Sopu on nyt saatu EU:n monivuotisesta rahoituskehyksestä ja elpymisvälineestä, ja niin perinteinen kuin sosiaalinen media on täynnä monenlaisia analyyseja lopputuloksesta. Kuten aina kun kaikki jäsenmaat pyrkivät neuvottelemalla saavuttamaan yhteisen näkemyksen, löytyy kokonaisuudesta niin hyvää kuin huonoa. Siksi muutama kommentti nyt esiin nostetuista huomioista.
Ensin koko saavutetusta ratkaisusta. Koko nyt haetun ratkaisun perusajatus edustaa mielestäni paradigmaattista ja tärkeää muutosta siinä, miten EU hakee ratkaisuja taloudellisiin kriiseihin. Hyvässä muistissa on edelleen eurokriisin yhteydessä tehdyt vakavat virheet, jolloin veronmaksajat pakotettiin pankkien pelastuspaketteihin ja samalla pakotettiin eri maiden hallituksia rajuihin leikkaus- ja yksityistämisohjelmiin, joilla oli todella tuhoisia seurauksia niin sosiaalisesti kuin taloudellisesti.
Tällä kertaa vaikuttaa siltä, että EU-tasolla todella on ymmärretty kaksi olennaista seikkaa: talous-, työllisyys- ja velkakriisin välttämiseksi pitää elvyttää koko Euroopan alueella ja haluamme tai emme, olemme eurooppalaisina yhdessä tässä tilanteessa. Euroopan talouden ripeä elpyminen koronakriisistä on Suomen kaltaiselle vientivetoiselle taloudelle välttämätöntä. Eurooppalaisen ratkaisun tukeminen ei siis ole ollut Suomelle hyväntekeväisyyttä, vaan Suomen omista intresseistä huolehtimista.
Tällä kertaa elvytysvaraa lähdettiin hakemaan elpymisvälineen avulla, jonka myöntämien lainojen ja avustusten rahoittamiseksi EU-komissio ottaa velkaa. Velkaa maksetaan takaisin tulevien vuosikymmenten aikana korkeampina jäsenmaksuina. Tällainen rakennelma on mielestäni huonompi kuin esimerkiksi EKP:n suoran jäsenmaille suunnatun rahoituksen ja velkajärjestelyiden kautta mahdollistettu elvytysvara, jolla samalla olisi ollut mahdollista puuttua maiden ylivelkaantumiseen. Mutta koska tämänkaltaiset rakenteelliset ratkaisut eivät ole olleet eurooppalaisten päättäjien pöydällä, on nyt neuvoteltu sopu ja tämä elpymiskokonaisuus ehdottoman tarpeellinen. Viime yönä saavutettu sopu uudesta elpymisvälineestä ja monivuotisesta rahoituskehyksestä tukee kokonaiskysynnän toipumista Euroopassa. Se tarjoaa siksi myös vastauksia koronan aiheuttaman sosiaalisen ja terveydellisten kriisin torjuntaan.
Neuvottelutulosta on nyt kritisoitu siitä syystä, että Suomi edelleen on nettomaksaja ja siksi koska Suomi ei joidenkin muiden nettomaksajien tavoin saanut jäsenmaksualennuksia. Nämä ovat mielestäni outoja ja asiantuntemattomia perusteluja. Suomi on ollut nettomaksaja ja on sitä edelleen. Tässä ei ole mitään uutta tai yllättävää, eikä missäkään vaiheessa ollut odotettavissa että tämä suhde muuttuisi. Sen sijaan Suomi on edelleen pienempi nettomaksaja kuin esimerkiksi Saksa tai Ruotsi, joiden jäsenmaksupalautuksiin keskusteluissa on viitattu. Suomella ei sen sijaan ole ollut näitä jäsenmaksupalautuksia aiemmin, eikä kukaan olettanut, että sellaisia olisi Suomelle ollut tässä tilanteessa luvassa. Sen sijaan saimme aikaisempien kertojen tapaan kansallisen ”kirjekuoren”, eli kansallista
erillisrahoitusta, joka oli 400 miljoonaa maatalouteen ja 100 aluekehitykseen. Tämä 500 miljoonan Suomelle osoitettu potti voi pitää erittäin merkittävänä.
Sitten ongelmakohtiin. Erityisesti niin sanottu nuuka nelikko eli Hollanti, Tanska, Ruotsi ja Itävalta vaativat avustusten leikkaamista ja lainojen kasvattamista elpymisvälineessä. Tätä vaati Suomessa kovaan ääneen erityisesti kokoomus, joka myös on kritisoinut hallitusta
siitä että Suomi ei ole liittoutunut nuukaan nelikkoon. Juuri kukaan ei täällä ole keskustellut budjetin ja elpymisvälineen sisällöllisistä painotuksista, eli mitä rahoilla halutaan rahoitettavan, koska kaikki ovat vain keskittyneet vaatimaan avustusten leikkaamista.
Noh, neuvotteluissa toimittiin nuukan nelikon ja kokoomuksen toiveiden mukaisesti, ja avustusten määrää laskettiin. Tämä raha oli pois lisäpanostuksista tieteeseen ja oikeudenmukaiseen ilmastosiirtymään. Oikeudenmukaisen siirtymän rahaston koko pienennettiin kolmannekseen ja tieteen lisäpanostukset jäivät hyvin maltillisiksi. Nyt samaiset kokoomuslaiset ovat sitten närkästyneitä siitä, että tieteeseen ja ilmastotyöhön ei tullut riittävästi rahaa. Sitä saa mitä tilaa. (Ja olen toki tietoinen siitä, että myös Suomen kanta oli avustusten pienentäminen, mikä pitkälti johtui kotimaisesta paineesta yhdistettynä perustuslakivaliokunnan tiukkoihin tulkintoihin). Panostusten vähentyminen näistä tulevaisuuden kannalta olennaisista sektoreista on kuitenkin hyvin harmillista.
Toinen tärkeä kysymys neuvotteluissa liittyi rahoituksen ehdollisuuteen. Koska rahoitukseen käytetään jäsenmaiden yhteisiä varoja, pitää myös olla oikeus asettaa ehtoja niiden käytön suhteen. Ilmastoehdollisuus on ollut mediassa vähemmän esillä kuin oikeusvaltioperiaate, mutta on yhtä tärkeä. Maiden ei tule saada rahoitusta, mikä on tarkoitettu ilmastotyöhön, mikäli ne eivät ole sitoutuneita yhteisiin päästövähennystavoitteisiin. Ilmaston kannalta on voitto, että 30% budjettivaroista nyt korvamerkitään ilmastotyöhön, mutta todella iso miinus on se, että maat voisivat saada puolet oikeudenmukaisen siirtymän rahaston niille osoitetuista varoista sitoutumatta EU:n ilmastotavoitteisiin. Silloin ei pitäisi saada ilmastorahoitusta ollenkaan.
Oikeusvaltioperiaatteen osalta saatiin sopuun kirjauksia mekanismin käyttöönotosta, mutta sen todellinen vaikuttavuus jää vielä avoimeksi ja poliittisesti ratkaistavaksi. Siksi on olennaista, että poliittista painetta pidetään yllä.
Kaikkineensa siis pitkälti odotetunkaltainen lopputulos. Mitä tulee Suomen asemaan ja saantoihin sekä koko ratkaisun olemassaoloon, voimme olla tyytyväisiä, mutta ilmaston, tieteen ja oikeusvaltioperiaatteen osalta kunnianhimo olisi voinut olla korkeampi ja töitä tarvitaan edelleen. Tällaisten sisällöllisten prioriteettien näkyväksi tekeminen on vaikeaa ilmapiirissä, jossa kaikki tuntuvat tarkastelevan kansallista etua varsin kapeasti, ymmärtämättä miten keskeisesti kansallinen etumme liittyy näihin tulevaisuuden isoihin kysymyksiin ja koko Euroopan pärjäämiseen.