Olen tässä viime viikot seuraillut tiiviisti etenkin New Yorkin kuvernööri Andrew Cuomon tiedotuksia. Olen täysin koukussa niihin, vaikka moni asia toistuu päivästä toiseen. Katson ne aina ensiksi kun herään, vaikka ei jenkkien tilanne yleensä kiinnosta kovinkaan paljon. Koukun muodostaa avoimuus, älykkyys, johtajuus, kilpailuhenkisyys, rauhallisuus, vaikutelma aitoudesta ja rehellisyydestä, erittäin suora ja selkeä ulosanti, tehokkuus, pääsääntöisesti itse asiaan keskittyminen, avoin perusteltu kritiikki, retorinen taitavuus, ylettömän jenkkivouhotuksen puute ja niin edelleen. Kuin kylmä lähde, joka juottaa Saharan janoiset pitkän matkan vaeltajat. Juuri se mitä kipeästi tarvitaan. Next level. Täysi koukku.
Tänään katsoin myös maamme hallituksen tiedotustilaisuuden. Suomen tilanne kiinnostaa, ja siten tiedotustenkin luulisi olevan kiinnostavia. Melkein välitön sanoin kuvaamaton vastenmielisyys. Tilaisuudesta huokuu epämääräisyys, epävarmuus ja jäykkyys. Ikään kuin olisi marionetteja selittämässä paperilla olevaa organisaatiokaavaketta tai luettelemassa tönkkömäisesti lakimiehiltä ulkoa opittuja termejä vahvistaminen, voimistaminen, miettiminen, pohtiminen, lisääminen, haaste, vaikeus tai vastaavia. Mitä ne tarkoittavat konkreettisesti käytännössä? Ei tullut sellaista selvyyttä kuin rapakon takaa.
Onko presidentti menetellyt pykälien mukaan vai onko hän astunut hallituksen varpaille? Se on ilmeisesti tärkeintä, että asiat menisivät muodollisesti oikein. Toimittajakunta arvuuttelee päivästä toiseen kehen tai mihin pääministerin twiitin yksittäinen sana viittasi. Virheitä voi vähätellä haasteiksi ja kärjistetysti ilmeisesti ongelmat ratkeavat, kun perustetaan uusi työryhmä. Toimittajien kysymyksiä kierretään, ei vastata suoraan. Toimittajat eivät näytä kysyvän koskaan uudestaan, vaan ovat puudeleita. Kuin erittäin huonoa näytelmää.
Puhuminen tilaisuuksissa on halpaa ja vain yksi pieni osa koronaan liittyvistä seikoista. Mutta mielestäni tuo kaikki heijastuu oleellisella tavalla myös itse toimintaan. Päivä päivältä tulee selkeämpi tunne, ettei olla kilpailullisia viruksen kanssa. Ikään kuin ei halutakaan päästä sen edelle. Kärjistetysti odotetaan, että tilanne pahenee, sitten "arvioidaan, seurataan, suunnitellaan", kunnes taas odotetaan pahenemista, jotta voidaan päivitellä arviot. Ei haluta kertoa asioista avoimesti. Tehdään jotain usein vain, jos on aivan pakko tai silloinkin vasta suunnitellaan strategiaa. Selittelyä ja tekosyitä. Avoimuuden ja aitouden puutetta. Pakkopullaa. Pelätään ja varotaan kaikkea niin paljon, että ikään kuin pommi räjähtää, jos joku sanoo suoraan tai astuu jonkun varpaille, vaikka yrittäisi vain kansan parasta. Kauhea taistelu päästä eroon loputtomasta byrokratian superliimasta, jolla kädet on aina olleet sidotut. Heikkoudet tulee esille karulla tavalla.
Toiminta on kovin jäykkää ja hidasta. Ei sinäänsä ihme, kun katsoo miten soten kanssa ollaan puuhasteltu. Viranomaiskulttuuri on sellainen, ettei tarvitse oikein pyrkiä mihinkään vaan melkein aina ennen on voinut delegoida tehtäviä ja vastuuta jollekin toiselle ministeriölle tai työryhmälle. Todellinen vastuu on minimissä, näennäisyyttä maksimit. Siitä muodostuu tekemättömyyden ja vastuuttomuuden kehä. Kun tähän lisää varsin kokemattomat toimijat, ei soppa ole kovin maukas. Olen kuitenkin hämmästynyt, että näinkin paljon ovat kyenneet tekemään näinkin "nopeasti". Ja onhan jenkkien tilanne melko huono, mutta siihen taitaa vaikuttaa lähinnä asukastiheys ja moni muu asia. Puhetta on helpompi verrata toiseen puheeseen.
