikka se siltä usein kenties tuntuukin.

 

[Dr. Who]

Tätä ketjua toisinaan lukiessa ja ihmetellessä, mieleen nousee aina kysymys että minkälainen yksisarvinen tuo oma vaimo mahtaa olla?

Yhdessä on nyt oltu 8 vuotta ja yhtään varsinaista tappelua tai suurempia erimielisyyksiä ei ole ollut.

Sama, joskin vasta 3v yhdessä. Toki perus nainen että mielialat vaihtelee kuukauden eri aikoina, mutta ei se huuda tai käyttäydy kuin idiootti.

Puhutaan paljon ja osataan sanoa jos jokin ärsyttää toisessa että voisitko tehdä jonkun toisin että ei ärsyttäisi niin paljoa.

Toki sanoo myös aina sitä että kun ei mua tarvitse vahtia ja pyytää tekemään jotain, että osaan itsekkin ottaa imurin käteen ja imuroida, enkä vain istu sohvalla/koneella kaljaa lipittäen...

Mutta kyllä riitaan tarvitaan aina kaksi ja vaikeaa se varmasti on jos ei osaa suoraan sanoa että joku häiritsee ja sitten kun painetta on kerätty niin kaikki purkaantuu ulos samalla kertaa...

 

[taski]

Mikä on suurempi erimielisyys? Tuskin tämä nyt on ihan määrittelykysymyskään, mutta kyllä kaksi aikuista ihmistä voi olla eri mieltä jostain tappelematta. Tai sitten tapella ihan mitättömistä jutuista.

Mulle on ainakin ihan nollatolenranssi sellaisille kiukutteleville prinsessoille joiden kanssa pitää aina vääntää jostain tai tapella. Paljon helpompaa kun seurustelee aikuismaisen rationaalisesti ajattelevan ihmisen kanssa jolloin asioista voi puhua eikä tapella / riidellä. En minä ainakaan kaipaa parisuhteeseen mitään ihmeellistä tappelua - vihon viimeinen olisi jos rouva haluaisi tapella ihan vaan sen takia että "se kuuluu parisuhteeseen".

Edit: olen seurustellut joskus aikoinaan 8-vuotta sellaisen ihmisen kanssa jolla hyvin harvoin on asiat hyvin vaikkei oikeasti mitään valittamista olisikaan. Ei enää koskaan.

 

[jobbus]

.

 

[?..]

Mulle on ainakin ihan nollatolenranssi sellaisille kiukutteleville prinsessoille joiden kanssa pitää aina vääntää jostain tai tapella. Paljon helpompaa kun seurustelee aikuismaisen rationaalisesti ajattelevan ihmisen kanssa jolloin asioista voi puhua eikä tapella / riidellä. En minä ainakaan kaipaa parisuhteeseen mitään ihmeellistä tappelua - vihon viimeinen olisi jos rouva haluaisi tapella ihan vaan sen takia että "se kuuluu parisuhteeseen".

Edit: olen seurustellut joskus aikoinaan 8-vuotta sellaisen ihmisen kanssa jolla hyvin harvoin on asiat hyvin vaikkei oikeasti mitään valittamista olisikaan. Ei enää koskaan.

Ei kai kukaan muukaan tuollaisen kanssa olisi. Kyse ei kuitenkaan ollut mistään mielenterveyspotilaista jotka haluaa tapella. Vähän sama kuin sanoisi, että meidän suhteessa ei ikinä naureta, itketä tai tunneta muitakaan voimakkaita tunteita. Ihmisyyteen kuuluu tunteet ja reaktiot.

 

[smartti]

Jeps, kiukuttelevat prinsessat kannattaa jättää muiden riesaksi - ja kyllä, moni on sellaisten kanssa kun eivät tiedä paremmasta. Jos jotakin olen elämästä ja ihmissuhteista oppinut, niin kaikki lähtee lopulta itsensä arvostamisesta sekä kunnioituksesta. Mitä se viestii muille jos antaa kohdella itseään tylysti ja silti kääntää toisenkin posken? Joka päivä opetatte ympäröiville ihmisille kuinka teitä voi kohdella. Sen verran täytyy rakastaa itseään, ettei päästä elämäänsä ikävästi käyttäytyviä ihmisiä tai ainakin lemppaa ne mahdollisimman pian ulos.

Se minkä verran on valmis itse kärsimään toisen ongelmien vuoksi.. No, riippuu toki älyttömästi tilanteesta ja yhteisestä historiasta. Ei sitä välttämättä kaikkea kannata heti heittää menemään, mutta on hyvin oleellista kysyä itseltään onko onnellinen tässä tilanteessa, ja jos ei, niin mitä ja kuinka kauan on valmis kestämään kunnes se onnellisuus palaisi. Jos ei saa investoinnille (ajalle ja vaivalle) haluamaansa vastinetta, niin ei sitä kannata loputtomiin jatkaa: cut your losses quickly.

En itse lähde enää minkäänlaiseen suhteeseen naisen kanssa, jolla on jo "kuormaa" (lapsia, vakavia terveysongelmia, ongelmia rahan / pelaamisen / alkoholin / ajankäytön kanssa). Haluan itselleni mahdollisimman onnellisen ja ongelmattoman parisuhteen, joten muutamista kriteereistä / red flageistä kun on tarkkana niin sitä saattaa jopa löytää jotain todella merkityksellistä sekä kolahtavaa. Tällä hetkellä siis tuntuu juuri siltä, että se oma yksisarvinen on löytynyt. Noo, kaikki on toki väliaikaista joten ehkä vuoden päästä olenkin jo täällä avautumassa.

 

[ttm]

Ihmisyyteen kuuluu tunteet ja reaktiot.

Siinä mielessä kyllä, että ne näyttelevät erittäin suurta osaa ihmisen elämässä, mutta ei siinä mielessä, että niiden pitäisi olla mitenkään erityisesti tavoittelemisen arvoisia, tai että elämä olisi millään tavalla vähempää ilman voimakkaita (negatiivisia) tunteita ja reaktioita.

 

[Jurppii]

Tällä hetkellä siis tuntuu juuri siltä, että se oma yksisarvinen on löytynyt. Noo, kaikki on toki väliaikaista joten ehkä vuoden päästä olenkin jo täällä avautumassa.

Tuossa tulikin ihan oleellinen. Yksisarvista ei kannata loputtomiin etsiä vaan potentiaalisia yksisarvisia testata. Oikeaa, saati pysyvää sellaista ei ehkä löydy helposti, jos koskaan, mutta etsiessään voi pitää hauskaa ja siitä saattaa muodostua se elämä

 

[Frankie]

Siinä mielessä kyllä, että ne näyttelevät erittäin suurta osaa ihmisen elämässä, mutta ei siinä mielessä, että niiden pitäisi olla mitenkään erityisesti tavoittelemisen arvoisia, tai että elämä olisi millään tavalla vähempää ilman voimakkaita (negatiivisia) tunteita ja reaktioita.

Mä en kyllä ymmärrä sanaakaan sun jutuista. Voitko hiukan avata ajatusmaailmaasi?

 

[ttm]

Mä en kyllä ymmärrä sanaakaan sun jutuista. Voitko hiukan avata ajatusmaailmaasi?

Niin siis tuohon "Ihmisyyteen kuuluu tunteet ja reaktiot" -kommenttiin usein liittyy sanojan suunnasta ajatus, että myös voimakkaat negatiiviset tunteet ovat jotain "vaalimisen arvoista", koska ne on "osa ihmisyyttä" ja ilman niitä olisi jotenkin "epäihmisempi" tai "vajaa kokemus elämästä". Se on nähdäkseni väärä johtopäätös.

Siinä mielessä tuo "ihmisyyteen kuuluu tunteet ja reaktiot" pitää paikkaansa, että useimpien elämää tunteet ja reaktiot hyvin vahvasti ohjailevat, eli vallitsevaa tilannetta kuvailevana lauseena.

Sinänsä useimmat lienevät sitä mieltä, että voimakkaat negatiiviset tunteet eivät juurikaan paranna elämänlaatua. Olettaisin, että suurin osa ihmisistä ei pidä siitä olosta/mielentilasta, mikä on voimakkaan negatiivisen tunteen aikana (se on oikeastaan juuri sen tunteen pointti), ja se "näitä pitää olla koska ne kuuluvat ihmisyyteen" on enemmänkin sitä, että ollaan jumissa niiden omien negatiivisten juttujen kanssa, ja pyritään hanskaamaan kokonaiskuvaa sillä ajatuksella.

 

[Frankie]

No, en mä ymmärtänyt selityksen jälkeenkään. Vika on varmaan minussa, joten antaa olla.

 

[Kan Dee Dokata]

Niin siis tuohon "Ihmisyyteen kuuluu tunteet ja reaktiot" -kommenttiin usein liittyy sanojan suunnasta ajatus, että myös voimakkaat negatiiviset tunteet ovat jotain "vaalimisen arvoista", koska ne on "osa ihmisyyttä" ja ilman niitä olisi jotenkin "epäihmisempi" tai "vajaa kokemus elämästä". Se on nähdäkseni väärä johtopäätös.

Siinä mielessä tuo "ihmisyyteen kuuluu tunteet ja reaktiot" pitää paikkaansa, että useimpien elämää tunteet ja reaktiot hyvin vahvasti ohjailevat, eli vallitsevaa tilannetta kuvailevana lauseena.

Sinänsä useimmat lienevät sitä mieltä, että voimakkaat negatiiviset tunteet eivät juurikaan paranna elämänlaatua. Olettaisin, että suurin osa ihmisistä ei pidä siitä olosta/mielentilasta, mikä on voimakkaan negatiivisen tunteen aikana (se on oikeastaan juuri sen tunteen pointti), ja se "näitä pitää olla koska ne kuuluvat ihmisyyteen" on enemmänkin sitä, että ollaan jumissa niiden omien negatiivisten juttujen kanssa, ja pyritään hanskaamaan kokonaiskuvaa sillä ajatuksella.

Tämä pitää kieltämättä paikkansa. Esimerkiksi stoalaisessa filosofiassa ja siitä kehitetyssä psykoterapin muodossa nimeltä kognitiivinen käyttäytymisterapia juuri siihen lähdetään tarttumaan, että ihmisen ei tarvitse olla tunteidensa vietävissä eikä jokaiseen tunneryöppyyn tarvitse kritiikittä tarttua. Se on kyky, jota voi myös harjoitella.

 

[taski]

Olen täsmälleen samaa mieltä. Elämä on huomattavasti helpompaa kun ei jokaisen tuntemuksen perässä mennä. Tuttavapiirissäkin on aina ollut muutama ihminen jotka jokaisen tapaamisen välillä eroavat, tekevät lapsia, menevät töihin, saavat potkut, menevät naimisiin, etsivät töitä ja elämä on jatkuvaa kaaosta ja sekasortoa. Helpommalla pääsee kun vähän painaa jarrua ja funtsii ennen kun suorittaa.

"Musta se tuntu hyvältä ratkasulta"

 

[punaparoni]

Tämän viestin kirjoittamista olen jo miettinyt pitkään ja nyt lopulta rohkaistunut tämän tekemään. Tämä on iso juttu itselle avautua asiasta edes jonnekin. Toivottavasti edes joku jaksaa tämän lukea.

Alkuun hieman taustaa. Suhde on ollut pitkä, reilu +10 vuotta ja itselle ja avovaimolle se ensimmäinen ja toistaiseksi ainut vakava parisuhde. Tyypillinen lukioikäisten "rakkaus"tarina siis. Ikää itsellä on karvan alle 30 vuotta, joten vielä jotenkin nuoreksi tässä voinee itsensä laskea. Kuitenkin tuo 30 vuotta kummittelee jo kulman takana ja se laittaa myös ajatuksia liikkeelle - mitä sitä isona haluaa tehdä?
Avovaimo on saman ikäinen. Yhdessä on siis koettu niin jatko-opintojen haut, aikuistumiset, valmistumiset kuin ensiasunnon ostot.

Lapsia ei onneksi ole, sillä ne tekisivät tilanteen vain hankalammaksi.

Paperilla ja ulkoisesti kaikki on hyvin. Taitaapa jotkut kaverit ja sukulaiset ihaillakin menoa, kun ollaan oltu niin pitkään yhdessä ja "hyvin menee". Kummallakin on arvostetut yliopistotutkinnot, hyvät vakityöpaikat ja rahaakin jää säästöön - yhteiset vuositulot +150ke. Kaikki hyvin? Ei. Voin henkisesti huonosti. Sen olen lähiaikoina joutunut myöntämään ja itsetutkiskelun kautta syy taitaa kulminoitua parisuhteeseen. En koe enää juuri ilon hetkiä, vaan ahdistusta ja todella suurta stressiä. Omat työtehtäväni vaativat jo osaltaan veronsa ja tähän yhdistettynä siihen, ettei kotona asiat ole hyvin, tekee elämästä helvetin raskasta. Usein kaikki asiat tuntuvat v*tuttavan ja koen, että olen epäonnistunut ja itseluottamukseni on ajettu melko alas.
Tuntuu ettei tulevaisuutta kannata / voi suunnitella, parisuhteen tilanteen vuoksi. Ei siis juuri mitään tulevaa, mitä odottaa, enemmänkin vain jotain, mitä pelätä. Rahaa säästän niin paljon kuin pystyn, jotta minulla on selviytymispuskuria jos ero tapahtuu. Töissä kuitenkin olen jaksanut toistaiseksi painaa kiitettävästi, mutta kevyemmin menisi sielläkin jos henkisesti en olisi näin rappiolla.

Mikä on siis parisuhteen tilanne? Ollaan tosiaan oltu jo pitkään yhdessä. Suhde on ollut kuitenkin aika oikukas jo alusta asti - tässä kun asioita mittailee jälkeenpäin. Erokortti on ollut jo aiemminkin esillä, avovaimon suunnalta jo 8 vuotta sitten, muistan hetken tarkasti. Yhdessä ollaan kuitenkin toistaiseksi toisissamme roikuttu, lähinnä siksi, etten itse ole uskaltanut ottaa eroa. Avovaimo olisi ollut tähän jo kauan sitten valmis. Tämä on ollut yksi tekijä, joka on laittanut oman ahdistuksen liikkeelle, sillä parisuhde on ollut tuon erokortin esille oton jälkeen epävarma. Olo on ollut, kuin kokoajan olisi hekoilla jäillä. Kuitenkin tuon jälkeen on asunnot ostettu ja asioita koettu ja hyviäkin hetkiä ollut.
Mutta silti tuo on mielessä kummitellut jatkuvasti.

Nyt viimeisen kahden vuoden aikana meno on ollut vielä kurjempaa ja erokorttia on viljelty usein - avovaimon suunnalta hyvinkin herkällä kädellä. Käytännössä kuukausittain , viime aikoina vähintään viikottain. Mutta miksi avovaimo haluaa erota tai kyseenalaistaa meidän suhteen? Hän on muuttunut kovin siitä, mitä oli lukioaikana. Itse olen pysynyt enemmän samanlaisena. Suurin muutos on siinä, että avovaimosta on tullut hyvin aktiivinen liikkuja ja ruokavalion suhteen erityisen tarkka. Tästä lisää myöhemmin.

Minussakin on vikaa, nämä siis itsetutkiskelun tuloksena. Viihdyn liikaa tietokoneella (yllätys kun tälläkin foorumilla kirjoitan) ja avovaimon mukaan olen liian pihi (laitan mielummin rahaa säästöön, kuin käytän tonnin kuussa luomuruokaan). Koneella olo tosin liittyy siihen, että tämä on itselleni henkireikä, joka on ollut vain kasvavissa määrin tarpeen.

Suurin suhteen ongelmatatekijä on se, että avovaimon mukaan liikun liian vähän, syön väärin ja olen ylipainoinen. En siis ole sen tyylinen ihminen, kuin hän haluaisi, vaan hän haluaisi minua muuttaa. No, kiloja voisi olla vähemmän (Olen 185cm / 93kg) mutta ei mielestäni tuo oikeuta silti avovaimon käytökseen. Hän itse on siis himoliikkuja, seuraa aktiivisesti kellosta aktiivisuustasoaan ja laskee päivän proteiinisaannit - tiedätte nämä henkilöt kyllä. Vapaa-aika on mennyt hänen mielestään hukkaan, jos sitä ei ole käyttänyt liikuntaan. Välillä meillä menee OK, eli nauretaan yhdessä, suunnitellaan matkoja jne. mutta asiat voivat avovaimon suunnalta kilahtaa hyvin nopeasti toiseen suuntaan. Tähän riittää esimerkiksi se, että olen ostanut liian rasvaisen juuston kaupasta.
Pahimillaan sättiminen on jatkuvaa arvostelua mitä syön, tai mitä jätin syömättä, mitä ostin kaupasta, miksi makasin sohvalla, miksi jätin treenaamatta jne. Hän myös inhoaa sitä, jos olen puhelimella, katson TV:tä tai olen tietokoneella. Tietokoneella istuminen on sanalla sanoen hänen mielestään "kuvottavaa". Tältä akselilta jotain arvostelua tapahtuu joka päivä, reilu tunti sitten hän kilahti siitä, kun makasin sohvalla ja luin uutisia puhelimesta. Tuossa hetkessä alkoi taas arvostelu siitä, ettei mahani pienene sohvalla ja että en tänään tehnyt lihastreeniä. Raskaan työpäivän, kotitöiden , ruuanlaiton jne. jälkeen tuota vain kaipasin.

Avovaimo seuraakin jatkuvasti liikkumistani ja syömistäni ja kuittailee, jos en esimerkiksi harjoituttanut riittävää lihaskuntotreeniä viikon aikana tai käynyt lenkillä.
Tämä on aiheuttanut sen, että alitajuisesti kokoajan mietin, mikäasia saattaa aiheuttaa kilahduksen avovaimossa ja pyrin tietyllä tavalla välttämään kyseisiä asioita - tai tekemään asioita hänen mielikseen. No, eihän lenkki koskaan pahaa tee, mutta ei tuo ole oikea sytyke lenkille lähtöön. Hän itse on kuitenkin helvetin itsekäs ja oikeuttaa tiettyjä asioita mitä ihmeellisimmästä syistä.
Jos otan jonkun hänen tekemän virheen tai vahingon esillä, hän heti puolustautuu syyttämällä minua. Mikään ei siis ole hänen vikansa, vaan kaikki minun.

Parisuhteessamme ei ole siis keskinäistä kunnioitusta, ainakaan avovaimon suunnalta minua kohtaan. Mikä lienee kyllä aika peruskivi terveessä parisuhteessa.

Henkisesti tämä kaikki on helvetin raskasta ja eihän asioiden näin pitäisi olla, etten siis saisi olla oma itseni. Eihän? Tässä kun asiat on saanut ruudulle niin... kyllä mietin, miksi olen vielä hänen kanssaan yhdessä, se on varmasti teidän ensimmäinen kysymys? Tähän tilanteeseen ei kuitenkaan ole helppo hypätä. Taustalla on tietty luopumisen pelko ja se, että käytännössä en ole koskaan asunut yksin enkä tiedä, miten pärjäisin yksin tai jäisinkö yksinäiseksi... En myöskään pidä suurista muutoksista, joka ero tietysti olisi. Pahin pelkoni on, että masentuisin vain lisää ja menettäisin toimintakykyni. Toisaalta, ero voisi olla myös piristysruiske - tähän vaikuttaa suuresti se, minkälaista seuraa saisin eron jälkeen. Olen sikäli onnekas, että taloudellinen tilanteeni ei romuttuisi eron myötä.
Myös se on hankalaa, kun ulospäin asiat näyttäytyvät olevan niin hyvin. Eromme tulisi siis lähipiirille täysin yllätyksenä. Pelkään siis myös tuttavien reaktioita tilanteeseen. Täysin itseluottamustani en onneksi ole menettänyt, vaikka avovaimon käytös on sitä vuosien varrella kovasti nakertanut. Tiedän että minä varmastikin löytäisin seuraa, lukioaikoina kun olin paremmissa mitoissa, sainkin useita treffipyyntöjä. Taisin vain valita lopulta ne väärät treffit.

Tässä kuitenkin nyt ollaan tienhaarassa, että jotain on tapahduttava, koska näin ei voi enää jatkua. Nykyinen tilanne on helvetin raskasta, kuten jo totesin.

Tulipa pitkä teksti, mutta tämä jo helpotti oloani kummalla tavallaa - kertoa tilanteesta edes jonnekin.

Onko minussa vikaa, kun en liiku välttämättä suositusten mukaisesti ja olen lievästi ylipainoinen 93 kilon painollani ja 27 painoindeksillä? Onko tuollainen käytös normaalia naisten suunnalta ja pitäisikö miehenä vaan kestää ja muuttua? Olenko vain läski, laiska paska, kuten avovaimo toisinaan toteaa?

 

[Leatherman]

....

Olette kasvaneet eri suuntiin, tai oikeastaan vaikuttaa että alusta alkaenkaan ette ole tarkoitettu yhteen. Välillä ihmisten luonteet eivät vain kohtaa. Ero tuntuu varmasti maailmanlopulta, varsinkin koska tämä olisi sinun ensimmäinen ero. Sen eron ja sydänsurun on vain kestettävä, koska tulevaisuus on valoisampi kuin arvaatkaan. 30v hyväpalkkaisena miehenä sinulla on koko maailma tarjottimella, nyt sinun elämä vasta kunnolla alkaa koska opinnot yms pakkopullat on takana ja löytyy hieman elämänkokemusta. Itseasiassa voisi olla myös hyvä että olet vuoden yksin etkä varsinaisesti etsisi parisuhdetta, ja sitten pikkuhiljaa tsekkaat Tinderin tarjontaa yms. Tällöin pääsisit hieman eroon tuosta "pakko olla jonkun kanssa" asenteesta.

Eli oma neuvo, erotkaa, sitten tutki hieman itseäsi ja aseta itsellesi tavoitteita ja kun eroahdistus helpottuu, alat katsomaan tarjontaa. Ihan oikeasti, mies on parhaassa iässä vasta 30 vuotiaana (ja eteenpäin) ja et uskokkaan kuinka paljon kysyntää sinunlaisista on.

 

[Myrkky]

Taustalla on tietty luopumisen pelko ja se, että käytännössä en ole koskaan asunut yksin enkä tiedä, miten pärjäisin yksin tai jäisinkö yksinäiseksi... En myöskään pidä suurista muutoksista, joka ero tietysti olisi. Pahin pelkoni on, että masentuisin vain lisää ja menettäisin toimintakykyni. Toisaalta, ero voisi olla myös piristysruiske - tähän vaikuttaa suuresti se, minkälaista seuraa saisin eron jälkeen. Olen sikäli onnekas, että taloudellinen tilanteeni ei romuttuisi eron myötä.


Tässä kuitenkin nyt ollaan tienhaarassa, että jotain on tapahduttava, koska näin ei voi enää jatkua. Nykyinen tilanne on helvetin raskasta, kuten jo totesin.

Oot kuule vielä nuori mies, ja elämä edessä. Tunnistan lainaamani jutut itsestäni, en ollut itsekään asunut yksin ennen eroa, joten monta asiaa piti opetella, kuten kaupassa käynti, ruoan laitto jne.. olin aika passattu.

Sitten kun kun jotain tein itse, niin aina väärin tavalla tai toisin. Tämä siis ennen eroa tietenkin, joten jätin tekemättä kun ei siitä tullut muuta kun sanomista.

Kaikenlaista ehti tapahtua mitkä edesautti etääntymistä toisistaan. Varmaan kumpikin ajatteli eroa enemmän tai vähemmin. Loppuviimein ex ilmoitti erosta, ja ok. Helpotti, samalla ahdisti kun aivan kaikki jäi mun harteille, mitä en osannut tai tiennyt. Mutta ne on nyt opittu, vanhakin oppii uutta.

Pärjäät kyllä, tiedät jo itsekin ettei nykyinen voi jatkua loputtomiin. Suhteet päättyy 50% todennäköisyllä eroon, joten tervetuloa kerhoon.

Spoileri: öö

Ja on tässä ollut kaikenlaista säätöä eron jälkeen, törkeästi irtosuhteita, random seksiä kaikilla pervouden tasoilla

Exän kanssa kuitenkin nykyään hyvissä väleissä, ja nähdään joskus, jutellaan netissä. Vähän saa aina olla varovainen sanomisissaan, kun mielipiteet voi vaihtua sekunnissa suunnasta toiseen ja takaisin. On siis yhteisiä asioita, ei lapsia kuitenkaan. Näillä mennään täällä, eikä yhteen palata.

 

[tle88]

@punaparoni ... Vaikuttaa siltä, että se keskinäinen kunnioitus on nyt mennyt. Sitä on käsittääkseni vähän huono saada enää takaisin. Joskus käy vain niin, että rakkaus kuolee, kaipa tuo tarkoittaa sitä, ettei sitä koskaan ehkä edes niin ollutkaan. Keskinäinen yhteensopivuutenne on ollut ilmeisimminkin "ulkoista", eikä niinkään sisäistä laatua oleva. Enkä tarkoita tuolla ulkoisella nyt mitään ulkonäköä tms.

Varoituksen sana kuitenkin... tapasin oman vaimoni vasta yli 29 vuotiaana, ja hän oli silloin vielä 24. Täytti siitä hetken kuluttua 25. Kerkesin ryypätä ja rällätä ja vähän jopa naiskennellakin (sen mitä irti sain) noin 10 vuotta, mikä oli hyvä asia minun kannaltani. Huomasin kuitenkin 30 lähestyessäni, että ne tuohon aikaan ns. irrallaan olevat noin 30 vuotiaat naiset jakautuivat melko tarkkaan kahteen eri kastiin. Rumiin ja hulluihin. Ne hyvät olivat jo niissä omissa parisuhteissaan. (Tästä on tosin jo kauan aikaa, tuohon aikaan maailma oli ehkä toisenlainen paikka.) Tämä tarkoittaa silloin sitä, että ainakin oman ikäisilläsi nyt vapailla naisilla on jo vähän painolastia. Takana on vastaavasti joko rikkoutunut parisuhde syystä tai toisesta, tai he ovat olleet niin nirsoja, ettei heille kukaan ole koskaan vielä edes kelvannut. Vähän niin kuin Sinä nyt et enää kelpaa vaimollesi miehenä, vaikka hän ei ehkä osaa tätä asiaa välttämättä muotoillakaan juuri noilla sanoilla.

Nuorempia naisia tapaa helpommin opiskeluaikoina ja noissa riennoissa. Aikuisilla ne kuviot ovat jo muualla, ja luonteeltaan aivan toisenlaisia. Aikuiset mittailevat toisiaan enemmän hyötymismielessä. Sinulla on hyvä vaihtoarvo, kyllä, mutta toisaalta... haluatko tulla valituksi välttämättä ihan vain sen perusteella? Silloin olet taas vain uudestaan ns. "sopiva" (mutta et siis miehenä rakas) jollekin naiselle. Naiselle, jonka biologinen kello on jo alkanut kilkattamaan, ja jonka hakukriteereissä "joku mies" pitäisi siittäjäksi ja isäksi lapsille löytää. Se on niin tavattoman kovaa ja rajua valkkaamista naisten puolelta tuossa kohtaa elämässä, että oksat pois. Voi olla oikeasti hyvin vaikeaa löytää sitä aitoa rakkautta, kun eivät ne naisetkaan edes ymmärrä tätä asiaa siinä tilanteessa. Ne ovat hankkimassa hyödykettä nimeltä mies itselleen, eikä siinä silloin katsella toista pitkään, vaan "Suhteen täytyy edetä".

Aika monelle naiselle (näin siis käsittääkseni) se mies ei yksilönä ja miehenä ole välttämättä ollenkaan niin kovin tärkeä olento, vaan hän edustaa vain sitä tarvittavaa palapelin aloitusosaa haluttuun kuvioon nimeltä "Perhe, ja Lapset." Jos ei ole varovainen, sitä on äkkiä vain siinä maksajan ja elättäjän roolissa. Sen huomaaminen myöhemmin ja liian myöhään voisi olla aika katkeraa. Asiaa kannattaa miettiä.

Kannattaisiko Teidän tämän nykyisen vaimon kanssa yrittää oikein kunnolla vielä puhua? Aivan julman rehellisesti ja aivan totta, ja ilman mitään siloittelua? Kaipa se hänkin tajuaa, että nyt irrallaan olevilla muilla miehillä on takanaan historiaa, joka voi olla hänen kannaltaan sangen rasittavaa? Jos ei vielä ole ollut mitään pettämisiä tai muutakaan luottamusta kunnolla särkevää, niin niin... kyllä keskustelun pitäisi onnistua. Sen sisältöhän voi olla tietty sekin, että ero sitten tulee. Mutta ota miehenä älyllinen aloite, äläkä jää tuleen makaamaan. Se on virhe sekä sodassa että rakkaudessa tuokin. Naisilla voi olla typeriä luuloja, esim. että miehellä ei olisi niin syvä ja monipuolinen tunne-elämä kuten heillä, kun miehet eivät näistä asioista niin vatkuta ja niitä peilaile. Naistenlehdet vielä tuota ruokkivat puhumalla aivan huomaamattaan miehistä jonain yhtenä massana. Että miehet silleen sitä ja tätä ja tuota.

Puhu siitä, että ensinnäkin harmittaa tuo epäkunnioittava käytös. Sille voit jatkossa aivan pistää nolla-toleranssin, ja käyttää siihen vaikka kuinka rajuja "kuinka äkäpussi kesytetään" metodeja. Sinähän sen tason päätät. Yksin Sinä. Ei kukaan muu. Jos Sinua harmittaa, niin silloin Sinua harmittaa, eikä se ole mikään keskustelun avaus siitä, että onko se jotenkin muka ok, vaiko eikö ole. Jos tuntuu siltä, ettei harmistuksesi jotenkin kiinnosta sitä puolisoa, niin pistä kiinnostamaan. Ja se asia on tasan tarkkaan niin kauan aikaa tapetilla ja aivan kaiken keskiössä, kun Sinä sen haluat olevan siinä. <- ja nyt lue tuo lause vielä uudestaan.

On se mahdollista, että on jo liian myöhäistä, ja se keskinäinen kunnoitus on jo iäksi mennyt. Sen jälkeen hoidatte eron siististi ja fiksusti, ja mietit sen jälkeen mitä teet. Keskity töihisi. Ja muista: Kun tapaat joskus sen seuraavan naisen, Teillä (lue: Sinulla) ei ole yhtään mihinkään kiire. Jos edes häivääkään esiintyy sitä "eteneekö tämä Suhde nyt johonkin", niin tiedät heti, ettet Sinä ole sen suhteen oikea ja perimmäinen tavoite, vaan tavoite onkin se "Perhe ja Lapset", ja Sinä olet vain jokin pakollinen palapelin pala noiden asioiden saamiseksi. Neuvoni on, että juokse silloin ja lujaa. Sitä voi itseään mies arvostaa siten, että osaa ja ymmärtää vaatia sitä, että se rakkaus kohdistuu häneen itseensä, eikä siihen mitä hän tarjoaa. Osa naisista on todellakin niin pöljiä, etteivät ne noitakaan asioita edes erota toisistaan. Taas se neuvo, että juokse silloin ja lujaa.

Menevät asiat niin tai näin, toivotan onnea ja menestystä.

T -.-

 

[Dr. Who]

Tämän viestin kirjoittamista olen jo miettinyt pitkään ja nyt lopulta rohkaistunut tämän tekemään. Tämä on iso juttu itselle avautua asiasta edes jonnekin. Toivottavasti edes joku jaksaa tämän lukea.

Alkuun hieman taustaa. Suhde on ollut pitkä, reilu +10 vuotta ja itselle ja avovaimolle se ensimmäinen ja toistaiseksi ainut vakava parisuhde. Tyypillinen lukioikäisten "rakkaus"tarina siis. Ikää itsellä on karvan alle 30 vuotta, joten vielä jotenkin nuoreksi tässä voinee itsensä laskea. Kuitenkin tuo 30 vuotta kummittelee jo kulman takana ja se laittaa myös ajatuksia liikkeelle - mitä sitä isona haluaa tehdä?
Avovaimo on saman ikäinen. Yhdessä on siis koettu niin jatko-opintojen haut, aikuistumiset, valmistumiset kuin ensiasunnon ostot.

Lapsia ei onneksi ole, sillä ne tekisivät tilanteen vain hankalammaksi.

Paperilla ja ulkoisesti kaikki on hyvin. Taitaapa jotkut kaverit ja sukulaiset ihaillakin menoa, kun ollaan oltu niin pitkään yhdessä ja "hyvin menee". Kummallakin on arvostetut yliopistotutkinnot, hyvät vakityöpaikat ja rahaakin jää säästöön - yhteiset vuositulot +150ke. Kaikki hyvin? Ei. Voin henkisesti huonosti. Sen olen lähiaikoina joutunut myöntämään ja itsetutkiskelun kautta syy taitaa kulminoitua parisuhteeseen. En koe enää juuri ilon hetkiä, vaan ahdistusta ja todella suurta stressiä. Omat työtehtäväni vaativat jo osaltaan veronsa ja tähän yhdistettynä siihen, ettei kotona asiat ole hyvin, tekee elämästä helvetin raskasta. Usein kaikki asiat tuntuvat v*tuttavan ja koen, että olen epäonnistunut ja itseluottamukseni on ajettu melko alas.
Tuntuu ettei tulevaisuutta kannata / voi suunnitella, parisuhteen tilanteen vuoksi. Ei siis juuri mitään tulevaa, mitä odottaa, enemmänkin vain jotain, mitä pelätä. Rahaa säästän niin paljon kuin pystyn, jotta minulla on selviytymispuskuria jos ero tapahtuu. Töissä kuitenkin olen jaksanut toistaiseksi painaa kiitettävästi, mutta kevyemmin menisi sielläkin jos henkisesti en olisi näin rappiolla.

Mikä on siis parisuhteen tilanne? Ollaan tosiaan oltu jo pitkään yhdessä. Suhde on ollut kuitenkin aika oikukas jo alusta asti - tässä kun asioita mittailee jälkeenpäin. Erokortti on ollut jo aiemminkin esillä, avovaimon suunnalta jo 8 vuotta sitten, muistan hetken tarkasti. Yhdessä ollaan kuitenkin toistaiseksi toisissamme roikuttu, lähinnä siksi, etten itse ole uskaltanut ottaa eroa. Avovaimo olisi ollut tähän jo kauan sitten valmis. Tämä on ollut yksi tekijä, joka on laittanut oman ahdistuksen liikkeelle, sillä parisuhde on ollut tuon erokortin esille oton jälkeen epävarma. Olo on ollut, kuin kokoajan olisi hekoilla jäillä. Kuitenkin tuon jälkeen on asunnot ostettu ja asioita koettu ja hyviäkin hetkiä ollut.
Mutta silti tuo on mielessä kummitellut jatkuvasti.

Nyt viimeisen kahden vuoden aikana meno on ollut vielä kurjempaa ja erokorttia on viljelty usein - avovaimon suunnalta hyvinkin herkällä kädellä. Käytännössä kuukausittain , viime aikoina vähintään viikottain. Mutta miksi avovaimo haluaa erota tai kyseenalaistaa meidän suhteen? Hän on muuttunut kovin siitä, mitä oli lukioaikana. Itse olen pysynyt enemmän samanlaisena. Suurin muutos on siinä, että avovaimosta on tullut hyvin aktiivinen liikkuja ja ruokavalion suhteen erityisen tarkka. Tästä lisää myöhemmin.

Minussakin on vikaa, nämä siis itsetutkiskelun tuloksena. Viihdyn liikaa tietokoneella (yllätys kun tälläkin foorumilla kirjoitan) ja avovaimon mukaan olen liian pihi (laitan mielummin rahaa säästöön, kuin käytän tonnin kuussa luomuruokaan). Koneella olo tosin liittyy siihen, että tämä on itselleni henkireikä, joka on ollut vain kasvavissa määrin tarpeen.

Suurin suhteen ongelmatatekijä on se, että avovaimon mukaan liikun liian vähän, syön väärin ja olen ylipainoinen. En siis ole sen tyylinen ihminen, kuin hän haluaisi, vaan hän haluaisi minua muuttaa. No, kiloja voisi olla vähemmän (Olen 185cm / 93kg) mutta ei mielestäni tuo oikeuta silti avovaimon käytökseen. Hän itse on siis himoliikkuja, seuraa aktiivisesti kellosta aktiivisuustasoaan ja laskee päivän proteiinisaannit - tiedätte nämä henkilöt kyllä. Vapaa-aika on mennyt hänen mielestään hukkaan, jos sitä ei ole käyttänyt liikuntaan. Välillä meillä menee OK, eli nauretaan yhdessä, suunnitellaan matkoja jne. mutta asiat voivat avovaimon suunnalta kilahtaa hyvin nopeasti toiseen suuntaan. Tähän riittää esimerkiksi se, että olen ostanut liian rasvaisen juuston kaupasta.
Pahimillaan sättiminen on jatkuvaa arvostelua mitä syön, tai mitä jätin syömättä, mitä ostin kaupasta, miksi makasin sohvalla, miksi jätin treenaamatta jne. Hän myös inhoaa sitä, jos olen puhelimella, katson TV:tä tai olen tietokoneella. Tietokoneella istuminen on sanalla sanoen hänen mielestään "kuvottavaa". Tältä akselilta jotain arvostelua tapahtuu joka päivä, reilu tunti sitten hän kilahti siitä, kun makasin sohvalla ja luin uutisia puhelimesta. Tuossa hetkessä alkoi taas arvostelu siitä, ettei mahani pienene sohvalla ja että en tänään tehnyt lihastreeniä. Raskaan työpäivän, kotitöiden , ruuanlaiton jne. jälkeen tuota vain kaipasin.

Avovaimo seuraakin jatkuvasti liikkumistani ja syömistäni ja kuittailee, jos en esimerkiksi harjoituttanut riittävää lihaskuntotreeniä viikon aikana tai käynyt lenkillä.
Tämä on aiheuttanut sen, että alitajuisesti kokoajan mietin, mikäasia saattaa aiheuttaa kilahduksen avovaimossa ja pyrin tietyllä tavalla välttämään kyseisiä asioita - tai tekemään asioita hänen mielikseen. No, eihän lenkki koskaan pahaa tee, mutta ei tuo ole oikea sytyke lenkille lähtöön. Hän itse on kuitenkin helvetin itsekäs ja oikeuttaa tiettyjä asioita mitä ihmeellisimmästä syistä.
Jos otan jonkun hänen tekemän virheen tai vahingon esillä, hän heti puolustautuu syyttämällä minua. Mikään ei siis ole hänen vikansa, vaan kaikki minun.

Parisuhteessamme ei ole siis keskinäistä kunnioitusta, ainakaan avovaimon suunnalta minua kohtaan. Mikä lienee kyllä aika peruskivi terveessä parisuhteessa.

Henkisesti tämä kaikki on helvetin raskasta ja eihän asioiden näin pitäisi olla, etten siis saisi olla oma itseni. Eihän? Tässä kun asiat on saanut ruudulle niin... kyllä mietin, miksi olen vielä hänen kanssaan yhdessä, se on varmasti teidän ensimmäinen kysymys? Tähän tilanteeseen ei kuitenkaan ole helppo hypätä. Taustalla on tietty luopumisen pelko ja se, että käytännössä en ole koskaan asunut yksin enkä tiedä, miten pärjäisin yksin tai jäisinkö yksinäiseksi... En myöskään pidä suurista muutoksista, joka ero tietysti olisi. Pahin pelkoni on, että masentuisin vain lisää ja menettäisin toimintakykyni. Toisaalta, ero voisi olla myös piristysruiske - tähän vaikuttaa suuresti se, minkälaista seuraa saisin eron jälkeen. Olen sikäli onnekas, että taloudellinen tilanteeni ei romuttuisi eron myötä.
Myös se on hankalaa, kun ulospäin asiat näyttäytyvät olevan niin hyvin. Eromme tulisi siis lähipiirille täysin yllätyksenä. Pelkään siis myös tuttavien reaktioita tilanteeseen. Täysin itseluottamustani en onneksi ole menettänyt, vaikka avovaimon käytös on sitä vuosien varrella kovasti nakertanut. Tiedän että minä varmastikin löytäisin seuraa, lukioaikoina kun olin paremmissa mitoissa, sainkin useita treffipyyntöjä. Taisin vain valita lopulta ne väärät treffit.

Tässä kuitenkin nyt ollaan tienhaarassa, että jotain on tapahduttava, koska näin ei voi enää jatkua. Nykyinen tilanne on helvetin raskasta, kuten jo totesin.

Tulipa pitkä teksti, mutta tämä jo helpotti oloani kummalla tavallaa - kertoa tilanteesta edes jonnekin.

Onko minussa vikaa, kun en liiku välttämättä suositusten mukaisesti ja olen lievästi ylipainoinen 93 kilon painollani ja 27 painoindeksillä? Onko tuollainen käytös normaalia naisten suunnalta ja pitäisikö miehenä vaan kestää ja muuttua? Olenko vain läski, laiska paska, kuten avovaimo toisinaan toteaa?

En jaksanut lukea kokonaan, mutta jos suhde ahdistaa kannattaa erota, näin tein itsekkin ja vaikka ero pelotti, mutta se oli silti elämäni paras päätös.

 

[Humanoid]

Tämän viestin kirjoittamista olen jo miettinyt pitkään ja nyt lopulta rohkaistunut tämän tekemään. Tämä on iso juttu itselle avautua asiasta edes jonnekin. Toivottavasti edes joku jaksaa tämän lukea.

Alkuun hieman taustaa. Suhde on ollut pitkä, reilu +10 vuotta ja itselle ja avovaimolle se ensimmäinen ja toistaiseksi ainut vakava parisuhde. Tyypillinen lukioikäisten "rakkaus"tarina siis. Ikää itsellä on karvan alle 30 vuotta, joten vielä jotenkin nuoreksi tässä voinee itsensä laskea. Kuitenkin tuo 30 vuotta kummittelee jo kulman takana ja se laittaa myös ajatuksia liikkeelle - mitä sitä isona haluaa tehdä?
Avovaimo on saman ikäinen. Yhdessä on siis koettu niin jatko-opintojen haut, aikuistumiset, valmistumiset kuin ensiasunnon ostot.

Lapsia ei onneksi ole, sillä ne tekisivät tilanteen vain hankalammaksi.

Paperilla ja ulkoisesti kaikki on hyvin. Taitaapa jotkut kaverit ja sukulaiset ihaillakin menoa, kun ollaan oltu niin pitkään yhdessä ja "hyvin menee". Kummallakin on arvostetut yliopistotutkinnot, hyvät vakityöpaikat ja rahaakin jää säästöön - yhteiset vuositulot +150ke. Kaikki hyvin? Ei. Voin henkisesti huonosti. Sen olen lähiaikoina joutunut myöntämään ja itsetutkiskelun kautta syy taitaa kulminoitua parisuhteeseen. En koe enää juuri ilon hetkiä, vaan ahdistusta ja todella suurta stressiä. Omat työtehtäväni vaativat jo osaltaan veronsa ja tähän yhdistettynä siihen, ettei kotona asiat ole hyvin, tekee elämästä helvetin raskasta. Usein kaikki asiat tuntuvat v*tuttavan ja koen, että olen epäonnistunut ja itseluottamukseni on ajettu melko alas.
Tuntuu ettei tulevaisuutta kannata / voi suunnitella, parisuhteen tilanteen vuoksi. Ei siis juuri mitään tulevaa, mitä odottaa, enemmänkin vain jotain, mitä pelätä. Rahaa säästän niin paljon kuin pystyn, jotta minulla on selviytymispuskuria jos ero tapahtuu. Töissä kuitenkin olen jaksanut toistaiseksi painaa kiitettävästi, mutta kevyemmin menisi sielläkin jos henkisesti en olisi näin rappiolla.

Mikä on siis parisuhteen tilanne? Ollaan tosiaan oltu jo pitkään yhdessä. Suhde on ollut kuitenkin aika oikukas jo alusta asti - tässä kun asioita mittailee jälkeenpäin. Erokortti on ollut jo aiemminkin esillä, avovaimon suunnalta jo 8 vuotta sitten, muistan hetken tarkasti. Yhdessä ollaan kuitenkin toistaiseksi toisissamme roikuttu, lähinnä siksi, etten itse ole uskaltanut ottaa eroa. Avovaimo olisi ollut tähän jo kauan sitten valmis. Tämä on ollut yksi tekijä, joka on laittanut oman ahdistuksen liikkeelle, sillä parisuhde on ollut tuon erokortin esille oton jälkeen epävarma. Olo on ollut, kuin kokoajan olisi hekoilla jäillä. Kuitenkin tuon jälkeen on asunnot ostettu ja asioita koettu ja hyviäkin hetkiä ollut.
Mutta silti tuo on mielessä kummitellut jatkuvasti.

Nyt viimeisen kahden vuoden aikana meno on ollut vielä kurjempaa ja erokorttia on viljelty usein - avovaimon suunnalta hyvinkin herkällä kädellä. Käytännössä kuukausittain , viime aikoina vähintään viikottain. Mutta miksi avovaimo haluaa erota tai kyseenalaistaa meidän suhteen? Hän on muuttunut kovin siitä, mitä oli lukioaikana. Itse olen pysynyt enemmän samanlaisena. Suurin muutos on siinä, että avovaimosta on tullut hyvin aktiivinen liikkuja ja ruokavalion suhteen erityisen tarkka. Tästä lisää myöhemmin.

Minussakin on vikaa, nämä siis itsetutkiskelun tuloksena. Viihdyn liikaa tietokoneella (yllätys kun tälläkin foorumilla kirjoitan) ja avovaimon mukaan olen liian pihi (laitan mielummin rahaa säästöön, kuin käytän tonnin kuussa luomuruokaan). Koneella olo tosin liittyy siihen, että tämä on itselleni henkireikä, joka on ollut vain kasvavissa määrin tarpeen.

Suurin suhteen ongelmatatekijä on se, että avovaimon mukaan liikun liian vähän, syön väärin ja olen ylipainoinen. En siis ole sen tyylinen ihminen, kuin hän haluaisi, vaan hän haluaisi minua muuttaa. No, kiloja voisi olla vähemmän (Olen 185cm / 93kg) mutta ei mielestäni tuo oikeuta silti avovaimon käytökseen. Hän itse on siis himoliikkuja, seuraa aktiivisesti kellosta aktiivisuustasoaan ja laskee päivän proteiinisaannit - tiedätte nämä henkilöt kyllä. Vapaa-aika on mennyt hänen mielestään hukkaan, jos sitä ei ole käyttänyt liikuntaan. Välillä meillä menee OK, eli nauretaan yhdessä, suunnitellaan matkoja jne. mutta asiat voivat avovaimon suunnalta kilahtaa hyvin nopeasti toiseen suuntaan. Tähän riittää esimerkiksi se, että olen ostanut liian rasvaisen juuston kaupasta.
Pahimillaan sättiminen on jatkuvaa arvostelua mitä syön, tai mitä jätin syömättä, mitä ostin kaupasta, miksi makasin sohvalla, miksi jätin treenaamatta jne. Hän myös inhoaa sitä, jos olen puhelimella, katson TV:tä tai olen tietokoneella. Tietokoneella istuminen on sanalla sanoen hänen mielestään "kuvottavaa". Tältä akselilta jotain arvostelua tapahtuu joka päivä, reilu tunti sitten hän kilahti siitä, kun makasin sohvalla ja luin uutisia puhelimesta. Tuossa hetkessä alkoi taas arvostelu siitä, ettei mahani pienene sohvalla ja että en tänään tehnyt lihastreeniä. Raskaan työpäivän, kotitöiden , ruuanlaiton jne. jälkeen tuota vain kaipasin.

Avovaimo seuraakin jatkuvasti liikkumistani ja syömistäni ja kuittailee, jos en esimerkiksi harjoituttanut riittävää lihaskuntotreeniä viikon aikana tai käynyt lenkillä.
Tämä on aiheuttanut sen, että alitajuisesti kokoajan mietin, mikäasia saattaa aiheuttaa kilahduksen avovaimossa ja pyrin tietyllä tavalla välttämään kyseisiä asioita - tai tekemään asioita hänen mielikseen. No, eihän lenkki koskaan pahaa tee, mutta ei tuo ole oikea sytyke lenkille lähtöön. Hän itse on kuitenkin helvetin itsekäs ja oikeuttaa tiettyjä asioita mitä ihmeellisimmästä syistä.
Jos otan jonkun hänen tekemän virheen tai vahingon esillä, hän heti puolustautuu syyttämällä minua. Mikään ei siis ole hänen vikansa, vaan kaikki minun.

Parisuhteessamme ei ole siis keskinäistä kunnioitusta, ainakaan avovaimon suunnalta minua kohtaan. Mikä lienee kyllä aika peruskivi terveessä parisuhteessa.

Henkisesti tämä kaikki on helvetin raskasta ja eihän asioiden näin pitäisi olla, etten siis saisi olla oma itseni. Eihän? Tässä kun asiat on saanut ruudulle niin... kyllä mietin, miksi olen vielä hänen kanssaan yhdessä, se on varmasti teidän ensimmäinen kysymys? Tähän tilanteeseen ei kuitenkaan ole helppo hypätä. Taustalla on tietty luopumisen pelko ja se, että käytännössä en ole koskaan asunut yksin enkä tiedä, miten pärjäisin yksin tai jäisinkö yksinäiseksi... En myöskään pidä suurista muutoksista, joka ero tietysti olisi. Pahin pelkoni on, että masentuisin vain lisää ja menettäisin toimintakykyni. Toisaalta, ero voisi olla myös piristysruiske - tähän vaikuttaa suuresti se, minkälaista seuraa saisin eron jälkeen. Olen sikäli onnekas, että taloudellinen tilanteeni ei romuttuisi eron myötä.
Myös se on hankalaa, kun ulospäin asiat näyttäytyvät olevan niin hyvin. Eromme tulisi siis lähipiirille täysin yllätyksenä. Pelkään siis myös tuttavien reaktioita tilanteeseen. Täysin itseluottamustani en onneksi ole menettänyt, vaikka avovaimon käytös on sitä vuosien varrella kovasti nakertanut. Tiedän että minä varmastikin löytäisin seuraa, lukioaikoina kun olin paremmissa mitoissa, sainkin useita treffipyyntöjä. Taisin vain valita lopulta ne väärät treffit.

Tässä kuitenkin nyt ollaan tienhaarassa, että jotain on tapahduttava, koska näin ei voi enää jatkua. Nykyinen tilanne on helvetin raskasta, kuten jo totesin.

Tulipa pitkä teksti, mutta tämä jo helpotti oloani kummalla tavallaa - kertoa tilanteesta edes jonnekin.

Onko minussa vikaa, kun en liiku välttämättä suositusten mukaisesti ja olen lievästi ylipainoinen 93 kilon painollani ja 27 painoindeksillä? Onko tuollainen käytös normaalia naisten suunnalta ja pitäisikö miehenä vaan kestää ja muuttua? Olenko vain läski, laiska paska, kuten avovaimo toisinaan toteaa?

Jokainen ihminen voi muuttua, mutta omilla ehdoillaan. Jos muutospainetta kokee puolison puolesta, ja asia on mennyt jo niin pitkälle, että kohtaa jatkuvaa arvostelua, silloin tätä muutosta koetetaan ajaa sisään negatiivisuuden ja manipulaation kautta. Ei hyvä. Uskon, että vaimosi on koettanut saada liikunnasta aikaan jonkinlaista yhteistä juttua, ja kokee ehkä mielipahaa siitä ettei onnistunut aikeessaan. Kuitenkin, jokaisella meistä on omat asiamme ja kiinnostuksen kohteemme, eikä niistä täytyisi saada osakseen negatiivista arvostelua - etenkään oman puolison suunnalta.

Homma on joka tapauksessa mennyt mielestäni aina liian pitkälle, jos toisen käytös tai odotukset toisen osapuolen käytöksestä menevät niin pitkälle, että omaa käytöstään joutuu varomaan ja olemaan jatkuvasti varpaillaan ettei toinen hermostuisi. Etenkään, kun kyse ei ole tahallisesta provokaatiosta, vaan ihan normaaleista asioista, hyvänä esimerkkinä tuo sohvalla uutisten lukeminen, joka on ollut sinulle rentouttava nollaushetki.

Tällaisissa tilanteissa on varmasti aina hyvä keskustella asiasta, mutta ilman, että syyllistää toista millään tavalla. Pääasia, että ilmaisee toiselle miltä itsestä tuntuu, esim. "tuntuu etten saa arvostusta omana itsenäni" tai "tuntuu, että joudun varomaan sanomisiani tai tekemisiäni, ja se saa oloni epämukavaksi". Tuski vaimosikaan pitäisi siitä, jos häntä arvosteltaisiin samaan tyyliin, vaikkapa sanomalla: "Ostit sitten taas vähärasvaista? Ja taasko oot menossa juoksemaan? Sähän kuihdut ihan langanlaihaksi tuota myötä." Oletko kertonut vaimollesi, että koet hänen käytöksensä loukkaavana?

Se on vain terveellisellä tavalla itsekästä laittaa oman hyvinvointi etusijalle vastaavissa tilanteissa. Sitä kautta on enemmän annettavaa parisuhteeseenkin. Mahdollisen eron jälkeen tuo on vielä tärkeämpää. Jaksamisia.

 

[Markqq]

@punaparoni Itse myös "fitness" elämää harrastaneena eli kuntosalilla palloilua tavoitteellisesti enemmän tai vähemmän sekä makrojen kanssa pelailua ruoan osalta voin sanoa, että kuinka addiktoivaa tuo elämäntapa itsessään on. Se energia ja "hyvinvointi" jonka puhdas ruoka ja liikunta tuo. Sitä helposti alkaa paasaa muille. Toki tuo hänen tyylinsä on aivan väärä ja aiheuttaa vain ja ainoastaan mielipahaa, johon tarvii muutosta. Hänen täytyisi hyväksyä sinut sellaisenaan ja enemmänkin kannustaa tai pyytää mukaan treenaa tms.

Tästä sitten päästään omaan kuviin josta kirjoitin pari sivua sitten. On tässä keskusteluja käyty, en tiedä ollaanko päästy oikein missään eteenpäin muuten kuin olemme etääntyneet toisistamme ja ainakin omalta osalta ollut hieman "kylmää" käytöstä, koska tilanne on ajautunut siihen. En siis ole ollut epäkohtelias, mutta olen ollut hyvin paljon vetäytyneempi. Punaparonia lainaten pystyn tietyllä tavalla itsekin lukemaani itseäni hänen avovaimon kohdalla. En todellakaan siis vaadi toista liikkumaan tai syömään paremmin, mutta kyllä se on välillä paasaamiseksi mennyt enkä sitä kiellä. Pyrin terveellisyyteen ja harvemmin ostan herkkuja kaupasta kun toisella se voisi olla päivittäistä. Se ylienergisyys vaan välillä vallitsee ja kun itse olisin valmis lähtemään treenaa tai lenkille niin se on jotenkin sitten negatiivista kun en ole läsnä hänelle ja hänen muksulle. Toki me yhdessä käydään salilla aika säännöllisesti. Mutta se yhdessä tekeminen taas on pois meidän intiimistä ajasta, enkä sitä kiella, koska onhan toi muksu vielä tuossa joka tarvitsee aikaa. Sitten miun meditointi ja omat "harrastukset" on pois yhteisestä ajasta. No, seksiä ei ole paljoa ollut viime aikoina, syystäkin. Meillä on myös tämä perus ekstrovertti-introvertti kuvio ja avopuolisoni ei ymmärrä sitä jos en ole puhetuulella porukassa (kahdenkesken juttua usein riittää tuntikausiksi). Hän haluaa keskusteluun osallistumista ja on myös kova väittelemään - joka taas vie minulta energiaa. Myös oma "vetäytyminen" tilanteesta koetaan negatiiviseksi. Välillä olen hyvinkin sosiaalinen, sitten tulee päinvastaisia hetkiä. Vaikka oman epävarmuuden kanssa on kehitettävää, puolisolla on joitain itsetunto-ongelmia, koska hän kokee sitä, etten halua häntä tai en halua olla hänen kanssaan (puhun ja toteutan usein omia harrastuksia, jäänyt me-termi vähemmälle), vaikka tilanne ei ole se vaan suhteessa olevat ongelmat vie ne halut pois. Ja siitä sitten saadaan kierre, jossa hän on vetäytynyt. No kuitenkin, voisin kirjoittaa näistä pitkänkin tarinan.

Tilanne sikäli huono kun ollaan oltu vasta vähän yli vuoden yhdessä ja ongelmia tullut. Tänä aamuna kuitenkin heräsin siihen, että nyt mä oikeasti haluan yrittää, olla vähemmän itsekäs, näyttää pienet teot, antaa ulospäin enemmän, pyrkiä siihen, että saadaan kahdenkeskeinen tunne-elämä takaisin ja asiat rullaamaan. Sitten jos ei vaan homma lähde toimimaan niin voin itselleni sanoa, että olin ainakin yrittänyt. Parisuhteessa kun on kaksi osapuolta. Kyllä mä puolisollekin sanoin, että molempien täytyy työstää ja haluan olla tässä. Hänen lievät mt-ongelmat tosin vaikeuttaa kaikkea.

Varmasti muuten osasyy suurimpiin negatiivisiin ajatuksiin on se, että avopuolisoni on vaativa itselleen niin että hän haluaa antaa ulospäin mahdollisimman paljon käytännössä unohtaen itsensä - joten hän on näissä asioissa vaativa minullekin. Sitten taas minä olen aika vaativa itselleni terveellisien elämäntapojen suhteen - jolloin taas olen vaativa hänelle muista asioista. Meillä on osittain tällänen vaativuuskierre. Osaan kyllä hellittää. Sillä ei ole niin väliä kunhan itse pääsen toteuttaa asioita, jolloin minua taas pidetään jollain tapaa itsekkäänä. Voisi jopa sanoa, että minun oman ajan tarve on suurempi. Sitten hän on sellainen hulivili, että asiat tapahtuu nopeasti kun jotain tehdään. Itse taas teen asiat rauhallisesti ja pyrin ennakoimaan vaikka pakkaamista niin ettei sitä tarvitse kiirehtiä.

Negatiivisista huolimatta meidän suhteessa löytyy myös paljon hyvää, joita en tässä sen enempää kerro, koska mehän avaudutaan täällä kaikesta huonosta..

Myöhemmin lisää ajatuksia.

 

[jarp]

Onko minussa vikaa, kun en liiku välttämättä suositusten mukaisesti ja olen lievästi ylipainoinen 93 kilon painollani ja 27 painoindeksillä? Onko tuollainen käytös normaalia naisten suunnalta ja pitäisikö miehenä vaan kestää ja muuttua? Olenko vain läski, laiska paska, kuten avovaimo toisinaan toteaa?

On ja olet. Tämän sanottuani... tervetuloa epätäydellisten ihmisten klubiin! Jos haluat tiputtaa painoa ja/tai lisätä liikuntaa, niin se on sinusta itsestäsi lähtevä muutos, eikä kenestäkään muusta. Toki ulkopuoliset voivat asiallisesti ehkä ehdottaa tällaista, että etenkin kun ikää tulee, niin olisi terveyden kannalta hyödyllistä hieman liikkua, mutta tuollainen päivittäinen painostaminen kuulostaa järkyttävältä. Jos nyt alistuisit painostukseen, niin mitä sitten seuraavaksi pitäisi alkaa tekemään emäntää miellyttääkseen?

 

[Ihmemies]

On ja olet. Tämän sanottuani... tervetuloa epätäydellisten ihmisten klubiin! Jos haluat tiputtaa painoa ja/tai lisätä liikuntaa, niin se on sinusta itsestäsi lähtevä muutos, eikä kenestäkään muusta. Toki ulkopuoliset voivat asiallisesti ehkä ehdottaa tällaista, että etenkin kun ikää tulee, niin olisi terveyden kannalta hyödyllistä hieman liikkua, mutta tuollainen päivittäinen painostaminen kuulostaa järkyttävältä. Jos nyt alistuisit painostukseen, niin mitä sitten seuraavaksi pitäisi alkaa tekemään emäntää miellyttääkseen?

Lisää rahaa? Korkeammalle sikariportaassa, peräti jonkun firman johtajaksi? Isompi asunto paremmalta paikalta, uusi vene, uusi auto, parempi mökki? Mitä näitä maallisen mammonan ja statuksen mittareita nyt on...

Kaiken tämän lisäksi olisi hyvä että on "tikissä", hauis ja reisi on xx ja yy cm, jaksaa juosta vähintään puolimaratonin, käy hyvällä turkkilaisella parturilla joka osaa sliipata just oikeenlaisen "limanen pyrkyri" lookin fledaan jne. Voisitko hommata vähän tatuointeja kulta? Noi karvat on kans inhottavia, koska rupeet sheivaamaan? Makrot pitää laskee, protskuu ja rasvaa oikee määrä, unen laatua pitää ruveta seuraamaan, hetkinen mitä noi sun kaverit on keiden kanssa hengaat? Tollaset ikävät huonot oman elämänsä häviäjäkaverit pitää nyt ainakin unohtaa ja jättää jälkeensä jne jne

 

[JaySon]

@punaparoni, pahoittelen jo sanoa mutta kuulostaa tyypilliseltä espoolaiselta kulissit kuntoon -parisuhteelta. Et ole onnellinen joten tee asialle jotain. Ja sanalla "jotain" tässä kohtaa tarkoitan että itse pistäisin emännän takaisin kiertoon. Oion vähän nyt tässä vastauksessani koska duunejakin pitäisi tehdä joten ei ole tarkoitus olla tökerö.

Ja KUN dumppaat sen mimmin niin kenenkään läheisen, sukulaisen, appiukon tai muun mielipiteillä ei voisi olla vähempää väliä. Miksi olisi? Voit oikein makustella mielessäsi tuota kysymystä "Miksi olisi?". Jos he ovat ihmisinä miellyttäviä niin ymmärtävä tilanteen ja jos eivät ymmärrä, eivät ole edes huomiosi arvoisia. Jote tee tasan niin kuin koet parhaaksi.

Ja sit suhteen jälkeen sitä omaa aikaa, tasan niin kauan kuin tarvitset. Laastarisuhteet ei ainakaan itseä auta vaan pitkittävät vaan palautumista". Nyt olen itse ollut sinkkuna reilun vuoden ja vaikka koronakin on jyllännyt niin tää aika on ollut yksi parhaista mitä on ollut! Ja edellinen ero oli yhteispäätösellä ja olemme hyvissä väleissä edelleen.

Ja jos yksin jääminen huolettaa niin sanoisin että jos olet "perusheppu" niin siitä tuskin tulee ikuinen olotila, lisäksi sulla on tekstisi perusteella sana hallussa joten ei niin mitään hätää sen osalta. Itse olen just reilu 40v, varmaan aika keskituloinen ja mimmejä olisi enemmän kuin aikaa sinkkunaees riittäisi - enemmän pakkeja on tullut annettua kuin aikoihin. Eli en näkisi että kohdallasikaan tuo muodostuisi minkäänlaiseksi ongelmaksi. Sun pitää elää itsesi näköistä elämää ja sitä et tällä hetkellä tee. Muuta se asia.

 

[Frankie]

Toi puolison nalkutus aktiivisuudesta ja ruokaostosten hifistelystä kuulostaa aika ikävältä. Parisuhteessa on toki hyvä, että huolehditaan toisen hyvinvoinnista, mutta toi menee jo kyttäämisen ja nillityksen puolelle. Jos asiasta ei ole jo keskusteltu, siitä kannattaisi aika hätäiseen aloittaa. Oli aihetta tai ei, se on varmasti henkisesti raskasta.

 

[Mikkos]

@punaparoni
Itellä tulee väkisinkin mieleen että alkaa biologinen kello emännällä kilkattamaan ja pitää hoitaa kroppa kuntoon muksua varten. Ja emäntä on epävarma haluaako miehensä kanssa sitä tehdä. Ja lapsi taas tuollaisessa suhteessa on se vihonviimeinen niitti.

Mutta 30v on vielä nuori ja jos taloudellinen tilannekkin on niin hyvä niin ei tommosessa suhteessa kannata suihkia. Ero päälle ja uutta matoa koukkuun. Ennenkuin menetät enempää nuoruusvuosia huonossa suhteessa.