Olen pitänyt kantavana ajatuksena sitä, että en voi vaikuttaa toisiin ihmisiin, voin vain vaikuttaa siihen, minkälainen itse olen. Eli ylenpalttinen analysointi muiden tekemisistä ja olemisesta ei välttämättä ainakaan liian pitkälle vietynä tee itsestä kuin kyynisen. Sen sijaan omaan olemukseen ja tasapainoisuuteen voin vaikuttaa ja sitä voin kehittää. Tinder on tosiaan hankala siitä, että pelkkä ulkoinen olemus painaa vaakakupissa niin paljon, vaikka ihan tutkimusten perusteella on voitu todeta, että naisten näkökulmasta miesten ulkonäkö ei tosiaankaan ole välttämättä se tärkein kriteeri, vaan miehen "haluttavuuteen" vaikuttaa moni muukin seikka. Mutta koska Tinder tuo vain tämän yhden puolen niin vahvasti esille, niin ei liene kenellekään yllätys, että se sitten painottuu.
Seksin suhteen minun täytyy myöntää olevani hieman huono kommentoimaan, koska olen itse hyvin aseksuaalinen ja seksi ei mitenkään ole koskaan ollut elämässäni eriyisen keskeisessä asemassa parisuhteessa taikka sen ulkopuolella, joskaan en toki haluaisi sitä ilman olla, enkä myöskään olla hankala kumppani, jota ei asia lainkaan kiinnostaisi. Mutta tiedostan kuitenkin, että suhtaudun ehkä keskimääräisesti näihin asioihin hieman erilailla kuin joku toinen, jolla on eri tarpeet. Joka tapauksessa kirjoittamasi perusteella olisi varmaan hyvä pohtia, että syyllistytkö samoihin kuvioihin ja ihmisiin uudestaan ja uudestaan ja siksi nimenomaan vakituisen parisuhteen muodostaminen ei ole onnistunut? Nimittäin on melko tyypillistä, että ihmiset eivät välttämättä opi etsimään itselle oikeasti sopivinta kumppania, vaan saatetaan jopa hakeutua sellaisten seuraan, jotka tiedetään olevan huonoja itselle, mutta koska ihmistyyppinä he ovat tuttuja, niin heihin ajaudutaan. Oravankehän katkaiseminen vaatisi omalta mukavuusalueelta poistumisen.
Nuo pelimieskuviot ja muut kylmäkiskoisesti suhtautumiseen suosittelevat kommentit jättäisin omaan arvoonsa, ainakin jos etsii vakavampaa parisuhdetta. Keneltäkään naishenkilöltä en ole kuullut, että he osaisivat arvostaa miestä, joka leikkii oman elämänsä james bondia, vaikka ei sellainen ole. Joltakin tuollainen toki voi onnistua luonnostaan, mutta useimmat miehet vetävät tuossa kohtaa rooliasun päällensä ja se näyttää vain parhaillaankin surkuhupaisalta. Se miksi joku ajattelee, että miehet ovat parempaa valuuttaa kolmekymppisinä johtuu etupäässä siitä, että elämänkokemuksen myötä tuollaisesta ylimääräisestä säätämisestä on päästy ainakin jossain määrin eroon. Samalla on saatettu aiemmista parisuhteista oppia asioita, jotka auttavat myöhemmällä iällä. Sen sijaan itse joskus ihmettelen sitä, että miksi sitten kumppaniksi etsitään selvästi nuorempaa ihmistä, joiden ns. etsikkoaika ei ole vielä päättynyt, jolloin parisuhde melko väistämättä on enemmän draamapitoista ja muutenkin arvomaailma ei välttämättä niin kohtaa. Toki jos ajatellaan raa-an biologisesti, niin miehet (vaikka eivät tiedostaisi sitä) etsivät hedelmällisyyttä, vaikka eivät lapsia haluaisikaan, mutta noin niinkuin pidempiaikaisen onnellisen parisuhteen kannalta paremmat onnistumisen edellytykset ovat keskimäärin niillä, jolla ei ole aivan niin iso ikäero.
Erinomaista tekstiä. Sulla pysyy asia kasassa toisinkun minulla hyppii ajatukset helposti tekstissä muualle. Allekirjoitan tuon miehen haluttavuuden muilla kriteereillä kuin vain ulkonäöllä, koska en itse ole juuri keskivertoa kummoisempi, joten persoonassa tulee kyllä asioita esille, mitkä sytyttää naisen. Ei sitä muuten päätyyn asti olisi päässyt
vaan sitten parisuhteen näkökulmasta olen ottanut aivan järjettömän suuren itsekritiikin ja analysoinnin, joka voi itseasiassa nyt jopa kostautua. Kunhan vain olen oma itseni enkä esitä mitään, pidän jalat maassa, näytän myös nöyryyttä, kuuntelee, kyselee ja ottaa toisen huomioon. Näillä pitäisi päästä jo pitkälle. Mä mietin, että onkoha mun persoonassa jotain "mania" tyyppistä, jos mä joidenkin naisten kohdalla saan niin suuren dopamiiniryöpyn, että lasku on huimaa etenkin jos tulee pakit. Ihan kuin vetäisi huumeannoksen ja sitten ahdistaa ihan pirusti jälkikäteen. Jos parin kohdalla on ensitreffien jälkeen tullut ihastuminen ja ajattelen niitä, vaikka pakit tulee, missä lienee ongelma. Toki mielummin heti se tieto ettei jatku kuin pitäisi löysässä hirressä, niin saa prosessoitua asioita eteenpäin.
Ja kuten sanoit, muiden ihmisten analysointi ja olettaminen ei vie pitkälle vaan ottaa vastuun omasta olemuksesta ja tasapainosta. Tämä on kanssa heikko osa-alue. Mä helposti luen ihmisiä väärin, eikä pitäs edes tehdä mitään olettamuksia. Muistaa vaan elää hetkessä ja sitten jatkaa omaa elämää.
En ole viime aikoina edes miettinyt tuota, että syyllistynkö samoihin tuttuihin kaavoihin ja ihmisiin. Eli vääränlaiset ihmiset huumaa. Ehkäpä en. Kuitenkin olen tutustunut aikalailla erilaisiin tyyppeihin, joilla elämä on ollut kaikin puolin hyvin hallinnassa, introvertteihin sekä ekstrovertteihin. Nämä (useammat) ihmiset ovat muuten olleet kokonaisuudeltaan hyvinkin potentiaalisia kumppaniehdokkaita (vasta siis muutaman olen oikeasti suhdemielessä tavannut, edelliset oli lähinnä sitä seuran hakemista). Se, miksi jatkoa ei ole ollut, voi olla montakin eri syytä. Parhaan vastauksen jatkoa ajatellen saan juuri sillä, että olen täysin oma itseni enkä esitä mitään (ja jäitä hattuun
). Tällöin ei tule ainakaan mitään katumisia.
Iällä ei ole niinkään väliä. Olen tavannut 24 - 31v väliltä. Lähtökohtaisesti nyt samaa ikäluokkaa tai vähä nuorempi. Edellinen keissi oli mua vuoden nuorempi.
Jännä muuten että aika monen kohdalla menneisyydessä ollut narsistinen mies, joka sitten jättänyt jälkensä. Voiko tämä exähistoria vaikuttaa myös nykypäivän pariutumiseen niin, että he eivät joko
a) uskalla sitoutua jos uusi potentiaalinen kumppani ehkä muistuttaa narsistisen ihmisen piirteitä alkuun, vaikka sitä ei olisikaan?
b) narsistisesta suhteesta on jäänyt arpia, ettei uskalla pudottaa defensei, tunneyhteys jää luomatta?
c) hakevat sitä alkuhuumaa uudelleen mitä narsistinen ihminen toi vaikka eivät sitä tiedostaisikaan?
Edit:
"Selitystä voi etsiä menneisyydestämme: Ulkopuolisuuden kokemus aktivoi samoja alueita aivoissa kuin laumasta ulos sulkeminen."
”Vaikka elämme individuaalisessa ja yksilökeskeisessä kulttuurissa, olemme kuitenkin laumaeläimiä. Aiemmin laumassa oleminen on ollut ainoa tapa selvitä, joten siitä ulos sulkeminen on merkinnyt huonompia selviytymismahdollisuuksia”, Kujala kuvailee.
Pakkien anto ja siitä seurannut vaihteleva ahdistus/suru/ketutus/mitälienegatiivista voi hyvinkin omalla kohdalla tulla juurikin tunnelukoista yläolevasta selityksestä.
