Mä oon miettinyt pitkään, että onko toiseen kiinnostuminen tai ihastuminen jollain tavalla vajetta mitä lapsuudessa ei kokenut saavansa? Vai onko se myös TERVEELLE ihmiselle tapa muodostaa jotain upeata?
Mut se miten me asiat koetaan ihastumisvaiheessa, suhteessa ja kiintymisasioissa riippuu juuri siitä mitä ollaan koettu elämässä - ja toisaalta myös opittu sekä kasvettu eteenpäin ymmärtävinä aikuisina meidän "haavoittuneelle lapselle".
Nää on aika complicated shit.
Itse tiedän olevani jääny vajaaksi lapsuudessa hyvinkin paljon tunne-elämän asioissa ja oon varmasti kokenut tietynlaisia hylkäämisen tunteita, koska muistan varhaisaikuisuudessa jos mua ei esim kutsuttu jonnekin, saatoin vetää aikamoiset reaktiot. Plus toki paljon muuta mitä nuorena tapahtui - kiusattu, pakenin tunne-elämää ties mihin, jne.
Ylläoleva heijastaa nykyää myös ku ihastun, mut se on SUPER lievä mitä on joskus menneisyydessä ollut ja miusta tuntuu, että se jatkuvasti vaan menee parempaan suuntaan. Eli siis jos en saa vaikka toiselta viestiä x ajassa, mulla tulee pieni tunnereaktio joka aivan varmasti liittyy hylkäämisen tunnelukkoon. Edelleen, tää on nykyään tosi lievä, ja se ei sinällään vaikuta arkeen juurikaan, mut jonkin sortin "ovethinkingii" harrastan edelleen.
Elämä on mielenkiintoinen matka. Mä jatkuvasti teen itsereflektointia ja tunnetyöskentelyä. Koen, että meen asioissa parempaan suuntaan. Mä en tiedä mikä on se "goal", mut en usko että sitä koskaan edes on. Sitku kuolen, homma on siinä.
Vähä deepimpää settiä tähä välii
Ja nyt kyllä on todella offtopic, mut ajattelin laittaa.