Pisa-menestyksen takana vaanii nurja puoli: Tuhannet suomalaisnuoret lukevat niin surkeasti, etteivät selviä arjen tilanteista – miten se on mahdollista?
Lukemisen lisäksi myös kirjoittaminen on monelle vaikeaa. Ennen opettajan oli välillä vaikea saada selvää oppilaan harakanvarpaista. Nyt käy työstä saada selvää nuoren ajatuksista. Somen viimeistelemätön kieli on hiipinyt kouluteksteihin.
Tilaajille
Santeria lukeminen ei motivoi, koska hänelle ei jää siitä mitään päähän. Turhauttavimpia ovat pitkät tekstit. A4-mittainen teksti on jo liian pitkä. (KUVA:RIO GANDARA / HS)
Tuomas Kaseva HS
Julkaistu: 1.10. 2:00 , Päivitetty: 1.10. 7:37
TÄMÄ lehtijuttu on
Santerin painajainen. Teksti on hänestä toivottoman pitkä.
Santeri pystyy kyllä lukemaan pitkiäkin tekstejä, mutta ongelma on se, ettei niistä jää oikein mitään mieleen. Hänen pitää lukea tekstiä uudestaan ja uudestaan.
”Jos pitää kääntää sivua, tush, ja kaikki tieto on poissa! Kaikki katoaa kuin
Men in Black -elokuvan muistiinpyyhkijällä. Ja se turhauttaa”, Santeri kuvailee.
Hän on tavallinen nuori: itseironinen, tarkka havainnoissaan, vähän ujo. Välillä juttelu keskeytyy, kun kaverit lähettävät viestejä Snapchatissa. Peruskoulussa hänen keskiarvonsa oli reippaasti yli seiskan. Lempiaineita olivat englanti ja ruotsi, ”koska niissä ei vain luettu vaan opittiin paljon puhumalla ja kuuntelemalla”.
Santeri ei muista erityistä hetkeä, jolloin hän olisi tajunnut, että hänelle lukeminen on työläämpää kuin luokkatovereille. Yläkoulussa hänellä todettiin lievä luku- ja kirjoitusvaikeus.
”Aina kun sain kirjan käteeni, tuntui, että tämä lukeminen ei ole mun juttuni. Välttelin sitä koulussa”, hän sanoo.
Santeri opiskelee nyt ammattikoulussa. Hänelle oli itsestään selvää, että hän jatkaisi kouluun, jossa luetaan ja kirjoitetaan mahdollisimman vähän.
SUOMALAINEN nyky-yhteiskunta on tekstiyhteiskunta. Jos lukeminen tai kirjoittaminen ei suju, edessä on mitä todennäköisimmin vaikeuksia.
Työelämä on lukemista ja kirjoittamista: raportteja, muistioita, selvityksiä, powerpointeja, tarjouspyyntöjä, sähköpostitulvaa. Viranomaisten kanssa asioidaan lomakkeilla. Ole hyvä ja jatka selvitystäsi kääntöpuolelle, pyytää Kela.
Myös koulu nojaa paljon kirjoitettuihin teksteihin. Asioita opitaan lukemalla, ja osaamista osoitetaan kirjoittamalla. Tämän tietää Santerikin: kun hän ajattelee historian kokeisiin lukemista, hän muistaa ensimmäisenä, miten turhautuneena heitteli kirjaa seinälle.
Tutkimuksissa lukutaitoa ja kirjoitustaitoa mitataan yleensä erikseen. Itse asiassa tutkimus keskittyy usein lukemiseen, sillä sitä on paljon halvempi mitata.
Lukemistutkimuksissa Suomi juhlii. Erilaisten tilastojen mukaan yli 99 tai jopa 100 prosenttia suomalaisista aikuisista osaa lukea. Sillä ylsi otsikoihin: suomalaiset ovat maailman parhaita lukijoita.
Ongelma on se, että näin määritellyllä lukutaidolla ei kukaan pärjää edes arkielämässä. Tilastot mittaavat mekaanista lukutaitoa eli kykyä muodostaa yksittäisistä kirjaimista järjellisiä sanoja. Siis taitoa, jonka Santeri oppi jo esikouluikäisenä maitopurkin kylkeä tavaamalla.
Suomalaisten lukutaidosta puhuttaessa on totuttu nojaamaan myös Pisa-tutkimukseen, jossa mitataan 15-vuotiaiden eli käytännössä yhdeksäsluokkalaisten osaamista. Siinä lukutaitoa mitataan arkitilanteita jäljittelevillä tehtävillä, joissa tulkitaan ja analysoidaan esimerkiksi tekstien luotettavuutta, tavoitteita ja keinoja.
Tuoreimmat Pisa-tulokset ovat vuodelta 2015. Suomi on 73 maan vertailussa neljäntenä Singaporen, Hongkongin ja Kanadan jälkeen. Erot ovat niin pieniä, että oikeastaan voi puhua jaetusta ensimmäisestä sijasta. Ei ihme, että tälläkin on hekumoitu uutisissa.
Vähiten on taidettu puhua siitä tuloksesta, joka vaatisi eniten toimia. Pisan mukaan suomalaisesta peruskoulusta valmistuu joka vuosi noin 6 000 nuorta, jotka ymmärtävät ja omaksuvat tekstiä niin heikosti, että eivät selviydy edes arkisista tilanteista.
Joukko on 11 prosenttia ikäryhmästä. Prosenttiyksikön tai kaksi siitä voi selittää maahanmuuttajataustaisilla nuorilla, joiden kielitaito ei ole vielä tarpeeksi kehittynyt. Loput ovat tavallisia nuoria, selvästi useammin poikia kuin tyttöjä.
Ja tämä kuudentuhannen joukko valmistuu peruskoulusta siis joka vuosi.
ENTÄ kirjoitustaito? Miksi siitä ei tehdä otsikoita, joissa Suomi juhlisi?
Arviointineuvos
Elina Harjusella on heti vastaus: otsikot puuttuvat, koska kansainväliset kirjoitustaitovertailut puuttuvat.
Sen sijaan yksittäisissä maissa selvityksiä tehdään. Harjunen työskentelee Kansallisessa koulutuksen arviointikeskuksessa Karvissa yksikön päällikkönä. Karvin tuorein arviointi yhdeksäsluokkalaisten kirjoitustaidosta on kolmen vuoden takaa.
Harjunen on liimannut raportin täyteen keltaisia ja pinkkejä post-it-lappuja. Ensimmäinen lappu on sivulla 49, jossa luonnehditaan yhdeksäsluokkalaisten tyttöjen kirjoittavan melko hyvin ja poikien kohtalaisesti. Samalta sivulta löytyy myös murheellinen tulos: joka neljäs peruskoulun päättävä poika kirjoittaa heikosti, tytöistä samalla tasolla on joka seitsemästoista.
”Kirjoitustaidossa näkyy sama kuin lukutaitotutkimuksissakin: tytöt pärjäävät selvästi poikia paremmin. Toki motivaation puutekin voi osittain selittää heikkoja tuloksia”, Harjunen sanoo.
Kun raporttia selailee eteenpäin, tulee Harjusen mielestä hätkähdyttävin tulos. Tuoreimmassa arvioinnissa oppilaiden piti kirjoittaa kesätyöhakemus, varsin simppeli sellainen. Yhdeksäsluokkalaisista pojista joka viides ei pystynyt tekemään hakemusta, jolla voisi mitenkään ajatella työpaikan irtoavan. Tytöistä yhtä heikkoja oli vain joka 27:s.
Harjusen näkemyksen mukaan kirjoittaminen on keskimäärin heikentynyt. Kuinka paljon, sitä hän ei halua lähteä arvioimaan. Eri vuosien raportit eivät ole täysin vertailukelpoisia.
”Mutta sen voi sanoa, että taidot ovat kovasti eriytyneet. Ääripäät ovat nykyisin jo todella kaukana. Emme uusimmassa arvioinnissa saaneet täysin selville, kuinka loistavia parhaat ovat, emmekä sitä, kuinka heikkoja kaikkein heikoimmat ovat”, Harjunen huokaa.
Lähimpänä oikeaa vastausta lienee Helsingin yliopiston tutkija
Leea Lakka, joka taannoin gradussaan tarkasteli Karvin testeissä heikosti pärjänneitä. Lakan mukaan heikoksi arvioidut yhdeksäsluokkalaiset kirjoittajat olivat viidesluokkalaisen tasolla, kun osaamista verrataan opetussuunnitelmaan. Elina Harjusen mielestä Lakan näkemys kuulostaa uskottavalta.
Vuosittain peruskoulunsa päättää siis noin tuhat poikaa ja parisataa tyttöä, jotka kirjoittavat kuin viidesluokkalaiset.
LEEA LAKAN ensimmäinen työpaikka äidinkielenopettajana oli pääkaupunkiseudulla sijaitseva ammattikoulu. Herätys todellisuuteen iski heti ensimmäisillä oppitunneilla.
Lakka oli opettajankoulutuslaitoksella istunut monesti luennolla, jolla puhuttiin lahjakkaiden nuorten tukemisesta. Heikoista lukijoista ja kirjoittajista, siis niistä, joita hänen tunneillaan istui nyt lähes joka pulpetissa, ei luennoilla ollut juuri puhuttu. Suurin osa Lakan pitämistä tunneista meni sellaisten perusasioiden opettamiseen, joiden päälle hän oli luullut alkavansa opettaa.
Lakkaa alkoi kiinnostaa nuorten heikko luku- ja kirjoitustaito. Erityisesti häntä kiinnostaa se, mitä taitojen heikkoudesta seuraa. Tutkimukselle onkin tarve, sillä sitä on selvitetty todella vähän. Aiemmissa tutkimuksissa seurauksiksi mainitaan yleensä ympäripyöreästi vaikeudet sijoittumisessa opiskelu- ja työelämään, vaikeus saada apua ja hallita omaa ympäristöään, pahimmillaan syrjäytyminen.
Lakan väitöskirjan alkuosa on jo pitkällä. Siinä Lakka kertoo, mitä hän sai selville, kun haastatteli noin kymmentä heikosti lukevaa ja kirjoittavaa nuorta aikuista. Huomionarvoisinta oli se, että nuoret olivat varmoja siitä, että jos he vain yrittäisivät ja jos heitä kiinnostaisi, he kyllä osaisivat.
”Kun kysyin, ovatko he jääneet mielestään jostain paitsi opiskelu-, työ- tai yksityiselämässä, niin kaikki olivat häkellyttävän varmoja, että eivät. Ja sehän on tavallaan tosi siistiä”, Lakka sanoo.
Hän ei kuitenkaan väitettä täysin usko. Hän ajattelee, että nuorten kokemus siitä, että ilman vahvaa luku- ja kirjoitustaitoa tulee toimeen, voi olla itse asiassa keskeinen selitys sille, miksi nämä taidot heikkenevät.
Lakka perustelee asiaa esimerkillä. Tutkimushaastatteluissa hän pyysi nuoria selaamaan Metro-lehteä ja valitsemaan sieltä heitä eniten kiinnostavan lehtijutun. Moni valitsi lehtijuttua muistuttavan mainoksen, jossa hehkutettiin chiliuutteeseen perustuvaa laihdutuslääkettä.
”Kun sanoin, että tämähän on siis mainos, kaikki olivat yllättyneitä, vaikka siinä ihan suoraan tuputettiin sitä tuotetta”, Lakka sanoo.
Tuoreemman esimerkin hän kuuli kesällä ammattikoulussa työskentelevältä opettajatutultaan. Tämä oli lähettänyt ennen koulunalkua opiskelijoille viestin. Siinä kerrottiin, että koulu alkaa viikon päästä kello 8.30, oppituntien pituus muuttuu syksyllä ja tervetuloa tunneille.
Ensin yksi opiskelija otti yhteyttä ja kysyi, mitä viestissä sanottiin. Pian tuli toinen. Kolmas. Ties monesko. Vastaanottajista suurimman osan äidinkieli on suomi. ”Ja tuttuni pohti, kuinka moni ei ymmärtänyt muttei edes kysynyt.”
Lakka miettii, missä määrin heikkojen lukijoiden ja kirjoittajien tilanne liittyy älypuhelimiin. Lakan kaksivuotias poika
Aaro osasi jo yksivuotiaana valita Youtubesta haluamiaan videoita. Sama helppous näkyy kaikessa arkisessa viestinnässä: ei tarvitse kirjoittaa Whatsappissa, kun voi snäpätä kuvan tai videon.
Lakka hoitaa nyt kotona pientä
Hilkka-vauvaa. Jahka tytär on vähän vanhempi, Lakka palaa väitöskirjansa pariin. Hän aikoo mennä vuodeksi ysiluokan peräpenkkiin tarkkailemaan.
Hän haluaisi myös saada vastauksen kysymykseen, viivästyttävätkö heikot luku- ja kirjoitustaidot nuorten itsenäistymistä, koska he eivät saa Kelan ja pankin lomakkeita täytettyä.
SANTERILLE kirjoittaminen on ollut aina helpompaa kuin lukeminen. Tietokone on helpottanut kirjoittamista entisestään. Aloittamisessa on joskus ongelmia, mutta kun teksti lähtee, kirjoittaminen yleensä sujuu – kunnes omaa tekstiä pitäisi alkaa lukea ja työstää.
Santeri ei ole vielä asioinut Kelan tai muiden viranomaisten kanssa. Eiköhän niistä aikanaan selviydy, hän veikkaa.
Viime keväänä Santerin eteen tuli tähän mennessä tärkein kirjoitustehtävä: kesätyöhakemus. Miten kirjoittaminen sujui?
”Ihan hyvin sujui”, Santeri sanoo. ”Sain sen työpaikan!”
Santeri ei itse asiassa konkreettisesti kirjoittanut hakemustaan itse. Hän istui äitinsä kanssa kotona sohvalla. Santeri saneli sana sanalta, äiti naputteli tekstiä läppärille. ”Ja välillä korjasi, että ei noin kannata työhakemukseen laittaa.”
Samankaltaiset tilanteet ovat tuttuja 24-vuotiaalle
Viivi Saloselle. Hänellä on diagnosoitu luku- ja kirjoitusvaikeus. Salonen kiittelee äitiään
Annea, joka on jaksanut vuosien varrella kommentoida hänen hakemuksiaan ja ansioluetteloitaan.
Salonen aloitti tänä syksynä merkonomiopinnot, ja ne sujuvat mukavasti. Äiti auttoi keväällä, kun hakemusta kouluun täytettiin. Usein äidin tehtävä on varmistaa jokin. Kun Salonen lukee vaikkapa Kelan sivuja, hän haluaa varmistuksen, että on ymmärtänyt tekstin oikein.
”Olisi niin paljon helpompaa, jos asioista kerrottaisiin videolla”, Salonen miettii.
Onneksi työnhaussa videohakemukset ovat yleistyneet. ”Ei pelkkä teksti anna minusta oikeaa kuvaa. Olen paljon parempi kasvokkaisissa tilanteissa.”
Santerin ja Viivin kuvaamat tilanteet tulivat usein esille Leea Lakan tutkimuksessa. Moni kertoi hyödyntäneensä ”varjokirjoittajaa”. Useimmiten nämä olivat naisia: äitejä, siskoja, tyttöystäviä.
Viivi Salonen on kirjoittanut äitinsä sohvalla monet hakemukset ja koulutyöt. Äiti Anne auttaa, kun lukemis- ja kirjoittamistehtävissä tarvitsee apua. Salonen opiskelee merkonomiksi ja aikoo perustaa kauneus- ja hyvinvointialan yrityksen. (KUVA: RIO GANDARA / HS)
ÄIDINKIELENOPETTAJILLA on Facebookissa ryhmä, jossa sadat yläkoulun, lukion ja ammatillisen puolen opettajat keskustelevat. Lukemisen ja kirjoittamisen muutokset ovat yksi ryhmän vakioaiheista.
Varsinkin yläkoulun opettajat ovat näköalapaikalla, sillä heidän tunneillaan käyvät käytännössä kaikki nuoret. Siksi HS pyysi tätä juttua varten ryhmään kuuluvia opettajia kertomaan havaintojaan siitä, mitä muutoksia lukemisessa ja kirjoittamisessa on tapahtunut.
Pyyntöön vastasi yli kolmekymmentä opettajaa. Summittainen otos ei ole tilastollisesti pätevä, mutta vastauksissa toistuvat hyvin samankaltaiset havainnot.
Ensimmäisten joukossa pyyntöön vastaa Hämeessä työskentelevä opettaja. Hän on opettanut yläkoulussa kolmisenkymmentä vuotta. Sinä aikana tunneilta ovat käytännössä kadonneet keskitason oppilaat eli ne, jotka keräävät todistuksiinsa seiskoja ja kaseja. Opettaja kuvailee, että hänen tunneillaan on aina istunut huippuja ja heikkoja, mutta nyt nämä kaksi ovat suurimmat ryhmät.
Viestejä tulee lisää. Turusta, Helsingistä, pikkupaikkakunnalta Pohjanmaalta. Tampereelta. Kaikki kertovat samasta asiasta.
Sekin käy ilmi, että osa huipuista on todella huippuja. He kirjoittavat erinomaisesti aiheesta kuin aiheesta, oli tekstilaji essee, kolumni, runo tai ansioluettelo. Eräs opettaja sanoo jäävänsä välillä kakkoseksi, kun huiput analysoivat kirjoitettua tekstiä, kuvaa ja videota yhdisteleviä tekstikokonaisuuksia.
Huippujen ryhmää enemmän tuntuu viestien perusteella kasvaneen kuitenkin heikkojen joukko. Osa äidinkielenopettajista puhuu tuoreehkosta taitojen romahduksesta, osa jo pari vuosikymmentä kestäneestä hitaasta heikkenemisestä.
Yleisin ongelma nuorilla tuntuu olevan kyvyttömyys ymmärtää eri kielenkäyttötilanteita. Twiittien ja Instagram-postausten erot tunnistetaan, mutta esimerkiksi lehtien tekstilajit ovat monelle vieraita. Kolumnia saatetaan lukea kuin uutista, ja silloin aletaan ihmetellä, miten ihmeessä uutisointi on puolueellista.
Somekuplat ovat voimissaan. Useampi opettaja mainitsi, että jos nuori on eri mieltä vaikkapa kolumnistin kanssa, kolumnisti jyrätään heti. Halua ymmärtää tai edes kuunnella vastapuolta ei tunnu aina olevan. Erityisiä ongelmia tulee, jos kirjoittaja käyttää ironiaa tai satiiria. Se ymmärretään kyllä kaveriporukan Whatsapp-ryhmässä, mutta kolumneissa tai keskustelupalstoilla se jää huomaamatta.
Somen nopea ja viimeistelemätön kieli on hiipinyt nuorten koulussa kirjoittamien tekstien sanavalintoihin ja näkyy virkkeissä. Yhdyssanoissa on yhä enemmän horjuntaa, isoja alkukirjaimia puuttuu, ja pisteen paikka tuntuu olevan monelle vaikea.
Ammattikoulun opettaja Itä-Suomesta kertoo, että moni opiskelija kirjoittaa nykyisin nimensä esimerkiksi lomakkeisiin muodossa
matti.virtanen.
Pirkanmaalainen yläkoulun opettaja sanoo väsyneensä väitteeseen, että nuoret lukevat nykyisin enemmän kuin vuosiin, kiitos sosiaalisen median. ”Kielen ja kirjoittamisen oppimisen kannalta moinen snäppäily ja sättäily on kaikkea muuta kuin hyödyksi”, opettaja kirjoittaa.
Se hyvä puoli Whatsappeilla, Messengereillä ja muilla pikaviestimillä kuitenkin on, että niiden kautta nuorilla pysyy yllä jonkinlainen kirjoittamisen rutiini. Nyt tosin viestintä näissäkin välineissä on yhä vähemmän kirjoitettua tekstiä. Alaluokilla kasvaa lapsia, jotka ovat tottuneet viestimään somessa pelkästään kuvilla, videoilla ja ääniviesteillä.
”Kirjakieli on lapsen ensimmäinen vieras kieli koulussa”, kokenut helsinkiläisopettaja luonnehtii.
”Kun ei lueta, ei ole kokemusta siitä, millaisia tekstien pitäisi olla”, jatkaa tamperelaiskollega.
2017Yläkoululaisen teksti keväältä 2017. Arvosana 8 1/2. Tekstissä on nykyoppilaille tyypillinen ongelma: pilkut korvaavat pisteet.
ÄIDINKIELENOPETTAJIEN vastauksissa toistuu havainto siitä, etteivät nuoret enää juuri lue. Kasvavaa joukkoa on todella vaikea saada lukemaan kirja, yhä useammalta se ei onnistu lainkaan. Paras kirja on ohut kirja.
Havainto on linjassa Pisa-tutkimusten kanssa. Vuosituhannen ensivuosikymmenellä omaksi ilokseen lukevien 15-vuotiaiden määrä väheni Suomessa enemmän kuin missään muussa Pisa-maassa.
Lukemisen väheneminen koskee kaikenlaisia pitkiä tekstejä. Eräs opettaja arvelee, että jos nuorten lukemisen määrän ja painettujen lehtien levikin laskun panisi samaan kaavioon, käyrät noudattelisivat hyvin samaa kulkua. Käytännössä: aamupuuron ääressä ei selata enää lehtiä vaan Instagramista ystävien ja julkkisten kuvia.
”Viisitoista vuotta sitten oppilailla ei ollut ongelmia lukea ja kirjoittaa kurssin töitä. Nykyään törmätään jatkuvasti selitykseen, että ei ole aikaa”, lukion äidinkielenopettaja Tampereelta kirjoittaa.
Lukemisen väheneminen näkyy opettajien mukaan selvimmin sanavarastossa. Kun se on kapea, kaikenlainen lukeminen on hidasta. Lukeminen tyssää tavan takaa vieraisiin sanoihin ja ilmaisuihin.
Sanavarastosta puhuu käytännössä jokainen kyselyyn vastannut. He listaavat esimerkkejä nuorten teksteistä. Yksi puhuu
kiireellisestä ihmisestä kun tarkoittaa
kiireistä ihmistä, toinen kirjoittaa koulun päätteeksi
valmistautuvansa kokin ammattiin. Kolmannella
lipas ja
lipastomenevät sekaisin, neljäs pyytää opettajaa selittämään sanat
pintapuolinen ja
tuohtunut.
Lukemattomuus näkyy myös ajattelun sumenemisessa ja vaikeudessa kielellistää asioita. Siinä missä ennen opettajan oli välillä vaikea saada selvää harakanvarpaista, tietokoneiden aikana käy työstä saada selvää nuoren ajatuksista.
Opettaja Turun läheltä konkretisoi asiaa katkelmalla lukiolaisen esseestä. Hän sanoo, ettei kyse ole harvinaisuudesta:
Kateus on siltikin minusta negatiivinen asia sillä kyllä se paljon saa pahaa aikaan ehkä tulevaisuudessa keksitään jotain pillereitä joita vetämällä saa kateuden pois, mutta kyllä sanon, että kiitollisuus vie kateutta pois. pysykää kiitollisin ja älkää vertailko itseänne muhin se antaa kunnon onnenpotku eämälle.
Moni opettaja pahoittelee, että vastaa niin kielteisesti. Muutama muistuttaa, että yleistäminen on vaarallista.
Moni kertoo joutuneensa helpottamaan opetustaan. Ennen lukiossa kurssilla vaadittiin kahden romaanin lukemista, nyt yksi riittää. Ammattikoulussa päättötyössä vaadittiin ennen yksi kirjalähde. Se oli monelle este, joten siitä luovuttiin.
Itsekritiikkiäkin tulee, hitusen. Miksei enää uskalleta vaatia? Onko perinteinen lukeminen jäänyt äidinkielessä kuvan ja liikkuvan kuvan lukemisen jalkoihin? Miksi kielioppia jankataan yhä niin paljon?
1991Yläkoululaisen teksti keväältä 1991. Arvosana 8 1/2. Pisteet ja pilkut ovat suunnilleen paikoillaan.
VANHEMMAT kysyvät usein lukutaitotutkija
Sari Sulkuselta, miten he voisivat tukea lastaan. Sulkusta huvittaa, kun hän päätyy siteeraamaan kirjailija
Jörn Donnerin vanhaa slogania, jonka tämä kirjakerhon mainoksessa tokaisi: ”Lukeminen kannattaa aina.”
”Mutta se on totta!” Sulkunen sanoo. ”Ja pätee niin nuoriin kuin aikuisiinkin, joilla on lukemisen ja kirjoittamisen kanssa ongelmia. Ei ole oikotietä onneen.”
Sulkunen työskentelee Jyväskylän yliopistossa. Hänen mukaansa arvokkainta, mitä vanhemmat voivat lapselleen lukutaidon näkökulmasta antaa, on rikas kielellinen vuorovaikutus. Hän tarkoittaa sillä muun muassa arkista juttelemista ja lukemista lapselle. Malli pitää antaa jo pienenä. Ei ole sattumaa, että lapsi saa ensimmäisen kirjansa jo äitiyspakkauksessa.
”Iltasatuperinne on tutkimusten mukaan vahva osa suomalaista vanhemmuutta. Mutta kun lapsi menee kouluun ja oppii lukemaan, ajatellaan, että se taito on nyt siinä. Ääneen lukemista kannattaisi jatkaa ja kaikin muin tavoin tukea sitä lukemista”, Sulkunen sanoo.
Sulkunen on kahden pojan äiti. Kummallakin heistä on ollut vaikeuksia lukemisessa. Lukutaitotutkijana Sulkunen on osannut tukea lapsiaan, mutta hän miettii, miten hyvin tavallinen ihminen osaa ja edes tietää, mitä voisi tehdä. ”Äitinä ajattelen, että nuoret eivät saa lukemisongelmiinsa tasa-arvoisesti apua.”
Sekä Santerin että Viivin vanhemmat lukivat kotona lapsilleen ääneen. Kummankin äidit myös lukevat itse ja ovat kannustaneet lukemaan. Santerin kotona on kirjoja vaikka kuinka paljon.
Viivi Salonen seuraa lukiessaan tekstiä sormella. Näin hän pysyy rivillä. (KUVA: RIO GANDARA / HS)
Santeri muistaa hyvin kirjat, jotka hän on elämässään lukenut. Niitä on yksi:
Susanne Collinsinnuortenkirja
Nälkäpeli.
Romaani tuli luettavaksi koulusta. Parin viikon ajan Santeri luki kirjaa joka ilta ennen unta. ”Pakko sen oli olla kiinnostava. En mä muuten mitään lukisi 40 minuuttia illassa, vapaaehtoisesti. Olin järkyttynyt, että miten tässä näin kävi”, Santeri sanoo 335-sivuisesta romaanista.
”En ollut ikinä lukenut sellaista paksua kirjaa. Enkä varmaan tule lukemaankaan. Ei kiinnosta lähteä etsimään luettavaa.”
Viivi Salonen ei ole lukenut ikinä kirjaa alusta loppuun. Hän sanoo, ettei motivoi aloittaa, kun tietää, ettei se kuitenkaan suju. Muutoin hän kyllä lukee: selaa Facebookia ja päätyy lukemaan uutisia ja mielipidetekstejä. Puhelimen ruudulta on mielekkäämpi lukea kuin paperilta.
Santeri selaa etenkin iltapäivälehtiä. Joskus hän päätyy lukemaan pitkiä tekstejä, mutta silloin aiheelta vaaditaan paljon: sen pitää olla todella kiinnostava. Sellaisenkin tekstin lukeminen vaatii lukemista moneen kertaan, mutta kiinnostavan aiheen kohdalla hän jaksaa niin tehdä.
Koetko jääneesi lukutaitosi takia jostakin paitsi, Santeri?
”En. Paitsi hyvästä lukutaidosta, ehkä.”
YHDESTÄ asiasta kaikki haastatellut opettajat ja asiantuntijat ovat yhtä mieltä: jotain pitää tehdä. Pisa-tutkimuksen mukaan heikkojen lukijoiden määrä kasvaa koko ajan.
Kukaan ei pysty lupaamaan, että luku- ja kirjoitustaito olisivat keskiössä nykynuorten eläköityessä, mutta ainakin lähivuosikymmeninä taito on tärkeä.
Yksi haastateltavista pohti, miten lukemisen ja kirjoittamisen merkitys saataisiin näkyviin kaikkialla yhteiskunnassa. Yksikin lukeva julkkis olisi kiva aloitus. Toinen haastateltava oli ilahtunut pienestä viestistä: siitä, että futisleirin ennakko-ohjeissa käskettiin pakata kirja mukaan.
Koulultakin odotetaan paljon. Jotainhan opetuksessa pitäisi radikaalisti muuttaa, kun heikkojen lukijoiden ja kirjoittajien joukko on kohta kaksi vuosikymmentä kasvanut.
Viivi Salonen olisi toivonut peruskoulussa joiltakin opettajiltaan paljon enemmän tukea. Salonen muistaa yhä, miten loukkaavaa oli, kun hän oli päättänyt yrittää lukea ruotsin kokeeseen mahdollisimman hyvin ja sai kasin, mutta opettaja syyttikin häntä lunttauksesta.
Useampi tutkija ja opettaja totesi, että lukemisen ja kirjoittamisen tulokset paranisivat, jos motivaatio äidinkielen ja kirjallisuuden opiskeluun saataisiin laajasti palautettua. Nyt koulun, nuorten ja työelämän tekstimaailmat eriytyvät koko ajan, ja se syönee motivaatiota.
Äidinkielen pitäisi myös päästä eroon maineestaan vain lukioon menevien tyttöjen aineena.
Eräs äidinkielenopettaja pohti, tuleeko lukemisesta vihdoin koko koulun asia, kun matematiikan opettaja oli valitellut opettajainhuoneessa, että monen oppilaan laskeminen kaatuu siihen, ettei sanallisia tehtäviä ymmärretä.
JOS lukemisen ja kirjoittamisen kanssa on ongelmia, apua voidaan tarjota kahdella tavalla. Koulussa yritetään tietysti ensisijaisesti vahvistaa taitoja.
Koulutusta pitää tarjota myös aikuisille, asiantuntijat muistuttavat. Esimerkiksi Teollisuusliiton koulutuskeskuksessa Murikka-opistossa lukemista ja kirjoittamista oppimassa istuu jatkuvasti metallimiehiä ja -naisia, joista moni piti nuorena ammattinsa etuna sitä, että siinä pitää kirjoittaa ja lukea mahdollisimman vähän. Nyt työ sisältää päivittäin kirjallista raportointia, eikä vajavaisia taitoja voi loputtomasti peitellä selityksillä, että silmälasit jäivät kotiin tai käsiala on huono.
Toinen keino on tukea heikkoja lukijoita ja kirjoittajia sopeuttamalla ympäristöä niin, että heikommillakin taidoilla pärjää. Näin on tehnyt esimerkiksi Satakunnan sairaanhoitopiiri, joka muokkasi nettisivustonsa tekstit selkokielelle eli helpotetulle suomelle.
Tulevaisuudessa tuen tarvitsijoita on todennäköisesti yhä enemmän. Sitä mukaa kuin palvelut siirtyvät nettiin, kansalaisilta vaaditaan enemmän. Ennen saattoi kävellä Kelaan, verottajalle, pankkiin ja moneen muuhun virastoon lippujen ja lappujen kanssa, nyt sama pitäisi osata hoitaa itse netissä.
”Tarve asiakaspalvelulle ei ole poistunut mihinkään. Nyt sen työn vain tekee joku muu”, Sari Sulkunen sanoo.
Sulkunen miettii, mitä itsepalvelu tarkoittaa ihmiselle, jonka kirjoittaminen ja lukeminen on heikkoa. Tutkimusten mukaan moni keikkuu rajalla, jossa taidot nipin napin riittävät arjessa pärjäämiseen. Vaatimustason ei pidä paljonkaan nousta, ja tämä joukko putoaa.
Muutama vuosi sitten Sulkunen oli puhumassa lukutaitotutkimusten tuloksista työ- ja elinkeinoministeriön seminaarissa. Ministeriön edustaja pysähtyi ääneen pohtimaan ristiriitaa: monen kansalaisen taidot ovat vajavaiset, mutta valtio on viemässä palvelunsa vauhdilla nettiin.
Tutkijat nyökyttelivät. Niinpä.
”Sitten edustaja tokaisi: ’No, ei meillä ole kuitenkaan vaihtoehtoja.’”
