Kommentti: Pikkuveljeni, alkoholisti
(KUVA: Ismo Pekkarinen / AOP)
Julkaistu: 15.12. 13:01
Koffin hevoset eivät tehneet pikkuveljestäni alkoholistia, eikä viinalakko häntä pelastanut. Ilta-Sanomien päätoimittajan Ulla Appelsinin vuoden 2014 kolumni on yhä ajankohtainen, kun eduskunnassa on keskusteltu alkoholilainsäädännöstä.
Olin syventynyt Angelika-kirjaan, kun veli tuli silmät loistaen häiritsemään. Hän oli – jälleen kerran – innoissaan jostain historiadetaljista, jonka oli lukenut kahlatessaan massiivista Grimbergin Kansojen historia –kirjasarjaa. ”Tiedätkö, kuka oli
Aleksanteri Suuri?”. Minua ei olisi sillä hetkellä voinut vähempää kiinnostaa, sillä Angelikan ja Joffreyn suhde oli kirjassa juuri jännittävässä vaiheessa. Olin 12-vuotias isosisko ja pikkuveli – niin, hän oli vasta 5-vuotias.
Pikkuveli oli käsittämättömän lahjakas pienestä pitäen. Oppi lukemaan 4-vuotiaana ja luki sen jälkeen kaiken. Hän piirsi sarjakuvia ja kirjoitti tarinoita ja rakasti historiaa ja maantietoa. Grimbergin historia -kirjasarjan (24 osaa) lisäksi hänen käsissään kuluivat kartat. Kun sukulaistäti oli lomalla Espanjassa, pikkuveli pystyi heti luettelemaan ulkomuistista maan pääkaupungin, naapurit, joet ja lipun.
Musiikki oli hänelle elämä. Hän aloitti trumpetilla, joka ei hänelle sopinut, mutta siirtyi sitten kitaraan. Se kasvoi kiinni hänen käsiinsä.
Hän oli pienenä maailman vilpittömin ja kiltein lapsi. Hän oli aina valmis auttamaan ja olisi antanut päältään vaikka paitansa, jos joku olisi ymmärtänyt pyytää. Joskus joku pyysikin. Kun vanhemmat eivät esimerkiksi ehtineet viedä perheemme kaikkein pienintä lasta Sariolan huvipuistoon ja tämä oli siitä surullinen, pikkuveli vei – ja käytti siihen kaikki omat viikkorahansa.
Mietin aina, että meistä kahdesta hän oli se fiksumpi. Silti minä olin lopulta se, joka opiskeli pidemmälle, sai uusia työhaasteita ja perheenkin. Pikkuveljen elämää hallitsi aivan joku muu. Alkoholi.
Se alkoi jo nuorena. Hän oli yhä useammin päissään. Lukiossa me läheiset panimme sen nuoruuden kokeilujen piikkiin. Opiskeluaikoina opiskeluelämän piikkiin. Avioeron jälkeen eroahdistuksen piikkiin. Joimmehan ja juhlimmehan me muutkin, reippaastikin – mutta emme tajunneet, että hän joi jatkuvasti ja suunnattomia määriä.
Jossain vaiheessa me läheisetkin uskalsimme vihdoin katsoa totuutta silmiin ja tunnustimme, että hänellä on vakava ongelma. Siihen tosin meni vuosia. Ehkä se oli se kerta, kun häneltä lähti kolmatta kertaa asunto alta. Tai se kerta, kun hän menetti taas yhden työpaikan. Tai se kerta, kun avaamattomia laskuja alkoi löytyä jo sohvan alta.
Hänen lainojaan takasin monta kertaa ja maksoinkin. Pikkuveli oli äärimmäisen helppo saalis häikäilemättömille pikavippifirmoille: rahaton, pätkätyöläinen, eronnut mies, joka yritti epätoivoisesti selvitä veloistaan edes jotenkin. Sillä kyllä hän aidosti yritti. Pikavippifirmojen omatuntoa ei haitannut lainata hänelle rahaa, oli hän missä kunnossa tahansa mihin aikaan vuorokaudesta tahansa. Hän ei olisi selvinnyt maksuista ilman minun ja muiden läheisten apua.
Mutta lopulta raha oli kuitenkin – vain rahaa. Pahinta oli pelko. Lukemattomia kertoja me läheiset soittelimme toisillemme ja etsimme häntä ympäri kaupunkia. Emme tienneet, missä hän oli, emmekä tienneet, miten hänelle oli käynyt. Hän ei läheskään aina vastannut puheluihin. Joskus siksi, että häntä hävetti. Joskus siksi, että oli liian juovuksissa. Joskus siksi, että puhelin ei toiminut, kun lasku oli maksamatta.
Me läheiset kävimme vuorotellen kolkuttelemassa kotiovea, kyselemässä kantakapakasta tai soittelimme tutuille. Kerran löysin hänet kadulta sekavassa tilassa ja raahasin kotiin. Omat lapseni katsoivat kaatuilevaa enoa silmät pyöreinä, kun talutin hänet suihkuun.
Ojaan asti hän ei toki koskaan päätynyt. Hän kävi välillä töissä ja onnistui hämäämään monia sukujuhlissa, olihan hän fiksu. Mutta kun kuljin töihin mennessäni Ympyrätalon ohi, mietin joskus, mikä on se aamu, kun löydän pikkuveljeni Alkon lähellä notkuvien rappioalkoholistien joukosta.
Hänen persoonallisuutensakin muuttui humalassa. Hän, maailman kiltein ihminen, saattoi raivota ja huutaa puhelimessa. Hän, joka lapsena oli aina pitänyt lupauksistaan kiinni, ei enää välttämättä tullut käymään kun sovittiin, ja jos tuli, nukkui vain pois loputonta väsymystään. Kun me muut juttelimme, hän saattoi vain istua pöydän ääressä tyhjin silmin. Kadonnut oli se vilpitön katse, jonka lapsena aina kohtasin.
Me läheiset teimme tietenkin kaiken, mitä alkoholistin omaiset tekevät. Anelimme, uhkasimme ja lahjoimme. Ymmärsimme, huusimme ja haukuimme. Uskoimme loputtomiin lupauksiin ja petyimme loputtomia kertoja.
Kotonani on yhä tallessa vuosia vanha kahvilan kuitti, jonka takapuolelle kiristin häneltä kirjallisen lupauksen hoitoon menemisestä, jos hän ottaa vielä yhdenkin oluen. Tietenkin hän otti – ja tietenkään hän ei mennyt.
En koskaan unohda, miltä tuntui avata suljetun osaston ovi ja kuulla, kuinka se loksahtaa takana kiinni.
Ja sitten tuli psykoosi. Se ei ole alkoholistille tavatonta. En koskaan unohda, miltä tuntui avata suljetun osaston ovi ja kuulla, kuinka se loksahtaa takana kiinni. Miltä tuntui kulkea hoitajan perässä kammottavan hiljaista käytävää, astua huoneeseen ja nähdä lääkkeillä turrutettu pikkuveli makaamassa sängyllä. Tajusin silloin senkin, mitä alkoholistin hoito tarkoittaa Suomessa. Rahasta ei välttämättä ole kyse, vaan tavasta: ihminen vain tuupataan täyteen erilaisia kalliita lääkkeitä ja heitetään sitten ulos.
Tietysti myös mietin, toiminko itse oikein. Kerran istuin taksissa ja vuodatin tilannetta kännykkään, kun taksikuski pysäytti autonsa. Hän pyysi anteeksi, että puuttuu yksityisasiaan, mutta hänellä olisi kerrottavaa. Taksikuski oli raitistunut alkoholisti ja halusi auttaa. Hän sanoi suoraan, että me läheiset toimimme väärin, kun pelastamme pikkuveljeäni vaikeuksista koko ajan.
Taksikuski korosti, että hänen oma toipumisensa lähti liikkeelle vasta siitä, kun kaikki läheiset tylysti sulkivat hänet pois elämästään ja antoivat hänen vajota pohjalle. Vasta silloin hän ymmärsi, että hän joko kuolee tai nousee nyt ylös. Vasta silloin hän tajusi hakea apua ja sai sitä AA:sta. Taksikuski selitti lempeästi, että jatkuvalla auttamisella vain mahdollistin sen, että pikkuveljen ei tarvinnut ottaa vastuuta elämästään.
Kyllä minä uskoin häntä – mutta en siltikään voinut päästää irti. Sillä minä tiesin, että kaikki pohjalle vajonneet alkoholistit eivät enää nouse sieltä ylös. On heitä, jotka jäävät sinne ja seuraavaksi heidät kannetaan arkkuun. Ja ei, se antiikin jumaltaruja ja merkkareita rakastanut pikkupoika ei saanut kuolla.
Miksi minä kerron kaiken tämän julkisesti? Koska minä olen alkoholistin läheinen ja meitä on tässä maassa satojatuhansia – mutta silti meitä ei juuri koskaan kuulla. Meidän elämällämme ratsastetaan politiikassa, meihin vetoavat sosiaaliviranomaiset ja meillä perustellaan uusia määräyksiä, mutta ketään ei kiinnosta kysyä meiltä, miten alkoholisti elää ja toimii – vaikka uskokaa, me tiedämme. Usein eniten äänessä ovat ne, jotka asiasta ymmärtävät vähiten.
Koska olen alkoholistin läheinen, minua lähinnä naurattaa uusi alkoholin mainontaa rajoittava lainsäädäntö, josta on tullut farssi. Kun käytetään aikaa, rahaa ja energiaa esimerkiksi Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan maamerkin teippien poistoon, ei alkoholismista ymmärretä yhtään mitään. Jos alkoholisti haluaa juoda, hän taatusti juo. Yksikään alkoholisti ei jätä ottamatta ryyppyä, sai Koffin hevosia sitten kutsua Koffin hevosiksi tai ei.
Koska olen alkoholistin läheinen, tiedän, että alkoholisti löytää aina halutessaan alkoholia. On aivan sama, mitä viina maksaa tai ovatko alkot kiinni vai auki. Alkoholistilta ei alkoholi lopu. Sosiaaliviranomaisten intoilemilla uusilla myyntirajoituksilla ja hintojen korotuksilla ei muuteta raittiiksi yhtään ainutta alkoholistia – ainoastaan menetetään verotuloja, kun Suomen valtio ajaa kansalaisensa hakemaan juhlajuomat, ruokaviinit ja saunaoluet Virosta.
Koska olen alkoholistin läheinen, tiedän myös sen, ettei alkoholistia paranneta jollain väliaikaisella nenänvalkaisulla. Ehkäisevää päihdetyötä tekevä Ehyt-järjestö (jolla on miljoonien budjetti) toitottaa innolla tipatonta ja Yleisradio taas aloittaa ensi vuonna ison kampanjan ja ohjelman, jossa kehotetaan olemaan 100 päivää juomatta.
Tavalliselle ei-alkoholiriippuvaiselle ihmiselle lyhyt viinaton jakso voi tietysti tehdä ihan hyvää, jos pubeissa on kulunut liikaa aikaa – mutta alkoholista riippuvaiselle ihmiselle ei voisi väärempää viestiä antaa. Alkolisti pystyy kyllä olemaan sen sata päivää juomatta. Pystyi pikkuveljenikin. Hän oikein ylpeili kolmen kuukauden paussillaan, koska halusi todistaa meille läheisille, ettei hänellä ole oikeaa ongelmaa. Ikävä vain, että tauon jälkeen hän palkitsi itsensä vieläkin pahemmalla juomisella.
Jos alkoholistille sanotaan, että ole 30/50/100 päivää juomatta, hänelle se tarkoittaa lupaa juoda kaksin käsin sen paussin jälkeen. Lakko on alkoholistille täysin väärä sana – koska lakkohan aina loppuu joskus. Alkoholistiperheille lakkoaika voi olla yhtä helvettiä. Alkoholistin pinna nimittäin kiristyy, mitä pidempään hän on ilman alkoholia. Alkoholistista tulee aggressiivinen. Vaikka hän ei ehkä lyö (jotkut lyövätkin), hänen pinnansa palaa mitä pienimmistäkin asioista, koska hän vain odottaa sitä päivää, jolloin hän voi palkita itsensä tästä sankariteosta eli pitkästä viinapaastosta.
Minä kirjoitan tämän myös siksi, koska olen vuosikausia tehnyt sitä, mitä lähes kaikki alkoholistin läheiset tekevät. Vaiennut. Noin 20 vuoden ajan olen salaillut asioita ja valehdellutkin pikkuveljeni puolesta. Me alkoholistien läheiset kehitämme lähes taiteenlajiksi kiertelyn, jolla vastataan puolitutuille ja työkavereille ja sukulaisille kysymyksiin siitä, mitä alkoholistille kuuluu. Emme ymmärrä, että teemme väärin paitsi alkoholistia myös itseämme kohtaan: salailun säkki on erittäin raskas kantaa.
Siksi, jos saan antaa yhden neuvon sinulle, alkoholistin läheinen, ole jo alun perinkin minua fiksumpi. Lopeta se salailu tänään. Totuuden sanominen ääneen ei vielä paranna alkoholistia – mutta ainakin se auttaa sinua.
Alkoholismi on sairaus eikä sairautta tarvitse hävetä. Ihan oikeasti: sitä ei tarvitse hävetä. Kun ensi kerran joku kysyy, mitä miehellesi/siskollesi/lapsellesi kuuluu, sano vain rehellisesti, että hän sairastaa alkoholismia. Ei maailma siihen kaadu, päinvastoin. Voit jopa saada apua.
Alkoholi tappaa Suomessa vuosittain lukemattomia älykkäitä, ihania ja hyviä ihmisiä, joilla olisi voinut olla vaikka mitä annettavaa niin läheisilleen kuin tälle yhteiskunnallekin. Siksi on käsittämätöntä, miten typerää suomalainen alkoholipolitiikka on, millaista hölynpölyä alkoholismin siivellä ajetaan ja miten väärin sitä hoidetaan.
Mutta on onneksi heitäkin, jotka selviävät. Selviävät jopa vuosikymmenien kierteestä. Joku kykenee siihen ihan yksin, mikä on toki harvinaista. Jonkun pelastaa usko. Jonkun toisen AA-kerho. Jonkun joku muu, sillä me ihmiset olemme erilaisia. Mutta kuka kysyisi, mitä tuloksia on saatu aikaan niillä miljoonilla, joita Suomen valtio on syytänyt loputtomaan päihdekampanjointiin, lukemattomiin työryhmiin, lääkkeisiin ja katkaisuklinikoihin – samaan aikaan kun ihminen on unohdettu?
Meidän perheemme elämä muuttui vuosi sitten, kun pikkuveljeni lähti Naantaliin hoitoon kuukaudeksi. Jokainen hoito ei sovi kaikille, mutta tämä sopi meille: ensimmäistä kertaa 20 vuoden aikana myös alkoholistin läheisiä kuultiin.
Veljeni ei saanut hoitoon yhteiskunnalta mitään tukea, mutta se oli parhaiten sijoitettu raha koskaan. En enää vuoden jälkeen jaksa hämmästellä sitä, että pikkuveljeni vastaa aina puheluihin ja tekstiviesteihin. En sitä, miten hyvin hän säveltää ja soittaa. En sitä, miten taivaallisen hyvää ruokaa hän tekee (mutta olisittepa maistaneet sitä kuusenkerkkäsiirappia, jonka hän keitti itse poimimistaan kerkistä!). En edes sitä, miten hän muistaa syntymäpäiväni ja ilahduttaa ihanalla kortilla ja lahjalla.
En jaksa murehtia tulevastakaan: ymmärrän tietenkin, että elämä on arvaamatonta. Mitä on tänään, ei takaa sitä, mitä on huomenna. Mutta juuri tänään olen vuoden raittiina olleesta veljestäni aivan hirvittävän ylpeä: mikä taistelija hän onkaan!
Tänä vuonna joulupöydässäni istuu pikkuveli, jonka silmissä näen sen kauan sitten kadonneen vilpittömän ja avoimen katseen. Se on tähänastisen elämäni paras joululahja.
Ps. Pikkuveljeni on lukenut tämän ja hyväksynyt tämän julkaisun. Hän sanoi: ”Ehkäpä joku saattaa miettiä juomistaan tuon luettuaan.”
Ulla Appelsin
.
