Näkökulma: Aina kaduttaa, kun jää kiinni - miksi jihadisteja ei pitäisi kotouttaa
Maanantai 28.8.2017 klo 13.23
Yhteiskunnan olisi parasta keskittyä suojautumaan islamistien muodostamalta turvallisuusuhalta, sen sijaan että resurssit ohjataan exit-ohjelmiin ja muuhun palaajille tähdättyyn tukitoimintaan, kirjoittaa geopoliittisiin konflikteihin erikoistunut tutkija Alan Salehzadeh.
Viranomaisten olisikin nyt tehostettava toimintaansa, jotta kaikki joita epäillään osallistumisesta tai avunannosta islamilaiseen sotaan, saadaan valvonnan piiriin ja oikeuden eteen, kirjoittaa Alan Salehzadeh. (AOP)
Terrorismi on laaja ilmiö, jota voi lähestyä ainakin sosiologisten, psykologisten, teologisten tai geopoliittisten linssien läpi. Yksikään ihminen ei ole kaikkien näkökulmien ekspertti. Päättäjien on kuitenkin tarpeen perehtyä kaikkiin näkökulmiin voidakseen miettiä kestävän ratkaisun.
Uusien terrori-iskujen myötä puheenaiheeksi on jälleen noussut Eurooppaan palaavat jihadistit. Valitettavasti julkisuudessa usein halutaan (minulle täysin käsittämättömästä syystä) lieventää poliittisen islamin kannattajien aiheuttamaa uhkaa. Useissa lehtijutuissa (ks. esim. IL 27.8.2017) maalataan kuvaa, jossa jihad-taisteluihin lähteneet ovatkin höynäytettyjä propagandan uhreja. Että Isis on huijannut sinisilmäisiä muslimiperheitä, jotka ovat vain halunneet kasvattaa lapsensa hyvässä ympäristössä ja elää “kunnollista elämää” ja ovat siksi reissanneet Euroopasta taistelukentille. Eräässä kahden viikon takaisessa YLEn artikkelissa esimerkiksi tutkija Leena Malkki korostaa, että kaikki lähtijät eivät ole pyrkineet osallistumaan väkivaltaiseen toimintaan, ja siksi sota-alueille vierastaistelijoiksi lähteneitä pitää kohdella yksilöllisesti eikä “altistaa syrjäytymiselle” kun he palaavat Eurooppaan.
Toivon, että moiseen hölynpölyyn suhtaudutaan kriittisesti. Voi olla, että jotain perhettä tai yksilöä on oma lähtö jälkikäteen kaduttanut. Tämä on eri juttu. Mutta kukaan ei voi väittää, että Isisin väkivaltaisuus olisi tullut yllätyksenä lähtijöille. Isis on tuttu kaikille ihmisille, varsinkin kaikille muslimeille, varsinkin kaikille niille, jotka ovat miettineet osallistumista tavalla tai toisella järjestön toimintaan. Isisin propagandamateriaalia on saatavilla lähes jokaisella maailman kielellä. Kirjoituksia, videoita ja muuta materiaalia yllin kyllin siitä, miten Isis-lapsia kasvatetaan murhaamaan viattomia ihmisiä, miten miehet taistelevat raa’asti ja miten naiset alistetaan seksiorjiksi.
Jos joku perhe höpöttelee halunneensa “hyvän kasvuympäristön” lapsilleen ja lähteneensä siksi taistelualueelle, ei tämän tason valheiden pitäisi mennä läpi yhdellekään viranomaiselle. Jos on tieten tahtoen lähtenyt sota-alueelle, on kyseessä poliittisen islamin kannattaja ja Euroopan arvoille vaarallinen henkilö. Jos heitä on lähdön jälkeen ruvennut kaduttamaan, se on asia erikseen. Muttei pidä väittää, että heidät höynäytettiin lähtemään.
Lähtijät eivät ole uhreja sen enempää kuin vaikkapa natsit olivat aikoinaan. He ovat aktiivisesti itse hakeutuneet pahan riveihin koska ovat ainakin jossain elämän vaiheessa kannattaneet poliittisen islamin ideologiaa. Yhteiskunnan olisi parasta keskittyä suojautumaan islamistien muodostamalta turvallisuusuhalta, sen sijaan että resurssit ohjataan exit-ohjelmiin ja muuhun palaajille tähdättyyn tukitoimintaan.
Näitä tukiohjelmia, joilla halutaan integroida lähtijöitä takaisin osaksi yhteiskuntaa, on käynnissä Suomessakin. Mutta entä lähtijöiden vastuu omista teoistaan? Onneksi kansainvälinen rikosvastuu edellyttää, että terrorismiin syyllistyneet saavat tuomion. Myös terroristisessa tarkoituksessa matkustaminen on rikos.
Tällä hetkellä on kuitenkin vaikea tietää, ketkä ovat osallistuneet taisteluihin. Moni esimerkiksi matkustaa Syyriaan ja Irakiin ”humanitäärisiin syihin” vedoten, ja eurooppalaisten viranomaisten on äärimmäisen vaikeaa saada selville, ovatko kyseiset henkilöt olleet mukana taisteluissa vai ei. Haasteen muodostaa myös se, että matkustaminen sota-alueille tapahtuu epävirallisin keinoin. Maiden rajat saatetaan ylittää vaikka aaseilla, jolloin henkilöistä ei jää sähköistä jälkeä kuten lentokonematkustajista. Yleistä on myös väärennettyjen henkilöpapereiden käyttäminen.
Viranomaisten olisikin nyt tehostettava toimintaansa, jotta kaikki joita epäillään osallistumisesta tai avunannosta islamilaiseen sotaan, saadaan valvonnan piiriin ja oikeuden eteen.
Viranomaisten tulee myös suhtautua nykyistä skeptisemmin niihin yksityishenkilöihin ja mikroryhmittymiin, jotka matkustelevat Irakiin ja Syyriaan ”avustustarkoituksessa”. Niin sanotun avunannon sijaan kyseessä voi olla poliittista islamia kannattavia, esimerkiksi Muslimiveljeskunnan läheisiä henkilöitä, jotka antavat tukensa taistelijoille. Alue on täysin konfliktin runtelema, siksi on mahdotonta tietää mitä ”avustustyötä” tekevä yksityishenkilö oikeasti puuhailee.
Älä kasvata käärmettä taskussa
Tällä hetkellä ISIS (ISIL) -järjestö on tappiolla Irakissa ja Syyriassa. Se on menettänyt tärkeimmät tukikohtansa ja on maantieteellisesti saarroksissa. Heidän riveihinsä on hankala enää rekrytoitua, ja SUPO:n tutkija Pekka Hiltusen arvion mukaan myös paluuliikenne jihad-taisteluista takaisin Eurooppaan on verrattain tyrehtynyttä. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että ennen kuin kansainvälinen koalitio sai Isisin saarrettua, ehti moni vierastaistelija sujahtaa asumaan muualle Afrikkaan tai Lähi-itään, pois varsinaisista sotilastukikohdista. He ovat jääneet asumaan yhteisöihin, jotka ideologisesti kannattavat poliittista islamia mutta eivät ole sota-aluetta. He pääsevät palaamaan milloin vain Eurooppaan, ja viranomaisten on vaikea edes tietää heidän osallistuneen ääriliikehdintään.
Kannatan sitä, että kaikki radikalisoituneet Irakiin, Syyriaan ja Libyaan matkustaneet shiiat tai sunnit asetetaan sellaiseen viranomaisvalvontaan, jonka avulla voidaan selvittää mahdollinen radikalisoituminen tai taisteluihin osallistuminen. Heidän ei tulisi saada liikkua vapaalla jalalla tai viestitellä kontrolloimattomasti ennen kuin voidaan todeta, että he eivät ole osallistuneet alueella sotilaalliseen toimintaan tai sen tukemiseen. Mahdolliset integraatio- ja tukiohjelmat tulee suunnata ainoastaan syyttömäksi todistetuille henkilöille ja niille, jotka ovat joutuneet sota-alueelle vasten tahtoaan.
Kannatan myös mallia, jossa jihadistiseen toimintaan osallistuneilta kaksoiskansalaisilta poistetaan Suomen kansalaisuus. Näin toimitaan jo ainakin Britanniassa. Miksi se on pahasta? Jos toinen kansalaisuus on vaikkapa Somalia tai Syyria, pääsevät he tuomiolle ihannoimaansa sharia-oikeudenkäyntiin. Luulisi sen miellyttävän kaikkia osapuolia. Jos taas toinen isänmaa kieltäytyy ottamasta takaisin turvallisuussyihin vedoten, voi miettiä, minkälainen turvallisuusuhka oleskelu Suomessa on.
Jos taas on kyse kantaeurooppalaisista, ei heidän pidä antaa liikkua vapaasti levittelemässä ideologiaansa.
Arkijärkeen nojaten uskon, että kerran radikalisoituneen on helppo radikalisoitua uudestaan. Tuskin mikään viranomaisten järjestämä kurssi tai “tukiohjelma” on niin tehokas, että se takaa potentiaalisesti vaarallisen ihmisen muuttuneen turvalliseksi. Kuten Euroopan iskut ovat osoittaneet, jos on valmiiksi uskonnollinen pohja olemassa, voi varsinainen radikalisoituminen tapahtua muutamassa päivässä.
Monet pehmeän linjan edustajat näyttävät olevan sitä mieltä, että meidän pitää mukautua ääri-islamilaisten toiveisiin, muuten he kostoksi fundamentalisoituvat. Se ikään kuin on meidän syy, kun emme ole osanneet riittävästi huomioida heidän erityistarpeitaan. Tämä tie on väärä, siinä koko yhteiskunta jää islamistien panttivangiksi. Kuten meillä Lähi-idässä sanotaan: Käärmettä ei kannata kasvattaa taskussa. Se puree.
ALAN SALEHZADEH
